Turn Loose the Swans

Lueskelin tuossa hetken blogeja ja keskusteluja, koska en millään jaksaisi tehdä töitä. Pakko on jatkaa. The deadlines are looming next week... Shit.

Anyway, liplattelin eilisen töitä läpi edelleen Leonard Cohen -kokemuksen voimalla. Kun käväisin kaverin kanssa kosteasta ilmasta huolimatta ihanaisella syyskävelyllä ja maistelemassa Plevnan simaa, oli olo paperitöiden suhteen ihan kohtuullinen.

Blogeja lukiessani huomasin, että joku muukin siis törmää vätysmiehiin, joilta ei voi odottaa mitään päätöksiä mihinkään suuntaan ja joiden vuoksi pitäisi joustaa, joustaa ja joustaa. Yleensä nainen laittaa vätysmiehen kiertoon alta aikayksikön. Ikävää, ettei heihin saa läiskäistyä mitään varoitustarraa!

Eilen istuin tekemässä töitä koneen ääressä ja selvittelin paperipinkkaa. Kello puoli kymmeneltä soi puhelin. Linjoilla oli kevyessä salonkihumalassa Hra Kevätvätys, jonka kanssa käväisin kerran elokuvissa ja toisen kerran kahvilla joskus keväällä. Kolmatta kertaa ei tullut, koska herra teki kahdet oharit. Ekalla oharikerralla odotin, toisella järjestin varasuunnitelmaksi lapsenvahteilun toisen kaverin seurana. Kun Hra Kevätvätys sitten soitti kunnon kaasussa kello puoli yhdeltä, olin matkalla kotiin tuttavapariskunnan maksamassa taksissa ja ilmoitin, että juna meni jo.

Nyt Hra Kevätvätys siis jodlaili linjoilla kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja edellisestä yhteydestä ei olisi noin puolta vuotta aikaa. Hän oli kovasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt välittömästi lähteä hänen kanssaan kaljalle jonnekin hänen asujaimistonsa suunnalle tai sitten tulla viinille hänen luokseen.

Olin vähällä ällistyä sanattomaksi, mikä on minulle kovin harvinaista. Sitten ärsyynnyin siitä, että Hra Kevätvätys kehtasi häiritä työrauhaani. Ilmoitin herralle kylmänviileästi olevani niin kiireinen töiden suhteen, etten katso mahdolliseksi, tarpeelliseksi, järkeväksi tai kehittäväksi asiaksi keskustella tai tavata hänen kaltaistaan henkilöä, jolta puuttuvat niin tilannetaju, käytöstavat kuin taito ymmärtää kuulemaansa. Hänelle kerrottiin jo puoli vuotta sitten, että juna meni jo. Herra Kevätvätyksen mielestä oli pikkumaista nipottaa moisesta pikkuasiasta, hän on niin komea, että saa kenet vaan. Minä totesin kylmästi, että onnea vaan tuolle asenteelle, minulle ei tarvitse soittaa enää koskaan. Olisin tarvittaessa yhteydessä poliisiin, jos häirintä jatkuu. Sitten löin luurin kiinni.

Siis aikuisen oikeasti: mistä noita tyyppejä tulee? Matti Vanhasen ja kumppanien on turha kummastella nuorten naisten innottomuutta perustaa perhettä ja lisääntyä, kun miesaines on tuota lajia. Mieluummin sitä lähtee tyttöporukassa teatteriin, tekee töitä, urheilee tai tanssii baarissa kuin viitsii yrittää ymmärtää moista. Viimeinen vuosi on ollut todellinen vätysten vuosi. Minun tuurillani Hra Säbävätys ja Hra Tilastovätyskin aktivoituvat vielä tämän syksyn aikana, vaikka molemmat saivat selväsanaiset toivotuksen mukavasta loppuelämästä. Jos mies soittaa jatkuvasti maanantaisin ja pyytää leffaseuraksi perjantaiksi vain peruuttaakseen torstaina "kiireiden" vuoksi, ei kannata ihmetellä, että nainen nostaa kytkintä. Toinen vaihtoehto on soitella ja laverrella ja sitten ihmetellä, kun koskaan ei nähdä. Jos itse ehdottaa jotain, se ei koskaan sovi. Aivan. Odottaako tässä pitäisi?

