Turn Loose the Swans

Kauniissa kesäillalla tulee mieleen monenlaista. Vaikka juhannus olikin paikoitellen viileä, oli mukava käpertyä ulos lukemaan ja haaveilemaan. Kaikkialla oli hiljaista ja tyyntä. Oli kerrankin rauhoittumisen hetki.

On jotenkin ihailtavaa ja surullista katsoa joka kesä, miten suomalaiset ryntäävät suurella melulla juurilleen. Tiet täyttyvät autonsa täyteen pakanneista matkaajista, jotka ajavat satoja kilometrejä päästäkseen istumaan laiturinnokkaan kesäyönä tappamaan hyttysiä. Ihailtavaksi toiminnan tekee se, että luontoa arvostetaan - surulliseksi se, että päästäkseen luontoon pitää samalla kuluttaa reippaasti luonnonvaroja.

Minä pidän kaupungissa asumisesta, en ole koskaan harrastanut mökkeilyä. Perheelläni oli ihan tarpeeksi hommaa isossa omakotitalossa, joten kaverien kituessa mökillä minä istuin kotikoivussa kirjat ja lehdet seuranani.

Vaikka nautinkin nykyisestä keskusta-asumisesta, on mieleeni hiipinyt vaivihkaa outoja ajatuksia. Kaikki tietenkin alkaa parvekkeesta; miten ihanaa olisikaan voida istua partsilla ilta-auringossa tai haistelemassa syksyn kirpeyttä. Vähän myöhemmin mieli halajaa lisää tilaa. Siitä hiljalleen siirrytään pieneen rivaripihaan, jossa olisi tilaa omenapuulle tai ainakin parille marjapuskalle. Tässä vaiheessa ajatuskulku yleensä katkeaa. Seuraava vaihe olisi ison ja vanhan omakotitalon piha, jossa mahtuisi pitämään kunnon pirskeet.

Saavuttaakseni unelmani minun pitäisi muuttaa kauas pääkaupunkiseudulta - jos ylipäätään saisin oman alani töitä. Luultavasti minäkin jossain vaiheessa siirryn aikataulullisesti yhä epäluotettavamman ja verkostoaan karsivan VR:n raiteilta auton rattiin kaasuttelemaan kohti maaseutua voidakseni tappaa hyttysiä kuistilla...

Juhannus on loistava ajankohta tuntea itsensä vanhaksi - tai sitten teiniksi. Olen huomannut, että yleensä tunnen itseni jommaksi kummaksi...

Yritin puhua kavereita Nummirockiin. Sain osakseni karjankonkatseita, kauhistuneita henkäyksiä, yök-kommentteja ja vastaavaa. Joo, kyllä minä tiedän. Kaverini eivät lähde minnekään, missä pitää telttailla. Sen vuoksi vuosittainen "Mentäiskös Wackeniin?" -kysely on aikas turhaa. Onneksi Saunan ja Tuskan kaltaiset kaupunkifestarit sekä Ruisrockit, Ankkarockit, Jalometallit ja Pellavarockit kykenee hoitelemaan ilman telttailua. Olisi vain jotenkin niin kivaa lähteä perinteisille ördäfesteille juhannuksena kaveriporukassa kuuntelemaan loistavaa musiikkia keskelle lakeuksia, juomaan viiniä ja pitämään sadetta sekä taistelemaan hyttysiä vastaan ja hihittelemään muiden ördäystä. En kuitenkaan lähtenyt melkein kymmenen vuotta nuorempien tuttujen kelkkaan, sillä siinä seurassa olisin tuntenut itseni tosi vanhaksi. Besides, niin teini en ole, että olisin sillä katsastamattomalla(?) koslalla lähtenyt jonnekin...

