Turn Loose the Swans

Noniin, kun sitä fiksuna naisena kuuntelee himassa matalia taajuuksia, lukee goottilaistyyppistä kirjallisuutta ja menee liian myöhään nukkumaan, saa precis juuri sitä mitä tilaa: helvetin sekavat unet, joiden jälkeen herää aamuysiltä polla sekaisin ja puolikuolleena kauhusta. Sitten onneksi tajuaa, että se oli vain unta. Pienen hengityksen tasoittelun jälkeen tajuaa, että nyt tarvitaan unen vastatoimintaa.

Kiivetään pikapikaa ylös sängystä, pukeudutaan ja painellaan vauhdilla lähimpään kahvilaan tilaamaan iso latte, jonka ansiosta vielä useampi tunti tsufeen nauttimisen jälkeenkin muistutetaan liikaa kofeiinia nauttinutta oravaa. Great. Järjenjuoksukin lienee samalla tasolla.

Koska oravajärjenjuoksuinen ei oikeasti tajua mitään, hän istuu kotona kirjoittamassa, kuuntelee Type 0 Negativea ja luultavasti näkee ensi yönä vielä sekopäisempiä unia. On se naisen elämä sitten joskus jännittävää.

Minua pidetään järki-ihmisen ja tunneihmisen sekoituksena, itse pidän itseäni milloin minäkin, tilanteesta riippuen.

Töissä olen aina pyrkinyt olemaan asiakeskeinen ja pitämään tunne-elämäni kurissa. Oma persoona on eri asia kuin tunne-elämä; työalallani liian tunteella mukana oleminen on myös haitaksi. Koska pidän itseäni monissa asioissa melko lapsellisena, mutta olen toisaalta hyvin vainoharhainen ja kyyninen, olen yrittänyt jotenkin uittaa uusasiallista työpersoonaani myös yksityiselämän puolelle. Varsin huonolla menestyksellä tämä projekti on sujunut, se on myönnettävä.

Toisaalta myönnän, että minulla on ulkoinen asianainen ja sisäinen höpö. Tänään molemmat olivat liikenteessä.

Asianainen auttoi eksynyttä lasta, keskusteli asiallisesti ja provokatiivisesti homokammoisen miehen kanssa junassa, sopi vanhempien kanssa matkajärjestelyistä, putsasi äidin kanssa sukuhopeoita, sai yhdellä mulkaisulla ölisevän juopon tekemään kunnioitettavan taakse-poistun vierestään metrossa ja hoiti asioita Kelan kanssa menettämättä hermojaan.

Höpöminä unelmoi kesken Hesarin lukemisen, kujerteli söpölle koiralle junassa, tunsi olonsa penskaksi itseään kymmenen vuotta nuorempien Burberry-naisten vieressä, pyöritteli silmiään kuunnellessaan parin jorgoksen "keskustelua", hihitteli kaverin treffeille, söi suklaata illalliseksi sekä kaatoi vahingossa kirjakasan ja kenkävuoren kuunnellessaan nettiradiosta suosikkilaulajansa jalat alta vievää ääntä meteliohjelman haastatteluosuudessa. Kootessani kirjojen muodostamaa tilataideteosta uudelleen jouduin myöntämään, että olen täysin heikkona tietynlaiseen miesääneen. Onneksi(?) kyseisen lajin kärki on kova, mutta kapea. Kuka tahansa niistä kavereista kun saisi murinallaan meikäläiseltä jalat alta alta nanosekunnin...

En ole koskaan pitänyt itseäni maailman parhaana kuskina, parhaimmillani olen ihan kohtuullinen tapaus. Viime aikojen autottomuuden ansiosta rattiin tulee lähdettyä innolla, mutta varovaisesti.

Entisestä sujuvasta parkkeeraajasta on tullut parkkeerausta välttelevä. Siksi ison auton vääntäminen ahtaaseen taskuparkkiin pitäisi opetella taas. Kun kääntelin tänään ahtaassa parkkitalossa pitkästä aikaa, aloin jälleen pohtia auton hankkimista - hylätäkseni asian tällä hetkellä liian kalliina, tarpeettomana ja epäekologisena.

