Turn Loose the Swans

... nyökyttelee juuri parhaillaan tyytyväisenä, sillä aion lähteä torille ostamaan mansikoita ja sitten ryhtyä pakastuspuuhiin! (Sisäinen teini taas aikoo syödä niistä valtaosa heti nyt...)

Rakastan kaikki hupaisia opaskirjoja.
Ei, en tarkoita mitään psykologiapaskaa tai pseudotiedettä tai mitään, jossa luvataan saada laihtumaan sata kiloa, vannotaan paranevaa itsetuntoa tai taataa onnellinen elämä. Ei, ei mitään tuollaista masentavaa, vaan rehellistä ja hauskaa höpöä tai kieli poskessa -faktaa.

Suurimpia suosikkejani ovat erilaiset nuoren naisen selvitymisoppaat. Ne ovat hauskasti ja oman aikansa muodin mukaisesti kirjoitettuja, teksti on nautittavan sujuvaa ja niistä saa hauskan kuvan julkaisuaikansa arvoista, kulttuurista ja muodista. Bonuksena on joissakin ihan oikeasti se, että niistä jopa oppii jotakin.

Suurin suosikkini on vuoden 1936 bestseller , Marjorie Hillsin Live Alone and Like It. Bongasin sen uusintapainoksen eräänä perjantaina Akateemisen alekorista, kun kaveri oli tehnyt shoppaus- ja iltaohjelmaoharit, kello oli viitä vaille sulkemisajan ja koko maailma otti päähän. Kotona käperryin sohvalle, asetin ostamani herkkuleivoksen lautasella ja avasin piccolopullon skumppaa. Kirja imaisi heti mukaansa. Kukapa voisi nykyäänkään vastustaa seuraavia aihepiirejä: Your Leisure, If Any, Pleasures of a Single Bed, A Lady and Her Liquor ja You'd Better Skip This One. Aika moni sinkkumanualin kirjoittaja on nykyään niin paljon puritaanisempi, tekoprovokatiivinen tai kyyninen, että saisivat ottaa mallia 1930-luvulta. Oikeasti. Nykyään saan piilottaa opuksen kaverien tullessa kylään. Se on yritetty pihistää useasti.

Camilla Mortonin How to Walk in High Heels sekä A Year in High Heels suuntaavat enemmän nykyhetken SATC-henkiseen design-, brassivahaus- ja ökyveskatrendiin, mutta ovat hyvin kirjoitettuja ja hauskassa mielessä ihan hyödyllisiäkin - ja niissä skippaa Sarah Jessica Parkerin ja koko SATC-jengin, mikä on aina loistojuttu. Bonuksena on se, että kun on sattunut lupautumaan solmiota vaativaan tilaisuuteen aveciksi miehelle, joka ei osaa sitoa kyseistä kapinetta, voi lyödä tyynesti solmio kädessä noutamaan tulleelle kaverille manualin käteen, käskeä lukemaan siitä ja mennä itse lisäämään ripsaria. Jos/kun homma ei silti onnistu, sitaisee lonkalta solmion hienosti, taputtaa urhoa poskelle ja muistaa, miten iskä on aina kieltänyt hengaamasta sellaisten pojujen kanssa, jotka eivät osaa sitoa solmiotaan ja äiti kieltänyt hengaamasta niiden kanssa, jotka eivät osaa pestä ja silittää vaatteitaan itse. Tämän voi sitten todeta illan päätteeksi, jos deitistä ei muuten pääse eroon...

Ystäväni huomauttaisi tähän väliin, että vaikka hän poliittisesti punavihreänä dissaakin Kirsi Pihaa noin yleensä, on hän kovasti samamakuinen kirjallisuuden suhteen ja pitää rouvan teksteistä. Siksi hän suositteleekin auliisti Johanna Catanin ja Pihan Naisen opasta, joka löytyy minunkin hyllystä - arvattavasti kyseisen ystävättären ostamana. Nyt sitten tiedän paljon enemmän Linnan juhlien jatkoista, vaalikampanjoinnista, chakroista ja ulkovessan tyhjentämisestä. Esimerkiksi.

