Turn Loose the Swans

Meillä kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä. Sitten on vielä yli-ihania päiviä ja täydellisen hirveitä päiviä. Eilen oli se jälkimmäinen.

Joskus perjantaihin kasaantuu koko viikon kamaluus; väsymys, turhautuminen ja epäselvät asiat. Minuutit raahautuvat hitaasti ja sitä pysyttelee kaukana ihmisistä, ettei vain ala avautua kenellekään.

Lopuksi istuu työpaikan naistenhuoneen kopissa hyperventiloimassa ja läimimässä itseään naamaan, ettei ala itkeä kurjaa oloaan. ”Kestä pari tuntia vielä, kyllä se siitä.” Kun se ei auta, otetaan kovat keinot käyttöön. ”Vittu, mikä mamo. Kovat gimmat ei ryhdy parkumaan kuin pikkupenskat. Mitä helvettiä sä iniset, ei muillakaan ole sen helpompaa.”

Lopulta antaa itselleen luvan rypeä hiljaisuudessa minuutin, sitten nostaa tyhjän katseensa ylös ja alkaa mielessään hyräillä jotain voimautusbiisiään, nousee ylös, katsahtaa peiliin, lisää valokynää, oikaisee ryhtinsä piirun verran liian suoraksi, nostaa leukansa hieman normaalia ylemmäs ja asemoi katseensa kaukaisuuteen. Sitten voi astella jatkamaan työtään rauhassa ja uskotella, ettei kukaan huomaa mitään - vaikka sen saman ilmeen tunnistaisi koska tahansa työkaverin kasvoilla.

***

Onneksi tänään on helpompi päivä. Ja aurinko paistaa!

Ihana ystävälauma kokoontui kotiini eilen kuohuviinin ja herkkujen ääreen. Tuli puhuttua monenlaisista iloisista ja surullisista asioista, joita sitten pohdiskelin ennen unentuloa pienessä päässäni. Kun viikon ensimmäisten siedettävien yöunien jälkeen join aamuteetäni Hesarin sivuja lehteillen, aloin äkkiä kaivata uskoani vanhoihin suunnitelmiini ja haaveisiini.

Kymmenen vuotta sitten olin varma, että karistaisin Suomenmaan tomut jaloistani ikiajoiksi, vaikka se tarkoittaisi epävarmuutta ja epävakautta. No, täällä sitä edelleen ollaan.

Kymmenen vuotta sitten olin varma, että omaisuuteni pysyisi ikuisesti niin pienenä, että voisin muuttaa varsin helposti ihan minne vain. Tavoitteeni oli omistaa vain kirjoja, levyjä, leffoja, tietsikka, vaatteita, työpaperit ja pari tärkeää muistoesinettä. Tavoite oli varsin hyvässä mallissa Helsinkiin muuttamiseeni saakka. Eipä ole enää.

Kymmenen vuotta sitten olin varma, että kasvaisin tasapainoiseksi ja itsevarmaksi aikuiseksi, joka tietäisi oman paikkansa maailmassa, ei tarvitsisi ketään eikä mitään ja olisi itse oman onnensa seppä. Ikävä kyllä, uskoni tähän(kin) on hiipunut.

Vanhojen haaveiden tilalle on tullut kilokaupalla uusia, osa entistä vaikeammin toteutettavia. Silti huomaan vanhojen ajatuksesteni pyrkivän takaisin mieleeni. On ehkä pettävän idealistista uskoa edelleen siihen, että pakkaisin maallisen omaisuuteni kasaan ja lähtisin jonnekin kauas.

Olen yhden asian suhteen "sit kun" -ihminen. "Sit kun" on ratkeamassa hitaasti, mutta varmasti. Sitten voisi olla aika oikea. Joko lähteä tai päättää, että ei kaipaakaan oikeasti mitään.

Aina kun puhutaan angloamerikkalaisesta chick lit -kirjallisuudesta ja sen puuttumisesta Suomesta, tekisi mieli alkaa köhistä merkitsevästi ja todeta, että kyllä Suomessakin on osattu jo ajat sitten. Nimittäin 1920- ja 1930-luvuilla.

Olen jo useita vuosia sitten hurahtanut täysin vuosisadan alkuvuosikymmenten kirjallisuus-, taide- ja pukeutumistyyleihin (viimeisin ei ihan arjessa toteudu), ja erityisesti naisten kirjoittama kaupunkilaisviihdekirjallisuus on loistavaa ajankuvausta. Kun tässä eräänä iltana en stressiltäni saanut unta, aloin lueskella kirjastosta laahaamaani kirjakasaa. Siinä oli Hilja Valtosta (osa kirjoista hyviä, osa sietämättömiä), Elsa Soinia (mieletön ajankuva!), Salme Setälää (E.N.Setälän tytär, ansiot ajankuvassa, ei tarinassa) ja miesnäkökulmana varhainen Waltari (ei-vielä-kanonisoitu).

