KYSYMYS: Olen 21-vuotias tuleva äiti. Lapseni isän kanssa olen ollut yhdessä vajaan vuoden ja suhteemme on alusta asti voinut hyvin, lukuunottamatta kommunikaatio-ongelmia. En jostain syystä osaa puhua tunteistani miehelleni, enkä välttämättä ihan arkisistakaan asioista. Olen tottunut pärjäämään yksin ja pitämään kaiken sisälläni, enkä lukuisista yrityksistä huolimatta pysty edelleenkään puhumaan miehelleni. Tämä asia vaivaa ajoittain meitä molempia, mutta selvästi enemmän miestä. Itse en pidä puhumattomuuttani niin suurena ongelmana. Minusta kaikesta ei tarvitsekaan pystyä puhumaan.
Haluaisin silti osata avautua enemmän miehelleni esimerkiksi minua ärsyttävistä asioista arjessa, toiveistani ja haluistani sekä omista tunteistani. Haluaisin kasvattaa tulevan lapsemme avoimeen ja rakastavaan puhekulttuuriin kotona, en asioiden salailuun ja hiljaa pysymiseen. Tämä asia rajoittaa muitakin ihmissuhteitani, en pysty puhumaan myöskään lapsuudenperheelleni enkä ystävilleni monistakaan asioista.
Miten voisin alkaa opetella puhumista? Tällä hetkellä yritän monta kertaa viikossa avautua miehelleni edes jostakin asiasta, mutta se tuntuu ylivoimaiselta ja tunnen ikään kuin jähmettyväni enkä saakaan sanaa suustani. Lopulta yleensä sanon jotakin turhanpäiväistä vaikka säästä tai pysyn hiljaa. Mikään muukaan viestimiskeino, kuten kirjoittaminen, ei tunnu luontevalta vaan puhumistakin vaikeammalta.
Nainen, 21
VASTAUS: Puhumisen vaikeus nousee esiin useissa parisuhteissa. Et siis ole asiasi kanssa yksin. Teidän tilanteessanne kuulostaa erittäin hienolta se, että olet itse motivoitunut muutokseen!
Ensimmäiseksi kehottaisin sinua tutustumaan puhumatomuuteesi. Onko se osa persoonallisuuttasi siten, että olet aina ollut vähäpuheinen? Miten puhelias olet yleensä? Jutteletko päivän tapahtumista, tuttujen kuulumisista, maailman tapahtumista tai muista yleisistä asioista? Tuntevatko perheesi ja ystäväsi sinut yleisesti ottaen hiljaisena ihmisenä? Jos tunnistat itsessäsi tällaista, hiljaisuus voi olla vahva osa omaa temperamenttiasi. Ehkä olet jossain määrin introvertti, sisään päin kääntyvä pohdiskelijatyyppi. Vaikka kulttuurimme tuntuu suosivan ulospäin suuntautuvia, koko ajan juttelevia ja muihin kontaktissa olevia ekstrovertteja, kumpikin perustemperamentti on yhtä hyvä ja tarpeellinen. Arvosta itseäsi juuri sellaisena kuin olet. Kun haluat sanoa jotain miehellesi, sano ensin omassa mielessäsi itsellesi: " Minun tapani puhua on ihan riittävän hyvä. Saan puhua niin kuin puhun." Ei ole väliä, käytätkö vähän vai paljon sanoja. Ei ole väliä, mistä aloitat. Kun pääset alkuun, kaikki tarpeellinen tulee kyllä sanotuksi.
Vähäpuheisuus ei kuitenkaan aina liity temperamenttiin. Se voi kehittyä myös huonojen kokemusten kautta. Onko sinulla kokemuksia siitä, että mielipiteitäsi tai tunteenilmaisujasi olisi joskus vähätelty ja olisit tullut nolatuksi, kun kerrot, mitä ajattelet ja miltä sinusta tuntuu? Jos tällaisia tilanteita kertyy liikaa, alkaa tulla varovaiseksi avautumaan itsestään. Mikäli tunnistat menneisyydestäsi tällaisia kokemuksia, muistuta itseäsi siitä, että nyt on nyt. Sinulla on mies, jonka kanssa haluat jakaa asioita ja tunteita. Saatte lapsen. Tämä on uusi mahdollisuus.
Kolmanneksi mietin puhumista suhteen kannalta. Onko puhuminen miehellesi luontevaa ja helppoa? Jos niin on, onko se aina ollut hänelle sellaista? Miten teidän kummankin lapsuudenkodissa puhuttiin? Mistä oli helppo puhua, mistä vaiettiin? Miten miehesi voisi auttaa sinua puhumaan kaikesta siitä, mistä haluaisit puhua? Miten te yhdessä haluatte puhua lapsellenne? Minusta on tärkeätä, että puhumisesta ei tule sinun ongelmaasi vaan teidän yhteinen asianne, sinun ja miehesi. Voisitte varata aikaa siihen, että istutte rauhassa sohvalle ja kerrotte toisillenne yhden mukavan ja yhden ikävän lapsuus- tai nuoruusmuiston. Puhukaa siitä, keille olette aikaisemmin kertoneet tästä muistosta ja miten kuulija suhtautui. Entä miltä tuntuu nyt kertoa tuo muisto puolisolle?
