Turn Loose the Swans

In the morning mist by the waning moon
through the woods she set on foot
With a sacred blade cut the berries down
Dug up the dreaded mandrake root

Tread my path to summer’s end
This bequest I leave you she says
You will see what could be evergreen
Turn to copper and fade to gray

By the standing stones
Atropine eyes smiled at me
Sitting in a sluggish vertigo

Sands of time form another dream
No love without sacrifice
No life springs without decay
The final kiss is a wormy one
In soil’s cold caress to rest we’ll lay

Amorphis: Summer's End

Olen kuunnellut sitä nyt noin kuusitoista vuotta.

Olen kyllästynyt siihen monta kertaa. Olen lausunut mielipiteeni useasti. Se muokkautuu aina uusiksi, mutta pysyy oikeasti yhtenä ja samana. Sillä syyllistetään. Se aiheuttaa syyllisyyttä. Se on jokaisen "oma päätös". Sitä pidetään kansalaisvelvollisuutena. Oikeasti sitä ohjataan ulkopuolelta. Siihen yritetään vaikuttaa. Sillä arvotetaan. Sillä ahdistellaan. Se on iloinen asia. Se tuo pohjattomasti pahaa mieltä. Se ahdistaa. Se on yhdistänyt ja erottanut. Se vaikuttaa työhön. Se vaikuttaa parisuhteeseen. Oikeudesta siihen yksin tai samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa keskustellaan. Oikeudesta sen ehkäisyyn väitellään.

Kyse on tietysti lapsen hankkimisesta, lisääntymisestä ja maan täyttämisestä. Elämänmuodosta, joka kaikkien pitää tuntea omakseen, jos Matti Vanhasta ja muita hänen kaltaisiaan on uskominen.

Viime aikoina tuttavapiirissäni on ollut todellinen vauvabuumi, ja tahti vain kiihtyy vuoden loppua kohti. Olen ostanut hennonvärisiä ruusuja, pieniä pukineita, cavaa, vaippoja, katselukirjoja, bändipaitoja, kylpykirjoja ja tutteja pienokaisille sekä nähnyt lukuisia pieniä nöpönenuja tuhisemassa vaunuissa ja koppasissa. Monelle tuttavapiirissäni edessä on varsin uusi ilmiö. Minä olen seurannut samaa ilmiötä jo vuosia.

Osa lapsuudenystävistäni kun aloitti huomattavasti aikaisemmin perheen perustamisen. Moni heistä on suurista perheistä, heille monta lasta on itsestään selvä asia, josta ei tarvitse edes keskustella. Jos kenties lapsia niin monta ei tulisikaan, ne tulisi hankkia nuorina. Ennen 25 ikävuotta. Ihan saletisti.

Siinä seurueessa minä olin outo lintu. Olin iloinen ystävieni onnesta, mutta en ymmärtänyt heidän intoaan pesärakennukseen. He tulivat laukoneeksi ihan silkkaa ajattelemattomuuttaa monenlaista loukkaavaa, koska en vain ollut samasta puusta. En minä ollut valmis äidiksi. Minä istuin yliopiston lukusaleissa lukemassa, autoin ulkkarivaihtareita sopeutumaan, tein töitä niitä jostain saadessani, asuin pienessä opiskelijakämpässä, matkustelin vähillä rahoillani, rapsutin puistoissa koiria, olin tuttavistossa lapsenvahtina, tanssin osakunnissa ja kävin keikoilla.

Olen aina vihannut lapsenhankkimiskeskustelua, mutta huomaan palaavani siihen jatkuvasti - ehkä juuri sen ärsytyksen vuoksi. Lapsen hankkiminen ja hankkimattomuus + niiden keinot ovat juuri niitä henkilökohtainen muuttuu poliittisiksi -jankutuksia, joista keskustelu valtiovallan tasolla tuntuu erityisen falskilta. Kun sitten hra pääministeri loihee lausumaan siitä, miten ihmisten pitäisi elellä, tietää keskustelun viimeistään päässeen sellaisen muka-arvokeskustelun tasolle, jossa on vain häviäjiä. Ja ne häviäjät ovat tässäkin asiassa poikkeuksetta naisia. Puheen, katseen ja teon alla on naisen ruumis, josta hänen pitäisi kaiken järjen mukaan päättää itse ilman, että muut tulevat sorkkimaan. Kattia kanssa.