Minua ei saisi ikinä Raumanmeren tai Himoksen juhannusfestareille, joissa pääasia ei ole musiikki. Suurin osa kavereistani, jotka niille ovat eksyneet, eivät ole tienneet tippaakaan bändeistä. Sinne mennään vain dokaamaan ja pokaamaan. Eikä yleensä muisteta kummastakaan mitään. En myöskään lämpene lavatansseille (kamalaa musaa ja naiset rivissä), pariskuntajuhannusmökkeilyille (tappelua siitä, kuka on syönyt MEIDÄN jugurtit) tai lapsiperhejuhannuksille (kiljunnan taso ylittää desibeleissä Manowarin ja Slayerin sekä korkeudessa kiinalaisen oopperan). Vietän mieluiten juhannukseni ihan rauhassa Helsingissä (hyvä vaihtoehto monessakin mielessä), jonkun kaverin luona pienessä porukassa esim. susheja näpräillen ja sulista pelaten, vanhempien luona rauhaisasti lukien, skumppaa nauttien ja mansikkakakkua leipoen - tai sitten lähtisin sinne Nummeen pöhisemään.

Tänä vuonna aloitin festariehdotteluristiretkeni ajoissa vihjailemalla matkailuauton vuokraamisesta. Minä olisin ihan hyvin voinut ajaa, sillä festareilla kipitän musiikin perässä, en juomassa. (Se yksi Sauna, jolloin salakuljetettiin eurokossut sisään ja melkein sammuttiin on sitten eri asia...) Ikäisteni kaverien mukaan Nummen bändit ovat kuulemma niin rankkoja, että sinne ei mennä. Tuskan ohjelmistossakin on kuulemma sulattelemista... Okei... Vietetään sitten se Stadi-juhannus. Onneksi ensi viikolla on Tuska. Kolme päivää mahtavaa musiikkia, mielenkiintoisia ihmisiä ja univajetta. Ihanaa!

Kävelin treenisession jälkeen pitkin tavaratalon ruokaosastoa etsimässä jotain ruokaa. Kun väsyttää armottomasti, pitää yrittää keksiä jotain terveellista ruokaa, joten kori oli kukkuroillaan salaattiaineksia. Päätin sittenkin hakea pussillisen katkarapuja kylmäaltaasta.

Kylmäaltaan äärellä pohtiessani kiinnitin jostain syystä huomiota naiseen, joka vaelsi keksihyllyn äärellä. Hän oli ihan tavallisen näköinen, hieman pyöreä keski-ikäinen nainen. Punertavanruskeat hiukset olivat ponnarilla, päässä perustyylikkäät silmälasit ja yllä vaalea kevättakki. Hän käveli hyllyn äärellä, oli välillä lähdössä pois, mutta palasi takaisin. Olkapäällä oli laukku ja kädessä tavaratalon muovikassi. Nainen katseli hyllyjä kasvoillaan ilme, jonka tuttuus tuntui vatsanpohjassa.

Naisen ilme oli hieman väsynyt ja alistunut. Takana oli varmasti rankka päivä töissä, edessä ilta kotona. Perjantain kunniaksi teki mieli jotain hyvää. Vaikka ei pitäisi. Vaikka ei saisi. Vaikka oli tullut luvattua olla ilman makeaa. Vaikka tätä masua oli siunaantunut. Mutta viikko oli ollut raskas. Eikö sitä nyt saisi hemmotella itseään?

Kuka tahansa nainen olisi tunnistanut Sen Ilmeen. Perjantai. Väsyttää, huolettaa ja tylsii. Viikonloppuna voisi kenties päästä hetkeksi irti työstä ja rutiineista. Voisi istua perjantaina television ääressä tai kirjan parissa rentoutumassa ja lauantaina herätä aktiiviseen ja parempaan päivään. Olisi niin ihanaa syödä jotain hyvää. Vaikka ei pitäisi. Vaikka ei saisi.

Koko naisen olemus tuntui pyytävän anteeksi syntistä vierailua keksihyllyllä. Hän vilkaisi ohi kävellyttä teinityttöä syyllisesti, katseli ympärilleen varovasti ja nosti katseensa taas kohti keksejä. Jatkoin matkaa kohti kassoja. Otin kylmäaltaasta katkaravut ja jäätelöä. Koska teki mieli. Vaikka ei pitäisi.

