Turn Loose the Swans

Mä olen sitten rakastunut siihen pojuliin!
Sillä on maailman ihanin luonne.
Se on herkkä, suloinen, empaattinen ja sydämellinen.
Se ei harrasta lipevää etenemistä.
Se on tarpeeksi kookas.
Se ei arkaile hellyydenosoitusten kanssa eikä pelkää söpöillä julkisesti.
Se on sopivassa määrin itsetietoinen hedonisti, jonka kanssa on aina hauskaa.
Se tulee loistavasti toimeen kaikkien kanssa.
Luonteeltaan se on sellainen lutunen nallekarhu.
Sillä on kohtuullinen musiikkimaku ja hyvin rytmi veressä.
Sillä on sielukkaat silmät ja sopivasti pilkettä silmäkulmassa.

Tosin se kuorsaa...
Se jää myös helposti omiin ajatuksiinsa aika pitkäksi aikaa...
Se on kyllä aika karvainen...
Se on melkoinen syöppö...
Se ei ole mun...

*

Eihän tuollaisia miehiä mistään löydy.
(No offence, guys...)
Se on tietysti koira!
Maailman ihanin hauva, joka kävi kylässä. :D

Mahtava ilma! Hilpaisin kovavauhtisen pyörälenkin kaupungin kauniilla rannoilla. Nyt sitten kelpaa nautiskella kotona jätskistä ja skumppalasillisesta. Kova vauhti kannattaa, jotta saa pikkuisen hikisiä adrenaliinikicksejä ja toisaalta mahdollisimman harva tajuaa, että tänään ei ole jaksettu nassulle näyttää meikkiä sitten yhtään. Aurinkolasit ovat maailman paras keksintö!

Onneksi tällä reissulla ei tarvinnut pysähdellä jutustelemassa yhdentekevien tuttavien kanssa. Skattalla rapsutin vain söpöä koiraa ja
poimin parin penskan frisbeen puskasta.

Viikonloppuna oli toisin. Yksi tuttu (opiskelimme samaan aikaan) vyöryi pitkin pyörätietä pesueensa kanssa välittämättä pyöräilijöiden kellonkilkatuksesta. Jouduin odottamaan tämän kauhumamman kanssa tienylitystä, ja ikävä kyllä hän tunnisti minut. Hän kuuluu niihin ihmisiin, joka on omasta mielestään suora ja rehellinen (= moukkamainen ja törkeä) ja pitää muita herkkänahkaisina JA kamalan epäkohteliaina. Onneksi näemme harvoin.

Tätä taustaa vasten hänen kuulustelunsa ei siis ollut mikään yllätys:
- Oletko sä edelleen sinkku?
- Olen. Mitä sinulle kuuluu?
- Ai kauheeta. Se on varmaan raskasta, mut kyllä sun täytys muuttaa tyyliä että jotain löytys. Pitäis laihtua ja aikuistua.
- Ei ole raskasta. Miten loma on mennyt?
- No, oletkos saanut hyviä panoja viime aikoina, jos ei kerran ole ollut raskasta?
- Eiköhän se ole mun yksityisasiani...
- Älä nyt pihtaile tollasta, kerro nyt jotain edes, ei mun kaltaiset naimisissa olevat naiset tiedä muuten mitään sinkkuelämästä! Sun elämä on varmaan kauheen moraalitonta!
- Sori vaan, mutta mielestäsi kysymyksesi on asiaton. Ja mun pitää mennä. Mukavaa kesän jatkoa!
Onneksi toinen mamman herrantertuista päätti potea just silloin akuuttia pissahätää, joten pääsin karkuun.

Jatkoin matkaa kohtuullisen typertyneenä. Aina tuollaisen tyypin tavattuaan on valmis niputtamaan kaikki Äiti Maahan laskeutuneet ja telakoituneet naiset idiooteiksi, mikä on epäreilu juttu, sillä harva sekoaa noin totaalisesti.

Puhuin illalla asiasta parinkin kaverin kanssa puhelimessa. Toinen imetti muksuaan samaan aikaan ja oli pudottaa lapsensa järkytyksestä. Kahden lapsen äitinä ja käyttäytymistieteilijänä hän on seurannut omaa suhtautumistaan äitiyteen mielenkiinnolla, uteliaisuudella ja hämmästyksellä. "Mä olen alkanut muistuttaa äitiä ja olla samaa mieltä anopin kanssa helvetin monesta asiasta. Huomaan pitäväni "normaalina" ydinperhe-elämää ja paheksun asioita, joita ennen en paheksunut. Esimerkiksi se, että kymmenen vuotta nuorempi systeri elää iloista opiskelijaelämää (maltillisesti) vaihtuvine poikaystävineen ja kaveripiirin juhlintoineen on saanut mut nassuttamaan sille ties mistä. Onneks systeri totesi mulle, että miinusta iästäs kymmenen vuotta ja kato peiliin. Osu ja uppos."