Mielenkiintoinen ristiriita tulee siitä, kun vertaa aikalaisten, esimerkiksi F.E. Sillanpään ja Joel Lehtosen tekstejä näihin kirjailijattariin. Maaseudun kuvaus on ollut sitä Aitoa ja Vakavaa, kaupungin kuvaus kepeää viihdettä, suorastaan paheellista.

Jokainen voi valita, että lähteekö mieluummin istumaan töölöläisdubletin sohvalle vaiko hämeenkyröläisen tuvan pöydän ääreen. Ainakin kirjallisesti.

Puhuin eilen illalla puhelimessa opiskelukaverini kanssa. Hän on kotoisin samanlaisesta pienestä maalaiskaupungista kuin minäkin, eri maan osasta tosin, ja on nyt palannut ala-asteen opettajaksi kotikylilleen yhdessä miehensä kanssa.

Kaverini oli selannut muuttokuormaa purkaessaan (ikuisuusprojekti) vanhoja valokuviaan ja oikein hätkähtänyt, miten paljon pikkukaupungin keskusta oli parissakymmenessä vuodessa muuttunut. Hän asuu nyt samassa pienkerrostalossa kuin lapsuudessaan. Alakerrassa ei enää ole sokkeloista mattokauppaa ja alusvaateliikettä vaan autokoulu, tosin.

Rouva paluumuuttaja oli alkanut muistella pikkukaupungin torin ympäristöä ja muistellut kotoista leipomokahvilaa, josta sai tuoreita munkkeja ja kotimehua. Myymälää vastapäätä sijainnutta Sokostakin hän muisti, siellä oli niin leipätiski, lihatiski, kunnon kemppari, verhopalvelu, hieno jäätelöbaari, juustotiski kuin rautakauppaosastokin - todellinen pientavaratalo siis. Sen takana oli tiski-Alko, jossa tiukkailmeinen setä vahti kaikkia sisääntulijoita. Tuntuu kuulemma surulliselta, että Sokoksen rakennuksessa on nyt toimistoja ja kirppari ja S-market tököttää kaupungin laitamilla persoonallisena kuin pahvilaatikko, parin muun pahvilaatikon välissä.

Torin reunalla oli myös hieno kemppari, jota piti tosi meikattu, puleerattu ja puuteroitu täti, jonka hajuveden tuoksu tuntui aina viereiseen kukkakauppaan asti. Kukkakaupan vieressä puolestaan oli ruokabaari, josta sai hyvää lehtipihviä ja jossa tupakansavu nousi kohti hämäriä lamppukupuja. Siellä saattoivat lähikuntien isännät jutustella pitkän tovin, kun odottelivat emäntiään torilta ja kaupoilta. Kirjasto oli vanhassa puutalossa, lakatun tiskin takana istui täti, joka katsoi jokaista sisääntulijaa varoittavasti. Hän auttoi kyllä kovin kiltisti nostamaan raskaan kuvakirjalaukun pöydälle ja antoi mielellään lukuvinkkejä. Erityisen usein hän kävi vilkuilemassa kulamahuoneeseen, jossa isot pojat lukivat Tekniikan maailmaa ja Soundia.

Ystäväni muistelut saivat minunkin muistini liikkeelle. Kun on syntynyt 1970-luvun puolivälissä ja elänyt pikkukaupunkilapsuuden ja -nuoruuden 1980- ja 1990-luvuilla, on kokemuksissa paljon yhteistä. Nyt vasta oikein pysähtyy tajuamaan sitä rakennemuutosta, joka lama sai aikaan maaseutukaupungeissakin 1990-luvun puolivälissä. Niin paljon katosi ja muuttui nopeasti.

En ikävöi tai nostalgisoi mennyttä, mutta silti olisi kiva palata siihen aikaan, jolloin pikkukaupunki ei vielä ollut ahdistava vankila, vaan ihan kiva paikka asua ja elää. Aikaan, jolloin perheen ulkopuolisen maailman tärkein henkilö oli puistotäti ja täydelliseen kesäpäivään kuului päivä puistossa.

Eilen illalla muistin taas, miksi lemmikit ovat tärkeitä. Olin hoitotätinä kaverini fiksuille lapsille (11-vuotias ja 12-vuotias) ja toisen kaverin melankoliselle corgille, joka asustelee taloudessa emäntänsä matkan ajan.

Lapsilla oli paljon kysyttävää ja pohdittavaa Jokelan tapahtumista, joten istuimme heillä kotona keittiön pöydän ja pannareiden ääressä ja puhuimme asiasta. Corgi kuolasi lasten välissä omalla tuolillaan, kun ålandspankakan hillojen ja kermavaahdon kera katosi nälkäisiin suihin - sai haukkukin pieniä palasia, tietysti.