Toivottavasti tuo nainen osti mielikeksejään ja lukee parhaillaan hyvää kirjaa vierellään lautasellinen keksejä, jalassa villasukat ja jaloissa pörröinen koira.

"Klassinen satu,
joita yhä opetetaan lapsille ideaaleina, päättyy:
prinssi saa omakseen prinsessan ja puoli valtakuntaa.
Prinsessa on juuri se maan kaltainen tavara,
joka siirtyy miehensä omistukseen,
kun naimakauppa tehdään.
Prinsessa ei koskaan saa omakseen
puolta valtakuntaa ja prinssiä."

Heidi Liehu: Perhosten valtakunta

"Being a woman in a body, and letting that body lead, is an act of blind trust. Trust in what you want and deserve, and in your power to speak for it."

Jenn Crowell: Letting the body lead

Lähdin aurinkoiselle aamulenkille. Tepsutteluni päätteeksi istahdin kahvilan pöytään teelle ja katselemaan ihmisiä. Viereisessä pöydässä meuhkasi kaksilapsinen perhe. Vanhemmilla ei ollut mitään otetta lapsiinsa, mikä saa kaltaiseni nuorten parissa työskentelevän karvat pystyyn. Päätellen siitä, miten noin kouluikäinen tyttö ja pari vuotta nuorempi poika pyörittivät vanhempiaan, on molempien kanssa varmaan kiva olla tekemisissä koulussa ja päiväkodissa. Nytkin lapset tyrkkivät muiden ihmisten tuoleja, pudottelivat ihmisten tuolinkarmeille aseteltuja takkeja ja melkein kamppasivat tarjoilijan. Vanhemmat voivotelivat laimeasti ja lahjoivat lapset hiljaiseksi makeisilla ja rahalla. En ollut ainut, jota ärsytti.

En kaipaa mitään "lapset saavat näkyä, eivät kuulua" -aikaa. Onneksi nykyään ollaan eri linjoilla vanhojen sanontojen kanssa. En itse hyväksy fyysistä kuritusta missään tilanteessa. Minua on aina ihmetyttänyt se, että osa kavereistani, jotka ovat saaneet vitsaa lapsena, ovat itsekin sitä mieltä, että on ihan ok uhkailla lasta selkäsaunalla. Itse muistan saaneeni kerran pienen tukkapöllyn (olin varoituksista huolimatta juosta kaksi kertaa auton alle ja aiheuttaa samalla kolmen auton ketjukolarin) ja muutaman näpäytyksen sormille äidiltä, kun pieni kätöseni oli kielloista huolimatta toistuvasti matkalla kohti kuumia hellanlevyjä. En ole saanut traumoja, mutta en itse välttämättä tekisi noin. No, hyvä olla viisas maalla, kun merellä ollaan pulassa.

Totesin kotiin kävellessäni, että olen ilmeisesti siirtynyt lopulta selkeään kääkkäikään, kun osa nykylapsistoa tai -nuorisoa (sekä heidän vanhempansa) ottaa niin reilusti päähän (ainakin viikonloppuisin kaupungilla). Eniten ärsyttää se, että mistään lupauksista ei monen mielestä tarvitse pitää kiinni, kaikki pitää pystyä neuvottelemaan kuten itselle sopii, valehtelu ja totuuden muuntelu on hyväksyttävää sekä rahalla saa myös ystävyyttä - jo ala-asteella.

Kuuntelin taannoin erään tuttavani illanistujaisissa perheenisää, joka lesosi poikansa saavan oikein hyvin kavereita, kun jakelee näille karkkia ja limsaa koulussa sekä piffaa heidät aina leffaan. Samaan hengenvetoon hän haukkui pojan opettajan lesbofasistiksi, koska tämä valittaa kotiin pojan kielenkäytöstä ja asenteesta opiskeluun (isän mielestä naisopettajalle todettu "Turpa kiinni, lehmä!" kertoo hyvästä asenteesta). Poika on viidennellä. Onnea vaan isille siinä vaiheessa, kun poika alkaa haluta kalliimpia leluja.

