Turn Loose the Swans

Tiedossa on (taas/ollut) reipas perjantai.

Aamulla on kiva herätä siihen, että suu on täynnä pölyä ja tukka liehuu kuin kasarin musavideossa. Ikkuna on hivuttautunut yön aikana auki, ja tuulikonemainen pölypuhuri sivaltaa suoraan naamalle. Wow. Sitä vesisadetta voisi nyt sitten pukata pari seuraavaa yötä sopivasti siinä aamukolmen ja aamuysin välillä, kiitos. Muuten menee ihan oikeasti hermo.

Kun sitten on kipittänyt korot kopisten eestaas kantakaupunkia, on pölyn peitossa, pelastanut hameensa Marilyn-korkeuksista (ja kuunnellut monenkielisiä rakennusmieskommentteja) ja tuntee itsensä melkoisen viluiseksi.

Illalla pääsee onneksi juhlimaan ystävien kanssa - kunhan saa nyt ensin duunit hoidettua ja kämpän puunattua ja pestyä tonnin hiekkaa hiuksistaan. Puuh.

Äiti soitti ja tiedusteli lapsen vointia. Olen käynyt opinto- ja duunijuttujen vuoksi viime päivät niin ylikierroksilla, että olen pahimmillaan kuulostanut pikkuoravalta spiiditripillä. Suolsin tässä joku päivä äiskälle sellaista sekavaa monologia, että lapsensa huonommin tunteva vanhempi olisi huolestunut. Kyse oli tosin vain huonosti nukutuista öistä, hermostuksesta ja liiasta kofeiinista sekä oikeasti isoista asioista, keskimääräisen draamantajuisesta mielenlaadusta ja siitä, että moni asia ei välttämättä klaffaa. Esmes. Onneksi äiti tuntee lapsensa. Tiedusteli vain, joko olen rauhoittunut. Vähän, onneksi.

*

Minulla on kohtuullisen hyvä pokka ja pinna sekä kohtuullisen hyvät hermot.

Pinna yleensä venyy todella überisti. Ja venyy. Ja venyy. Pinnani katkaisemiseen tarvitaan joko erityislahjoja tai maksimaalista urpoutta.

Pokka pitää yleensä kohtuullisesti. Joskus sen pettämisestä on seurannut jotain hauskaa - onneksi ei kartaakaan mitään kamalaa.

Olen yleensä hyvähermoinen, mutta sitten jos jännitän jotain asiaa valtavasti - kyseessä on yleensä minulle supertärkeä asia, johon reagoin ulkopuolisen silmin hermostumalla ihan turhasta - olen todellinen hermokimppu. Nyt osa hermoilusta on mennyt ohi, mutta osa jatkuu ikävä kyllä vielä pitkään. Niinpä tiedossa saattaa olla kaikenlaisia kummallisia tempauksia ja möläytyksiä, joihin ei tarvita mitään päihdettä tai erityisjuttua, jos (huono) ajoitus on kohdallaan. Maltan tuskin odottaa...

*

Tämä vuoristorataviikko on hiljalleen taittumassa lopuilleen. Kun osa hermoilusta on tiettyjen asioiden selviämisen vuoksi loppunut, olen saanut nukuttua edes kohtuullisesti. Derrick-silmäpussieni perusteella sisareni tosin epäili minun istuneen tuijottamassa tietokoneen ruutua koko yön.

Hermostusta lievitti myös se, että sain purkaa tuntojani soittamalla laajakaista-asioissa asiakaspalveluun, koska netti on ollut pretty much kaputt koko viikon. Kun soittaa asiasta monennetta kertaa jo samalla viikolla (ja tietää myös naapurien soitelleen), ei halua enää käydä läpi ihmettelyä tai kyselyä siitä, onko johto seinässä. Tuli tiuskaistua omien tapojen vastaisesti, että pitääkö käydä vetäisemässä koko kämppä pääkatkaisijasta pimeäksi vai riittääkö sulakkeen irrottaminen. Nolottavaa, mutta toisaalta helpottavaa.

Samalla känkällä tuli tiuskaistua naapurin mummon jalkakäytävällä kaataneelle idiootille, joka hurjasteli fix-pyörällään alamäkeen ja puhui samaan aikaan kännykkäänsä - ja sipaisi vielä niin talon seinään hipoen, että onnistui tönäisemällä kaatamaan juuri portista astuvan mummon portin sisäpuolelle. Alakerran kundi ja talkkari avustivat huutamisessa varsin loistavasti ja jäivät selvittelemään asiaa siinä vaiheessa, kun minun piti kiitää asioille.

*

Kun pyöräilin rauhallisesti pyöräteitä asioille, olo parani välittömästi. Ja kun sain tavata vielä ihanan ystävä piitkästä aikaa, tuli niin hyvä mieli. Murunen yllätti minut vielä ihanalla lahjalla, joten olin aivan niisk-onskana. (BB ♥) Myös asiantunteva ja miellyttävä asiakaspalvelu erikoisliikkeessä lämmitti. Kun kotona vielä netti toimi ensi kerta pitkään aikaan sujuvasti, syke alkoi palata normaaliksi ensi kerran viikkoon.

