Turn Loose the Swans

Niin moni on nyt siinä tilanteessa. Seisoo hieman epävakaassa asennossa, kurottelee, nousee varpailleen, ojentaa kätensä, kokeilee askeleen pituutta, pohtii hyppäämistä. Sitten istahtaa alas miettimään ja pohtimaan. Yrittää uudestaan. Laskeskelee, suunnittelee, arvioi. Kokoaa voimansa hyppyyn.

Osa jättää yrityksen väliin, osa putoaa, osa jää reunalle roikkumaan, osa laskeutuu sulavasti tai kompastellen toiselle puolelle.

Osa jää katsomaan onnistujien perään ja puree hammasta. Osa lannistuu. Osa yrittää uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

*

Moni ystäväni ja tuttavani elää tällä hetkellä unelman tai unelmien reunalla; samaan aikaan kaikki on niin lähellä ja niin kaukana. Toiveet ja haaveet ovat moninaiset; pieniä haaveita, suuria toiveita, haurastakin hauraampia unelmia. Omat toiveet ja oma tahto saavat vastaansa kylmänkovat elämän realiteetit. Siinä vaiheessa saa astella elämänsä polkua yhtä huolella kuin suoalueella saa pysyä pitkospuilla tai saa pohdiskella tunne-elämässään uskalluksen ja kauhun tasapainon merkitystä.

Työpaikka, asunto, parisuhde ja lapset ovat kenties ne yleisimmät konkreettiset unelmat, elämänlaatu ja tyytyväisyys ehkäpä ne abstraktimmat. Yhteistä on se, että niiden uskotaan, halutaan ja toivotaan olevan mahdollisia. Jos naapuri on onnistunut, onnistun minäkin; jos ystäväni ovat saavuttaneet ne, minunkin pitää ne saavuttaa. Osan kohdalla kyse on omista unelmista, osalla taas kyse on "minun kuuluu" -unelmista.

*

Olen kiertänyt viime aikoina ystävien seurana niin vuokra-asunto- kuin omistusasuntonäyttöjäkin. Asuntoa valitessa ovat unelmat hyvinkin konkreettiset, mutta toisaalta niihin sisältyy monenlaista. Töölön, Kampin, Kluuvin ja Meilanden omistusasuntonäytöissä keskusteltiin "oikeista" osoitteista, "oikeanlaisista" naapureista ja "oikeiden ihmisten" kaupunginosista. Kalliolaisessa vuokrakämppänäytössä Hesarilla korostettiin trendikkyyttä ja hyviä kulkuyhteyksiä sekä "eläväistä" ympäristöä.

Kiinteistönvälittäjät todellakin myyvät ja vuokraavat unelmia. Omistusasuntoa kantakaupungista etsivä ystävä unelmoi rauhasta, pysyvyydestä ja hyvistä yhteyksistä, vuokra-asuntoa Kalliosta ja Vallilasta etsivä kaveri taas haluaa keskelle elämää eron ja espoolaisen lähiöasumisen jälkeen. Minä kuljin mukana eräänlaisena unelmien portinvartijana ja lisäsilmäparina. Omat asuntounelmani ovat niin hatarat, että todellisuuden märkä läiskäys kasvoihin teki ihan hyvää.

*

Työpaikan löytäminen ja pitäminen ovat näinä vaihtelevina aikoina unelmien peruspilareita. Tosin sukupolveni on epävarmuuteen tottunut ja pätkätöiden kurimuksessa kasvanut. Omaa ura-, opinto- ja työtilannettaan surkutellessaan katsoo samaan aikaan peiliin: minulla on pätkätyötä nyt aika pitkäksi hetkeksi. Jollakin keinoilla, tiedossa olevilla, se pätkä pitää varmistaa. Se tarkoittaa keskittymistä, muun maailman kumun jättämistä rauhaan ja omaan itsekuriin luottamista.