Suhtautumiseni nopeusrajoituksiin on yleensä ihan maltillinen, mitä nyt suurimpien typeryyksien kohdalla tulee kirottua kunnolla. Kun köröttelee jossakin Turun Halisissa neljääkymppiä suoralla tienpätkällä, perseessä roikkuu ainakin yksi amisauto.

Tänään tuli kiroiltua tutulla tiepätkällä, kun se oli miinoitettu sellaisella määrällä vaihtuvia nopeusrajoituksia ja peltipoliiseja, että suuri huomio liikenteessä meni nopeusmittarin seurailuun - ja siihen, ettei joku kaupparatsu turauta takapuskuriin, kun sitä pyrki kilttinä tyttönä ajamaan edes suurin piirtein sääntöjen mukaan. Päätellen siitä, miten kamerat vilkkuivat, osa porukasta sai kunnon pikavoittoja. Minulla kun ei todellakaan ole varaa hankkia edes rikesakkoja tällä hetkellä...

Minulla on raskas kaasujalka, tykkään ajamisesta ja autoilun aiheuttamasta vapauden tunteesta. Laskettelin viime kesänä kaveri ikivanhalla kesäautolla aamuyöllä Turun motarilla kuunnellen vanhaa rokkia. Silloin tuli mieleen, että miten kiva olisi vuokrata auto ja ajaa omaa tahtiaan halki suuren Ameriikan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ehkä sitä eläkeläisenä ehtisi...

Olen aina jotenkin pitänyt sanasta muusa ja sen merkityksestä taiteiden ja tieteiden haltiattarena sekä taiteellisen inspiraation lähteenä.

Se, että joku/jokin on jollekin muusa, jättää melkoisen paljon tilaa (ennakkoluuloiselle) tulkinnalle. Kun ystävättäreni kutsui miestään väitöskirjansa muusaksi, tarkoitti hän keskustelukumppania, tukijaa ja kultamussukkaa, joka kantoi käytännössä täyden vastuun perhe- ja arkielämän pyörittämisestä tutkimuksen raskaimpina kuukausina. Hän ei suinkaan tarkoittanut miehen loikkineen toogassa pitkin kämppää harppu kainalossa tai poseeranneen Donatellon David-patsaan tyyliin olohuoneessa. Näinkin oli kuulemma luultu...

Puhuimme erilaisia kirjoitusduuneja tällä hetkellä tekevien ystävättärien kanssa siitä, mikä/kuka on kenenkin muusa. Me kaikki tunnustamme musiikin olevan meille se innoittaja, piiskuri ja työhön viejä. Ja kaikki me pelkäämme, että kyllästymme joihinkin suosikkiartisteihimme vielä tässä kirjoittamisen tuoksinassa.

Kaikesta musiikista ei muusaksi ole: jos musiikki vie liikaa mukaansa, ei varsinkaan tieteellinen asiakirjoittaminen onnistu - se huono puoli on esimerkiksi rässin ja döödsin kohdalla. Toisaalta mikään generiinen pilipalikaan ei nappaa.

Täydellinen ratkaisu on löytää omaan kirjoittamiseen täydellisesti sopivaa musiikkia. Minulle niin on käynyt tällä kertaa gootahtavan musiikin kanssa. Raja-aidoista riippumaton My Dying Bride on kuitenkin ehdoton ykkönen nyt, kun kyse on dekandentista kaihosta johonkin, jota ei oikeastaan ole koskaan ollut olemassa.

- Aamu oli niin kaunis!
- Latteen tulee himo...
- Hesarin jakajalla on melkoisen jännä tyyli taitella lehti.
- Naapurini on ryhtynyt oudoksi.
- Syksy on ihanaa aikaa.
- VR ryssii aina.
- Aina kun Päivi Räsänen ja muut homokammoiset tulevat telkkariin, kirkon ovi paukkuu. Viimeistä kertaa.
- Kirjoja on maailmassa ihanan paljon, mutta aikaa on liian vähän.'
- Woody Allenin "You Will Meet a Tall Dark Stranger" on kohtuullinen leffa, jossa on erinomaiset näyttelijät.
- Addiktion voi kehittää miltei mihin tahansa musaan. Nyt vuorossa on Alison Kraus & Robert Plant...

