Turn Loose the Swans

Ikä on vain vain numero.
Numero ei voi ahdistaa.
Sen sijaan ahdistavaa on se, mitä sillä numerolapulla seistessä ihmiseltä odotetaan.
Ainakin joskus.
Mutta silti se ikä on vain numero.
Ja maailma on silti mun.
Nih.
Öitä.

Sateen ropina ikkunaan, hyvä kirja ja hieman myöhäisempi meno töihin. Ihanaa. :)

Tänään tuli (taas kerran) pohdittua sitä, miksi ihmiset haastavat niin hanakasti riitaa keskenään ja miksi syy pitää aina etsiä jostakusta muusta kuin itsestä - niin aikuisilla kuin teineilläkin.

Tänään oli töiden puolesta monenlaisia tapaamisia ja palavereita. Huomasin taas ärsyytyväni ihmisten puutteellisista käytöstavoista. On ihan uskomatonta, että aikuinen mies marssi palaveriin paksu takki niskassa, lippis päässä, purkka suussa ja kännykkä kädessä, rojahti istumaan tuoliin, naputteli kännykkäänsä eikä kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että minä seisoin ovella tervehtimässä, valmiina kättelemään ja ohjaamaan istumaan. Naispuolinen henkilö mutisi pienesti, kätteli lahnamaisesti ja lorahti purkkaa mässyttäen toiseen tuoliin. Kun selitin asiaa, mies näpsytteli yhä kännykkäänsä. Pyysin kohteliaasti, mutta selvästi laittamaan kännykän sivuun ja keskittymään tähän asiaan. Sain osakseni kummastuneen silmäyksen, mutta kännykkä katosi taskuun. Kumpikaan ei juuri katsonut silmiin, puhe oli epäselvää mutinaa. Kun ojensin heille kaavakkeet, mies repäisi omansa kädestäni kiitosta sanomatta. Nainen mutisi jotain. Kun palaveri loppui, en ehtinyt edes kiitosta sanoa, kun mies jo paukaisi kännykkä korvalla ulos ovesta vauhdilla, joka kaatoi lähes tuolin. (Kyseessä oli kaksi kolmikymppistä ihmistä, joilla on vähän yli 10-vuotiaat lapset.)

Kun lähdin keittiöön teetauolle, kuljin ohi sellaisen huoneen, jossa kollegani pitivät palaveriaan. Oven läpikin kuului uskomaton huuto ja raivoaminen. Onneksi tiesin, että palaverissa on ainakin kolme työkaveria, muuten tilanne olisi pelottanut. Myöhemmin kuulin, että kaksi perhettä lapsineen huusi oman perheen kesken toisilleen kamalalla raivolla ja tuplasi raivon ja volyymin puhuessaan toisen perheen kanssa. Tarkoituksena oli selvitellä kahden teinitytön yhteisiä tyhmyyksiä, mutta moukkamaiset ja väkivallalla uhkailevat aikuiset kyllä vesittivät koko homman. Ihan sama, mikä on vanhempien koulutus, tulotaso tai luokkastatus, raivoajia löytyy ilmeisesti kaikkialta.

*

Ala-asteenopettajaystäväni huokailee taas, ennen koulunsa itsenäisyysjuhlaa, miten hankalaa on opettaa lapsille yksinkertaisia käytöstapoja ihan arkeenkin. Kouluun on tulossa suuri määrä veteraaneja, lottia ja lasten isovanhempia, joille halutaan näyttää, että nuoriso osaa käyttäytyä juhlatilaisuudessa.

Itsekin useasti vastaavissa bileissä kummastelleena kuuntelin touhua hieman huolissani. Omien kokemusteni perusteella seuraavissa asioissa olisi koulun ja muiden tahojen arjessa melkoisesti korjattavaa:

Vieraita asioita arjessa: kiittäminen (paperi viedään kädestä), tervehtiminen (livahdetaan), viittaaminen (huudetaan), aikuisen/opettajan kohtelias pyytäminen ("Hei, tuu heti tänne!"), kohteliaisuus kavereita kohtaan ("Hehee, sä vastasin väärin, hehe!") ja empatia ("***** mun ton ongelmat kiinnosta!")