*

Parisuhde, toisen puoliskon löytäminen ja onnen etsiminen ovat kenties haavoittuvimpia ja arimpia unelmia. Yhteiskunnassa, jossa parillisuutta pidetään normina, on helpompi sinnitellä "ihan kiva" -suhteessa kuin karata elämään itsenäistä elämää. Yksinoloa pidetään lapsellisuutena, välivaiheena, kelpaamattomuutena, tunnekylmyytenä, omituisuutena tai jonkinlaisena stigmana, josta pitää olla häpeissään ja nolo.

Jos ei taivu hyväntahtoisiin tuttavien paritusyrityksiin, pidetään kiittämättömänä. Jos ei jaksa kuunnella hymyssä suin ohjeita "sen oikean" löytämiseksi, voidaan todeta ihan kaiken kansan kuullen, että ilmankos ei kiittämätön kellekään kelvannut. Jos ei halua luopua ihan maltillisista vaatimuksistaan, pidetään nirsona. Jos rikkoo tuttavapiirin "deittailukoodin", pidetään säälittävänä. Jos käy baareissa tutustumassa ihmisiin, on hieman epäilyttävä, mutta koti-illan viettämisestä voidaan muistuttaa, että ketään ole kotoa haettu. Nettideittailu on säälittävää, mutta silti voidaan aina kahvipöydässä pohtia, että pitäisikö saamattomalle nyt yhdessä tekaista joku ilmoitus.

Jokainen ihminen elää omaan tahtiinsa, jokaisella on oman asioiden tärkeysjärjestyksensä, kaikki ihmiset eivät halua samoja asioita. On myös ihan puhdas totuus, että osalla on parempi onni omissa valinnoissaan. Ihmiset myös tyytyvät eri asioihin ja pariutuvat/pysyvät yksin omista syistään. Sitä pitää kunnioittaa. Siihen kunnioitukseen kyllä mielestäni kuuluisi myös uskollisuus; parisuhteessa olevan ei tarvitse katsella muualle. Samaan tapaan parisuhteessa oleva ei ole haaste, jonka "kypsyyttä" pitää kokeilla ihan leikin vuoksi.

*

Minulle ystävien pikkulapset ja vauvat eivät aiheuta vauvakuumetta. Suloinen pikkuneiti saa rauhassa tuhista rinnuksiani vasten, reipas pikkumies tutkiskella käsveskani sisältöä minun ryhtymättä haikeaksi. Tosi monelle taas tyhjä syli taas tuo surua ja ahdistusta. Se biologinen kirkonkello ei kaikille anna armoa. Kun 35-vuotias sinkkunainen itkee parisuhteen ja oman lapsen puuttumista, tuntuvat lohdutukset laimeilta. Ympäristökin tuputtaa lisääntymisen ilosanomaa, ja tuttavat huomauttelevat.

*

Konkreettiset unelmat on tietyssä mielessä vaarallisen selkeitä. Moni näkee ne pakollisina etappeina elämän polulla, rasteina, jotka on vain löydettävä. Sitten voikin kiiruhtaa kohti maalia, epämääräistä "hyvän/oikean ihmisen" olotilaa.

Tunnen itseni usein niin kovin lapselliseksi ja häilyväksi näiden päämäärätietoisten elämäjotostelijoiden keskellä. Minun suurin toiveeni on olla onnellinen. Minulla on paljon unelmia, haaveita ja toiveita, mutta silti haluaisin kaikkein eniten osata elää ja nauttia hetkestä ja pienistä asioista. Kun tällaisen asian menee toteamaan Oikeille Aikuisille, saa osakseen sääliviä katseita. Vähemmästäkin tuntee itsensä tuulentavoittelijaksi unelmien maan kaukaisimmalla rannalla.

Tiedän olevani monessa asiassa lapsellinen haihattelija. Kun istuin aamupäivällä sängylläni lukemassa kirjaa ja siemailemassa teetä ja katselemassa taivasta ikkunastani, huomasin toivovani, että lomani ei olisi vielä ohi. Suurin suruni on se, etten ole ehtinyt lukea tarpeeksi lomallani.

Moni sanoisi, että lukeminen onnistuu milloin vain, siihen ei lomaa tarvita. Kaltaiselleni himolukijalle ja asioista intohimoisesti kiinnostuvalle täydelliseen lukukokemukseen tarvitaan lomaa, sillä silloin asioista voi ottaa kunnolla selvää.

