KYSYMYS: Minua askarruttaa muutama asia, olen hyvin rakastunut edelleen mieheeni ja lapseni isään. Minua mietityttää koska hän on lähdössä pois ja olemme erossa 4kk ja minua itkettää ja pelottaa mitä tästä tulee. Mies ei ymmärrä miksi olen surullinen, olen jäämässä moneksi kuukaudeksi yksin lapsen kanssa uskon että hän parjaa paremmin ku minä. Hän on mies ja ollut niin kauan käymättä kotona etten halua estää häntä lähtemästä. Miten pariskunnat selviää näinkin pitkistä välimatkoista? Miten saan itseni ja lapseni pärjäämään tämän ajan sillä edessa on iso muutos ja tyttäreni vasta aloitti päivähoidon.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Tuntui ihanalta lukea, että olet edelleen rakastunut mieheesi. Olet onnekas, kun olet löytänyt elämääsi suuren rakkauden. Teillä on myös yhteinen lapsi, joka on tehnyt teistä perheen.
Nyt olet huolissasi, kun miehesi joutuu lähtemään joksikin aikaa pois. Ymmärrät kuitenkin, että on tärkeää, että hän pääsee pitkästä aikaa käymään entisessä kotimaassaan. Tätä juuri on epäitsekäs rakkaus: sallia toiselle sitä, mitä tämä tarvitsee, vaikka se tuntuisi itsestä hankalalta.
Yksin lapsen kanssa jääminen on sinulle suuri muutos. On ymmärrettävää, että se askarruttaa ja jännittää jo etukäteen. Onneksi on kyse kuitenkin vain väliaikaisesta erosta, jonka jälkeen saatte taas elää perhe-elämää yhdessä. Onkohan teidän mahdollista pitää yhteyttä jollain tavoin miehesi kanssa hänen matkansa aikana? Entä onko sinulla täällä sukulaisia tai ystäviä, joihin voit turvautua miehesi poissaolon aikana?
Kerroit, että lapsenne on aloittanut päivähoidon. Olisi varmasti hyvä, jos miettisit itsellesi jotain mielekästä tekemistä lapsen hoitopäivien ajaksi. Oletko ehkä jo aloittanut työn tai opiskelun? Tai onkohan sinulla tarkoitus hakea työ- tai opiskelupaikkaa itsellesi? Nyt voisit rauhassa keskittyä siihen.
Olisikohan sinun mahdollista ajatella ottavasi nyt itsellesi vähän omaa aikaa, kun olet hetken vapaa vaimon askareista? Onko jotain, mitä olet halunnut tehdä, mutta se ei ole perheenäidin tehtävien keskellä ollut mahdollista? Voisit tutkia, löytyisikö lähistöltäsi jotain naisten kahvilaa tms, jossa voisit tavata muita naisia ja/tai äitejä. Lue seurakunnan tapahtumailmoituksia, sieltä voi löytyä jotain mukavaa. Nyt voit myös etsiä lähimmän kirjaston ja tutustua sen monipuoliseen tarjontaan. Kirjastoista löytyy nykyään paljon muutakin kuin vain kirjoja.
Yksin oleminen ja pärjääminen ovat tärkeitä taitoja elämässä, vaikka niitä harva haluaisi ehdoin tahdoin opetella. Nyt elämä tarjoaa sinulle hyvän mahdollisuuden huomata, että pärjäät oikein hyvin tämän neljä kuukautta. En epäile sitä ollenkaan. Kun se on ohi, saatte taas viettää yhteiselämää ja iloita siitä. Voihan jopa olla, että rakkautenne vaan vahvistuu, kun joudutte olemaan hetken erossa toisistanne. Ikävä ei ole huono tunne, päinvastoin, sehän kertoo rakkaudesta.
KYSYMYS: Olen seurustellut nyt parisen kk miehen kanssa, johon olen hyvin ihastunut ja rakastunut, ja hänelle sen kertonutkin usein. Välillemme on alkanut kuitenkin ilmetä sanaharkkoja ja riitoja sinänsä hyvin pienistäkin asioista.
Yleensä tilanne on se, että koen jonkun kommentin loukkaavana, jonka seurauksena miesystävä menee lukkoon/ei puhu mitään. Tuo puhumattomuus puolestaan saa minut raivostumaan entistä enemmän, jolloin nostan esiin vanhoja asioita miehestä jotka loukkaavat miesystävääni.
Suhteemme taustalla on, että aloimme tapailla jo puolitoista vuotta sitten, mutta tuolloin miesystävä kuitenkin keskeytti seurustelumme jättämällä minulle Facebookissa viestin, jossa hän haluaa olla vain kaveri. Silloin kysyin että miksi näin, koska olimme ihastuneet toisiimme romanttisesti. Sain vastauksen, ettei hän vain koe riittävästi rakkautta. Minulla on taustalla paljon hylkäämisen kokemuksia jo ennestään ja mietin vaikuttaako tuo kokemus nyt tähän meidän uuteen yritykseen edelleen. Tilanne on kuitenkin se, että rakastan ja välitän miehestä paljon ja haluaisin tehdä kaikkeni pelastaakseni suhteemme. Riitojen vuoksi mies on alkanut epäilemään suhteemme tulevaisuutta ja tunteitaan minuun, mutta on halukas hakemaan apua.
Mitä voisin omalta osaltani tehdä? Miten voisin välittää hänelle anteeksiantoa ja rakkautta, että voisimme elää taas onnellisesti ja tasapainoisesti? Pelkään, että olen tuohtumisellani riitatilanteissa tulehduttanut uuden alun...
Brokenbeliever
VASTAUS: Olette seurustelleet miesystäväsi kanssa jo puolitoista vuotta sitten, mutta hän lopetti tuolloin sanoen, ettei hänellä ole riittävästi rakkauden tunteita sinua kohtaan. Nyt olette aloittaneet seurustelun uudelleen. Mitähän mies nyt mahtaa tuntea? Miten hänen mielensä muuttui niin, että hän nyt haluaakin seurustella? Voisin kuvitella, että hän on pohtinut tunteitaan ja toiveitaan syvemmin ja on nyt tietoisempi siitä, millä perusteella päättää suhteessa elämisestään. Olette varmaan keskustelleetkin siitä, mikä on saanut hänen mielensä muuttumaan ja tunteensa syvenemään. Jos ette ole, näistä asioista kannattaisi puhua. Suhteen hyvät puolet ja rakkaus ovat mukavia puheenaiheita, joiden kautta pääsette enemmän ymmärtämään toistenne ajattelua ja tunne-elämää.
Kerrot, että sinulla on taustallasi hylätyksi tulemisen kokemuksia. Oletko yksin, ystävien tai ammattilaisen kanssa pohtinut, millä tavalla ne vaikuttavat elämääsi parisuhteessa? Miten hyvin miesystäväsi tiedostaa omia tunteitaan ja toimimistaan niiden pohjalta? Hylätyksi tuleminen voisi saada jonkun käyttäytymään parisuhteessa takertuvasti, toisen se voisi saada hyvin varovaiseksi aloittamaan uutta suhdetta. Kuulostaa siltä, että ainakaan jälkimmäinen ei ole sinun tapasi toimia. Entä miten on miesystäväsi laita? Millaiset elämänkokemukset vaikuttavat hänen tapaansa olla toisen kanssa?