Kaikenlaisten opaskirjojen höttöykkönen on Maryln Schwartzin A Southern Belle Primer - or why Paris Hilton will never be a Kappa Kappa Gamma (vanhemmassa painoksessa Parisin tilalla Prinsessa Margaret...). Siinä siis kerrotaan kaikki olennainen toivorikkaille scarletoharoille. Kannattaa siis tietää, että Southern Belle on syntymästään asti Belle ja muualta tulleen on melkoisen vaikea päästä kunnon Belleksi. Homman torpedoi esimerkiksi se, että hopeat ovat väärää laatua, kanasalaatissa on vääränlaista kanaa, serviisistä puuttuu Deviled Egg Plate tai tulee käyttäneeksi valkoisia kenkiä muulloinkin kuin pääsiäisen ja Labour Dayn välillä (morsmaikut ovat poikkeus). Sen perusteella tietää myös, että todellisia kunnia-Belleja ovat mm. Liz Taylor, Diana Ross, Marie Antoinette ja George Hamilton. Kirjaa lukiessani hihittelin itsekseni, että me metalligoottiheviprinsessat omaamme ainakin yhden Belle-innon, halun pukeutua ainakin toisinaan korsettiin ja über-isoon hamoseen. Scarlett ainakin on niin kapinallinen hahmo, että nykyaikana hän olisi varmasti pokannut sekä Ashleyn ja Rhettin ja kiivennyt sitten ikkunasta ulos ja lähtenyt vogottelemaan hevipoikia.

- ei jännitä
- ei ujostuta
- pohdituttaa
- ei harmita

- en ole kovin hankala
- en näytä kovin kamalalta
- puhun liikaa tai liian vähän (we all do...)
- en ole ollut liian kauan yksin(, koska mulla on hanit!)

- se ei koskaan mene pieleen
- ne kyllä kestää mua
- kaikki HETEROmiehethän ovat usein epärehellisiä
- homoystävät ovat tytön parhaat ystävät, koska ihanat ystävät ovat aina ihania, heidän kanssaan voi jutella, nauraa ja pohtia

= noniin, jatketaan töitä... nyt parin skumppalasillisen jälkeen... :)

- jännittää
- ujostuttaa
- pohdituttaa
- harmittaa

- olen hankala
- näytän kamalalta
- puhun liikaa tai liian vähän
- olen ollut liian kauan yksin

- ainahan se pieleen menee
- kuka nyt mua kestää?
- kaikki miehethän OVAT epärehellisiä
- aina se on mun vika

= noniin, jatketaan... siis pään hakkaamista seinään...

Olen kirjallisuus- ja musiikkiaddikti. Molemmat ovat minulle keinoja käsitellä tunteita, vaikeuksia ja ajatuksia. Kun jokin asia on hullusti, lähden usein kirja kainalossa ja kuulokkeet korvissa kävelylle. Istahdan alas, kuuntelen musiikkia ja luen tai sitten vain kävelen kävelemästä päästyäni kunnes ongelmani on ratkaistu (tai edes yritetty ratkaista).Tai sitten vain makaan lattialla kattoon tuijottaen musiikin vyöryessä ympärilläni. Usein, kun minun pitäisi tehdä oikeita töitä, makaan kirjojen keskellä etsien katkelmaa tai runoa, joka puhuttelisi juuri sillä hetkellä.

Tietyt biisit ovat vieneet jalat alta jo ensi kuuntelulta. Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun kuulin Amorphiksen Black Winter Dayn. Olin siinä vaiheessa metallinkuuntelulakossa, koska oli päätellyt angstini johtuvan musiikistani (kaikkea tyhmää sitä teininä luuleekaan...). Se oli rakkautta ensi kuuntelulta - ja myönsin ihan suoraan, että kaikki ne "metallilakkovuodetkin" olin kuunnellut sitä musiikkia, joka on minulle ominta.

Jazz kuuluu lapsuuteeni niin olennaisesti, että se on todellista turvamusiikkia. Kun Louis Armstrong laulaa, palaan vanhempieni luokse. Olohuoneessa vanha levy pyörii levylautasella, sitä kuunnellaan isän sylissä. Isä tuoksuu piipputupakalta. Ja pyhimykset marssivat...