Koko ajan jutellessamme lapset silittivät koiraa. Syötyämme siirryimme television ääreen, ja koira oli taas lasten välissä silitettävänä koko ajan. Kun lasten äiti tuli kotiin, lapset halusivat nukkua lattialla siskonpedissä koira välissään.

Tuhiseva, lämmin karvakasa tuntuu monen mielestä niin lohduttavalta ja turvalliselta. Lasten mieltä ja oloa se ainakin rauhoitti paremmin kuin mikään muu. Sen huomaa itsekin, miten rauhoittavaa on silitellä hoitobernhardilaista rasittavan päivän jälkeen. Minun koirahaaveeni vain kaatuvat siihen, etten haluaisi haukun olevan pitkiä päiviä yksin kotona.

Yllättävän moni pitää itseään yli-ihmisenä, joka uskoo maailman kaatuvan ilman hänen panostaan työelämässä. Hän satuttaa yleensä eniten itseään.

Yllättävän moni pitää itseään yli-ihmisenä, jonka tarpeet ajavat muiden edelle. Hän satuttaa sekä itseään että muita ihmisiä.

Tarvitaan vain yksi ihminen, jolla on mielestään oikeus päättää muiden elämästä. Lopullisesti.

***

Monen nuoren mielessä on kysymys siitä, milloin meidän koulussamme tapahtuu jotain yhtä hirveää. Sen pelon kanssa on kouluissa eletty jo pitkään. Ovi on auki, ja sen raosta tuntuu jäinen tuuli.

Me ihmiset olemme älyttömän pinnallisia olioita, vaikka mitä muuten kauniisti väitämme. Minä kärsin kamalia tuskia viikonloppuna Sedulassa, kun sinne kaverien vetämänä jouduin. Naapurini taas oli joutunut hevikapakkaan ja potee kuulemma vieläkin krapulan lisäksi metalliallergiaa.

Kumpikin meistä suhtautui excuunsa nihkeästi. Minut suurin piirtein työnnettiin hyperventiloivana ovesta sisään ja naapurini taas oli vogoteltu sisään ilmaisella viinalla.

Minä seisoin vauhkona pröystäilevän sisustuksen keskellä ja yritin etsiä tikapuita taivaaseen tai maan pinnalle; naapurini yritti keskustella keskellä murinaa ja korinaa. Kun minä tunsin itseni Tuska-festareilta karanneeksi, oli naapurillani samanalainen olo kuin hipillä Mayhemin keikalla.

Excumme tulokset tosin erosivat. Minä suorin aikaisin kotiin lähes selvänä ja hyvin palelevana ja autoin samalla yhden puolitutun himaan. Se kosi Hakaniemessä, mutta sai rukkaset.

Naapuri oli autettu kotiin taksilla hieman heikossa hapessa ja voi kovin huonosti vielä tänäänkin, kun näimme pikaisesti. Se oli menossa kuultavan kalpeana treffeille jonkun goottipitkätukan kanssa. Väri ainakin lupasi hyvää miehen valloitukselle. :)

Inhoan vaatteiden ostamista. Koska olen kaikkea muuta kuin pieni, sievä, standardikokoinen ja -makuinen, on kaupassa joskus suru puserossa. Minulla on varsin tarkka käsitys ihannevaatteideni tyylistä ja kelpuutan vain muutaman värin pukeutumiseeni. (Ihan rehellisesti sanottuna, käytännössä vain yksi kelpaa...) Koska työni säätelee pukeutumistani jonkin verran, minun pitää pohtia aika tarkkaan ostoksiani. Kenkäostoksilla tosin voi irroitella kunnolla, kunhan selviän seisomisesta, juoksemisesta ja liukkaista mäistä popoissani.

Ajelehdin eilen pitkin keskustan vaatekauppoja pohtimassa jotain huokeaa ja kivaa bilevaatetta, sillä tiedossa on parit hauskat syyskemut ja virallisempaakin tilaisuutta. Kävin siis harrastelemassa ankeriasmaisia eleitä, kirouksia ja voihkauksia eri paikoissa. Katkerin tilanne on silloin, kun jokin vaate on aivan ihana ja sopiva, mutta maksaa hunajaa. Sitten pohtiva neiti jättää vaatteen varaukseen ja miettii, että raaskiiko sittenkään...

Vaateostoskierros ei ollut pelkkää tuskaa. Varauksessa ovat niin kivat kengät, tyylikäs jakku kuin turhamainen toppikin. Päätin ostaa itselleni yksinkertaisen, mutta kauniin turhan topin, joka ei maksa liikaa. Varauksessa oleva ihanuus muuttuu moneksi, joten sen voisin hankkia. Myös sisäinen pieni piru vaatii hankkimista, sillä joku kundiparka oli kävellä päin kaupan tolppaa, kun astelin sovituskopista ulos. Siinä topissa kenen tahansa cleavage on kunnossa. :)

Pohdimme tänään töissä eri ilmiöiden esteettisiä arvoja ja eri ihmisten mieltymysten eroja.

