Turn Loose the Swans

Olen elänyt suurimman osan elämääni yksin. Itsenäiseen elämääni mahtuu jokunen hieman pitempi seurustelusuhde ja jokunen heilastelusuhde, joissa on kaikissa käynyt enemmän tai vähemmän huonosti.

Pohdinta yksinelosta ja epäilevästä suhtautumisesta miessukupuoleen ei ole huomionhakuisuutta, ilkeyttä tai provokaatiota. Se on pohdintaa siitä, mitä on tapahtunut, miksi niin on tapahtunut ja miten vastaavat katastrofit voisi välttää.

Olematta jälkiviisas, "erokatkeruudessani" väärin tuomitseva tai todellisuutta muuntava voin ikävä kyllä sanoa, että kukaan seurustelu- tai heilahdussuhteistani ei ole rakastanut minua puhtaasti oman itseni vuoksi, vaikka niin luulinkin. Suurelta osin minä olen ollut osa imagoa, tietyn tyhjyyden täyttäjä, murheesta ja yksinäisyydestä pelastaja, seikkailu tai egonpönkitysväline. Kyse ei ole mistään äkillisestä oivalluksesta vaan pitkästä pohdinnasta ja herrojen tapaamisesta muissa merkeissä.

En ole katkera. Minua surettaa vain se, etten ole tajunnut asiaa aiemmin. Samaan aikaan mietin, muistanko tahallani väärin. Muutanko menneisyyttä? Olenko epäreilu? En usko, sillä olen oikeastaan aavistanut lähes nämä kaikki asiat jo omana aikanaan, haluamatta niitä myöntää. Kertoo kohtuullisen paljon heikkoudestani ihmisenä, säröstä muuten vahvassa kuoressa. Samaan aikaan mietin, paljonko tapahtumissa on omaa syytäni: Mitä minä tein puolestani väärin?

*

Minä olen ollut nuori ja (jonkun mielestä) kaunis nuori koriste.
Minä olen ollut nuori ja siksi (kenties ajatuksen tasolla) taipuisa.
Minä olen ollut nuori ja ärhäkkä, mukavaa vastapainoa "vanhoilla akoille".
Minä olen ollut "oikeassa paikassa oikeaan aikaan".
Minä olen nainen.
Minulla on reipas luonne.
Minä olen ollut halipulainen.
Minä en dokaa itseäni tajuttomaksi.
Minä tykkään kulkea naisellisissa vermeissä.
Minulla on melkoisen viehko hymy ja haastava katse.

*

Istuin eräänä iltana baarissa ja tapasin kaksi ex-heilaani, jotka ovat nykyään ihan hyviä kavereitani. Tajusin äkkiä kristallinkirkkaasti, että suurin valtani heidän suhteensa nykyään on se, että en anna. Koska olen pitänyt housut jalassa ja jalat ristissä heilahtelumme lopusta asti, enkä ole päästänyt tyyppejä edes pahimmassa halipulassani olkkarin sohvaa ja teekuppi kädessä istumista pitemmälle, olen kunnioitettava nainen, loistomimmi ja haaste.

Luulin aikoinani että ystävyytemme johtuu samanlaisesta huumorintajusta, halusta keskustella, tietynlaisesta hulludesta ja samantyyppisestä musiikkimausta. Tai ehkä se on osa sitä monimutkaista koneistoa, jota kutsutaan ihmissuhteiden valtapeliksi - tiedostetuksi, tiedostamattomaksi, kielletyksi.

Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjojen lukeminen pitäisi tehdä pakolliseksi kaikille naisille. Tai ainakin petollisten miesten uhriksi joutuneille...

Lainasin pettäjämiehensä verkossa sätkivälle ystävälle tämän nettipäiväkirjoista tutun teoksen viikko sitten. Nyt mies on potkaistu pellolle ja elämässä mennään vauhdilla eteenpäin.

Joskus se on tosi pienestä kiinni.

Jos tykkää teestä enemmän kuin kahvista, niin miksi juo sitä kahvia aika usein?

Jos siihen laittaa paljon maitoa ja sokeria, se on ihan hyvää.

*

Miksi sitä saa kummalista mielihyvää nyppiessään kulmiaan?

Siinä näkee työnsä tuloksen.

*

Miksi sitä menee usein yhdelle niin totaalisen räjähtäneenä, että näyttää 55-vuotiaalta osa-aikaeläkeläiseltä? Ja miksi silloin näkee aina lauman varsin komeita miehiä?