Coveritkin voivat yllättää positiivisesti (harvinaista kyllä). Rammsteinin Seeman ei herättänyt minkäänlaisia intohimoja alkuperäisversiona. Kun Apocalyptican jouset näppäilivät sen alkuun, ja Nina Hagen kutsui käheästi "Komm in mein Boot..." oli tulos aivan toinen. Hagenin ääni vain on aina ollut niin uskomaton.

Musiikki tuo ihania, hirveitä ja yllättäviä flashbackeja. Kaikki kolme koin eilen kuntosalilla. Poljin mekaanisesti kuntopyörää, kun kuulin biisin kaukaa lapsuudesta. Lita Fordin ja Ozzy Osbournen Close My Eyes Foreverin, jota en ollut kuullut pitkään aikaan.

Ensin huvitti. Sitten huvitus alkoi muuttua. Muistin, miten katsoin Close My Eyes Forever -videota televisiosta muksuna. Sitten muistin kouludiscojen pitkän ja kömpelön tytön nolostuksen - juoksin aina niitä harvoja hitaalle hakevia poikia pakoon, koska olin varma, että he pilailivat kustannuksellani. Sitten muistin opiskeluaikojen kasaridiscon ja sen, miten tanssin biisiä liioitelluin valssiliikkein jonkun vanhaan farkkuliiviinsä ahtautuneen, oletettavasti peruukkipäisen, pitkätukan kanssa; näin sitten saman kaverin kaksi vuotta sitten Whitesnaken keikalla, ei se tukka kai sitten ollutkaan peruukki... Sitten muistin, miten jokin vuosi sitten löhösin silloisen miesystäväni sohvalla, ja hän nukkui sylissäni. Hän oli juuri sanonut olevansa maailman onnellisin mies, omat tunteeni olivat hyvin samanlaiset. Silloin, varoittamatta, biisin kertosäe tuli mieleeni, melkein kymmenen vuotta edellisestä (muistetusta) kuuntelukerrasta. "If I close my eyes forever / Will it all remain unchanged? If I close my eyes forever / Will it all remain the same?"
Se tuntui suloisen tuskaisalta, jotenkin enteelliseltä. Sitä se olikin.

Nousin pyörältä ja aloitin saliohjelmani. Se tuli tehty jotenkin huolimattomasti. Ajatukseni olivat muualla. Kun tulin kotiin, oli pakko kaivaa vanha levy arkistoista ja kuunnella sitä hiljaisessa illassa ja sateen ropistessa.

*

Tänään aamulla päässäni soi Vuokko Hovatan Virginia. Siihen liittyy paljon tuoreempia muistoja.

Istuin eilen merenrannassa ja katselin ohikulkevia ihmisiä, ohi lipuvia veneitä, hurjastelevia vesiskoottereita ja laiskasti laahautuvia rahtilaivoja. Vastapäisestä Suomenlinnasta kulkivat lautat jatkuvalla syötöllä, lokit kirkuivat ja syöksyivät niiden vanavedessä.

Minä pidän rahtilaivoista ja vanhoista purjelaivoista. Tulee vastustamaton halu päästä kyytiin, vaihtaa toisessa satamassa toiseen laivaan ja jatkaa matkaa. Samalla tavalla katselin pohjoisessa asuessani lentokoneita. Katsoin, miten kone nousi joen vastarannalta, teki jyrkän kaarroksen ilmassa ja lähti kohti etelää. Elämäni oli rauhallista ja rentouttavaa, vain minä olin levoton. Olisin halunnut lähteä koneen mukana jonnekin. Ihan vain jonnekin. Jonnekin kauas pois.

Huomaan taas levottomuuteni kasvavan koko ajan. Talvella olin niin kiireinen, että se levottomuus jäi kiireen jalkoihin. Sitä lepyteltiin vimmaisella baarivaeltelulla, urheilulla ja keikkariehumisella. Olennaista oli liike, ei saanut eikä voinut pysähtyä. Kun muut lähtivät pokaamaan yöseuraa, minä hiivin kotia kohti yksin ja edelleen levottomana. Joskus kävelyseurana oli vanha tuttu kaveri, joka ei yritellyt mitään. Omalla tavallaan yhtä levoton kuin minäkin.