Joskus suhteessa alkaa käydä niin, että toinen yrittää tulla kuulluksi ja ymmärretyksi puhumalla paljon, ja mikäli ei tule kuulluksi, menemällä lähemmäs ja puhumalla vielä enemmän ja kovemmalla äänellä. Hän haluaa, että toinen kuuntelisi, kommentoisi ja ottaisi lähelle, jolloin kaikki olisi hyvin. Toinen puolestaan pelkää ristiriitoja ja yrittää pitää suhdetta rauhallisena ja tasaisen vakaana. Hän rakastaa, mutta ahdistuu riitelystä, ehkä jo pienestä äänen kohoamisesta. Hän haluaa, että kumppani hiljenisi ja rauhoittuisi eikä nostaisi edes esille kaikenlaisia tyytymättömyyden aiheita. Kun oltaisiin rauhallisia, voitaisiin taas lähentyä ja kaikki olisi hyvin.
Molemmat rakastavat ja molempien päämääränä on se, että asiat olisivat hyvin. Kumpikin jatkaa siis yrittämistä omalla tavallaan: toinen menemällä lähelle ja korottamalla ääntä, toinen vetäytymällä rauhoittumaan. Toisen toiminta tuntuu kummastakin käsittämättömältä ja loukkaavalta. Kuulostaa siltä, että välillänne on vähän tämän suuntainen kehä pyörimässä. Koska et voi vaikuttaa muuhun kuin omaan toimintaasi, ehdotan, että pyrit loukkaantuessasi ensin rauhoittamaan itsesi. Kysy rauhallisesti, mitä toinen tarkoitti kommentillaan. Miltä hänestä tuntui? Jos saat pienenkään vastauksen, ymmärrät ehkä vähän hänen näkökulmaansa. Yritä ottaa hänen tunteensa vastaan ja hyväksy se. Hän saa olla vihainen, mutta jos hän kertoisi sinulle, mikä häntä ärsyttää, voisit ehkä jatkossa toimia toisin. Saatuasi yhteyden häneen niin, että hän kokee tulevansa ymmärretyksi, voit puolestasi kertoa hänelle, mistä sinä loukkaannuit. Luultavasti sinulla onkin jo asiasta enemmän ymmärrystä kuultuasi hänen kokemuksensa tilanteesta. Tultuaan kuulluksi ja ymmärretyksi hänkin ymmärtänee sinua.
Tällaisia tunne- ja vuorovaikutustaitoja voi oppia lisää parisuhdekursseilla. Niitä järjestävät monet tahot, joita voi löytää netistä. Vaikutatte ihmisiltä, jotka haluavat sitoutua ja rakentaa suhdettaan, joten luulen, että löytäisitte sitä kautta välineitä käsitellä asioitanne ja ymmärtää tunteitanne.
KYSYMYS: Ärsyttää välillä kun ystävämme eivät ymmärrä vapaata suhdettamme. Heidän mielestään ei voi suhde toimia koska itse myyn seksiä ja mieheni käy Thaimaassa panemassa akkoja (ja varmaan täällä koto-Suomessakin). Diili kuitenkin on ettei kerrota näistä toiselle, ettei tuu paha mieli. Ystävät kuitenkit tästä pahoittavat mielensä. Miten selittää tämä kenenkään mieltä pahoittamatta?
VASTAUS: Hei ja kiitos kysymyksestäsi! Se saa minut miettimään erilaisten suhteiden rajoja. Ensimmäiseksi pohdin rajoja parisuhteessanne, johon olette valinneet avoimen suhdemallin. Tällöin siis olette sopineet siitä, että kummallakin voi olla muitakin seksuaalisia (ja/tai romanttisia?) suhteita parisuhteenne lisäksi. Kerrot teidän päättäneen, että muista suhteista ei kerrota kumppanille, jotta kummallekaan ei tule paha mieli. Tuosta kommentista jäin kuulostelemaan sitä, miten paljon olette keskustelleet keskenänne tunteistanne. Onko avoin suhde molemmille yhtä ongelmaton valinta vai tuleeko jompikumpi enemmän pahalle mielelle muista osapuolista? Miten toimitaan, jos muita kumppaneita kohtaan herää ihastumisen ja rakastumisen tunteita? Mikä puolestaan on teidän parisuhteenne ydintä eli mikä teidän välillänne on sellaista, mikä pitää suhteenne tärkeänä ja toimivana? Oletteko molemmat avoimen suhde-elämän kannalla vai suostuuko toinen siihen osittain siksi, ettei menettäisi kumppaniaan?
Toinen rajanäkökulma on se, että teidän parisuhteenne on teidän kahden välinen asia. Kannattaa miettiä, mitä haluaa jakaa ystävilleen omasta elämästään. Avoimuutensa tason voi valita kaikissa suhteissa ja kaikissa tilanteissa. Olette miehesi kanssa päättäneet olla kertomatta toisillenne muista suhteistanne, jotta ette pahoittaisi mieltänne. Koska lähimmässä ihmissuhteessanne valitsette jättää joitakin asioita kertomatta, miksi sitten jakaisitte ystävillenne kaikkea? Miksi päästää muita ihmisiä kuohuvine tunteineen hämmentämään teidän ihmissuhdekattilaanne? - Voidaan myös kysyä, miksi joku pahoittaa oman mielensä ystävän elämässään tekemistä, häntä itseään koskevista valinnoista?Vaikka ystävät ovat hyvin tärkeitä ihmisiä toisilleen, heidän tulisi olla sillä tavalla itsenäisiä ja erillisiä, että kykenevät kestämään toistensa erilaisia elämäntilanteita ja valintoja loukkaantumatta niistä henkilökohtaisesti.
Ystävyyteen kuuluu toki keskusteleminen ja mielipiteiden ilmaiseminen. Ystävillä on omat tunteensa ja he välittävät teistä. Joskus välittäminen saattaa ilmetä kömpelöllä tavalla, mutta ystävien tarkoitus on useimmiten hyvä. Keskusteleminen on tärkeä ystävyyden taso, koska sitä kautta saamme itsekukin peilejä omalle toiminnallemme. Joskus ystävien motiivina saattaa olla huoli. Ehkä ystävänne ovat huolissaan teistä parina ja yksilöinä. Silloin kannattaa keskustella heidän kanssaan näistä asioista siten, että selvitätte yllämainittuja rajakysymyksiä: kuka onkaan vastuussa kenenkin elämästä ja millä tavalla huolestumisen tunteita voidaan ilmaista? Missä kulkevat yksilön, missä parisuhteen, missä ystävyyden rajat?
Toivottavasti näistä rajapohdinnoistani on jotain hyötyä teille. Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Parisuhteeni on kriisissä. Olemme olleet pian yhdessä kaksi vuotta ja saimme juuri lapsen. Ongelmamme eivät ole uusia mutta raskauden ajaksi hetkellisesti unohtuivat ja nyy tuntuu vaivaavan kymmenen kertaa pahemmin. Ongelmamme liittyy siis seksiin tai enemmänkin sen puutteeseen. Olen erittäin seksuaalinen ihminen vaikka olenkin nainen. Pidän seksistä ja elän aikalailla tunteiden mukana. Mieheni taas sanoo ettei seksi kiinnosta ja saan usein pakit kun yritän lähestyä ja ongelma on mennyt niinkin pitkälle etten halua itse tehdä aloitteita ja olen alkanut miettimään jo muita miehiä. Oma mies tuntuu enää kämppikseltä ja itseä ahdistaa koska lapsen takia on yritettävä. Mies ei suostu lääkäriin koska asia ei tosiaan häiritse häntä. Olen tieni päässä ja hermot kireellä enkä jaksa tätä enää kauan ja vaikka ero pelottaa niin en keksi muutakaan ratkaisua.
VASTAUS: Hei ja onnittelut lapsen syntymän johdosta!