Puhumista voi opetella myös ammattilaisen kanssa. Näin raskausaikana vaikka neuvolapsykologi voi auttaa teitä alkuun.
Toivon teille iloista odotusaikaa ja rentoa puhumisen ja kuuntelemisen harjoittelemista! Jokainen voi oppia eikä kukaan tule koskaan valmiiksi.
KYSYMYS: Olen ollut miesystäväni kanssa 10 vuotta. Asuimme melkein 6 vuotta yhdessä ja olemme edelleen syvästi läheisiä, mutta viimeiset 3 vuotta olen töissä ulkomailla, vielä reilun vuoden. Luovuimme silloin yhteisestä asunnosta ja näemme harvoin. Siitä lähtien onni on koetellut miestä mm. vakituisen asunnon ja tulojen suhteen. Haluaisin nähdä hänellä menevän paremmin tai helpommin, ja tuen välillä taloudellisesti tai asioiden selvittämisessä. Joskus mietin tekeekö se hallaa, mutta toivon sydämeni pohjasta, että hyvä ihminen pääsisi vastaankäymisten kierteestä, jotka eivät ole itseaiheutettuja. Ne kuitenkin minun näkökulmasta hankaavat suhdettamme.
Koska asun uudessa maassa, minulla ei riitä rahkeet hänen tänne muuton järjestelyyn. Melkein erosimme pian muuttoni jälkeen, mutta olemme pitäneet kaukosuhdetta yllä. Jäi pieni trauma siitä, kuinka särkynyt hän oli silloin kun ehdotin eroa, ja pelkään aiheuttaa saman uudestaan - sekä itsekin katuvani, palasimmehan jo kerran yhteen. Nyt omat fiilikseni vaihtelevat. Minusta on vaikea sanoa millaista olisi taas asua yhdessä, mutta olen innostunut kun hän vierailee ja osaamme sopia harvat riitamme. Viesteilemme usein, arvostan miehen neuvoja ja huomiota. Mies on valmis yhteiseen tulevaisuuteen ja haluaa lapsen, itse olen epävarma realistisista asioista kuten toimeentulo. Lisäksi minulle läheinen perheeni ei pidä miehestä, enkä oikein itse viihdy miehen tuttujen seurassa. Meillä on erilainen kulttuuritausta, mihin olemme todella hyvin sopeutuneet ja kasvaneet. Se ei ole ongelman ydin.
Minua vaivaa erot elämänsuunnitelmissa ja kiinnostuksissa, ja pitkän tulevaisuuden kannalta erilaiset yhteiskunnassa selviytymisen mahdollisuutemme. Toisaalta mieheni hoitaa kodin, ja kokemukseni perusteella tiedän että hän olisi isänä aarre. Ennen kaikkea hän on luotettava, rennon positiivinen oman ailahtelevaisuuteni vastakohtana, ja kärsivällinen minua kohtaan. Tunnen olevani todella rakastettu ja arvostettu, mies hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Koen huonoa omatuntoa, että annan hänen odottaa (paluutani ja vauvaa). Olemme yli kolmekymppisiä.
Joskus haluaisin erota, vähän kyllästyttää ja haaveilen itseäni paremmin tai yhtä hyvin menestyvästä miehestä joka sopii sosiaalisiin piireihini, mutta tajuan myös, että olemme oppineet tuntemaan toisemme. Minulla on ihmisenä todella arvokas kumppani eikä rahalla saa rakkautta - mutta riittääkö pitkä, syvä läheisyys yhdistämään miedät? Olisinkohan tyytyväinen perinteiseen malliin käännettynä, tienaava äiti ja koti-isä…
Kosmopoliitti
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kerrot, että olette eläneet etäsuhteessa kolme vuotta, pidätte tiiviisti yhteyttä viestittelemällä ja miesystäväsi vierailee välillä luonasi ulkomailla. Suhteenne on edelleen syvästi läheinen. Mietit kuitenkin erovaisuuksianne kiinnostuksen kohteiden ja elämän suunnitelmien suhteen. Haaveilet miehestä, joka olisi enemmän samantyyppinen kuin sinä itse työelämän, menestyksen ja sosiaalisten piirien suhteen. Kerrot myös, että oma perheesi ei pidä miesystävästäsi. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla tästä lisää.
