Turn Loose the Swans

Leipomisblogi. Neulomisblogi. Perheblogi. Ruokablogi. Sisustusblogi. Muotiblogi. Tuunausblogi. Virkkausblogi. Puutarhablogi. Vauvablogi.

Moni tuttavani bloggaa. Suurin osa bloggaa yllä mainitsemistani aiheista ja ihmettelee, miksen minä bloggaa. Mutisen "joskus bloganneeni huvikseni nimettömänä" ja hymähtelen, että mistä bloggaisin. Okei, kirjallisuudesta, kenties. Olen sitä joskus pohtinut. Sitten jämähdän lukemaan loistavia ulkolaisia kirjallisuusblogeja ja totean, että kompetenssini ei riitä. Toisaalta harrastan niin paljon työperäistä lukemista, etten jaksa analysoida vapaa-ajalla. Vielä toistaiseksi osaan napsauttaa työlukumoodin pois päältä, mikä on usein vain ja ainoastaan hyvä asia.

*

Ikäisteni naisten kodin- ja kädentaitoiset blogit ovat jotenkin hämmentäviä. Tuntuu, että suurin osa tuttavista tuunaa, leipoo, kutoo, ompelee, virkkaa, entisöi, sisustaa, kasvattaa vatsaa/kukkasipuleja, koristelee kakkuja ja etsii vimmaisesti uutta testattavaa muista blogeista ja netistä. On sinänsä hassua, että lähes kaikenlaisista blogeista löytyy samanlaista trendien aallonharjalla pysyttelemisen meininkiä kuin muotiblogeistakin. Moni myös pahoittelee tekeleittensä yhteydessä, että ei ole ehtinyt kokeilla/testailla/etsiä mitään uutta ja jännää. C'mon, eikö harrastamisen ole tarkoitus olla hauskaa? Tietty, jos asiaan suhtautuu intohimoisesti, siinä kai haluaa olla hyvä ja ajankohtainen sekä näyttää tehneensä parhaansa.

Juu, minusta leipominen ja kokkaaminen ovat molemmat sekä kivoja juttuja että ärsyttäviä velvollisuuksia tilanteesta riippuen. Yksin asuessaan sitä on usein aika laiska kokkaamaan. Siksi yritänkin kutsua tuttuja ruokavieraiksi, jotta tulisi tehtyä jotain kivaa ruokaa. Kavereille on kiva leipoa. Ruokablogit ovat siinä mielessä ihania, että niissä ruoka näyttää "aidolta", ei epärealistiselta mainoskamalta. Kivoja soveltamisvinkkejä saa helposti. Ehkä olen vielä liian penska/penskaton, mutta ystävieni kakunkoristeluhysteria aiheuttaa minussa suurta ihmetystä. Kun yritin varovasti kysyä asiasta yhdeltä erinomaisen taitavalta hurahtaneelta, sain osakseni tyhjän katseen ja luennon marsipaanista. Tunsin itseni tyhmäksi. Enkä tajunnut mitään.

Inhoan kutomista, mutta tykkään virkkaamisesta. Tuunaan laiskahkosti, sillä en omista ompelukonetta. Tuunausintohetkellä ajatus laahautumisesta siskon koneen äärelle ei oikein nappaa. Siksipä ehkä pitäisi se oma kone hankkia. Sisustamisintoa minulle ei juuri ole. Pieni kotini on kotoinen sekamelska perintöhuonekaluja ja Ikeaa. Tavaraa tuntuu aina olevan liikaa. Lienee samaa sukua sille, miten suhtaudun muotiin: periaatteessa uteliaasti, mutta käytännössä välinpitämättömästi. Paitsi kenkien suhteen.

Vauva- ja perheblogit ovat mielestäni yleisesti ottaen pelottavia. Niitä pitävät yleensä sellaiset äidit, joiden maailma on Koti ja projektina Lapset. Juuri se jengi, joille Virpi Salmi piruili varsin onnistuneesti Hesarin kolumnissaan jokin aika sitten. Ja juuri se jengi, joka päivittää FB.n statustaan äitilässyllä 12 kertaa vuorokaudessa. Onneksi on olemassa myös kieli poskessa pidettyjä mutsiblogeja, joiden parissa lapsetonkin kuolee nauruun ja saa takaisin uskonsa tulevaisuuteen. Joskus tekisi penskamaisuudessaan mieli päivittää omaa statustaan hurjilla kommenteilla festareista ("IIIIIIIH! Nyt on Slayer!!!!"), mutta sillä saa taas vaihteeksi epämääräisen naisen maineen. Ja se jatkuva päivittäminen on sitä paitsi kohtuullisen noloa.