*

Ajattelin ponkaista vielä pyörän selkään ja istua hetkeksi haistelemaan tuulta meren rannassa. Hermoilu ei ole kivaa, se jää helposti päälle ja saa mieleen todella adhd-moodiin. Ei kovinkaan tavoiteltavaa oloa iltahetkeen.

Pari vuotta sitten edessä oli kauhukesä: kesällä olin käytännössä rahaton ja sumplinut itselleni kaikenlaista pientä duunia, sukulaisten auttamista ja huokeita huveja. Pakolliset kulut saisin kuitattua, mutta muuten kesän luksusta olivat muutamat festarit.

Sitten niitä alkoi tipahdella. Ja tipahdella. Hääkutsuja. Kamala sanoa, mutta kutsujen lisääntyessä naama kalpeni. Samaan aikaan podin huonoa omatuntoa ajatuksistani.

*

1) Lopulta kesän aikana oli yhdeksän ystävän/kaverin/tutun häät. Osa osui "onneksi" samoille viikonlopuille, mutta kuitenkin...

2) ... tiedossa oli silti aikas monet polttarit, vaikka osa osuikin päällekin joko toisten polttarien tai häiden kanssa.

3) Koko kevät ja kesä olivat järjetöntä pommitusta kaikenlaisten polttari-ideoiden ja muiden vastaavien kanssa. Lopulta olin jo sekaisin siitä, kuka oli kenenkin kaaso.

4) Muutamissa häissä olisi samaa jengiä... Kehtaisiko mennä samassa mekossa? Siinä ainoassa hienommassa? Ahdisti niin valtavasti.

5) Parinkin hääkutsun kohdalla ihmettelin, miksi olin tullut kutsutuksi. Olin ollut morsiamen/sulhon kanssa tekemisissä vuosia sitten. Silloinkaan ei oltu kuin tuttuja...

6) ... kunnes huomasin muutamankin kohdalla lahjalistan. Halvin lahja maksoi 50e. Nieleskelin kerran jos toisenkin.

7) Monet häät olivat jossakin hornan tuutissa, jonne oli hankala ja kallista mennä, varsinkin autottomana. Tiedossa olisi myös kallis yöpyminen jossakin.

8) Polttarien osallistumishinta oli keskimäärin 150e/nenu ja aikataulu tiukempi kuin pressalla valtiovierailulla. Hauskaa?

9) Muutaman morsiamen polttarit jännittivät, koska leidit olivat humalassa melkoisen reppavia - ja meiliensä perusteella muuttumassa melkoisiksi bridezilloiksi.

10) Lopulta osallistuin kolmiin häihin ja kaksiin polttareihin, en ehtinyt muihin. Kaikissa niissä morsian ja/tai sulhanen oli aidosti ystäväni. Polttareissa pääasia oli yhdessäolossa ja rennossa menossa. Häissä oli ihana tunnelma, tuttuja, hauskaa menoa ja hyvä fiilis.

*

Minulla on tänä kesänä tiedossa kolmet häät ja kolmet polttarit (jos aikataulut sopivat). Kaikki häät ovat pienehköjä ja epämuodollisia tilaisuuksia (yhdistetyt tuparit, maalaisbileet sulhon vanhempien maatilalla ja grillibileet mökillä) ja polttarit hauskoja (morsiansaunotuspolttarit, päivä Tallinnassa -polttarit ja vanhojen ystävien pyjamabileet mökillä). Häälahjana ollaan hankkimassa mm. matkalahjakortteja ja puutarhurilahjakorttia. Tiedossa on ihania ja omannäköisiä juhlia, joissa pääasia on itse asia, kahden ihmisen rakkaus. Ei se, että kenellä on korkein kakkua, kallein puku tai hienoin juhlapaikka.

Arkinenkin elu on täynnä monenlaista sekavaa: ollako-vaiko-eikö, joko-tai, juu-vai-ei. Paradoksien rajapinnalla halutaan sekä säästää kakku että syödä se. Kompromisseja ei haluta tehdä.

*

Kaikki näistä pikku ajatelmista on kuultu sataan kertaan eri yhteyksistä. Hykerryttävimpään lopputulokseen tosin päästään siinä vaiheessa, kun niitä kuulee kohtuullisena pommituksena samaan aikaan ja samassa paikassa. Mä tiedän olevani vanhan ja tylsä, mutta mielestäni ihan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Mä olen toisaalta huomannut duunissani, että osalta porukasta puuttuu sordiino niin äänen kuin asiankin suhteen.

Olen huomannut, että kammottavan trendipellelähiraflani terassilla on yksi hyvä puoli. Vaikka maailma potkisi päähän, huomaa olevansa kuitenkin suhteellisen fiksu ja älykäs, kun vertaa paikan aivorajoitteisesti itseään ilmaisevaa asiakaskuntaan (tai sen kuuluvimpaan osaan ainakin).
Hämmentävää on todellakin se, mitä jengi päästelee suustaan julkisilla paikoilla ja kovaan ääneen.

