KYSYMYS: Avopuolisoni entinen vaimo on täysiverinen narsisti, ja tekee kaiken kiusan minkä ikinä keksii. Lasten huoltajuudesta ja asuinpaikast tapeltiin kahteen kertaan oikeudessa, mutta oikeus uskoi äitiä ja määräsi lapset asumaan äidilleen kolme vuotta sitten.
Äiti muutti salaa toiseen kaupunkiin lasten kanssa, ja pojan koulu alkoi menemään metsään. Äiti antoi rahaa koulun ulkopuolella, että poika pysyisi pois kotoa häiritsemästä. Poika siirrettin erityisluokalle toiseen kouluun, jossa käytöshäiriöt ja opiskelu vain huonontui. Lopulta koulu haki erityisluvan, että poika siirrettiin kotiopiskeluun.
Pian tämän jälkeen poika muuttikin nopeasti meille.
Tästä on kohta vuosi. Poika on patologinen valehtelija, kuten äitinsä. Mihinkään ei voi luottaa, vaan aina joutuu tekemään salapoliisin työtä, että pitääkö puheet paikkansa vai ei.
Vaikka isän kanssa ollaan kuinka hyvällä koetettu selittää, että aina on parempi kertoa totuus, ei tässä tapahdu mitään muutosta.
Alan olemaan tosi väsynyt. Poika on rakas, mutta todella raskas. Lasten psykiatrialle odotetaan vieläkin aikaa.
Meillä isän kanssa on kovia riitoja pojan kasvatuksesta. Isä uskoo, että vain olemalla pehmeä ja ymmärtämällä ja puhumalla tulee muutosta. Itse en tähän en usko.
Poika on toki äitiltänsä oppinut, että voi käyttäytyä miten vain ja valehdella päälle, niin sillä selviää. Mutta miten sen saisi muuttumaan?
On todella kamalaa asua ihmisen kanssa jota täytyy koko aika jännittää.
Epätoivoinen
VASTAUS: Avopuolisosi poika on äidillä asuttuaan muuttanut teidän luoksenne noin vuosi sitten. Kerrot pojan olevan rakas, mutta raskas. Olet väsynyt tilanteeseen, joka aiheuttaa riitoja myös sinun ja miehesi välille.
Et kerro viestissäsi minkä ikäisestä lapsesta/nuoresta on kyse. Kertomasi perusteella lapsi on kokenut vanhempiensa eron, sen tuomat muutokset ihmissuhteissa ja vielä eron jälkeiset huoltajuusriidat vanhempiensa välillä. Sen lisäksi hän on joutunut muuttamaan uuteen kaupunkiin sekä vaihtamaan kouluja ja vielä lopuksi vaihtamaan vielä kerran kaupunkia ja sopeutumaan uuteen kotiin. Jollain tapaa hän on joutunut elämään eräänlaista poikkeusolosuhdetta jo useamman vuoden elämästään. On siinä muutoksen vuosia ja sopeutumista nuorelle ihmiselle.
Kun lapsi/nuori joutuu kohtaamaan perän jälkeen tilanteita, jotka ovat kuormittavia ja joita hänen ei ole mahdollista tunnetasolla käsitellä, hän alkaa oireilla. Tyypillisiä tapoja oireilla on eri asteinen levottomuus, keskittymättömyys tai käytöshäiriöt. Myös valehteleminen on hyvin tyypillinen oire lapselle, joka ei voi hyvin. Valehtelu ei useinkaan ole, erityisesti kun kyse on lapsesta, mikään peritty persoonallisuuspiirre tai edes opittua käyttäytymistä. Se on keinottoman ja ahdistuneen lapsen/nuoren reagointia. On hyvä, että lapsi on pääsemässä psykiatriseen arvioon. Jo se, että hänet on lähetetty sinne, kertoo, että lapsen voinnista ollaan hyvin huolestuneita.
Sanot, että olette lapsen isän kanssa eri kasvatuslinjoilla. Hän kannattaa pehmeämpää, keskustelevampaa linjaa ja sinä tiukempaa kasvatusotetta. Minulle tulee mieleeni, että te olette molemmat oikeassa, sillä kumpaakin tarvitaan. Lapsi, joka on pulassa omien tunteidensa kanssa ja joka oireilee kaikkea kokemaansa, tarvitsee paljon hellyyttä, huolenpitoa ja ymmärrystä. Hän on jäänyt tunnetasolla liian yksin kokemiensa asioiden kanssa. Siksi hän tarvitsee aikuisen läsnäoloa ja välittämistä. Hän tarvitsee myös johdonmukaisuutta, aikuisen tuomia rajoja ja sen turvallisen tunteen, että aikuinen pärjää hänelle. Rangaistukset eivät ole hyvä tapa auttaa pahaa oloaan oireilevaa lasta.
On erityinen haaste meille aikuisille jaksaa omassa väsymyksessämme nähdä lapsen/nuoren hankalan ja ikävän käyttäytymisen taakse ja pitää mielessämme, että siellä kaiken raskaan käytöksen alla on pieni poika tai tyttö, joka on tosi pulassa itsensä kanssa. Siksi kuulosti hyvältä, kun kutsuit häntä myös rakkaaksi. Lapset ja nuoret elävät valtavaa kehittymisen aikaa. Siksi heissä kannattaa säilyttää näköala kaikkeen hyvään.
KYSYMYS: Minulla on pitkä liitto takana ja nyt olen toisessa parisuhteessa. Asumme yhdessä neljättä vuotta. Mieheni muutti minun entisen perheeni kotiin murrosikäisen poikansa kanssa, joka asuu äitinsä luona vuoroviikoin. Hänen tyttärensä oli jo muuttanut omilleen. Pojalla ja hänen äidillään ei ole erityisen hyvät välit. Nyt poika lähestyy täysi-ikäisyyttä. Minulla on yksi kotona asuva lapsi, muut asuvat jo omillaan. Kuopukseni tapaa isäänsä säännöllisesti ja heillä on hyvät välit.
Alkuasetelma yhteen muutossa oli, ettei mieheni poika halunnut vuoroviikkoa, mutta se oli ainoa vaihtoehto hänen äidilleen. Aluksi asiat sujuivat kohtuullisesti, hänelle raivattiin oma tila ja pian oma huone. Minun poikani muuttivat omilleen lukuun ottamatta tätä kuopusta.