Se on se kohtalo...

*

Jos kahdesta annoksesta alkoholia väsähtää niin pahasti, että lähes torkahtaa Hkl:n liikennevälineeseen, silloin pitää varmaan mennä nukkumaan?

Minä ainakin menen.

Kävelin vaihtelevan runsaassa sateessa pitkin itäisen kantakaupungin katuja Peter Steelen murinaa kuunnellen ja syvällä omissa ajatuksissani.

Olen aivan valtavan väsynyt ja kohtuullisen stressaantunut. Vielä toistaiseksi pää pysyy stressi-, työ- ja opintovirran pinnalla, mutta pieni huoli jaksamisesta kaihertaa koko ajan.

Väsymyksen vuoksi olen huomannut tänä keväänä itsessäni erittäin ärsyttävän piirteen: olen alkanut olla ihmisille kateellinen täysin absurdeista asioista. Itse kadehtiminen on minulle itsessään erittäin outo tunnetila. Vaikka en olekaan mikään kaunotar, menestynyt tai muuten mitenkään erikoinen tapaus, en kadehdi muilta ihmisiltä heidän menestystään, ulkonäköään tai muutakaan. Normaalisti.

*

Kaikki alkoi siitä, että olin kateellinen niille ihmisille, jotka eivät ole sairastaneet koko ajan ja muuttuneet ulkoisesti Barbamamoiksi. Sain ärsytyskohtauksia spinningistä rynnivistä ihmisistä ja lenkkeilijöistä. Itse köhin keuhkojani pihalle ja podin ties mitä kremppaa. Tie kuntoon on pitkä ja hidas, kun on edelleen puolikuntoinen. Lähtötelineisiin on jämähdetty...

Sitten huomasin kateuden kaiherruksia siellä ja täällä muutenkin.

Kadehdin työkaveriani, joka elämäntilanteensa vuoksi tekee kevyempiä töitä samaan aikaan kun minä ja jokunen muukin kaadumme taakan alla ja ketään ei kiinnosta meidän jaksamisemme. Katkerana hetkenä ajattelin, että tässä se ero pätkäduunilaisen ja vakkarin välillä sitten tulee...

Kadehdin kaveriani, joka sai puoli vuotta palkallista opiskelulomaa tehdäkseen gradunsa. Sitten tämä henkilö nassuttaa tilanteestani, sillä "en osaa vaatia". Realiteetit, haloo...

Kadehdin työtöntä tuttavaani, joka lähtee miehensä kanssa kahdeksi kuukaudeksi reilaamaan Eurooppaan miehensä rahoilla.

Kadehdin tuttavaani, joka saa koko ympäristönsä tanssimaan pillinsä mukaan. Hän saa anteeksi lintsauksen duunista, pettämisen, paskanpuhumisen muista selän takana, opintojuttujensa plagioimisen ja ansioluettelonsa kaunistelun.

*

Tiistai-iltana olin erityisen väsynyt. Pyörin unta saamatta sängyssä ja kuuntelin seinänaapurin puolelta kuuluvaa puhemutinaa. Saavutin myös noloimmat alentumistilapointtini kadehdinnassani.

Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät luottamaan toisiin ihmisiin.

Kadehdin ihmisiä, jotka eivät aina tee kaikkea väärin ihmissuhteissaan.

Kadehdin myös ensimmäistä kertaa vuosiin ihmisiä, joilla on tasapainoinen ja -veroinen parisuhde, jossa saa aidosti tukea toiselta ihmiseltä sitä tarvitessaan.

*

Keskiviikkoaamuna bussissa torkkuessani päättelin, että loppuvan duunini ja jumiutuneen opintotilanteeni vuoksi olen tietyllä tavalla menettänyt sen pienen turvallisuudentunteeni, joka on tähän asti riittänyt minulle ihan hyvin.

Samaan aikaan kun poden huonoa omatuntoa ja noloutta heikkoudestani ymmärrän myös, että ihan itse ja yksin tästä pääsen ja pystyn nousemaan - ja minun täytyy oma tieni tehdä.

Tänään olin onnellinen siitä, etten kokenyt kateuden kaiverruksia silloin, kun työkaveri kertoi ostaneensa uuden asunnon ja ystäväni kertoi saaneensa yli tonnin palkankorotuksen. Olin vain iloinen heidän puolestaan.