Perheen perustaminen ja lapsen hankkiminen ovat normi. Lapsen hankkiminen yksin, ilman sitä perhettä on normipoikkeama. Päätös olla hankkimatta lapsia on asia, jota täytyy perustella ja puolustella. Vastahakoinen lapsettomuus on edelleen tabu monessa mielessä.

Vaikka ihmisten odotetaan hankkivan lapsia, on lapsi epäsuotuisa asia naisen urakehitykselle. Lapsen hankkiminen yksin on epäilyttävä ja säälittävä asia naisen urakehitykselle ja altistaa hänet ympäristön puheille. Harkittu lapsettomuus on naiivi mielentila, joka kyllä muuttuu, kun "se oikea mies" osuu kohdalle, joten lapsetonkin on uhkaava tuleva äitiyslomalainen. Vastahakoisen lapsettomuuden tragediassa toisaalta kysellään, milloin jälkikasvua pukkaa, toisaalta varoitellaan lastenhankinnan jättämistä liian myöhään ja ohjeistetaan pseudotiedepaskalla kuunasennoista alkaen.

Samaan aikaan kun monessa perheessä opetellaan käyttämään rintapumppua ja totutellaan yökiljuntaan, itkee moni tuttava itsensä uneen siitä syystä, ettei ole vastaavassa tilanteessa. Samaan aikaan vauvabuumin kanssa tuli erobuumi. Eräskin ystävätär itki purkautuneen avoliiton ja kihlauksen jälkeen, että hän oli toivonut olevansa äiti 2010-luvun alkaessa. Toinen itki ihmisten ilkeyttä; hänellekin on tultu sanomaan mukaosaaottavasti, että "... voi miten ikävää, että ero tuli, tässä jo niiiiiin odoteltiin hääkelloja ja pientä jalkojen töminää." Tuollaisen voi sanoa vain aidosti ilkeä ihminen. Jos olisin ollut paikalla, olisin varmaan sanonut jotakin kovastikin rumaa. Esimerkiksi sen, ettei äitiys tee kenestäkään arvokkaampaa ihmistä - eikä ainakaan sanojan tapauksessa ole lisännyt älyä ja empaattisuutta.

Kateus on katala tunne. Minullekin on moni sanonut, että olen varmaan kateellinen perheellisille ystävilleni - kerran on jopa eräskin vajakki pitänyt kasvoista kiinni ja käskenyt katsoa silmiin ja vakuuttaa, etten ole kateellinen. (Siis oikeasti!) Katsoin levollisesti takaisin ja sanoin, etten ole tippaakaan kateellinen. Käytöstavaton vajakki päästi otteensa irti ja sihahti, että minun täytyy olla tunteeton ja kylmä ihminen. Minua lähinnä nauratti ja säälitti tämä ihminen, jonka levy on edelleen sama. Olisiko nyt 12. vuosi menossa.

Toisaalta moni lasta haluava on niin kateellinen perheellisille, ettei uskalla ottaa vastaa kutsuja pienokaisia katsomaan. Heidän iloonsa toisten puolesta sekaantuu kateutta, mikä aiheuttaa huonoa omatuntoa. Miten sitä ei voi olla iloinen ystävän puolesta?

En ole koskaan potenut vauvakuumetta. En ole koskaan ajatellut synnyttäväni. Olen aina sanonut, että jos hankin lapsia, haluaisin adoptoida. Ei minua haittaisi, jos suurella rakkaudellani olisi lapsia. Minä pidän lapsista ja teen nuorten parissa työtä.

Pidän itseäni huomattavasti enemmän kummitätityyppinä kuin äitityyppinä. Ei lapsettomuus tee minusta huonoa ihmistä. Ei se tee minusta vähemmän naista. Jos joku niin väittää, se on hänen oma häpeänsä.

... kun saa herätä asfalttiporan jyrinään varsin lyhyen yöunen jälkeen. Voihan seitan. Olipas herätys. Peilistä katsovat tomaattisilmät pitäisi saada sellaiseen kuosiin, ettei kukaan tule seivästämään vaarnalla kaupungilla luultuaan vampyyriksi.

... ja paljon muuta irrelevanttia ja sekavaa.