Vähitellen tilanne on kuitenkin ajautunut umpikujaan. Mieheni poika on linnoittautunut omaan huoneeseensa, hän pelaa kovaäänisesti ja käy syömässä palaten takaisin huoneeseensa. Minun on yhä vaikeampaa sietää hänen olemistaan kodissa, jota en kykene mieltämään hänen kodikseen. Vuorovaikutus on typistynyt tervehtimiseen. Olen yrittänyt muuttaa käytöstäni, olen käynyt pari keskustelua pojan kanssa, pari yhteistä ison porukan kanssa tehtyä matkaa olivat mukavia, mutta arki palautuu sangen nopeasti kielteiselle uralle. Mieheni poika vaatii minua sanomaan hänelle tarkasti, mistä mikäkin asia johtuu eikä hyväksy vastaustani, etten pysty sellaista vastausta hänelle antamaan, jota hän toivoisi. Hän myös vaatii minua pyytämään anteeksi tätä kaikkea. Ymmärrettävästi tämä asia on minun ja mieheni välissä vakava ja ahdistava asia. Hän suhtautuu minun lapsiini hienosti ja on seurallinen ja avulias. Minä en kykene läheskään samaan, olen ahdistunut ja varuillani. Olemme riidelleet asiasta kovin sanoin. Mieheni oletus yhteen mennessä oli, että olemme heti yhtä suurta kivaa porukkaa. Minä olin pikemminkin kauhuissani ja yritin viivyttääkin yhteen muuttoa, mutta talouskin asetti omat rajoitteensa. Mieheni on ekstrovertti, seurallinen ulospäinsuuntautunut oman tilan ottava ihminen. Minä olen introvertti, jolle oma reviiri ja yksinolo säännöllisesti on tärkeää. Puolustan lapsiani tiikerin lailla ja ymmärrän toki järjellä mieheni lasten olevan hänelle kaikki kaikessa ja että hän kärsii tilanteestamme. Tunnetasolla olen aivan neuvoton ja epätoivoinenkin ihmetellessäni, miten voinkin kokea niin suurta vihaa tätä tilannetta kohtaan.
Tuntuu, että tilanteemme pahenee vain. Tulevaisuudessa saattaa olla lapsenlapsia ja muutenkin tämä tilanne laajenee. Olenko silloinkin suurta vihaa täynnä ja kotiin mahtuu oikeastaan vain mieheni ja minun lapseni. Kutistan itseni nurkkaan. Mitä teen?
Perhonen
VASTAUS: Kiitos viestistäsi, jossa monipuolisesti kuvasit uusperheen haasteita. Uusperhe haastaa monella tavalla ja tasolla. Toinen asia mikä haastaa on murrosikä. Silloin on melko tyypillistä mm linnoittautua omaan huoneeseen ja pelata pelejä. Tietysti murrosikäinenkin tarvitsee rajoja. Niiden asettaminen sopii ehkä luontevammin hänen isälleen, jolta hänen voi olla helpompi ottaa niitä vastaan.
Sekin on haasteellista, että miehesi ja hänen poikansa ovat muuttaneet teille. Entistä omaa kotia voi olla vaikea jakaa uusien tulokkaiden kanssa. Helposti myös odottaa, että kodissa noudatetaan niitä sääntöjä, joita siellä on ennenkin noudatettu. Väistämättä kuitenkin uusien ihmisten myötä myös säännöt menevät uusiksi.
Uusperhe syntyy uuden parisuhteen ympärille. Tämä tarkoittaa, että lapset vain harvoin pääsevät valitsemaan uusperhettä. He joutuvat hyväksymään sen. Usein tuo prosessi ottaa aikansa eikä sitä yhtään helpota se, että samaan aikaan murrosikää jyllää. Nuori voi joutua pitkäänkin hakemaan paikkaansa uusperheessä. Eli ymmärrän myös tuota huoneeseensa linnoittautunutta poikaa. Samalla mielessä herää huoli. Onko hänellä kavereita? Harrastuksia? Miten koulu menee?
Tunteesi ovat luonnollisia ja oikeutettuja. Ne kuitenkin ovat vain tunteita eikä niiden tarvitse ohjata toimintaasi. Miehesi pojasta ei tule poikaasi, mutta niin kuin hienosti kirjoitit, miehellesi hän on ”kaikki kaikessa”. Tärkeintä on, että opitte elämään yhdessä. Mikä on riittävä määrä kommunikaatiota? Mielestäni on kohtuullista edellyttää jollakin tavalla kohteliasta käyttäytymistä kaikilta saman katon alla eläviltä. Viestissäsi oli tähänkin liittyvää myönteistä. Kirjoitit, että yhteiset matkat ovat menneet hyvin. Olette siis jo ryhtyneet kartoittamaan mukavien muistojen aarrearkkua.
Positiivista viestissäsi on myös se, että miehesi tulee hyvin toimeen sinun lastesi kanssa. Sinun ei tarvitse tuntea huonommuutta jos et kykene samaan. Sinulla on oma olemisen tapasi ja saa ollakin. Sanoit viestissäsi, että olet introvertti ja oma tila ja reviiri ovat sinulle tärkeitä. Tässä oli jotain oleellista. Pidä huoli siitä, että saat riittävästi omaa tilaa ja yksin oloa. Luulen, että kun saat sitä tarpeeksi, sinun on jo helpompi suhtautua miehesi poikaan.
Mielestäni uusperheessä on välttämätöntä pitää säännöllisiä perhepalavereita. Ei niiden tarvitse olla mitenkään muodollisen jäykkiä. Niiden tarkoitus on ottaa puheeksi niitä asioita, joita itse kunkin päässä pyörii. Ideana on, että kaikki saavat sanoa ja kaikkia kuunnellaan. Toinen asia on se, että sinä ja miehesi tarvitsette myös parisuhdeaikaa. Aikaa olla vain kahdestaan, koska juuri teidän parisuhde on se, jonka ympärille uusperheenne rakentuu.
Näit tulevaisuuden synkkänä ja tilanteen pahenemisen. Niin ei välttämättä tule käymään. Murrosikä menee ohi ja lapset muuttavat omilleen. Lapsenlapset ovat sitten taas uusi luku yhteiselämänne kirjassa. Ammattiapuakin on tarjolla, jos kotikonstit eivät riitä.