Viisitoista vuotta sitten luin kirjan suomalaisista Tulenkantajat-ryhmän jäsenistä. Vaikka olinkin lukenut paljon mm. Katri Valaa, Yrjö Jylhää ja Mika Waltaria sekä Olavi Paavolaista, halusin tietää lisää. Oli mielenkiintoista sukeltaa maailmaan, aikakauteen, joka oli monen ollut pakko unohtaa sodan myötä.

Moni Tulenkantajista ei koskaan toipunut toisesta maailmansodasta. Kukapa uskoisi, että talvisodan jälkeen Kiirastuli-runokokoelmassaan sodan mielettömyyttä pohtinut Yrjö Jylhä oli vain jokunen vuosi aiemmin tanssinut itämaisen musiikin tahdissa yläruumis paljaana, "kuin jännitetty jousi" Olavi Paavolaisen Kivennavan huvilan itämaisissa illoissa. Kukapa uskoisi, että Synkän yksinpuhelun jatkosodan jälkeen kirjoittanut Olavi Paavolainen jumaloi aikoinaan - myöhemmin kiroamaansa - teknistä kehitystä teoksessaan Nykyaikaa etsimässä.

Sinä kesänä, jolloin löysin Tulenkantajat, löysin myös lomalukemisen ytimen. Lomalla voi heittäytyä hömpän, vakavuuden, kirjailijan tai aikakauden vietäväksi huolehtimatta huomisesta. Silloin voi lukea yöt ja päivät läpeensä. Silloin ei tarvitse huolehtia siitä, että muutaman tunnin päästä olisi noustava ylös ja oltava tehokas osa kunniallista työkoneistoa.

Katsoin kahvilassa ympärilleni. Takana oli lyhyt päivä töissä, edessä tapaaminen vanhan ystävän kanssa. Koska en saanut yöllä unta, olin lukenut hämärän lukulamppuni valossa kaikkea sekavaa ja katsellut musteensinistä yötaivasta ikkunasta. Kadulta kuului ihmisten nauruja ja huutoa, elokuun pehmeä yö sai ihmiset liikkeelle.

Jutustelimme ystäväni kanssa niitä näitä. Hän oli saanut vietettyä mukavan loman. Kertoilin omasta rauhallisesta lomastani, opiskeluista ja muista. Ystäväni katseli minua hetken ja kysyi sitten varovasti, josko kaikki oli hyvin. Silmissäni oli kuulemma sama vainottu ilme kuin koko viime vuodenkin. Kuittasin kysymyksen naurulla ja kerroin yöllisestä unettomuudestani. Ystäväni nyökkäili kuin ei uskoisi. Sipsuttelin kummastuneena kotiin kaupan kautta. Kun seisoin kotona peilin ääressä, katselin kuvaani tarkkaan ja yritin nähdä, mitä ystäväni tarkoitti. Hän oli vielä lähtiessään pyytänyt, että lakkaisin huolehtimasta ja antaisin mennä vain. Irvistin neuvolle, sillä podettuani jokin aika sitten ensimmäisen krapulani kymmeneen vuoteen olin mielestäni ”antanut mennä” ihan tarpeeksi ja hankkinut mehevän morkkiksen.

Kun katsoo itseään peilistä, huomaa ensiksi oman vanhenemisensa. Tuntui, kuin silmänaluseni olisivat pysyvästi muuttuneet sinisiksi ja katseeni väsyneeksi. Silloin kun ei jaksanut meikata väsymystään piiloon, näyttikin varsin vainotulta. Kaivoin peitevoiteet esille seuraavaa työpäivää varten ja käperryin lukemaan kirjaa. Toivottavasti tänä yönä nukkumatti tulee katutöiden melusta huolimatta...

Olen aina pitänyt Nancy Sinatrasta. Kaverini äiti kuunteli usein hänen musiikkiaan ollessani pieni. Ostin vuosia sitten Nancyn kokelman, jota kuuntelin varsin aktiivisesti. Vein levyn edelliseen työpaikkaanikin, jossa meillä oli tapana välillä kuunnella perjantaisin levyjä radion sijasta. Nancyn levyn näkeminen aiheutti hilpeyttä. Levyn kuuntelun jälkeen se kuunneltiin uudestaan. Ja uudestaan. Moni hankki levyn itselleen myöhemmin.