Tuttavapiirini naisista suurin osa on sinkkuja joko vätysmiehiin, tyhjien lupausta miehiin tai häntäheikkeihin kyllästyneenä. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoista ja tärkeää tekemistä, että energiaansa ei viitsi tuhlata turhaan. Siksi teen tänään töitä ja urheilen, työkaverini tanssii, ystäväni ompelee iltapukua, lapsuudenystäväni opiskelee espanjaa ja naapurini tekee vapaaehtoistyötä. Kun radeeraa elämästään energiasyöpön, onkin äkkiä aikaan moneen asiaan. Se on oikeasti ihana huomata.

Olen vieläkin niin Cohen-fiiliksissä, että hyräilen vain koko ajan eilisen huippukohtia. Tämä biisi on niin kaunis!

*

Leonard Cohen: If it be your will

If it be your will
That I speak no more
And my voice be still
As it was before
I will speak no more
I shall abide until
I am spoken for
If it be your will

If it be your will
That a voice be true
From this broken hill
I will sing to you
From this broken hill
All your praises they shall ring
If it be your will
To let me sing
From this broken hill
All your praises they shall ring
If it be your will
To let me sing

If it be your will
If there is a choice
Let the rivers fill
Let the hills rejoice
Let your mercy spill
On all these burning hearts in hell
If it be your will
To make us well

And draw us near
And bind us tight
All your children here
In their rags of light
In our rags of light
All dressed to kill
And end this night
If it be your will

If it be your will.

Minä käyn paljon konserteissa ja keikoilla, kuuntelen musiikkia, soitan itse tilaisuuden tullen vielä nykyäänkin, vaikka lapsuuden 12-vuotisesta pianistiurasta onkin jo aikaa, ja kitara kerää pölyä nurkassa. Vaikka lauluääneni ei enää ole aktiiviajan terässä, hymistelen kuitenkin omaksi ilokseni.

Meillä kotona ei koskaan soinut Suomi-iskelmä tai mikään muukaan "halpahintainen viihdyke" erään perhetuttumme sanoja lainatakseni. Isäni on jazz-mies henkeen ja vereen, kuuntelee edelleen samaa musiikkia, johon ihastui pikkupoikana 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Äitini taas on aina pitänyt klassisesta musiikista ja opiskeluaikana myös maailmanmusiikista, joka oli pikkukaupungin tytölle elämys. Kun vanhempani reissasivat nuorina ja rahattomina Euroopassa, ostivat he yleensä tuliaisiksi levyjä itselleen (Äideilleen valitsivat niin hyvällä maulla valittuja tuliaisia, että ne ottaa mielihyvin itse käyttöönsä mummien perinnöstä.).

Minä ja sisareni nukuimme, leikimme ja kasvoimme puhaltimia taitavasti käsittelevien setien ja huikeäänisten, isopeppuisten ja mahtavaäänisten mustien tätien huomassa, toisinaan hyppien unkarilaisten mustalaistanssien tai espanjalaisten melodioiden mukana. Suurin osa televisiosta ja radiosta tulevasta musiikista oli mielestäni varsin kamalaa, mitä nyt Yö ja Dingo pikkuisen kiinnostivat. Kaverin Ystäväni-kirjaan olisi ollut vähän hankalaa osata kirjoittaa suosikkilaulajaksi Louis Armstrongia ja suosikkilauluksi Mahalia Jacksonin Nobody knowsia, joten sinne oli helpompi kirjoittaa sitten vaikka Sibeliusta, Finlandiaa tai Yön Joutsenlaulua... Hevirock alkoi kiinnostaa, jazzin ja klassisen rinnalle ilmaantuivat isotukkaiset korkealta ja kovaa -kaverit, joiden musiikki oli mielestäni parempi kuin se korkea (mutta taitava) laulu.

Olin noin kymmenvuotias, kun kuulin kaverin vanhempien luona upeaäänista, tummasävyistä mieslaulajaa, jonka jokainen sana tuntui olevan tärkeä. Kaverin äiti istui nojatuolissa, luki lehteä ja kielsi meluamasta. Kaveri pelleili barbillaan, minä kuuntelin. Kaverini äiti soitti usein sitä levyä, mutta ei koskaan kertonut laulajaa. Joitakin vuosia myöhemmin katselimme Levyraatia (tai jotain) kotona koko perhe. Ruutuun ilmestyi charmantisti harmaaohimoinen mies, jonka ääni oli yhtä syvä ja tumma kuin levylläkin. Leonard Cohen ja Take this waltz.

