Turn Loose the Swans

Pitäisi jaksaa siivota.
Pitäisi huoltaa kengät.
Pitäisi nyppiä kulmakarvat.
Pitäisi pestä koneellinen pyykkiä.
Pitäisi funtsia huomisen releitä.
Pitäisi leipoa.
Pitäisi lakata kynnet.
Pitäisi tehdä töitä.
Pitäisi tehdä suunnitelmia.

Tekisi mieli vain lukea hömppää.
Tekisi mieli vain tanssia ympäri kämppää ja laulaa kurkku suorana.
Tekisi mieli vain selvitellä pari juttua.
Tekisi mieli shampanjaa.
Tekisi mieli pallutella koiraa.

Yep. C'est la vie. Yritetään yhdistää nuo. Tai edes osa niistä.

Reippailin tänään sopivan kirpakassa ilmassa ja nautin auringonpaisteesta. Rakastan kirkkaita talvi-, syys- ja kevätpäiviä. Silloin ilma on jotenkin keveämpää hengittää, taivaan sini on huikaiseva ja elämä tuntuu kevyeltä.

Kun lueskelin jokin viikko sitten jotakin suomalaista naistenlehteä kampaajalla, jotenkin hämmennyin lehden synkästä Sunnuntai on sinkun itkupäivä -tyylisestä jutusta.

Okei, on sunnuntaipäiviä, jolloin olisi kiva, jos olisi seuraa. Silti suurin osa sunnuntaipäivistä on yleensä kivoja - mitä nyt usein töissä maanantai on raskas päivä. Mutta silti, sunnuntaina on jotenkin ihanan kiireetöntä ja rauhallista. Silloin on "virallinen lupa" löhötä vaikka koko päivän, kävellä raukeasti ympäri kaupunkia, käydä rauhassa kahvilla, kierrellä kenties kaupassa. Sitten illalla voi parkkeerata hyvin kirjan kanssa sohvalle tai lähteä urheilemaan.

Sunnuntaina on aikaa nähdä niitä kavereita, joilla on aina kiire. Sunnuntaina voi istua brunssilla kolme tuntia. Sunnuntaina voi kävellä Helsingin rantoja pitkin ja nauttia tuulesta, tuiskusta tai auringosta.

Ymmärrän myös niitä, joille sunnuntai on ahdistava pariskuntakävelypäivä. Kiersin taannoin reippaan corgin ja emäntänsä kanssa Töölönlahtea. Kierroksen puolivälissä kaverini huomautti, että 90% vastaantulijoista on omahyväisennäköisiä pariskuntia. Omahyväisyydestä en tiedä, mutta pariskuntia oli enimmäkseen liikkeellä. Virnistin, että sinkut makaavat krapulassa kotona tai ovat juoksulenkillä. Se ei kaveria ilahduttanut, on-off-suhde oli taas off-vaiheessa.

*

Istuin Akateemisen Kirjakaupan kahvilassa aamiaisella ystäväni kanssa eräänä kauniina sunnuntaina. Kuuntelin vaimeaa puhetta, kultivoitunutta keskustelua. Valo siivilöityi kattoikkunoista. Koko kirjakauppa huokui sunnuntaista rauhaa. Ihmiset yksin, kaksin ja isommissa seurueissa nauttivat hengähdystauosta ulkopuolisesta todellisuudesta. Kunnon sunnuntaifiilis.

Puhuin puhelimessa pitkään ja hartaasti muinaisen opiskelukaverin kanssa. Muistelimme yhteisiä touhuja, puhuimme nykyisestä työ- ja opintotilanteesta sekä jaoimme kokemuksia ja näkemyksiä menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Opiskelukaveri on vastikään sinkkuuntunut pitkän suhteen jälkeen. Viimeiset viisi vuotta väännettiin kättä lasten hankkimisesta: opiskelukaveri oli alusta asti sanonut, ettei halua lapsia oman rankan menneisyytensä sekä suvussa esiintyvien sairauksien takia - myös oma horjuva terveys saattaisi vaarantaa oman ja lapsen elämän. Mies oli alunperin samoilla linjoilla, mutta noin viisi vuotta sitten alkoivat vaikeat keskustelut, soutamiset ja huopaamiset ja kaikenlainen edestakainen vonkaaminen aiheen tiimoilta. Se oli lopun alkua.