Sinkkuystävättäreni taas oli viettänyt sukuhäiden ristikuulustelussa koko lauantain, joten hänen kokemuksensa olivat kanssani samansuuntaiset. Hänen kohdallaan oli keskitytty ulkonäköön, luonteeseen ja muuhun vastaavaan selityksenä sinkkuudelle. Ystävättäreni äiti ja isä olivat parhaansa mukaan puolustaneet tytärtään ja äiti kilahtanut pahasti jollekin sukutädille, mutta silti neitiä kiukutti. "Mikä helvetti antaa jollekin hautaan kaatuvalle, katkeralle akalle tai ukolle luvan laukoa mitä tahansa? Se on varmaan sitä v***n elämänkokemusta, jota tässä pitäis hankkia. Jos musta tulee joskus samanlainen, mua saa vetää pesismailalla vastapalloon."

Joskus on masentavaa huomata, miten erilainen elämäntilanne erottaa. Se on luonnollista ja ymmärrettävää, mutta silti se tuntuu vähän surulliselta. Huonoista kokemuksista ennakkoluulot vain kasvavat. Osa perheellisistä kavereista jättää sinkut kutsumatta juhliin - ensimmäiset tapaukset tuntuvat aina pahoilta, sitten siihen tottuun. Yhtä ikävää on se, että ainoa sinkkunainen tai -mies yritetään parittaa kuuden pariskunnan silmien alla toisilleen. Yleensä kaksi täysin erilaista ihmistä kituu pakolla muutaman tunnin, kunnes toinen keksii syyn karata.

Sinkkuystävän elämää saa moralisoida ja siitä saa kysyä uskomattoman intiimejä kysymyksiä. Tuttavapiirissäni ei todellakaan ole ollut tapana avautua anatomisista yksityiskohdista eikä muustakaan vastaavasta, mutta ollessaan illallisella mammalauman kanssa kysymys puikahtaa helposti esiin. Kun asiasta kieltäytyy keskustelemasta, on tuloksena nyrpeitä naamoja. Kysyinkin kerran, että millaista elämää minun kuvitellaan oikein viettävän? Onko sinkkuelämä sellaista, että sitä saa riepotella miten tahtoo omasta perhearvopesästään käsin ja kun ei kerro mitään, jää päivän juoruannos saamatta - kuten hyvä setti moralisointiin myöhemmin. Mitä jos minä kyselisin heidän seksielämästään? Se onkin varmaan sitten eri juttu.

Nykyinen ystäväpiirini koostuu hyvin monenlaisista ihmisistä. On sinkkuja, seurustelevia, osa on avo- tai avioliitossa. Osalla on lapsia, osa on eronnut. On tosi yksilöllistä, miten ystävyys- ja kaverisuhteita hoidetaan. Osa katoaa täysin, osa katoaa osittain, osa tekee tietoisen päätöksen vaalia ihmissuhteitaan. Osa ystävistä vain katoaa perhe-elämän maailmaan, heistä kuulee sitten viiden-kymmenen vuoden päästä, kun lapset ovat isompia. Olenkin tässä miettinyt, miten suhtautua siihen, että jokunen vuosi sitten minut heitettiin täysin yli laidan ja nyt sitten minun pitäisi ymmärtää, että niin vain kävi, kun elämässä oli tärkeämpiä asioita. Jännää, että toisilla sitä aika riitti...

Ystävä, jolta on aikaa riittänyt, on pian tulossa käväisemään kahden lapsensa ja yhden koiransa kanssa. Hänen ongelmansa on päinvastainen kuin minun. Hänelle yleensä sanotaan, ettei hän voi tehdä jotain, koska hän on äiti ja naimisissa. Kukaan ei ole täydellinen...

Huoh...
- pitäis pestä ikkunat
- pitäis imuroida
- ois hyvä kuurata kylppäri
- pitäis käydä kaupassa ostamassa iso satsi kaikkea mahdollista pesuaineista vaniljasokeriin
- pitäis mennä salille
- pitäis tehdä enemmän töitä
- pitäis siivota vaatekaappi
- ois hyvä ostaa uusi kirjahylly
- pitäis siivota paperikasat
- pitäis herätä aiemmin aamuisin

Hih...
- haluaisin päästä juomaan skumppaa hyvässä seurassa
- haluaisin maata varjossa puun alla lukemassa kirjaa
- haluaisin syödä mansikoita
- haluaisin rapsuttaa pörröistä koiraa
- haluisin saada selvyyden moniin asioihin
- haluaisin saada projektini valmiiksi
- haluaisin olla koko päivän liikeellä aurinkoisessa säässä
- haluaisin päästä kävelylle erään tietyn ihmisen kanssa

Nam...
- olisin kyllä halunnut aamiaiseksi kaksi croissanttia, kupillisen lastenlattea, litran mansikoita ja lasillisen shampanjaa

Mut...
- ... paremman puutteessa piti tyytytyä banaaniin ja lasiin limsaa...

Aamun Hesarissa oli juttu niin monelle kolmikymppiselle ja nuoremmallekin kovin tutusta aiheesta - iästä ja pätevyydestä.