KYSYMYS: Olen neljänkymmenen puolivälissä ja asun avopuolisoni kanssa. Ensin asuimme kaksin, mutta vuoden alusta mieheni nuorin poika yllättäen muutti meille. Ei siinä mitään. Minäkin koin, että lapsi on tervetullut ja että meidän luonamme on parempi.
Kesällä avopuolisoni vanhin poika muutti meille. Kävimme keskustelut avopuolisoni kanssa ennen kuin annoimme hänelle luvan muuttaa. Yhdessä sovimme säännöt. Mutta nyt kun puolisoni täysi-ikäinen poika ei niitä noudata, ei puolisoni tee mitään.
Nyt sitten vielä puolisoni äiti kotiutettiin terveyskeskuksesta sanoen, että yksin ei pärjää. Puolisoni taisi miettiä, että äitinsä muuttaa meille pysyvästi ja minä taas luulin, että vain sen hetken että kuntoutuu.
En myöskään ollut saanut tietoa ennen hänen meille tuloaan, että hän on pidätyskyvytön ja muistisairas. Mieheni vakuutteli aiemmin, että hän on vain sekaisin leikkauksesta ja lääkityksestä.
Anoppi on nyt ollut meillä kohta kaksi viikkoa, ja multa on mennyt täysin kuppi nurin.
Anoppi ihan ensimmäisenä ilmoitti, että olohuoneen toinen sohva on hänen. Sitten hävisi mun kylpytakki jonka hän oli ominut kun hän löysi sen kuleksimasta. Siis joko meidän makuuhuoneemme naulasta tai kylpyhuoneen naulasta roikkumassa. Sitten hän ilmoitti, että ottaa minun torkkupeittoni. Molemmissa tapauksissa pyysin miestäni hankkimaan ne takaisin. Kylpytakin sain kolmen pyynnön jälkeen, mutta peittoni on vieläkin anopilla. Mieheni on luvannut hankkia sen takaisin tai ostaa uuden. Eipä ole näkynyt useista pyynnöistä huolimatta.
Tämän lisäksi anoppi aina iltaisin on erityisen sekaisin ja kyselee jatkuvasti mitä minä siellä teen. Miehen suvun puolelta otan nuo kysymykset raskaasti, sillä esim. mieheni ensimmäistä avioliitosta oleva tytär on käynyt sanallisesti päälleni kun vaadin osallistumaan kodin töihin ja hankkimaan välillä muutakin kyytiä kuin meidän. Hän ilmoitti silloin että koti ei ole minun kotini, vaan isän ja hänen. Mieheni seisoi hiljaa kädet taskussa vieressä. Ihan kuin siunaten asian.
Nyt vielä viikonloppuna mieheni sairastui ja jätti täysin äitinsä hoidan minulle. Mihin en ollut ollenkaan valmis enkä halukas. Mieheni totesi toivuttuaan flunssasta, että totta kai mun kuuluu hoitaa äitiä kun hän itse ei pysty. Minä olen joutunut juoksemaan hakemassa anopille vaippoja ja kiikutamaan kodinhoidolle avainta.
Mutta sen lisäksi anoppi tosiaa makaa sohvalla aamusta iltaan eikä pysty pidättämään, joten sohva on pissassa. Tämän lisäksi anoppi oli piilotellut käytettyjä vaippoja minun vessaan ja siellä haisi todella pahalta. Kauhean riidan jälkeen sain mieheni siivoamaan vessan. Olen joutunut jopa meidän makuuhuoneestamme kuskaamaan pissavaipan pois kun anoppi oli sen sinne heittänyt.
Meillä on kaksi pientä koiraa ja koirilla on lupa tulla sohvalle. Tai siis on tähän asti ollut. Nyt anoppi kieltää jatkuvasti koiria tulemasta sohvalle mikä taas rassaa minua. Hän myös kieltää koiria menemästä takapihalle vaikka siellä on niiden oma aitaus. Anoppi sai minun huoneeni johon minä saatoin vetäytyä halutessani omaa rauhaa muista ihmisistä, joten minulla ei ole mitään paikkaa missä olla koiren kanssa. Mieheni mielestä sellaisen järjestäminen on turhaa ja että siinä liikaa vaivaa.
Meillä on omat sääntömme ja on todella turhauttavaa, että anoppi puuttuu asioihin mihin mä olen esim. antanut pojalle luvan kieltämällä.
Olemme riidelleet kolme päivää, ja olen yrittänyt kertoa, että en vain jaksa. Nyt mieheni syyllistää minua siitä, että äiti joutuu vanhainkotiin tai minä lähden.
Mitä tehdä?
Angstia
VASTAUS: En ihmettele, että hermostuttaa. Olet joustanut monin tavoin ja koettanut sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Olet pohtinut miehesi lapsien etua ja ottanut osan vastuusta heidän osaltaan. Nyt kuitenkin anopinkin asetuttua teille tuntuu, että vähitellen oma tilasi omassa kodissasi pienenee kohtuuttomasti, ja joudut yhä enemmän joustamaan ja reagoimaan toisten tarpeisiin ja toiveisiin. Kuka kuuntelee sinun tarpeitasi ja toiveitasi? Tällä hetkellä ei vaikuta, että ainakaan kotona kukaan kuulisi niitä. Kodin kuuluisi kuitenkin olla sinullekin paikka, missä on hyvä ja rauhallinen olla.
Kodin ja perheen, myös uusperheen, tasapaino pysyy hyvänä silloin, kun vanhempien parisuhteen luottamus ja kommunikointi toimii. Silloin aikuiset tekevät tärkeät päätökset yhdessä keskustelemalla ja sopimalla, miten toimitaan. Näin te olette aiemmin tehneetkin ja se kuulostaa hyvältä. Se tausta antaa toivoa myös tämän tilanteen selvittämiseen.
Kuulostaa siltä, että sinulla on kiltti ja joustava mies, joka on aika avuton suhteessa äitinsä vaatimuksiin ja ehkä osin lastensakin kohdalla. Miehesi tuntuu luottavan todella paljon sinun sitoutumiseesi, voimavaroihisi ja joustavuuteesi. Mutta samalla hän tulee ohittaneeksi sekä sinun että luultavasti omatkin toiveensa. Nyt on tärkeää miettiä, miten voitte päästä takaisin siihen keskustelevaan parisuhteen tilaan, mikä on teille aiemmista vaiheista tuttua.