Persoonaani on aina kuulunut tietynlainen tempoilevuus. Pystyn varsin hyvin esittämään mallikelpoista ja elämään sääntöjen mukaan. Silti kaikki minut tuntevat tietävät, etten oikein sovi mihinkään kuvioihin. Opiskelupaikkakunnan ystäväporukan kanssa tästä on jo tullut pieni ongelma. Aiemmin pidin levottomuuteni paremmin aisoissa, nyt en enää viitsi. Se pieni kiltti tyttö on kasvanut isoksi, se on saanut rohkeutta ja uskaltaa myös tehdä odottamattomia. En tee edelleenkään mitään typerää, mutta saan jatkuvasti kuulla kakaramaisesta käytöksestäni. Niinpä, joskus ikä tekee sen, ettei enää jaksa miellyttää ihmisiä koko ajan. Kaikki ihmiset eivät koe ja tee asioita samassa järjestyksessä.

Sinällään huvittavaa, että vähiten tempoiluni on haitannut nykyisessä työssäni. Kun työskentelee pääasiassa teinien kanssa, on tiedossa aina myrskyä, oli sää sitten tyven tai ei. Siellä sopii hyvin joukkoon, vaikka aikuisena kuuluisikin se tyven olla. Lähimmät kollegani, itseäni vanhempia molemmat, ovat myös omalla tavallaan opettaneet minulle, että tempominen on aina sallittua. Heissä on molemmissa melkoista anarkiaa, takanaan kokemuksia, joista on opittu. Usein kantapään kautta.

Nämä kaksi maailmaani, työ ja opintomenneisyys, kohtasivat kesäjuhlilla taannoin. Opiskeluaikainen ystäväporukka huomasi, että tempoilustani huolimatta minä melkein sovin jonnekin. Täytyy toivoa, että se muistetaan. Minä olen ihan tarpeeksi kauan ollut se, joka on jaksanut joustaa.

Tämänhetkiseen levottomuuteeni auttaa nyt vain yksi asia. Lähden hakeman pullaa lähikaupasta. Se auttaa. Ainakin hetkeksi.

Olipas ihana ilma! Oli ihan pakko loikata pyörän selkään ja lähteä polkemaan pitkin Helsingin rantoja. Meikusta Olympia-terminaalille asti matka oli ihanaa, mutta Kauppatorilla oli sitten pikkuisen ruuhkaa ja paljon ihmisiä, jotka eivät erota kävelytietä pyöräkaistasta. (Vinkki: Niitä kävelemään opettelevia penskoja ei muutenkaan kannata opettaa kävelemään hirveässä tungoksessa, stna...) Onneksi Skattalla oli rauhaisaa, oli oikein mukavaa ostaa jäätelö, kaivaa esiin hyvä kirja ja kuunnella hyvää musiikkia.

Löysin eilen Akateemisesta kirjakaupasta kiinnostavan kirjan, jota olen aiemminkin katsellut. Yuri Buidan The Prussian Bride sisältää lyhyitä novelleja ja tarinoita, jotka ovat samalla kirjoittajan matka kotiseutunsa historiaan. Kun pienelle pojalle selviää, että hänen kotikaupunkinsia Znamensk onkin ennen ollut Wehlau ja Kaliningradin alue ollut yli seitsemän sadan vuoden ajan Itä-Preussi, alkaa häntä kiinnostaa alueen historia - onhan neuvostovallan aika kestänyt vain joitakin kymmeniä vuosia. Kirja on väkivaltaisen kaunis kokoelma tarinoita ja myyttejä. Vanhana goottilaisen kauhun ystävänä pidän siitä, vaikka se genreä ei edustakaan.