Lyhyt viestisi herätti paljon ajatuksia. Ensinnäkin mieleen nousi se, että vauvavaihe vähäunisine öineen, uuteen elämänvaiheeseen totuttelemisineen ja äidin ja isän rooleihin asettautumisineen on monessa parisuhteessa aikaa, jolloin seksielämä on harvatahtista. Kerrot kuitenkin, että teillä oli samoja ongelmia jo ennen raskautta. Vauvan odotus siirsi ongelmat hetkeksi syrjään, mutta nyt ne ovat jälleen nousseet pintaan. Jotta asiaa voisi tarkemmin tutkia, kannattaisi miettiä suhteenne alkuaikoja. Oliko suhteen alussa rakastumisvaihe, jonka huumassa seksiä oli molemmille osapuolille riittävästi? Toisaalta siinä vaiheessa mahdollisiin pettymyksiinkään ei ehkä avoimesti tartuta vaan luotetaan siihen, että aika korjaa ne. Jos seksiä oli mielestäsi alussa riittävästi, milloin mahdoit ensimmäisen kerran kokea tyytymättömyyttä? Mitä elämässänne tapahtui niihin aikoihin? Muilla elämänalueilla koettu stressi, väsymys ja huolestuminen näkyy usein myös seksuaalisessa halussa.
Millä tavoin mahdoit ilmaista tyytymättömyyttäsi seksielämäänne? Seksiin liittyvistä toiveista ja tarpeista on tärkeätä puhua yhtä lailla kuin muistakin parisuhteen asioista. Seksuaalisuus on kuitenkin niin keskeinen ja kaiken läpäisevä osa ihmisen persoonallisuutta, että ihminen on sen äärellä herkimmillään ja haavoittuvimmillaan. Liian ronskit sanat voivat saada toisen loukkaantumaan ja menemään niin lukkoon, että keskusteluyhteys katkeaa. Se, mikä on liian ronski tai sopiva tapa keskustella, on tietenkin kumppaneista ja heidän keskustelutavoistaan riippuvaa. Mietin kuitenkin, mitä kaikkea miehesi "Ei kiinnosta" -repliikin taakse kätkeytyy. Onko niin, että halunne ovat eritahtiset? Toinen haluaa aina useammin, jolloin toinen ei oikeastaan koskaan ehdi haluta. Hänen halunsa ei ehdi herätä. Voidaanko tällöin sopia, että yhteistä seksiä on harvemmin haluavan tahtiin ja sillä välillä toinen tyydyttää itsensä? Tai voiko harvemmin haluava kuitenkin välillä tyydyttää kumppaninsa, vaikka itseä ei kiinnostaisikaan?
Vai kätkeytyykö "Ei kiinnosta" -puheen taakse loukkaantumista? Onko miehesi aiemmassa elämässään tullut jollakin tavalla loukatuksi seksuaalisesti? Onko hänen itsetuntonsa kärsinyt niin, että hänen on vaikeata uskaltaa haluta ja kiihottua? Vai onko teidän suhteenne seksuaalisuuteen muodostunut jännittyneisyys ja kireys alkanut ahdistaa häntä? Kaikenlaiset suorituspaineet ja pelot ovat seksuaalinen turn off, joka kääntää hetkessä virran pois päältä. Epäonnistumisen pelko alkaa helposti luoda kehää: mahdollisen epäonnistumisen pelossa ei uskalleta edes yrittää.
Tiedättekö miehenne kanssa sitä, millaisesta seksistä kumpikin pitää? Millaisissa fantasioissa ja seksin muodoissa toiveenne kohtaavat? Parhaimpia fantasioitaan ei kannata paljastaa, mutta avaamalla toiselle omaa seksuaalista maailmaansa voi saada sitä, mitä haluaa ja antaa sellaista myös toiselle.
Myös parisuhteen ristiriitaisuus ja ongelmat muilla elämänalueilla näyttäytyvät usein haluttomuutena. Miten parisuhteenne muuten voi? Antakaa toisillenne hellyyttä kosketuksin ja sanoin. Tämän arkisen yhteyden jatkuva ylläpito päivittäin on ensimmäinen askel kohti seksielämän toimivuutta. Miltä sinusta on tuntunut tulla äidiksi? Mikä siinä on ollut parasta, mikä hankalinta, mikä yllättävintä? Entä miehestäsi? Pitäkää puhumalla ja koskettamalla toisenne kartalla siinä, mitä teille kuuluu.
Mieti, mikä kaikki vahvistaa kokemustasi omasta riittävyydestäsi ja ihanuudestasi. Miten miehesi voi vahvistaa naiseuttasi silloinkin, kun hän ei halua seksiä? Entä miten sinä vahvistat hänen miehuuttaan? Tuntuu hienolta, kun kerrot olevasi vahvasti seksuaalinen nainen. Ei siinä ole mitään outoa. Ajatus siitä, että miehen kuuluisi olla voimakkaammin seksuaalinen kuin nainen, on tuulesta temmattu yleistys. Pidä sinä huolta omasta seksuaalisesta ja kaikinpuolisesta hyvinvoinnistasi. Ottakaa tämä aihe keskenänne puheeksi vaikkapa sillä tavalla, että poimitte netistä aihetta koskevia juttuja ja alatte keskustella niistä yleisellä tasolla viemättä asiaa heti omaan suhteeseenne. Jos keskinäinen keskustelu ei onnistu, terapeutit ovat sitä varten, että he auttavat keskustelun virittämisessä.
KYSYMYS: Olen muutamaa vuotta vaille 30-vuotias nainen ja yhden taaperoikäisen pojan äiti. Avioliittoa on takana noin kolme vuotta ja sitä ennen seurustelimme pari vuotta. Työ on ollut minulle aina tärkeää ja palasin aikaisin töihin, mutta olen mielestäni yrittänyt parhaani äitinä. Olen suurpiirteinen ja rento, mutta lapsen turvallisuuteen liittyvissä asioissa tarkka. Poika on reipas ja tasapainoinen, uskaltaa sekä kiukutella että halailla. Hänellä on hyvä tukiverkosto.
Ongelmat ovat kai perinteisiä pikkulapsiperheen ongelmia. Yhteisen ajan puute, seksin puute, vastuu kotitöistä ja lapsen hoidosta ja monet käytännön erimielisyydet - meillä kaikki tämä yhdistyy rajuihin riitoihin. Olen hyvin äkkipikainen ja aina vihainen, enkä voi hillitä itseäni enää yhtään. Rauhallinen mieheni kerää vihaa sisälleen ja suuttuu kerralla rajusti.
Haukun miestä ja nalkutan koko ajan. Mieheni pitää minua koko ajan pilkkanaan leikin varjolla. Välillä se naurattaa, toisinaan menee yli. Väkivallan pelkoa ei ole, vaikka pientä heittelyä tai tönimistä pahimmillaan on. Olemme puhuneet erosta tosissamme ja jakaneet tavaroita noin viisi kertaa kahden vuoden sisällä, mutta aina on jotenkin sopu tullut ja on jatkettu yhdessä kuin ennenkin.
Lapsen kuullen olemme koettaneet pehmentää riitelyä. Mies on sitä mieltä, että aiheutan riidat yksin ja syyllistää lapsen pelästyttämisestä. Otan kaikki asiat herkästi omaksi syykseni muutenkin elämässä, joten en jaksa. Jos poika on paikalla riidan aikana, otan hänet syliin, rauhoittelen ja selitän ettei ole mitään hätää. Uhkailen erolla päivittäin. Mies on uhannut eron tullessa ottaa lapsen huoltajuuden kokonaan, koska huudan ja käyttäydyn tasapainottomasti. En kestä miestä silmissäni.