Levyn tunnetuimmat kappaleet ovat varmasti Nancy Sinatran duetot yhdessä Lee Hazelwoodin kanssa - poikkeuksena ehkä Bond-leffatunnari You Only Live Twice. Suomessa tunnetuin biisi lienee Summer Wine, jonka Anna Hanski levytti aikanaan nimellä Kotiviini. Biisin ovat levyttäneet monet muutkin, mm. Bono yhdessä the Corrsin kanssa. Ville Valon ja Natalia Avelonin Summer Wine -versio on myös varsin suosittu ja kaunis. Puhdasta kauhua taas on se, että Scooterkin on iskenyt silmänsä biisiin ja tehnyt oman version. Se on luonnollisesti yhtä henkevää menoa kuin koko Scooterkin. Ugh. Nancyn ja Lee Hazelwoodinkaan versio Summer Winesta ei ole alkuperäinen, sillä Hazelwood levytti sen alunperin Suzi Jane Hokomin kanssa.

Olen joskus toisen Nancy Sinatraa fanittavan ystäväni kanssa pohtinut, että Nancy Sinatran ja Ville Valon duetto voisi olla mielenkiintoinen. Se todella mielenkiintoinen olisi enkeliäänisen Anneke van Giersbergen (ex-The Gathering) ja kaikkien matalaäänisten mieslaulajien kuningas Peter Steele. Siinä olisi sitä jotain. Mmmmm...

Rakastan elokuun iltoja. Siis rakastan, rakastan, rakastan. Laskettelin välillä laiskasti ja välillä kovaa vauhtia Meikusta Skattalle, ihailin oranssinhehkuista kuuta ja kuulasta vettä, johon syksyn sytyttämät valot osuivat ja heijastuivat.

Päivät ovat vielä liian kuumia, mutta illat ovat täydellisiä. Olin ajatellut istahtaa hetkeksi Kaivarin rantaan katsomaan kuuta, mutta siellä oli liian paljon levottomia ihmisiä. Skattalla maltoin pysähtyä hetkeksi katsomaan Suomenlinnaa ja hohtavaa vettä, johon valonjuovat piirsivät viekottelevia siltoja.

*

Katsellessani kuuta mieleeni muistui lukukokemus vuosien takaa. Agnar Myklen teos Lasso runt fru Luna (suom. Silmukka kuun sirppiin) joutui aikoinaan sensuurin kynsiin ja ruokki kirjarovioita "syntisen sisältönsä" vuoksi. Teoksen jatko-osa, Sången om den röda rubin (Laulu punaisesta rubiinista) joutui myös sensuurin kynsiin.

Kumpikin teos käsittelee ihmisten välisiä suhteita - sallittuja, kiellettyjä, peiteltyjä. Niiden kertomat tarinat ovat vahvoja kannanottoja yhteiskunnasta ja moraalista, sensuurin ja kirjallisen keskustelun mukaan rapauttavia ja vaarallisia. Toisaalta jonkin verran samoista aineksista saatiin Nobelin kirjallisuuspalkinto, kun Haldor Laxnessin Salka Valka antoi äänen omapäiselle nuorelle naiselle raa'assa islantilaistodellisuudessa.

Samaan kertojaperinteeseen katsoisin kuuluvan myös nuoremman norjalaisen kirjailijan, Herbjörg Wassmon, jonka Dina-trilogiassa liikutaan samoissa maisemissa luonnon ja ihmisluonnon armoilla. Vahvana ja muiden moraalin jalkoihinsa tallaavana luonnonvoimana Dina pitää käsissään omaisuutensa ja elämänsä ohjat kulkien tasan omaa polkuaan. Trilogian ensimmäisestä osastahan tehtiin suuri eurooppalainen yhteistuotantoelokuva, jonka pääosissa olivat mm. Maria Bonnievie ja Gerard Depardieu.