Leonard-setä ja ääni ovat seuranneet minua nyt vuosia niin ilossa kuin surussakin. Hänen lauluäänensä fanittaminen johti minut lopullisesti tielle, jolla olen edelleen: matala, syvä ja tummasävyinen miesääni on se, jota mieluiten kuuntelen. Peter Steele, Nick Cave, Taneli Jarva, A.W. Yrjänä ja Aaron Stainthorpe kuuluvat mielestäni upeäänisimpiin mieslaulajiin. (Ville Valon äänestä olen aina pitänyt, mutta alkuaikojen jälkeen pop-bändiksi muuttuneen HIMin musiikista en.) Murinaihailuni vuoksi ei siis liene mikään ihme, että 1990-luvun alun dööds-örinät ja pörinät saivat minut kiinnostumaan, vaikka hautautuivatkin myöhemmin hetkeksi CMX-fanitukseeni.

Cohenin edellisen Suomen-vierailun aikaan minulla ei ollut varaa lähteä Helsinkiin keikalle. Kun kesällä kuulin hänen saapumisestaan, teki mieli itkeä. Rahatilanteeni oli aivan kamala, minulla ei varmaan olisi nytkään varaa. Tein kustannuslaskelmat: päätin elää viikon riisillä, jättää uudet työvaatteet ostamatta ja jättää menemättä pariin hauskoihin kemuihin. Ostin lipun hyvältä paikalta ja riemuitsin.

*

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet yksinkertaisesti aivan hirveät työpaikan kiireiden ja vaikeuksien vuoksi. Kun lopulta pääsin eilen Hartwall Areenalle ja löysin erinomaisen paikkani ja istuin alas, huomasin, miten kireä ja väsynyt olin. Onneksi kireys, väsymys, työahdistus, kaakattavat keski-ikäiset pariskunnat ja kaikki muukin epäolennainen unohtui Cohenin ja bändinsä aloitettua.

Voisin kirjoittaa kuusitoistasivuisen, lyyrisen tunnelmapalan konsertista ja sen herättämistä ajatuksista, mutta se tuskin on tarkoituksenmukaista. Konsertti oli kokonaisuudessa verrattoman upea, haikeankaunis, hauska ja hyvällä maulla toteutettu kokonaisuus, jonka keskiössä on upea ääni. Kun Leonard Cohen laulaa elämänkokemuksen tuomalla lisäkarheudella vanhempia laulujaan, ei kuulija harmittele pientä menetettyä kuulautta. Lavalla on mies, joka antaa elämänkokemuksen näkyä ja kuulua sekä suhtautuu haikeasti, ironisesti, ymmärtävästi ja hyväksyvästi aikojen vaihtumiseen.

Kun kävelin keikan jälkeen ratikkapysäkille silmäkulmiani pyyhkien, oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rauhallinen ja puhdistunut olo.

P.S. Hbl ehti jo kirjoittaa keikasta tyylikkään arvion: http://www.hbl.fi/text/kultur/2008/10/11/w18883.php

Rakkaus on ihana, kamala, repivä, itkettävä, valaiseva, selvänäköiseksi tekevä, autuas, typeröittävä ja niin monitahoinen tunne, että sitä on oikeastaan ihan turha edes lähteä sen kummemmin määrittelemään.

Kun jotain asiaa alkaa määritellä, sen etäännyttää, tieteellistää ja saa itselleen helpommin käsiteltävään muotoon. Rakkauden kiihkeässä roihussa se ei edes onnistuisi. Määrityksiin päästään vasta tunteiden hiukan tasaantuessa. Kun rakkaus on muuttunut raivoksi, on jo liian myöhäistä.

Minulle, jolle rakastuminen ja rakkaus eivät koskaan ole olleet helppoja asioita, on tullut vuosien myötä kiinnostus pohtia rakkauden kaikkivoipaisuutta ja olemusta. Yksi hedelmällisimmistä keskusteluista on käyty hyvän ystävän, entisen ihastukseni kanssa, joka on mieheksi erittäin kykenevä ja halukas erittelemään tunteitaan ja elämäänsä. Makasimme melankolisissa fiiliksissä sohvallani juomassa punaviiniä ja pohtimassa, miksi me molemmat olemme vaikeita ihmisiä, joiden on suhteellisen helppo ihastua, mutta hyvin vaikeaa rakastua. Nauroimme aivan hysteerisinä, mutta emme päässeet kuitenkaan puusta pitkään. Silti siitä keskustelusta tuli jotenkin puhdistunut olo. Joku muukin pohtii näitä samoja asioita.

