Turn Loose the Swans

Kuun loistaessa kauniisti on pakko kaivaa Mokoma esille.
Kuu saa valtansa auringolta jälleen kerran.
Repivän kaunista.

Lapsuudessa Ystäväni-kirjat olivat huippiksia, niitä täytettiin synttäreillä ja kaverin luona sählätessä. Moni osti kirjan myös yläasteen ja lukion päätteeksi ja pisti kiertoon luokassa. Löysin oman lukioviritykseni yhden osan ja vietin yhden illan repeillen ja pohtien, mitä kenellekin mahtaa nyt kuulua.

Aikuiset ystäväni -kirja on astetta haastavampi setti. Kun lukee kaverien (ja sitten omiakin) merkintöjä kirjoista, voi helposti huomata, millaisessa tilanteessa teksti on kirjoitettu. Alkoholin avusteella bileissä kasatut ovat paikoitellen hillittömiä, pohtivalla tuulella raapustetut kovin kultivoituja ja väkisin väännetyt hieman yksitotisia ja melkeinpä yksitavuisiakin.

Monessa meistä asuu pieni hienostelija. Siksi kirjaan tuleekin usein kehiteltyä hieman jalostettua totuutta tai tarkoitushakuisuutta...

*

Henkevä Aikuiset ystäväni meets elämän realiteetit -esimerkkejä:

Toteemieläimeni:
- siili (kai kaikki huomaa, että olen herkkis ärhäkässä paketissa?)
- tiikeri (grrr, siis tiedät kyllä missä)
- pöllö (kai kaikki tajuu, että olen älykäs?)
- varpunen (mä oon silleen suloisen vaatimaton, mut sisäsesti kuningaskalastaja)
- jättiläispanda (olen palleroinen ja harvinainen)
- laiskiainen (selvä osoitus terveestä hedonismistani)
- kani (...siis liittyykö tää jotenkin Kiinteistömaailman mainokseen?)

Mottoni:
- Ehkä otin, ehkä en! (camp-huumoria, you know!)
- Hymyile, niin maailma hymyilee takaisin! (siis pliis!)
- Aina on tilaa hyvälle tyypille! (onks tää kokoomuslaisten juoni?)
- Ota riski ja rakastu suomenruotsalaiseen! (deittipalvelu kirjassa?)
- Arpa on heitetty! (voisitsä jättää ne pelit joskus väliin...?)
- Elämä on. (niin on moni muukin...)

Elämän tarkoitus on...
- lisääntyä ja täyttää maa (onks tää kepulaisten puoluekokouksesta?)
- elää ja antaa toistenkin elää (meitsi on rela liberaali)
- elää ja antaa toisten kuolla (mustaa huumoria, you know...)
- olla onnellinen! (voehan posetiivi, onko käynynnä flaksi?)
- pitää huolta muista! (tää on varmaan nainen ja töissä sosiaalialalla)
- nauttia! (joku on saanut!)
- elää elämää ihan **tusti! (onks tällä ikää tän täyttämiseen...?)
- kuolla jossain vaiheessa (mä olen realisti)
- naida (tää on varmaan puutteessa)

Jos olisin historiallinen henkilö, olisi...
- Prinssi Charles (tää kyl pitäis perustella aika hyvin)
- Bismarck (meitsillä on aika kova auktoriteetti)
- Casanova (ei sulla niin kova flaksi voi olla!)
- Iron-Maggie (c'mon Maggie ei itse muista omaa aikaansa ja suurin osa briteistäkin haluaa unohtaa sen)
- Ville Valo (ois muijii ja oma torni - Ville ei kai vielä ole historiaa)
- Elisabeth I (oon niin hottis et meen itseni kanssa naimisiin)
- Kuningatar Viktoria (oon pikkusen konservatiivinen ja haluan suurperheen ja ison hallintatilan)
- Napoleon (mulla on kompleksi ja rintamustakin kutittaa koko ajan)
- Regina Linnanheimo (mä tuijottelen joskus aika hyytävästi aamuisin bussissa)
- Urho Kekkonen (palmun varjossa ei haittais niin paljon, jos joskus tulis vähän noottia)
- Kolumbus (meitsi uskaltaa lähteä yksin baariin vaikka Kontulassa)
- Odysseus (joskus tulee eksyttyä kotimatkalla ja keksittyä henkilöitä... kuten Homeroskin kekkas Odysseuksen...)

