Turn Loose the Swans

Alan hiljalleen väsyä tähän jatkuvaan alavireiseen oloon. Olen jatkuvasti väsynyt ja apea, hirveä stressi on päällä koko ajan. Eipä ole kivaa. Aurinko ei tunnu piristävältä vaan ärsyttää. Pakko vain pinnistää, pakko fiiliksen on nousta jossain vaiheessa, anyway...

Tällaisessa hauraassa olotilassa on erityisen herkkä kaikenlaiselle tunnehöpölle, joka pitäisi oikeasti sulkea kaappiin, lukita ovi ja heittää avain mereen. Ja keskittyä oikeisiin asioihin tunnemujun sijasta. Ettäjee.

*

Ystävätär laukaisi tietämättään melkoisen ajatuskulun toteamuksellaan menneisyyden What if...? -jutuista. Kävelin hiljaisessa illassa pölyisellä tiellä ja pohdin elämäni Mitä jos? -ajoituksia.

Ystävätär muisteli haikeansuloisia asioita, joille hän olisi toivonut onnellisen lopun. Hän elää nykyään onnellisessa parisuhteessa ja muutenkin hyvässä elämänvaiheessa, mutta muisteli nyt hiipuvassa kevätillassa menneisyytensä toiveita ja unelmia. Monet niistä olivat liittyneet parisuhteisiin/heiloihin, asuntoihin ja kaverisuhteisiin.

Kotimatkalla muistelin hieman vinosti hymyillen menneitä unelmiani monista asioista. Olin lapsena ja nuorena pikkuvanha tyttö, jolla oli haavemaa oikean maailman rinnalla. Muistan vieläkin, miten haavemaa alkoi vuosien saatossa liukua yhä kauemmaksi. Sinne pääseminen oli aina vain vaikeampaa.

Lohdullista sinänsä on, että sinne haavemaahan pääse edelleen, mutta hyvin harvoin. Yleensä silloin on tosi kyseessä. Se on turvasatama, jonka sylissä saa koota itsensä. Muuten sen portit pysyvät suljettuina. Haavemaa näkyy yleensä sumuisen saaren rantaviivana horisontissa. Sitä seisoo polviaan myöten jäisessä vedessä ja toivoo, että oikeaan suuntaan kelluva lautta tulisi noutamaan, veisi läpi sumun ja laskisi usvaisen saaren rantaan.

Unelmien viimeisellä rannalla haavemaata tähyillessäni muistelin, miten oli vuosia sitten ohjeistanut itseäni enää unelmoimasta mistään kenenkään seurustelukumppanin/heilan kohdalla. Muistan vieläkin sen tunteen, kun makasin silloisen asuntoni lattialla suhdesurutyöni jäljiltä. Olin repinyt itseni kappaleiksi ja kokosin palasiani tuskaisasti kokoon odottaen ja toivoen, josko haavemaan lautturi veisi minut turvaan. Eipä vienyt, mutta päädyin tunne-elämän Styx-virran Kharonin lautalle ensimmäistä kertaa. Enpä tiennyt joutuvani sinne vielä niin usein...

Arpikudokseni ääreltä voin nyt muistella hymähtäen, että kaikki kolme suhdetta, joissa uskalsin kurottaa edes pikkuisen eteenpäin varovaisissa unelmissani päättyivät toinen toistaan ikävämmin. Aina kursiessani itseäni kokoon onnittelin itseäni jälleen uudesta typeryydestä ja huomasin istuvani tutulla Kharonin lautalla. Yksin ajatuksineni. Jopa lautturi oli kääntänyt kasvonsa pois.

*

Kharonin lautasta tuli lopulta pakopaikkani haavemaan ohella. Katkeransuloinen pakopaikka, muistutus omasta typeryydestä. Siinä missä haavemaa ruokkii hauraita ja suloisia unelmia, Kharonin lautta pakottaa katsomaan totuutta suoraan silmiin. Olen niin usein yrittänyt meloa lautturin tahtoa vastaan viimeisen kerran tunne-elämän Styx-virran poikki, mutta toistaiseksi tahtoni ei ole toteutunut.