Miehesi ei yksin voi päättää, että hänen äitinsä muuttaa teille määrättömäksi ajaksi. Sinä et myöskään ole vastuussa siitä, että anoppi ei joutuisi vanhainkotiin. Vanhenevan äidin muuttaminen yhteiseen kotiin on todella suuri päätös, joka täytyisi tehdä yhdessä ja yhteisymmärryksessä.
Riitely miehen kanssa on yritystä ratkaista tilannetta, mutta useinkaan se ei niin ratkea. Miten voisit muuttaa omaa viestintääsi sitä kohti, että voisitte taas yhdessä päättää mitä tapahtuu ja mitkä ovat kodin säännöt?
Ota asia puheeksi silloin, kun teillä ei ole riitely päällä. Pyydä miestä pitkälle kävelylle koirien kanssa tai järjestä muuten riittävästi aikaa kahdestaan. Rauhoita oma mielesi ja valmistaudu kertomaan kärsivällisesti ja ystävällisesti, mitä tämä tilanne sinulle tekee. Älä syytä tai moiti ketään, älä uhkaa lähtemisellä, vaan kuvaa konkreettisia asioita ja omia tunteitasi, omaa väsymistäsi. Voit valmistautua keskusteluun kirjoittamalla miehellesi kirjeen, jossa kerrot hänelle, mitä sinä tässä tilanteessa tunnet ja mitä nyt tarvitset. Kerro miehellesi, että haluaisit yhdessä hänen kanssaan ratkaista tätä tilannetta ja miettiä tulevaa. Halutessasi voit myös antaa hänelle sen kirjeen.
Pyri ymmärtämään myös miehesi tilannetta: näin moni ihminen tarvitsee häneltä jotakin, ja eri ihmisten tarpeet ovat pahasti ristiriidassa keskenään. Hän on vaikeassa asemassa eri tavoin tärkeitten ja rakkaitten ihmistensä keskellä. Tavoittele sitä, että voitte ymmärtää toistenne asemaa, tilannetta ja pyrkimyksiä. Pyri omalta osaltasi siihen, että voitte taas löytää yhteyden toistenne kanssa ja voitte liittoutua toistenne tueksi.
Teidän tulee yhdessä miettiä, missä anoppisi voi pysyvästi asua ja minkä verran hän voi viettää aikaa teillä. Ja miten silloin asiat järjestyvät – kuka huolehtii anopin hygieniasta ja muista käytännön asioista. Ja myös esimerkiksi milloin viedään likaantunut sohva pesulaan tai hankitaan tilalle uusi. Muistisairaus voi muuttaa ihmisen persoonaa ja tehdä tämän käyttäytymisestä viheliäistä. Anopin käyttäytymisen voi antaa mennä korvasta sisään ja toisesta ulos tiettyyn rajaan asti, jos hän jatkossa on teillä vain sovittuja jaksoja. Anopille ei kuitenkaan kuulu valta päättää lapsista, koirista, sohvista tai siitä, missä sinä olet. Lapset, isotkin lapset, hyötyvät siitä, että he tietävät säännöt ja että niistä pidetään kiinni.
Uskon, että te pääsette miehesi kanssa pois poteroistanne ja löydätte takaisin toistenne luo. Sitten muutkin asiat alkavat taas järjestyä.
KYSYMYS: Olenko pikkumainen vai onko suhteessamme arvostus ja kunnioitus hukassa?
Meillä on iso uusperhe, yhteensä 5 lasta (sun, mun ja yhteinen). Arki vie ja parisuhteelle liian vähän aikaa. Meillä remontti ja sisustusjutut ovat venyneet, kun olemme yrittäneet löytää yhteisiä, molempia miellyttäviä ratkaisuja. Olohuoneen sisustimme vanhoilla huonekaluilla 4 vuotta sitten ja silloin yhdessä todettiin, että järjestys oli paras vaihtoehto tähän tilaan, näillä huonekaluilla.
Nyt sitten yhden reissuni jälkeen tulen kotiin, jossa olohuone on käännetty täysin ja tavaroita poistettu yms. Tuli tunne, että tämä ei ole enää kotini, minut on siivottu pois. Eikä mitään mitä olen sanonut ja puhunut, ole kuultu. Yritettiin puhua, riideltiin lähinnä. Pyöräytin tavarat takaisin. Sanoin, että voidaan muuttaa asioita, mutta yhdessä, yhteisestä päätöksestä! Tällaisen tavan koen äärimmäisen loukkaavana ja tahallaan toista vahingoittavana. Yritin kertoa selvästi tunteeni ja ajatukseni mieheni tavasta toimia selän takana.
Kun lähdin seuraavalle reissulle, kysyin etteihän minun tarvitse enää tulla kotiin, jossa on kaikki pyöräytetty uuteen uskoon. Kotiin tullessani, edessä oli sama tilanne. Kysyin miksi mies loukkaa minua tieten tahtoan ja tarkoituksella? Sanoi, että tykkää järjestyksestä näin ja haluaa minun neuroottisia rajoja ravistella (nämä mieheni sanoja). Sanoin, että tällainen toiminta loukkaa enemmän kuin jos hän olisi pettänyt. Mies mitätöi ja pakenee, ei keskustele, hiljenee. Sanoin, että tämä ei ole enää kotini, eikä hän toimi kuin mies joka välittää puolisostaan.
Olen yrittänyt miettiä, olenko pikkumainen vai mitä? Parisuhteemme on kriisiytynyt pikkuhiljaa ja ongelmia on enemmänkin. Kommunikaatio, riitelytaidot, toisen kunnioitus ja arvostus - puolin ja toisin. Itse aika ajoin yritän keskustella, puhua, kuunnella, järjestää parisuhteelle aikaa... Mieheni käytös lyö nyt itsellä yli ja olen umpikujassa, jossa jo erokin käynyt useamman kerran mielessä. Miksi toinen tieten tahtoen satuttaa?
VASTAUS: Hei ja kiitos kävelevien huonekalujen mysteerin jakamisesta!
Elätte viisilapsisessa uusperheessä, jossa sinun ja miehesi välit näyttävät kiristyneet. Kahteen otteeseen on käynyt niin, että sinun ollessasi poissa kotoa huonekalut ovat lähteneet jaloittelemaan asettuen uuteen järjestykseen tai karaten kokonaan kotoa.