****

Aidosti ihanaa on hömppäillä omista jutuistaan. Tässäpä muutama Aito Paljastus:

- toteemieläimeni: (kiroileva) siili
- mottoni: Metalli on paskimmillaankin parasta!
- seuraavassa elämässäni olen vaeltava varjo
- seksikkäintä on asenne ja sielukkaat silmät
- elämän tarkoitus on joskus hieman hakusessa
- lempituoksuni: syksy, omenat, kaneli
- jos olisi historiallinen henkilö, olisin Maria Callas
- jos olisin rakennus, olisin goottilainen kartano
- jos olisin sarjakuvasankaritar, olisin Mafalda

Jos vaikka olisin nyt kunnon ihminen ja tekisin töitä, en puuhastelisi muuta. Tämä kaikki todistaa oikein hyvin niitä syitä, joiden vuoksi en varmaan vielä pitkään aikaa saa edes kahta pistettä aikuistestistä...

Tulin töistä totaalisen kypsähtäneenä, väsyneenä ja tylsistyneenä. Minua ei olisi suuremmin huvittanut tulla kotiin siivoamaan ja tekemään lisää töitä. Olisin mieluusti jäänyt lämpimään bussiin katselemaan sateen valumista pitkin ikkunoita ja kuuntelemaan soittimestani hyvää musiikkia.

Astuin haluttomasti kadulle. Jalkani kuljettivat minut vahingossa antikvariaatin ovesta sisälle. Sisällä tuoksuivat kahvi, kosteat vaatteet ja kirjat. Huokasin autuaasti. Päivä oli jo melkein pelastettu.

Kun poistuin kaupasta puoli tuntia myöhemmin kolme euroa köyhempänä ja kahta kirjaa rikkaampana, oli päivästä tullut jo melkein täydellinen. Rapsutin kotimatkalla kuraista koiraa ja ostin Alepasta limsan. Ihan kiva päivähän tämä.

Jouduin viikonloppuna oikomaan käsitystä, jonka mukaan kaltaisellani perheettömällä on aikaa kaikelle ja kaikkeen. Oli vissiin unohtunut, että käyn töissä, opiskelen, yritän harrastaa ja tapaan ystäviä. Kaksi ensin mainittua vie tosin välillä niin paljon aikaa, että harrastuksiin ehtiminen saa lähinnä pinnan kiristymään - ja rentoutuminen jää väliin. En ehdi hoitaa koko viikonloppua ja viikon iltoja ilmaiseksi puolitutun kolmea lasta (= olen itsekäs), en ehdi reissata toiselle puolelle Suomea lyhyen tapaamisen vuoksi (= olen itsekäs), en jaksa lähteä viettämään kuukauden ainoana vapaana viikonloppuna perheviikonloppua lapsuudenystävien JA heidän lastensa ja miestensä kanssa (= olen itsekäs).

Okei, ollaan sitten itsekäs. Voin hoitaa tuttujen lapsia välillä ja voin lähteä tapaamaan kaveria kauaskin, jos minulla on aikaa. Tuollaiset perheviikonloput jäävät kyllä helposti väliin, sillä outolintu on outolintu, vaikka historia on yhteinen. Vanhemmiten sitä on tullut niin mukavuudenhaluiseksi, ettei ihan kaikkea viitsi lapsuudenystävyydenkään vuoksi kestää. Teen oikeasti mieluummin töitä ja opiskelen sekä nukun kunnolla viikonloppuna. Lähden mieluummin ulkoiluttamaan kaverin koiraa, vien äidin ja isän teatteriin tai lähden heiluttamaan tukkaa keikalle.