Olen aina ollut hyvin herkkä ihmisäänen eri sävyille. Rakastan kuunnella ihmisääntä ja pohtia, mitä se kertoo ihmisestä. Puhelimessa puhuessa huvittelen usein pohtimalla, miltä tuntematon puhekumppani näyttää.

Olen siinä mielessä tyypillinen länsimainen ja pohjoismainen ihminen, että arvostan matalaa ja selkeää puheääntä. Olen matalan äänen ystävä yleensä myös musiikissa, muutamaa sykähdyttävää poikkeusta lukuunottamatta.

Joudun usein noloihin tilanteisiin, koska keskityn joskus kuuntelemaan esim. julkisissa liikennevälineissä jonkun ihmisen kaunista ääntä. Vastaavasti pahankuuloinen puheääni saa minut hakeutumaan kauaksi jostakin ihmisestä. Tästä syystä en esimerkiksi ole koskaan pystynyt kuuntelemaan The Rasmusta, sillä Laurin ääni kuulostaa siltä kuin hän repisi äänihuuliaan rikki laulaessaan. Suurissa annoksissa myös Maija Vilkkumaa aiheuttaa samanlaista fiilistä.

*

Istuin tänään matelevassa ratikassa kirjaa lukien, käytännössä ajatukset jossakin sateenkaaren tuolla puolen.

Taakseni istui kaksi ihmistä, joiden puheäänet rimmasivat täysin yhteen. Naisella oli heleä, sävykäs ja puhdas puheääni, miellyttävä artikulaatio ja huoliteltu tapa puhua. Miehen ääni oli hyvin tummasävyinen, luonnollisen matala, selkeä ja hienosti yleiskielismurteellinen. Olin tipalla unohtaa nousta ratikasta, sillä heitä oli niin ihana kuunnella. En kuunnellut heidän puheensa sisältöä, nautin vain puheen koulitusta rytmistä.

Tajusin hypätä ulos liikennevälineestä vasta, kun pysäkiltä sisään vyöryi mursunkokoinen räppärimies, joka oli pakkotransponoinut ääntään alaspäin "miehekkääksi". Hän onnistui lespaamaan, sössöttätmään ja honottamaan sellaisen sekamelskan savolaismurteesta ja itähelsinkiläisestä lähiöpuheesta, että pahaa teki. Kaikki hoidettiin hajalla olevalla äänellä ja karjankutsuntavolyymilla, joten kundin äänihuulia kävi todellakin sääliksi.

Nousin ratikasta, napsautin Leonard Cohenin soimaan ja kävelin lehtien sekaan upean äänen viemänä.

Aamu oli jotain aivan älyttömän kaunista. Fillaroin flunssaisen oloni kannalta aivan liian kovaa pitkin kantakaupungin katuja hoitamassa asioitani. Sitten suuntasin kohti Kulosaarta ja sieltä Arabiaan.

Syksyn kauneus on minun juttuni. Ahdistavan kesäkuumuuden jälkeen syksyn vilpoisa puraisu on todellista herkkua. Taivaan upea sini, mielettömät lehtien värit, pudonneiden lehtien värikäs matto puistoissa... Loikin jälleen lehtien seassa ja odottelin, missä vaiheessa valkotakkiset käyvät korjaamassa naisen, joka hyppii kuin viisivuotias, mutta laulaa kummallisia synkkiä viisuja. Näille lehdissäpoukkoilureissuille pitäisi kyllä aina buukata lainaan joko kaverin lapsi tai toisen kaverin koira. Silloin selviäisi kummastelevitta katseitta. Vain vanhat sedät ja tädit katsovat sievästi, muut kiersivät kaukaa. Ja se on Kalliossa aika paha se.

*

Olen myös viettänyt melkoista hiljaisuuspäivää. Kurkku on kipeä, kaverit ovat duunissa tai lomilla. Niinpä ainoa ihminen, jolle puhuin, oli täti Alepan kassalla. Jotenkin rauhoittavaa. Ja äänen kannalta ihanaa.

*

Syksyn myötä on alkanut myös metsästyskausi. Seuraan mielenkiinnolla, kummalla käy parempi flaksi, hirvimetsällä ravaavalla kaverin miehellä vai deittineteissä ja baareissa täsmämetsästystä harrastavilla ystävillä. Spinsteritäti keskittyy opintoihin, flunssaan, kirjoihin ja keikkoihin. Eipä tarvitse pelätä ampuvansa vahingossa omaan jalkaansa.