Vieraita asioita juhlassa:
Toisen puheen kuuntelu hiljaa (aina saa hölistä), paikalla istuminen (yritetään lähteä liikkeelle), siisti ja juhlava pukeutuminen (lavalle esiintymään yritetään pipo päässä ja takki päällä), kännykän kotiin jättäminen (yritetään soitella toisten numeroihin), asiallinen suhtautuminen esiityjiin (buuaus, huutelu).

Moni nuori ja aikuinen väittää osaavansa käyttäytyä "sitten kun haluaa". Millainen tilanne se sitten on? Onko sellaista edes? Myönnän monesti hekumoineeni leveilleiden tuttavieni puheista silloin, kun he "menevät vaan hoitamaan" itselleen töitä. Haastattelun jälkeen kiroillaan, että "olipas niuho muija/äijä", mutta kyllä se varmaan tajusi "mun olevan guru" tai "mun olevan pomo". Tällaisessa tilanteessa tietää, ettei soittoa lisähaastatteluun ole tulossa. Yksi myyntityössä oleva tuttava saikin kuulla pomoltaan päin naamaa, että ylennystä ei tule sen vuoksi, että käytös on puuttellista ja epäkohteliasta. Oli melkoisen kova paikka 35-vuotiaalle miehelle opetella uutta asennetta. Nyt kuulemma nolottaa sitten menneet 35 vuotta ihan todella.

Täydellisen hyvin käyttäytyvää ja empaattista ihmistä tuskin onkaan. Olisi kuitenkin kiva, että ihmiset näkisivät hieman enemmän vaivaa ja ottaisivat toisensa paremmi huomioon. Hyvällä tahdollakin pääsee jo aika pitkälle. Päiväkoti ja koulu eivät pysty ihmeisiin, jo kotona asioita ei arvosteta.

Olen usein pohtinut, millaista elämäni olisi ilman kirjallisuutta, musiikkia ja teatteria, elokuvaa sekä taidetta. Erityisesti musiikki ja kirjat ovat olleet tärkeitä kasvinkumppaneitani. En ehkä ole etsinyt itselleni elämäni naista tai miestä kirjallisuudesta, kuten Martina Lowdenin Allt-teoksen päähenkilö tekee; sen sijaan olen etsinyt vastauksia moniin kysymyksiin, vieroittanut itseäni todellisuudesta tai halunnut uutta ajateltavaa.

Kirjallisuudella on useita tehtäviä. Minua ärsyttää sinällään jako jako hyvään ja vähemmän hyvään kirjallisuuteen, sillä kunnon hömppä sopii moniin tilanteisiin erinomaisesti. Toisaalta viihdekirjallisuudessa monia asioita käsiteltään pintapuolisen tarkkailijan mielestä kevyesti ja pintapuolisesti - usein kepeän pinnan alla kulkee kaunistelematon tarina esimerkiksi yhteiskuntamme ongelmista, ihmissuhteiden vaikeudesta, sukupuolirooleista, naisen asemasta tai hyvyydestä ja pahuudesta.

Ei ole lainkaan kummallista, että naiset ovat lukeneet viihdekirjallisuutta korkeakirjallisuuden rinnalla. Jane Austenia pidettiin aikoinaan todellisena hömppänä, mutta nykyajan lukija arvostaa hänen tarkkaa ajankuvaansa ja teräviä huomioita omasta aikakaudestaan. Naisille kirjoitetussa viihteessä äänen saivat ne naiset, jotka joutuivat miehisessä, kanonisoidussa kirjallisuudessa sivuun. Samaan tapaan miehille suunnattu jännitys- ja sotakirjallisuus kertoivat arkipäivän sankareista tai toivat jännitystä muuten rauhaisaan elämään. Vaikka realismi toikin 1800-luvun lopulla tavallisen ihmisen kirjalliseen keskiöön, kesti vielä vuosi, ennen kuin kirjallisuus saatiin kaikkien ulottuville. Pitkään puhuttiin "karjakkokirjallisuudesta" tai kouluttamattomien todellisuuspaosta. Nyt kirjallisuuslajien rajat ovat liukuvampia, suvaitsevaisempia.