Löhötessäni aurinkoisella nurmikolla lukien synkkiä tarinoita ja kuunnellessani tummasävyistä musiikkia (Opeth, Tiamat, Fields of the Nephilim) hihittelin itsekseni sitä, miten useimmissa kaveribileissä aina kommentoidaan, ettei minun musiikkiani saa kuunnella, koska se on niin synkkää. Olen aina yrittänyt selittää sen olevan tunnelmallista ja tekopirteän kertakäyttöpopin vasta masentavaa olevankin. Päätellen lähistön teiniseurueista ysärin kammostuspoppi on palaamassa takaisin. Väänsin oman musiikkini lujemmalla ja nautin auringosta. Miten olisi toinen Tuska-festivaali heti perään, se piristäisi... :)

Chattailin pitkästä aikaa ruotsalaisen frendini kanssa monenlaisista asioista. Hän on vastikään saanut toisen lapsensa, remppailee äitiysloman ohessa kämppää ja pohtii tulevaisuuttaan nykyisessä duunipaikassaan. Hän stressasi erään opiskelutoverinsa ökyhäitä, jotka ovat edessä ensi viikonloppuna. Sekä morsian että sulhanen kuuluvat ruotsalaiseen yläluokkaan ja häistä on tulossa Spektaakkeli. Ystävättäreni on morsiamen harvoja ej-från-Gräddhyllan -kavereita. Paikalle laahautuu kuulemma sekä Tukholman että Göteborgin rahasukuja armanit, dolce&gabbanat ja larswallinit kahisten.

Minusta on aina ollut mielenkiintoista seurata ruotsalaista luokkakeskustelua. Meiltä Suomesta puuttuu - City-lehden It-girleiksi kutsumista pimuista huolimatta - todellinen, varakas ja perinteinen yläluokka. Kun on kunkun kaveri ja ikivanhaa aatelissukua, elämä on selkeästi ruudutettu jo lapsuudesta lähtien. Tietyt koulut, opinnot tietyissä korkeakouluissa tai ulkomailla. Lomat tietyissä paikoissa. Paljon sanomattomia sääntöjä, joita ei rikota. Eri käyttäytymiskoodisto ja moraalikoodisto miehille ja naisille jopa tiukemmin kuin muualla yhteiskunnassa. Maailma, joka tietyssä mielessä on jäänne menneestä.

Ruotsissa Kermahyllylle synnytään, pystyynkuollaan ja ristiinnaidaan. Lähiötytöt ja -pojat voivat olla hetken huvi, mutta perhe perustetaan vain omaan yhteiskunta- ja varallisuusluokkaan kuuluvien kanssa. Muistan, kun luin ensi kerran Annette Kullenbergin klassikkoteoksen Överklassen i Sverige joskus lukion kolmannella. Yliopisto-opintojen ja muun kiinnostuksen myötä aiheesta tuli luettua enemmänkin. Mielenkiintoisinta on kuitenkin ollut keskustella asiasta ruotsalaisten ystävien kanssa varsinkin, kun erään ystäväni opiskelukaveri on Kermahyllyn outolintuja. Kyseinen nuori nainen myönsi suoraan, että moni asia elämässä on helpottunut rahalla, mutta hän on kuitenkin "omiensa" joukossa outolintu ihan siksikin, että lähti opiskelemaan lääketiedettä. Viime tiedon mukaan hän lähti pian valmistuttuaan kehistysyhteistyöhön eikä aio palata Ruotsiin koskaan. Hänen valintansa on ilmeisen poikkeuksellinen.

Häihin matkaavan frendini angstin ymmärtää. Paikalla on toinen ei-varakas opiskelukaveri miehineen. Kumpikin epäilee, että tulee joukossa alaspäinkatsotuksi. Mietin itsekseni, että suurimmalla osalla naisista se tulee ystäväni suhteen olemaan puhdasta kateutta. Hän on niin luonnollisen kaunis ja herttainen ihminen, etten ole koskaan tavannut ihmistä, joka ei hänestä pitäisi (paitsi se ranskalaistytöt Briteissä siksi, että kaikki pojat ihailivat häntä - pian kyllä heistäkin tuli hänen ystäviään).

"Odotettavissa mielenkiintoinen sosiologinen tutkimusretki", ystäväni totesi lähtiessään viemään tytärtään puistoon. Hmm, minä voisin tutustua aiheeseen lukemalla hieman Denise Rudbergia.