Kuvauksesi mukaan hän kuulostaa nimittäin unelmapuolisolta. Hän on luotettava, kärsivällinen ja positiivinen. Hän saa sinut tuntemaan itsesi rakastetuksi ja arvostetuksi ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Teillä on syvä läheisyys keskenänne. Kuulostaa todella upealta!
Kysymys onkin nyt siitä, millaisen kumppanin itsellesi ensisijaisesti haluat. Jos arvostat rakastavaa, turvallista parisuhdetta ja hyvää isää mahdollisille lapsillesi, hän on miehesi. Jos koet sellaisen kuitenkin vähän tylsänä ja kaipaat itsesi kaltaista puolisoa, hän ei ehkä sinulle riitä. Hankaluus on vain siinä, että yhdestä ihmisestä et voi saada kaikkea.
Teillä on jäljellä kaukosuhdetta enää yksi vuosi neljästä. Onko niin, että ennen paluutasi haluaisit päättää, jatkatteko sen jälkeen yhdessä vai erikseen? Jos päätät jatkaa hänen kanssaan, tee se siitä syystä, että rakastat ja arvostat häntä, ei siksi että pelkäät aiheuttaa hänelle pahaa mieltä. Jokainen ansaitsee tulla valituksi itsensä takia, ei säälistä.
Nyt kun asutte vielä toistaiseksi eri maissa, voit rauhassa tutkailla itseäsi ja sitä, mitä oikeasti toivot ja tarvitset. Visioi mielessäsi elämä yhdessä hänen kanssaan ja kaikkea sitä, mitä se elämä toisi tullessaan. Miten näet itsesi siinä kuvassa? Miltä se tuntuu? Mieti sitten se vaihtoehto, että eroatte, elät yksin ja olet vapaa etsimään toisen tyyppistä miestä. Millaisia mielikuvia se vaihtoehto nostaa mieleesi? Miltä ne tuntuvat?
Hyvään lopputulokseen pääsee, kun kuuntelee sekä sydäntään että järkeään. Silloin kun ne osoittavat samaan suuntaan, se suunta on oikea.
Toivon sinulle viisautta tehdä päätös, joka tuntuu itsesi ja elämäsi kannalta oikeimmalta.
KYSYMYS: Olen kohta 25-vuotias nainen, joka on ollut hieman yli neljä vuotta parisuhteessa. Kihlauduimme kaksi vuotta sittne syksyllä ja nyt olemme menossa naimisiin. Häihin on aikaa kaksi kuukautta. Olen pitkin suhdettamme aina välillä jahkaillut että onko hän minulle se oikea, vaikka hän on todella hyvä minulle. Hänessä on paljon sellaista, mitä mieheltä saatan toivoa; luotettava, rakastavainen, ymmärtäväinen, omaa saman arvot, haluaa samoja asioita, rakastaa minua ja hyväksyy tälläisenä kuin olen. Olen pari kertaa ihastunut toiseen mieheen (eri miehiin siis) tämän suhteen aikana, mutta aina pitänyt rajat flirttailussa ja todennut pian että mieheni on kumminkin se kenen kanssa haluan olla. Minulla on myös ihosairaus, joka saattaa vaikeuttaa seksin harrastamista, ja välillä on haitannutkin. Koin asian todella raskaasti, mutta mies on tukenut minua ja ollut todella ymmärtäväinen. Kuitenkin koen, ettei häneltä tule tietynlaista fyysistä kontaktia tai lämmittelyä seksiin. Syy voi tietenkin olla, ettei hän aina tiedä että missä kunnossa ihoni on, niin hän ei halua painostaa.
Tapasin nykyisen työni kautta miehen pikkujouluissa viime joulukuussa. Hän oli kohtelias, mukava, kehui minua ja loppuillasta piti kainalossaan. Kun sitten menin hyttiin lähti hän jälkikäteen perääni saatille. Hän yritti suudella, mutta minä väistin sen. Hän kunnioitti sitä. Seuraavana päivänä kuitenkin halusin liittyä hänen seuraansa. Lopulta vietimme loppu ajan yhdessä, ja jossain vaiheessa rohkaisin mieleni, ja suutelimme muutaman kerran. Hän oli jotenkin niin ihana ja kiehtova. Reissun jälkeen, pidin häneen viestitse yhteyttä, mutta hän ei ollut aktiivinen viestittelijä, joten luovutin. Meni aikaa, ennenkuin pääsin eteenpäin ja olin taas tyytyväinen ja luottavainen omaan suhteeseeni. Lähetimme hääkutsut vaikka välillä emmin asiaa, niin silloin se tuntui hyvältä ja oikealta.