Arvostan äitejä ja perhe-elämää, mutta arvostan myös suhteellisuudentajua ja avarakatseisuutta. Siinä vaiheessa kun oma elämäntapa julistetaan kritiikittä ainoaksi oikeaksi, päiväkodit ristitään vankiloiksi, yksinhuoltajat suoraan huonoiksi äideiksi ja sinkkunaiset varattuja miehiä metsästäviksi hyeenoiksi, minun avarakatseisuuteni loppuu. Nuorten kanssa työskennellessä huomaa, että suurimpaan liriin joutuu yleensä näiden liikaa omistautuneiden ja sitten aidosti syrjäytyneiden perheiden kanssa.

*

Ehkä näissä perinteisten kodin- ja kädentaitojen blogeissa olen jotenkin hämmentynyt siitä, miten yhdistän tämän kaiken tietynlaiseen asenneilmastoon. Onko tämä uuskonservatismia, jonka aalto on viime vuodet liplatellut ahkerasti Suomen rantoja laajoja? Onko tämä kunnianosoitus perinteisille taidoille ja itse tekemiselle? Onko tämä ns. naisten töiden nostamista valokeilaan?

Yhteisöllisyys on se, mitä arvostan näissä blogeissa: itse tehtyjen juttujen sosiaalinen jakaminen on varmasti voimaannuttavaa, virikkeellistä ja hauskaa. Mutta silti... Olen ehkä sitten liian pentu, liian uusavuton, liian laiska, liian epäkäytännöllinen tai liian teoreettinen tämänlaiseen puuhasteluun. Ehkä yksi syy on myös ikuinen kriittisyys omiin tuotoksiin sekä pelko siitä, että leppoisasta väsäilystä tulisi ryppyotsaista kilpailua.

*

Minä tykkään kirjoittaa. Se on minulle ajattelun selventäjä ja pään järjestyksessä pitäjä. Kirjoitan paljon niin koneella kuin käsinkin, yleensä tuhoten sen, mitä kirjoitan. Kirjoittamalla en hae lopputulosta, sillä kirjoittaminen itsessään on matka. Ja lopputulos. Kirjoittamisen jälkeen on aina helpompi hengittää.

Sinä olet tuulessa hioutunut mies,
luoto jota laineet alati lyö
Sinä olet taivaalla palelevan Otavan valo,
sen kaupungin säihke syö

Sinä olet poika kuin pulpetin puu,
kannen alla viiltoja lapsuuden
Sinä olet roudassa rapiseva lähiön talo,
verkkoa kellareiden

Sinun ihosi on totinen peitto,
jota vasten aika hankautuu
Vie sydämeesi kivinen tie
Isiesi lailla olet, kosketusta vailla,
vapiseva mies

Sinussa on ontuva rintamamies,
isoisän viivaksi vaiennut suu
Ja se sirpale sielussa hankailee
kuin peritty hiljaisuus

Sinä olet poika ja kadonnut tie,
avainnauhan alla sun sydämes lyö
Sinä olet taivaalla palelevan Otavan valo,
hankia pakkasyön

Sinun ihosi on totinen peitto,
jota vasten aika hankautuu
Vie sydämeesi kivinen tie
Isiesi lailla olet kosketusta vailla,
vapiseva mies

Kosketusta vailla vapiseva mies

(Vuokko Hovatta)

Menin eilen illalla nukkumaan rättiväsyneenä. Heräsin kolme tuntia myöhemmin. Ja valvoin sitten loppuyön. Kiitti vain, täysikuu.

Nyt samainen kuu möllöttelee taas taivaalla ja katselee härnäävästi ikkunasta sisään. Olen vielä eilistäkin väsyneempi ja kunnon unien tarpeessa. Huomenna olisi tarkoitus kävellä kirpakassa pakkasessa, harrastaa kyldyyriä, opiskella, siivota, kokata, tavata ystäviä ja tavata vielä lisääkin ystäviä baarissa.

Olen viime aikoina nukkunut varsin hyvin ja herännyt kohtuullisen pirteänä. Tässä väsymystilassa oikein säpsähtää sitä, millaista oloa piti jatkuvan unen puutteen vuoksi suurin piirtein normaalina reilu vuosi sitten, kun sinnitteli jatkuvasti 4-6 tunnin yöunilla..

Yritän vielä lueskella ja kirjoitella hetken, vaikka silmät tuntuvat painuvan väkisin kiinni. Sitten toivon, että nukkuisin makeasti ainakin kahdeksan tuntia.

