Turn Loose the Swans

Istuin sohvalla ja rapsuttelin pulleaa koiraa. Se tuhisi autuaasti, tunki kuonoaan kainalooni, nuoli kasvojani ja vaati niin paljon rapsutusta, että siihen olisi tarvittu kuusi paria käsiä. Sen kuono oli jo ihan harmaa, mutta sen sisäinen pentu eli ja voi hyvin.

Haukku on ollut ystäväni vuosia. Se on jo niin vanha, yliajalla, että joudun varmasti pian kuulemaan uutisen sen kuolemasta. Se tuntuu pahalta. Sen kuuluu ikuisesti lyllertää tarmokkaasti ympäriinsä ja rynnätä vastaan riemuisasti haukkuen. Sen kuuluu istua vieressäni sympaattisen näköisenä, töniä kuonollaan ja äännellä osaaottavasti, kun jokin asia on taas mennyt pieleen - ajatuskuplassa ihan varmasti lukisi, että "Jos mä nyt tässä vielä hetken olen symppa, saan varmaan kohta jotain hyvää..."

Koira, kissa ja muut lemmikit ovat ystäviä ja perheenjäseniä. Minäkin haluaisin oman lemmikin. Siihen ei vain ole varaa, aikaa eikä tilaa. Tähän bastuun olisi kesällä kuollut joku eläinparka. Päiväni ovat pitkiä ja epäsäännöllisiä. Tuloni vaihtelevat kohtuullisesti nollaan. Siksi hoidan pallutustarvettani rapsuttelemalla kaverien ja naapurien koiria ja kisuja. Kalliossakin on monia haukkuja, joiden näkemyksen mukaan lienen alueen helpon nakki, joka rapsuttaa ja palluttaa aina.

Vein aamulla täyttä roskapussia omissa ajatuksissani. Olin kuivatellut sekavaa hiuspörröäni tenttikirjaa lukien aamuvarhaisesta. Sitten olin kaapinut nassuuni jotain väriä ja päättänyt lähteä roskiksen kautta lenkille.

Sisäpihalla istui parikymppinen pariskunta bisset kädessä, he olivat ilmeisesti vielä eilisillan retkillään. Tunnistin pojan naapurirapun asukiksi, tytöstä en ollut niin varma. Hipsuttelin musakuulokkeet korvillani heidän ohitsee ja palasin samaa tietä päästyäni roskistani eroon.

Musiikissani sattui olemaan juuri tuolla hetkellä tauko, joten kuulin, mitä pariskunta keskusteli. Olin päässyt joksikin puheen sivuaiheeksi. Tytön mielestä olisi kamalaa olla tällainen vanha ja ruma akka, joka herää aamulla ennen kymmentä eikä koskaan dokaa. Oletettavasti jotakin muutakin minusta oli jo ehditty sanoa.

Yritin estää suupieliäni värähtämästä ja onnistuin olemaan katsomatta rähjäistä ja suurisuista hippityttöä siinä penkillä. En muistaakseni ollut tuossa iässä sitä mieltä, että kaikki tietynikäiset ihmiset ovat vanhoja tylsimyksiä, sillä tiesin, että ikä tai dokaaminen/dokaamattomuus eivät tee ihmisestä tylsimystä. Sen sijaan minulle ei olisi tullut tuossa eikä muussakaan iässä mieleeni laukoa typeryyksiä muista ihmisistä tuollaiseen ääneen. Hihittelin itsekseni ja astelin Kallion kaduille.

*

Ystävättäreni huomautti viime viikonloppuna, että Kallion kaduilla törmää kovin usein siihen ilmiöön, että viikonloppuaamuisin naisista suurin osa astelee kuin arkena, kirkassilmäisinä ja tarmokkaina, mutta miehet toikkaroivat rappioromantiikan puolella miltei ikään katsomatta. Tänä aamuna arvio piti erinomaisesti paikkaansa: yksin kulkevat naiset ja yksin kulkevat miehet olivat aivan eri planeetoilta. Seurueissa tilanne oli tasa-arvoisempi: koko porukka oli joko viihteellä tai sitten selvillä vesillä.

Olen joskus miettinyt, missä vaiheessa kadunkulmissa toikkaroivat ja portailla/puistoissa päivystävät spuget alkavat ahdistaa niin paljon, että sitä haluaisi muuttaa muualle. Ainakaan vielä sitä hetkeä ei ole vielä tullut.