Ette ole ainoita, joille on käynyt niin, että ihmisten vaietessa tavarat alkavat puhua. Kahvinkeitin ei suostu keittämään kahvia kuin yhdelle kerrallaan, aamun lehti ei jakaudu kahteen osioon molempien luettavaksi eikä sohva avaa syliään kahdelle yhtä aikaa. Jään miettimään kaikkia niitä pantattuja tunteita, pettymyksiä ja loukkaantumisia, jotka ilmentyvät näiden arjen tapahtumien kautta. Jos työelämässä kävisi niin, että jonkun työpöytä loman aikana vaihtaisi paikkaa sekä tuoli ja tietokone katoaisivat, puhuttaisiin epäasiallisesta käytöksestä tai työpaikkakiusaamisesta. Koska tällaisilla menetelmillä ei muussakaan elämässä saa toisia "kouluttaa" eikä heidän rajojaan ravistella, miksi antaisimme itsellemme luvan käyttäytyä näin lähimpiämme kohtaan?
Miehelläsi on oikeus tunteisiinsa. Samoin hänellä on yhdessä sinun kanssasi tasavertainen oikeus päättää kodin sisustuksesta ja kaikesta muusta yhteiseen elämäänne liittyvästä, mutta päätökset pitää tehdä yhdessä keskustellen. En väitä, että se olisi helppoa. Miehesi on arvatenkin kokenut, että hänen mielipiteitään ei kuulla tarpeeksi eikä hänellä ole mahdollisuutta vaikuttaa perheenne elämään sillä tavalla kuin hän haluaisi. Hän on ratkaissut asiaa toimimalla itsevaltaisesti omin päin ja kieltäytymällä keskustelemasta. Kuitenkin keskustelu, jossa kumpikin voi rehellisesti kertoa tunteistaan, myös pettymyksistään ja loukkaantumisistaan puolisoaan kohtaan, on ainoa tie kohtaamiseen ja ymmärtämiseen. Silloin kumpikin voi tulla kuulluksi, voidaan pyytää ja antaa anteeksi ja muuttaa toimintatapoja.
Keskustelu ei ole syyttelemistä. Pitkässä parisuhteessa on puolin ja toisin tuullut sanottua ja tehtyä sellaista, mikä olisi saanut jäädä tekemättä. Tärkeintä olisi ymmärtää, miltä elämä on toisesta tuntunut. Väärinymmärryksiäkin on varmaan mahtunut matkaan, jos keskusteleminen on ollut niukkaa. Mikä voisi olla se ensimmäinen pieni muutos sinun toiminnassasi, jota miehesi sinulta toivoisi? Entä mikä olisi ensimmäinen sinun toivomasi pieni muutos miehesi toiminnassa? Jos edes ihan pienistä, konkreettisista muutoksista voitaisiin sopia, siinä saattaisi olla alku uudelle suunnalle.
Jos keskustelu ei lähde liikkeelle kahden kesken, kannattaa satsata ammattiapuun. Koska olette aikoinaan toisiinne kiintyneet ja luotsaatte suurta perhettä, on vaivan arvoista tehdä se, mitä voitavissa on tilanteen selvittämiseksi.
KYSYMYS: Olen 58 vuotias nainen ja seurustellut nykyisen kumppanin (60 v.) kanssa n. kaksi vuotta. Olemme tunteneet toisemme vuodesta 2010 ja silloin tapailimme satunnaisesti. Syksyllä 2017 mies sitten sanojensa mukaan tuli järkiinsä ja aloimme olla yhdessä vakituisesti. Olen pitänyt oman asuntoni enkä ole muuttanut yhteen. Olen kuitenkin viime vuonna viettänyt miehen luona suuremman osan ajastani. Miehellä on 21- ja 32-vuotiaat tyttäret, joista nuorempi asuu toisella paikkakunnalla avoliitossa ja nuorempi opiskelupaikkakunnalla.
Olen pitänyt miehen asuntoa siistinä, siivonnut ja yrittänyt vähän sisustaa, tuonut omia tavaroitani. Asunnossa oli likaisia pyykkejä pidemmältä ajalta, osa lojui kodinhoitohuoneen lattialla. Pesin varmaankin 20 koneellista pyykkiä, että sain kodinhoitohuoneen siistiksi. Sulatin pakastimen, heitin vanhoja elintarvikkeita roskiin, siivosin kaappeja. Tytär eikä isäkään välitä siisteydestä, tavarat ovat hujan hajan, likaiset astiat lojuvat keittiössä pöydillä ja työtasoilla.
Alkuun kaikki meni nuoremman tyttären kanssa ihan hyvin. Juttelin hänen kanssaan, kyselin ja yritin olla osa hänenkin elämäänsä. Vuosi sitten, viime kesänä sitten tapahtui jotakin….
Viime kesänä sitten tytär alkoi sisustaa. Yritin, että olisi tehty yhdessä, mutta en saanut siihen mitään vastakaikua. Tytär pyysi kavereitaan siirtämään huonekaluja, maalasi ja järjesteli. Isä ei puuttunut asiaan. Joitakin minun tuomia tavaroita piilotettiin, oli laitettu pois näkyvistä ja kun laitoin takaisin, niin piilotettiin toiseen paikkaan. Koin tämän eräänlaisena kiusaamisena. Tytär on järjestänyt isänsä luona pari kertaa bileet, joista ei ole isänsä kanssa keskustellut. Ja bileiden siivoaminen on sitten jäänyt osittain tekemättä. Viime kesänä juttelin tyttären kanssa ja sanoin, että noin ei voi menetellä, asioista pitää sopia. Sanoin, että meidän ei tarvitse olla sydänystäviä, mutta toimeen on jotenkin tultava. Tilanne ei kuitenkaan muuttunut. Lähes aina hänen käyntinsä jälkeen huomasin, että tavaroita on siirrelty.
Ennen joulua olimme miesystäväni kanssa lähdössä matkalle. Pari viikkoa ennen matkaa mies ilmoitti, että jos hän ei lähdekään vaan että minä lähtisin jonkun kaverini kanssa. Syynä tähän oli, että tytär ei pitänyt ajatuksesta, että lähdemme matkalle. Ilmoitin, että jos peruu matkansa, niin se on meidän rakkaustarinan loppu. Parin päivän miettimisen jälkeen hän ilmoitti lähtevänsä.