Yhteinen kämppä pantiin myyntiin, molemmat hankkivat omat asunnot, avioero pistettiin vireille ja elämää luotiin yksin. Silti lähes 20-vuotinen yhteiselo oli vaikea pala purettavaksi. Tämän vuoksi eron jälkeen hipsittiin yökylässä, kimpassa milloin missäkin ja touhuttiin milloin mitäkin. Lopulta oli kuitenkin pakko pitää Se Lopullinen Suuri Keskustelu, itkeä, huutaa, nauraa, vihata, kirkua, rikkoa, koota ja raivota. Ja lähteä eri suuntiin. Oli yhdessä päätetty, ettei toista saisi tavata face-to-face vuoteen, jos mahdollista. Muukin kontakti päätettiin jättää minimiin. Nyt olisi pakko selvitä yksin.

*

Viimeisen muuttokuorman mukana ex-miehen vanhempien autotallista oli tullut kasa vanhoja luentomuistiinpanoja, semppatöitä ja muuta mielenkiintoista. Opiskelukaveri oli kuluttanut useamman illan lukemalla vanhoja papereitaan läpi ja todennut, että kirjallisuus selittää ja helpottaa elämää monin tavoin.

"Tämä ero on tehnyt musta ehdottomasti vitalistin", hän huomautti puhelimessa etsiessään Iris Uurron ja Helvi Hämäläisen teoksia muuttolaatikoista. "Mäkin olen oikeasti lukenut niin Ruumiin ikävän kuin Ruumiin viisaudenkin aivan toisin silmin nyt yli kolmikymppisenä. Huomannut sen Tulenkantajien vitalistisen tematiikan laajuuden, sen viettien noudattamisen korostamisen laajemminkin. Sen, että psykofyysinen kokonaisuus nimeltä ihminen on myös ruumiillisuutensa orja, ei pelkästään henkisyytensä", minä säestin.

Siirryimme puhumaan kirjallisuudesta, joka oli aina puhuttanut meitä. Mikään ei ole niin nautinnollista kuin käydä kepeää keskustelua tutusta, mutta stimuloivasta aiheesta, quotata suosikkikohtiaan teoksista, pohtia, olla eri mieltä, nauraa. Riitelimme taas siitä, miten minun mielestäni Elsa Soini on väärin ymmärretty loistokirjailija ja huikea aikakautensa ajankuvaaja, hänen mielestään taas tyhjänpäiväinen sinkkuromantikko sotienväliseltä ajalta. Hänen mielestään taas Ursula Pohjolan-Pirhonen on ehdottomasti loistava historiallisen romaanin taitaja, minun mielestäni taas tylsähkö ja epätasainen tapaus. Kävimme vielä läpi näkemyksemme Juha Itkosesta, Joel Haahtelasta, Riikka Pulkkisesta, Alexandra Salmelasta, Antti Tuurista ja Sofi Oksasesta. Sitten olikin taas aika jatkaa omia töitään.

*

Käsieni lehteillessä kirjojen sivuja ja piirtäessä kaavioita suurelle paperille mieleni askarteli äsken puhutussa. Olen monesti puhunut ystävieni kanssa asioista, jotka ovat vaikeita minkäkinlaisen eron jälkeen, tapaillessa, seurustellessa, bachelorettena häärätessä. Tunnemuju, se kaikki epämääräinen sotku. Oma tila. Oma itse. Sitten kaiken lisäksi vielä oma ruumis.

Maria Jotuni tutkaili tunnemujua Kun on tunteet -kokoelmassaan. Vaikka Jotuniakin katsottiin vinoon rohkeiden aiheiden vuoksi, hän puhui enimmäkseen henkisestä puolesta. Tunnetasosta. Siitä, mikä liikkuu naisen rauhallisen naamion takana; siitä, mikä pääsee valloilleen sen naamion takaa, vaikka ei saisi.

Matka L. Onervan Mirdjan dekadenssiin sekä Helvi Hämäläisen ja Iris Uurron vitalisteihin oli kuitenkin lyhyt. Naisen ruumis, jonka tehtävänä oli olla terve, työkykyinen, kaunis ja uuden elämän synnyttäjä - kaikkia miehiä varten - oli saamassa oman äänen. Äänen, jonka voimasta ja valtuutuksesta keskustellaan milloin syömishäiriöiden, seksuaalisuuden, raskauden, seksuaalisen väkivallan, pornografian, abortin kuin yleisen ulkonäkökeskeisyyden kentillä.

Onervan, Hämäläisen ja Uurron teoksia pidettin aikoinaan skandaalimaisina. Myös Maria Jotunin ja Minna Canthin teosten tapa kuvata maailmaan ja naista aiheuttivat närää, mutta erilaista.