On luonnollista ja haikeaa, ettei lapsuusystävien kanssa enää löydä yhteistä säveltä. Meidänkin porukastamme jotkut tempautuivat yli kymmenen vuotta sitten pariskuntapäivällisten ja rouvatapaamisten maailman kautta äitimaahan, jonne päästyä on lopullisesti unohdettu kaikki sinne kuulumattomat. Olen sen verran ikävä ihminen, etten pidä luonnollisena sitä, että lensin oman elämäntilanteeni vuoksi yli laidan siinä vaiheessa, kun pariskuntaidentiteetti ja perhe tulivat määrääviksi tekijöiksi. Kun moni vanhaan kaveripiiriin kuuluva jätti vastaamatta puheluun, kutsumatta tai tulematta juhliin ja vaivautumatta olemaan yhteydessä ylipäätään, löysin minä itselleni uuden ystäväpiirin väsyttyäni olemaan se, joka yritti ylläpitää edes tuttavuutta. Nyt kummastuttaakin suunnattomasti, että kymmenen vuoden jälkeen ihmetellään, että miten se kontakti pääsikin katkeamaan ja mitenkäs sinä oletkin niin paljon sitten muuttunut...

Tunteet ovat varsin ristiriitaiset, muistelen yhteisiä hauskuuksia ja huveja, vuosien takaisia tapahtumia ja yhteisiä kokemuksia. Samaan aikaan pohdin, että onko meillä enää yhteistä kieltä. Puhummeko vanhoista asioista kuolleella kielellä? Vaikenemmeko vaivaantuneesti, puhummeko kireästi toistemme päälle peittääksemme surumme siitä, että yhteys on katkennut vuosia sitten? Vai yritämmekö sitkeästi hapuilla toistemme käsiä vuosien usvan läpi?

Toisaalta olen utelias, mutta en voi kuitenkaan kysyä sitä kysymystä, pientä, lapsellista ja loukkaantunutta kysymystä, vaikka mieleni tekisi. Miksi minä en silloin enää mahtunut joukkoon, kun te puhuitte tuteista, vauvoista, lattiamateriaaleista, Tupperware-astioista, kapioista ja raskausmyrkytyksistä? Yritinkö minä puhua liikaa omasta elämästäni, ärsytinkö, muistutinko jostain, mitä ei enää saanut muistella?

Vai lähdinkö sittenkin oma-aloitteisesti, katosin siihen joukkoon, joka katseli lastenvaunukansaa säälivästi ja ajatteli elämän loppuvan lapsiin liian nuorena? Olinko minä se, joka tuli vieraalta elämältä tuoksuen ovesta sisään, istui pöydän ääreen ja oli fyysisesti läsnä, mutta henkisesti jossain siellä, mihin ei tehnyt mieli kurottaa tai kyennyt kurottamaan?

Vaikka olen onnellinen siitä, etten enää ole 22-vuotias, haluaisin vielä palata siihen aikaan hetkeksi. Siihen aikaan, jolloin lähestyvä teiden erkaneminen oli jo alkanut. Niihin viimeisiin hetkiin, ennen kuin pariskuntamaailma otti ylivallan, todellisuus sai monet muodot ja maailman kumu voimistui imien minut lopulta mukanaan.

Olin ihanissa juhlissa. Tunnelma oli lämmin, vaikka sää oli mitä kamalin. Meitä oli pieni ja tiivis porukka todistamassa kolmen ihanan ihmisen onnea. Katselin vierasjoukkoa, jota yhdistivät toiveet pienen perheen onnellisesta tulevaisuudesta. Olimme kaikki erilaisia kaikin mahdollisin tavoin. Silti juteltavaa riitti.

Matkatessani kotiin juhlien jälkeen pohdin taas erilaisia elämän ideaaleja. Pieni perhe oli syntynyt epätodennäköisistä lähtökohdista, ilman suuria odotuksia ja muodostunut rauhassa. Ajattelin ystävätärtäni, iloitsin hänen onnestaan ja ihailin hänen rohkeuttaan. Hän uskalsi vielä kaikkien vaikeuksien jälkeen heittäytyä, uskoa ja toivoa. Se kannatti.

Mietin itsekseni, että olen hiljalleen menettänyt oman uskallukseni ja uskoni rakastumiseen. Olen aina ollut kohtuullisen varovainen tunteissani, eikä se ole kamalasti iän myötä helpottanut. Siinä mielessä olen nyt onnellisessa tilanteessa, että tämän ja parin viime vuoden katastrofien jälkeen miessukupuoli muussa kuin kaveriroolissa kiinnostaa tismalleen yhtä paljon kuin kilo skeidaa.