Kävelyreissun päätteeksi näin ystäväni, joka tuli hakemaan luotani tavaroitaan. Kun astelimme pihan poikki rapun ovelle, se sama pariskunta oli bisseineen menossa tupakalle. Porvarillista charmia huokuva ystävättäreni nyrpisti nenäänsä ja huokasi, että ei ymmärrä, miten jaksan elellä puolivillissä kaupunginosassa kaikenlaisen aineksen kanssa. Hän alkoi pohtia, milloin oli viimeksi tullut Hesarin jälkeen kotiin ja sai tulokseksi kymmenen vuotta sitten. Minä päätin olla hiljaa ja ohjasin ystävättäreni hissiin.

Ilta oli pitkällä, ulkona pisaroi vesi. Aurinko oli jossain kaukana, pilvien takana. Stereoissa kehräsi hiljainen musiikki, lattialla oli muutamia leluja ja pienet tossut. Keittiönpöydän ääressä yritettiin saada väsynyt pienokainen syömään puuroa ja marjoja. Vaikka nälkä olikin, väsy oli isompi. Päikkärit olivat jääneet väliin, väsykänkkä ja äiti-ikävä olivat kovat.

Pienen surkua kävi sääliksi. Siksi ei jaksanut hermostua kiukkuisesti huitovista käsistä, ruokatahroista omalla hameella tai korvia raastavasta kiukkukiljunnasta. Pienellä oli takana oli pitkät pari pitkää päivää. Eilen oli oltu tarhassa ja sitten tätien huomassa äidin pitkän työpäivän ajan. Oli oltu reippaita, iloisia ja puheliaita.

Tänään sitten väsytti. Äidin kanssa oli saatu olla iso osa päivästä, mutta nyt äidin piti mennä päiväkotiin vanhempaintapaamiseen. Ja just nyt olisi äidille ollut tarvetta. Blääh. Eikä iskäkään ollut kotona. Blääh. Koko maailma selkeästi risoi.

*

Väsynyt pikkuinen nyyhki sylissä. Aloin kävellä hiljalleen olohuoneessa ja hyräillä lapsuuteni rauhoituslauluja. Vaikka lauluääneni kuulosti omissa korvissani karhealta, loistonsa menettäneeltä ja äänialaltaan kapealta, pikkuiseen se tehosi. Nyyhkinä vaimeni hitaaksi ja tasaiseksi hengitykseksi. Hyräilin ja lauloin niitä samoja Mahalia Jacksonin biisejä, joita minulle oli lapsena soitettu. Nobody Knows, Amazing Grace, Swing Low...

Negrospiritualeissa on jotain tasaista ja rauhoittavaa, niillä on moni lapsi nukutettu. Muistan omasta lapsuudestani rauhallisen lauantai-illan saunan jälkeen, levylautasella pyörineen levyn, iso ja kauniin mustan naisen LP-levyn kannessa. Äänen, jollaisesta valkoinen nainen saattaa vain haaveilla.

Pieni nukahti, mutta uinui selkeästi hyvin kevyesti. Käteni olivat mojovassa krampissa, mutta hyräilin silti lapsuuteni kuorobiisejä, lauloin omia suosikkilaulujani ja kaikenlaista, minkä muistin. Aika katosi. Oli vain pimenevä ilta, astelu lampun lämpimässä kajossa ja tumma ääneni, jota säesti pikkuisen tuhina.

Kun ääneni ja muistini tekivät tenän, pikkuinen heräsi. Oli sentään ehtinyt nukkua yli puoli tuntia. Hän haukotteli, nyyhkäisi ja katseli paheksuvasti. Jatkoin laulamista Naisella tummissaan. Pieni pää painui taas olkaani vasten.

Äiti saapui ennen laulun loppua ja sai osakseen innostuneen vastaanoton ja syyllisyyttä herättävän, haikean itkukohtauksen. Kun kävelin kotia kohti tuulisessa, mutta sateettomassa illassa, hyräilin edelleen. Lupasin itselleni, että projektini valmistuessa aloitan laulutunnit tai kuoron ihan oman mielenterveyteni vuoksi. Kynnys on sinällään varsin kova, sillä nuorempana olin varsin hyvä laulaja, mutta nyt ovat laulamattomuus ja vuodet tehneet tehtävänsä. Se ei kuitenkaan poista sitä, että laulaminen on aina ollut nautinnollista. Pikkuista vahtiessani olen huomannut, että hänelle tulee laulettua usein. Ehkäpä syynä on se, että minulle laulettiin lapsena paljon. Laulu, musiikki, kirjat ja lapsuus kuuluvat minun muistoissani yhteen.