Iris Uurto kuvaa teoksissaan naisen asemaa ja elämää paljaimmillaan: naisen seksuaalista halua, naisen tahtoa hallita omaa elämäänsä, naisen roolia patriarkaatin sääntöjen maailmassa, naisroolin kapeutta, naisen elämää säätelevää (seksuaalisen) väkivallan uhkaa, seksuaalista väkivaltaa, kaikkea sitä, mitä tapahtuu suljettujen ovien ja verhojen takana. Näistä asioista kirjoittaminen 1930-luvulla oli radikaalia. Niistä suoraan kirjoittaminen oli likaista, epämääräistä ja epäsiveellistä. Turmelevaa, määritteli aikalaiskritiikki.

*

Miespuolinen kaveri itki baarista tullessa olkaa vasten yksinäisyyttään. Kahta tuntia aiemmin kaveri oli reteästi naureskellut, miten pitäisi päästä jonkun naisen pöksyihin, kun panetti niin saatanasti. Nyt sama kaveri itki, että paskat seksistä, hän haluaisi nukkua jonkun kainalossa. Ja toivoisi, että joku silittäisi ja pitäisi hyvänä.

Naispuolinen ystävätär hymähteli, miten ihanaa oli saada nukkua omassa rauhassa ja omassa ihanassa sängyssä ilman ex-miehen kuorsausta ja peitonvarastusta. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän myönsi kaipaavansa mahdollisuutta käpertyä toisen kainaloon kuuntelemaan sitä turvaisaa kuorsausta.

Miltei jokainen myöntänee, että halipulaa pahempi pula on vain rahapula pahimmillaan. Siksi onkin niin kiva pallutella koiria, kaverin hauskaa pikkuneitiä ja halata ystäviä. Sen vuoksi tulee aina joskus päädyttyä baarista jonnekin, jonne ei kyllä pitäisi päätyä tai herättyä sen saman tutun heilan kyljestä, vaikka sieltä ei ikinä pitänyt enää herätä. Samasta syystä tulee toisaalta myös pysyttä mahdollisimman kaukana vaarallisista tilanteista ja luotettua siihen, että halipula sammuu aina jossakin vaiheessa; luotettua siihen, että rationaalinen mieli hallitsee kaiken.

*

"Ruumiin ikävän jos pystyisi jalostamaan ruumiin viisaudeksi. Siinäpä olisi tavoitetta ihmiselämälle", huokasi opiskelukaveri, jonka teki niin kovasti mieli lähteä ex-miehensä seuraksi mökille. Kun siellä oli niin mukavaa nukkua tuvassa ja kuunnella toisen tasaista hengitystä siinä vieressä. Vaikka jossain vaiheessa oli taas tullut riitaa siitä samasta asiasta.

Ruumiin viisauteen - mitä se sitten lopulta onkaan - on vielä matkaa.

Alkanut vuosi on ollut melkoinen yhdistelmä rauhallista taaperrusta ja kummallisia sattumuksia. Pohdiskelin eilisiltana lattialla levynä maatessani ja Leonard Cohenia kuunnellessani, että omista ja tuttavien sattumuksista voi jälleen todeta ihmisluonnon luovuuden ja sekopäisyyden niin hyvässä kuin pahassakin.

Joskus tuntuu, ettei mitään tapahdu vähään aikaan. Sitä elelee melkoisessa harmaassa pumpulissa, jossa aina joskus on vuorivillaa mukana. Joskus taas tapahtuu jotain ihan muuta. Tuttavapiiriini verrattuna eluni on silti kovasti rauhaisaa.

Kaikkea sattuu feat. tuttavapiiri:

- Gevalialle voi olla tarvetta, jos naapurissa on taitamaton ja innokas remppaporukka.
(Seinältä tuli alas kirjahylly ja pari taulua. Seinää pitää nyt hieman vahvistaa.)

- Auton käynnistämiseen tarvitaan joskus kuusi miestä ja talonmiehen muija. Muija marssii auton viereen, potkaisee rengasta ja huutaa, että käynnistys nyt, saatana. (Käynnistyi. Vieressä seisoi kuusi miestä monttu auki. Muija meni takaisin töihinsä.)

- Jos eksyy saman miehen matkaan kaksi kertaa kuukauden sisällä, se mies voi ihan oikeasti haluta esitellä naisen äidilleen, joka asuu naapurirapussa. Siis niinq krapulaisena sunnuntaina kello puoli yksi. (Onneksi mies asui ekassa kerroksessa. Kun mies meni vessaan ja äiti oli tulossa, nainen pakeni parvekkeen kautta kohti metroasemaa.)

- Tipaton tammikuu tarkoittaa krapulaista helmikuun alkua.
(Kalliossa oli jotenkin mielettömän etanolinen ilma tuossa sunnuntaina iltapäivästä.)