Meillä oli kesäjuhlat yrityksessämme, johon tämä mies taas tuli. Lähdimme hyvin pian kahdestaan kiertelemään rauhallisempaan paikkaan, ja silloin tiesin heti mitä halusin. Suutelimme paljon, mutta mihinkään sen suurempaan emme ryhtyneet. Hän haluaa kunnioittaa suhdettani, ja pitää myös rajansa. Hän myös muistuttaa minua minun omasta elämästä tasaisesti, aina kun alan puhumaan tulevaisuudesta. Näin häntä myös seuraavina kahtena päivänä pikaisesti, jolloin taas suutelimme paljon, mutta raja meni siinä. Kerroin hänelle häistäni, mikä tuntui olevan hänelle ehdoton stoppi. Olen kuitenkin jonkin verran ollut häneen yhteydessä niin viestitse kuin puhelimitse, ja paljastui, että hän on kaikille yhtä nuiva vastaamaan viesteihin. Hän ei halua sanoa minulle mitään, mikä vaikuttaisi päätöksiini,ja yrittää perustella että minulla on oma elämä, jota ei tulisi rikkoa hänen takiaan, sillä hänen työkuviot vievät häntä ympäri suomea eikä hän asu suomessa. Näin ollen aikaa yhdessäoloon olisi hankala järjestää.
Jokin tässä miehessä vaan vetää niin puoleensa, etenkin siinä tavassa miten hän koskee, katsoo ja puhuu minulle. Huomaan että jotain sellaista kaipaan omassa suhteessani myös.
Omassa suhteessani vaivaa myös tietynlainen pelko kunnioittamattomuudesta. Mieheni, on humalassa joskus puhunut minusta todella ilkeästi kavereilleen ja kohdellut minua huonosti. Mikä taas on minulle kova paikka, sillä olen kärsinyt koko elämäni isäni alkoholismista ja koulukiusaamisesta. Koen, etten tiedä voinko luottaa hänen pitävän minun puolia aina.
Nyt mietin, että mitä teen. Tiedän, että tämän toisen miehen takia ei pidä hyvää suhdetta rikkoa, mutta olen alkanut miettimään että onko tässä kaikki mitä haluan ja tarvitsen. Eniten koen, että se etten alussa ollut niin täysillä ihastunut mieheeni, lähinnä ulkonäöllisistä syistä ongelmaksi ja sen että koen jonkin tietyn kipinä puuttuvan. Sen tunteen mikä tämän toisen kanssa tulee, se ettei pysty pitämään näppejään erossa. Olen alkanut miettimään, että pitäisikö minun jäädä tähän hyvään, mutta jollain selittämättömällä tavalla väärältä tuntuvaan suhteeseen ja lähteä etsimään tätä kipinää. Ennen kun olen kiinnostunut näistä miehistä, jotka ovat vieneet jalat altani, ei suhteista ole tullut mitään, ja koen sen niin, etten minä riittänyt heille. Siksi myös tämä nykyinen mieheni tuntui hyvältä valinnalta kaikkien muiden hyvien puolien lisäksi, ettei se ollut sellaista tunne ilotulitusta aluksi, jolloin koin että tämä voisi siis toimia, ehkä tälle kelpaan. Lisäksi epävarmuuttani lisää tämä iho-ongelmani kiusallisella alueella.
Naimisiin meno on alkanut ahdistamaan päivä päivältä enemmän, jotenkin koen vapauteni katoavan, ja että sen jälkeen muutun muiden silmissä tylsäksi, jonkun toisen vaimoksi. Pelkään, että teen virheen ja tyydyn johonkin, kun kuvittelen, että suhteen kuuluisi tuntua siltä, miltä nyt tuon toisen kanssa tuntuu. Olen puhunut miehelleni ja kertonut ihastuksestani. Kuitenkaan en ole kertonut suutelemisesta enkä sitä missä mieheen olen tutustunut, eikä hän ole sitä minulta kysynytkään. Mies on ollut ymmärtäväinen, jopa liiankin, kertoo että on varma, mutta ei halua mennä naimisiin mikäli minä en ole varma, ja odottaakin nyt minun päätöstäni. Hän sanoo, että voimme myös lykätä häitä jos siltä tuntuu. Hän myös tietää, että jahkailuni saattaa johtua myös tästä ihastuksestani. Pelkään molempia päätöksiä, vaikka tiedän että jos häitä lykätään, siinä on vielä kaikki mahdollisuudet, mutta jotenkin se tuntuu epäonnistumiselta ja muiden puheet ja muille selittely ahdistaa, etenkin kun kutsut on lähetetty ja suurin osa ihmisistä on jo ilmoittautunut. Pelkään että epäröintini johtuu siitä, etten ole varma onko hän se minun oikeani, ja haluanko todella olla hänen kanssaan. Lisäksi välillä mietin, että jos häitä lykätään, jää minulle ja ihastukselleni jonkin näköinen takaportti, joka häiden myötä sulkeutusi jo ihastukseni periaatteiden takia, sekä sen takia että niin kuuluu tapahtua. Kuitenkin ero miehestäni tuntuu pahalta, ja väärältä. Mutta samalla, huomaan kaipaavani vapautta, mitä kyllä saan paljon suhteessamme harrastuksenikin muodossa (käyn yksin tansseissa joka viikko 1-3 kertaa viikossa), mutta jotenkin sellaista, ettei tarvi selitellä kenellekään ym. Vaikken nytkään joudu selittelemään.