Miehen on näytettävä kypsältä ja naisen nuorelta -uutisanalyysissa kommentoidaan median suhtautumista Jyrki Kataisen ja Juttu Urpilaisen olemukseen, tekoihin, arvostukseen ja ikään. Monella duunipaikalla on sama ongelma - ilman mediahuomiota, tosin. Naisen nuorekkuusvaatimus on sinällään varsin kaksipiippuinen juttu: liika nuorekkuus on hempukkamaista ja liika arvokkuus tätimäistä = naispoliitikot tunnutaan edelleen jaottelevan tyttöihin ja täteihin.

Suuriin ikäluokkiin kuuluvat politiikan kommentaattorit Loka Laitisesta alkaen kokevat, että kaikki heitä nuoremmat ovat epäpäteviä. Kun teinipoika-Katainen tai pikkulikka-Urpiainen tekevätkin jotain "fiksua", hymistelevät sedät masujensa takana ja taputtavat reippaita lapsia päähän. Ikä ja "kokemus" ovat erityisesti politiikassa kivoja aseita, joita voi aina käyttää alentuvasti. Välillä tuntuu siltä, että politiikasta on tullut kenttä, jonka alueella reaalimaailmasta vieraantuneet setäihmiset yrittävät päteä.

Eduskunnan ahdistelukeskustelu on vain jäävuoren huippu: moni poliittisessa järjestössä, puolueessa tai opiskelijapoliittisessa toiminnassa mukana oleva/ollut (nuori) nainen on saanut kuulla nimenomaan sukupuoleensa liittyvää epäasiallista ja epäoleellista kommentointia ja vihjaillua. Nuoret miehet, varsinkin ajattelutavaltaan hieman erilaisemmat, saavat kuunnella reipasta pojittelua. Sitten ihmetellään, ettei nuoria kiinnosta politiikka. Niinpä. Kuka nyt jaksaisi kuunnella keski-ikäistä kapulakieltä, tekopirteää "yhteisellä asialla" oloa sekä omahyväistä hymistelyä omasta erinomaisuudesta. (Viimeinen lause lähes suora sitaatti työkaverin lapsen eduskuntavierailukommentista...)

Kun katsoo puolueita nykyisellään, voi todeta vain muutaman onnistuneen edes jotenkin imagonsa päivittämisessä. Itse en ole puoluepoliittisesti sitoutunut, joten kommenteista on turha etsiä poliittisia kallistumia...
- Keskustalaisuus on viime aikoina profiloitunut pikkuisen alatyylisen juoruilevasti ja yksityiselämävetoisesti; onkohan Seiskan kansipaikan osoitus urbaani-invaasiota täydentävästä nuorekkuudesta?
- Demarien nuorennusleikkaus lepää pitkälti Jutta Urpiaisen harteilla; puolueella olisi nuortakin voimaa, mutta missä se sitten on tositoimista?
- Vasemmistoliiton mediaseksikkyys tipahti monen mielestä nollaan räväkän ja näyttävän Suvi-Anne Siimeksen lähdettyä. Paavo Arhinmäen ärhentelyistä huolimatta harmaantuneen toverit tarvitsisivat joukkoihinsa nuorempaakin ainesta.
- Kristillisdemokraattienkin tulevaisuudelle on olennaista se, saadaanko toimintaa lisää nuoria. Mielenkiintoista nähdä, vetoaako puolue nuorempiin vakaumuksellisiin uskoviin.
- Perussuomalainen populismi vetoaa aina kansan syviin riveihin maaseudulla ja lähiöissä. Silti puolueen ongelma on sama kuin Veikko Vennamon aikoihin, se nousee ja kaatuu karismaattisen ja sanavalmiin johtajansa mukana. Mitä Timo Soinin jälkeen?
- Kokoomus ja Vihreät voidaan luokitella nuorennusleikkauksen onnistujiksi.
- Vihreiden imago on aina ollut ukkoutumaton, siksi heidän ongelmansa on enemmänkin ollut uskottavuuden puute.
- Kokoomuksen nuorennusleikkaus on onnistunut Jyrki Kataisen kautta ja Benkun tallin löydöillä - silti monen vanhemman puoluekannattajan mielestä Sauli Niinistö saisi nyt sieltä taustalta katsella vähän enemmän niiden nuorten perään. Miinusta Ilkka Kanervasta.
- RKP:n suurin huoli on kautta se historian ollut saman: kuinka saada nuori ruotsinkielinen polvi aktivoitumaan kielipuolueen kautta.

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, byrokraattista jaanausta ja kallispalkkaista pätkätyötä. Se on etääntynyt tavallisen kansalaisen arjesta, Arkadianmäki on norsunlutorni, oma maailmansa, joka laitostaa nopeasti. Puhuvat päät eivät kiinnosta läpinäkyvää päätöksentekoa vaativaa kaikki-mulle-heti -sukupolvea.

Rakastan vanhoja tyttökirjoja. Eilisen Salainen puutarha -elokuvan jälkeen harmittelin, ettei yksi lapsuuden suosikkikirjoista ollutkaan minulla vaan hyllyssä vanhempieni luona.