*

Luin Suhteet-osion rumuuskeskustelua, niin tuttua juttua. Suomalainen kasvatustyyli muka tukee sisäiden kauneuden arvostamista, mutta sen pääasiallinen tehtävä on saada ihminen tuntemaan häpeää itsestään - ainakin jollakin tasolla. Sen perussisältö on ihan raa'asti se, että kukaan ei kelpaa omana itsenä, vikaa löytyy aina. (Jos ei löydy, sitä löydetään. Piste.)

Kauniiksi ylistäminen on kärsinyt - kiitos baari-ilmaston - sen luokan inflaation, että jos joku mies baarissa kutsuu kauniiksi, saan usein joko spontaanin naurukohtauksen tai katson yhtä spontaanisti vinoon. Sille ei voi mitään, jos tyyppi tuntuu yhtään vain yhden asian perässä ravaajalta. Kun yleensä asia vielä tunnustetaan katse tiivisti rintavarustukseen suunnattuna, tulee asia harvinaisen selväksi. Puhuin yhden kaverini kanssa, että homma juontaa juurensa jo ala-asteelle, jolloin kiusaajat huutelivat "aivan vitun kauniiksi", yrittivät tarttua kiinni ja röhöttivät päälle. Siinä taantuu sekunnin murto-osassa seitsenvuotiaaksi, jota hävettää ja nolottaa ja jonka pitää säilyttää kasvonsa keinolla millä hyvänsä.

Naisen ulkonäköä on saanut aina arvostella miten on halunnut. Jos sitä ei ole sietänyt, on sitä pidetty pikkumaisena ja merkkinä huonosta itsetunnosta. Jos nainen on tyytyväinen ulkonäköönsä, pidetään sitä omahyväisenä, ei suinkaan terveenä suhtautumisena. Kaverini kertoo usein tarinaa kauppakorkean kahvilasta, jossa totesi pöytäseurueelle ulkonäkökeskustelussa, että on ihan tyytyväinen itseensä. Kaksi miestä oli sitten jahkannut seuraavan vartin (koko ajan eestaas zoomaten), että kai sinä nyt JOTAIN sentään muuttaisit.

Jokaisella on kauniita ja rumia päiviä - fiiliksen mukaan. Viime aikoina niitä kauniita päiviä ei allergioiden, sairastelun ja liikuntakieltoilun takia ole juuri ollut, kun olokin on ollut kohtuullisen känkkä. Onneksi meikillä saa ihmeitä aikaan. Tai ainakin niin uskoo. :)

Olipas eilen hienot ilotulitukset! Katselimme niitä isolla porukalla kaverin partsilla ja arvostelimme skumppalasit kädessä kuin mitkäkin tositeeveetuomarit. Hieman harmitti, että savupilvet estivät välillä täydellisen nautinnon. Tosin kaverini mies huomautti, että meillä oli parempi tarjoilu kuin alhaalla Töölönlahdella. Hyvin totta! Kuohuviini on aina hyvää, porukkamme loistava ja näkymät yli Helsingin upeat!

Ihanaa, että on kaunis ilma. Kelpaa kaverin mennä tänään naimisiin. Kohtapa siis mekkoa niskaan!

Tänään on ollut kaikkien pms-, kiire-, väsytys- ja epäonnipäivien äiti, isoäti ja täti. Yritän raahautua hiljalleen nukkumaan, jotta voin niiskuttaa rauhassa sängyssä ja herätä huomenna kauniisti naama vielä enemmän turvoksissa ja tomaattisilmäisenä.

Koska päivä on mennyt kaaoksesta toiseen, on siitä hyvä jatkaa. Alan olla jo kohtuullisen hysteerinen väsymyksestä, allergiaoireista, treenaamattomuudesta sekä työ- ja opintostressistä.