*

Viimeisten kauniiden päivien, iltojen ja öiden älykkyydet, noin niin kuin suurin piirtein:

Paradoksi numero yksi:
- Mä haluan seurustella, mutta olla samaan aikaan vapaa menemään ihan oman haluni mukaan. Ja ei siis mun pussailu oo pettämistä. Mut jos se pussailee muita, niin mä suutun.

Paradoksi numero kaksi:
- Musta olisi niin kiva nukkua jonkun vieressä, mutta jos mun vieressä nukkuu joku, mä en nuku kunnolla. Siksi mä herätin Jusan puoli kolme ja käskin mennä himaansa. Ja se vielä suuttu. Kyllä mun pitää saada nukkua.

Paradoksi numero kolme:
- Mä en siis halua seurustella sen kanssa, hengata vaan. Mut se ei saa tasan vilkuilla muita. Mut noi naiset on sellasii, että heti vaan jotain uutta putkeen.

Paradoksi numero neljä:
- Mä en dokaa mitenkään överisti, mun on vaan pakko päästä nollaamaan perjantaisin ja lauantaisin, ehkä tasotella joskus sunnuntaisin täällä. Muuten mä sitten olen kiltti. Keskiviikkona vaan käytiin silleen, että torstaina oli pieni darra.

Paradoksi numero viisi:
- Kaikki muut lapset on idiootteja, paitsi mun lapsi. Se on tosi tarkka, mitä sillä on yllään. Siis kelaa, ne ostaa lastenvaatteita kirpparilta ja ketjuliikkeistä. Oikeesti. Mä tilaan kaikki netistä, et saan varmaan just sellasta, mitä haluun. Mun lapsen ei tarvit hävetä kuviaan ikinä. Sen ryhmän lapset päiväkodissa on tosi lapsellisen näkösiä.

Paradoksi numero kuusi:
- Musta on ihan vitun ärsyttävää, että jengi on valittanut tän paikan melusta ja sellasesta. Siis on ihan normaalii huutaa vähän kännissä tai käydä kusella porttikongissa. Kyl talkkarit siivoo. Mut kuvittele, meidän naapurin muija herää seiskalta joka aamu. Vitun kiva, kun se käy vessassa, niin mä herään darrassa.

Paradoksi numero seitsemän:
- Mä en ole pinnallinen, mutta mun kaveriksi pääsevän täytyy olla tarpeeks tasokas. Ja naisen pitää osata tehdä oikeenlainen soijalatte.

Paradoksi numero kahdeksan:
- Toi on se mimmi, joka on ollut ainakin kaks kertaa Hellooksis. Mitä se luulee olevansa? Mä oisin paljon nätimpi.

*

Paradoksien lisäksi olen kuullut kummallisia keskusteluja aborteista, sukupuolitaudeista, pettämisestä, politiikasta, lapsista, alkoholista, tyylistä ja tyylittömyydestä. Jossain vaiheessa on pakko kaivaa esiin korvatulpat tai musaluurit. Ja samalla odottaa sitä aikaa, jolloin olisi varaa muuttaa muualle. Paradoksaalista: kämppä on kiva, mutta trendipelleily 24/7 ei.

Saunatontuttaren loistava blogikirjoitus (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/saunatontutar/117146/) tuli tänään tahtomattakin mieleeni. Sain kuulla kolmelta tuttavaperheelta muksu-uutisia eilisillan aikana, pari tyyppiä on lähtenyt tänään laitokselle ja muutama kiroilee himassa, että vauvat nyt sitten syntyisivät aikas pian, kiitos.

*

Kaveripiirissäni on taas meineillään kunnon babyboom. Pieniä nyyttejä putkahtelee maailmaan erityisesti pk-seudulla. Vauvauutiset alkoivat lisääntyä huhtikuussa, tämänvuotisen sesongin pitäisi jatkua elokuulle. Tiedossa on siis kiirettä Kättärin, Naistenklinikan ja Jorvin suunnalla.

Edellinen vauvojen supervuosi lähipiirissäni oli vuonna 2009. Nyt osalle siitä samasta jengistä pukkaa toista tai kolmatta, loput taas venailevat ekaansa. Toista tai kolmatta lasta odottavista tai jo synnyttäneistä suurin osa kuuluu onneksi nk. järkimutseihin ja -faijoihin. Siis sellaisiin, joiden elämä ei muuttunut mihinkään suuntaan sekopääksi lapsen/lasten myötä. Vähemmistössä ovat onneksi sekä timoteeaajaninamikkosmaisesti seonneet kauhuvanhemmat että pakonomaisesti pillifarkkuja palleronsa pieniin pulleisiin jalkoihin survovat, hampaat irvessä nuorina ja trendikkäinä pysyttelevät hipsterit.

*

Minä en ole oikeastaan koskaan halunnut omaa lasta. Ajattelin aina nuorempana - ja ajattelen edelleen - adoption olevan minun vaihtoehtoni. Tosin yksinäisen naisen adoptiomahdollisuuden ovat nykyäänkin varsin rajalliset. Eräs ystäväni sai pari vuotta sitten pitkän odotuksen jälkeen ensimmäisen lapsensa Kiinasta. Hän oli muuttanut pk-seudulta kotiseudulleen, hankkinut sieltä uuden työn ja sellaisen asunnon, johon mahtuu useampikin ihminen. Koko suku odotti tulokasta, turvaverkko oli kunnossa ja kaikki oli ollut pitkään valmiina. Koko perhe oli opiskellut yhdessä kiinaakin. Kun ystäväni haki isänsä ja äitinsä kanssa pienokaisen kotiin, oli se lähes 10-vuotisen tien päätös.