Olen myös tietoisesti työntänyt miestä kauemmas itsestäni ja vähentänyt läheisyyden osoituksiani, jotenkin pelkään että silloin suljen jotain pois, jos uskallan olla tässä ja nyt onnellinen hänen kanssaan. Myös nyt viime aikoina sen takia, kun tunteet ovat epävarmat, en halua antaa signaaleja että kaikki on hyvin.
Eli, ongelmat johtuvat minusta, ja siitä etten itse tiedä mitä haluan. Pelkään kaikkia mahdollisia ratkaisuja, ja koen tästä valtavaa ahdistusta, kun päätös häistä tai niiden perumisesta pitäisi tehdä oikeasti pian. Mies on nyt tällä hetkellä viinan haku reissulla, mutta sanoi, että sekään ei haittaa, että kyllä ne sitten hukattua saadaan, jos häitä ei tulekaan. Tavallaan eilen sain yhteisen päätöksen ihastukseni kanssa siitä, että meidän suhteemme tuskin tulisi toimimaan pidemmän päälle, mutta silti, en voi olla ajattelematta ja haaveilematta siitä. Samalla kuitenkin mietin, kuinka etuoikeutettu olen ja kuinka onnellinen minun pitäisi nyt olla ja ihmettelen, miksi teen tilanteesta niin hemmetin hankalan, enkä anna itseni olla onnellinen. miten saan tämän ainaisen jossittelun loppumaan? Mistä tiedän mikä on oikea ratkaisu? Myös se mietityttää, että pappani on luvannut saattaa minut alttarille, ja mikäli nyt en mene naimisiin, voi tämä mahdollisuus olla viimeinen pappani saatolle. Tiedän ettei naimisiin meno muuta mitään, mutta silti tuntuu, että kohdallani se muuttaa kaiken ja vie vapauteni sekä viehättävyyteni.
Entä jos?
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Voin hyvin kuvitella, miten ahdistavalta tilanteesi tuntuu. Häät ovat tulossa ihan pian ja sulhanen odottaa vastaustasi siihen, että menettekö silloin naimisiin vai ei. Tosi hyvä, että mietit tätä ratkaisua kunnolla, sillä asia on tärkeä.
Kerrot, että olet neljä vuotta kestäneen suhteenne aikana pohtinut toistuvasti, että onko miesystäväsi sinulle se oikea. Hän on hyvä sinulle ja täyttää monta kohtaa ihanneaviomiehen toivelistassasi. Hän on tukenut sinua sairautesi kanssa ja ollut ymmärtäväinen. Mutta kipinä puuttuu ja koko suhde tuntuu väärältä. Toisaalta myös ajatus erosta tuntuu väärältä.
Miesystäväsi on varma tunteistaan ja haluaa kanssasi naimisiin. Ymmärrettävästi tietenkin vain siinä tapauksessa, että sinä itsekin haluat sitä. Se onkin erittäin oikeutettu toive. Mitenköhän se, ettet ole aina ollut varma siitä, onko hän se oikea ja haluatko olla hänen kanssaan, on mahtanut vaikuttaa mieheesi? Voisiko huono käytös juovuspäissä kaveriporukassa olla ilmentymää tästä? Tunnette molemmat epävarmuutta, mutta eri syistä.
Mietit luottamusta ja kunnioitusta. Ne ovatkin tärkeitä asioita parisuhteessa. Mahtaakohan miehesi miettiä näitä samoja asioita? Näistä teidän olisi jutella yhdessä.
Olet kokenut aiemmin, ettet ole ollut riittävän hyvä niille miehille, joista olet ollut kiinnostunut, mutta miesystävällesi kelpasit. Se kuulostaa vähän tyytymiseltä. Onko niin, että edelleen ajattelet, että haluaisit mieluummin jotain muuta, jotain ”parempaa”? Mietit, saatko tästä suhteesta kaikkea sitä, mitä haluat ja tarvitset. Mitä se on, mitä haluat ja tarvitset? Tee vaikka lista itsellesi ja mieti painotuksia, mitkä ovat niitä kaikista tärkeimpiä asioita sinulle. Muista kuitenkin, että koskaan yhdestä ja samasta ihmisestä et voi saada kaikkea.