Arjessa tulee miettineeksi ihan oikeasti myös sitä, että miten joku ehtii panostaa seurusteluun. Työpäiväni ovat pitkät, kotona pitää tehdä töitä, vähän harrastukset vievät aikansa ja opinnot pitää saada loppuun. Hektisen työpäivän jälkeen päivän paras hetki on usein se, kun pääsee kotiin, laittaa oven kiinni ja on ihan yksin. Työkaverini on pohtinut ihan samaa: "Ajattele, jos tässä pitäisi nyt ryhtyä säätämään. Voi kauhea." Onneksi minä poden kroonistuvaa ärsytystä miessukupuoleen, ja ystäväni menojalka vilkkuu maanisesti. Ei ole pelkoakaan mistään arjen sekoittajista.

Olemme ystäväni kanssa hyvin tyypillisiä naimattomia, 3-kymppisiä naisia. Me olemme valinneet työn, harrastukset, läheiset ja ystävät elämämme kiintopisteiksi. Itsenäiseen elämään tottunut ei helposti lähde muuttamaan itseään muiden makuun sopivaksi. Ystäväni vuoden takainen heila esimerkiksi oli sitä mieltä, että ystäväni harrasti liikaa, arvosti liikaa työtään ja panosti liian vähän kotiinsa. Naisen kuuluu sisustaa ja pysslata himassa ja pestä miehen säbäverkkarit. Tällaisen kommentin jälkeen mies käytännössä kannettiin ulos asunnosta. Kaverin kutsumanimi on edelleenkin Republikaani...

*

Minulla on takanani noin 15 tunnin työpäivä. Työkaveri huokaili, että on ihana mennä kotiin miehen ja lasten luo. Toinen siunasi, että lapset ovat harkoissa ja mies kotona. Kolmas toivoi, että mies JA lapset ovat harkoissa. Neljäs toivoi vaimon olevan poissa, jotta voisi syödä lopun suosikkijätskin suoraan purkista ja maata eteisen lattialla jalat seinällä. Viides harmitteli, että pitää mennä yksinäiseen kotiin, kun sohvalla olisi kiva kölliä toisen kainalossa. Minä ajattelin kaipaavasti ihan vain omaa kämppää ja hiljaisuutta.

Kun kaaduin sisään ovesta melkein suorin vartaloin eteiseen, suljin oven, istuin alas ulkovaatteissani ja kengät jalassa sytyttämättä valoja ja vain istuin pimeydessä ihan hiljaa. Kerrostalo helisi, kolisi ja kohisi ympärilläni. Nousin ylös, laitoin takin naulakkoon ja kengät telineeseen ja keitin pannullisen teetä.

En jaksanut lähteä spinnaamaan, koska ilta oli niin kaunis. Musiikkisoitin messiin ja tepsuttelemaan Tervasaarta kohden.

Syksy on ihana vuodenaika. Hiljalleen tummuvat illat, raikas tuuli ja sopiva viileys tuntuvat niin hyvältä. Lenkin jälkeen on kiva sytyttää pari kynttilää, keittää teetä, syödä omena ja pari palaa suklaata. Sitten voi taas pakertaa töitä.

*

Sitten lounaissuomalainen huomio idän ihmeistä.
Lapsuuden herkkuni oli piispanmunkki. Se on pyöreä munkki, joka on päällystetty vaaleanpunaisella, makealla ja tahmealla kuorutuksella. Se on rasvainen, tahmea ja ylimakea herkku.
Samannäköisiä hökötyksiä kutsutaan ilmeisesti kaikkialla muualla virheellisesti berliininmunkeiksi. Ne olivat lapsuudessa pitkänomaisia, niiden kuorrutus oli yleensä valkoinen tai ruskea, ei ollenkaan tahmea, vaan varsin kova.
Otti taas lähi-Valintaladossa tänään pattiin, kun katselin kuivahkoilta ja kovahkoilta vaikuttaneita pyöreitä, vaaleanpunakuorrutteisia munkkeja, joiden vieressä luki berliininmunkki. Argh. Onneksi pääsee jossain vaiheessa sivistyneeseen länteen kylään. Siellä sentään osataan nämä asiat. Ja piimälimppu on maailman parasta.

Työtä, öttiäisten puremia ja Deep Red Divine.
Sangen tyypillistä tavallisen naisen elämää.

Tänään oli taas niitä päiviä, jolloin haluaisi muuttaa pysyvästi Pohjois- tai Keski-Englannin nummille istumaan ja katsomaan muuttuvaa maisemaa sekä kiertelemään pieniä ja hylättyjä kirkkomaita.