Kauniin syksyn ystävälle tämä päivä on ollut mannaa: aikainen herääminen, saatu töiden suhteen aikaan jotakin sekä nautittu aamiaiseksi latte ja voisarvi kahvilassa. Kun aamiaisseurana oli hyvä ystävä hauskoine lapsineen, ei päivä voisi alkaa paremmin. Nosti ainakin hetkeksi tämän viikon arvosanan ala-arvoisesta yläarvoisen puolelle.

Luterilainen luonteenlaatu on siunaus ja kirous. Siunauksellinen puoli pakottaa toimimaan, tekemään, menemään eteenpäin. Kirouksellinen puoli soimaa sairaana, väsyneenä ja aina, kun ei tee työtä tai siksi luokiteltavaa.

Olen ollut muutaman päivän hiukan kipeänä, juuri sen verran kurjaa oloa potien, että tehokkuus ei kovin korkeaksi ole päässyt. T'ästä syystä poden nyt sitten Alaskan suuruusluokkaa olevaa huonoa omatuntoa.

Kun on itse vastuussa omasta työrytmistään - tai ainakin pitäisi olla - alkaa pohtia omaa kurinalaisuuttaan ja ajankäyttöään. Olen aina ihaillut kääntäjinä työskenteleviä ystäviäni ja heidän kurinalaisuuttaan ja järjestelykykyään siinä, miten työ kotona onnistuu. Samaan tapaan ihailen niitä ihmisiä, jotka saavat sumplittua työn, perheen ja vapaa-ajan kunnialla. Omalla kohdallani työn oli tapana kaapata vapaa-aikaani - nyt taas työrytmi on välillä täysin hukassa.

*

Olen tehnyt säännöllistä työtä kello 8-16, olen tehnyt säännöllistä työtä pienelle liukumalla, olen tehnyt tiukasti aikasäänneltyä työtä eri vuoroissa, olen tehnyt tiukasti aikasäänneltyä työtä vaihtelevin työajoin, olen tehnyt työtä omaan tahtiini ja olen ollut työhön tarvittaessa kutsuttava. Olen tehnyt työtä, jossa työt ovat jääneet töihin; olen tehnyt työtä, joka todella seuraa vapaa-ajallekin. Kaikkeen olen sopeutunut. Kaikissa on ollut puolensa.

Huomaan nytkin kaipaavani työyhteisöä ja joitakin työaikoja. Samalla mietin tulevaisuuden töitäni ja työuraani, mitä siitä sitten jatkossa tulekaan. Sitä huomaa aina myös pohtivansa, mitä muuta työtä voisi tehdä. Samalla pohtii myös, olisiko kannattanut valita alansa toisin, olisiko pitänyt seurata hulluimpia unelmiaan, olisiko pitänyt olla järkevämpi, olisiko pitänyt pyrkiä vielä kerran sinne oikikseen...

*

Eräs lakimiestuttuni valitsi valtion pitkän ja kapean leivän, säännöllisen työajan ja varman palkan, jotta voisi käyttää viikonloput ja vapaa-ajan rakkaimpiin harrastuksiinsa eli musiikkiin ja kuvataiteisiin, jotka olivat joskus myös ammattihaaveiden joukossa. Nyt hän soittelee jazzia kapakoissa ja opettaa huvikseen lapsia taidekoulussa vapaa-ajallaan. Hänelle työ on vapaa-ajan rahoittamistapa, ei muuta.

Toinen tuttava tekee unelmatyötään musiikin parissa, mutta päivät menevät aamusta iltaan elantoa hankkiessa sijaisuuksien ja vakinaisten duunien parissa. Hän ei valita, koska rakastaa sitä, mitä tekee. Yksityiselämä onkin sitten toinen asia, kun liikkeellä ollaan tarvittaessa aamuseitsemästä aamuneljään. Hänelle merkitsee eniten se, että hän tekee työkseen juuri sitä, mistä unelmoi.