Olen alkanut muuttua yhä enemmän marttyyriksi. Haluan ratkaista kaikki asiat itse, kuten ennen avioliittoa. Ihailen yksinhuoltajien vahvuutta ja tunnen itseni pullamössöksi, kun mies esimerkiksi kantaa lasta julkisella paikalla. Pojan ollessa 1-vuotias yritin pyytää ja passuuttaa miestä tekemään asioita puolestani, koska olin niin väsynyt. Nyt olen lähtenyt sille linjalle, etten pyydä mieheltä mitään. Jos olen väsynyt, lahjon miestä tarjoutumalla tekemään jotain vastineeksi. Mieheni kokee väsymykseni laiskuutena ja antaa ymmärtää, että avun pyytäminen on aina passuuttamista.
Mies on todella hyvä isä ja läsnä lapselle. Kun ei ole riitaa, hän tarjoutuu hoitamaan lasta yli- tai iltatöideni ajan. Muistan kuitenkin riidat ja olen tullut varovaiseksi. Haluan tehdä osani lapsenhoidosta. Jatkuva riittämättömyyden tunne vaivaa. Vaikka olen viime aikoina panostanut hoitoon kuskaamisissa ja järjestänyt miehelle "omaa aikaa", hän ei tunne että asiat olisivat muuttuneet. Ihan kuin en hoitaisi muka lasta ollenkaan. Työnantajani ja -kaverini tietävät miehen negatiivisen suhtautumisen ylitöihin ja hekin ovat joutuneet joustamaan, että pääsisin ajoissa hakemaan lasta hoidosta tms.
Mieheni on vastuuntuntoinen esikoinen, teknisesti hyvin lahjakas ja tottunut olemaan aina oikeassa. Hänellä on hyväpalkkainen, koulutusta vastaava työ, johon liittyy perheen kannalta raskasta epäsäännöllisyyttä. Mies on tunnollinen ja totuttelee vasta työhönsä. Itselläni on monta työnantajaa. Minulla on työelämässä monta mielenkiinnon kohdetta, ja olen päätynyt erittäin epäsäännöllisiin työkuvioihin. Nautin tästä vaihtelusta, mutta perheen aikatauluihin sovittaminen tuottaa vaikeuksia. Päätyöni on hyvin vapaamuotoinen, fyysisesti raskas, paljon oma-aloitteisuutta vaativa ja vielä koulutusta vastaava, mutta yksityiseltä pieneltä työnantajalta ei oikein voi vaatia koulutusta vastaavaa palkkaa.
Hän on myös kaikkien arvostama "hyvä" mies. Ei ole epäilystäkään, kummasta tulisi eron sattuessa syntipukki. Minusta, koska olen niin "hullu" käytökseltäni. Tiedän paljon huonompia ja lapsellisempia miehiä. Minua ei hakata, mies ei juo, hän hoitaa lasta ja käy töissä. Mitä siis valitan? Ehkä seksin puutetta ja sitä jatkuvaa kirjoittamatonta asetelmaa välillämme, että kaikki suhteen pahuus ja riitely johtuu minusta. Otan itseeni kaiken, mitä mies sanoo.
Arkipäivän raha on ainut asia, josta emme riitele. Jaamme kaikki yhteiset kulut tarkasti puoliksi, vaikka palkkani junnaa tällä hetkellä pienempänä kuin miehen (myös tuloni heittelevät kovasti). En ota mitään armopaloja, joita mies yrittää joskus tarjota. En halua olla "kakkoselättäjä", koska se johtaa vain alemmuuden tunteeseen ja katkeruuteen.
Olen jo pitkään vältellyt yhdessäoloa puolisoni kanssa. Olen töissä, kavereiden luona tai sukuloimassa. Tarjoudun tekemään viikonloppuja, ettei tarvitsisi olla kotona. Yhteistä lomaa pystyy järjestämään korkeintaan viikon kerrallaan pari kertaa vuodessa. Kavereiden kanssa on kivaa, mutta nyt parisuhteen huono tila tuntuu vievän voimat sosiaalisesta elämästäni, jopa töistä. Mies ei halua parisuhdeterapiaan, myöntyy kyllä avioliittokurssille "jos pitää". Minun pitäisi löytää sopiva viikonloppuleiri, järjestää kaikki käytännön asiat.
Ihan kuin miestä ei kiinnostaisi avioliittomme pelastaminen. Miten saisin hänet kiinni pettämisestä? Voiko olla kyse muusta? Ulkoisesti en juuri miellytä miestäni ja olen nalkuttava akka, niin en yhtään ihmettelisi pettämistä. Olen yrittänyt tunnustella merkkejä, mutta en löydä ja ne osoittautuvat vääriksi epäilyiksi. Minulla on vahva tunne, että mieheni ei ole pettänyt koskaan. Itse en ole pettänyt. Se pilaisi elämämme. Rakkautta kuitenkin on, en halua rikkoa avioliittoa. Lisäksi seksuaaliset halut eivät millään kohtaa. Kun olen yrittänyt pakottaa itseäni miehen mieliksi, olen suuttunut kesken ja loukannut häntä vain pahemmin.
Suuri osa mieheni ajasta menee uutisten selaamiseen älypuhelimella ja ilta tv:n katseluun. Hän ei vaivaudu suojelemaan lasta väkivalta-ym. kohtauksilta. Joudun huutamaan ja vetämään tv:n johtoa seinästä. Pistorasioilta suojaaminenkaan ei ollut itsestäänselvyys ennen kuin kovistelin asiasta tosissani. Lapsen turvallisuus kärsii miehen leväperäisyyden takia, ja itse toisaalta teen väsyneenä pelottavia huolimattomuusvirheitä, jotka mies yleensä huomaa ja saan hävetä.
Parisuhdeongelmamme voi osin johtua erilaisista seurustelukokemuksistamme. Olemme kumpikin aika myöhään heränneitä tässä asiassa. Minulla on takana muutama peräkkäinen suhde, miehellä vain yksi parin viikon mittainen. Hän ei hyväksy sinkkunaisten vaihtuvia kumppaneita ja arvostelee aina suureen ääneen, kun joku julkkisnainen on esim. jäänyt pettämisestä kiinni. Kumpikaan ei ole seurustellut vakavasti ennen suhdettamme. Oma ensirakkauteni varjostaa suhdettamme. Kärjistetysti olin luokan ruma tyttö, joka löysi vasta pilkun jälkeen ravintolasta seuraa ja mieheni taas pinttynyt, naisia oudoksuva vanhapoika. Olisi hyvä, jos mieheni olisi saanut enemmän kokemuksia aikanaan.
Välillämme on päivittäin jonkin verran hellyyttä ja kosketusta. Myös lapsi parhaimmillaan yhdistää. On vaikea olla riidoissa, kun pieni poika kiipeää halaamaan kumpaakin yhtä aikaa.
On myös todella suuri ristiriita. En osaisi arvostaa nykyaikaista tasa-arvoista pehmomiestä, vaan valitsen aina vanhan koulun sovinistin. Olen itse aika äijämäinen, niin miehen täytyy olla minua miehekkäämpi. Onko parempi yrittää järjestää enemmän yhteistä aikaa, että seksi palaisi parisuhteeseen? Voisiko miehen laiskuus ja vetämättömyys johtua riitelystämme? Miten voisi "huijata" itsensä sietämään miestä edes jonkin aikaa, että saataisiin riitelyn kierre katkeamaan? Olen siinä pisteessä, että itsehillintä järkiperustein ei tunnu onnistuvan.
VASTAUS: Hei ja kiitos kutkuttavasta viestistäsi! Annoit niin paljon virikkeitä moniin suuntiin, että minulla on aiheista runsaudenpulaa lähtiessäni pohtimaan kysymyksiäsi. Päällimmäisenä kuulen pikkulapsiperheille niin tutun mutta aina äärimmäisen kuormittavan ajanpuutteen. En kuitenkaan tartu tähän asiaan vaan mietin syvemmällä, arjen pinnan alla olevia kokemuksianne, ennen kaikkea tunnesuhdettanne.