Alkuvuodesta sitten tytär piti taas bileet, syntymäpäiväjuhlat. Isänsä ja minä olimme viikonloppumatkalla. Juhlista ei etukäteen keskusteltu eikä ilmoitettu. Kun tulimme kotiin, niin tavaroita oli järjestetty uudelleen, huonekaluja siirretty, jopa minun hankkima verhokappa oli hakaneuloilla lyhennetty. Kaiken huippu oli se, että vaatekaapissa olleeseen kassiini oli koskettu, sieltä oli otettu eräs mappi ja silmälasini, nämä oli jätetty isän työpöydälle. Juhlavieraat olivat nukkuneet sängyssämme, sängystä oli otettu lakanat pois, eikä oltu laitettu puhtaita tilalle. Tuo oli minulle liikaa.
Isän mielestä minä olin nuo tavarat jättänyt hänen työpöydälleen. Omien sanojensa mukaan isä keskusteli tyttären kanssa eikä hän ollut tavaroihin koskenut. Mutta minä tiedän, että minä en ollut tavaroitani siirtänyt. Mielestäni se on ollut hän, tai joku hänen vieraistaan.
Olen useasti yrittänyt keskustella asioista. Isä on sitä mieltä, että minä kuvittelen. Hän ei ole kertaakaan nähnyt asioita minun kannaltani. Tytär on aina ollut ns. isän tyttö, saanut mitä halunnut eikä ole tarvinnut tehdä mitään.
Meillä oli keskustelu, jossa tytär ilmoitti, että hänellä ei ole koskaan ollut ongelmia isän naisystävien kanssa mutta minun kanssani on. Minä olenkin isän eron jälkeen ensimmäinen nainen, joka on näin pitkään isän kanssa ollut ja viettänyt suuren osan ajasta hänen luonaan. Sanoin, että jos tytär on sitä mieltä, että jos isän ja minun pitää erota, niin teen sen hänen toivomuksestaan. Pääsimme tuon keskustelun jälkeen jonkinlaiseen ”sopuun”, pyysin jopa, että saisin tytärtä halata.
Tilanne ei vaan ole parempi. Tytär ei juttele kanssani, tervehtii, kun tulee, ei muuta. Nykyisin yritän olla pois, kun tytär tulee isänsä luo. Koska hän on kertonut, että kanssani on ongelmia, niin yritän sitten ongelmana olla pois hänen silmistään.
Isä on kertonut, että tyttären äiti meni töihin vain muutaman kuukauden äitiysloman jälkeen. Isä haki tytärtään päiväkodista ja samalla rakensi taloa. Isän kertoman mukaan tytär oli usein päiväkodissa omissa oloissaan, ei kavereiden kanssa. Erossa tytär (n. 14 v.) muutti äitinsä kanssa muualle. Oman näkemykseni on, että kun äidin kanssa ”meni sukset ristiin”, niin tultiin isän luo ja siellä sai kaiken mitä halusi.
Isän kanssa keskustelut asioista ei onnistu. Kaikki kääntyy aina siihen, että minussa on vika. Minulle ei enää kerrota asioita ja nyt olen ”päättänyt”, että en enää kysy. Tällä hetkellä kesä on arvoitus. Tyttärellä ei ilmeisesti ole kesätyöpaikkaa ja varmaankin tulee viettämään paljon aikaa isänsä luona. Suon heille isä-tytär laatuajan ja pysyttelen sivummalla.
Miesystäväni ei ole sanonut rakastavansa minua. Olen sitä kysynyt ja hän on sanonut, että näin lyhyen tuntemisen perusteella ei noin voimakkaista tunteista voi puhua. Harvoin sanoo edes sitä, että pitää minusta.
Onko tällaisessa seurustelusuhteessa mitään järkeä? Monesti olen miettinyt, että mitä teen. Mies ei halua lähteä ammatti-ihmisen kanssa keskustelemaan asioista.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Uusperheproblematiikka ei koske vain pienten lasten vanhempia, vaan voi tulla näkyviin myös aikuisten lasten kanssa. Avainasemassa uuden puolison ja entisen liiton lasten välissä on lasten biologinen vanhempi. Hänen tehtävänsä on osoittaa sekä se, että lapset ovat aina vanhemmalleen tärkeitä, että se, että uudella elämänkumppanilla on selkeä paikka hänen rinnallaan. Lapset ovat lapsia, joiden tulee aikuisenakin tarvittaessa voida luottaa vanhempansa apuun ja tukeen. Uusi kumppani on kuitenkin se, jonka kanssa elämä (ja usein myös koti) jaetaan ja tämän tulee olla selvää myös lapsille.
Teidän tapauksessanne jäin miettimään miesystäväsi sitoutumista sinuun ja suhteeseenne. Jossain vaiheessa mies ”tuli järkiinsä” ja aloitte olla yhdessä vakituisesti. Nyt hän kuitenkin on ilmeisen epävarma tunteistaan sinua kohtaan.
Millaiset sinun tunteesi miestä kohtaan ovat? Tunnetko sinä rakkautta ja yhteenkuuluvuutta? Vai ovatko hankaluudet miehen tyttären kanssa saaneet sinunkin tunteesi hiipumaan? Olet pannut miehen huushollin kuntoon ja yrittänyt olla hyvissä väleissä tyttären kanssa. Silti tilanne on mennyt vaan huonompaan suuntaan. Olet nyt päättänyt olla kyselemättä ja pysytellä sivummalla. Se voikin olla ihan hyvä ratkaisu. Jos otat vähän etäisyyttä ja vietät enemmän aikaa omassa asunnossasi, voi tulla näkyviin se, kuinka paljon miesystäväsi sinua kaipaa. Jos hän haluaa olla kanssasi, hän tulee perässäsi. Jos hän jää tyytyväisenä omaan kotiinsa tyttäresi kanssa, se on sinulle kallisarvoista tietoa.
Jos miesystäväsi valitsee sinun seurasi, kannattaisikohan teidän yhdessä ollakin enemmän sinun kotonasi, varsinkin nyt kesäaikana? Se on sinun valtakuntasi kaikin tavoin. On ylellistä, että teillä on kaksi asuntoa käytettävissä. On ehkä turhaa hakeutua varta vasten tilanteisiin, joissa vain pahoitat mielesi. Pysyttele sinä vain kohteliaan ja etäisen ystävällisenä tytärtä kohtaan, silloin kun tapaatte. Teidän ystävyytenne aika ei mitä ilmeisemmin ole juuri nyt. Se voi olla sitä kenties joskus myöhemmin.