*

Poden tällä hetkellä huonoa omatuntoa siitä, että opiskelen työnteon asemasta. Perheessäni kaikki ovat aina tehneet paljon töitä. Kaikissa meissä on asunut pieni maailmanparantaja, minussa ehkä eniten. Jotenkin ajattelen, että minun pitäisi olla ns. kentällä tekemässä töitä, ei pohtimassa syntyjä syviä päätteen ja kirjojen äärellä. Kun istun päätteen ja kirjojen äärellä, poden huonoa omatuntoa siitä, etten ole nopeampi. Kun on aikaa ajatella, ajatuksen lähtevät kiertämään aina vain samalle kehälle. Sille samalle luterilaiselle kirotulle kehälle.

... a Goddess or something!

Monster Magnet tulee Suomeen!

:)

Minusta on tulossa melankolinen, omissa maailmoissaan viihtyvä täti, mikä on jokseenkin noloa ja huvittavaa. Toisaalta olen kyllä aina ollut melankolinen, olen aina hortoillut omissa maailmoissani, olen ollut kummitätikin jo melkein 19 vuotta, olen aina ollut pikkuisen nolo tapaus ja olen kyllä kohtuullisen huvittavakin tapaus. Sinällään ei siis mitään uutta, siis. Silti jokin on muuttunut.

Koska teen aivan erilaisia juttuja kuin aiempina vuosina, vietän entistä enemmän aikaa itsekseni. Ei siinä mitään, olen aina ollut ihmisiä, jotka tarvitsevat paljon omaa aikaa, mutta olen toisaalta tottunut viimeiset kymmenen vuotta viettämään melkoisen eloisaa ja sosiaalista työelämää.

Viime vuosina päivän paras hetki - mukavasti työpäivistä huolimatta - oli usein se, että palasin kotiin ja sain olla ihan hemmetin yksin ja itsekseni. Nyt sitä tuntee elävänsä harvinaisen tylsää elämää, joka on suurelta osin omassa sisäisessä maailmassa vaeltelua ajatustyön lisäksi.

Sitä tuntee tavallaan seuraavansa maailmaa sivusta, pienestä heiluvasta lintuhäkistä. Maailma näyttäytyy aivan uudesta perspektiivistä. Minulle on tullut jotenkin valtava tarve analysoida kaikkea ja käpertyä tavallaan myös itseeni, mikä ei ole aina pelkästään hyvä asia.

*

Istuin viime yönä kirjan parissa sohvalla, kuuntelin musiikkia kuulokkeilla ja pohdiskelin työni aiheita ja ajatuksia. Olen usein pohtinut, haittaako vai auttaako musiikki työskentelyäni. Tällä kerta My Dying Briden auttoi saattamaan muutaman hajanaisen mietelmän kasaan.

Olen huomannut jumiutuneeni muutamaan samaan artistiin yllättävän pitkäksi aikaa. Saapa nähdä, kaivanko rinnalle uusia vai jämähdänkö näihin niin pahasti, etten pysty kuuntelemaan näitä lainkaan parin kuukauden päästä...

Syysfanin tunnistaa siitä, että hän painaa kuulokkeet korville ja lähtee tihkusateessakin ulos lenkille tuuleen ja tuiskuun. Lenkiltä tullessa parasta ovat omput, suklaa, kuuma tee ja villasukat. <3

... on syödä valtaisa määrä omppuja suoraan puusta. SIinä vaiheessa kun masuun alkaa sattua, on ehkä syöty tarpeeksi. Sitten voi siirtyä esmes tyrnien pariin. :)

Olen siinä mielessä kulttuuririippuvainen ihminen, että en mitenkään pystyisi elämään ilman kirjallisuutta, musiikkia, näyttelyitä, oopperaa, elokuvia ja teatteria.

Syksyn tullen sitä alkaa taas katsella ohjelmistoja, laskeskella rahojaan, aikataulujaan ja muutakin elämäänsä. Onneksi osa iloista on (lähes) ilmaisia. :)

*
Kirjat ovat olleet kavereitani pienestä pitäen. Luen varsin paljon kaikenlaista, kuitenkin enimmäkseen fiktiivistä puolta. Välillä luen melkein työkseni elämäkertoja ja matkakirjoja, mutta yleensä minulla on luettavana yksi tai kaksi romaania, ehkä novellikokoelma, runokirja ja sitten jotain opinto-/työlukemista siihen päälle.

