Suomen on turha esittää maailmalla suurta hyvän tekijää, kun entistä suurempi joukko omia kansalaisia kärsii rahanpuutteesta johtuvien peruspalveluiden leikkaamisen takia.
Mielestäni surkuhupaisimmasta päästä ovat sotiemme veteraanit.
Miehet ja naiset, jotka uhrasivat elämänsä parhaat vuodet EU:n liittymiseen mahdollistaneen itsenäisyytemme puolesta.
Joka vuosi heidän edustamansa järjestöt saavat sentään viranomaisilta luvan kerätä rahaa lisääntyvien tarpeiden hoitamiseksi. Ennen kuin väistämätön kuolema korjaa ongelman kokonaan pois.
Tietysti rahareikiä on monia, mutta mielestäni tämä kohderyhmä ansaitsee riittävästi määrärahoja ja heti. Vai ovatko keräyskampanjat päättäjien kanssa tehty hiljainen vapaaehtoinen sopimus, jonka ansiosta pysytään julkisuudessa? Uskallanpa epäillä.
Sotiminen ei ole koskaan ollut perseaukisten puuhaa. Siksi ihmetyttää maailman kriisipesäkkeitä seuratessa, se ihmeellisyys, että kaiken hajalle ampumiseen riittää kyllä rahaa. Vaan jälleenrakentamista ja oman maan kansalaisten paikkaamista varten tarvitaankin apua ulkomailta. Mielellään nopeasti, kasapäin ja ilman loppuun asti ulottuvaa valvontaa.
Tietysti tätä kautta erilaiset avustusjärjestöt pääsevät todistamaan tarpeellisuuttaan ja työllistämään itse itseään. Lähimmäisen apua tarvitaan, mutta onko sittenkin maailman kansojen sivistystasoissa kehitettävää? Lähtien ihan korvien väliseltä alueelta ja kohdemaiden sisältä? Ilman tietotekniikkaa ja Internetiä sekä kännyköitä.
Erilaisten tutkimusten huippumaana puolueeton Suomi voisi panostaa tekemään tarvittavia selvityksiä siitä, mistä kautta ja kenen toimesta aseet kriisialueille putkahtavat. Aseiden hankintahintaan pitäisi lisätä ihmisten korjauskuluvakuutus, joka olisi esim. 30% hankintahinnasta. Rahat ennen asetoimitusta YK:n kassaan, jonka liikenne olisi julkista ja kaikkien seurattavaa. Nythän ei pysy enää kärryillä kuka lahtaa ketä, minkä maan aseilla ja ketkä naruja taustalla loppujen lopuksi heiluttelevat.
Vai ovatko nämä kaikki elävässä elämässä vaikuttavat kaupankäynnin kuviot kuitenkin liian moninaisia avoimelle tiedonvälitykselle? Vai vetoammeko edelleen siihen, että älkää tehkö niin kuin me teemme, vaan niin kuin me yritämme muiden maiden kansalaisia ja politiikkoja opettaa.
Loppuun päivän slogan :”EU. Liian monien kielien ja mielien cocktail vaiko vain monenlaisten kähmintöjen Cock Tail?”