- Jaa että suomalainen mies ei muka ole luova musiikkivalinnoissaan naista vietellessään (tai siis yritäessään vietellä)?
Soundtrack:
Eppu Normaali (Nainen kuuntelee enimmäkseen indie-poppia, joten ei ihan osu.), Burzum ("Se nainen vain katosi", nyyhki surullinen mies.), kihnutusprogeklassikot ("Se tyttö nukkui syvää unta sohvalla. Mä jouduin soittamaan Stratovariuksen Black Diamondin, jotta se heräsi..."), Leonard Cohen (On tapailtu tiiviisti uudesta vuodesta alkaen.), Slayer ("Tunnelma oli herkkä kuin wall of deathissa", kuvaili goottimetallinainen sarkastisesti.), HIFK:n kannustusbiisi ("Anteeksi, mutta mä kannatan Jokereita", totesi nainen ja poistui ovesta.), Juice Leskinen satunnaissoitolla (Nainen putoaa sohvalta naurusta Sika-biisin jälkeen.), oma hyvätasoinen kitaransoittelu (Tapailua on ilmassa.), oma huonotasoinen kitaransoittelu ("Se oli aika söpö yritys, ja tyyppi lopetti ajoissa. Ehkä lähden sen kanssa ulos viikonloppuna.").

- Väite suomalaisnaisten passiivisuudesta pokausmarkkinoilla ei ihan vastaa totuutta.
("Mä olen jotenkin päässyt aika hyvää pokailumenoon", tunnusti ystävätär raukeasti sunnuntai-iltana. "Mä olen päätellyt, että joko mä ole saatanan hyvä tai sitten suomalaismiehillä ei ole kamalan kovat standardit. Mä päättelin, että molempia.")

- Kaupungin katujen liukkaus lienee kaupunginisien käsitys rusettiluistelusta. (Kysykää vain niiltä, jotka ovat liukastuneet Kalliossa baarin edessä suoraan tupakalla olevaan porukkaan. Joskus siitä on seurannut vaikka mitä.)

- Performanssitaide asuu Kalliossa.
(Jos saapuu kotiin yöllä, huomaa hissin olevan rikki ja nousee portaita omaan kerrokseen, löytää kolmoskerroksesta sammuneen mikemonroen. Kun sen herättää, se saa sätkyn, ottaa nahkahousut jalastaan, kaivaa avaimen kalsareistaan ja menee sisälle kämppäänsä. Ja jättää kamansa ja housunsa käytävään.)

Aina Runebergin päivän lähestyessä tulen pohtineeksi niitä ihmisiä, jotka on syystä tai toisesta nostettu kansakunnan kaapin päälle iloksi, opiksi, ihailtavaksi ja muistettavaksi. Suurin osa näistä kanonisoiduista tyypeistä on miehiä. Suurin osa hyvin pölyisiä. Johan Ludvig Runeberg, Suomen kansallisrunoilija, on yksi heistä.

Runeberg on nykysukupolville lähes täysin vieras hahmo. Hänet mainitaan niin peruskoulun historian kuin äidinkielen ja kirjallisuudenkin tunneilla yhdessä Snellmanin, Lönnrotin ja Topeliuksen kanssa. Äidinkielessä ja kirjallisuudessa ei enää tankata Vänrikki Stoolin tarinoita, kuten menneet sukupolvet ovat tehneet. Moni on varmaan löytänyt mummolasta tai mökiltä repaleisen ja riivityn Stoolin, jota on hiki hatussa luettu aikoinaan. Myöskään nykytutkimus ei ole Runebergista kovin kiinnostunut. Hän saa pölyttyä rauhassa kaapin päällä. Sen sijaan hänen vaimonsa on nostettu esiin miehensä varjosta. Vihdoinkin, sanovat monet.

Fredrika Runeberg oli paljon muutakin kuin miehensä makeannälkään pienen herkkuleivoinnaisen kehitellyt kotihengetär. Rouva oli kielellisesti ja kirjallisesti lahjakas jo nuorena neitona, mutta joutui hoitamaan kotia ja passaamaan perhettään kirjoittamiskutsumuksensa kustannuksella. Kun aikaa sitten oli - lähinnä perheen nukkuessa - hän kirjoitti omia tekstejään ja kävi vilkasta kirjeenvaihtoa tuttavapiirinsä kanssa.

Fredrika Runeberg kirjoitti yhden Suomen ensimmäisistä historiallisista romaaneista: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1881) on kestänyt ajan hammasta yllättävän hyvin ja ollut esikuvallinen suomalaisen historiallisen romaanin genrelle. Fredrikan tekstejä lukiessa ei voi välttyä ajatukselta lahjakkaasta naisesta pienen kansan suurmiehen takana. Naisesta, joka myös auttoi miestään tämän kirjallisissa puuhissa.