Kun viimeksi kävin kirjastossa, olin katkaista selkäni. Onneksi miespuolinen tuttava suostui teepalkalla laahaamaan osan kirjoistani kotiin. Leväytettyään kasan kirjoja huoneeni lattialle hän vilkuili kaikkialta pursuvia kirjapinoja ja huokasi: "Kultaseni, sinulla ON ongelma..."

*

Musiikki pelastaa päivän, herättää unisen, nukuttaa ahdistuneen, ilahduttaa surkeaa, vie raivon yli, kantaa ylitse vuoren lasisenkin, auttaa poikki pimeän ja saa mielen matkaamaan tuhannen mailin korkeudessa. Kuuntelen yleensä sekaisin monenlaista, vaikka vuodenajat tuovatkin soundtrackiin oman lisänsä. Viime yönä lähdettiin monen päivän rässipoljennon jälkeen black metallin kautta tutuille melodeathin rakkaille maille. On musiikki millaista tahansa, siihen tarvitaan karismaattista ja uljasta naisääntä (ei siis Tarja Turusta) tai erittäin rouheaa miesääntä (Ville Valo käy, HIM ei...)

Tämän illan soundtrack: My Dying Bride, Insomnium, wanha Sentenced, Dark Tranquillity, Tiamat...

*

Museoissa on ihanaa kierrellä muuten, mutta tungoksessa ei ole hauskaa. Ammattini puolesta saan huokeammalla kausikortteja osaan museoista, joten sitä raatsii helposti piipahtaa samassa näyttelyssä useamminkin. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi monen mielestä näyttelyyn on vaikea mennä; minä olen toisaalta käynyt kaikenlaisissa taide- ja muissa näyttelyissä lapsesta asti, joten siihen ei ole mitään kynnystä.

*

Oopperalla on mielestäni pitkälti syyttä elitistinen leima. Oopperaan pääsee tarvittaessa varsin huokeastikin, eikä sinne suinkaan tarvitse painella krimit liehuen, kuten osa tekee. En ole oikeasti nähnyt ikinä niin paljon nuhraantunutta Marimekkoa kuin Wagnerin Parsifalissa vuosia sitten... Suuri haaveeni olisi joskus päästä Bayreuthin oopperafestareille tai Veronan oopperajuhlille.

*

Syksy tarkoittaa aina leffakautta. Olemme hyvän ystäväni kanssa suunnitelleet kahden vähävaraisen neitosen syysohjelmistoa ja leffailua parhaamme mukaan. Ajattelimme myös palata monenlaisiin klassikkoihin. Leffakerhomme nimeksi sopisi erinomaisesti No-Chick-Flicks, sillä kumpikin meistä harrastaa kaikenlaisia hämäriä taide-elokuvia, joissa on ihan ok, että madridilaiset taidekonservaattorit lähtevät etsimään itseään andalusialaiseen pikkukylään. Brittiläiset historialliset draamat ovat kunnon paheitamme. Kauhuleffa on aina jees, yleensä jännityskin. Vaikka suurin osa peniksenjatkerymistelyleffoista saa nauramaan katketakseen/nukahtamaan näytökseen, ovat nekin joskus viihdyttäviä. Komediat ovat yleensä perseestä, varsinkin suomalaiset sellaiset...

*

Tälle syksylle ei ole vielä teatterilippuja varattu: ajatusta tosin on monenlaista. Tajusin juuri, etten ole käynyt kahteen vuoteen Helsingissa kahdessa suuressa laitosteatterissa lainkaan, olen kierrellyt pienemmissä teattereissa ja runsaasti. Kansallisen Vertigon kiinnostavuudesta huolimatta näin jatkuneekin pitkälti tänäkin vuonna...

*

En omista värikästä kulttuurikaapua, poppana-asua, isoja Kalevala-koruja, pyöreitä silmälaseja, hassua hattua, batiikkihuivia, Marimekon kuteita tai Mukavia ja Tyylikkäitä Kävelykenkiä. Kulttuuria kuluttavat monet muutkin kuin keski-ikäiset tädit.Korkeissa goottipopoissa näkee sitä paitsi paljon paremmin, mitä missäkin tapahtuu.