Tunne-elämän Styx-virta lauttureineen on kaksiteräinen miekka, kurittaen rakastava, ambivalentti. Virta kulkee omalla voimallaan ja vain Kharonin pursi pystyy siinä haluamallaan tavalla kulkemaan. Minä olen virrassa kuin lastu lainehilla. Toinen ranta häämöttää joka kerta yhä lähempänä, mutta silti niin kaukana.

*

Istun nykyisin Kharonin lautalla aivan ilman syytä, eräänlaisena ennakkovaroituksena. Katselen niitä ihmisiä, jotka saavat ylittää tunne-elämän Styx-virran. Minunkin vuoroni tulee vielä.

Surffasin puolihuolimattomasti kaverin bileiden osallistujalistaa samalla pohtien kivaa lahjaideaa.

Olisiko se lahja skumppaa, kukkasia, herkkuja, kirja, keikkalippu...?

Sitten näin jotain kummallista.
Sormeni pysähtyivät näppäimille.
Räpyttelin silmiäni.
Hetkinen.
Minä tunnen tuon miehen.
Tuon nimen ja naaman tuossa listassa.

Olen herännyt tuon miehen vierestä.
Törmännyt baarimaailmassa ekan kerran.
Pelastanut sammumiselta baariin toisen kerran.
Käynyt yhdessä baarissa kolmannen kerran.
Onneksi olen joka kera herännyt vaatteet päällä.
About.

Mutta kuitenkin.
Kolme kertaa.
Ei saatana.

Mitä ihmettä tuo tyyppi tuolla tekee?
Kuinka hyvin hän tunteen kaverini?
Tunnistaako hän minut?
Miten hän reagoi?
Miten minä reagoin?

Kesken hieman ärtyneen hämmenykseni petollinen mieleni kaivoi esiin muistikuvia ja hetkiä, hauskoja, kummallisia ja kiusallisia sulassa sovussa.

Huikeat silmät.
Hiuspörrön.
Leveän hymyn.
Kilpatanssin sulokkuudella sujuneen läpänheiton.
Terävän parransängen, jonka aikaansaaman ihottuman vuoksi jouduin paklaamaan naamaani huolella kolme päivää ja kulkemaan korkeakauluksessa paidassa viikon.

Kohteliaan molemminpuolisen ja hetken kestäneen viestinnän, joka oli melkoista twistaamista.
Omalla kohdallani järkytyksen siitä, että mies oli niin paljon minua nuorempi.
Miehen kohdalla epäuskon sen suhteen, että olin häntä oikeasti niin paljon vanhempi.

Lopuksi muistan tietynlaisen helpotuksen siitä, että pitkän välimatkan, ikäeron ja kahden vastikään sinkkuuntuneen elämän välillä ei tarvinnut ryhtyä tetsaamaan. Ei edes harkita.

Silti jokin nipisti pikkuisen.
Ehkä se on tämä kevät.
Se on varmaan tämä kevät.
Se saa luvan olla tämä kevät.
Se on tämä kevät.
Piste.

*

Bileiden kanssa samaan aikaan on toisen kaverin bändin keikka.
Taidan sittenkin mennä sinne.
Ettei tule mitään kummallista tetsaamista.
Kun on tämä kevät.
And because there's no flame like an old flame...

Viikonlopun saldo:

- edelleen puolikuntoinen olo ja pieni flunssa (blah)
- puolitoistalitraiset silmäpussit (työ & huvit)
- kahdet yökävelyt (kaunista oli)
- yhdet hukatut ja löydetyt aurinkolasit (samat)
- kolme yskää katupölyn vuoksi (kivan harmaata, juu)
- kaksi kerjäläishermostumista (turha pyöriä, en tue järjestäytynyttä rikollisuutta ja olen selvinnyt kollegoistaan Unkarissa tarpeeksi useasti)
- kolme pitkää kävelyretkeä (ihanaa/ihanampaa/ihaninta)
- kaksi pohdintaa avokkaisiin siirtymisestä (juu/ei/ei vielä)
- ensimmäinen ulkojäätelö (hieman pölyltä maistui...)
- liikaa limua (*röyh*)
- kolme takkiongelmaa (aina tuli liian kuuma tai kylmä...)
- viisi rikottua lasia (ei kannata heilauttaa huivia liian letkeällä liikkeellä keittiössä)
- kahdet pakit (annetut)
- melkoinen vatsakipu (naurusta)
- baarissa kevätkiimaan merkkien hihittely (olipas melkoista jahtia, sano...)
- kahdet ostetut kengät (hyvin keväiset)
- Barbamamaolo (ei kiva)
- pussikaljakauden avaus Kalliossa (ei oma)
- nähty eka salihousut+peililasit+vyölaukku+teepaita -yhdistelmä (huoh...)