*

Kuun valossa ovat läsnä valo ja pimeys. Sen valo on pehmeämpi, himmeämpi ja armeliaampi kuin auringon. Sen valossa on vaarallisuutta, uhkaa ja dekadenttia värinää. Sen valo on kuin luotu haaveiluun.

In the morning mist by the waning moon
through the woods she set on foot
With a sacred blade cut the berries down
Dug up the dreaded mandrake root

Tread my path to summer’s end
This bequest I leave you she says
You will see what could be evergreen
Turn to copper and fade to gray

By the standing stones
Atropine eyes smiled at me
Sitting in a sluggish vertigo

Sands of time form another dream
No love without sacrifice
No life springs without decay
The final kiss is a wormy one
In soil’s cold caress to rest we’ll lay

Amorphis: Summer's End

Olen kuunnellut sitä nyt noin kuusitoista vuotta.

Olen kyllästynyt siihen monta kertaa. Olen lausunut mielipiteeni useasti. Se muokkautuu aina uusiksi, mutta pysyy oikeasti yhtenä ja samana. Sillä syyllistetään. Se aiheuttaa syyllisyyttä. Se on jokaisen "oma päätös". Sitä pidetään kansalaisvelvollisuutena. Oikeasti sitä ohjataan ulkopuolelta. Siihen yritetään vaikuttaa. Sillä arvotetaan. Sillä ahdistellaan. Se on iloinen asia. Se tuo pohjattomasti pahaa mieltä. Se ahdistaa. Se on yhdistänyt ja erottanut. Se vaikuttaa työhön. Se vaikuttaa parisuhteeseen. Oikeudesta siihen yksin tai samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa keskustellaan. Oikeudesta sen ehkäisyyn väitellään.

Kyse on tietysti lapsen hankkimisesta, lisääntymisestä ja maan täyttämisestä. Elämänmuodosta, joka kaikkien pitää tuntea omakseen, jos Matti Vanhasta ja muita hänen kaltaisiaan on uskominen.

Viime aikoina tuttavapiirissäni on ollut todellinen vauvabuumi, ja tahti vain kiihtyy vuoden loppua kohti. Olen ostanut hennonvärisiä ruusuja, pieniä pukineita, cavaa, vaippoja, katselukirjoja, bändipaitoja, kylpykirjoja ja tutteja pienokaisille sekä nähnyt lukuisia pieniä nöpönenuja tuhisemassa vaunuissa ja koppasissa. Monelle tuttavapiirissäni edessä on varsin uusi ilmiö. Minä olen seurannut samaa ilmiötä jo vuosia.

Osa lapsuudenystävistäni kun aloitti huomattavasti aikaisemmin perheen perustamisen. Moni heistä on suurista perheistä, heille monta lasta on itsestään selvä asia, josta ei tarvitse edes keskustella. Jos kenties lapsia niin monta ei tulisikaan, ne tulisi hankkia nuorina. Ennen 25 ikävuotta. Ihan saletisti.

Siinä seurueessa minä olin outo lintu. Olin iloinen ystävieni onnesta, mutta en ymmärtänyt heidän intoaan pesärakennukseen. He tulivat laukoneeksi ihan silkkaa ajattelemattomuuttaa monenlaista loukkaavaa, koska en vain ollut samasta puusta. En minä ollut valmis äidiksi. Minä istuin yliopiston lukusaleissa lukemassa, autoin ulkkarivaihtareita sopeutumaan, tein töitä niitä jostain saadessani, asuin pienessä opiskelijakämpässä, matkustelin vähillä rahoillani, rapsutin puistoissa koiria, olin tuttavistossa lapsenvahtina, tanssin osakunnissa ja kävin keikoilla.

Olen aina vihannut lapsenhankkimiskeskustelua, mutta huomaan palaavani siihen jatkuvasti - ehkä juuri sen ärsytyksen vuoksi. Lapsen hankkiminen ja hankkimattomuus + niiden keinot ovat juuri niitä henkilökohtainen muuttuu poliittisiksi -jankutuksia, joista keskustelu valtiovallan tasolla tuntuu erityisen falskilta. Kun sitten hra pääministeri loihee lausumaan siitä, miten ihmisten pitäisi elellä, tietää keskustelun viimeistään päässeen sellaisen muka-arvokeskustelun tasolle, jossa on vain häviäjiä. Ja ne häviäjät ovat tässäkin asiassa poikkeuksetta naisia. Puheen, katseen ja teon alla on naisen ruumis, josta hänen pitäisi kaiken järjen mukaan päättää itse ilman, että muut tulevat sorkkimaan. Kattia kanssa.