Elämä ei ole reilua, sitä ei kukaan ole väittänyt. Se, että itse en ole saanut samaa tukea tai kannustusta tai mahdollisuuksia kuin joku toinen on saanut, ei ole minulta pois. Jonkun toisen mielestä minä olen se Hannu Hanhi, kaikesta huolimatta.

*

Ainut kadehtimisaiheistani, joka minua kaivelee, on luottamattomuuteni toisiin ihmisiin. Feikkaan leppoisan käytökseni niin täydellisesti, että kukaan ei voi aavistaa jääkylmää konetta, joka rekisteröi kliinisesti kaiken ja luottaa vain omaan apuunsa.

Ikävä sinänsä, että viimeisen viikon aikana kone on ollut aivan täydellisen oikeassa monessakin asiassa. Ikävimmässä tapauksessa oli vilkutettava hyvästit ihmisille, jota olin pitänyt hyvänä kaverina viitisen vuotta - ja josta kliininen konevaistoni oli varoittanut alusta asti.

*

Vaikka väsyttääkin, on töihin tavallaan helppo mennä, koska siellä koneen ei tarvitse olla henkilökohtaisessa valmiudessa. Ammatillinen valmius on aivan jotain muuta. Toivottavasti viikonloppuna on aikaa tavata ihania ystäviä, niitä, joiden kohdalla kliininen konekin lämpenee.

Kuuntelin tässä eräänä kuulaana iltana ystävätärtä, jolla on kesäheilan (tai hieman pitempiaikaisenkin heilahduksen) etsintä käynnissä. Hän on iloinen ja aktiivinen neiti, joka harrastaa, käy ulkona, tekee maltillisesti töitä ja haluaa vakiintua. Koska edellinen avomieskin löytyi netistä, ollaan taas tutuissa maastoissa.

Koska olen kauniisti sanottuna epäileväinen netin seuranhakuonnistumisiin, kaverien onnistuneista kokemuksista huolimatta, olen jälleen seurannut maastotiedustelua ja muuta suurella mielenkiinnolla.

Ystävätär oli jokseenkin järkyttynyt omaan ilmoonsa tulleista vastauksista: vastaajista kolme neljästi oli varattuja miehiä, jotka etsivät "lounastuntipanoa", kuten neiti totesi suorasukaiseen tapaansa. Edellisellä kierroksella viisi vuotta sitten ei kuulemma tällaisia viestejä tullut lainkaan. Hän oli vielä kaupan päälle saanut kuvallisen ja nimellisen vastauksen mieheltä, joka asuu samassa rapussa. Ja on naimisissa. Ja kolmen alle 10-vuotiaan lapsen isä. Neiti ajatteli tulostaa vastausviestin ja lähettää sen postitse miehen vaimolle.

Kun lueskelin vastauksia ja ilmoituksia siinä teekuppi kädessä, kiinnitin huomiota kevätkuumeen oireisiin: monessa ilmossa etsittiin villiä kesäseuraa kaikkeen kivaan. Syysilmoissa etsitään kuulemma enemmänkin käpertymisseuraa sohvalle. Kesäheila tuntuu olevan jonkinlainen tuunauslisä, jollainen pitää jokaisella miehellä/naisella olla.

*

Jäin jälleen miettimään näitä varattuja luusereita, jotka metsästävät seksiseuraa netistä ja selittelevät olevansa "ihan hyvässä" suhteessa, jossa "jotain" puuttuu. Eräs kaveri sanoikin kerran, että häntä pelottaa nykyään lukea deitti-ilmoja, sillä hän on viimeisen kahden vuoden aikana löytänyt niistä ainakin viiden tuttavan miesten seksiseurailmot sekä kolmen työkaverin ilmot. Naimisissa/avoliitossa olevia miehiä kaikkia.

On sinänsä myös mielenkiintoista, että jopa minä olen saanut monenlaista seksiseuravonkuuta City-aikanani, vaikka olenkin keskittynyt lähinnä kirjoittamaan mieleen tulevaa scheissea blogiini. Ehkäpä profiilissa lukeva "vieteltävissä" legitimoi erityisesti varatun vonkaamiseen.

Varatut limanuljaskat eivät voisi vähempää kiinnostaa, joten pitäkööt tunkkinsa ja erotkoot, jotta puolisoillaan olisi mahdollisuus päästä moisista vajakeista eroon.