Pitkän päivän ilta ja iltayö takana. Perjantaipäivä meni ennakko-oletuksia paremmin ja muuttui koko ajan paremmaksi. Nyt on varsin hyvä mieli mennä unille, trendipellebaarin melusta huolimatta.

Töissä sujui kivasti, ja loppupäivän hieno erikoisohjelma kruunasi kaiken. Sen jälkeen leppoisa lokoilu kotona ja hieno teatteri-ilta hyvässä seurassa. Lopuksi illalliselle isolla porukalla pitkän kaavan mukaan. Leppoisa napsuttelu kotiin kauniissa illassa.

Just nyt on hyvä mieli. Toivottavasti uni tulisi pian.

Aina kun kuulen tämän biisin (yleensä keväisin), palaan ajassa vuosia taaksepäin. Hassua, miten äkkiä pienten asioiden pienimmätkin detaljit ja nyanssit muistaa. Miksi ne niin muistaakin juuri negatiivisissa asioissa?

-------------

KEVÄT
(Liisa Akimof)

on siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaan
tuuli ei tuule, mutta sade kyllä jaksaa
kevät, pystynkö mitään enää antaan
konkurssin koin, en haluu enää maksaa
kevät, kuljen Hakaniemen rantaan
sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa
kevät, pystynkö mitään antaan

sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän
vaikka tarjosit vain salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

on siis kevät, uskoin vakavaa valaa
no pojat on poikia, ne lupaa, muttei palaa
kevät, kaiketi taivas vielä kestää
pilvet jo luin, ei sadetta voi estää
kevät, sinua ihmistä pelkään
minä olin hölmö, otin turpiin ja selkään
kevät, tosiaan ihmistä pelkään

sinä tarjosit salmiakkia...

Olen varmasti kiittämätön ihminen. Olen sitä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Minä nimittäin inhoan "hyväntahtoisia" neuvoja.

Olen toisinaan oikeasti huono kysymään neuvoja ja apua. Näillä "hyväntahtoisilla" neuvoilla tarkoitan turhaa/rasittavaa/epäolennaista/salailkeää puuttumista ja kommentointia, jolla ei oikeasti ole mitään tekemistä neuvomisen tai aidon huolen kanssa. Tai ainakaan se ei välity.

*

Tällainen "hyväntahtoinen" neuvonta kohdistuu johonkin puutteelliseen asiaan, sellaiseen, jonka avulla "neuvoja" pääsee pätemään. "Hyväntahtoinen" neuvominen ja kysely aiheuttavat vain ärsytystä tai paha mieltä.

Jos "neuvottu" ei suostu ottamaan neuvoja vastaan, ts. kommentoi jotakin ikäväsävyistä vastaan, on "neuvojan" luvallista loukkaantua ja marista jotakin latteaa "mutta-minä-ajattelen-sinun-parastasi-ja-sinun-tulee-olla-kiitollinen" tai sitten moittia toista herkkänahkaisuudesta. Siksipä neuvotun ainoaksi keinoksi jää asian ohittaminen ranskalaisella olankohautuksella tai pienellä kiusaantuneella hymyllä.

*

Seuraavissa asioissa "hyviä neuvoja" ja "hyväntahtoista kyselyä" piisaa:

- Ai kauheeta, säkin olet jo 35-vuotias, eikös sunkin olis nyt aika hankkia mies ja lapsia, ettei sitten kaduta myöhemmin, että jätit niin myöhäiseen.
Ei kannata olla liian nirso, hei.
(Sanotaan lasta haluavalle yksineläjälle, joka nieleskelee itkua aina pikkuvauvan nähdessään. Sanomisella halutaan korostaa, ettei kyseinen henkilö miestä tai lasta saakaan.)

- Ai kamala, miten mä olenkaan lihonnut. En mahdu enää mun muinaisiin farkkuihin, Pitääkin vetää tuplaspinnin-tuntia tänään.
(Kailotetaan merkitsevästi vilkuillen pyöreämmän ystävän seurassa.)