Minulla ei ole lapsia. Teen kuitenkin työtäni pääosin yli 10-vuotiaiden lasten ja nuorten parissa. Suurin osa heistä on mahtavia tyyppejä, mutta aikamme itsekkyys- ja materia-ajattelu näkyy heissä selvästi. Myös vauraus tai sen puute alkaa näkyä yhä enemmän. Toisilla menee tosi hyvin, toisilla tosi huonosti. Yhteistä on se, että vanhemmilla on yhä vähemmän aikaa itselleen ja lapsilleen. Kun ei ole kunnolla aikaa, annetaan mieluummin vitonen ja käsketään ostaa jotain hyvää kaupasta. Rahasta on tullut välittämisen synonyymi.

Vaihtoehtoisia tapoja viettää sunnuntai-iltaa:

a) vierailla anopin luona ja katsoa Tanssiin tähtien kanssa. Anoppi fanittaa Antti Kaikkosta.

b) käydä vetämässä vahinkoperseet lähikapakassa.

c) rehkiä darrahiki otsalla kuntosalilla ja pelätä sydäriä.

d) silittää viikon työvaatteet - myös sukat ja alusvaatteet.

e) yrittää pokata vastakkaisen sukupuolen edustaja koirapuistossa.

f) harrastaa suurtalouskokkausta ja pakastaa makaronilaatikkoa pieniin rasioihin koko viikkoa varten.

g) mennä kuuntelemaan aivan loistavaa musiikkia Tavastialle, hajottaa niskansa ja menettää äänensä.

Minä valitsin g:n. Tuttavapiirini valitsi väliltä a-g... ;)

Nykyiset hevariteinit ovat sitten ihania. Varsinkin ne lapsoset, joiden iskä tai äiskä oli jo hevari. Nouseva polvi on perinyt parhaimmassa tapauksessa huolellisesti arkistoidun Iron Maiden -farkkuliivin, varaston bändipaitoja ja osan vinyylikokoelmaa. Ja arvostaa niitä.

Kukapa olisi kiihkeimmän rässi-, bläkkis- ja dööds-aallon harjalla tai grungeilun huippukaudella uskonut, että vanha heviratsastuskomppi voi paksusta ja porukka kuuntelee ihan lääpällään kasaritukkaheviä, jota pahempaa scheissea ei kenenkään itseään kunniottavan metallisynkistelijän tai indie-popparin mielestä edes voinut olla. Vanhat hevisotaratsut rytkivät enemmän tai vähemmän nitrojen voimalla kesäfestareilla ja megakiertueilla, ja keikoilla valuu sulassa sovussa kaksi tai kolme polvea hevidiggareita.

Ollessani taannoin Whitesnaken keikalla tunsin itseni nuoreksi kaikkien kasarilla parhaat vuotensa rockanneitten rinnalla. Kun on syntynyt 1970-luvun puolivälissä, ei ole koskaan kuluttanut pullollista hiuslakkaa viikossa tai omistanut farkkutakkia, jossa on nahkahapsut. (En ole myöskään koskaan blondannut tukkaani vitivalkoiseksi, omistanut pantterikuvioisia legginssejä tai käyttänyt sinistä luomiväriä.)

Whitesnaken rockatessa huomasin, että olin myös ihan täysin unohtanut sellaisen pikkuasian, että tukkahevin aikakaudella kitaristin tärkein tehtävä (soolovingutusten lisäksi) oli bongata hyviä tissejä eturivistä - sivistykseni kasarihevivideoiden osalta on siis (onnekkaan?) ohut. Kun itse kokee 1990-luvun rankemman metallin omaksi musiikikseen, on soittajien tärkein tehtävä ollut kitarannäpelöinti, synkältä/coolilta näyttäminen, innokkaiden lavalleryntääjien ja yleisön sekaan daivaavien väistely, verenvuodattaminen tai hirveässä hyybässä riehuminen. Näissä tilanteissa olisi ollut ihan sama, että olisiko lavan reunalla istunut kaikkien donnien donna vai olisiko siinä ollut minihameinen vanha kanto. Oletettavasti.