Kuvaat itseäsi rumaksi tytöksi, joka sai seuraa vasta pilkun jälkeen ravintolaillan päätteeksi ja on vaimona huutava, raivoava ja erolla uhkaileva hurjimus ja miestäsi pinttyneeksi vanhaksi pojaksi, joka puolisona vetäytyy iltaisin television ääreen uhaten eron tullen hakea yksinhuoltajuutta. Kuulen määritelmissäsi enemmän kuin ripauksen sarkastista huumoria, mutta silti ne tekevät vääryyttä teille kummallekin. Olet luova ja napakka kielen käyttäjä, joten mietin, millaisia muita tarinoita voisit kertoa teistä. Luulen, että teistä saisi aikaan monenlaisia kertomuksia eri tilanteissa ja eri näkökulmista lähtien. Sanot, että miehen käyttämä pilkkaava puhe menee välillä huumorina ja naurattaa, välillä se loukkaa pahasti. Sarkasmi on taitolaji, jonka käyttö vaatii kuulolla olemista ja valmiutta korjata ja pyytää anteeksi, jos tuli tökänneeksi arkaan kohtaan kipeästi. Millaiset toimintatavat miehesi mahtaa kokea loukkaavina?
Millaisia olivat se nuori nainen ja mies, jotka aikoinaan alkoivat seurustella? Siinä ei ollut rumaa tyttöä eikä pinttyvää poikamiehenalkua vaan kaksi viehättävää ihmistä, jotka kiinnostuivat toisistaan ja rakastuivat. Millaisia ominaisuuksia näitte toisissanne tuolloin? Millaisia toimivia puolia suhteessanne oli? Mitä kaikesta tästä on vielä jäljellä teidän välillänne? Minusta tuntuu, että ei tarvitsisi kaivaa kovinkaan syvälle saadakseen esille näitä kadonneita aarteita.
Kerrot, ettet osaa arvostaa nykyajan pehmomiestä vaan tarvitset vanhan ajan sovinistin. Arvelen, että näillä herkullisilla kärjistyksillä sanoilla ilmaiset pettymyksen, joka on myllertänyt tunteitasi lapsen syntymän jälkeen. Hait ja sait miehen, joka on eteenpäin menevä, työssään menestyvä ja siten vahva kumppani rinnallesi. Isyyden myötä häneen on tullut lasta kantavan pehmoisän piirteitä, jotka ärsyttävät sinua. Olet niihin pettynyt ja häpeät itseäsi, kun mies vieressäsi kantaa lastanne. Toisaalta kuitenkin kaipaat miehen vastuunottoa arjessa. Miten voisit mielessäsi yhdistää sekä miehen pehmeät, "lällyt?" puolet, jotka samalla merkitsevät hyvää ja läsnä olevaa isyyttä että hänen vahvuutensa ja menestyvyytensä, jotka mielestäni edustavat sinulle sovinismin sijasta seksuaalisuuteen liittyvää voimaa ja aggressiota. Haasteenasi on mahduttaa molemmat puolet saman miehen nahkoihin. Miten hyväksyt itsessäsi vahvuuden ja heikkouden? Miten miehesi kokee sinun yhdistävän äitiyden ja puolison/rakastajattaren roolisi? Parisuhteessa siirtymät lasta hoitavan vanhemman roolista hekumallisen rakastajan rooliin ja takaisin tapahtuvat lennosta. Miten voitte ruokkia itsessänne ja toisissanne elävää seksuaalisen kumppanin roolia tässä elämänvaiheessa? Tällainen panostus parisuhteeseen ei ole pois lapseltanne vaan välillisesti mitä suurin satsaus vanhemmuuteen.
Parisuhteessa tarvitaan kahta vastakkaista voimaa: läheisyyttä ja erillisyyttä. Läheisyys on voimistavaa, hoitavaa ja turvallisuutta tuovaa, mutta ääripäässään tukehduttavaa. On vain me, ei lainkaan minua ja sinua. Erillisyys puolestaan antaa tilaa yksilöllisyydelle ja kasvulle, mutta ääripäässään päästää yhteyden kumppaneiden välillä ohentumaan ja katoamaan. Kun ihannoit vahvoja yksinhuoltajaäitejä, nouseeko ääneen itsenäinen ja erillinen minäsi? Entä elääkö läheisyyttä tarvitseva minä halauksen ja hellyyden hetkissä välillänne? Millaisessa tasapainossa nämä minäsi puolet ovat?
En usko, että miehelläsi on ketään toista. Luulen, että hän pakenee välillänne vellovaa jännittyneisyyttä ja tyytymättömyyttä television ääreen. Ehkä hänen tapansa toimia tällaisessa tilanteessa on hiljentyä ja vetäytyä. Se ei ole toimiva tapa sen paremmin kuin syyttelevä ja uhkaileva riiteleminenkään. Ratkaisuja olette etsineet: Olet ehdottanut tilanteen selvittämiseksi pariterapiaa, jolle mies on antanut pakit. Miehesi puolestaan on tarjonnut taloudelliseen epävakauteesi välillä tukea, jonka olet torpannut armopaloina. Nämä ratkaisuyrityksenne ovat siis saaneet toiselta osapuolelta ämpärillisen kylmää vettä niskaansa.
Kun tässä lukemani perusteella arvailen asioita ja heittelen tuntemuksiani, voin toki osua monessa kohdassa metsään. Olen kärjistänytkin ja heitellyt aika paljon palloa sinulle, koska miehesi tunteista ja ajatuksista en tiedä mitään. Poimikaa siis tästä vuodatuksesta se, mikä tuntuu osuvan omaan tilanteeseenne ja sivuuttakaa muut höpinät.
Minusta tuntuu, että tässä suhteessa on vielä paljon tehtävissä ja monta kiveä kääntämättä. Menkää ihmeessä parisuhdeleirille tai -kurssille laittamaan prosessi liikkeelle. Ehdotan, että olet tässä asiassa aktiivinen. Kuka ties miehesi on itse innolla varaamassa seuraavaa leiriä!
Energistä ja inspiroivaa parisuhdesyksyä teille toivottaen Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Olen ollut neljä vuotta sinkkuna ja nyt on vierähtänyt kaksi vuotta ilman seksiä. Kynnykseni lähestyä miehiä on noussut ja epäilen että pulkistunut ulkonäköni (ylipainoa yksi kilo) ei sytytä ketään.
Haluaisin kovasti parisuhteen mutta pelkään että kynnys päästää ketään lähelle nousee liian korkeaksi jos kohta ei ole jotain säpinää jonkun kanssa. Tuntuu että elämä menee tietyllä tavalla hukkaan ilman toista ihmistä ja toisen ihmisen kosketusta.
Miten rohkaistuisin taas lähestymään miehiä?
Ikuisesti sinkkunako 29 v.
VASTAUS: Kirjoitat kaipaavasi parisuhdetta oltuasi neljä vuotta yksin. Arvelet ulkonäkösi vaikuttavan siihen, ettet ole löytänyt seurustelukumppania. Mietin, miten päädyt näkemykseen, että yksi ylimääräinen kilo vaikuttaisi seurustelukumppanin löytymiseen? Olet oikeassa siinä, että useimmiten seurustelukumppania etsittäessä huomio kiinnittyy ensin ulkoiseen olemukseen. Se on jotakin sellaista, mikä on näkyvää silloin, kun toista ei tunne vielä hyvin. Pohdin, heijasteleeko kysymyksesi ulkonäköön keskittyvää aikaamme yleisemminkin? Julkisuudessa nimittäin esitetään toisinaan hiukan epärealistinen kuva ihannekumppanista, joka vääristää valitettavasi käsityksiämme ulkonäön merkityksestä. Kokemukseni mukaan kuitenkin hyvin erinäköiset ihmiset eri elämänkaaren vaiheissa löytävät parisuhteisiin.