Moni ystäväni on edelleen adoptiojonossa, muutama on jopa harkinnut avioitumista homoystävänsä kanssa, jotta asia etenisi helpommin. Samalla tavalla motissa kokevat olevansa ne, joiden biologinen kello kilkkaa kuin kirkonkello, mutta muksua ei kuulu - osalla alkaa parisuhde jo natista liitoksistaan asian vuoksi, osalla taas ei näy sitä toista osapuolta mailla eikä halmeilla. Epätoivo ei kaunista ketään ulkoisesti eikä sisäisesti, katkeruus vielä vähemmän. Lisänä ei enää todellakaan tarvittaisi ympäristön kyselyjä ja paineita.

*

Olen joskus miettinyt, että mitä jos minulle iskeekin äkkiä hirveä tarve saada oma lapsi. Kuinka pahasti sitä voisi sitten seota? Minulla on muutama tuttu, jolle iski salamana Tahtoo äidiksi! -vaihe aivan varoittamatta 4-kymppistensä aikoihin. Yksi löysi sattumalta baarista leskimiehen, jolla on ennestään kolme lasta - omaa ei enää tarvittukaan. Toinen päätti parin vuoden epätoivoisen säätelyn ja yrittämisen jälkeen olevansa kummitätityyppi. Kolmas pokasi baarista random-miehen ja teki tämän kanssa lapsen - suhde päättyi, mutta ystävyys- ja isyyssuhde ovat onneksi säilyneet. Neljännelle kelpasi isäksi ihan kuka tahansa - lopputuloksen voitte kuvitella.

Mitä jos minä olenkin - kaikesta tästä historiastani huolimatta - samassa tilanteessa parin vuoden kuluttua? Kaiken järjen mukaan minulla ei ole mitään hätää, mutta toisinaan mietityttää. Sitä kun on nähnyt tässä elämässä ihan tarpeeksi yllättäviä sekoamisia ja nuttujen kääntämisiä.

*

En ole koskaan potenut vauvakuumetta. Minusta on kiva hoitaa muutamien hyvien ystävien vauveleita ja taaperoita, jotka ovat aivan loistavia tyyppejä. Muuten en saa mitään erityisiä kicksejä lapsista - varsinkaan niistä sekopäisistä sinkoilijoista ja hemmotelluista pikkuhitlereistä, joiden vanhemmat tarvitsisivat kasvatusta vanhempana olemisesta. Nuorisopuolen työntekijänä on kiva katsella, miten muutamista nk. vapaana pidetyn kasvatuksen hedelmistä jollakin kollegallani tulee olemaan paljon "iloa" jokusen vuoden päästä - ja joku parka opettaja joutuu sitten taistoamaan vanhempien kanssa.

*

Minusta on pelottavaa, miten pakollisena lasten hankkiminen nähdään edelleenkin. Jos varsinkin nainen sanoo, ettei todennäköisesti tule hankkimaan lapsia, altistaa itsensä monenlaisille reaktioille säälistä vihaan. Koska olen nuorisopuolella duunissa, saan usein ivallisia kommentteja siitä, että taidan olla sitten väärässä duunissa. En aina kehtaa äyskäistä totuutta: minun duunissani pidetään huolta niistä, joista kukaan muu ei huolehdi. Siinä on huollettavia ihan tarpeeksi.

Koen jotenkin huvittavaksi sen, miten iso "ongelma" sinkkuus ja lapsettomuus on osalle ihmisistä. Joskus tulee todellakin harrastettua eräänlaisia ihmiskokeita ja kerrottua rehellisesti, miksi ei ole parisuhteessa tai hankkimassa lapsia. Yleensä silloin saa osakseen pahoja katseita kärkevyydestä. Pitäisi vissiin istua vain tyynenä ja hymyillä kiusaantunutta ja häpeävää pientä hymyä, kun kerran on saanut sellaisen armon, että kutsutaan pariskuntaillallisille ihan sinkkuna.

Sinkulle saa huomautella sinkkuudesta, olla ilkeä, kysellä henkilökohtaisuuksia, vähätellä, neuvoa ja opastaa. Sinkku ei saa tästä "huolenpidosta" suuttua. Sinkulta saa vaatia kuvailua "villistä" (seksi)elämästä ja kun itse nyt ei satu elämään Sinkkuelämän maailmassa missään muodossa (ja vaikka eläisikin, ei halua sitä samaan tapaan jakaa), saa sitten osakseen myrtsiä ilmettä. Samaan tapaan kuuluu kysellä lapsettomilla pikkuisten jalkojen töminästä ja huomautella, että kyllä nyt ne piltit pitäisi hankkia niin ja niin nopeasti. Taas saa pohtia moisten jurpojen alkuperää - lapsettomuudesta kärsivä ja monenlaiseen vihjailuun kypsynyt tuttavapariskunta on ryhtynyt kertomaan avoimesta asiasta - laukomaan ikävänsävyisiin kysymyksiin napalmisia vastauksia. Mikä on reaktio? "Aijaa, säästäkää nyt meidän yksityiskohdilta..." Hei, sitä saa, mitä repii.