Fredrika oli monen mielestä etuoikeutettu, olihan hän kansalliskirjalijan vaimo. No, vaimona piti passata sitä kansalliskirjailijaa, kestää tämän ihastumiset ja rakkaussuhteet milloin kehenkin, hoitaa hengissä pysyneet lapset, passata vieraita ja ylläpitää fasadia. Ei aina niin kovinkaan helppoa ja mukavaa.

Kiinnostus Fredrika Runebergiin on kasvanut koko ajan. Nainen merkittävän miehen takana kiehtoo tutkijoita ja lukevaa yleisöä. Fredrika ei ole ainoa: 1800-luvun unohdetut naiskirjailijat nostetaan yksi toisensa jälkeen esiin. Pitkäänhän monelle Minna Canth oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka kirjoitti jotakin.

Peruskoulun ja lukion oppikirjoissa Fredrika on noussut miehensä rinnalle. Hänet mainitaan uusimmissa kirjoissa jo varsin laajasti. Omaa kieltään Fredrikan nousseesta asemasta kertoo myös se laajuus, jolla Mauri Kunnas käsittelee häntä Koiramäen Martta ja Ruuneperi -teoksessa, tuoden esille juuri sen, minkä kaiken touhun ohella Fredrika teoksensa kirjoitti. Johan Ludvig kirjoitti työhuoneessa, Fredrika iltaisin ja öisin keittiössä.

Fredrikan ja monen muun naiskirjailijan kohdalla tulee aina pohtineeksi sukupuolen merkitystä: kirjailija on lähtökohtaisesti mies, naiskirjailija on jotakin vähemmän. Mies kirjoittaa automaattisesti asiallista tekstiä, vaikka kyse olisi huumorista. Jos naiskirjailijalla on pikkuisen rakkautta tekstissään, kyse on romanttisesta viihteestä.

Kirjallisuuden kanonisoituminen ja jaottelu on hiljalleen murtunut. Viisitoista vuotta sitten dekkarit, jännitys, kauhu, scifi ja fantasia olivat friikkien marginaalikamaa, nyt kirjallisuuden keskiössä. Missähän vaiheessa ronskia jännitystä kirjoittava nainen ja haikean romanttista kaihoilua kirjoittava mies eivät olisi kummajaisia?

Makaan keskellä lattiaa. Kaunis musiikki kutoo stereoissa kaunista tunnelmamattoaan.

Ulkona on jo pitkään ollut pimeää, kynttilät palavat pöydällä. On päivän parhaita hetkiä.

*

Osaa musiikista ei pysty käyttämään taustamusiikkina. Se imee kaiken huomion, synnyttää omat tunnetilansa ja kuvansa. Siksi olenkin niin vihainen siitä, että kuvataiteelliset lahjani ovat täysin olemattomat.

Olen koulussa musiikkiin, kirjoihin ja kävelyyn. Ne kaikki ovat minulle tapoja jäsentää maailmaa. Pohtia. Ratkaista ongelmia. Pysähtyä. Rynnätä.

*

Päivän tunnelma oli jotenkin epävireinen. Fiksuna tyttönä päätin kuunnella muutamia musiikkimaailman äänihottiksia ennen unosia, jotta olo olisi mukavampi.

Äänihottiskavalkadin aloitin Lee Dorrianista - en sentään Nappiksen ajalta, sillä Cathedral uppoaa huomattavasti paremmin. Sitten siirryin iki-ihanan Leonard Cohenin matkassa aivan toisiin tunnelmiin, hänen äänensä vain paranee vuosien vieriessä. Menneen kuulauden tilalla on iän tuoma rosoisuus ja karheus. Toisia vuodet rakastavat.

Johan Edlundin Tiamat sai minut jo miltei tainnutettua, varsinkin Gaia on yksi upeimmista biiseistä koskaan. Siksi soitinkin väliin wanhaa The Gatheringia ja Anneke van Giersbergenin nykytuotantoa. Anneken ääni on niin uskomattoman kaunis ja heleä!

Herättelin nuoruusmuistojani Taneli Jarvan, Tomi Koivusaaren ja Tomi Joutsenen murinoilla ja tunnelmoin suomalaisen melodeathin parhaita bändejä. Sentencedia haikeasti kuunnellessa tuli mieleen Ville Laihialan toteamus Ylen Teeman metallimusikkidokkarissa siitä, miten Miika Tenkulan kuoleman jälkeen hän oli kuunnellut monia biiseistä aivan toisin korvin kuin ennen. Amorphiksen kohdalla taas pitää toivoa, että jumalainen kitarasoundi helisee vielä vuosia.