Salainen puutarha on metafora monelle asialle - ja kiitos, jätetään väliin kaikki ilkkkakananervamaiset merkitykset - kuten lapsuudelle ja sen loppumiselle. Lapsuutta ja nuoruutta idealisoidaan kirjallisuudessa ja keskusteluissa, idealisoijina me aikuiset. Kun joku aikuinen sanoo haluavansa olla yhtä huoleton kuin 13-vuotias nuori, minua puistattaa. Muistan ihan tarpeeksi hyvin, ettei teini-ikä ole huoletonta aikaa. Ei todellakaan. Aikuisille huolettomuus tarkoittanee työn ja perheen elatuksen kaltaisia velvollisuuksia. Nuorelle ja lapselle huolettomuus tarkoittaa niin paljon muuta. Lapsuus ja nuoruus eivät ole puhdasta huolettomuutta, päivänpaistetta ja onnea. Sen muistaa jokainen aikuinen, joka vaivautuu muistelemaan. Nuorena kantaa jatkuvaa huolta pärjäämisestään, kelpaamisestaan ja tulevaisuudestaan. EV(V)VVK
-asenne ei usein ole välinpitämättömyyttä, se on tapa maskeerata huoli piiloon sekä itseltä että muilta. Olla vain cool, go with thr flow - vaikka flown suunta huolettaakin.

Lapselle koko maailma on parhaimmillaan salainen puutarha. Lapsen kyky luoda oma todellisuutensa ja löytää iloa pienistä asioista on kadehdittava. Moni lapsi luo fantasiamaailman oman, turvallisen maailmansa rinnalle. Yhtä moni luo sen selviytyäkseen perhetodellisuudesta; fantasiamaailmasta tulee pakopaikka, jonka portin pelkää kokonaan sulkeutuvan. Oma fantasiamaailmani jäi lapsuuteen, mutta muistan kuitenkin yllättävän tarkasti tunnetiloja, saan kiinni menneistä muistoista tai löydän osia lapsuuden maailmastani. Musiikki, siskon kanssa muistellut vanhat leikit ja vanhempien kertomukset saavat muurin ympärillä olevat köynnöskasvit väistymään ja antamaan tietä. Portti ei kenties avaudu, mutta muurille kiipeämällä on helpompi muistella.

*

Lapsuuden lukukokemukset ovat arvokkaita. Pelkään usein tarttua lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjoihin, jos niitä en ole vuosiin lukenut. En halua murtaa vanhaa taikaa. Siksi olen epäröinyt tarttua esimerkiksi L.M. Montgomeryn Annojen uusiin suomennoksiin. Annat ovat muutenkin kirjoja, joiden hohto on pikkuisen himmennyt vuosien saatossa. Tarina on edelleen yhtä lumoava ja kauniisti kirjoitettu, mutta jo yläasteikäisenä se alkoi ahdistaa. Uuden Kuun Emilian tenho sen sijaan on kasvanut vuosi vuodelta. Alle kymmenvuotiaana ei vielä ymmärtänyt Emilian vimmaa, kipuilua ja halua olla oma itsensä, mutta pari vuotta myöhemmin tilanne oli aivan toinen.

F.H. Burnettin Salainen puutarha -kirjassa ja eilisessä vanhassa, kohtuullisesti kirjalle uskollisessa filmatisoinnissa yhdistyvät vanhanajan tyttökirja, goottilaistyylinen kerrontaperinne ja usko vapauden voittoon. Tarina puolustaa lapsen oikeutta olla lapsi, saada rakkautta ja nauttia vapaasta ja turvallisesta elämästä. Se kertoo myös siitä, miten aikuiset pahimmillaan ovat tuhota lapsen elämän menneisyyden demoneillaan ja uskomuksillaan sekä siitä, miten jo lapsen arvo mitataan usein ulkoisten seikkojen perusteella. Tarinan opetus on myös se, että lapsi on yksilö, ei paikasta toiseen siirreltävä näyttelyesine, jota saa arvostella kuin patsasta tai huonekalua. Lapsella, kuten kaikilla ihmisillä, on oikeus rakkauteen ja ihmisarvoiseen elämään.

Salaisen puutarhan pessimistiseksi rinnakkaisteokseksi, julmaksi, painajaismaisen kauniiksi ja lapselle sopimattomaksi sisarfantasiaksi voi nähdä Pan's Labyrinth -elokuvan, jossa lapsi luo todellisen maailman rinnalle aluksi petollisen turvaisan, mutta myöhemmin tuhoisan fantasian. Lapsen fantasiamaailma ei anna rauhaa, se vaatii uhrauksia ja tottelua kuten oikea elämäkin. Vasta elämän loppuessa löytyy rauha, rakkaus ja välittäminen fantasiamaailmasta. Elokuvan todellisuudessa väkivalta voittaa loppuun asti inhimillisyyden. Jonkun on kuoltava, jotta toiset voivat elää.

*

Luultavasti kiinnostukseni Englantiin alkoi osittain Salainen puutarha -kirjasta, kun siinä kerrottiin vanhasta talosta, nummista ja Yorkshiresta. Vuosia sitten Yorkshiresta, keskeltä nummia löysimme rauniotalon villiintyneen hedelmätarhan murentuneen tiiliaidan suojasta. Sen omenapuut olivat täynnä kirpeitä vihreitä omenoita ja pensaat karhunvatukoita. Meilläkin oli oma salainen puutarhamme.