Kolmeen kertaan mainitset pelkääväsi, että naimisiin meno vie vapautesi. Samoin pelkäät, että se laskee arvoasi muiden miesten silmissä. Se kertoo minulle, ettet ole vielä valmis sitoutumaan. Ajatus loppuelämästä yhdessä miesystäväsi kanssa ei tee sinua onnelliseksi vaan ahdistaa. Kaipaat muiden miesten huomiota ja sitä kipinää, jonka joku muu voisi sinussa sytyttää. Ymmärrät varmasti itsekin, että se ei kerro varsinaisesti vaimomatskusta.
Sanot, ettei naimisiin meno muuta mitään. Kyllä se muuttaa. Se on vahva sitoutumisen osoitus, joka liittää teidät juridisesti yhteen yhteiskunnan silmissä. Jos et ole varma haluatko sitä, kannattaa todellakin miettiä vielä. On kaikin tavoin mukavampaa järjestää uudet häät joskus myöhemmin, jos siltä tuntuu, kuin hakea avioeroa. Häpeää liittyy sekä häiden perumiseen että eroamiseen, joten älä tee päätöstäsi sen perusteella. Sekään vaihtoehto, että elät avioliitossa tyytymättömänä ja jotain muuta haikaillen, ei ole hyvä teille kummallekaan. Naimisiin ei kannata mennä, jos sitä ei oikeasti halua.
Toivon sinulle viisautta ja rohkeutta valita se tie, joka tuntuu oikeimmalta. Toivon, että voisit sallia itsesi olla onnellinen.
KYSYMYS: Miksi poikaystäväni ei ota minua mukaan minnekkään ? Johtuuko siitä,että hänellä on vakava masennus ? Ollaan nyt siis seurusteltu n. 7 kk ja välissä on ollut taukoja 2 kertaa.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kieltämättä voi tuntua varsin ikävältä jos haluisit tehdä poikaystävän kanssa asioita yhdessä enemmän, mutta hän ei niinkään. Yksi parisuhteen tärkeä elementti on kokemus siitä, että jaamme yhdessä elämää ja meille syntyy yhteistä historiaa, että on jokin ”me”. Miten poikaystäväsi mahdollisesti reagoi siihen, jos tuot esille pettymyksesi siitä, ettei hän pyydä sinua mukaan omiin menemisiinsä ja haluaisit viettää enemmän aikaa hänen kanssaan?
Sekin lienee fakta, että ihmisillä voi olla hyvin erilaisia odotuksia ja käsityksiä kuinka intensiivistä yhdessäoloa kumppaniltaan toivoo. Oman ja yhteisen ajankäytön suhteesta on hyvä käydä keskustelua. Miten paljon kumpikin on valmis tulemaan toista vastaan, jos ajatukset tässä kohtaa poikkeavat suuresti.
En suoraan sanoen osaa ottaa kantaa siihen, miten poikaystäväsi vakava masennus vaikuttaa hänen toimintaansa – mitä poikaystäväsi itse vastaisi tähän kysymykseen? Se mitä pohdin, on mainitsemasi tauot suhteessa. Ymmärrettävästi tällaiset katkokset suhteessa luovat turvattomuuden tunteita ja monesti toiveen siitä, että voisi olla varmempi siitä, että ollaanko yhdessä vai ei. Epävarmuus suhteen jatkuvuudesta on varmasti riidoille ja erimielisyyksille altistava tekijä.
Mikä tilanne mahtaa olla nyt? Onko suhteenne nyt vakaammalla pohjalla – jos ei, niin minkälaisia mahdollisia esteitä on sille, että voisitte sitoutua suhteeseen enemmän? Mikä suhteessa pitäisi olla ehkä toisin, että siihen voisi turvallisesti asettua? Tämä on tällaista pohdiskelua ehkä tiedä koskettaako se teidän tilannettanne lainkaan.
Tällaisia ajatuksia syntyi viestistäsi – toivottavasti niistä on jotain iloa :)
KYSYMYS: Olen 38-vuotias nainen, joka arpoo suhteen jatkamisen ja eron välillä. Pohdinnoissa pääroolia esittävät alkoholi ja lapset. Mies on vuosia sitten juonut rankasti ja etenkin lomilla tiukasti putkeen. Hoiti silti asiansa ja teki työnsä pääpiirteittäin hyvin, mutta krapulaisia työpäiviä tuli ja humalassa ajoi useamman kerran, vaikkei jäänyt kiinni. Pahimmillaan surullista menoa, kaikki keskivaiheen alkoholismin merkit.
Suhteemme alkuvaiheessa en kiinnittänyt juomiseen ertiyistä huomiota, osin siksikin että joi salaa minulta. Kun juomisen todellinen luonne alkoi valjeta, kipuilimme pari vuotta perinteisesti kiristäen, uhkaillen ja lahjoen, kuivia kausia pitäen mutta aina retkahtaen ja pettyen. Lopulta kokosin itseni, pistin asialle stopin ja lopetin suhteen. Jokin aika tämän jälkeen (ja tämän myötä?) mies oli lopulta itsekin saanut tarpeekseen. Hän hakeutui hoitoon ja raitistui. Palasimme yhteen, saimme lapsia ja vietimme yhdessä monta onnellista vuotta.
Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut, hivuttautuminen vanhaan on alkanut. Jo useampi vuosi on mennyt niin että enimmäkseen on kokonaan juomatta, mutta isompia repsahduksia tulee muutaman kerran vuodessa, reissuillaan juo ja kesäisin salanaukkailu on palannut kuvaan.
Jos katsotaan vain juomamääriä, tilanne on parempi kuin monella ei-alkoholistilla, mutta koska on alkoholisti, ongelmat alkavat heti: valehtelu, persoonan muuttuminen ärtyisäksi kun ponnistelee ollakseen juomatta, arvaamattomuus ja sen hämärtyminen, milloin on sopivaa juoda. Normaalisti huolehtivainen isä on muutaman kerran hoitanut alle kouluikäisiä lapsia juovuksissa minun ollessani muualla, eli luottaa ei voi kun on "heikompi kausi" päällä. Yleensä kausi loppuu johonkin kunnon töppäykseen, jonka voimalla on taas puoli vuotta kokonaan juomatta.
Nyt – taas – tasaisemman talven jälkeen tilanne kriisiytyy kesää kohti ja mietin, mitä tehdä? Olen kyllästynyt tilanteeseen ja siihen, että vuosittaiset "kevään merkit" = repsahduksen ennakkomerkit, joiden jälkeen odotetaan meneekö "kesän tuloon" viikko, kuukausi vai kolme. Pelkään humalassa ajamista, joka tapahtuu yleensä jossain vaiheessa jos juo, ja on älytöntä joutua arpomaan, voiko lapset jättää keskenään isänsä kanssa – 99% tapauksista voi, mutta entä jos tänään onkin se 1% ja sattuu jotain?
Olen jo kerran tehnyt sen päätöksen, että elämä juovan alkoholistin kanssa on itsensä kiusaamista ja olen taas saman päätöksen äärellä. Kun mies suurimman osan vuodesta on kuitenkin juomatta, häntä harvoin näkee humalassa ja hän on enimmän aikaa hyvä isä, mietin onko ero kohtuuton lapsille, jotka eivät ole edes nähneet isäänsä kännissä tai ainakaan tajunneet nähneensä? Jos eroamme, sitä todennäköisesti seuraa rankka juominen, jolloin alkoholin vaikutus lasten elämään ja isäsuhteeseen on todennäköisesti suurempi kuin nyt. Nyt se on lasten kannalta lähinnä "kuivahumalaisen" isän ajoittaista pahantuulisuutta ja äidin hetkittäistä kireyttä, mustina rikkoina iloisen lapsuuden sopassa.
Toisaalta alkoholismi on paheneva sairaus, joka tekee parhaastakin ihmisestä narsistisen, synkän ja kireän ja raitstuakin voi vasta, jos törmää kunnolla pohjaan. Joten jos jään suhteeseen, luvassa on todennäköisesti pitkittyvä ja paheneva kamppailu ja/tai joku jo nähtyjä pahempi moka/katastrofi, jota en halua edes ajatella. Ja lähtö puolestaan voi olla se pohja, joka tekee niin kipeää että on myös mahdollisuus. Entä millaisen käytösmallin opetan lapsilleni, jos olen se puoliso, joka kärsii mutta kestää aina kaiken? Ja kuinka mies voisi pitää minua muuna kuin kynnysmattona, jos sanon etten siedä/jaksa enempää ja silti jään, sideän ja jaksan?
Mies ei pidä ongelmaan niin suurena, että sille tarvitsisi tehdä muuta kuin "yritää parhaansa", ehkä siksi että entisessä elämässä tilanne oli pahempi? Suunta on luultavasti tulevina vuosina kohti vanhaa, merkit piilopulloineen on samat, ja mieskin sen luultavasti aavistaa. Hoitomotivaatiota ei kuitenkaan ole, koska aiempaan verrattuna tilanne on siedettävä eli ponnisteluista pitäisi ilmeisesti olla ennemminkin kiitollinen kuin huolissaan. Voi myös olla niin, että tuntiessaan taas riippuvuuden otteen kiristyvän, mies on pettynyt itseensä ja sen myötä menettänyt uskonsa siihen, että pystyisi koskaan todella raitistumaan..?