Tummakulmaisilla nummilla kiviaitoja laskiessaan ymmärtää jälleen kerran sen, miksi raivoisan tenhoavat Humiseva harju ja Kotiopettajattaren romaani on todellakin kirjoitettu pienessä ja syrjäisessä kylässä, kaukana elämän sykkeestä, kuten moni virheellisesti ajattelisi.

Auringonlasku nummilla on huikean kaunis kokemus, varsinainen valon joutsenlaulu. Valo ja varjo hiipivät pitkin kumpuilevia ja teräviä kukkuloita verkkaisesti, kunnes äkkiä huomaa, että valo on kadonnut. Silloin tuntuu, että pikkuväki alkaisi nousta luolistaan, haltioiden karkelot alkaisivat usvassa ja pimeyden turvin nummi alkaisi elää omaa elämäänsä...

*

Sitä ajattelee, että vielä rahapulaisempanakin sitä tulisi toimeen, jos olisi vapaus ja maisema, jota katsellessaan rauhoittuu.

*

I like to watch things
like to watch things grow
and to take things slow

I like to take them in
with the starlight
and the moon on a cold night

Oh I'd like to see them stay

Like those days
when we must walk this world alone
As the purple sky turns grey
And the world grows cold

I like to watch them
like to watch them go
To where they are gone

I like to take them on
to take them all
And to make the small

Oh I'd like to see them stay

Like those days
when we must walk this world alone
As the purple sky turns grey
And the world grows cold

And the world grows like those days
when we must walk this world alone
As the purple sky turns grey
And the world grows cold

Lake of Tears: Last Purple Sky

Minä sitten rakastan näitä tuulisia, tunnelmallisia ja pimentyviä syysiltoja! Tänään on ollut niin minun sääni!

Kun kävelee Type 0 Negativen October Rust ja Insomnium In the Halls of Awaiting luureissa ja lehdet lentävät ympärillä, tulee täydellisen voimaantunut fiilis. Mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista.

Tekisi mieli pyöriä iso hame ympärillä liehuen keskellä kirkasväristä lehtimattoa ja lopulta muksahtaa kuivalle ja pehmeälle lehtimatolle katselemaan tummaa taivasta. Mukana riehunnassa ollut iso koira löpsähtäisi viereen makaamaan ja kiskoisi lopulta ylös, kotiin ja teelle.

Olen elämässäni tällä hetkellä siinä onnellisessa(?) tilanteessa, että koko miessukupuoli ei voisi kovin paljon vähempää kiinnostaa. Viime vuosien kolhuista oppineena olen keskittynyt elämässäni ihan muuhun kuin suhde- tai suhteettomuuspohdintoihin. Olen suhteellisen tyytyväinen mielenrauhaani, ja kykyni huomata komistuksia on huonontunut niin paljon, että onnistuisin missaamaan varmaan Aaron Stainthorpen, Peter Steelen ja pari muutakin heviheerosta, vaikka nämä tulisivat soittamaan ovikelloa. Arvioisin heidät varmaan jehoviksi tai mormoneiksi ja jättäisin oman onnensa nojaan.

Jokin vuosi sitten sain huolestunutta palautetta käytöksestäni eräiltä kavereiltani, koska elämäni oli niin tavattoman hillitöntä. Kävin enemmän ulkona (noin pari kertaa kuussa) ja tapailin miehiä aktiivisesti kavereina ja joskus deitteinäkin. Käytökseni oli siis epämoraalista ja huolestuttavaa, koska se poikkesi aiemmasta. Ikäiseni naisen ei kuuluisi käyttäytyä noin.

Se aiempi käytös sattui olemaan raha-, elämäntilanne- ja paikkakunta-ahdistuneen ihmisen kotona nyhjäämistä, koska ei ollut paikkoja, joissa käydä, rahaa oli vielä vähemmän kuin nyt ja itsetunto nollan alapuolella. Kun sain kivaa työtä, paikkakunta vaihtui, sain uusi ystäviä ja elämä alkoi maistua, oli viaton ja iloinen eloni äkkiä kovin negatiivista. Olin liian vanha koheltamaan edes maltillisesti.

Nyt miehetön eloni on samaan tapaan huoletuttavaa. Olen muuttumassa harmaaksi, sukupuolettomaksi tädiksi. Minun pitäisi etsiä itselleni kunnon mies. Elämässäni pitäisi olla oikea tarkoitus, ei vain työ, työ ja työ. Minun täytyisi saada joku tasapainottamaan epätasapainoista luonnettani ja hillitsemään minua. Minun iässäni päiväni alkavat olla luetut, joten nyt kiireellä etsimään toista puoliskoani. Voihan Hemuli, etten pahemmin sanoisi.