Mä olen tietyissä asioissa äärettömän snobi ja ylpeä siitä. Yleisesti ottaen suhtaudun makuasioihin suvaitsevaisesti ja sallivasti, ei minun tarvitse tykätä kaikesta. Jos josku pitää jostakin, pitäköön rauhassa. Useimmat hieman hassulta tuntuvat asiat eivät edes kiinnosta, turhasta kinaaminen on typerää.

Jokaisella meistä on asioita, jotka nyppivät. Niiden suhteen on menty perusvitutuksesta jo siihen, että asioita tekevät ihmiset/tahot koetaan ääliöiksi, joita katsotaan alaspäin. Snobi on syntynyt, ja snobismini elää ja voi hyvin.

Tietyssä mielessä sisäinen ja ulkoinen snobini on elitisti myös Downin ja Schumpeterin valtioteoriankin puitteissa. Mitä hyvänsä, tämä snobi/elitisti ei sitten millään siedä monia asioita, tässä muutama esimerkki:

- sovinismi
- moukkamaisuus
- huonot käytöstavat
- paska musa (esmes kaikki hipsterimusa, electro, rap, hiphop, liukuhihnadisco, soittolistahitit, hissimusiikki, geneerinen panhuiluilu & vastaavat, suomalainen keski-ikäistangomusa, suurin osa iskelmästä, Mamba & vastaavat, siirappinen italopop, itäblokkimainen discosoundi, hölkkähevi...)
- ihmiset, joiden kirjahyllyssä ei ole yhtään kirjaa
- ikuiset valittajat, jotka eivät tee tilanteelleen mitään
- chick flick -elokuvien arvomaailma, naiskuva, ohjaajat, musiikki ja värimaailma
- Bruce Willis
- naapuribaari ja sen asiakkaat
- ne, joiden mielestä vanhasmainen idylli ja 1950-luvun arvot rulettavat
- kaikki, jotka osallistuvat Big Brotheriin
- miehen/naisen/lapsen käyttäminen statusesineenä
- auto- ja tekniikkalehdet ja niiden asettaminen ylivertaiseen asemaan
- peniksenjatkeeksi hankitut tekniset vempaimet
- teinidiscoissa pyörivät elttaantunet sedät
- humalan käyttäminen hyväksyttävänä syynä typerälle käytökselle
- hipsterit
- väkivallalla rehvastelu
- vonkaaminen/seuraan tunkeminen ihan milloin vain, mutta erityisesti aamuyöllä baarista palatessa
- materialla rehvastelu
- rasismi
- Seiska ja vastaavat julkaisut
- brittiläiset jalkapalloilijat (ja vaimonsa)
- miespuoliset poliitikot, kauppiaat, yleisdorkat ja entiset mäkihyppääjät, jotka tekevät aina uusia typeryyksiä pysyen kuitenkin aina ymmärrettyinä ja hyväveliverkoston turvin rahallisesti pinnalla
- 95% televisio-ohjelmista
- Brand Beckham
- yksisilmäisesti omaan asiaansa uskovat
- epärealistisen ulkonäköideaalin palvonta
- ne, joiden mielestä nainen on ensisijaisesti äiti
- päättäjien ja monen ihmisten sokeus järjestäytyneen rikollisuuden ja ihmiskaupan edessä
- huono palvelu
- shekkivihkojournalismi
- naisen esineellistäminen
- tytöttely
- huorittelu/homottelu/kiusaaminen
- se, että toisia saa aina vituttaa, mutta minun pitää aina olla "normaalin iloinen ja pirteä" (... vaikka uhkunkin silkkaa napalmia, stna...)
- se, ettei tässä nyt jaksa ihan kaikkea mainita...