- Te olette olleet naimisissa jo kolme vuotta, milloinkas sitä pienten jalkojen töminää kuuluu?
(Suomeksi: Kummassa teistä on jotain vikaa, kun ei muksua kuulu?)

- Voi vitsi, miten mua ärsyttää tämä liian hyvä sosiaaliturva!
(Seurassa työtön ystävä, joka kirjoittaa 50 hakemusta kuukaudessa.)

- On se kauheeta, kun töissä ahdistaa. Niin paljon paineita. Noissa pätkätöissä ei onneks sellaista vastuuta tule. Jatkettiinko sun sopparia muuten taas jopa kolme kuukautta?
- Musta on jotenkin surullista, että ihmiset tekee pätkätöitä, ei synny mitään vastuuta työstä.
(Kolme vuotta pätkätyötä tehneen ihmisen seurassa.)

- Ai kauheeta, eikö sulla ole tänäkään vuonna palkallista lomaa? Voi vitsi. No, onneksi täällä joku hoitaa juttuja meidän poissaollessa.
- Ai että, etkö saa tältäkään kesäajalta palkkaa. No voi, pitäis kuule hankkia vakkariduunia!

- Eikö se sun gradu ja vikat tentit ole vieläkään valmiita. Kuule, pidä nyt kiirettä, ettei kaikki työt mene sivu suun! Oisit voinut jatkaa täällä, jos oisit tehnyt niitä ahkerammin. Mitä, etkö sä pääse kahville? Mitä töitä sulla täällä muka on? Ai joku palaveri? Onneks mulla ei ole. Mut heihei huomiseen.

*

Minä saa kuulla aina neuvoja opinnoista ja työstä sekä parisuhdeasioista. Viimeksi mainittu ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta työ ja opinnot ahdistavat. Olen kuunnellut koko päivän "hyväntahtoisia" neuvoja opinnoista, työstä, jaksamisesta ja työnhausta. Lopputuloksena oli se, että olisin alkanut parkua raivosta, väsymyksestä tai pahasta mielestä, elleivät asiakasteinit olisi tänään olleet niin äärettömän ihania.

En opiskele tarpeeksi, en tee työssä tarpeeksi, olen liian velvollisuudentuntoinen, olen liian huoleton, olen liian väsynyt, vietän liian huoletonta elämää, en vielä tiedä tulevista töistä, en voi saada töitä valmistumatta, voin saada mitä töitä vain, työtilanne on vaikea... Argh, päättäkää jo, mitä minä olen.

"Neuvojan" mielestä olen Huono Ihminen. Se ainakin tulee selväksi. Minun mielestäni "neuvoja" on sosiaalisesti moukka. Kun se sanoo esim. työtoverille, saa kuulla herkkänahkaisuudestaan.

Tänään kilahdin puolitutulle moukalle nähtyäni hänet miehineen kadulla. Tämä nainen ryhtyi "neuvomaan" minua opinto- ja työasioissa alentuvaan sävyyn. Hän tekee sen aina nähdessämme ja miehensä hymyilee ivallisesti vieressä. Minä sain nipin napin pidettyä raivoni sisällä kaiken työpaikan skeidan jäljiltä. Päässäni naksahti. Vaihdoin sulavasti neutraalin asiakaspalvelijahymyni äkillisen innostuksen hymyyn ja henkäisin kesken paapatuksen, että ymmärrän niiiin hyvin hänen huolensa, että se johtuu varmaan hormoneista. Sitten taputin häntä vatsalle liikuttuneella eleellä ja katselin hurmioituneesti silmiin. Toivotin mukavaa iltaa kävelin kotiin.

Tunsin huonoa omatuntoa alhaisuudestani, mutta myös ansaittua revanssihenkeä. Jos jonkin asian olen elämässäni oppinut, niin sen, että ryhti pitää säilyttää ja leuka pitää korkealla. Opettelisipa tuokin besserwisser seisomaan ryhdikkäästi, niin ei näyttäisi raskaana olevalta, saatana...

Nyt on selkeästi joku hemmetin matalapaineinen aika, ainakin minulla. Samalla kun Helsinki kietoutui yhä tiukemmin yhä syvempää sumuvaippaan, kietouduin minä omaan olooni ja yritin pohtia, mistä nurja fiilis johtuisi.