Minulla on tänään ollut jotenkin flappermainen olo. Kun tässä on nyt kuitenkin loppujen lopuksi noin yhdeksänkymmentä vuotta myöhässä aikakaudesta, pikkuisen liian vanha, aivan liian pyöreämuodokas, tupakointivastainen, liian kihararukkainen, liian hyvissä väleissä vanhempiinsa ja liian poroporvarillisessa ammatissa, niin ei se oikein suju. Damn.

Olisi silti melkoisen ihanaa istua berliiniläisessä tai newyorkilaisessa jazz-luolassa shampanja- tai sektilasi kädessään, toisessa kädessä savuke imagoimukkeessa, hiukset kuin Louise Brooksilla Pandoran lippaassa ja elämäntapa kuin Lois "Lipstick" Longilla.

Flapperien aika oli lyhyen aikakauden huumaa, eräänlainen todellisuuspakotrippi, joka päättyi suureen lamaan. Silti aikakaudesta jäi eloon monenlaista, vaikka monessa yhteydessä 1920- ja 1930-luvusta puhutaan jotenkin häpeillen niin poliittisten kuin elämäntavalistenkin syiden vuoksi. Ehkäpä siksi juuri 1910-, 1920- ja 1930-luku kiinnostavatkin niin paljon. Sen ristiriidan ja dekadentin elämänjanon vuoksi. Siihen verrattuna tämä tositeeveeaika on jotenkin kovasti väljähtynyttä...

*

Suuren flapperkaihoni takana taitaa olla se, että pitäisi olla ahkera monessa asiassa. Ei vaan jotenkin jaksa. Blah.

Käväisin taas taivaassa, Akateemisessa kirjakaupassa. Katselin, kiertelin, ihailin, selailin, haistelin ja pohdin. Pelkään joku kerta ihan oikeasti joutuvani hullujenhuoneelle kirjasto-, kirjakauppa-, kirjakirppis- tai antikkakäytökseni perusteella. Eräs kaverini nimittäin kerran huomautti ystävällisesti, että näytän usein lapselta lelukaupassa ja käyttäydynkin hieman samaan tapaan: tuhisen kuulemma autuaasti, hymyilen kuin muksu karkkikaupassa, silittelen kirjoja ja katselen kaihoisasti. Sitten näytän keskittyneeltä kuin aarteenetsijä, mutta toisaalta omassa maailmassani olemisen vuoksi ohitseni voisi mennä kolmijalkainen lehmä minun huomaamattani. Lopulta näytän äärimmäisen surkealta, koska en voi ottaa mukaani koko kirjamäärää. Kiva tietää...

Hiivin siis kotiin kantaen aarteita vaatimattomassa muovikassissa. Katselin snobistisen säälivästä Louis Vuitton -kaupasta astelleita naisia ja kiiltävään autoonsa nojailevaa elttaantunutta ex-rantaleijonaa. Minulla oli kassillinen kirjoja, mustikoita ja vattuja. Hah.

Loppuilta on sujunut opiskellessa, lenkillä ja herkutellessa. Oli nimittäin pakko hakea vielä jätskikin. Hih. Ystäväni sai kävelyllämme angstikohtauksen, koska vastaan tuli vain "puolikutevia pariskuntia" (osa kulki käsi kädessä, siis...). Yritin siinä sitten rauhoitella, ja onneksi pahin ahdistus meni ohi. Saisipa hänen työkaverinsa nyt ne sokkotreffit järkätyksi, josko ahistus helpottaisi. Minua ahdistaa (ja pian myös kyllä ahistaa) tietoisuus loman loppumisesta. Huoh...

Jos haluaa takuuvarmasti pilata aamunsa, kannattaa lukea netti-Hesari ja perään keskustelupalsta luetusta aiheesta. Erityisen otollinen aihe on naisiin kohdistuva väkivalta parisuhteessa; asia yritetään aina kääntää toisinpäin, tavalla tai toisella.
(http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Naisen+surmaaja+yleens%C3%A4+oma+mies/1135248152731)

Kyllä, on väkivaltaisia naisia. Kyllä, on naisia, jotka lyövät lapsiaan. Siitä huolimatta - ikävä kyllä - valtaosassa tapauksista lyöjänä on mies.