Perheen perustaminen ja lapsen hankkiminen ovat normi. Lapsen hankkiminen yksin, ilman sitä perhettä on normipoikkeama. Päätös olla hankkimatta lapsia on asia, jota täytyy perustella ja puolustella. Vastahakoinen lapsettomuus on edelleen tabu monessa mielessä.

Vaikka ihmisten odotetaan hankkivan lapsia, on lapsi epäsuotuisa asia naisen urakehitykselle. Lapsen hankkiminen yksin on epäilyttävä ja säälittävä asia naisen urakehitykselle ja altistaa hänet ympäristön puheille. Harkittu lapsettomuus on naiivi mielentila, joka kyllä muuttuu, kun "se oikea mies" osuu kohdalle, joten lapsetonkin on uhkaava tuleva äitiyslomalainen. Vastahakoisen lapsettomuuden tragediassa toisaalta kysellään, milloin jälkikasvua pukkaa, toisaalta varoitellaan lastenhankinnan jättämistä liian myöhään ja ohjeistetaan pseudotiedepaskalla kuunasennoista alkaen.

Samaan aikaan kun monessa perheessä opetellaan käyttämään rintapumppua ja totutellaan yökiljuntaan, itkee moni tuttava itsensä uneen siitä syystä, ettei ole vastaavassa tilanteessa. Samaan aikaan vauvabuumin kanssa tuli erobuumi. Eräskin ystävätär itki purkautuneen avoliiton ja kihlauksen jälkeen, että hän oli toivonut olevansa äiti 2010-luvun alkaessa. Toinen itki ihmisten ilkeyttä; hänellekin on tultu sanomaan mukaosaaottavasti, että "... voi miten ikävää, että ero tuli, tässä jo niiiiiin odoteltiin hääkelloja ja pientä jalkojen töminää." Tuollaisen voi sanoa vain aidosti ilkeä ihminen. Jos olisin ollut paikalla, olisin varmaan sanonut jotakin kovastikin rumaa. Esimerkiksi sen, ettei äitiys tee kenestäkään arvokkaampaa ihmistä - eikä ainakaan sanojan tapauksessa ole lisännyt älyä ja empaattisuutta.

Kateus on katala tunne. Minullekin on moni sanonut, että olen varmaan kateellinen perheellisille ystävilleni - kerran on jopa eräskin vajakki pitänyt kasvoista kiinni ja käskenyt katsoa silmiin ja vakuuttaa, etten ole kateellinen. (Siis oikeasti!) Katsoin levollisesti takaisin ja sanoin, etten ole tippaakaan kateellinen. Käytöstavaton vajakki päästi otteensa irti ja sihahti, että minun täytyy olla tunteeton ja kylmä ihminen. Minua lähinnä nauratti ja säälitti tämä ihminen, jonka levy on edelleen sama. Olisiko nyt 12. vuosi menossa.

Toisaalta moni lasta haluava on niin kateellinen perheellisille, ettei uskalla ottaa vastaa kutsuja pienokaisia katsomaan. Heidän iloonsa toisten puolesta sekaantuu kateutta, mikä aiheuttaa huonoa omatuntoa. Miten sitä ei voi olla iloinen ystävän puolesta?

En ole koskaan potenut vauvakuumetta. En ole koskaan ajatellut synnyttäväni. Olen aina sanonut, että jos hankin lapsia, haluaisin adoptoida. Ei minua haittaisi, jos suurella rakkaudellani olisi lapsia. Minä pidän lapsista ja teen nuorten parissa työtä.

Pidän itseäni huomattavasti enemmän kummitätityyppinä kuin äitityyppinä. Ei lapsettomuus tee minusta huonoa ihmistä. Ei se tee minusta vähemmän naista. Jos joku niin väittää, se on hänen oma häpeänsä.