Okei, monena aamuna peilikuvani on viholliseni. Näytän väsyneeltä ja turpealta. Painoa pitäisi pudottaa, pitäisi mennä nukkumaan ajoissa, pitäisi nyppiä kulmat ja levittää valovoidetta kulmaluulle, jotta katse avautuisi. Silti olen suurin piirtein tyytyväinen koko hoitoon, vaikka finniongelmasta tunnutaan siirtyvän suoraan ryppyihin ja silmäpusseihin. Näillä mennään. Ja onhan kone suurin piirtein kunnossa, eli olen suurin piirtein terve, mikä on iso asia. Se vain usein jää tajuamatta pikkuasioista valitettaessa.

*

Viime päivinä mm. Talouselämä-lehdessä on kohistu Suomeen rantautumassa olevasta pikkutyttöjen Top Model -muotilehdestä. Aikuisen oikeasti, monikaan sivu ei ole kuvottanut vähään aikaan yhtä paljon kuin lehden netti- ja forum-sivustot. Lehden kohderyhmä alkaa kuusivuotiaista. Ei sen ikäisten kuuluisi pohtia selluliittiä, meikkaamista, kauneuden arvottamista tai vatsan litteyttä. Eihän?

Kun minä oli kuusivuotias, jännintä olivat esikoulu ja koulu, lukeminen, elokuvat videolta, perjantain karkkipäivä, puihin kiipeäminen, pulkkamäki, uusi polkupyörä, oma huone, jännät telkkaohjelmat, iskän levyhylly, kaverin äidin hurjat vanhat vaatteet, Barbit, voimisteluleiri, mummolan ullakko, kummitädin kirjeet, kesäreissu Tukholmaan, pianonsoitto ja reissu Lintsille. Ei elämä ollut silloin täydellistä, oli tuhmia ja kiusaavia tyttöjä ja poikia ja ikäviä hetkiä. Mutta elämä ei pyörinyt ulkonäön ympärillä. Sisältö tuli muualta.

*

Olen tehnyt vuosi töitä nuorten parissa. Ahdistus, häpeä ja pelko omasta ulkonäöstä ja olemuksesta saa aikuisen surulliseksi. Niin pojilla kuin tytöilläkin on komplekseja siitä, mitä he ovat ja mitä "pitäisi" olla. Osalla on vielä vanhemmat, jotka täydentävät yleistuhoa moitiskelemalla nuorten ulkonäköä, luonnetta ja älyä täysin sordiinotta. Olen kerran heittänyt yhden isän ulos tapaamisesta tämän todettua, että kun tytöstä nyt tuli tuollainen rumanpuoleinen, tuskin se pääsee edes kaupan kassaksi. Äidin ilmeestä ja tyttären vapisevasta leuasta päätellen samantyylinen puhe on kotona yleistä. Minä nousin korkeille koroilleni, avasin oven ja pyysin rauhallisesti miestä poistumaan.

Kaikkien lasten, nuorten ja aikuisten tulisi voida elää maailmassa, jossa heitä arvostetaan omana itsenään. Heidän ulkonäkönsä ei olisi tärkein asia. Erityisesti naisia syyllistetään ulkonäöstään: koskaan ei ole liian kaunis tai hoikka. Liian näyttävä ja avoin pukeutuminen taas kutsuu törkeään käytökseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Ideaali on mahdoton saavuttaa.

*

Minusta on kiva laittautua ulos mennessä, mutta en jaksa laittautua lähtiessäni aamukahdeksalta sunnuntaiaamuna hakemaan maitoa lähi-Siwasta. Töissä lähden siitä, että näytän siistiltä ja huolitellulta. Työssäni pääasia on sisältö, ei kuori.

Ideaalissa maailmassa kuka tahansa oli turvassa vaikka kävellessään alasti kaupungin keskustassa. Meidän maailmassamme tietynlainen pukeutuminen aiheuttaa ongelmia. Kun 14-vuotias tyttö kulkee kadulla/koulussa/kauppakeskuksessa puolet pakarasta paljastavissa farkkumikroissa, puolet rinnoista paljastavassa valkoisessa, tiukassa topissa ja korkeakorkoisissa kengissä, hän asettuu alttiiksi muullekin kuin katseille. Moni ajattelee, että kaikki huomio on tyhjää parempaa, vaikka olo olisikin hieman pelokas ja ahdistunut.

*

Kuusivuotias ei ole miniaikuinen. Hänen ei kuulu pukeutua seksikkäästi, laastia naamaansa meikkiarsenaalia ja pohtia takamuksensa kokoa. Eihän?

"When the moon is high across the garden..."

*

Yö oli tumma ja salaperäinen. Askeleet upposivat yön vaippaan, ääntäkään ei kuulunut. Muu maailma eli ja hengitti ympärillä. Liikenteen äänet, huutelevat ihmiset, humalainen puhe, riehakkaat huudahdukset, ensimmäiset tai viimeiset yhteiset askeleet kaduilla, koko öisen elämän sinfonia.