*

Olen viime aikoina puhunut paljon ikäisteni, nuorempien ja vanhempien mies- ja naispuolisten ystävien kanssa sinkkuudesta, parisuhteista, perhemuodoista, lapsista ja lapsettomuudesta. Sinkkuus on ihanaa ja surullista; parisuhde on taivas ja helvetti; perheen perustaminen ei ole aina helppoa...

*

Ihminen ei pysty jumalana päättämään, valitsemaan ja luomaan kaikkea. Se olisi hyvä kaikkien muistaa - kuten myös se, että jokaisella on oma tapansa tulla onnelliseksi.

Rakastan uusien ihmisten tapaamista. Rakastan ihmisten katselua. Rakastan istua kahvilla ja kuunnella hajanaisia keskusteluja ympärilläni. Tykkään heittää absurdia läppää vieraiden ihmisten kanssa. Rakastan istua kaksin ystävän kanssa puhumassa (muka)syvällisiä. Rakastan ihmisten seuraa.

Samaan aikaan tarvitsen paljon yksinäisyyttä. Minun on pakko saada kävellä yksin. Istua yksin kahvilla. Maata yksin himassa jalat seinällä. Istua yksin kotona lukemassa. Naputella yksin konetta kotona. Kuunnella musiikkia ja kirjoittaa kotona yksin kaikessa rauhassa.

*

Minulla oli ihana päivä ystävän seurassa. Nyt saan olla kotona. Ihan rauhassa ja yksin. <3

"Listen as the tale begins to now unweave
The will of strong mind he'll never deceive
I speak the words to lay me down, I am ever strong
Against the all-knowing thief of imagination..."
(Nevermore: The Sanity Assassin)

*

Istumme kahvilassa teemukit kädessä. Nenämme ovat kymmenen sentin päässä toisistaan. Puhumme yhtä aikaa ja vuorotellen. Vaikenemme. Katselemme toisiamme silmiin ja hymyilemme. Meillä on salaisuuksia. Kikatamme, kiusoittelemme. Puhumme monenlaisesta. Olemme kuin penskat lastentarhassa. Paitsi että meillä ei ole hoitajaa kiskomassa päikkäreille tai välipalalle.

*

Meillä on kummallakin oma tila ja elämä. Polkumme risteävät satunnaisesti. Tunnemme toisemme älyttömän hyvin, mutta emme tunne kuitenkaan. Se on vapauttavaa.

*

Mies ja nainen eivät kuulemma voi olla vain kavereita. Voivat. Ärsyttää, että niin moni epäilee sitä.

Aurinko paistaa sisään ikkunasta. Pölyhiukkaset tanssivat valossa, ikkunasta kuulee raitiovaunujen kolinan ja liikenteen huminan. Maailma on täynnä kevään kirkasta valoa. Ystäväni astuu sisälle juomaan kupillisen teetä ennen kävelylenkkiä. Kämpässä pauhaa Amorphis.
- Herrajumala, mitä ranteenvuolemismusaa sä oikein taas kuuntelet? Nyt on hei kevät! Iloista musiikki peliin.
- Ainahan mä kuuntelen tällaista musiikkia. Ja tää Amo on kyllä melkoisen kaukana goottisynkistelystä.
- Kuuntelethan sä nyt muutakin kuin metallia. Pliis, miten olisi nyt Nancy Sinatra? Tai Leonard Cohen? Tai jotain muuta, mitä tahansa.
- Mut tämä sopii nyt fiilikseen...
- Jne...

*

Ystäväni ja minä olemme monista asioista samaa mieltä. Luemme paljon; käymme yhdessä teatterissa, taidenäyttelyissä ja leffassa; työskentelemme hyvin samalla alalla, toisinaan jopa samalla työpaikalla; tykkäämme kahviloista, kuohuviinistä ja pitkistä kävelyistä; rakastamme matkustamista; arvomaailmamme ovat varsin yhteneväiset.

Suurin eroavaisuutemme on musiikki. Okei, käymme yhdessä oopperassa ja klasarikonsissa, kenties kuuntelemassa jazziakin. Mutta se muu sitten...

Minä olen ystäväni mukaan mustan ja pimeän örinän nainen. Kuuntelen lapsellista ja kamalaa ölinää ja heilun kummallisten ihmisten kanssa festareilla, jonne häntä ei saisi elävänä. Käyn baareissa, joissa menninkäiset ja örkit kokoontuvat. Minut näkee kävelemässä käsikynkkää kaikenlaisten kummallisten pitkätukkien kanssa, joiden olisi pitänyt leikata lettinsä viimeistään ysärin alussa. Olen kiinnostunut kummallisista asioista musiikkiin liittyen ja lähden toisinaan juhlimaan sellaisissa releissä, ettei kanssani kehtaisi kulkea kadulla. Hän ei siedä musiikkiani lainkaan.