Katselin tänään duunipaikkani seinään kiinnitettyä julistetta läheisen nuorisotalon tai vastaavan nuorten naisten illasta. Mainoskuvassa oli raskaasti meikattu bööna, kuva rakennekynsista, kasa meikkejä ja muuta sälää. Ohjelmassa oli meikkausta, kynsien laittamista, ihonhoito-ohjeita, kampauksia ja keskustelua tyttöjä kiinnostavista asioista sekä kevyttä välipalaa. Sinänsä kiva ajatus, mutta ulkonäköpainotteisuus nosti tukkani pystyyn. Ulkonäkökö on ainut asia, joka nuortan naista kiinnostaa?

Ulkonäkö on aina ollut erityisen tärkeä asia teinitytöille ja hieman vanhemmillekin tytöille ja naisille. Silti naisen elämässä on niin hemmetin paljon enemmän kuin vain meikit; on jotenkin noloa, että kaikkien tyttöjen oletetaan olevan kiinnostuneita itsensä pynttäämisestä.

*

Teinien kanssa työskennellessään on saanut huomata monien teinien kärsivän siitä, että aikuiset olettavat kaikkien poikien olevan kiinnostuneita tekniikasta, tyttöjen kauneudesta ja molempien sukupuolten vain dataamisesta.

Varsin monet nuoret kaipaavat kaikkein eniten mukavaa ja rentoa yhdessäoloaikaa ja turvallista oloa. Eräskin tyttö käy kauempana asuvan kaverinsa kanssa aina tämän lähinutan leffa- ja musavideoillassa, koska siellä on kiva istua, nähdä hyviä filmejä sekä jutella samanikäisten ja aikuisten kanssa monenlaisista asioista.

Eräs ystäväni on vuosi pitänyt luku- ja leffapiiriä nuorille naisille. Samassa ringissä on istunut (kliseisesti) raskaasti meikattuja ja kovannäköisiä neitejä, ujoja runotyttöjä, reippaita heppatyttöjä, ernuja ja vaikka mitä muita. Aina on kuitenkin löytynyt yhteistä puhuttavaa ja pohdittavaa. Pari tuntia ei ole koskaan riittänyt, puhe on yleensä harhautunut alkuperäisestä aiheesta vaikka mihin.

*

Tarve tulla kohdatuksia ja kuulluksi on ihmisen perustarpeita. Nuorilla se tarve on melkoinen. Nuorten parissa työskentelevänä aikuisena sitä kantaa ikuista huonoa omatuntoa siitä, että aikaa ei ole tarpeeksi jutella, kysellä ja seurata. Monelle nuorelle ne pienenkin ajan muruset ovat tärkeitä. Kaikkea ei voi aina jaksaa ja ehtiä, mutta sitä voi yrittää itse kukin.

Nuorten parissa työskennellessään pelkää aina joskus turtuvansa kaikkeen - resurssipulaan, nuorten käytökseen, huoltajiin, jatkuvaan kiroiluun, flegmaattisuuteen, jatkuvaa kipuiluun, omaan väsymykseensä, käytösongelmiin... Osa vanhemmista kollegoista on jo luovuttanut, osa taas jatkaa edelleen liput liehuen ja suurella sydämellä. Kunpa sitä jaksaisi koko ajan niin - polttamatta itseään loppuun.

Eräs ystävättäreni kutsuu minua romantikoksi, mikä on jokseenkin yllättävää. Kenties olen perusluonteeltani haaveileva romantikko, mutta arkiminäni seisoo jalat maassa lonkkia myöten - pakosta, kokemuksesta ja todellisuudesta.

Tunne-elämäni karikoiden vuoksi romantikkoni on hautautunut niin syvälle, että minun on vaikea sitä tavoittaa. Sisäinen romantikkoni on myös niin pahoin haavoittunut, että on kenties vuotanut jo kuiviin. Ulkomuotoni on rikkiä, tulta, ikiroutaa ja napalmia.

En koe imartelevana sitä, että ex-heilani yrittävät paluuta (kukaan ei ole vielä tehnyt comebackia...) luottaen yön hellään vaippaan, empaattiseen luonteeseeni, naiselliseen pehmeyteeni (... täh????) tai puhelahjoihinsa.

Tämän viikonlopun aikana kaksi ex-heilaa on saanut pakit: ensimmäinen yrittelijä tepsutteli naisseurassa vastaan, joten varautumista moneen oli ilmassa; toinen taas hölisi sellaista scheissea, että toivon saavani kirjoitettua aiheesta jotain mehevää joskus jonnekin...