*

"If the moon should pour out of the sky..."

*

Minun maailmani oli kuin pysähtynyt. Seisoin keskellä liikkuvaa massaa kuin lasikuutiossa, vaikka jalkani kuljettivat minua eteenpäin. Ajatukseni liukuivat toistensa lomaan kuin säikähtäneet pilvet. Hämmennys ja kummastus vuorottelivat. Sormet kietoutuivat omien sormieni lomaan. Tie rullasi allani. Monet ovet avautuivat ja sulkeutuivat edessäni ja takanani.

*

"When the nightshade blooms in your eyes..."

*

Katselin öistä maisemaa. Tuuli oli kylmä. Mitään ääniä ei kuulunut. Näin maiseman rinnalla heijastuksen valaistusta lasikuutiosta. Oman hahmoni etualalla, toisen hahmon taustalla. Mietin risteäviä polkuja, kerran lausuttuja sanoja, elämän paradokseja ja maailman kauneutta. Yön musta sametti ympäröi myös lasikuution. Sametti pehmentää. Sametti kaunistaa. Sametti suojaa.

*

"If you lay your hands on me gently..."

*

Taivas oli huikaisevan sininen, auer pehmeän vadelmanpunainen. Muutama pilvi laahautui laiskasti halki taivaan kaaren. Auringon kulta kietoutui yön samettiin vielä hetkeksi. Päivän koitto oli kauneimmillaan, aurinko muutti yön sametin turkoosiseksi silkiksi. Auringon paiste oli terävyydestään huolimatta lempeän pumpulinen. Lasikuutio kylpi valossa.

*

".... just traces of the glow..."

*

Kirpeä pakkanen nipisteli nenänpäätä, kun astelin keskellä Lumikuningattaren puutarhaa muistuttavaa maisemaa. Väsymys haihtui, mennyt haalistui ja työntyi taka-alalle, tilalle tuli nykyhetki. Kahvimukillinen kädessä lämmitti, maailma oli kirkas ja selkeä. Hetken samanaikainen kauneus, selkeys, vahvuus ja pehmeys viehättivät. Askeleet narskuivat lumessa. Paksut käsineet suojasivat sormia, mutta poskia ja nenäpäätä pisteli koko ajan pahemmin. Tein matkaa eteenpäin. Nykyhetkessä. Omassa elämässäni.

Pitäisi jaksaa siivota.
Pitäisi huoltaa kengät.
Pitäisi nyppiä kulmakarvat.
Pitäisi pestä koneellinen pyykkiä.
Pitäisi funtsia huomisen releitä.
Pitäisi leipoa.
Pitäisi lakata kynnet.
Pitäisi tehdä töitä.
Pitäisi tehdä suunnitelmia.

Tekisi mieli vain lukea hömppää.
Tekisi mieli vain tanssia ympäri kämppää ja laulaa kurkku suorana.
Tekisi mieli vain selvitellä pari juttua.
Tekisi mieli shampanjaa.
Tekisi mieli pallutella koiraa.

Yep. C'est la vie. Yritetään yhdistää nuo. Tai edes osa niistä.

Reippailin tänään sopivan kirpakassa ilmassa ja nautin auringonpaisteesta. Rakastan kirkkaita talvi-, syys- ja kevätpäiviä. Silloin ilma on jotenkin keveämpää hengittää, taivaan sini on huikaiseva ja elämä tuntuu kevyeltä.

Kun lueskelin jokin viikko sitten jotakin suomalaista naistenlehteä kampaajalla, jotenkin hämmennyin lehden synkästä Sunnuntai on sinkun itkupäivä -tyylisestä jutusta.

Okei, on sunnuntaipäiviä, jolloin olisi kiva, jos olisi seuraa. Silti suurin osa sunnuntaipäivistä on yleensä kivoja - mitä nyt usein töissä maanantai on raskas päivä. Mutta silti, sunnuntaina on jotenkin ihanan kiireetöntä ja rauhallista. Silloin on "virallinen lupa" löhötä vaikka koko päivän, kävellä raukeasti ympäri kaupunkia, käydä rauhassa kahvilla, kierrellä kenties kaupassa. Sitten illalla voi parkkeerata hyvin kirjan kanssa sohvalle tai lähteä urheilemaan.

Sunnuntaina on aikaa nähdä niitä kavereita, joilla on aina kiire. Sunnuntaina voi istua brunssilla kolme tuntia. Sunnuntaina voi kävellä Helsingin rantoja pitkin ja nauttia tuulesta, tuiskusta tai auringosta.