Rakastan ihmisten tarkkailua. Koska minulla on myös varsin vilkas mielikuvitus, kuvittelen ja arvailen usein ihmisten ammatteja, perhesuhteita, elämäntapaa ja harrastuksia. Usein arvaukseni menevät varmaan aika pieleen, mutta ei se haittaa. Omalla tavallaan otollinen paikka tälle pohdintaharrasteelleni on kuntosali.

Eilen salilla oli paljon ihmisiä. Siinä treenaillessani ryhdyin jälleen kerran pohtimaan, millaista elämää paikalla olijat elävät. Kuntosalituttuja ei meinaa aina tunnistaa treenipaikan ulkopuolella. Kun reuhoo naama hikisenä, tukka piukealla ponnarilla ja kuluneissa treenikuteissa spinning-tunnilla, ei välttämättä ole ihan samannäköinen kuin Tavastialle kiitäessään tai töissä pakertaessaan. Siksi olikin kerran kovin hupaisaa, kun eräs samalla salilla viihtyvä heppu tuli työpaikalleni omien päiväduuniensa puitteissa. Vilkuilimme toisiamme syrjäkarein, kunnnes tajusin, että tunsin kundin salilta. Kävin toteamassa asian hänelle, ja meille maistui nauru erinomaisesti. Hän totesi, että minut olisi kyllä pitänyt tunnistaa samasta asuväristä. Edessäni seisova pukumies oli kovasti erinäköinen kuin se lippis päässä ja verkkareissa ahkeroiva tyypi punttinurkasta.

Hauskin tapaus oli hieman boheemin oloinen ja tunneille omia aikojaan tulevan nainen, jonka ikää on mahdotonta arvata. Hän voisi olla oikeasti ihan mitä tahansa 35 ja 50 ikävuoden väliltä. Hän hörppii usein limua kesken treeninsä ja hyräilee itsekseen. Olin kompastua jalkoihini, kun hän tuli ottamaan minulta verikoetta lääkärikeskuksessa - hyvin asiallisena ja virallisena työterveyshoitajana.

*

Omassa työssäni ei ole varsinaista pukeutumiskoodia, ääneen sanomaton "järjellinen" pukeutumiskoodi vaihteleekin sitten paikoitellen melkoisesti. Nykyisessä työpaikassani oma persoona saa hyvin tilaa, mikä on ihan hyvä. Liian avonaiset kaula-aukot, lyhyet hameet ja tietynlaiset printit eivät kuitenkaan sovi työpaikalleni. Periaatteessa missä tahansa asiakaspalvelutyössä oma persoona ja ulkoinen olemus eivät saa olla tuotteeseen tai palveluun nähden liian määräävässä asemassa.

Suomessa pukeutumiskoodi työpaikoilla vaihtelee melkoisesti. Briteissä ja Keski-Euroopassa se on paljon tiukempi, Ruotsissa taas alueellinen ja yrityksellinen vaihtelu on suurta. Niin työssä kuin vapaa-ajallakin kyse on kuitenkin pitkälti uskottavuudesta, oman itsensä tuotteistamisesta/brändäämisestä ja valitusta/annetusta roolista. Toisen duunissa uskottavuus tarkoittaa pukua, toisen työssä tärkeintä taas on trendikkyys.

Monissa eri yrityksissä ja eri tasoilla työskennellyt, nykyisin Lontoossa vaikuttava ruotsalaistuttava nauroikin, että mitä korkeammalle hierarkiassa noustaan, sitä virallisemmaksi muuttuu tyyli ja sitä enemmän satsataan detaljeihin. Kun muotiliikkeiden myyjiltä odotetaan esimerkiksi trendikkyyttä, asiallisuutta tai erottuvuutta, vaaditaan hallinnon tasolla tyylikkyyttä, brändäytymistä ja oman merkin käyttämistä. Johtotasolla odotetaan kolmen edellisen lisäksi myös tietynlaista vaurautta, huolettoman eleganssin esiintuomista ja sitä kautta asiantuntemusta. Hän jos kuka tietää, hän aloitti opiskeluaikana myyjänä ja ehti työskennellä 3-4 eri vaateketjussa ennen opintojensa päättymistä ja on sen jälkeen jatkanut nousujohteista uraansa muodin parissa. "Myyjänä olin muotinukke, markkinointihenkilönä olin brändinukke ja nykyisellä tasolla olen design-nukke", hän totesi.