Minun mielestäni hänen musiikkinsa kuuluu osittain sarjaan "ihan kiva". Siis sellaista, että sitä kuuntelee autossa tai taustamusiikkina, mutta keikoilla tai baarissa ei. Osa musiikista menee siihen mukamuodikkaaseen hipsterikategoriaan, joka aiheutta puistatusta - suurin syy tosin lienee siinä aineksessa, joka käy kyseisen muzakin baareissa ja keikoilla. Osa musiikista taas on sellaista, jota kuuntelin itse nuorempina etsikkoaikoinani, sellaista, jolla on tietynlaista nostalgista kuriositeettiarvoa oikeanlaisessa mielentilassa.

*

Tajusin pari vuotta sitten, että musiikkimakumme määrittelee myös miesmakuamme. Tapasimme kerran ennen Tuskaa Kaisaniemen puistossa piknikillä, kun ystäväni breivasi sinne mustapukuisten sekaan. Hän oli tipauttaa leukansa nähtyään sattumalta kaksi exääni ja joukon kavereitani siinä puiden varjossa. Jälkeenpäin hän hönkäili: "Mistä ihmeessä sä bongaat nuo sudensilmäiset, pelottavat, kaksimetriset viikinkikaapit, joilla on kaksi metriä tukkaa?" Minulla kesti hetki tajuta, että näemme asiat hieman toisin. Juu, kaverit olivat pitkiä, pitkätukkaisia ja skrodeja, mutta moisten nallekarhujen kutsuminen pelottaviksi oli vähän hämmentävää. Hänen oma miesmakunsa on huomattavasti poikamaisempi, hentoisempi ja pienikokoisempi. Mietin kerran, että olisimme olleet melkoisen hersyvä nelikko, jos olisimme liikkuneet yhdessä edellisten seurustelukumppaniemme kanssa: Tuska-stereotypia ja Flow-stereotypia olisivat luultavasti kohdanneet pahimmillaan.

*

Olen tottunut siihen, että ystäväpiiriini kuuluu hyvin monenlaisia ihmisiä. On toisinaan pikkuisen mielenkiintoista pitää bileitä tai lähteä jonnekin isolla porukalla - siksi tulee usein järkättyä paritkin juhlat jonkin aiheen ympärille. Jos kaikki ystäväni saisi samaan tilaan, pitäisi paikalle kutsua valmiiksi pari rauhanneuvottelijaa, vartijat ja sairaanhoitaja. Pieni sota saataisiin iisisti aikaan. Osalla kun on paljon vahvoja mielipiteitä ja pikkuisen heikko toleranssi muunlaisille ihmisille kuin itse on. Toisen mielestä erilainen tyyppi on sivistymätön moukka, toisen mielestä erilainen tyyppi on maailmasta vieraantunut hienostelija.

En pidä itseäni mitenkään poikkeuksellisen avakatseisena, ihan tavallisena suht suvaitsevana vain, mutta noiden hetkien aikana todellakin siunaa menneisyyttään pikkukaupungissa, jossa kaikki penskat sullottiin samaan opinahjoon iskän/äiskän lompsan paksuudesta, talon kalleudesta tai taustasta huolimatta. Ja siunaa myös sitä, että tuttavapiirissä on edelleen hyvin monenlaisia ihmisiä. Muuten sitä tulee helposti päädyttyä omanlaiseen pikkuiseen kuplaansa. Kaikesta ei tarvitse tykätä, mutta monenlaista on kiva suvaita ja kokeilla.

Huomaan pyöritteleväni silmiäni niiden ihmisten kohdalla, joilla on kavereissaan vain akateemisia ihmisiä. Ja jotka ovat tarpeeksi tyhmiä leuhkiakseen sillä samaan tapaan kuin silläkin, etteivät ole koskaan käyneet Kontulassa. Siinä porukassa on eksoottista kertoa, että on seurustellut metallimiehen kanssa (siis sellaisen, jolle homma on sekä ammatti että musiikkimaku).

Oma ammattiala pakottaa myös pohtimaan monenlaista. Poliittisen tilanteen persuuntumisessa on tavallaan kyse myös paljolti muustakin - kuten aina populismin nousussa. Kun perinteisesti hyvin homogeenisena pidetty yhteiskunta joutuu kohtaamaan moniarvoistumisen kaikilta puoliltaan, huomataan, että muinainen yhtenäisyys on pinta, jonka alta löytyy paljon sellaista, mitä ei haluta nähdä, muistaa tai myöntää.

Kuultua, nähtyä, seurattua ja koettua:

*

- Mä oon susiruma.
- Se muija on vitun ruma.
- Kato, miten ruma ja läski.
- Noin ruma ihminen ja tekee noin.
- Sillä on tosi ruma mies.
- Mä oon ruma ilman meikkiä.
- Ei kukaan rakasta mua, koska mä olen ruma.
- Mä olen meistä rumempi, siksi mua ei huomata.
- Se ei halua rumaa tyttöystävää.
- Se haukkuu mua rumaksi.
- Koska mä olen ruma, mun pitää tyytyä siihen, mitä saan.
- Miksi mä olen syntynyt rumaksi?
- Miks noin ruma kehtaa kulkee kadulla?