Ymmärrän myös niitä, joille sunnuntai on ahdistava pariskuntakävelypäivä. Kiersin taannoin reippaan corgin ja emäntänsä kanssa Töölönlahtea. Kierroksen puolivälissä kaverini huomautti, että 90% vastaantulijoista on omahyväisennäköisiä pariskuntia. Omahyväisyydestä en tiedä, mutta pariskuntia oli enimmäkseen liikkeellä. Virnistin, että sinkut makaavat krapulassa kotona tai ovat juoksulenkillä. Se ei kaveria ilahduttanut, on-off-suhde oli taas off-vaiheessa.

*

Istuin Akateemisen Kirjakaupan kahvilassa aamiaisella ystäväni kanssa eräänä kauniina sunnuntaina. Kuuntelin vaimeaa puhetta, kultivoitunutta keskustelua. Valo siivilöityi kattoikkunoista. Koko kirjakauppa huokui sunnuntaista rauhaa. Ihmiset yksin, kaksin ja isommissa seurueissa nauttivat hengähdystauosta ulkopuolisesta todellisuudesta. Kunnon sunnuntaifiilis.

Puhuin puhelimessa pitkään ja hartaasti muinaisen opiskelukaverin kanssa. Muistelimme yhteisiä touhuja, puhuimme nykyisestä työ- ja opintotilanteesta sekä jaoimme kokemuksia ja näkemyksiä menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Opiskelukaveri on vastikään sinkkuuntunut pitkän suhteen jälkeen. Viimeiset viisi vuotta väännettiin kättä lasten hankkimisesta: opiskelukaveri oli alusta asti sanonut, ettei halua lapsia oman rankan menneisyytensä sekä suvussa esiintyvien sairauksien takia - myös oma horjuva terveys saattaisi vaarantaa oman ja lapsen elämän. Mies oli alunperin samoilla linjoilla, mutta noin viisi vuotta sitten alkoivat vaikeat keskustelut, soutamiset ja huopaamiset ja kaikenlainen edestakainen vonkaaminen aiheen tiimoilta. Se oli lopun alkua.

Yhteinen kämppä pantiin myyntiin, molemmat hankkivat omat asunnot, avioero pistettiin vireille ja elämää luotiin yksin. Silti lähes 20-vuotinen yhteiselo oli vaikea pala purettavaksi. Tämän vuoksi eron jälkeen hipsittiin yökylässä, kimpassa milloin missäkin ja touhuttiin milloin mitäkin. Lopulta oli kuitenkin pakko pitää Se Lopullinen Suuri Keskustelu, itkeä, huutaa, nauraa, vihata, kirkua, rikkoa, koota ja raivota. Ja lähteä eri suuntiin. Oli yhdessä päätetty, ettei toista saisi tavata face-to-face vuoteen, jos mahdollista. Muukin kontakti päätettiin jättää minimiin. Nyt olisi pakko selvitä yksin.

*

Viimeisen muuttokuorman mukana ex-miehen vanhempien autotallista oli tullut kasa vanhoja luentomuistiinpanoja, semppatöitä ja muuta mielenkiintoista. Opiskelukaveri oli kuluttanut useamman illan lukemalla vanhoja papereitaan läpi ja todennut, että kirjallisuus selittää ja helpottaa elämää monin tavoin.

"Tämä ero on tehnyt musta ehdottomasti vitalistin", hän huomautti puhelimessa etsiessään Iris Uurron ja Helvi Hämäläisen teoksia muuttolaatikoista. "Mäkin olen oikeasti lukenut niin Ruumiin ikävän kuin Ruumiin viisaudenkin aivan toisin silmin nyt yli kolmikymppisenä. Huomannut sen Tulenkantajien vitalistisen tematiikan laajuuden, sen viettien noudattamisen korostamisen laajemminkin. Sen, että psykofyysinen kokonaisuus nimeltä ihminen on myös ruumiillisuutensa orja, ei pelkästään henkisyytensä", minä säestin.

Siirryimme puhumaan kirjallisuudesta, joka oli aina puhuttanut meitä. Mikään ei ole niin nautinnollista kuin käydä kepeää keskustelua tutusta, mutta stimuloivasta aiheesta, quotata suosikkikohtiaan teoksista, pohtia, olla eri mieltä, nauraa. Riitelimme taas siitä, miten minun mielestäni Elsa Soini on väärin ymmärretty loistokirjailija ja huikea aikakautensa ajankuvaaja, hänen mielestään taas tyhjänpäiväinen sinkkuromantikko sotienväliseltä ajalta. Hänen mielestään taas Ursula Pohjolan-Pirhonen on ehdottomasti loistava historiallisen romaanin taitaja, minun mielestäni taas tylsähkö ja epätasainen tapaus. Kävimme vielä läpi näkemyksemme Juha Itkosesta, Joel Haahtelasta, Riikka Pulkkisesta, Alexandra Salmelasta, Antti Tuurista ja Sofi Oksasesta. Sitten olikin taas aika jatkaa omia töitään.