Kirja on vanha ystävä, joka vie aikaa silloin, kun sen ei pitäisi. Työt kutsuvat, mutta kirja viekottelee pöydän reunalla.

Naisen elämä on ihanaa, kamalaa, vaikeaa, helppoa, tunteellista, kuplivaa, vaarallista, iloista, pohtivaa, moniongelmaista, sumplivaa, tanssia, itkua, naurua, raivoa ja kimaltavaa.

Elämä koostuu myös vanhoista muistoista. Jostain syystä olen tänään palannut ajassa melkein kymmenen vuoden päähän ja opiskeluaikojeni suurin bailuvuosiin opiskelijavaihtoineen. Aikaan, jolloin tanssimme kavereiden kanssa illat pitkät niissä baareissa, joissa oli hyvää fiilis, hyvä musiikki ja halpa sisäänpääsymaksu. Ehkäpä noiden vuosien jälkeen tanssahtelu on jäänyt vähemmälle juuri siksi, että tuli keikuttua mestoilla viitenä iltana viikossa, ja aivoton dance nyppi siinä vaiheessa metallisydämistä neitiä jo yhtä paljon kuin suomalaisiskelmä. Kiittää voin myös sitä, että hyvät keikat olivat silloin asuinpaikoillani harvassa. Vaihtovuoteni aikana olin jo aloittanut paluuni rankemman metallin pariin muutaman vuoden harharetkieni jälkeen. Sillä tiellä täällä ollaan edelleen.

Englannin kielessä on freedom years -termi, joka kuva opiskeluaikaa, työelämän alkuvuosia ja aikaa, jolloin elämässä etsitään omaa paikkaa juhlimalla, reissaamalla ja kokemalla kaikkea sellaista, mitä voi muistella vakiintuneena ja rauhoittuneena. Freedom years -ajatus tuntuu olevan reliikki ajalta, jolloin vapauden vuodet piti lopettaa viimeistään 25-vuotiaana, mennä naimisiin ja hankkia porvarillinen elämä. Nykyisin taas monella vapaiden vuosien elämä jatkuu pitkäänkin ja sitä pidetään normaalina. Vapauden vuodet ovat sekoittuneet ainakin Suomessa ruuhkavuosiin. Vapautta ja ruuhkaa... Valinta niiden välillä lienee varsin selvä!

*

Puhuimme vanhan kaverin kanssa, että kenties meidän pitäisi lähteä vanhojen pahojen aikojen muistoksi keikkumaan radalle vanhalla porukallamme. Totesin siinä vaiheessa, että meidän olisi pakko lähteä ruotsalaisiin pikkukaupunkeihin, joissa ysäridisco soi edelleen E-Typen johdolla samaan tapaan kuin vuonna 1999. Tosin minä valkkaisin mieluummin kasarihevin yhden illan pelleilyksi. Yhdessä illassa kun saa oikeasti tarpeekseen megatukkalaitteista, Ynkkä-vingutuksesta, ratsastuskompista ja hiuslakan tuoksusta - mutta se on myös ylivoimaisen hauskaa! Sitten voi palata autuaana ysärimetelin pariin yrmyilemään.

Ajatus paluustani kymmenen vuoden takaisiin aikoihin tuntui samaan aikaan ahdistavalta ja jännittävältä. Tajusin, että suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olin paljon tekemisissä tuolloin, ovat olleet vuosia osa elämääni vain meilitse ja nyttemmin naamakirjassa. Suurin osa ei tunnistaisi ulkoista olemustani ja oli varsin löyhästi tietoinen nykyisestä elämästäni muutenkin. Samaan aikaan kun ajatus tapaamisesta sai minut innostumaan, sai se aikaan myös pienen kriisin siitä, miten nopeasti tuskallisen hitaasti ja miten uskomattoman nopeasti aika kuluu.