Itse pidän tummasävyisistä mustavalkoisista valokuvista (Sally Mann Tennispalatsissa, suosittelen!), matalasta ja selkeästä puhe- tai lauluäänestä, raskaasta ja tummasävyisestä musiikista, viskistä, tunnelmallisesta syysilmasta, goottilaisesta kauhusta, oikeasti upeista rakkaustarinoista, koirien rapsuttamisesta, vihreästä teestä, rutikuivasta kuohuviinistä, ajatuksia herättävistä elokuvista, tummasta suklaasta ja kynttilänvalosta.

Tytöverini rakastaa raikkaita värejä, kirkasta ja korkeaa ääntä, iloista menomusaa, kuumia kesäpäiviä, filosofista kirjallisuutta, kahvia, makeaa siideriä, Fazun sinistä ja rakkauselokuvia.

Yksi parhaista ystävistäni rakastaa mustavalkokuvausta, tummaa miesääntä, huonoa heviä (mitähän se on?), Dostojevskia, isoja koiria, vahvaa kahvia, kaikkea mahdollista makeaa, Irish Coffeeta, räiskintäelokuvia, hellettä ja pullaa.

Entinen naapurini rakasti kiljuntaa (sängyssä ja muutenkin), Paula Ankan You are my Destinya (kello viisi aamulla), kertakäyttökameroita, tyttöbändejä, juoksemista pitkin käytävää yläosattomissa, kahvia, kovaäänistä keskustelua, sokerin lainaamista, tanssimista, hiusgeeliä ja Monoi-öljyä.

On aina mielenkiintoista kuunnella, että mistä ihmiset oikeasti tykkäävät. Moni meistä on aidosti kiinnostunut ja yhtä moni kohteliaan kiinnostunut toisten mieltymyksistä. Joskus tulee mielettömiä yllätyksiä. Kaverini liituraitapukuinen isä paljastui vuosisadan Black Sabbath -diggariksi, sähäkkä punk-tyylinen tuttuni osoittautui Paula Koivuniemen kannattajaksi, lätkäfanin stereotypiaksi sopinut mies harrasti intohimoisesti venäläisiä klassikoita, intellektuellin pilakuvalta vaikuttanut poika oli erikoistunut tanssimaan pöydällä ja pelaamaan Kimbleä naapurin setien kanssa ja glamour-mallilta näyttänyt naapuri osoittautui aivan loistavaksi ja maanläheiseksi tyypiksi.

Silti, olen oikeasti kiinnostunut tietämään seuraavaa:
- KUKA oikeasti pitää Tomi Metsäkedosta ja Il Divosta? Miksi?!
- Selitykset Victoria Beckhamin, Paris Hiltonin ja Nicole Richin fanittamissyistä ovat varmaan jännittäviä?
- Miksi pitää vetää housut kinttuihin ja juosta jonkun baarin ympäri, jos joku on tehnyt maalin?

Oikeudessa joudutaan usein pohtimaan arvoa ihmiselämälle, kun on sattunut ihmishengen vaatinut onnettomuus. Sanotaan, että vasta kuolema kertoo ihmien arvon. Ihmisen arvoa määritellään muutenkin, mutta ei avoimesti. Suurin tapa arvottaa ihmistä on hänen palkkansa perusteella. Palkka. Asema. Sitoutuneisuus. Vastuu.

Moni ihminen kokee, että hänen työtään ei arvosteta. Palkkaa on liian vähän vastuuseen nähden ja mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhön ovat olemattomat. Erityisesti kasvatus-, sosiaali- ja hoitoaloilla moni työntekijä joutuu mielestään kantamaan vastuuta asioista, jotka hänelle eivät kuulu. Moni sosiaalityöntekijä ajattelee, että jos ihmiset hoitaisivat asiansa paremmin, hänellä olisi vähemmän asiakkaita. Sairaanhoitaja ajattelee, että jos ihmiset hoitaisivat itseään paremmin tai eivät sekoilisi kännissä, hänen työmääränsä pienenisi. Moni (lastentarhan)opettaja ajattelee, että miksi vanhemmat eivät ole vanhempia, vaan jättävät kasvatusvastuun kouluille.

Monilla naisvaltaisilla aloilla nähdään selvääkin selvemmin, mitä yhteiskunnassa arvostetaan - ja osataan jo pelätä tulevaa. Kalliit ovat laulujen lunnaat - mutta kukapa sitä laulua kuuntelisi?