Olen sellaisesta perheestä, jossa ei lyödä. Erityisesti isäni on opettanut pienestä pitäen, että väkivalta on väärin, sitä ei saa sietää, se on rikos. Hän ei onnekseen joutunut kokemaan sitä, miten sodanjälkeisten vuosien aikana sodassa traumatisoituneet miehet kohtelivat perheitään. Kukaan ei puuttunut miesten ja perheiden ahdinkoon, ja tilanne on loppujen lopuksi edelleen häkellyttävän samanlainen ainakin pikkupaikkakunnilla. Onkin paljon keskusteltu, mutta vielä varsin vähän tutkittu sitä, miten 1900-luvun sodat (vuosi 1918, II maailmansota) ovat vaikuttaneet suomalaisen väkivallan perinteen jatkumoon.

Isäni isän sota oli tehnyt hiljaiseksi. Kun muut miehet joivat viinaa, ukki lähti istumaan metsään tai tekemään töitä. Äitinikään kotona ei lyöty. Hiljaisen, vanhan ja jämäkän vaarin turviin sen sijaan paettiin silmä mustana ja lapset mukana. Jos humalainen mies tuli raivolla perhettään hakemaan, häntä ei päästetty sisälle. Vaari oli usein puhunut nimismiehelle ja poliisille naapurin väen ongelmista, mutta "asialle ei voitu tehdä mitään", kuten mummini vielä vanhanakin muisteli, kyyneleet silmissä.

Väkivallan kokeminen pari- ja seurustelusuhteessa on tabu. Vielä suurempi tabu on seksuaalinen väkivalta. Surullinen totuus on se, että suuri osa naisista on kokenut toista tai molempia. Moni huomauttaa, että uhkakokemuskin on riittävän traumatisoiva. Väkivaltaa myös vähätellään. "Se löi vaan avarin poskelle, ei muuta." Myös asennemuutos on ollut hidasta.

Minä en lapsellisesti koskaan uskonut, että joku voisi lyödä minua. Ja opin, että voi. Samanikäinen tapailukumppanini heitteli lukiovuosina minut seinille keskellä kirkasta päivää ja katua, kun halusin lopettaa tapailun pojan epäluotettavuuden (bileissä löytyi snogailemasta toista) ja yleisen uhkaavuuden takia. Asiasta tietää jokunen tuttavani, vanhempani eivät. En osannut kertoa asiasta kenellekään aikuiselle. Muistan vieläkin järkytykseni, kun joku kaverini tokaisi, että tuohan on normaalia rakastavaisten riitelyä.

Lyöminen on leimaavaa, kuten HS:n jutussakin todetaan. Valtaosa ihmisistä ja tutkijoista puhuu väkivallaista vain syrjäytyneiden ongelmana. Moni tuntuu ajattelevan, että vain luuseria lyödään. Ja lyöminen on "sen luuserin" vika. "Jollakin lailla se sen provosoi..."

*

Juttua lukiessani tuli mieleen incidentti eiliseltä junamatkalta, kun tulin Ankkarockista. Elbasin puoliunessa kohti uinuvaa Helsinkiä. Parin penkin päässä joku festariseurue yritti puhelimitse vongata kaveriaan mukaan baariin. Toisessa päässä (kaiutin päällä) selitettiin kärsivällisesti, että maanantaina pitää mennä töihin ja että vaimo ei kyllä tykkää dokaamisesta työn lomassa. "*****, vedä muijaa turpaan ja tuu Mollyyn", yksi miehistä mylvi ja ryhtyi nauramaan. Seurueen naiset hiljenivät ja muut miehet näyttivät vaivaantuneilta. Osa matkustajista yritti näytellä, ettei kuullut. Viereisellä penkillä istuneet teinitytöt sähähtivät kovaäänisesti: "Mikä sika!" Sika todellakin, mies vain tuhahti kaverin olevan nössö ja nappasi siideritölkin viereissä istuvan naisen kädestä.

Istuimme kaverin kanssa kahvilassa suurten kysymysten äärellä.
Meillä kummallakin on iäkkäitä ja vähemmän iäkkäitä sukulaisia, joista olemme huolissamme.
Molemmilla on opintostressiä.
Rahatilanne ei ole ihan vakaa.
Vuorokaudessa on liian vähän tunteja.
Pientä kesflunssaa pukkaa.
Veri on levoton.
Olemassa on joku, joka kiinnostaa, mutta jonka elämäntapa epäilyttää.
Tuttavistossa on naisia, jotka kampittavat kanssasisaria minkä kerkeävät, mikä ärsyttää kaltaisia siskosolidaarisuuden airueita.
Onneksi meillä molemmilla on ihania kavereita. :)