*

Naisen elämän ihanuus ja kurjuus välittyy myös erittäin hyvin Kokoteatterin High Heels Society -proggiksesta. Suosittelen! Se ei suinkaan ole mikään hauska prinsessaleikki, se on yhdistelmä jääkylmää faktaa, prinsessaa ja arkea.

*

Samaan tapaan kamalaa on pohtia sitä, että lähtisikö kuuntelemaan Heavy Metal Persettä vai olisiko kiltisti himassa hoitamassa nuhaisaa tuhinaansa.

... ja minua paleltaa...

*

CMX pitkästä aikaa, piccolopullollinen Heidsieck & Co:n Monopole Blue Top -shampanjaa, flappareista kertova kirja ja sateeen ropina ikkunassa.

*

Täydellisyyden rikkoo se, että huomenna pitää mennä töihin...

Marraskuu on muuten ihan kiva kuukausi, mutta silloin alkaa ilmastollisista ja työväsymyksellisistä syistä ottaa usein päähän. Kyseessä ei koskaan ole mikään räjähtävä megaärsytys vaan pikemminkin migreenin lailla takova ja jatkuva. Tänään on ollut juuri sellaisen kevyen kenttäketutuksen esimerkkipäivä, aiheena julkinen liikenne ja kanssamatkustajat.

Mielestäni julkinen liikenne on hyvä asia. Se olisi vielä parempi, jos yksityisautoilua olisi vähemmän, bussit ja ratikat kulkisivat lyhyemmällä vuorovälillä ja kalusto olisi kauttaaltaan hyväkuntoista. Kuljen työmatkani bussilla, ja oma auto ei yleensä tunnu realistiselta vaihtoehdolta. Tänään alkoi tuntua.

Aamulla bussia ajoi työhönsä tympääntynyt setä, joka jätti ottamatta jengiä kyytiin pysäkeiltä ja kurvaili hengenvaarallisesti ainakin bussiparan kuntoon nähden. Kotiin palatessani muistin taas, miksi Jakomäen bussi on painajainen (pääsin Suurmetsään asti työkaverin kyydissä). Bussi ajaa ikuisuuden Jakomäen munkkia ympäri, jengiä nousee kyytiin koko ajan lisää ja lisää, on kello sitten kuusi aamulla tai illalla. Kun bussi nilkuttaa Lahdenväylälle, on se jo viimeistä paikkaa myöten täynnä. Viikistä kyytiin survotaan yliopistojengiä sisään viisi minuuttia, ahtaudutaan käytävällä ja kiroillaan. Todellinen koitos on kuitenkin edessä: Kumpulan kampukselta kyytiin yrittää survoutua ainakin 50 ihmistä, joita kuski yrittää ängetä jo ennestään täpötäyteen bussiin. Pysäkillä seistään toinen viisi minuuttia. Kun Hakaniemessä yrittää päästä bussista ulos, on repäistä pelihousujensa lisäksi myös takkinsa, laukkunsa hihnan ja kaulahuivinsa. Siinä vaiheessa hartain toive totta vie on oma auto!

Ärsytyksen oivallinen täydentäjä on bussissa viereen istuva perhe, jossa on kaksi kuraista ja kovaäänistä pikkupoikaa ja lespaava, teennäisellä television satujenlukuäänellä kovaan ääneen kailottava isä. Kun muksut ovat potkineet housunlahkeet kuraan ja karjuneet korvat lukkoon, konstikkaalla savolaisaksentilla ja hupaisilla stadilaistäydennyksillä puhuvan isän lässytys saa veren kiehumaan.

Pitääkin taas liimata oveen muistilappu, jossa kerrotaan olennaiset joukkoliikenteenselviytymisvälineet: mp3-soitin, kirja/lehti, gootahtava look, piikkikorkoiset kengät ja parimetrinen boa...