Ah, ihanaa! Löysin hukassa olleen Amorphis-levyni. Vaikka Far from the Sun on huomattavasti ponnettomampi kuin pari viimeistä pörinälevyä, on sillä silti muutama ihana biisi. Esimerkiksi tämä! :)

Amorphis: Ethereal Solitude

blackness falls on empty calmness
the night is full
I kissed the frozen sweetness
the mist around my grief

don't let the past wear you down
let go of the life that haunts you tonight
don't let the silence take the sound

alone and isolated
ethereal solitude
you can keep all your secrets
there's no one to hold on to

don't let the past wear you down
let go of the life that haunts you tonight
don't let the silence take the sound

Rahattomuus, heinäkuu ja opiskelut ovat kamala yhdistelmä. Koko Suomi on lähtenyt jonnekin. Ainakin Helsingistä. Helsinkiin taas tulevat ne, joiden ei välttämättä pitäisi...

Kaikki pariutuneet kaverit ovat enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti mökillä keskellä metsää anoppien seurassa viettämässä ihanaa työteliästä aikaa (tekstareissa kysellään anopinhalstrausreseptejä ja apenrauhoitustaikoja,) ja kaikki perheelliset reissaavat jukujukupuuhamaita tai haluavat tulla viikoksi pikku yksiööni käydäkseen Korkeasaaressa ja Lintsillä. (Tiedoksi: viisihenkinen perhe EI mahdu viikoksi kesällä kotona töitä ja tutkimusta tekevän kalliolaiseen yksiöön. Tämä tutkimustyöläinen ei myöskään innostu ajatuksesta, että hän vahtisi kaikki illat kolmea kuritonta alle viisivuotiasta, jotta vanhemmat pääsisivät tuulettumaan. Hän nimittäin tekee töitä. Ihan oikeasti.)

Kaikki lomalliset ja rahalliset sinkkufrendit ovat lomailemassa Bulgariassa (sanakirja hukassa), Budapestissa (kahvilassa kahvilaan!), Roomassa (lisää raunioita!) tai Porissa (vielä hetken rauhallista...). Ne muut rahattomat sinkkufrendit opiskelevat joko kotona tai mökillä (paniikki ja innoitus eivät kulje samaan tahtiin), ovat töissä (tekevät omien duunien lisäksi puolentoista muun työt) ja kaikki muut vain jossain väärässä paikassa. Voi valivalivaa...

Kun itse istuu kotona koneen ääressä ja saa päähänsä illalla puoli kasilta, että olisi kiva mennä juomaan pari lasia viiniä puistoon, joutuu toteamaan tilanteen hankaluuden. Neiti B on vapaaehtoisena avioliittoleirillä, neiti H vesihiihtää Pohjanmaalla, herra ja rouva U ovat Irlannissa, herra K on huviveneellä Espoossa, herra F:n maksa poksahti jo viime viikolla, neiti Z on Turussa, neiti R treffeillä, herra J keikkuu keskustassa ja herra G tekee tutkimustaan tunnollisesti. Kaikki muut ovat niin kaukana, että spontaani tapaaminen olisi pitänyt sopia epäspontaanista jo ajat sitten. Siksipä sitä sitten vain huokaa, kumartuu koneen puoleen ja korkkaa purkillisen appelsiinimehua sekä kiroaa sitä, ettei jaksanut mennä spinningiin. Nyt kun ei jaksa lähteä kävelylle tai rauhalliselle iltapyöräilylle, jota normaalisti harrastaa varsin myöhäänkin.

Oikeastaan tämän kesän seuranpuute muistuttaa lapsuuden kesiä, jolloin kaikki kaverit olivat aina mökillä. Meillä ei mökkiä silloinkaan ollut, joten kesät kuluivat siskon kanssa ja yksin sekä periodisesti jonkun kaverin kanssa. Silloin sai tosin muuttaa puuhun kirjojen kanssa, mikä nytkin olisi ihanaa, mutta mahdotonta. Nykyahteri ei istu koivunoksalle yhtä hyvin kuin ala-asteaikojen pikkupeppu. Poliisisetäkin saattaisi puuttua asiaan, jos silppaisin lahoon puukääkkään läppäri toisessa ja kirja toisessa kainalossa.

Paras palata taas käännösten ihmeelliseen maailmaan. Nyt viikonloppuna puistoistunta onnistunee yhdessä siskon kanssa, kenenkäs muun. :)