*

Käsieni lehteillessä kirjojen sivuja ja piirtäessä kaavioita suurelle paperille mieleni askarteli äsken puhutussa. Olen monesti puhunut ystävieni kanssa asioista, jotka ovat vaikeita minkäkinlaisen eron jälkeen, tapaillessa, seurustellessa, bachelorettena häärätessä. Tunnemuju, se kaikki epämääräinen sotku. Oma tila. Oma itse. Sitten kaiken lisäksi vielä oma ruumis.

Maria Jotuni tutkaili tunnemujua Kun on tunteet -kokoelmassaan. Vaikka Jotuniakin katsottiin vinoon rohkeiden aiheiden vuoksi, hän puhui enimmäkseen henkisestä puolesta. Tunnetasosta. Siitä, mikä liikkuu naisen rauhallisen naamion takana; siitä, mikä pääsee valloilleen sen naamion takaa, vaikka ei saisi.

Matka L. Onervan Mirdjan dekadenssiin sekä Helvi Hämäläisen ja Iris Uurron vitalisteihin oli kuitenkin lyhyt. Naisen ruumis, jonka tehtävänä oli olla terve, työkykyinen, kaunis ja uuden elämän synnyttäjä - kaikkia miehiä varten - oli saamassa oman äänen. Äänen, jonka voimasta ja valtuutuksesta keskustellaan milloin syömishäiriöiden, seksuaalisuuden, raskauden, seksuaalisen väkivallan, pornografian, abortin kuin yleisen ulkonäkökeskeisyyden kentillä.

Onervan, Hämäläisen ja Uurron teoksia pidettin aikoinaan skandaalimaisina. Myös Maria Jotunin ja Minna Canthin teosten tapa kuvata maailmaan ja naista aiheuttivat närää, mutta erilaista.

Iris Uurto kuvaa teoksissaan naisen asemaa ja elämää paljaimmillaan: naisen seksuaalista halua, naisen tahtoa hallita omaa elämäänsä, naisen roolia patriarkaatin sääntöjen maailmassa, naisroolin kapeutta, naisen elämää säätelevää (seksuaalisen) väkivallan uhkaa, seksuaalista väkivaltaa, kaikkea sitä, mitä tapahtuu suljettujen ovien ja verhojen takana. Näistä asioista kirjoittaminen 1930-luvulla oli radikaalia. Niistä suoraan kirjoittaminen oli likaista, epämääräistä ja epäsiveellistä. Turmelevaa, määritteli aikalaiskritiikki.

*

Miespuolinen kaveri itki baarista tullessa olkaa vasten yksinäisyyttään. Kahta tuntia aiemmin kaveri oli reteästi naureskellut, miten pitäisi päästä jonkun naisen pöksyihin, kun panetti niin saatanasti. Nyt sama kaveri itki, että paskat seksistä, hän haluaisi nukkua jonkun kainalossa. Ja toivoisi, että joku silittäisi ja pitäisi hyvänä.

Naispuolinen ystävätär hymähteli, miten ihanaa oli saada nukkua omassa rauhassa ja omassa ihanassa sängyssä ilman ex-miehen kuorsausta ja peitonvarastusta. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän myönsi kaipaavansa mahdollisuutta käpertyä toisen kainaloon kuuntelemaan sitä turvaisaa kuorsausta.

Miltei jokainen myöntänee, että halipulaa pahempi pula on vain rahapula pahimmillaan. Siksi onkin niin kiva pallutella koiria, kaverin hauskaa pikkuneitiä ja halata ystäviä. Sen vuoksi tulee aina joskus päädyttyä baarista jonnekin, jonne ei kyllä pitäisi päätyä tai herättyä sen saman tutun heilan kyljestä, vaikka sieltä ei ikinä pitänyt enää herätä. Samasta syystä tulee toisaalta myös pysyttä mahdollisimman kaukana vaarallisista tilanteista ja luotettua siihen, että halipula sammuu aina jossakin vaiheessa; luotettua siihen, että rationaalinen mieli hallitsee kaiken.

*

"Ruumiin ikävän jos pystyisi jalostamaan ruumiin viisaudeksi. Siinäpä olisi tavoitetta ihmiselämälle", huokasi opiskelukaveri, jonka teki niin kovasti mieli lähteä ex-miehensä seuraksi mökille. Kun siellä oli niin mukavaa nukkua tuvassa ja kuunnella toisen tasaista hengitystä siinä vieressä. Vaikka jossain vaiheessa oli taas tullut riitaa siitä samasta asiasta.