Olen rajoittunut elitisti, myönnän sen. Vihaan kaikenlaisia kauppakeskuksia, joissa jengi hengaa, kun muutakaan tekemistä ei ole. Ainut syy käydä jossain Itiksessä kaupoilla on se, että ulkona on megaluokan vedenpaisumus, asioita pitää hoitaa tsiljoona ja ajatus pitkin keskustan katujan kahlaamisesta saa jo aikaan nuhan. Silloin hypätään metroon, vedetään syvään henkeä ja kestetään. Toivottavasti saadaan vielä joku kaveri aveciksi, jotta kestetään paremmin. Ja yritetään päästä pian pois.

Kauppakeskuksissa tunnen itseni aina jotenkin paikkaan sopimattomaksi - ja siitä iloiseksi. Kauppakeskuksissa kun tapaa lähes aina seuraavat perustyypit:

- Teinipimu oli vielä pari vuotta sitten söötti tyttö. Sitten hän keksi paksun panstickmaisen meikkivoiteen, tahmean kajalin, vaalean huulikiillon, kuivaksi tappuraksi tupeeratun tukan ja pilkun tapaan käytettävän v-sanan. Nyt hän hengaa kavereiden kanssa kaupoissa, tekstaa kavereille ja kokeilee testereitä kosmetiikkaosastolla. Loppuaika hengataan penkeillä tai Mäkkärissä.

- Idän gangsta oli myös reipas poika, kunnes opetteli lökäpöksyjensä vaatiman vaappuvan vaippakävelyn. Lippis on luultavasti liimattu päähän, ja tennareiden koko muistuttaa Nooan arkkia. Gansgstan lähestymisen kuulee helyjen kilinästä, energiajuomapullojen aikaansaamasta hakkausäänestä ja tautonomisesta v-sanasta. Kansoittaa Mäkkäriä.

- Aikuistunut pimu on teinipimun täysi-ikäinen versio, joka sipsuttelee korkkareissaan, rakennekynsissään, hiuslisäkkeissään ja highstreet-kuteissaan haaveillen futarista, BB-julkisuudesta tai Seiskan kanteen pääsemisestä. Myös Vuittonin laukku olisi ihan kiva. Yleensä liikkeellä parin sidekickin kanssa; kaikki puhuvat kännykkäänsä huulet kiillosta turpeina ja hihittelevät miesporukoiden katseille.

- Työtön mies hengaa tuttujensa kanssa kauppakeskuksen käytävillä tai kahviloissa keskipäivällä. On kyseessä mikä kansallisuus tahansa, porukan ympärillä leijuu selkeä tyytymättömyys. Puhe on joko korostetun kovaa suuttumuksen/alkoholin vuoksi tai hiljaista muminaa. Miesporukoiden keski-ikä vaihtelee, mutta katse on synkeä ja kädet pysyvät taskussa.

- Äiti-lapsi kulkee joko masu pystyssä, vaunujen kanssa, pikkulasten kanssa tai nämä kaikki yhdistäen. Yleensä hän tapaa muuta vaunukansaa ja tukkii kulkureittejä sompaillessaan porukkaansa eteenpäin ahtailla käytävillä. Valtaa yleensä puolen kahvilaa seurueineen sekä imettää, vaihtaa vaippaa ja puhuu välilihastaan avoimesti. Esiintyy yleensä keskipäivällä ja lähtee lopulta kotiin ostokset vaunuihin pakattuna.

- Työmatkalainen on jo valmiiksi mela otsassa ruuhkissa. Hänen on pakko hoitaa asioita, ostaa ruokaa, hakea lapsi hoidosta ja tehdä kotona nopeasti valmistuvaa ruokaa. Työlaukku painaa ja muut ovat tiellä. Työmatkalainen rynnii, syöksähtelee, kiemurtelee ja kiroilee hiljaa itsekseen tiensä läpi käytävien.