Jep, en ole edelleenkään ihan kunnossa - se syö naista.
Jep, näytän Barbamamalta, mutta en ole kuvakirjahahmo.
Jep, opinnot tökkivät ja töiden rinnalla niitä on vaikeaa tehdä.
Jep, duunit loppuvat kohta ja jatkosta missään ei ole mitään tietoa.
Jep, töissä on kamala kiire ja sotku.
Jep, jotenkin veto on kokonaisvaltaisesti lopussa.
Jep, työaikani eivät oikein sovi minun sisäiselle kellolleni.

Yritän kiskoa itseni suosta liikunnan ja unen avulla. Kaipa se tästä lähtee parempaan suuntaan, veren maku suussa ja raivolla, jos ei muuta.

Olin oikeasti kumauttaa vanhaa tuttuani, jonka mielestä matalapaineeni johtuu sinkkustatuksestani. (Hei, siis pliis. Miksi tätä aina arvellaan...?) Yritin saada hänet uskomaan, että joku hemmetin säätö tästä vielä puuttuisikin. Suhdehistoriassani kun minä olen ollut se, joka on saanut/yrittänyt kiskoa toisen yli ja läpi kriisien ja pahan olon, mutta olen itse saanut aina selvitä omista ongelmistani - tai minut on jätetty niiden keskellä/keskelle.

On ihana seurata sellaisia pariskuntia, jotka tukevat aidosti toisiaan ja tsemppaavat yhdessä eteenpäin. Valitettavan monella tosin toinen auttaa koko ajan toista saamatta itse mitään apua, tai sitten kumpikin ponnistelee yksi, pahimmassa tapauksessa kampittaen toista.

Yritänkin tässä tsempata pari seuraavaa päivää duunissa siten, etten hermostuisi kovin pahasti kehenkään teiniin/aikuiseen ja pääsisin viikonloppuna urheilemaan ja hengittämään vapaasti. Ja kenties kuuntelemaan hyvää musaa. :)

Olen taas vaihteeksi jokseenkin ryytynyt. Nukuin jälleen jostain syystä varsin huonosti, herätyskello herätti juuri sikeimmästä unesta ja aamusähläys oli taas omaa luokkaansa. Byääh.

Väsyneenä pinna on jokseenkin kireä, ja kun koko päivä on epätoivoista singahtelua paikasta toiseen, jää päivästä jotenkin puolivillainen fiilis. Vaikka mitään tyhmää ei tehnytkään ja työt sujuivat varsin kohtuullisesti, tunsin silti itseni jotenkin epäonnistuneeksi.

Vaikka olen melkoinen suorittaja, huomaan töiden tulevan loppumisen vähentävän hitusen työmotivaatiotani. Tiettyjä ikäviä, vaikeita ja raivostuttavia juttuja ei vain jaksaisi tehdä varsinkin, kun moni muu jättää ne kokonaan tekemättä. Sitten ne tekee melkeinpä veren maku suussa ja pinna piukeana.

Olotila töistä lähtiessä oli melkoisen alavireinen. Onneksi kävely kaverin ja vauvan kanssa piristi. Äidin kanssa saatiin keskustelua monesta kasiasta ja pieni palleroinen oli pikkuisen konstikas, mutta palkitsi hulluttelun kurluttavalla naurulla, innostuneella tuijotuksella ja hurmaavalla hymyllä.

Vaikka en omaa pienokaista tällä hetkellä (tai tod.näk. koskaan) haluakaan, ovat kaverien pienet kovasti söpöjä. On myös kovasti rauhoittavaa, kun pienoinen simahtaa syliin ja alkaa tuhista rintaa vasten. Hieman noloa on siinä tilanteessa, kun huomaa kesken palleroisen leikittämisen, että rintsikoideni sisäpuolella on pieni käsi. Ja että viereisen pöydän miehen niska on melkoisella kiemuralla tämän tapahtuman suhteen. Ystävätär päätti jättää imettämisen väliin, sillä mies olisi varmaan pökertynyt siinä vaiheessa.

Nyt kotona olen tehnyt silmät puolitangossa töitä. Toivottavasti ensi yönä saisi nukuttua hieman paremmin ja suurin sähellys jäisi väliin. Jatkuva matalalento kostautuu aina matalapaineena jossain vaiheessa.