Kysymyksesi on kuitenkin tärkeä. Se koskettaa tänäkin päivänä monia. Näyttää siltä, että yhä useampien on vaikea löytää sopivaa seurustelukumppania, minkä vuoksi toiset jopa kieltävät kumppanin merkityksen kokonaan ihailemalla itsenäisyyttä. Väitän kuitenkin, että ihmisen perusolemukseen kuuluu tarve yhteyteen, läheisyyteen ja rakkauteen elämän alusta loppuun saakka. Kirjoitatkin osuvasti, että elämä menee hukkaan ilman toista ihmistä ja hänen kosketustaan. Kaipauksesi on siis varsin ymmärrettävä. Pelkäät, että kynnys päästää ketään lähelle nousee, jos ei pian ole jotakin säpinää. Mistä tällainen kynnyksesi on alun perin syntynyt? Mietin, onko sinulla sellaisia kokemuksia lähestymisyrityksistä, jotka ovat haavoittaneet sinua ja synnyttäneet tämän ”kynnyksen”. Haluan haastaa sinua miettimään mikä kynnyksen on synnyttänyt?
Kysyt, miten voisit rohkaistua lähestymään miehiä. Vastaan kysymällä, mikä olisi sinulle luontevin tapa tutustua miehiin? Toisinaan seurustelukumppanit löytyvät yhteisten kiinnostusten ääreltä, läheltä omaa elämänpiiriä – esimerkiksi harrastusten parista tai yhteisen tuttavapiirin kautta. Tänä päivänä on melko paljon erilaisia vaihtoehtoja löytää mahdollinen seurustelukumppani aina seuranhakupalveluista seurakuntailtoihin saakka. Mikä olisi sinun tapasi? Tunnet itsesi parhaiten. Entä löytyykö läheltäsi ihminen, joka voisi pohtia seurusteluun liittyviä näkemyksiä kanssasi? Monesti myös seurusteluun liittyvät kysymykset ovat yhteisiä kaikille ihmisille.
KYSYMYS: Seurustelin itseäni 13v nuoremman miehen kanssa 1.5v. Vuosi sitten luin hänen textiviestinsä kun ehdotteli seksiä vanhalle tyttöystävälleen. Hän kielsi kaiken että se nainen yrittää häntä. Totuus selvisi että usein näitä viestejä lähetellyt exällensä. Huomasin että kumppanini valehteli paljon. Jätin hänet monta kertaa mutta aina uskoin unohtavani jutun... näin ei käynyt. Asia pyörii vieläkin mielessä että miksi teki niin kun vannoi rakastavansa minua??? Vielä kauheampaa on että nyt jätettyäni hänet hän yritti iskeä 17v tyttöä. Laittoi minulle viestin että olisi saanut että tyttö yritti häntä. Ystäväni näki tapauksen ja exäni oli hivellyt tytön sääriä. Niin järkyttävää että heti erottuamme valmis sexiin ja vielä alaikäisen kanssa. Ei tainnut välittää minusta koskaan.
Mummi, 52
VASTAUS: Kirjoitat päättyneestä seurustelusuhteestasi. Olet pettynyt entiseen puolisoosi. Hänen käytöksensä: viestittely ja seksin ehdottaminen entiselle tyttöystävälle ja 17-vuotiaan tytön lähestymisyritys on ymmärrettävästi loukannut sinua. Mietit jopa, onko mies välittänyt sinusta koskaan. Kysymyksesi on varsin inhimillinen ja kertoo minulle siitä, miten haavoittavaa entisen miehesi käytös on sinulle ollut. Seurustelusuhteen päättyminen synnyttää aina monenlaisia ristiriitaisiakin tunteita. Pidän tärkeänä, että eron jälkeen voisit säilyttää yhteyden myös niihin asioihin, jotka ovat olleet suhdetta rakentavia ja tehneet sinut onnelliseksi.
Kirjeesi saa minut pohtimaan haavoittavan eron lisäksi sitä, mikä sinut on saanut alun perinkin seurustelemaan itseäsi 13 vuotta nuoremman miehen kanssa? Käytät nimimerkkiä Mummi 52, mikä kertoo siitä, että koet isovanhemmuuden myös tärkeänä osana itseäsi. Ja kuitenkin seurustelusi nuoremman miehen kanssa sekä tapasi kirjoittaa viestivät siitä, että joku puoli sinusta liittyy itseäsi nuorempien maailmaan. Kuinka voisit ymmärtää tätä puolta itsestäsi? Uskoakseni olette joka tapauksessa entisen miehesi kanssa eri elämänkaaren vaiheissa. Mikä teidät on liittänyt yhteen? Kirjoitat jättäneesi miehen monta kertaa, mikä luo vaikutelman, että jokin puoli sinussa on halunnut palata juuri tämän miehen luo yhä uudestaan.
Rohkaisen sinua tutkimaan sitä, mikä on se elämänvaihe, jossa olet tällä hetkellä. Mitä ovat toiveesi tulevaisuuden suhteen naisena, äitinä ja esimerkiksi isoäitinä. Löytyisikö läheltäsi joku ikäisesi ystävä, jolla on samaa elämänkokemusta ja sen tuomaa viisautta pohtia mieltäsi askarruttavia asioita kanssasi?
KYSYMYS: Minua on alkanut häiritä kun tyttöystäväni on lähentynyt mies puolisen ystäväni/ystävämme kanssa lähiaikoina. Olemme olleet yhdessä viisi vuotta ja ystäväni olen tuntenut päiväkodista asti. He viestittelevät päivittäin. Kuten minäkin tyttöystäväni kanssa.
Olen tutustuttanut ystäväni ja tyttökaverini samoihin aikoihin kun itse tapasin hänet. En voisi uskoa kaveristani että hän voisi yrittää jotain tyttöystäväni kanssa mutta se vaivaa minua silti.
Olen kysynyt tyttöystävältäni tästä ja hän sanoi että ovat kavereita ja että ei huolta. Olen lukenut salaa hänen viestejään koska tämä vaivasi minua niin paljon. En löytänyt mitään pettämisen puolelle menevää, hyvää yötä" ja olet kiva" otti silmään kyllä. Tuntuu pahalta kun menin lukemaan ja en voi näistäkään mitään mainita koska en halua kertoa että luin hänen viestejään.
Luotan ja uskon tyttöystävääni ja en epäilisi hyvää ystävääni mutta silti tämä vain vaivaa minua. Olen vain turhasta ehkä mustasukkainen. Mitä teen??
VASTAUS: Kirjoitat vaikeasta tilanteesta, kun kaksi sinulle läheistä ihmistä ovat lähentyneet. Tyttöystäväsi viestittelee päivittäin miespuolisen ystävänne kanssa. Pidän ymmärrettävänä, että tilanne herättää sinussa ristiriitaisia tunteita. Kirjoitat luottamuksesta ja epävarmuudesta. Juuri epävarmuus on saanut sinut lukemaan salaa tyttöystäväsi viestejä.