- Eläkeläinen kiertelee rauhassa kauppoja ja käy kenties kahvilla yksin (lehden parissa) tai tuttujen kanssa. Hän saattaa istahtaa penkille ja seurata hymähdellen muiden kiirettä kuin sanoen, että tuollainen kiitäminen ei kannata.

- Vapaapäiväläinen käyttää aikaansa kaupoissa, katselee, kiertelee, vertailee. Käy välillä kahvilla tai syömässä ja palaa lopulta ostamaan sen paidan ja housut sekä kenties kukkiakin.

- Keskustassa asuva humanisti huokaa syvää, käyttää työmatkalaisen otteita ja yrittää olla nopea. Siinä vaiheessa kun mela otsassa on kasvanut viikinkilaivan kokoiseksi, ystävä laahaa yleensä siitä viikinkilaivasta kiinni pitäen kahville. Se helpottaa. Sen jälkeen voikin ottaa suoran kurssin kohti lähintä ulko-ovea ja lähteä kotiin. Epäonnekseen matkalla tapaa todennäköisesti vielä spurgun, pummin, avohoitopotilaan ja puheliaan mummon - jos sitä ennen ei ole kompastunut ikuisesti remontissa olevien ympäristöjen kuoppiin.

Kotona voikin olla ärsyyntynyt, tehdä reippaita yleistyksiä ja huomata unohtaneensa ostaa jotain tärkeää. Nopeasti takki niskaan ja Alepaan.

Tänään tunsin oloni harvinaisen yksinäiseksi, väsyneeksi ja haluttomaksi. Seisoin 10 tunnin työpäivän jälkeen bussipysäkillä vesisateessa ja olin niin kireä, tympääntynyt ja hermostunut, että teki mieli itkeä. Olo oli nihkeä, palelsi ja masensi. Pimeässä bussi tuntui olevan uskomattoman myöhässä, autot ajoivat vaarallisen läheltä ja kaikki aurinko tuntui kadonneen maailmasta.

Päivä sinällään meni ihan hyvin - oli vain paljon sellaista pientä ja ärsyttävää klikkiä. Kun koko ajan on huoli puserossa parista isommasta asiasta, tuntuu kaikki muu menevän huonosti. Sitä odottaa katastrofin tapahtuvan, singahtelee hermostuneesti paikasta toiseen ja hymyilee niin valheellisesti, että itseäkin nolottaa.

"Smile though your heart is aching;
Smile even though it's breaking.
When there are clouds in the sky, you'll get by.
If you smile through your fear and sorrow,
Smile and maybe tomorrow,
You'll see the sun come shining through for you.

Light up your face with gladness,
Hide every trace of sadness.
Although a tear may be ever so near,
That's the time you must keep on trying,
Smile, what's the use of crying?
You'll find that life is still worthwhile,
If you just smile.

That's the time you must keep on trying,
Smile, what's the use of crying?
You'll find that life is still worthwhile
If you just smile"

Ehkä pitäisi uskoa Nat King Colea ja Charlie Chaplinia... Anyway, nyt istun kotona tekemässä töitä ja olo on pikkuisen helpompi. Minua tosin paleltaa kovasti, mikä huolestuttaa. Jos tässä vaiheessa sairastun, menee homma pikkuisen liian vaikeaksi töiden suhteen. Jouluun on valtavan pitkä ja vaarallisen lyhyt aika. Sitä pelkää ja odottaa samaan aikaan. Niin paljon tekemistä, niin vähän aikaa - toisaalta niin paljon tekemistä, niin paljon aikaa.

Tänään pitää vetäytyä ajoissa unille. Taidan kantaa työkansion sänkyyn ja tehdä hetken töitä vaakatasossa. Sitten toivottavasti uni korjaa olo ja fiilistä, jotta huomenna jaksaisi hieman harrastaakin.

... on kyllä melkoinen, kun meinasi tukka lähteä päästä ulkona ollessa. Taitaa olla parasta tuhista töiden parissa sohvalla ja mennä ajoissa unille sekä katsella sadepisaroita ikkunassa.