Tämänhetkiseen nostalgiafiilikseeni vaikuttaa se, että istuin pikaruokalassa keskellä teinejä, jotka olivat kuin suoraan omasta lapsuudestani. Löysin myös kaappeja siivotessani kasan vanhoja musalehtiä, joiden parissa vierähti muutamakin hilpeä tuokio. Toivottavasti kasari ei palaa ihan täydellä volyymilla...

Yhdessä pienessä englantilaisessa metallilehdessä, jostain divarista löydetyssä, vaahdottiin bändeistä, jotka nousisivat vielä maailman huipulle, vaikka tiestä kivistä ennustettiinkin. Ensimmäisinä esiteltiin Slayer ja Metallica. Tom Arayan leveää, nyt jo harmaantuvapartaista virnettä katsotaan jälleen Kaisaniemessä ensi kesänä. Saapa nähdä, kauanko nuo neljä setää jaksavat soittaa kiukkuisempaa musiikkia kuin puolta nuoremmat.

Päämäärätön vaeltelu on maailman ihaninta puuhaa! Kun lähtee kuljeskelemaan vailla päämäärää, kokee usein yllättäviä elämyksiä - tai ainakin löytää hyvän kenkäkaupan, antikan tai kirppiksen. Olennaista on pysyä aika lailla kantakaupungissa tai sitä lähellä. Ei millään pahalla, mutta Kulosaaresta itään ja Ruoholahdesta länteen ei välttämättä löydy sellaista urbaania fiilistä. Kauniina kesäpäivänä voi tosin tepastella Tapiolassa ja Westendissa merkkiaurinkolasit nenällään, mutta se on toinen juttu. Varsinaista luontomatkailua on sitten kiva harrastaa ihan oikeassa metsässä, ei missään kontunlalaisella takapihalla tai matinkyläläisellä nurtsikaistaleella.

Olen pitkään harrastanut tuleva asuintaloni -bongausta hyvän ystäväni kanssa. Löysimme taannoin oikein kivat talot Vallilasta. Kaksi vanhaa ja ihan meille sopivaa puutaloa rinnakkain. Kummallekin oma talonsa, takapihat voisi yhdistää... Olemme löytäneet myös jyhkeän kivitalon matalamman sivuosa, jonka yläkerrasta saisimme asunnon ja alakerrasta loistavan tilan kahvila-baari-antikka-kenkäkaupallemme. Sekin oli muistaakseni Kalliossa tai Vallilassa. Myös Puu-Vallila, Puu-Käpylä, Toukola, Alppila, Töölö ja Krunikka sisältävät potentiaalisia "meidän taloja".

Haaveilun jälkeen olemme istuneet jomman kumman pienessä asunnossa tai kalliolaisessa kahvilasssa tai baarissa teellä ja pohtineet elämäämme. Meillä on paljon pieniä unelmia, joiden eteen teemme töitä. Monet suuret unelmat, kuten ikioma asunto tai oma auto, ovat taloudellisesti niin kaukana, että ne tuntuvat utopistisilta haaveilta.

Oli jotenkin pelottavaa huomata, että minä, jonka omaisuus mahtui pari vuotta sitten ihan oikeastikin pieneen pakettiautoon, omistan nykyään huonekaluja ja haaveilen omasta asunnosta. Eikö minun pitänyt lähteä ikuiseksi kiertolaiseksi, jonka omaisuus on sisarusten vintillä ja jonka kotina olisi koko maailma?