Kuuntelin Mikael Åkerfeltin johtamaan Opethia, luultavasti Ruotsin parasta bändiä, illan kääntyessä yöksi. Kokonaisuudessaan huimaavan taitavan, ehdottoman aliarvostetun ja sekopäisen Nevermoren Warrel Dane kuulostaa aina jumalaiselta. Hän kuuluu niihin, joiden ääni saa sukkiksetkin rullalle - kuten myös Peter Steele, joka olisi voinut pysytellä tässä maailmassa vielä vuosia ja punoa Type 0 Negativen kanssa lisää koukuttavia biisejä. Lopuksi sai vuoron Aaron Stainthorpe, jonka haikeankaunis My Dying Bride saisi tulla Suomeen muulloinkin kuin keskipäiväesiintymiselle Tuskaan. Niin kaunista...

*

Äänihottiskavalkadini tarkoitus meni pikkuisen pieleen. Juu, on tässä huomattavasti parempi mieli, mutta lopputuloksena lattialla makaa nyt hillitysti kuolaava naisihminen. Todella esteettistä. Ja millaisia uniakin tässä nyt sitten mahtaa nähdäkään...

*

"Turn loose the swans that drew my poets craft. I'll dwell in desolate cities..."

Istuin jälleen kahvilassa kirjan kanssa. Tällä kerta luettavana oli työ- ja opiskeluopus, jonka painavaa sanaa piti lukea pienissä erissä ja sen jälkeen pohtia ja suunnitella. Kun pidin luovaa taukoa hyvää taustamusiikkia kuunnellen, kuulin viereisen pöydän naisten keskustelua.

Kolme hieman eri-ikäistä naista, ilmeisesti työkaverukset, keskusteli miehistä, ihanista miehistä, ihannemiehistä, kukkoilevista miehistä, sovinistimiehistä, patriarkaatista, kamalista miehistä ja populaarikulttuurin mieskuvasta. Heidän jutteluaan oli ihana kuunnella: aidosti hyväntuulista, itseironista ja myötäelävää läppää. Pöydässä tuntui istuvan kolme fiksua ja realistista naista, joilla on terve suhtautuminen itseensä ja elämään. Koska itse en kestä mitään chick flick -tyylisiä televisio-ohjelmia tai elokuvia (Kuka jurpo oikeasti luo sen niiden naiskuvan?), on ihanaa todeta, että todellisuus on edes joskus paljon kivempaa, eikä sen tarvitse jäljitellä mitään huonoa teeveedraamaa.

Niin sanotuista naistensarjoista esimerkiksi Kumman kaa ja Sinkkuelämää ovat molemmat mielestäni rasittavia sarjoja, joiden stereotypiat ovat moneen kertaan kierrätettyjä. Heli Sutela ja Minna Koskela sentään ovat aidosti hauskoja tyyppejä muuten, mutta Sinkkuelämää ei pystynyt katsomaan aivot narikkaan -hömppänä juurikaan ensimmäisen tuotantokauden jälkeen, sillä tuoteasettelu ja vaateshow alkoivat ärsyttää melkein yhtä paljon kuin Sarah Jessica Parkerin hyvin puutteelliset näyttelijänlahjat. Suosikkisarjoissani vedetään kunnolla överiksi. AbFab ja Smack the Pony uusintoina, kiitos. Tai sitten fiksumpia kässäreitä muihin sarjoihin...

*

Viereisen pöydän naisista nuorin oli ilmeisesti avosuhteessa, kaksi hieman vanhempaa jonkin aikaa kestäneissä seurustelusuhteissa. Naiset pohtivat useaan otteeseen itsekin ihmettelemääni oletusta siitä, että ihannemiehen pitää olla hyvin, hyvin tietynlainen. Portfoliomiehiä ja -naisia tuntuu todellakin olevan entistä enemmän liikkeellä. He pohtivat myös eräänlaisia vaaranmerkkejä, jotka pitäisi huomata tapailun alkuvaiheessa - yksi naisista kun oli jossakin vaiheessa seurustellut tyypin kanssa, jonka ihana huomaavaisuus oli hiljalleen ollut muotoutumassa kontrolloinniksi. "Kun äiskä totesi isänpäivänä kotona käydessäni miehen puhelun jälkeen, että enpäs ole ikinä minäkään sinua menoistasi noin pahasti kuulustellut, tajusin monen asian olevan pielessä", huokasi hän. Nainen oli päässyt miehestä eroon ottamalla töissä yli-ison projektin ja ryhtymällä painamaan hulluna töitä. "Mies kävi pari kertaa duunissa vinkumassa iltakymmeneltä perjantaina, mutta kun se tajusi, että istun mieluummin officessa kolmen muun yhtä korviaan myöten duunissa uivan gimman kanssa kuin kyhnään hänen kyljessään, sen ego ei kestänyt ja se lemppasi mut. Onneksi."