Mietin kirjeesi äärellä, että olet oikeastaan joutunut keskelle yhden ihmiselämän keskeisimmän kysymyksen kanssa: kuinka tulla toimeen kolmiotilanteissa? Joudumme kolmiotilanteiden ääreen esimerkiksi kasvuperheissämme, työyhteisöissä ja myös parisuhteissa. Kolmiotilanteet synnyttävät väistämättä ulkopuolisuutta ja epävarmuutta, mistä kirjoitat. On elinikäinen haaste opetella tulemaan toimeen kolmiotilanteista syntyvien tunteiden kanssa.
Jos ymmärrän viestistäsi oikein, niin juuri ulkopuolisuuden tunne ja epävarmuus saavat sinut etsimään vastauksia tyttöystäväsi tekstiviesteistä. Pidän viestien lukemista kuitenkin ongelmallisena, koska se synnyttää yhä edelleen luottamuspulaa. Toisen viestejä lukemalla ette käsittele mieltäsi painavia kysymyksiä yhdessä tyttöystäväsi kanssa.
Pohdinkin, kuinka voisit keskustella tyttöystäväsi kanssa nimenomaan tästä sinun kokemuksestasi: kolmiotilanteen synnyttämästä ulkopuolisuudesta ja epävarmuudesta. Ainoastaan tyttöystäväsi voi kertoa, mihin hän tarvitsee näin tiiviin yhteyden miespuolisen ystävänne kanssa. Parhaimmillaan keskustelunne auttaisi selventämään sitä, missä kulkevat parisuhteenne rajat.
Teillä on oikeus määritellä yhdessä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Rohkaisenkin sinua avoimeen keskusteluun tyttöystäväsi kanssa. Kerro hänelle, mikä sinusta tuntuu hyvältä ja mikä ei. Toivon, että olisit valmis kuulemaan myös sitä, millaisia kaipauksia hänellä on suhteessa sinuun.
Kaikkea Hyvää Sinulle toivottaen, perheneuvoja Joona
KYSYMYS: Poikaystäväni jätti minut pari päivää sitten yli kolmen vuoden suhteen jälkeen. Hän sanoi silti rakastavansa minua edelleen, ja välittävänsä minusta. Hän jopa itki jättäessään minut. Sanoi, että tämä tuntuu aivan kamalalta. Meillä on suurimman osan ajasta ollut onnellista aikaa, mutta loppukeväästä tänne asti molemmat ovat olleet onnettomia vähän väliä. Emme ole osanneet puhua asioista vasta kun nyt, erotessamme ja sen jälkeen.
Minusta tuntuu, että hän ei oikeasti haluaisi erota, mutta hän sanoi, että ehkä hän on luovuttanut meidän suhteen. Ja hän ei pysty olemaan yhdessä jos ei olla onnellisia. Minä en suostu luovuttamaan, koska rakkautemme ei ole hävinnyt mihinkään. Tiedän, että pystymme olemaan onnellisia yhdessä, kun olemme ennenkin olleet.
Minua suututtaa, että hän haluaa heittää minut pois, yrittämättä ensin korjata asioita. Aion antaa hänelle tilaa ja omaa aikaa, mutta minusta tuntuu, että jotain pitäisi tehdä. Miten saisin hänet taas uskomaan meihin?
Marje
VASTAUS: Kiitos viestistäsi, jossa kerrot yli kolme vuotta kestäneen rakkaussuhteesi päättymisestä. Kuvaat, että suurin osa yhteisestä ajastanne oli onnellista mutta viime keväästä saakka olette olleet vähän väliä onnettomia. Sanoit, että ette ole osanneet puhua asioista kun vasta nyt eron myötä.
Et kerro tarkemmin millä tavalla olitte onnettomia. Mitkä ovat niitä asioita, jotka tulivat väliinne ja joista olisi pitänyt pystyä puhumaan aiemmin? Tiedätkö sinä miksi poikaystäväsi halusi erota? Pystyikö hän nyt, erotessanne kertomaan asioista, jotka tekivät hänet onnettomaksi suhteessanne? Onko mahdollisesti niin, että nyt tiedät ja haluaisit tehdä noille asioille jotain, mutta hän ei enää halua. Juna meni jo. Luulen, että aika monen meistä on helppo eläytyä siihen, miltä sinusta tuntuu katsoa hänen lähtöään voimatta vaikuttaa siihen. ”I can't let him go. I can't. There must be some way to bring him back”. Kuten Scarlet sanoo Tuulen viemää -elokuvan lopussa Rhetin lähdettyä.
Kokemukseni mukaan on hyvin tavallista, että erossa osapuolet ovat eri mieltä siitä, että onko oikea hetki erota. Lähes aina toinen osapuoli haluaa eroa enemmän ja toinen puolisoista haluaisi vielä yrittää ja on sitä mieltä, että emme ole vielä tehneet kaikkea. Erityisen kipeältä tuntuu, kun kuulee toisen pettymyksiä ja toiveita vasta erossa, eikä toinen anna enää mahdollisuutta korjata. Minusta kuvaat viestissäsi hyvin myös sitä, miten eroaminen on jättävällekin osapuolelle usein ristiriitaista ja vaikeaa. Rakastan, välitän ja suren, ja silti tiedän, että näin minun pitää tehdä. Se tuntuu ymmärrettävästi hämmentävältä ja herättää toivoa jätetyssä, silloinkin kun toivoa ei enää ole. Erotessa joudumme eroamaan myös niistä asioista joista pidämme.
Parisuhteen jatkoa ei useinkaan ennusta se, miten isoja ongelmia parisuhteessa on, vaan se, miten paljon osapuolet näkevät toivoa yhteisessä parisuhteessa. Jos jompikumpi puolisoista on luovuttanut, niin todennäköisesti parisuhde päätyy eroon. Sanot, että sinusta tuntuu, että hän ei oikeasti halua erota. Sanot, että et suostu luovuttamaan. Kysyt miten saisit hänet taas uskomaan teihin. Me emme voi tietää mitä toinen ihminen oikeasti haluaa. Meidän on suostuttava siihen, että hänellä on oikeus tuntea niin kuin hän tuntee ja annettava hänen tehdä omat ratkaisunsa, jopa omat virheensä. Jos poikaystäväsi päätyykin vielä yrittämään yhteistä suhdetta, niin ainoa kestävä ratkaisu on, että hän tekee päätöksen itse, ilman, että muut ihmiset ovat yrittäneet vaikuttaa hänen päätökseensä.
Sinulle toivotan voimia irti päästämiseen, suremiseen ja tulevaisuuteen suuntautumiseen. Siellä todennäköisesti odottaa sinua jokin uusi vaihe elämässäsi.
KYSYMYS: Kysyisin ystäväni puolesta kysymyksen. Hän kokee olevansa 45-v. miehenä elämänsä käännekohdassa, jossa pitäisi tehdä päätöksiä, mitä vielä tahtoo elämältään. Ongelma on 10 vuotta kestänyt, onnellinen avioliitto, jossa asioista keskustellaan.
Ongelma: 35-vuotias vaimo ei tahdo lapsia. Lapsia ei ole kummallakaan, elämäntilanne on hyvä ja seesteinen. Vaimo on kasvatusalalla koko ajan lasten kanssa ja kokee, että lopulta hän olisi kuitenkin yksin vastuussa lapsen kasvattamisesta, minkä hän kokee liian raskaaksi. Kyseessä on eri maa kuin Suomi, jossa lasta hoitaa usein perinteisesti, hoitopaikkojen ja osa-aikatyöpaikkojen puutteessa ja toisaalta hyvien lapsiperhe-etuuksien takia usein pitkään kotona nainen.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi liittyen ystäväsi vaikeaan kysymykseen parisuhteessa. Kuten mainitsit ystäväsi elää käännekohtaa elämässään, tuo vaihe 40-50 ikävuosien välillä on ihmisille juurikin elämän ja oman itsen arvioimisen aikaa. Elämän rajallisuus alkaa avautua ihmiselämän ollessa yli puolen välin. Mitä vielä elämässä haluaa, mikä vielä on mahdollista ja mikä ei ole mahdollista, sen joutuu suremaan menetyksenä.