Minulla on muutama ystävä, jotka ovat tietäen ja tietämättään varsin joustamattomia. Heillä on vankka käsitys oman elämän- ja maailmakuvansa oikeellisuudesta. Ainut oikea tapa viettää juhlia, pyydystää haukia, paistaa hirveä, solmia kengännauhoja ja rempata kämppää on heidän perheidensä ja sukujensa tapa - koska se on paras. Kun poikaystäväkokelaan perhetausta on hieman erilainen, pidetään tätä junttina, kummastellaan perheen kodin sisustusta ja miehen intoa tehdä eri asioita. Sitten ollaan kummissaan ja loukkaantunut, kun riidan tullen poikaystävä ottaa tämän kaiken esille, koska on kokenut tulleensa - varsin perustellusti - aliarvioiduksi.

Minulla on vankkoja käsityksiä monista asioista, mutta minut on myös opetettu joustamaan tarvittaessa - muutamaa asiaa lukuunottamatta. Ne pari kiveenhakattua peruspilaria liittyvät niin olennaisesti arvomaailmaani, että joustamattomuuteni niistä käy ilmi lähes kättelyssä. Minä kun en satu sietämään kotitöihin osallistumattomuutta, moukkamaisuutta, sovinismia, päihteiden väärinkäyttöä, laittomuuksia, vastuunpakoilua, takertumista, yltiömustasukkaisuutta, kulttuurin vieroksumista tai nalkutusta. Ihan sama, miten hauen tai kengännauhat hoitaa, pääasia on homman hoituminen.

Viimeisen viiden vuoden aikana olen tehnyt pienimuotoista surutyötä. Kuulun näihin hitaasti ja varmasti omaan suuntaani matkaaviin ihmisiin, jotka ovat liian pitkään yrittäneet tehdä asioita "oikein". Jossain vaihessa väsyy ja lähtee omille teilleen. Kun irtautuu jonkun otteesta, seuraa siitä usein myrsky mehumukissa. Ystävyyden sävy muuttuu, tullaan kavereiksi, kenties pidetään pieni tauko ystävyydessä tai erotaan kokonaan.

Tietyissä suhteissa olen punninnut yhteydenpidon mielekkyyttä jo pitkään. Sitä haluaisi pitää kiinni muistoistaan ja siitä ajasta, jolloin toinen on vielä ollut hyvä ystävä - ei ole vielä pettänyt luottamusta, puhunut pahaa selän takana tai arvostellut elämää, joka ei mene hänen sääntöjensä mukaan. Erilaiset elämäntilanteet yhdistävät ja erottavat.

*

On ihmisiä, joiden kanssa pystyy jatkamaan juttua vuosienkin tauon jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. On ystäviä, joiden kanssa ystävyys lähtee katkolle heti, kun ei ollakaan tekemisissä päivittäin. On työtovereita, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä puhuttavaa, kun työpaikka vaihtuu. On lapsuudenystäviä, joiden kanssa puhutaan imperfektissä menneisyyden tapahtumista. On ystäviä, joiden kanssa yhteydenpito vaihtelee.

On kavereita, joita näkee vain keikoilla ja festareilla ja riekkuu silloin näiden kanssa aamuun asti. On kuntosalikavereita, joiden kanssa keskustelee lämmitellessään, vaihtaa mielipiteitä musiikista ja päivän uutisista. On ihmisiä, joiden kanssa on kulkenut samalla aamubussilla jo vuosia - ja on viime aikoina alkanut nyökkäillä, kenties vaihtaakin sanasen bussin myöhästelystä. On yöelämän tuttavuuksia, joiden kanssa puhuu intohimoisen kiinnostuneesti jostain asiasta koko yön, halaa pitkään öisellä kadulla ja lähtee onnellisena yksin kotiin.

*

Kaikkea ei ystävyyden nimissä pidä, saa tai tarvitse suvaita. Kannattaisi kuitenkin myöntää, että me kaikki muutumme. Me kaikki teemme asioita omassa tahdissamme ja omista lähtökohdistamme. Moni ystävyys kaatuu ennemmin moneen pikkuasiaan kuin suureen ongelmaan, kuten päihteisiin, väkivaltaan tai laittomuuksiin.

Jos itse eroaa, kaveri ei eroa sympatiseeratakseen tilannetta. Jos löytää elämänsä rakkauden, ystävä ei välttämättä ole samassa tilanteessa. Kun haluaa vakiintua, tuttavat eivät välttämättä halua samaa asiaa. Jos mielestäsi 30 vuotta täyttäneellä naisella pitäisi jo olla lapsi, kaikki eivät suinkaan ole kanssasi samaa mieltä.