Nuorin naisista huomautti vihaavansa käsitystä siitä, että parisuhde "pelastaa" ihmisen. Ja että toinen ihminen voi toimia toisen aurinkona. Kuunnellessani kertomusta ylipalvovasta exästä en voinut kuin nyökkäillä hiljaa itsekseni. Palvovalta jalustalta pudotaan aina. Naamalleen.

Yksi naisista taas pohti sitä, miksi niin moni nainen alistuu kynnysmatoksi ja antaa anteeksi pettämiset ja lupausten rikkomisen. Pettäminen kirvoitti ensimmäisen kerran pienen katkeruuden kipenän naisten ääneen. Kaikkia oli pettänyt jossakin vaiheessa joku poikaystävä tai tapailukumppani, he olivat yhtä järkyttyneitä siitä, miten osalle ihmisistä pettäminen tuntui olevan normaalia sattuuhan sitä -elämää. Itse pohdin sitä, miten tietyissä piireissä (miehen) pettämisen hyväksymättömyys kertoi tiukkapipoisesta frigidiluonteesta, joka ei nyt vain ymmärrä miesten ja naisten tarpeiden eroja.

*

Kun naiset lounastettuaan lähtivät kahvilasta yhä eloisasti jutellen, suljin kirjani ja jäin pohtimaan tämän pelastavan ritarin, The Knight in Shining Armor (nyk. Armani) -uskomuksen edelleen jatkuvaa kaikkivoipaisuutta.

Minusta olisi maailman kamalinta, että jostakin pöllähtäisi joku tyyppi, joka veisi minut ihan kokonaan uuteen elämään. Minä kun satun pitämään melkoisesti omastani. Miksi naisten oletetaan istuvan duunissa jakkupuku kurveja nuollen, odottelemassa sulhasta kuin vanhan ajan vallasperheiden tytärten? Minä en halua pelastaa ketään (se palvonta on nähty, jo palvonnan aikan tuhoavaksi epäilty ja loppuun poltettu), en halua kenenkään pelastavan minua. En tarvitse elättäjää, en halua elättää ketään muuta. Minusta ei ole lirkuttelemaan naisellisen avuttomasti vasaran äärellä, jotta mies tuntisi itsensä mieheksi. (Okei, kerran olen niin tehnyt, mutta silloin piti duunissa saada työmiehet kantamaan kymmenen ekstrahyllyä ja niittaamaan ne vielä seinäänkin. Olen vieläkin järkyttynyt suorituksestani, sillä ne kantoivat vielä osan kamoista hyllyynkin...)

*

Ystäväni halusi minun kuvailevan ihannemiestäni, kun näimme viikonloppuna. Mikä kysymys! Ei minulla ole mitään excel-taulukkokriteeristöä, lehdistä leikattua kuvagalleriaa tai sieluuni piirtynyttä havainnekuvaa. Toisten mielestä - niin miesten kuin naistenkin - moinen huolettomuus on melkoista leväperäisyyttä. Eihän sitä sitten tiedä, mitä etsii. Mutta mitä jos ei noin niin kuin aktiivisesti etsi? Ei se sitä tarkoita, että odottelen jonkun putoavan taivaasta tai sattumalta soittavan juuri minun ovikelloani.

Meitä on moneen junaan:
Osa tuttavistani on luokiteltavissa portfolionaisiksi ja -miehiksi.
Osa tuttavistani on biologisen kirkonkellonsa kanssa niin pulassa, että pelkään kriteeristöksi riittävän sen, että toinen osapuoli lienee vastakkaista sukupuolta ja suurin piirtein lisääntymisikäinen ja -kykyinen.
Osa tuttavistani rajaa kriteerinsä tietynlaiseen ammatti- ja statustyyppiin.
Osa tuttavistani omaa vaihtuvat kriteerit.
Osa tuttavistani etsii elättäjää.
Osa tuttavistani etsii kynnysmattoa.
Osa tuttavistani on onneksi samanlaisia tavoitteettomia tapauksia kuin minäkin.

Meillä tavoitteettomilla on kenties muutama kriteeri, joista ei tingitä - mutta uskomme kaikki Siihen Johonkin. Karismaan. Kemiaan. Wotevöön.