*

On mielenkiintoista nähdä aina joskus entistä luokkatoveria, jonka tyyli ja imago on muuttunut suuresti vuosien kuluessa. Ainut asia, mikä on ennallaan, on kaiken suhteellinen kalleus. Kun näimme sattumalta Helsingin keskustassa, oli hän tulossa töistä design-vaatteissaan, tyylikkäänä, hiukset laitettuna ja ammattimaisesti meikattuna. Minä olin lähtenyt aamuseitsemältä kotoa, ollut töissä kahdeksan tuntia, odottanut bussia tuulessa ja tihkussa puoli tuntia ja menossa kirjakauppaan hakemaan tilaamaani kirjaa. Seisoin häntä vastapäätä kirppari- ja halpisvaatteissani, raskas työlaukku olalla. Tukka oli sekaisin tuulen vuoksi eikä meikki ollut freesi. Näytin ikuiselta opiskelijalta. Tunsin luokkatoverini katseen kulkevan ylhäältä alas jotenkin alentuvasti. En ole koskaan ollut mitenkään tyylikäs tai kaunis, joten mitäpä tuokin kummastelee, muistan pohtineeni. Olo oli jotenkin lannistunut, kun hän luetteli viime aikojen töitään. Ajattelin ehdottoman ilkeästi ja kaunaisesti (en kyllä vailla totuuden siementä), että minä sentään olen saanut työni omin avuin ja pitänyt työni tekemällä kovasti töitä. Hänen tapauksessaan perhesuhteet ovat kiistämättä tasoitelleet lahjakkaan ja älykkään naisen tietä.

Seuraavan kerran näimme Tuska-lauantaina. Hän asteli itseään vanhempien yritysvieraiden(?) kanssa Kruununhaasta. Minä napsuttelin Hakaniemen suunnasta korsetti tiukalla, pitkän hameen ja alushameen helmat maata laahaten. Tukka oli valtaisa pörrö ja meikki tummanpuhuva. Luokkatoverini oli kompastua suojatiellä minut nähdessään. Hymyilin ja vilkutin. Olo oli autuas, olin menossa nauttimaan ihanasta päivästä ja ystävien seurasta. Kun käännyin katsomaan taakseni puiston portilla, hän katsoi edelleen perääni kasvoilla pysähtynyt ilme. Hän kokosi nopeasti itsensä, nosti leukansa ylös ja jatkoi matkaa seurueensa kanssa, joka oli pysähtynyt kummastelemaan mustapukuista puistovaellusta.

Se ilme sai minut nostalgiseksi. Tunnistin siitä sen tytön, jonka kanssa luin yhdessä kirjoja, kävin pelaamassa tennistä vesisateessa ja vihasin koulun hernekeittoa. Pohdin usein, että miten syvällä se tyttö on tuon tyylikkään suojahaarniskan alla ja onko hän onnellinen. Täydelliseksi hiottu, kallis tyylikkyys ja uljas eleettömyys ovat loistavia suojapanssareita, joiden alla voidaan olla aika eksyksissä. Ihan yhtä eksyksissä kuin tukka tappuralla ja kirpparikuteissa.

Minun piti kirjoittaa koko päivä, käydä lenkillä ja pinkaista illalla treenaamaan. Joo, tein näitä kaikkia, mutta iso osa päivästä meni kyllä mielenkiintoisen kirjan (työaihetta, mutta kuitenkin) ja lehtien lukemiseen.

Kuten olen jo ennenkin maininnut, meidän talossa siis asuu joku, jolla tulee ilmeisesti työsuhde-etuna paljon lehtiä ja niitä ostetaan paljon myös irtonumeroina. Olen viime aikoina pohtinut, että pitäisikö laittaa lehtilaatikkoon lappu, jossa lupaan noutaa tämän ihmisen lukemattomat tai kerran selatut lukuisat lehdet hyvään kotiin... Kiitos hänen, olen lukenut niin Tieteen Kuvalehteä, Suomen Kuvalehteä, suomalaisia naistenlehtiä sekä ulkomaisia lifestyle-, terveys, kulttuuri- ja naistenlehtiä perusteellisen dyykkauksen jälkeen. Olen huolestuneena huomannut, että lehtien määrä on vähentynyt. Onkohan joku muukin huomannut lehtiroskiksen aarreaitan vai onko lehtihana ehtymässä? No, ihan sama. Olen saanut pari vuotta nauttia ylimääräisestä ja ilmaisesta huvista. Kiitos vain siitä! Monia lehtiä ei tulisi itse ostettua korkean hinnan vuoksi, mutta niitä on ollut ihan kiva selailla. Varsinkin matkailuun liittyvät lifestyle-lehdet ovat usein olleet sellaisia, että niitä ei edes Suomesta löydy. Rahattomalle reissukuumeiselle niiden lukeminen ei kyllä ole ihan terveellistä...

Minulla on välillä paha tapa ostaa myös itse liikaa lehtiä. Asuessani Briteissä lehdet olivat halvempia ja niitä ostettiin kimpassa kämppisten kanssa. En lue edelleenkään juurikaan suomalaisia naistenlehtiä, Trendi on oikeastaan ainoa, sillä olen tilannut sitä vuosia. Kaverin luona tulee luettua Olivia, jossa on hyviä asiajuttuja, mutta jolla on pikkuisen samaa ongelmaa kuin luksussuuntautuneessa Gloriassa. Taidan olla liian nuori, lapsellinen ja vähänvarainen kuuluakseni kohderyhmään. Lehti tuntuu jotenkin liian...säännellyltä.