Musiikinkuuntelu on toisinaan kovin vaarallista. Vietin eilisillan hyvän kirjan ja loistomusiikin parissa kotona. Kun sain kirjan loppuun, makasin vielä pari tuntia jalat seinällä kuunnellen levyltä ja Spotify-virrasta monenlaista muistoja herättävää ja jotakin uuttakin ennen nukahtamista.

Aamulla heräsin polla sekaisin ja kovasti kummissani. Olin nähnyt niin erikoisia unia, että oli lähes normaalia huomata pudonneensa sängystä lattialle ja lepuuttavansa päätään aikakauslehtikasassa. Peitto sentään oli tullut messissä, koska olin onnistunut rullaamaan itseni sen sisään kuin hillon ohukaiseen.

Kun kapusin takaisin sänkyyni, onnittelin itseäni taas typeryydestäni. Olen jo sen verran iso tyttö, että tiedän, ettei tiettyjä bändejä saa kuunnella juuri ennen unosia, jos ei halua olla täysin kahvilla koko seuraavaa aamupäivää tai pohdiskella, mitä mieltä Freud&co olisi taas näistäkin uninäyistä.

En näe/muista kovin usein uniana. Poden yleensä niin kroonista univajetta, että uni on musta kuilu, johon pudotaan yösydännä ja josta kavutaan herätyskellon avulla liian aikaisin ylös. Kun sitten näen unia, ovat ne usein varsin monidetaljisia ja kummallisia.

Tällä kertaa päädyin unessa keskienglantilaisille nummille, linna- ja kartanoraunioihin ja tuulen tuiverrukseen, johonkin vinksahtaneeseen puoliepookkisgoottilaiseen Brontë- ja ritarirunousyhdistelmädraamaan kummallisine käänteinen. Heräsin siinä vaiheessa, kun miekkailin korsetti naukuen ja samettihelmat liehuen jylhässä nummimaisemassa rauniokirkon seinän päällä Peter Steele -hahmoisen muukalaisen kanssa, koska minun piti todistaa tälle miekkailutaitoni päästäkseni luostariin. Koko komeuden taustalla kuului jotakin etäisesti Bathorya muistuttavaa. Mielenkiintoista.

Jospa kaltaiseni höpö joskus muistaisi, ettei rouheiden miesäänten kehräämää goottimetallia kuunneltaisi juuri ennen unia. Jos sitä vaikka kuuntelisi jotakin leppeää klassista ja iloista jazzia.

En edes uskalla ajatella, millaisia unia näkisin, jos kuuntelisin samaa musaa kuin reggae-naapuri tai identifioimaton naapuri, joka on viime aikoina mieltynyt liehutukkaiseen italialaiseen fantasia- ja sinfoniametalliin. Aamuteen parissa haukotellessani olin joutua kuuntelemaan, miten jossakin painellaan hopotihoi-tyyliin peitsi tanassa kohti örkkiarmeijaan "enkelikuoron" helskytellessä taustalla. Säästyäkseni lisä-Rhapsodylta napsautin Louis Armstrongin Hello Dollyn soimaan.

- vietetään iltaan rakkaan ystävän kanssa
- huolehditaan ystävä kotiin
- oletetaan loppuillan kuluvan toisen rakkaan terapiointiin
- sitten joudutaan baariin
- hymyillään kauniisti pikkupojille ja puhutaan paskaa
- juodaan limsaa ja yksi paukku
- puhutaan paskaa
- hymyillään pikkupojille
- suoritetaan pappaikäisen karkotus
- suoritetaan pikkupojan karkotus
- hymyillään voitonriemuisesti
- joudutaan soidintanssin (tai jonkin...) kohteeksi
- otetaan pikaritolat baarista
- bongataan lentävällä askeleella etenevä mies...
- ...ja kysytään, käveleekö tämä Kallioon
- kävellään Kallioon mukavia jutellen avec the mies
- saadaan tietää, että mies öisee bändissä, vai niin
-...joten jatketaan mukavia jutellen
- erotaan kävelyseurasta ja toivotetaan hyvää yötä
- kävellään kotiin
- tehdään pari voileipää
- pestään meikit
- mennään tutimaan