Kun pääsen vaakatasoon, on minulla hyvää aikaa alkaa pohtia vielä muun kivan lisäksi, että oiskohan käsipuremassani sittenkin kyse viemärihyttysongelman sijasta vaikka luteista. Niitä oli ollut yhdessä kämpässä naapurirapussa. Raavin siis jälleen kerran sänkyni hysteerisesti ympäri ja etsin ulosteläikkiä, eläviä luteita ja ties mitä parven lattiasta, patjasta, sohvasta, seinien raoista... Sitten muistin kaverin pelottelut lintukirpuista ja olin vakuuttunut kämpässäni hypittävän iloisesti paikasta toiseen. Ärsyttää joka tapauksessa, että kuumetta pukkaa taas, jos tuo pallotassun turvotus ei pian laske. Joka-aamuinen pelon aihe on myös se, että purema on keskellä kasvoja.

Välipalaksi ajattelin pohtia tekemättömiä töitä (kamalasti), opintostressiä (valtaisa), plösöä olemusta (hyllyvä) ja rahatilannetta (surkea). Tämän jälkeen voin (oikeutetusti) haukkua itseäni, koska maailmassa monella on asiat perkuleen paljon huonommin kuin minulla, jolla on töitä, asunto, ystäviä ja perhe.

Lopuksi voi niiskutella ihan pikkuisen siitä, että Once oli aivan ihana elokuva, jossa oli suloinen loppu. Ns. perinteinen onnellinen loppu olisi ollut liian lame. Snif.

Olipas taas päivä. Nyt on kamala väsy, vaarallisen tiivistä tuhinaa piisaa ja kädessä on mahtava hyttysenpurema. Perkele.

On se kumma, että sisälläkin vipeltää jotain öttiäisiä, joita ei näe eikä kuule. Aamuisin vain jännittää, että onko purema poskessa ja vai peiton alta pilkistäneen jalan jalkapöydässä. Tämä hemmetin hyttysshow alkoi salamana heinäkuun lopulla ja jatkuu edelleen pienen tauon jälkeen. Luulin jo saaneeni rauhan, mutta pitää selkeästi kaivaa taas kaikki myrkyt esille ja uskoa, että meidän talossa (tai ainakin mun kämpässä) majailee jotain hemmetin hornahyttysiä, jotka nousevat viemäri- tai ilmastointihaudoistaan aina vain uudestaan. En oikein usko, että ne iloisesti leijailevat kivikylässä viidenteen kerrokseen ulkokautta - ehkä pitäisi kuitenkin nukkua taas ikkuna kiinni. Ärsyttää, kun omiin tuuletusikkunoihin ei mallinsa vuosi saa verkkoja.

Eipä ole tällaista tullut ennen koettua, toivottavasti tästä vitsauksesta pääsee joskus eroon. Antihistamiinien syöminen kun alkaa pikku hiljaa kyrsiä. Täytyy kysyä naapureilta, että onko heillä samaa ongelmaa - tai sitten minä olen niin syötävän ihana, että kaikki hyttyset jonottavat meitsin ilmastointikanavassa tai viemärissä vuoroaan numerolappu raajassaan. Hyi hell...

Käväisin illalla hoitamassa asioita kaupungilla ja ikkunaostostelin pikkuisen. Sain jostain uskomattoman hingun hankkia kaikkea uskomatonta ja ihanaa. Sipsuttelin ikkunasta ja liikkeestä toiseen ja huokailin ihastuneena.

Sekalainen toivelistani olisi sisältänyt:
- tyynyjä, pöytäliinan, verhot, viinilaseja ja pari maljaa Indiskasta
- valtaisan kasan kynttilöitä Stockalta
- noin 3000(!) euron edestä taidekirjoja Akateemisesta
- asennepopoja Kenkä-Marskista
- ihana toppi Mangosta
- kaunis vintage-laukku nuoren naisen kainalosta
- ihana kukka-asetelma kukkakaupasta
- ylellinen divaani sisustusliikkeestä
- valloittava pörrökoira Hakaniemestä
- komea mies kadulta
- säätila jostain, missä on kirkas ja kuulas syyspäivä

-> Olen sitä mieltä, että toiveeni ovat ihan kohtuullisia ja toteutettavia. Varmasti. Takuulla. Ehdottomasti.

Okei. Jos on pakko, niin sen miehen voi jättää pois listasta. Se on se vähiten tärkeä kokonaisuuden kannalta...