Olen tullut mukavuudenhaluisemmaksi. Olen huolestuttavasti juurtunut Suomeen. Ystäväni ovat valuneet maailmalta takaisin tai lähteneet niin kauas, niin kaus. Vanhempani ovat vanhentuneet. Minulla saattaisi lähitulevaisuudessa olla mahdollista saada vakituinen työpaikka. Viihdyn työssäni. Työkaverini ovat ihania. Viihdyn pienessä asunnossani yksin ja seurassa.

Seesteisen ajatuskuvion jälkeen on pakko soittaa kallis puhelu sekopäiselle kaverille Berliiniin ja sen jälkeen kotiäiteilevälle entiselle opiskelukaverille Espooseen. Sekopään maailma on lähempänä omaani. Kesällä saatan lähteä Berliiniin taskussani minimaalinen summa rahaa, laukussani kuluneet metalliprinsessan vermeet ja mielessä vain irtiotto siitä arjesta, joka oikeasti on ihanaa.Sitä ihanuutta irtiotto vain korostaa.

Ystävätär tupsahti ovesta sisään vauhdikkaasti. Olin juuri tullut töistä ja seisoin ovella kangaskassi toisessa ja työkamat toisessa kädessä, ryhdikkäänä kuin apina ja pihalla kuin lintulauta. Ystävätär oli taas ollut lounastreffeillä. Hän lösähti sohvalle treenivaatteiden sekaan, nosti kalliisiin sukkahousuihin verhotut säärensä seinälle ja alkoi kertoa.

Kun itse on keskittynyt lounasaikana (tai siis lounassekuntteina) siihen, että ehtii hotkaista suuhunsa jotakin teetä ravitsevampaa, paikkailee etufasadiansa ja soittaa edes pari ei-työpuhelua, seuraa lounasaikanaan deittailevan ystävän kertomusta kuin lapsi iltasatua. Samaan aikaan kun minä olen jonotellut mikron äärellä, on ystäväni istunut puolitoista tuntia keskustelemassa sisäisestä kauneudesta, elämän tavoitteista ja suosikkiravintoloista diskreetintyylikkäässä keskustan ravintolassa. Nämä olivat jo viidennet lounastreffit kuukauden aikana ja toiset lounasdeitit saman miehen kanssa. Maanantaina ovat sitten vuorossa drinkit töiden jälkeen.

Sain ihan uskomattoman ihastushihityskohtauksen, ja ystäväni kääntyi puoleeni. Kikatin kuollakseni ja katselin, miten hän kääntyi istuvaan asentoon. "Sä elät kuin americcalaisten tv-sarjojen sinkkunaiset", sain kikatukseltani sanotuksi. Ystäväänikin hymyilytti. "Eroja on kylläkin muutama", hän sanoi hiukan synkästi ja kiemurteli tuolillaan. Katsoin häntä odottavasti ja pohdin, mitä salaisia kamaluuksia Herra Rahoitusalasta paljastuisi.

Ystäni huokaisi, virnisti anteeksipyytävästi ja listasi: "Se on kyllä tosi kiva, fiksu, tavoitteellinen ja humaani. Ehkä hiukan liian urakeskeinen, mutta yllättävän paljon sillä on aika feministisiä mielipiteitä - tai ainakin se on tehnyt kotiläksyt hyvin. Sekin haluaisi vakiintua ja ulkomailla työskentely on sillekin tuttua. Niitä huonoja puolia on sit se, että se syö valkosipulia, kuuntelee Radio Suomi-Poppia ja näyttää erehdyttävästi hylkeeltä, jos sen hiukset kastuvat sateessa niin, että painuvat päätä myöten..."

Luultavasti naapuritkin kuulivat hysteerisen kikatuksen. Ystäväni arvioi naurusta nikotellen, että mies varmaan briiffaa kaverilleen asiasta vähän eri sävyyn: "Hyvät hinkit, litteä pylly ja liikaa pituutta. Panisin silti."

Maanantaina pariskunta menee kuitenkin drinksuille. Huolimatta pituudesta ja pepusta - sekä maitorauhasten kutsumisesta hinkeiksi ja Vanhasen äänestämisestä presidentinvaaleissa. Kaiken se kärsii...