Snobi-/elitistiminä ei tietenkään siedä:
- väkivaltaa
- raiskaajia & pedofiileja
- hyväksikäyttöä
- korruptiota
- poliittista vehkeilyä
- epätasa-arvoa palkka-asioissa
- lasten ja nuorten turvatonta asemaa
- curling-vanhemmuutta
- sodanlietsontaa

Yritän olla mahdollisimman kiltti luonnolle: lajittelen tunnollisesti paperin, pahvin, biojätteet ja energijakeen, kiikutan lasi- ja metallijätteet kiltisti aika kauaskin, vien patterit lähikauppaan, kierrätän kirjat, lehdet ja vaatteet kaveripiirissä, laahaan ongelmajätteet ongelmajätekonttiin ja kierrätän SER-romun. Viimeksi mainittu tosin on varsin vähävaraiselle ja autottomalle pikkuisen vaikeaa, joskus tekisi todellakin mieli dumpata laite roskiskatokseen ja häipyä paikalta. Niin en kuitenkaan ole koskaan tehnyt...

Ystävätär osti keväällä oman asunnon. Se sijaitsee entisen talon vieressä, on pari neliötä pienempi ja miljoona kertaa kivampi. Myös uusi taloyhtiö on mukava: enää ei tarvitse survoa ahtaaseen kylppäriin epäluotettavaa pikkupesukonetta vaan pyykit saa pestä isossa ja tilavassa pyykkituvassa, jossa on parikin konetta, kuivausrumpu ja kaksi kuivaushuonetta. Uuteen kylppärin tai keittiöön ei kyllä pesukone mahtunut, ja koska ystävätär ei lämpene ajatukselle pesukoneesta sisustuselementtinä, vanha kone sai mennä. Kilttinä tyttönä hän ajatteli kiikuttaa aataminaikaisen, toimivan koneensa kierrätykseen. Niin. Kiikuttaa. Ilman autoa.

Ystävätär huhuili pari viikkoa työvuorojensa mukaan kuljetusapua Kalliosta Kyläsaareen tai johonkin muuhun SER-paikkaan. Lopulta naapuri suostui auttamaan. Samassa kuormassa meni pari muutakin tavaraa toisilta naapureilta, minä lähdin mukaan kantoavuksi ja jotta tavarat menisivät kolmen ihmisen määrällä läpi ilmaiseksi. Veimme pari vanhaa tietsikkaa, kaksi vanhaa pesukonetta, hirvittävän määrän johtoja, kahdet vanhat stereot, vanhan pölkkärin, vanhan radion ja kansan pienelektroniikkaa. Onneksi kaikki meni läpi, koska tavara oli käyttö- ja kohtuukuntoista. Kiltti naapuri oli heittänyt seuraavana päivänä pullapalkalla toisenkin keikan, jotta kaikkien opiskelijoiden ja mummojen turhat romut saatiin vietyä pois nurkista.

Minä olen laahannut Kyläsaareen monenlaista - pyörällä. Tietsikan keskusyksikkö nyt vielä menee nippanappa tarakalla, mutta kaksi vanhaa näyttöä on pyörinyt puoli kesää yhdessä nurkassa. Niitä kun ei kainalossa kanna tai pyöräntarakalle saa. Toistaiseksi kukaan ei ole ehtinyt kuskiksi. Naapuri yrittää saada töistä lainaksi autoa, jotta voisimme yhdessä laahata tietsikkavanhukset ja vanhan pikkupakastimen pois nurkista. Aloimme jo harkita taksiakin, mutta taksikuski tuskin innostuu pölyisistä näytöistä ja pakastimesta. Tuntuu myös jotenkin oudolta, että kierrätykseen tarvittaisiin taksi...

Kierrätys on monen mielestä kamalan vaikeaa. Ympäristöaktivistiystäväni visiossa kierrätys pitäisi tehdä niin helpoksi, että siitä ei voisi valittaa. Tarkoittaisi kiinteistöille ja yksityisille melkoisia jätemaksuja, jotta hänen mallinsa toimisi. Hänen mielestään kerran kuussa pitäisi asuinalueilla kiertää kierrätysauto, johon voisi tuoda kaiken ei-roskiskatosjätteen maksutta. Näin kukaan ei dumppaisi vanhaa pesukonetta tien viereen tai puolityhjää bensakanisteria energiajakeeseen.

Kaveritar oli viettänyt vapaapäivänsä kaupoissa - mukavasti teemuki kädessä, villasukat jalassa ja koira vieressä. Nettishoppailu oli siis sujunut hieman turhankin mukavasti, sillä luottokortti oli laulanut urakalla. Oli ostosteltu niin kirjoja, kenkiä, vaatteita kuin musiikkiakin.