*

Molemmat miehet ovat varmasti ihan perusmukavia ihmisiä, heistä saa kunnollisen vaikutelman, heillä on hyvä välit perheisiinsä, he tekevät ahkerasti töitä... Kumpikin on kuitenkin täydellisen ambivalentti, häilyvä tuulenvire kevätilmassa ja kaikesta huolimatta äärimmäisen typerä uskoessaan kykenevänsä hyvin keskinkertaisilla puhelahjoillaan saavansa naisen uskomaan. So wrong...

Ensimmäinen mies yrittti saada minusta seuraa iltamenoihinsa. Ketunhäntä oli tuuheana kainalossa. Kun olin ynseä, mies katosi linjoilta. Ilmeisesti muualta oli irronnut, sillä naisseuralainen oli käsipuolessa illemmalla.

Toinen mies tuli puhumaan loppuillasta. Kuka tahansa nainen olisi ollut niin fiksu, että olisi jättänyt homman siinä humalatilassaan ja koomassaan väliin. Jos muistaa väärin tapaamisajankohdan, naisen nimen, iän, ammatin, asuinpaikan, harrastukset sekä syyn yhteydenpidon hiipumiselle, olisi syytä häipyä ja pian. Koska iso osa miehistä uskoo kuitenkin kaikkivoipaisuuteensa, alkaa nainen hakata päätään baarin tiskiin tai lattiaan. Kun henkilökunta kuulee syyn moiselle toiminnalle, nainen saa melkein ilmaisen juoman. Kun mies ei siltikään tajua, nainen latoo pari pientä argumenttia tiskiin ja lähtee takamus houkuttelevasti keikkuen matkoihinsa homokaverinsa käsipuolessa.

*

Maailma ja kokemukset ovat muovanneet minusta naisen, joka tuntuu olevan taiteltu kokoon raudasta ja valaanluusta. Romantikkoni on haavoittunut ja kadoksissa; hurmaajani on talvihorroksessa; sulottareni on verhoutunut talven vaippaan. Ne tuskin nousevat vuosiin esiin.

*

Istun tunne-elämän Kharonin lautalla. Kun marssin ex-tapaamiseni jälkeen kotiin ivallisuutta, voitoriemua ja noloutta (kaikenlaisia sitä onkin tullut tapailtua) uhkuen, tunsin Kharonin lautturin kulkevan perässäni. Omalla alaovellani katson toivorikkaasti uurteisia kasvoja, mutta vieläkään ei ole aikani päästä tunteiden oravanpyörästä. Istun siis edelleen tunne-elämän Kharonin lautalla katsomassa vastakkaista rantaa.

Miksi itselleen ei voi pyytää porttikieltoa kirjakauppoihin?
(... itsekurini on kyllä tässä asiassa olematon...)

Miksi on sotia?
(... valtioteoreettinen ja ihmisluoteinen sekä valtateoreettinen tieto on hallussa, mutta silti...)

Miksi farkkujen ostaminen on aina hirveää?
(... ja ne maksavat sairaasti...)

Miksi tolstoilainen kivireki joskus laahaa mielessä?
(... sellainen syyllisyysrypeminen ei ole edes puhdistavaa...)

Miksi muuten kaverillisesti käyttäytyville, mukaville ex-heiloille iskee joskus keväisin metsäsuomalainen sinkkuahdistus?
(...onneksi se kainalossa viihtyvä ketunhäntä on pitkä, tuuhea ja hyvinhoidettu sekä helppo havaita...)

Miksi naapureilla on niin saatanan huono musamaku ja vastapäätä olevan baarin asiakaskunnalla vielä huonompi?
(... juu, toisten tyhmyys ei ole mun syytäni, on vain pirun ärsyttävää...)

Pitäisi tehdä töitä.
En ole jaksanut tehdä mitään kunnolla.

No, mennään sitten nukkumaan ja kuunnellaan Type 0 Negativea.
Peter Steelen ei olisi vielä halunnut siirtyvän muille tanhuville.

Alan hiljalleen väsyä tähän jatkuvaan alavireiseen oloon. Olen jatkuvasti väsynyt ja apea, hirveä stressi on päällä koko ajan. Eipä ole kivaa. Aurinko ei tunnu piristävältä vaan ärsyttää. Pakko vain pinnistää, pakko fiiliksen on nousta jossain vaiheessa, anyway...