Eilinen tyylipohdintani jatkui tänään töissä. Vertailimme kenkäalelöytöjämme (moni on viime aikoina löytänyt kivat työkengät noin kympillä), sukulaisten kaapeista pelastettuja kirjoja, oman vaatekaapin aarteita ja sunnuntaishoppailun yllätyksiä (moni oli löytänyt pitkään etsimänsä takin). Työporukkamme on varsin maltillisia kuluttajia, joten tiedot huokeista laatulöydöistä otetaan aina kiinnostuksella vastaan. Samaten hyvät ruokaohjeet, lasten lelut, erilaisten juhlien rekvisiitat, työvälineet, arjenhelpotusvinkit ja kaveriapu kierrätetään nopeasti ja tehokkaasti.

Työpaikkani ei ole mikään muotishow tai kalliiden vaatteiden esittelypaikka. Pukeutuminen on tarkoituksenmukaista ja aika yksinkertaista, mutta kuitenkin persoonallista. Itse olen omasta mielestäni aika tylsä työpukeutuja, mutta saan kuitenkin usein kehuja vaatteistani. Kengät ovat yleensä särmimmät, joten tänään sain palautetta sekä aikuisilta että lapsilta, kun laahustin "tylsissä" matalissa kengissä. Onneksi hametta sentään kehuttiin.

Nuorisopukeutumista on hauska seurata. Teinit ovat kovia analysoimaan ja huomioimaan toistensa (ja aikuistenkin) pukeutumista, ja erilaisten nuorisokulttuuriryhmien tutkiminen ja määritely on aina suosittua. Aiheesta käydään mojovia keskusteluja ja välillä melkein käsirysyä. Pissis on haukkumasanojen äiti, ja fruittari jakaa mielipiteet. Toisten mielestä taas liiallinen erikoisuudetavoittelu on "ihan ***un lol".

Suurin osa nuorista pukeutuu aika tavallisesti. Tavisainesta on suurin osa, mutta hiphop- ja rap-kansan määrä kasvaa koko ajan. Vahvasti meikattua, pinkeästi pukeutunutta pimustoa on jonkin verran, ja tässä porukassa tapellaan lissuudesta ja lissuttomuudesta verissä päin. Fruittarit - tai siis metroseksuaalit - ovat myös pojissa alati kasvava joukko iän karttuessa. Tukan sukiminen käy melkein työstä tässä porukassa, kuten hardrockareilla ja hevareillakin. Metallistien tukka taas makaa enimmäkseen silmillä tai kuulokkeiden peittona.

J-rockin kannattajia on myös melko paljon, ja osalla tästä porukasta homma on välillä todella huomiohakuista. Persoonallinen pukeutuminen on kivaa, mutta kasvomaalit arkipäivänä ja tepastelu polvisukissa ja minihameessa lumituiskussa (ilman sukkiksia, tietty) tai hengenvaarallisen korkeiden ja liukkaiden goth/sweet lolita -popojen käyttö ja niissä kaatuilu tuntuvat aika hurjalta. Siinä vaiheessa kun 13-vuotias kulkee ympäriinsä maskeerattuna väkivallan uhriksi (silmänympärys mustana, nenänympärys punamustana ja verivanat suupielissä), alkaa pohtia kodin suhtautumista harrasteisiin. Onkohan joku joutunut nykykoulussa tai -harrastuksissa tuollaisesta naamapesulle samaan tapaan kuin äidit ja isoäidit aikoinaan koulussa meikkaamisesta?

Sään viiletessä alkaa taas takkipaniikki. Vihaan välikauden takin ostamista, koska en ikinä löydä kohtuuhintaista kivaa rotsia. Siksi kuljenkin ikivanhoissa takeissa ja käytän paksua villatakkia kylmän torjujana - tai aloitan talvitakkikauden huivi kaulassa ja takki auki. Takkiostosten kanssa samaan inhokkisarjaan pääsevät alusvaatteet ja farkut...

Minun pitäisi siivota ja järjestää vaatekaappini. Samalla voisi viedä taas vaatteita korjattavaksi tai muodistettavaksi, kiikuttaa kengät suutariin, parsia hanskat ja sukat ja koota kasaan ne vaatteet, jotka voisi viedä kirpparille tai luovuttaa kavereille.

*

Nyt on kyllä pakko etsiä ne lapaset ja lähteä ulos lenkille. :)