Ymmärrän hyvin huolesi ystäväsi puolesta. Miten vaikea ystäväsi tilanne onkaan valintatilanteessa elämän tärkeimpien asioiden kanssa: onnellinen parisuhde vai toive lapsesta. Toive omasta biologisesta lapsesta voi olla erittäin vahva ja luonnollinen kaipuu. Jäin miettimään, miten lapsitoive on mahtanut olla heillä esillä aiemmin suhteen aikana? Vai onko kyseessä asia, joka on noussut esille juuri viime vuosina? Miten mies on aiemmin itse suhtautunut asiaan?
Kerrot, että pariskunnalla on onnellinen liitto, joka on kestänyt jo kymmenen vuotta. Hyvä parisuhde on kallisarvoinen asia ja mietin, voivatko he pysähtyä lapsiasian äärelle vielä rauhassa yhdessäkin? Kuvaat, että ystäväsi liitto on keskusteleva ja seesteinen. Ehkäpä siinä on vieläkin tilaa miettiä mitä kaikkea lapsikysymykseen liittyy: pelkoja ja toiveita, ja mitä mahdolliset valinnat voivat tuoda mukanaan.
Kerroit, että nainen ei halua lasta ja pelkäisi että jäisi kuitenkin yksin vastuuseen lapsen kasvattamisesta. Onko siis kuitenkaan kyseessä se, ettei nainen haluaisi lasta vaan että nainen ei haluaisi olla yksin vastuussa lapsen kasvatuksesta? Ja nainen voisi pelätä mitä lapsi toisi mukanaan heidän elämäänsä? Voisin kuvitella, että lasten kanssa työskennellessään naisella on realistinen kuva siitä, miten haastavaa ja vaativaa lasten hoitaminen on. Naisella on tuntuma siihen, että yksinään vastuussa oleminen olisi hänelle liian rankkaa. Tämä kuulostaa tärkeältä omien voimavarojen ja jaksamisen kuulostelulta. On lupa sanoa ei. Luulen, että monelle suomalaisnaisellekin ajatus pelkästä kotiäitiydestä lasten kouluun menoon saakka voisi olla liian rankkaa. Mikä olisi miehen mielikuvissa hänen oma roolinsa lapsen kasvatuksessa ja perheen arjen jakamisessa? Minkälainen käsitys ja kuva miehellä on lapsen saamisesta ja hoitamisesta? Onko hän voinut seurata lapsiperheiden elämää ja tietää realistisesti, millaisia haasteita lapsi tuo mukanaan suhteeseen? Perheneuvojan näkökulmasta naisen huoli ei ole turha, sillä suurin osa asiakkaistamme on lapsiperheitä, joissa vanhemmuuden ja parisuhteen yhteensovittaminen on haastavaa (jopa Suomessa, jossa tukijärjestelmiä on tarjolla). Ystäväsi hyvä suhde joutuisi lapsen saamisen myötä uudenlaiseen kasvuhaasteeseen ja kriisiin, eikä se voisi jatkua samanlaisena ”seesteisenä” suhteena. Onko naisen valinta olla haluamatta lasta yritys suojella heidän hyvää parisuhdetta?
Toisaalta lapsen saaminen voi herättää syvempiäkin pelkoja, jos esimerkiksi oma lapsuus on ollut vaikea. Voisiko tällaisia pelkoja olla myös naisen ajatusten taustalla?
Et maininnut tekstissäsi miten ystäväsi on vastannut naisen huoleen? Onko hän miettinyt ja kertonut omalta osaltaan, miten olisi läsnä ja jakamassa vastuuta? Vai ajatteleeko hän, että ”perinteinen” tapa on ainoa vaihtoehto? Mutta tarvitseeko elämän mennä perinteiden mukaisesti? Voisiko tällaisella parilla, jolla on hyvä keskusteluyhteys olla mahdollisuus toteuttaa vanhemmuus omalla tavallaan? Perinteet muuttuvat ja voivat muuttua, jos ihmiset alkavat valita toisin. Olisiko heidän mahdollista elää omanlaistaan elämää ja luoda yhteinen jaettu vanhemmuus (ja tukiverkko), joka sopisi molemmille?
Mikäli naisen kanta pysyy samana, on ystävälläsi vaikea valintatilanne puntaroitavana. Arvostaako sitä hyvää, mitä elämässä jo on vai onko toive lapsesta niin suuri, että on valmis eroamaan toiveen toteutumiseksi? Kummassakin vaihtoehdossa ystäväsi menettää jotakin arvokasta ja korvaamatonta. On tärkeää tietää mitä suree, jos joutuu sanomaan hyvästit jollekin tärkeälle ja rakkaalle asialle tai haaveelle elämässään.
Jos ystäväsi joutuisi hyväksymään naisen ratkaisun ja luopumaan lapsihaaveestaan, niin miten se vaikuttaisi hänen suhtautumiseen vaimoonsa? Pystyisikö hän työstämään ja hyväksymään naisen valinnan, ilman että se katkeroittaisi häntä? Voisiko hän surra menetyksen kantamatta kaunaa vaimolle ja ottamaan vastuun omasta valinnastaan elää lapsettomassa suhteessa? Ja vaalia sitä hyvää, jota heillä on?
Minkälaisista haaveista ja toiveista hän joutuisi luopumaan, jos hänestä ei voisi tulla isää? Mistä hän kokisi silloin jäävänsä paitsi? Miten hän mahtaisi kokea itsensä ja elämänsä lapsettomana miehenä?
Yhtenä näkökulmana haluaisin tuoda esille sen, että vanhemmuutta, uuden elämän luomista ja huolenpitämistä voi toteuttaa muutenkin kuin olemalla isä ja äiti. Voisi kuvitella, että ystäväsi vaimo voi työssään lasten kanssa kokea ja todentaa omaa äidillistä puoltaan kasvattamalla lapsia. Voisiko ystäväsi ajatella ja löytää itselleenkin tapoja toteuttaa vanhemmuutta ja olla turvallinen isähahmo joillekin lapsille? Suomessa tällaista toimintaa on järjestetty esimerkiksi yksinhuoltajaäitien lapsille, joilta puuttuu suhde turvalliseen aikuiseen mieheen (lisäksi tukiperhetoiminta, sijaisperhe, kummius, jne., aina on olemassa lapsia, jotka kaipaavat aikuisen läsnäoloa). Tällainen suhde voi olla lapsen kasvun ja kehityksen kannalta erittäin tärkeä.
Jos ystävällesi toive omasta biologisesta lapsesta nousee tärkeämmäksi ja hän eroaa – mitä hän menettäisi vaimossaan? Mitä hän joutuisi suremaan yhteisen hyvän liiton päättymisessä?
Ero on askel tuntemattomaan. Ei ole itsestään selvää löytää itselleen hyvä puoliso ja rakentaa hyvä suhde. Lapsen saaminen ei ole myöskään itsestään selvää. Se voi olla polku, joka tuo eteen uusia yllätyksiä ja haasteita. En halua näillä maalailla pelkokuvia vaan muistuttaa elämään kuuluvasta hallitsemattomuuden ja yllätyksellisyyden elementistä.
Toivon ystävällesi viisautta kuulostella itseä ja tehdä hänelle itselleen hyvät valinnat, joiden kanssa voi elää onnellista ja hyvää elämää jatkossakin. Toivon myös voimia surra ja hyväksyä elämän rajallisuus, joka tuo luopumisia eteen meille kaikille.