Kerroit, että kesä tässä uusperhekuviossa on arvoitus. Älä anna sen pilata omaa kesääsi, vaan tee sinä itse siitä niin hyvä kuin haluat. Tee sellaisia asioita, joista pidät ja tapaa omia ystäviäsi ja sinulle tärkeitä ihmisiä. Nauti kesäherkuista, auringosta ja vapaudesta. Suomen kesä on lyhyt. Tee siitä itsellesi mahdollisimman hyvä.
KYSYMYS: Olen kolmen lapsen äiti. Nuorin lapseni on reilun vuoden ikäinen. Isommat lapset 9- ja 11-vuotiaita. Olen eronnut isojen lasteni isästä seitsemän vuotta sitten, elänyt lasten kanssa yksin ja ollut heistä päävastuussa. Lapset tapaavat isäänsä yhtenä arki-iltana ja joka toinen viikonloppu. Nuorimman lapseni isän kanssa emme vielä asu yhdessä. Hänellä on myös kaksi isoa lasta. Yhdessä olemme olleet vajaa kaksi vuotta.
Vauvan hoito on jäänyt pitkälti minulle. Miehen isot lapset ovat hänellä 12 yötä kuukaudessa ja silloin emme pääsääntöisesti näe. Arkena mies kuskaa lapsiaan treeneihin. Yksi arki-ilta on ns. kuskausvapaa. Taloudellinen vastuu yhteisestä lapsestamme on yksin minulla. Tällä hetkellä olen vielä hoitovapaalla ja talous on tiukka. Maksamme isojen lasten melko kalliit harrastukset lasten isän kanssa puoliksi. Mieheni maksaa vielä kalliimmat harrastukset yksin, lasten äiti ei halua osallistua kuluihin.
Minä olen aika vihainen vallitsevan tilanteen suhteen. Raskausaikani oli raskas, hoidin yksin kodin ja isot lapset. Vaikka mies on täällä puolet kuusta, hänen mielestään kotityöt eivät kuuluneet/eivätkä edelleenkään kuulu hänelle. Mies lupasi, että kantaa yhteisestä lapsestamme taloudellista vastuuta ja on arjessa mukana. Koen, että hän ei ole pitänyt lupauksiaan. Hän vain vastaa, että hänellä ei ole rahaa, ku tilannetta purnaan. Rahat menee isojen harrastuksiin ja muihin lasten kuluihin, joista osa kuuluisi lasten äidille.
Koen, että meidän lapsemme ei ole yhtä tärkeä. Häneen ei ole aikaa, ei rahaa. Mielestäni miehen ex käyttää miestä hyväkseen. Hänen mielestään meidän lapsi ei vaikuta/saa vaikuttaa hänen arkeensa. Miehen on kuskattava lapsia eestaas, koska on joskus vuosia sitten luvannut.
Mies haluaisi yhteisen kodin, minä en enää. En jaksa hoitaa yksin seitsemän hengen taloutta. Tämäkin on jo tosi raskasta. Mies lupaa osallistua. Ei muutkaan lupaukset ole merkinneet. Eikä hänellä ole aikaa, koska kuskaa isoja lapsia. Minulla ei ole juuri lainkaan omaa aikaa. Yleensä käyn nuorimman kanssa kaupassa, kuskaan omia lapsiani, jopa kampaajalla lapsi aina mukana. Olen ollut todella väsynyt, hetkittäin aika masentunut. Mies eri mieltä. Pystyn toimimaan, joten asia ei ole vakava. On normaalia vain itkeä, pakottaa itsensä kaikkiin hommiin. Aina väsymykseni syynä on esiteini esikoinen tai joku muu ns. ulkoinen syy.
Mies ei ymmärrä miksi "kiukuttelen", ei vaikka sanon asia suoraan. Aina se on vain vitsi. Hän ei ole minulle paha. Ei olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Pitääkö minun siis tyytyä siksi mihin vain?
En tiedä mitä tehdä. Olen katkera, että lupaukset on ollut vain sanan helinää. Minä olen jäänyt yksin. En halua enää kertoa asioitani. En halua olla lähellä. Mies käy täällä, että edes joskus joku syöttää pojan tai vaihtaa vaipan. Ruma totuus. Miehen mielestä saamme selvitettyä asiat. Onko se mahdollista? Pitääkö minun vaan unohtaa asiat? Minulta on mennyt jo halu korjata asiat. Olenko minä vain yliherkkä? Pitäisikö olla kiitollinen miehestä, joka ei ole paha? Parisuhteissa ja muutenkin elämässä mietin paljon muita, asetan muut edelle. Saanko ajetella itseäni? Olen valmis miettimään myös muita näkökantoja.
VASTAUS: Kerroit, että miehesi mielestä saatte asiat selvitetyksi. Sehän antaa tietysti toiveita, mutta tarkoittaa sitä, että asiat pitäisi ihan oikeasti selvittää, eikä jatkuvasti lykätä tuonnemmaksi. Mies, joka katsoo, että kotityöt eivät kuulu hänelle, ei ole nykykatsannossa hyvä mies. Ehkä joskus muinoin on riittänyt hyvän miehen kriteereiksi, ettei tämä juo, eikä lyö, mutta nykyään eletään tasa-arvon aikakautta. Sama koskee sitä, jos mies ei pidä lupauksiaan, eikä kanna taloudellista vastuuta yhteisestä lapsesta. En ihmettele lainkaan, että voimasi ovat lopussa, ja tunteesi karrelle palaneet.
Totta kai saat ajatella itseäsi, ja sinun pitääkin. Kohtuullinen uhrautuminen on hyvä asia parisuhteessa, kun se on molemminpuolista. Mutta kenenkään ei pidä alistua suhteeseen, jossa toinen yksipuolisesti käyttää toista hyväksi. Kerroit, että sinulta on mennyt halu korjata asiat. Tämä on tietysti ratkaisevaa sen kannalta, miten asiat voivat jatkua. Jos olet kerta kaikkiaan niin loppu, ettet enää jaksa jatkaa suhdetta, niin sillehän ei sitten voi mitään. Jos kuitenkin jostain löydät sen voimanhippusen, että jaksat vielä yrittää, niin todellisen muutoksen olisi tultava. Sinun on noustava puolustamaan oikeuksiasi, ja pyrittävä siihen, että miehesi kantaa vastuunsa sekä kotitöistä, että yhteisen lapsenne taloudellisista, ja muista tarpeista.