Tällaisessa hauraassa olotilassa on erityisen herkkä kaikenlaiselle tunnehöpölle, joka pitäisi oikeasti sulkea kaappiin, lukita ovi ja heittää avain mereen. Ja keskittyä oikeisiin asioihin tunnemujun sijasta. Ettäjee.

*

Ystävätär laukaisi tietämättään melkoisen ajatuskulun toteamuksellaan menneisyyden What if...? -jutuista. Kävelin hiljaisessa illassa pölyisellä tiellä ja pohdin elämäni Mitä jos? -ajoituksia.

Ystävätär muisteli haikeansuloisia asioita, joille hän olisi toivonut onnellisen lopun. Hän elää nykyään onnellisessa parisuhteessa ja muutenkin hyvässä elämänvaiheessa, mutta muisteli nyt hiipuvassa kevätillassa menneisyytensä toiveita ja unelmia. Monet niistä olivat liittyneet parisuhteisiin/heiloihin, asuntoihin ja kaverisuhteisiin.

Kotimatkalla muistelin hieman vinosti hymyillen menneitä unelmiani monista asioista. Olin lapsena ja nuorena pikkuvanha tyttö, jolla oli haavemaa oikean maailman rinnalla. Muistan vieläkin, miten haavemaa alkoi vuosien saatossa liukua yhä kauemmaksi. Sinne pääseminen oli aina vain vaikeampaa.

Lohdullista sinänsä on, että sinne haavemaahan pääse edelleen, mutta hyvin harvoin. Yleensä silloin on tosi kyseessä. Se on turvasatama, jonka sylissä saa koota itsensä. Muuten sen portit pysyvät suljettuina. Haavemaa näkyy yleensä sumuisen saaren rantaviivana horisontissa. Sitä seisoo polviaan myöten jäisessä vedessä ja toivoo, että oikeaan suuntaan kelluva lautta tulisi noutamaan, veisi läpi sumun ja laskisi usvaisen saaren rantaan.

Unelmien viimeisellä rannalla haavemaata tähyillessäni muistelin, miten oli vuosia sitten ohjeistanut itseäni enää unelmoimasta mistään kenenkään seurustelukumppanin/heilan kohdalla. Muistan vieläkin sen tunteen, kun makasin silloisen asuntoni lattialla suhdesurutyöni jäljiltä. Olin repinyt itseni kappaleiksi ja kokosin palasiani tuskaisasti kokoon odottaen ja toivoen, josko haavemaan lautturi veisi minut turvaan. Eipä vienyt, mutta päädyin tunne-elämän Styx-virran Kharonin lautalle ensimmäistä kertaa. Enpä tiennyt joutuvani sinne vielä niin usein...

Arpikudokseni ääreltä voin nyt muistella hymähtäen, että kaikki kolme suhdetta, joissa uskalsin kurottaa edes pikkuisen eteenpäin varovaisissa unelmissani päättyivät toinen toistaan ikävämmin. Aina kursiessani itseäni kokoon onnittelin itseäni jälleen uudesta typeryydestä ja huomasin istuvani tutulla Kharonin lautalla. Yksin ajatuksineni. Jopa lautturi oli kääntänyt kasvonsa pois.

*

Kharonin lautasta tuli lopulta pakopaikkani haavemaan ohella. Katkeransuloinen pakopaikka, muistutus omasta typeryydestä. Siinä missä haavemaa ruokkii hauraita ja suloisia unelmia, Kharonin lautta pakottaa katsomaan totuutta suoraan silmiin. Olen niin usein yrittänyt meloa lautturin tahtoa vastaan viimeisen kerran tunne-elämän Styx-virran poikki, mutta toistaiseksi tahtoni ei ole toteutunut.

Tunne-elämän Styx-virta lauttureineen on kaksiteräinen miekka, kurittaen rakastava, ambivalentti. Virta kulkee omalla voimallaan ja vain Kharonin pursi pystyy siinä haluamallaan tavalla kulkemaan. Minä olen virrassa kuin lastu lainehilla. Toinen ranta häämöttää joka kerta yhä lähempänä, mutta silti niin kaukana.

*

Istun nykyisin Kharonin lautalla aivan ilman syytä, eräänlaisena ennakkovaroituksena. Katselen niitä ihmisiä, jotka saavat ylittää tunne-elämän Styx-virran. Minunkin vuoroni tulee vielä.