*

- Mun mies ei ole koskaan nähnyt mua ilman meikkiä.
- Mä mietin ulkonäköäni koko ajan.
- Mä olen joka toinen päivä syömättä, jotta pysyn hoikkana.
- Mulla menee hirveesti rahaa kauneudenhoitoon.
- Kun mä katson telkkarista noita ulkonäönfiksausohjelmia, mä unelmoin samanlaisesta onnesta.
- Mun pitää olla kaunis, jotta saan töitä.
- Mua ärsyttää, että mä alistun ulkonäköpaineisiin.
- Olen huolissani tyttäreni ulkonäköpaineista.
- Edustavuus tarkoittaa tarkasti määriteltyä kauneutta.

*

- Mun esimies puhuu aina mun tisseille.
- Työkaverit pisteyttävät toimiston naisia eri ruumiinosien mukaan.
- Mä en ole kuulemma pantava.
- "Muodollinen pätevyys" voidaan tulkita monin tavoin.
- Mun oppilaat haukkuvat mua päin näköä.
- Ravintolassa jengiä arvostellaan kuin karjaa.
- Koska mä en ole mikään missi, mun pitäisi olla otettu kaikenlaisten idioottien huomiosta.

*

- Mä olen onnellinen, etten ole teinityttö.
- Mä huolehdin rypyistä - ja oon 25.
- Miksi kauneuskirurgiasta puhutaan synonyymina "itsestään huolta pitämiselle"?
- Kauniiksi kutsuminen on keino yrittää saavuttaa jotain, ei aito kehu.
- Mä olen huolissani nuorista naisista.
- Mun mummi on 90-vuotias. Mä ihailen sitä ja sen asennetta enemmän kuin koskaan.

*

Kun istun kahviloissa, kävelen kadulla, seuraan sosiaalisia medioita, luen lehtiä, katson televisiota, kuuntelen ihmisten keskusteluja, katselen ympärilleni kaupungilla ja seuraan tuttujeni juttelua, hämmennyn jatkuvasti siitä suoruudesta, millä ihmisten ulkonäköä ja olemusta arvostellaan.

Millainen ihminen on ruma? Siis oikeasti?
Myönnän, olen siinä mielessä vanhanaikainen, että mielestäni rumuus tulee sisältä: ilkeydestä, salakavaluudesta ja vehkeilystä.

*

Opin jo tarhassa, että minä en ole ainakaan kaunis. Kauniit tytöt olivat vaaleita, pitkätukkaisia, pienikokoisia, nukkemaisia ja herkkiä itkemään. Ala-asteella opin, että olen ruma. Siihen uskoinkin sitten kiltisti seuraavat viisitoista vuotta. Onneksi sentään minulla oli kaveripiiri, jossa ulkonäkö ei ollut sinällään mikään big deal.

Kun lähdin karkuun ulkomaille jumissa olevaa maailmaani, muutokseni lähti liikkeelle. Viimeiset vuodet olen ollut sitä mieltä, että olen persoonallisen näköinen ja kelpaan itselleni ihan hyvin. En uppoa tapettiin, jos en halua. Ja vaikka toisinaan oma kroppa ja pärstä ahdistavat, olen terve, iloinen ja työkykyinen. Mikä on aivan helvetin paljon.

*

Teen työtä nuorten parissa. Kun katselen teini-ikäisten ryhmää, tunnen niin monia asioita: ylpeyttä, huolta, ärsytystä, hellyyttä ja helpotusta. Ylpeyttä heidän pystyvyydestä ja draivistaan, huolta heidän hyvinvoinnistaan, ärsytystä monista pienistä asioista ja myös helpotusta siitä, etten ole enää heidän iässään.

Moni puhuu avoimesta elämästään luotettavaksi katsomalleen aikuiselle. On joka kertaa yhtä kylmäävää kuunnella sitä, miten vanhemmat, sukulaiset ja kaverit tekevät (tahallaan ja/tai tahtomattaan) hallaa nuoren käsitykselle itsestään. "Ukki sanoi, että kaikista meidän suvun naisista tulee jossain vaiheessa läskejä." "Isä sanoo, että mä olen rumempi kuin sisko." "Äiti sanoo, että mä en ole enää niin nätti, kun olen läskimpi." "Kun mä olen ruma, mun pitäisi olla ees hyvä koulussa." Niin sanotut "hyvää tarkoittavat ja kasvatukselliset" kommentit ovat syvältä - jokaista meistä on niillä kauniisti kasvatettu. Ja muistamme ne edelleen.

*

Ilkeys on muodikasta, nokkelaa ja muka-hauskaa. Se saa katsojia ja osallistujia: tositeevee, Seiska&co, nettipalstat. Toisten arvostelu tekee onnelliseksi. Minä en pidä siitä, kuten en pidä myöskään bitchailusta selän takana tai muiden haukkumisesta. Aiheuttaa joskus pientä kitkaa kaveritapaamisissa.