... kun saa herätä asfalttiporan jyrinään varsin lyhyen yöunen jälkeen. Voihan seitan. Olipas herätys. Peilistä katsovat tomaattisilmät pitäisi saada sellaiseen kuosiin, ettei kukaan tule seivästämään vaarnalla kaupungilla luultuaan vampyyriksi.

... ja paljon muuta irrelevanttia ja sekavaa.

Minulla on tänään ollut jotenkin flappermainen olo. Kun tässä on nyt kuitenkin loppujen lopuksi noin yhdeksänkymmentä vuotta myöhässä aikakaudesta, pikkuisen liian vanha, aivan liian pyöreämuodokas, tupakointivastainen, liian kihararukkainen, liian hyvissä väleissä vanhempiinsa ja liian poroporvarillisessa ammatissa, niin ei se oikein suju. Damn.

Olisi silti melkoisen ihanaa istua berliiniläisessä tai newyorkilaisessa jazz-luolassa shampanja- tai sektilasi kädessään, toisessa kädessä savuke imagoimukkeessa, hiukset kuin Louise Brooksilla Pandoran lippaassa ja elämäntapa kuin Lois "Lipstick" Longilla.

Flapperien aika oli lyhyen aikakauden huumaa, eräänlainen todellisuuspakotrippi, joka päättyi suureen lamaan. Silti aikakaudesta jäi eloon monenlaista, vaikka monessa yhteydessä 1920- ja 1930-luvusta puhutaan jotenkin häpeillen niin poliittisten kuin elämäntavalistenkin syiden vuoksi. Ehkäpä siksi juuri 1910-, 1920- ja 1930-luku kiinnostavatkin niin paljon. Sen ristiriidan ja dekadentin elämänjanon vuoksi. Siihen verrattuna tämä tositeeveeaika on jotenkin kovasti väljähtynyttä...

*

Suuren flapperkaihoni takana taitaa olla se, että pitäisi olla ahkera monessa asiassa. Ei vaan jotenkin jaksa. Blah.

Käväisin taas taivaassa, Akateemisessa kirjakaupassa. Katselin, kiertelin, ihailin, selailin, haistelin ja pohdin. Pelkään joku kerta ihan oikeasti joutuvani hullujenhuoneelle kirjasto-, kirjakauppa-, kirjakirppis- tai antikkakäytökseni perusteella. Eräs kaverini nimittäin kerran huomautti ystävällisesti, että näytän usein lapselta lelukaupassa ja käyttäydynkin hieman samaan tapaan: tuhisen kuulemma autuaasti, hymyilen kuin muksu karkkikaupassa, silittelen kirjoja ja katselen kaihoisasti. Sitten näytän keskittyneeltä kuin aarteenetsijä, mutta toisaalta omassa maailmassani olemisen vuoksi ohitseni voisi mennä kolmijalkainen lehmä minun huomaamattani. Lopulta näytän äärimmäisen surkealta, koska en voi ottaa mukaani koko kirjamäärää. Kiva tietää...

Hiivin siis kotiin kantaen aarteita vaatimattomassa muovikassissa. Katselin snobistisen säälivästä Louis Vuitton -kaupasta astelleita naisia ja kiiltävään autoonsa nojailevaa elttaantunutta ex-rantaleijonaa. Minulla oli kassillinen kirjoja, mustikoita ja vattuja. Hah.

Loppuilta on sujunut opiskellessa, lenkillä ja herkutellessa. Oli nimittäin pakko hakea vielä jätskikin. Hih. Ystäväni sai kävelyllämme angstikohtauksen, koska vastaan tuli vain "puolikutevia pariskuntia" (osa kulki käsi kädessä, siis...). Yritin siinä sitten rauhoitella, ja onneksi pahin ahdistus meni ohi. Saisipa hänen työkaverinsa nyt ne sokkotreffit järkätyksi, josko ahistus helpottaisi. Minua ahdistaa (ja pian myös kyllä ahistaa) tietoisuus loman loppumisesta. Huoh...