Kun olin teini-ikäinen, luin paljon ruotsalaista Vecko-Revytä. Nykyään en sitä teini-ikäiselle kummitytölle tilaisi, sillä sen kieli on vielä pahempaa kuin suomalaisessa Cosmopolitanissa. Ruotsissa on meneillään pienoinen kriisi nykyhetken puhe- ja kirjakielen suhteen; koska sekä ruotsi että englanti kuuluvat samaan indoeurooppalaiseen kieliryhmään, on anglismien paljon helpompi soluttautua peruspuhekieleen kuin meillä Suomessa (ja suomeen). Paikallisen äidinkielenopettajat ovat huolissaan nuorten äidinkielen taidoista - eikä syyttä. Vecko-Revy-svenskan on kielimuoto helvetistä. "So we show you hur du ska mejka dig fint och hur du får din make-up att stay." Mahtavaa...

Vuosien saatossa on ollut myös hauska huomata sekä lehtien linjan että oman maun muuttuneen. Jotkut asiat pysyvät. Taidan olla joko liian estoinen Cosmopolitanin lukijaksi tai sitten 50 tapaa sitoa mies sänkyyn -jutut eivät vain kiinnosta minua tarpeeksi. Yleensä on mieluummin tullut luettua vaikka Marie Clairea. Tylsä juttu on, että monia varsin ärhäköitä lehtiä ei saa Suomesta. Suurin harmi on kuitenkin se, ettei 1960-luvun hittilehden Novan uudelleen elvytys onnistunut. Se oli hauska, kapinallinen, debattinen ja visuaalisesti upea.

Brittiläisen tuttuni isoäiti omistaa lehtikokoelman, jollaisesta voin vain uneksia. Hänellä on huolellisesti arkistoituna upeita saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja amerikkalaisia muoti- ja tyylilehtiä 1920-luvulta alkaen. Tuttavani toi naistutkimuksen seminaariimme niitä joitakin näytille, kun puhuimme aikakauden poliittisista virtauksista ja kulttuurista. Nuo vanhat magasiinit, kuten niitä sen ajan suomen kielessä kutsuttiin, ovat muisto ajasta, joka oli ja meni. Sotien välisen ajan kiihkeisiin vuosiin kuului paljon sellaista, joka myöhemmin vaiettiin kuin häpeillen kuoliaaksi. Magasiinit olivat yhdistelmä muodikkaita elokuvia, kirjallisuutta, teatteria, urheilutähtiä, taidetta, kirjailijoita, elokuvatähtiä, suurkaupunkeja, huvituksia, politiikkaa, muotia ja teknologiaa.

Kaiken ympärillä väreili dekadenssi ja erotiikka, julkinen ja fyysinen kauneudenpalvonta, jollaista pidettiin toisen maailmansodan jälkeen häpeällisenä ja moraalittomana. Suomeenkin magasiinit kulkeutuivat kiinnostuneiden tilaamina ja matkalaisten mukana. Ne tuntuivat sisältävän haasteen - oletko tarpeeksi moderni ja rohkea lukijaksi?

Toivoisin löytäväni samanlaisen haasteen nykyhetken lehdistöstä. Marginaali- ja valtakulttuurin onnistunut yhdistäminen on kenties laajan tarjonnan vuoksi mahdotonta ja vastaavanlaista näkökulmaa pidettäisiin snobistisena. Tuolloin snobismi kuului itsestään selvästi asiaan. Vain pieni osa ihmisistä Suomessa, muualla Euroopassa ja Amerikassa eli unelmaa, joita magasiineissa esitettiin.

Unelma tuntuu nykyään olevan pakko saavuttaa; ennen lehdistä ja mediasta etsittiin kevennystä arkeen, oman elämän vastapainoa. Nyt jokainen haluaa oman osansa esitetystä. Mieluiten olla mukana. Elää ideaalielämää. Kukaan vain ei oikeasti tiedä, mitä se on.

Naistenlehdistä puhutaan usein vähättelevään sävyyn. Ne ovat pinnallista hömppää, vaatteita ja juoruja. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että lehtiä on moneen lähtöön. Ilman niitä ei monista vaikeista asioista saataisi naisnäkökulmaa tai aloitettaisi keskusteluja naisille tärkeistä asioista. Sanomalehdillä ja eri alojen aikakauslehdillä on oma tehtävänsä: Aikakauslehti viihdyttää ja tiedottaa, sanomalehti välittää tietoa ja uutisia. Aikauslehtien ja sanomalehtien välimuotoja ovat nykyään iltapäivälehtien viikonloppunumerot liitteineen ja lisälehtineen. Viihde on löytänyt tiensä myös suomalaiseen sanomalehtimaailmaan.

Naistenlehtien tehtävänä on tietyllä tavalla ollut tukea naisten matkaa yksityisestä maailmasta julkiseen. Vielä sata vuotta sitten julkisessa elämässä oli hyvin vähän tilaa naiselle. Miehillä oli tiedon, median, vallan ja politiikan monopoli. Naistenlehdet jakautuivat pitkään vakaviin, kunniallisiin ja tiedottaviin perheenemäntälehtiin (esim. Kotiliesi) ja unelmiin perustuviin lukemistolehtiin (esim. Nyyrikki). Nykyään naistenlehtien kirjo on laajempi, ja aihepiirit, kohderyhmät, julkaisutahti ja imago määrittelevät lehden lukijakuntaa.