Haluan lopettaa tämän veivuun ja erota, jotta lapsillani olisi turvallinen ja ennustettava koti, ilman kiukuttelevia aikuisia. Haluaisin itse odottaa lomia ja kesiä kevein mielin. Haluaisin että onnellisuuteni olisi kiinni enemmän minusta itsestäni kuin siitä, onko miehellä hyvä vai huono kausi. Haluaisin toisaalta myös jatkaa ja pitää kiinni suhteen hyvistä puolista, joita yhä on. Haluaisin että lapsillani olisi ehjä perhe ja malli siitä, että rakkaudessa ongelmat voidaan voittaa yhdessä. Haluaisin auttaa miestäni, jos minulla olisi valta ja keinot, muttei ole. Haluaisin että jatkuvan kamppailun sijasta mies saisi kiinni aiemmasta raittiista ja rennosta mielentilastaan. Haluaisin kaiken tämän, mutta monet asiat eivät ole minun käsissäni (ero on...) eivätkä näillä näkymin tarjolla samassa paketissa.
Juomisen loppumisesta ei ole merkkejä, joten jäämisessä on tarjolla lähinnä tilanne, että lunastan ne hyvät kuukaudet sietämällä ne huonot ajat ja mies tekee parhaansa, jotta hyvää olisi mahdollisimman paljon ja huono olisi siedettävää. Lunastuksen hinta kohdillaan? Mikä olisi lapsille edullisinta?
Pitkä kirjoitus, lyhyt kysymys: ollako vai eikö olla?
Pullopostia menneestä
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kuvasit ja sanoitit ristiriitaista tilannettasi hyvin elävällä tavalla. Ilmaiset yhtäältä selkeästi, että näin ei voi jatkua ja haluat erota. Toisaalta haluaisit säilyttää suhteen hyvät puolet – jos ei itsesi takia, niin lasten vuoksi ja ehkä myös sen takia, ettei miehesi juominen pahentuisi (mikä mahdollisesti aiheuttaisi lapsille lisähaittaa). Kirjoitat että miehesi on enimmän aikaa muun muassa hyvä isä.
Kuvaat viestissäsi myös pettymystä, luottamuksen puutetta ja pelkoa. Pohdit, mitä jos miehesi juominen jossain tilanteessa vaarantaisi lasten hengen ja terveyden esimerkiksi rattijuopumuksen seurauksena – jos ymmärsin oikein? On varmasti raskasta elää tällaisen pelon ja ajatuksen kanssa.
Pohdin sitä, että onko mielessäsi olemassa jokin ehdoton raja, jonka seurauksena ei ikään kuin jäisi muuta vaihtoehtoa kuin erota? Mietin tätä siksi, että aavistelet juomisen jatkuvan ja mahdollisesti pahenevan tulevina vuosina. Oman henkilökohtaisen ja ammatillisen kokemuksen perusteella olen taipuvainen ajattelemaan, että meillä on helposti tapana joutua ns. kalteville pinnoille, joissa pikkuhiljaa alamme sopeutua sellaisiin olosuhteisiin, mihin ei ehkä pitäisi. Voi olla vaarana, että miehesi juominen tulee tulevina vuosina vaatimaan sinulta aiempaa enemmän, kun häneen voi mahdollisesti luottaa vähemmän ja hänen huonotuulisuutensa esim. lisää riitatilanteita. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten miehesi visioi teidän perheen tulevaisuutta ja omaa juomistaan – mitä vaikutuksia hän näkee, että sillä on teidän elämäänne?
Senkin tuot hyvin esille, ettei kukaan voi olla juomatta toisen puolesta. Vain miehesi voi ottaa lopulta vastuun omasta raittiudestaan. Mitä miehellesi merkitsisi hoitoon hakeutuminen, minkä vuoksi motivaatiota ei oikeastaan tunnu olevan, mitkä tunteet (esim. häpeä ja syyllisyys) mahdollisesti vaikuttavat siihen, että hoitoon hakeutuminen tuntuu hänestä niin vaikealta? Ja onko miehesi todella ymmärtänyt, että suhteenne on vakavasti uhattuna hänen juomisensa takia?
Jäin vielä miettimään kokemusta kynnysmattona olemisesta – kuinka kauan tätä kokemusta voi oikeasti kestää, miten se vaikuttaa kotinne ilmapiiriin ja sitä kautta lastenkin elämään? Tarvitseeko kenenkään suostua kynnysmattona olemiseen?
Valitettavasti joudun tuottamaan pettymyksen viestisi lopussa olevaan (retoriseen?) kysymykseen. Vaikean kuvaamasi kaltaisista tilanteista tekee se, ettei meillä kenelläkään voi todellisuudessa olla tietoa siitä, mitä eri päätöksistä ja vaihtoehdoista lopulta seuraa. Mielessä on ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Kun ei ole olemassa sitä hyvää vaihtoehtoa niin on vaikeaa päättää, mitä pitäisi tehdä. Olisiko sinulla jotain luottohenkilöä tai täysin ulkopuolista ihmistä, jonka kanssa voisit tarvittaessa vielä jakaa ajatuksiasi, jotta tilanteesi selkiytyisi ja voisi tehdä tarvittavia päätöksiä?