Ruumiin viisauteen - mitä se sitten lopulta onkaan - on vielä matkaa.

Alkanut vuosi on ollut melkoinen yhdistelmä rauhallista taaperrusta ja kummallisia sattumuksia. Pohdiskelin eilisiltana lattialla levynä maatessani ja Leonard Cohenia kuunnellessani, että omista ja tuttavien sattumuksista voi jälleen todeta ihmisluonnon luovuuden ja sekopäisyyden niin hyvässä kuin pahassakin.

Joskus tuntuu, ettei mitään tapahdu vähään aikaan. Sitä elelee melkoisessa harmaassa pumpulissa, jossa aina joskus on vuorivillaa mukana. Joskus taas tapahtuu jotain ihan muuta. Tuttavapiiriini verrattuna eluni on silti kovasti rauhaisaa.

Kaikkea sattuu feat. tuttavapiiri:

- Gevalialle voi olla tarvetta, jos naapurissa on taitamaton ja innokas remppaporukka.
(Seinältä tuli alas kirjahylly ja pari taulua. Seinää pitää nyt hieman vahvistaa.)

- Auton käynnistämiseen tarvitaan joskus kuusi miestä ja talonmiehen muija. Muija marssii auton viereen, potkaisee rengasta ja huutaa, että käynnistys nyt, saatana. (Käynnistyi. Vieressä seisoi kuusi miestä monttu auki. Muija meni takaisin töihinsä.)

- Jos eksyy saman miehen matkaan kaksi kertaa kuukauden sisällä, se mies voi ihan oikeasti haluta esitellä naisen äidilleen, joka asuu naapurirapussa. Siis niinq krapulaisena sunnuntaina kello puoli yksi. (Onneksi mies asui ekassa kerroksessa. Kun mies meni vessaan ja äiti oli tulossa, nainen pakeni parvekkeen kautta kohti metroasemaa.)

- Tipaton tammikuu tarkoittaa krapulaista helmikuun alkua.
(Kalliossa oli jotenkin mielettömän etanolinen ilma tuossa sunnuntaina iltapäivästä.)

- Jaa että suomalainen mies ei muka ole luova musiikkivalinnoissaan naista vietellessään (tai siis yritäessään vietellä)?
Soundtrack:
Eppu Normaali (Nainen kuuntelee enimmäkseen indie-poppia, joten ei ihan osu.), Burzum ("Se nainen vain katosi", nyyhki surullinen mies.), kihnutusprogeklassikot ("Se tyttö nukkui syvää unta sohvalla. Mä jouduin soittamaan Stratovariuksen Black Diamondin, jotta se heräsi..."), Leonard Cohen (On tapailtu tiiviisti uudesta vuodesta alkaen.), Slayer ("Tunnelma oli herkkä kuin wall of deathissa", kuvaili goottimetallinainen sarkastisesti.), HIFK:n kannustusbiisi ("Anteeksi, mutta mä kannatan Jokereita", totesi nainen ja poistui ovesta.), Juice Leskinen satunnaissoitolla (Nainen putoaa sohvalta naurusta Sika-biisin jälkeen.), oma hyvätasoinen kitaransoittelu (Tapailua on ilmassa.), oma huonotasoinen kitaransoittelu ("Se oli aika söpö yritys, ja tyyppi lopetti ajoissa. Ehkä lähden sen kanssa ulos viikonloppuna.").

- Väite suomalaisnaisten passiivisuudesta pokausmarkkinoilla ei ihan vastaa totuutta.
("Mä olen jotenkin päässyt aika hyvää pokailumenoon", tunnusti ystävätär raukeasti sunnuntai-iltana. "Mä olen päätellyt, että joko mä ole saatanan hyvä tai sitten suomalaismiehillä ei ole kamalan kovat standardit. Mä päättelin, että molempia.")

- Kaupungin katujen liukkaus lienee kaupunginisien käsitys rusettiluistelusta. (Kysykää vain niiltä, jotka ovat liukastuneet Kalliossa baarin edessä suoraan tupakalla olevaan porukkaan. Joskus siitä on seurannut vaikka mitä.)

- Performanssitaide asuu Kalliossa.
(Jos saapuu kotiin yöllä, huomaa hissin olevan rikki ja nousee portaita omaan kerrokseen, löytää kolmoskerroksesta sammuneen mikemonroen. Kun sen herättää, se saa sätkyn, ottaa nahkahousut jalastaan, kaivaa avaimen kalsareistaan ja menee sisälle kämppäänsä. Ja jättää kamansa ja housunsa käytävään.)