Naistenlehtiä syytetään usein kulutushuuman lietsomisesta, eskapismista ja naisten ulkonäkökäsityksen muokkaamisesta. Aika moni nainen tulee kysyneeksi, että entäs sitten ne miehille suunnatut lehdet tai miestenlehdet. Jos esimerkiksi Trendi luo jonkun mielestä vääriä kulutustottumuksia syysmuotijutulla, niin miksi jonkun autolehden vannetesti ei tee samaa? Ja kummassakohan mahtaa olla kliseisempi kehonkuva, Playboyssa vai Marie Clairessa?

Tykkään lukea kirjoja, sanomalehtiä ja aikakauslehtiä. Olen suhteellisen valikoiva lukija, vaikkakin utelias. Avun, Seiskan, Seuran ja muiden vastaavien lehtien lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut, koska niitä ei meillä kotona luettu. Intoni lukea ulkomaisia aikakauslehtiä sai tukea äidiltäni varsinkin, kun monet niistä olivat aikoinaan halvempia kuin suomalaiset. Laahasin lehtiä mukanani myös ulkomaanreissuilta, ja kaverit omiltaan. Joitakin lehtiä tilattiin myös paikalliseen kirjastoon. Niitä luettiin sitten yhdessä, sanakirja tulkkina.

On sinällään mielenkiintoista huomata, miten Seiskan ilmaantuminen lehtimarkkinoille on muuttanut suomalaista aikakauslehtikenttää ja saanut vanhemmat lehdet profiloitumaan uudelleen. Toki Suomen julkkisjuorujen ja keltaisen lehdistön markkinat ovat vielä varsin kiltit verrattuna vaikkapa Ruotsin ja Iso-Britannian vastaaviin, mutta kännykkäkamerjournalismi on tullut jäädäkseen.

Itse en pysty lukemaan Seiskaa edes kampaajalla, sillä lehden taitto sekava, ja juttujen kirjoitustyyli on vihjailevuudessaan moukkamainen. Toisaalta taas Gloria ärsyttää varallisuuden korostamisellaan. Kaikella pitää olla statusta, luksusta ja poikkeuksellista laatua. Lehden jutut ovat usein mielenkiintoisia, mutta näkökulma ei tunnu omalta. Omasta elämäntilanteesta johtuen myöskään perheongelmiin keskittyvät lehdet ja sisustuslehdet eivät suuremmin kiinnosta. On mielenkiintoista nähdä, kuinka kauan kaikki hyvinkin kapea-alaiset sisustuslehdet pysyvät pystyssä. Suomen Cosmopolitanissa kirjoitustyyli taas on uskomattoman teini, ja angloamerikkalaisissa Cosmoissa metsästetään miehiä sillä tahdilla, että nimikkodrinksujen juomiseen lienee tuskin aikaa.

*

Lehtihyllystä on parin kuukauden ajan löytynyt ruotsalaislehti, jonka kansi piti tsekata kahteen kertaan. Kyllä, nyt on sitten olemassa vain shoppaukseen keskittyvä lehti. CHIC, "Din nya, snygga succétidning om shopping" myöntää rehellisesti tarkoitteensa, mutta on kyllä melkoisen hysteeristä luettavaa. Dyykkasin uusimman numeron lehtiroskiksestamme (meidän talon asukas, jolle tulee ja joka ostaa viikossa kasoittain aikakauslehtiä, on melkein paras ystäväni) aamulla ja selailin sitä kummastellen. Ensin vaahdotaan 58 sivua tuotemerkeistä, huippudesignista, tyyleistä ja ostospaikoista, sitten pohditaan "Shoppar du dig (o)lycklig?" kahden sivun verran. Lopuksi hehkutetaan kuluttamisen iloa vielä 20 sivua. Mahtavaa. Lehden konseptina on täydellisesti stereotypia naistenlehdestä. Kiinnostaisi tietää, onko sen luojana ollut nainen vai mies? :)

Kaupungilla oli jotenkin sympaattista kulkea. Vastaan tuli innostuneita pikkupoikia, leuhkoja teinejä sekä darraisia, skarppeja ja polleita aikuisia. Yhteinen tekijä? Upouusi Maiden-paita. Kyllä hevi on ihana ja yhdistävä asia!

[Itse tosin on ylpeä siitä, että Primordial-paitaa ei kaikilta löydy. Jep, sisäinen(?) metallisnobini elää ja voi hyvin...]

...joskus suurkonsertit. Se sit yleensä tarkoittaa, että musa on liian kevyttä. Fillaroin stadionin vierestä just pahaan aikaan ja ihmettelin kansanpaljoutta. Sitten huomasin pikkupojilla "Jo Isäni Oli Hevari" -tyylisiä farkkuliivejä vanhoine selkälippuineen. Perässä menivät tukevoituneet ja kaljuuntuneet isit. Iron Maidenpa tietenkin. Yep, Run to the Hills...