*

On niin paradoksaalista, että ulkoisesta täydellisyydestä on tehty normi. Pikku ongelma: kukaan ei koskaan saavuta sitä.

Olen viettänyt vuoden alun sekä uskomattoman tapahtumarikasta että ihanan rauhallista aikaa. Minulla on ollut aikaa ja toisaalta myös pakko pohtia elämääni eri tavoin kuin aiemmin. Olen saanut pysähtyä välillä, jos on ollut tarvetta. On ollut aikaa muille ja itselle. Nyt olen vetäytymässä hiljalleen syvemmälle kuoreeni, sillä koska minulla on ollut tavallista enemmän aikaa muille, aikaani on alettu pitää itsestään selvänä. Se on saanut minut päättämään entistä tiukemmin, että minun pitää oppia sanomaan "ei". Ihan oikeasti.

Olen myös liikkunut alkuvuoden hyvin mukavassa seurassa, olen saanut unohtaa monenlaisen turhan naputuksen ja valituksen. No, viimeisten viikkojen aikana on taas palattu tiskipöydän ääreen. Olen jälleen oppinut, että olen elämässäni epäonnistunut ja väärin elänyt. Tässä iässä ei pitäisi elää näin. Haukotus. Taas mennään.

Minä en suinkaan ole ainut elämäntapajeesusteluun tuttavapiirissäni törmännyt. Minä vain olen lähes immuuni sille nykyään - ärsytys ei silti ole loppunut. Asiaa on joutunut käsittelemään, koska osa ystävistäni ei vielä ole. Heitä arvostelu todella sattuu ja ahdistaa. Muut eivät ole kuunnelleet tuota mantraa 17-vuotiaasta.

*

Väite 1:
- Et sinäkään ole kyllä elämässäsi mitään saavuttanut. Tuossä iässä sinulle ei ole omistusasuntoa, miestä/vaimoa, lapsia, kesämökkiä, autoa tai vakituista työtä. Pitäisi kuule nyt vähän pohtia, että olisi sinusta tälle yhteiskunnalle jotakin hyötyä!

Vastaus:
- Olen tehnyt töitä viimeiset kymmenen vuotta jatkuvasti. Olen saavuttanut työssäni menestystä ja nauttinut siitä. Minä arvostan työtäni, asiakkaani ovat arvostaneet työpanostani. Olen asunut ulkomailla ja reissannut varojen salliessa, minulla on hyvät välit perheeseeni, minulla on ystäviä ja harrastuksia. Maksan veroni, yritän elää ekologisesti, yritän säästää pätkäduunituloista ja nautin elämän pienistä asioista. Ja olen tyytyväinen elämääni.
Onnea sinulle, arvostelija. Toivottavasti olet omassa elämässäsi yhtä onnellinen kuin minä. Sinä et välitä, että arvostelusi satuttaa muutamia muita; heitä, jotka ovat halunneet lapsia ja perheen. Miksi käännät veistä haavassa? Tehdäänkö niin ystävälle? Miksi pitää olla ilkeä?

*

Väite 2:
- Sinkkunaiset/-miehet ovat niin säälittäviä, juoksevat vaan baarissa vonkaamassa perheellisiä miehiä/naisia. Varsinkin naiset ihan ukkomiehiä tarkoituksella jahtaavat, miesparkoja. Ja kaikenlaiset hampuusit kutittelevat kerrankin viihteelle päässeitä perheenäitejä. Mitä sitten siinä mies/nainen voi, vaikka on kunnon kiltti nainen/mies kotona istumassa, kun sellainen tyyppi väkisin käy päälle....

Vastaus:
- Kaikkeen tarvitaan kaksi. Sinkkunaisia ja -miehiä jahtaavat ukkomiehet ja perheenäidit ovat vielä yleisempiä kuin varattuja jahtaavat sinkut. Ja kannattaa muistaa, oi kiltti kotona istuja, että varatut jahtaavat sinkkuja ja varattuja sormus näkyvästi sormessa. Varatut vonkaajat ovat oksettavia. Minä olen onnellinen siitä, että olen "liian itsenäinen vaimomatskuksi" - enkä ole koskaan sekaantunut varattuun.

*

Väite 3:
- Sä elät moraalitonta elämää, käyt liikaa ulkona, pokailet liikaa, juot liikaa viinaa etkä välitä kenestäkään.

Vastaus:
- Olen itse vastuussa elämästäni. Mikä on liikaa? Ulkona käydään tapaamassa kavereita, tanssimassa, keikoilla ja tapaamassa kivoja ihmisiä. Joskus viiniä kuluu enemmän, usein ei lainkaan. Minä välitän tärkeistä ihmisistäni, itsestäni ja maailmasta. En elä täydellistä elämää, mutta en kadehdi muitakaan. Onni löytyy omasta itsestä.

*

Istuin sohvalla ja silitin ystävän hiuksia aamun kasvavassa valossa. Väsynyt tyyppi sanoi menevänsä nukkumaan. Minä käperryin sohvalle nukkumaan. Juuri ennen nukahtamistani tunsin, miten ystäväni istui viereeni ja silitti hiuksiani, kunnes nukahdin.