*

Minä elän autuasta vanhapiikatätivaihetta. Hyvä ystäväni on ihastunut kuin teini-ikäinen, ja kaikki asiat ovat niin ihqja. Vanha koulukaverini potee mietoa ikäkriisiä, koska poika on seiskaluokalla ja toi ekan tyttöystävän näytille. Työkaverini elää uudenuutta rouvaelämää autuaana, ja toinen etsiskelee morsiuspukua häihinsä. Opiskelukaveri pöhähti salaa naimisiin miehen kanssa, jonka piti olla kesäheila. Vauhdikas ystävätär elää miehetöntä elämää ja flirttailee kiihkeästi exänsä kanssa. Opiskelukaveri on päättänyt pitää parisuhteensa koossa keinolla millä hyvänsä, koska ei halua olla sinkku. Me olemme ystäviä: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta - omalla tavallamme.

Minusta on kivaa tavata erilaisia ystäviä. Minusta on ihanaa tutustua monenlaisiin ihmisiin. Siksi tykkäänkin työstäni, sillä meillä on porukkaa ihan joka lähtöön, ja asiakaskunta on laaja ja moninainen. Työporukkamme ikähaarukka on laaja: meno on kuin toisaalla kuin moukarihäkissä, toisaalla kuin tsehovilaisessa elokuvassa ja jossakin nurkassa vielä kuin hartauskokouksessa. Tunnelmaa löytyy siis moneen makuun - ja jos ei olemassa oleva riitä, tehdään omaa!

Työporukkani on yleisesti ottaen tosi nuorekasta ja hauskaa. Vanhemmatkin työkaverit ovat varsin reimaa joukkoa, oma lähin työkaverini voisi melkein olla äitini ja on silti uskomaton mustan huumorin ja kieli poskessa -menon lähde. Menen töihin mielelläni, sillä työporukka pitää kasassa, vaikka muuten alkaisivat liitokset irtoilla. Joka vuosi niin on itse asiassa käynytkin. Kotona stressaa työtehtävien kanssa aivan hulluna, mutta kun pääsee työpaikalle, voi huokaista helpotuksesta tutun porukan ympäröimänä. Tietää, että ratketessaan saisi apua ja turvaa.

Työkaverien kanssa on hauska istua iltaa, käydä syömässä tai harrastamassa muuten. Puhuttavaa löytyy aina, huumorintaju on loistavan huonoa ja elämänkohtalot tuttuja. Silti tämäkin porukka keski-ikäistyy, ainakin henkisesti. Työkaverien kanssa ei tarvitse mennä pokaamaan, dokaamaan, sammumaan tai munaamaan. Olisi kiva mennä vieläkin joskus yökerhoon, pubiin tai tanssimaan niin, etteivät kaikki lähde kotiin yhdeltä. No, jokaisella meillä on omissa elämänvaiheissaan omat haasteensa. :)

Huomaan taas ottaneeni nokkaani (joka muuten on hyvin sievä Kleopatran tapaan... ;)) toisten mielestä ihan pikkuasiasta. Sain tänään kuulla, että suuri osa kavereistani on ollut eilen illallisella hyvän ystäväni luona. Paikalle on luonnollisesti kutsuttu vain pariskunnat, joten sain kuulla tämän lipsahduksena tuttavaltani alkuviikosta. Sisäinen piruni otti vallan, ja tein pienen, lapsellisen ja ilkeän kokeen. Soitin emännälle tiistaina ja pyysin häntä leffaan ja kahville perjantaina (eilen) viikonlopun kunniaksi. Rouva mutisi vaikeasti jotain saunavuorosta. Näyttelin osani loppuun, pahoittelin ja lupasin soittaa joku toinen kerta.

Vaikka pyhä pariskuntakortti on tullut tutuksi 32-vuotisen elämäni aikana edellisen 15 vuoden ajan, kirveli sielussa (tai jossain vastaavassa) kuitenkin jälleen kerran. On se mukava tietää, että (humalassa kaikkea mahdollista naiva, väkivallalla uhkaileva) kaverin aviomies on minua parempi. Minua mieluummin kutsutaan myös (kansallissosialismiin kallellaan oleva) psykopaattitutkijapuoliso, perverssi proimettäjäpuoliso (sen yhä nisässä roikkuva penska on muistaakseni 5-vuotias) ja lestadiolainen jeesustelijapuoliso(, jonka mielestä ehkäisy on syntiä ja 15. lapsen syntymässä hengenvaaraan joutuva lessuäiti Jumalan Valittu). Minulle kyllä soitetaan ja valitetaan milloin mistäkin milloin mihinkin vuorokaudenaikaan, huokaillaan perheellisten ystävien rajoittuneisuudesta ja kadehditaan sinkkustatustani, koska oma puoliso on niin nuiva ja huono sängyssä.