Neiti kuuluu niihin, jotka eivät juuri liveshoppaile muualla kuin kirppareilla, kangaskaupoissa, vintage-putiikeissa ja antikvariaateissa. Ja kun harvoin shopataan, rahaa palaa kerralla paljon.

Huokailin ihastuksesta, kun minulle esiteltiin tilauksia. Upeita leninkejä, ihania korkkareita, aivan huikea maastokuvioinen mekko, uskomattomia sukkiksia, mielenkiintoisia ompelu- ja neulontakirjoja ja maailmanmusiikkia.

Olipa ostosten joukossa yllätyksiäkin: reisitaskuhousut ("...tää on sellainen naisellinen malli..."), maiharit ("...siis nää kirkkaanpunaiset on ihanat!") ja kolme bändipaitaa. Bändipaidat tipauttivat leukani täysin, sillä neidin musiikkimaku on huomattavasti omaani hillitympi, hevi jäi kasariin ja lapsuuteen. Nyt oli sitten ostettu niin In Flames, Nevermore kuin "aivan huikea vintage-Slayerkin" (jotenkin tuo "vintage" ja "bändipaita" ja "vintage-Slayer" aiheuttivat minulle melkoista hihitystä...).

Kun vielä toivuin noista bändipaidoista, neiti paljasti ostosyyn. Kierroksessa on uusi mies, death-metallia palvova tukholmalaiskundi, ja tälle oli tullut alusta asti pikkuisen kaunisteltua omaa musiikkimakua - tuttavapiirin fanituksista sai mukavasti lisäreferenssiä. Sitten oli vielä lupauduttu lähtemään jonnekin ruotsalaisiin metelihippoihin lokakuulla, joten nyt olisi siis aika perehtyä aiheeseen ja hankkia sopivaa asustusta.

In Flames oli valittu siksi, koska paita oli kiva. Naama meni hieman ruttuun hetkeksi, kun minä en satu bändiä niin kamalasti arvostamaan. Slayer oli muistettu lapsuudesta asti varmaksi vedoksi ja Nevermore kuulemma siksi, että rässiä palvovalta veljeltä ja bändiä palvovalta minulta saisi varmasti referenssimateriaalia. Kun huomautin, että Nevermore-paita ei sitten ole girly-malli, hän sanoi valinneensa senkin ulkonäön perusteella. Töräytin tourettemaisesti, että hän voisi aina todeta monimielisesti tykkäävänsä öljyisistä miehistä rinnuksillaan...

Mittavan molemminpuolisen naureskelun jälkeen kehotin häntä lainaamaan vielä vanhaa Amorphis-paitaani, joka pesujen myötä on minulla sellaista tiukkuusluokkaa, että joku tulisi varmasti kysymään hintaa kaduilla Kallion. Koska kyseessä on ikäisemme death-metallia kuunteleva mies, olisi Amorphis hyvä veto - ja koska kyseinen neiti nyt sattuu kuuntelemaan bändiä satunnaisesti.

- Ai hitsi, mä aivan unohdin Amon. Se laulajan on kyllä niiiiin söpö!
- Joo, mutta älä ainakaan aloita tuolla sitä kehuasi. Ota vaikka ensin ihailuun melodiakulku tai kitarasoundi, jooko...?
- Mä varmaan soitan sulle tai broidille hirveessä paniikissa ja kyselen neuvoja. Vai pitäskö mun tehdä kännyyn lunttilappu ja selata sitten puhelintani kiivaasti koko ajan?
- Jos sä vahingossa alat palvoa jonkun bändin ulkoista olemusta liikaa, voit aina huomauttaa, että tuskin kundit Arch Enemyn keikalla rynnisi eturivissä sillä innolla, jos Angelan tilalla olisi joku örisevä köriläs...
- Heh. Ihanaa. Mut miten toi "örisevä köriläs" käännetään onomatopoeettisesti ruotsiksi yhtä hauskasti?
- Sanot vain, että "en brummande gorilla", vaikka se ei ole sama asia. Kuulostaa kuitenkin sopivan pöljältä...
- *molemminpuolinen naurunräkätys*