Aina Runebergin päivän lähestyessä tulen pohtineeksi niitä ihmisiä, jotka on syystä tai toisesta nostettu kansakunnan kaapin päälle iloksi, opiksi, ihailtavaksi ja muistettavaksi. Suurin osa näistä kanonisoiduista tyypeistä on miehiä. Suurin osa hyvin pölyisiä. Johan Ludvig Runeberg, Suomen kansallisrunoilija, on yksi heistä.

Runeberg on nykysukupolville lähes täysin vieras hahmo. Hänet mainitaan niin peruskoulun historian kuin äidinkielen ja kirjallisuudenkin tunneilla yhdessä Snellmanin, Lönnrotin ja Topeliuksen kanssa. Äidinkielessä ja kirjallisuudessa ei enää tankata Vänrikki Stoolin tarinoita, kuten menneet sukupolvet ovat tehneet. Moni on varmaan löytänyt mummolasta tai mökiltä repaleisen ja riivityn Stoolin, jota on hiki hatussa luettu aikoinaan. Myöskään nykytutkimus ei ole Runebergista kovin kiinnostunut. Hän saa pölyttyä rauhassa kaapin päällä. Sen sijaan hänen vaimonsa on nostettu esiin miehensä varjosta. Vihdoinkin, sanovat monet.

Fredrika Runeberg oli paljon muutakin kuin miehensä makeannälkään pienen herkkuleivoinnaisen kehitellyt kotihengetär. Rouva oli kielellisesti ja kirjallisesti lahjakas jo nuorena neitona, mutta joutui hoitamaan kotia ja passaamaan perhettään kirjoittamiskutsumuksensa kustannuksella. Kun aikaa sitten oli - lähinnä perheen nukkuessa - hän kirjoitti omia tekstejään ja kävi vilkasta kirjeenvaihtoa tuttavapiirinsä kanssa.

Fredrika Runeberg kirjoitti yhden Suomen ensimmäisistä historiallisista romaaneista: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1881) on kestänyt ajan hammasta yllättävän hyvin ja ollut esikuvallinen suomalaisen historiallisen romaanin genrelle. Fredrikan tekstejä lukiessa ei voi välttyä ajatukselta lahjakkaasta naisesta pienen kansan suurmiehen takana. Naisesta, joka myös auttoi miestään tämän kirjallisissa puuhissa.

Fredrika oli monen mielestä etuoikeutettu, olihan hän kansalliskirjalijan vaimo. No, vaimona piti passata sitä kansalliskirjailijaa, kestää tämän ihastumiset ja rakkaussuhteet milloin kehenkin, hoitaa hengissä pysyneet lapset, passata vieraita ja ylläpitää fasadia. Ei aina niin kovinkaan helppoa ja mukavaa.

Kiinnostus Fredrika Runebergiin on kasvanut koko ajan. Nainen merkittävän miehen takana kiehtoo tutkijoita ja lukevaa yleisöä. Fredrika ei ole ainoa: 1800-luvun unohdetut naiskirjailijat nostetaan yksi toisensa jälkeen esiin. Pitkäänhän monelle Minna Canth oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka kirjoitti jotakin.

Peruskoulun ja lukion oppikirjoissa Fredrika on noussut miehensä rinnalle. Hänet mainitaan uusimmissa kirjoissa jo varsin laajasti. Omaa kieltään Fredrikan nousseesta asemasta kertoo myös se laajuus, jolla Mauri Kunnas käsittelee häntä Koiramäen Martta ja Ruuneperi -teoksessa, tuoden esille juuri sen, minkä kaiken touhun ohella Fredrika teoksensa kirjoitti. Johan Ludvig kirjoitti työhuoneessa, Fredrika iltaisin ja öisin keittiössä.

Fredrikan ja monen muun naiskirjailijan kohdalla tulee aina pohtineeksi sukupuolen merkitystä: kirjailija on lähtökohtaisesti mies, naiskirjailija on jotakin vähemmän. Mies kirjoittaa automaattisesti asiallista tekstiä, vaikka kyse olisi huumorista. Jos naiskirjailijalla on pikkuisen rakkautta tekstissään, kyse on romanttisesta viihteestä.

Kirjallisuuden kanonisoituminen ja jaottelu on hiljalleen murtunut. Viisitoista vuotta sitten dekkarit, jännitys, kauhu, scifi ja fantasia olivat friikkien marginaalikamaa, nyt kirjallisuuden keskiössä. Missähän vaiheessa ronskia jännitystä kirjoittava nainen ja haikean romanttista kaihoilua kirjoittava mies eivät olisi kummajaisia?