Minulle siis kerrotaan kaikki tämä valivali. Senkö vuoksi minua ei kutsuta juhlahetkeen? Koska minua kahdehditaan? Koska voisin todeta kesken kahvin ja konjakin jotain isäntäpariskunnan väleistä ja seksielämästä? Pahoittaa jonkun mielen pelkällä olemassaolollani? Kyseisellä emännällä ei ollut pokkaa tunnustaa minulle edes osatotuutta perjantai-illasta, eli illallisia tuttaville. Pidetäänkö oikeasti sinkkuja niin tyhminä, etteivät he tajua asiaa?

Jokin niissä pariskuntaillallisissa on niin pyhää, että sinne ei kutsuta homopariskuntia ja sinkkuja. Kenties Alman Median toimitusjohtajan ja Lapin Kansan puheenjohtajan laususkelemat typeryydet pitää nähdä juuri tätä "normaaliuden" taustaa vasten. On kyllä uskomatonta, miten kapeakatseiset, sivistymättömät ja suivaitsemattomat ihmiset edes kehtaavat määritellä sen, mikä on "normaalia".

*

Puhuin taannoin vanhemman ja viisaamman ystäväni kanssa. Hänen sanansa ovat osoittautuneet monin tavoin profeetallisiksi. Hän on sanonut usein, että sinkkunainen joutuu luomaan itselleen uuden ystäväporukan siinä vaiheessa, kun tuttavapiiri alkaa tehdä jakoa parillisten ja parittomien välillä. Ne, jotka rajautuvat pariskuntaporukoihin, kannattaa jättää omiin oloihinsa. Ne, jotka kutsuvat mukaan, ovat todellisia ystäviä ja kohtelevat ihmistä yksilönä, eivät statuksena. Hän varoitti myös näistä Äiti Maahan ja Pariskuntalandiaan kadonneista, jotka yrittävät hieroa tuttavuutta 12 vuoden tauon jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. He nimittäin katoavat seuraavan lapsen, remontin tai muun syyn takia jälleen - palatakseen juuri ennen mummoutta.

Kyllä minusta olisi kivaa pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin, jutella mukavia, juoda pari lasia viiniä ja syödä hyvin. Koska en ole mikään kauneusihanteiden löyhiinkään määritelmiin sopiva sylfidi enkä muutenkaan mikään joka suuntaan naiva ja pokaava nymfetti, luulisin olevani kohtuullisen helppo vieras, joka ei haro lähimmän miehen rinnuksia tai säärtä missään tilanteessa. En ole eläissäni vogotellut varattuja miehiä, enkä aio aloittaa sitä nytkään. Ihan suoraan sanottuna kaverieni miesmaku on myös niin kaukana omastani, että huolet veks vaan...

*

Olen lapsellisen loukkaantunut. Minut on jätetty viime aikoina kutsumatta niin illallisille, mökille kuin tupareihinkin yleisjuhlien aikaan. Luullaanko, että minä en tiedä näistä kutsuista? Jos ystäväni häpeää minua, ei hän ole ystäväni. Siksi kieltäydyinkin lähtemästä hänen roskakorikseen lenkille tänään. Tiesin, että odotettavissa olisi ollut tunti valitusta. Sanoin rauhallisesti, että hän voi mennä lenkille niiden eilisiltaisten, oikeiden ystäviensä kanssa, joiden joukkoon minunlaiseni ei kelpaa. Eipä tarvitse alentua sellaiseen seuraan, jota ei kehtaa esitellä hienosteleville tuttavapariskunnille. Minulle nimittäin riitti.

Langan toisessa päässä tuli nolostunut hiljaisuus ja epämääräistä mutinaa herkkanahkaisuudestani. Toivotin hyvää jatkoa ja kunnon katsetta peiliin sekä suljin puhelimen. Kirpaisi. Kaipa se menee ohi. Ystävyys kun vaatii vastavuoroisuutta ja luottamusta. Ensimmäinen on takkuillut jo pari vuotta. Toinen katosi tällä viikolla lopullisesti. Parempi keskittyä oikeisiin ystäviin ja jättää myrkkyliljat omaan rauhaansa.