*

Ystäväni puristi lopulta minusta muutaman ihannemiehen kriteerin, aivan liian basic-tasoa, kuulemma. (Miten yllättävää...)
Pitkä. Ei mikään kukkakeppi. Luotettava. Huumorintajuinen. Humaani. Suurin piirtein ikäiseni. Pitää työstään. Tulee toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Ei dokaa. Omaa Juuri Oikeanlaisen Puheäänen ja Huimaavat Silmät. Ei ole hipsteri, hoppari tai persu. Ymmärtää, että nainen kuuntelee räimettä ja örinää kotona, festeissä ja keikoilla. Ei etsi äitiä tai palvelijaa. Osaa siivota. Lukee paljon. Kestää itsepäistä ja omituista naista. Ja jossa on Juuri Sitä Jotain, Karismaa, Wotevöö.

Onneksi spinsteritäti saa olla ihan rauhassa ja lähteä rapsuttamaan koiria kävelylenkilleen ja tulla sitten kotiin kuuntelemaan sukkiksetkin makkaralle rullaavaa lauluääntä sekä lukemaan kirjaa jalat seinällä ja teemuki vieressä. :)

Yksin joukossa oleminen on yleensä ihanaa. Minusta on mukava istua kahvilassa tai baarissa lukemassa kirjaa hiljaa itsekseni. Joskus baarissa lukiessa saa kiitellä moneen kertaan kauniisti seuraan kutsumisesta ja selitellä lukevansa mielellään itsekseen tai odottelevansa kaveria.

Suosikkikahvilani on epämuodollinen mesta, jossa on vaihtelevaa musiikkia, kohtuullisen monipuolista ja boheemia asiakaskuntaa, sekalainen kalustus, hyvää lattea, ihana teevalikoima ja hyviä ruoka- ja leipävaihtoehtoja.

Istuin jokunen päivä sitten pienessä pöydässä ja katselin tuikkukyntilän värisevää liekkiä. Ikkunan ulkopuolella ihmiset kiiruhtivat ympäriinsä, ratikat valuivat katua pitkin ja liukas katukäytävä sai ihmiset sipsuttelemaan. Kahvilassa istuivat rinnakkain pukumiehet, lukiolaiset, opiskelijat, yliopistoihmiset ja turistit. Se on lämminsävyinen ja hyväntuoksuinen pesä kylmänä talvipäivänä. Kukaan ei niuhota, esittele rakennekynsiä tai hoipu sisään humalassa.

*

Lukeminen kahvilassa tuntui mukavalta. Teksti soljui mieleeni kuviksi. Kirjassa eli ja hengitti 1920-luvun dekadentti Helsinki. Riku Sarkola on yksi aikakauden unohdettuja kirjailijoita. Häntä on usein sanottu Waltarin jäljittelijäksi, mutta hänen kirjansa ovat lievästä kömpelyydestään ja tekotaiteellisuudestaan huolimatta oivallista ja harvinaista kirjallista ajankuvaa nuoren tasavallan pääkaupungin pienistä piireistä. Hän ja Elsa Soini ovat kuin luotuja kahviloissa ja muilla julkisilla paikoilla luettavaksi. Heidän teoksensa elävät ja hengittävät uutta ja jännittävää urbaania ilmaa: koneromantiikkaa, mainosvaloja, baareja, kahviloita...

Elsa Soini ja Riku Sarkola unohtuivat toisen maailmansodan jälkeen: 1920- ja 1930-lukujen iloinen elämä unohdettiin ja haluttiin unohtaa. Niistä puhuttiin kuin häpeillen. Aikakausilta muistettiin vain poliittinen kuohunta, vuoden 1918 traumat, kieltolaki ja "kohtalon viitoittama" matka kohti toista maailmansotaa.

Olen aina ollut kiinnostunut 1900-luvun kolmesta ensimmäisestä vuosikymmenestä: dekadentista värinästä, kielletystä kauneudesta, unohdetusta aikakaudesta. Kun luen välipaloina nykyhetken sinkkuromaaneja, kaupunkiromaaneja, kahvilaromaaneja ja "aikalaiskuvauksia", huomaan monia yhtäläisyyksiä unohtuneisiin vuosikymmeniin.

*

Ahmin tekstiä, tee oli loppunut ajat sitten. Minun olisi jo pitänyt lähteä kotiin lukemaan opinto- ja työkirjoja. En malttanut. Kuljin nuoren mainosmiehen perässä Helsingin katuja, päädyin Munkkiniemen huviloihin ja lopulta laivaan, jolla hän lähtee pois maasta. Silloin minäkin suljin kirjan, sujautin sen laukkuuni, pukeudun takkiini ja astelin ulos tuuleen tuimaan. Tiesin, että kotona minua odotta toinen tarina, jossa puhutaan enkelten kiusaajista.