Tämä on valitettavan tavallista, että emme osaa ottaa puolisomme tarpeita huomioon, vaikka hän ilmaisisi ne kuinka selvästi. Ajatellaan, että se on vain jotain ohimenevää kiukuttelua. Sinun on tehtävä selväksi miehellesi, että nyt on tosi kyseessä. Jos muutosta ei tule, ei tule myöskään yhteistä tulevaisuutta. Pelkään pahoin, että vähempi ei riitä. Sitä paitsi kuvauksestasi omasta olotilastasi päättelisin, että se on myös tässä tapauksessa aivan totta.
KYSYMYS: Olemme uusperhe, minulla on 16-vuotias poika, mieheni kanssa meillä on kaksi poikaa, toinen on 3-vuotias ja toinen täyttää pian 5 vuotta. Olemme 33- ja 34-vuotiaita.
Olen tullut teininä äidiksi, olen ollut myös aiemmin avioliitossa. Mieheni kanssa tapasimme vuonna 2010 ja melko pian tulin (kuitenkin suunnitellusti) raskaaksi. Seitsemään vuoteen on mahtunut kaksi lasta, avioliitto ja yhteinen asunto.
Mieheni tulee uusperheestä. Hänen äidillään oli ennestään kaksi lasta, tyttö ja poika, tapasi appeni naimisissa ollessaan. Muutti suoraan avioliitosta uuden miehen luokse tyttö mukanaan. Poika jäi isälleen.
Myöhemmin appivanhemmat saivat mieheni. Hediän perhe-elämänsä on ollut osin hankalaa, alkoholia on käytetty runsaasti ja on ollut graavia perheväkivaltaa. Mutta edelleen ovat yhdessä. Mieheni siskon elämä on ollut raskasta tuossa kodissa, hänen isäpuolensa ei ole koskaan häntä oikein hyväksynyt. On ollut kaikenlaista hankaluutta heidän välillä, ja tietysti asiaan on vaikuttanut myös että on joutunut katsomaan kun isäpuoli lyö äitiä.
Miehelläni on siskonsa kanssa läheiset ja lämpimät välit, vaikka heillä onkin ikäeroa 10v. Veljeensä hänellä on hyvin etäiset välit.
Minä olen kasvanut ydinperheessä. Minulla on kohta eläkeikäiset vanhemmat. Meitä on kolme lasta, kaksi poikaa ja minä nuorimmainen tyttö. Vanhemmillani on todella läheiset välit poikaani, joka on viettänyt heidän kanssaan paljon aikaa. Asumme 750km:n päässä vanhemmistani, joten heitä tapaamme harveemmin.
Meillä elämä on lähtenyt ensin hyvin käyntiin. Pikkuhiljaa on kuitenkin tullut hankaluuksia, niin varmaan kaikissa parisuhteissa. Ensin mieheni alkoi aina kertomaan, mitä vikaa on perheessäni ja ystävissäni. Alkuun ajattelin, että eihän kaikista voi pitää. Mutta lopulta tajusin, että eihän kyse voi olla läheisteni vioista, vaan mies löytää niitä vikoja ihan kenestä vain. Esim. vanhemmillani on todella laaja ystäväpiiri, ovat sosiaalisia ja tulevat toimeen kaikkien kanssa. Minne menevätkin, aina ystävystyvät uusiin ihmisiin. Sama koskee veljiäni, heilläkin on paljon ystäviä ja verkostoja. Jos he olisivat niin hankalia ja huonoja ihmisiä kuin mieheni usein antaa ymmärtää, niin tuskin muutkaan ihmiset heistä pitäisivät?
Ystäviäni ja sukuani tapaan paljon itsekseni. Toinen veljeni asuu 90km:n päässä ja hänen perheensä kanssa olen paljon tekemisissä, mieheni on harvoin mukana. Pyrin järjestämään niin että mies on töissä tai jossain muualla. Hän ei voi sietää veljeni perheen "lepsua kasvatusta" eikä heidän lapsiaan.
Olen hyväksynyt sen, että näin tämä nyt vain menee. Minulla on kaksi elämää, on tämä kotielämä, sitten on se toinen elämä missä on perhe, ystävät ja suku. Näitä ei voi yhdistää kuin pakon edessä. Mies on suurinpiirtein kohtelias ja ystävällinen kyllä kaikille, mutta kyllä hänestä aistii tyytymättömyyttä kun joutuu olemaan tekemisissä läheisteni kanssa.
Poikani kanssa tulivat ensin hyvin toimeen, mutta se on muuttunut tässä vuosian varrella aina vain pahemmaksi. Poika on jatkuvasti vääränlainen, tekee vääriä asioita, ei tee oikeita asioita. Mies rähjää ihan jatkuvasti, ja meillä on aivan loputon määrä sääntöjä jotka pitää muistaa, ja kun ne on oppinut muistamaan, niin sitten tulee uusia. Ihan pikkujuttuja, mutta pitkällä juoksulla... kengät kenkäpukkiin, ikkuna auki (vai oliko se kiinni), lämmin ruoka syödään, illalla saa ottaa vain kaksi siivua leipää, vain yksi kinkkusiivu leivän päälle. Poika on alkanut vetäytymään enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Enkä ihmettele.
Miestä ärsyttää myös pojan pukeutuminen. Rähjää aina vaatteista, yksi uusi pusero ostettiin pojalle. Siitä mies on huutanut puseron ostamisesta alkaen, että poika käyttää sitä vain yhden päivän ja laittaa heti pyykkiin, kun taas yhtä hupparia pitää "ihan jatkuvasti" 2kk putkeen. Eikä käytä farkkuja vaan collareita, eli farkut ostettiin ihan turhaan. Enää ei saa ostaa mitään vaatteita. Mies oli heittänyt pojalle ostetun puseron roskiin, kertoi tästä minulle pari päivää sitten. "Ei sillä mitään tee kun sitä käytetään vaan pakon edestä se yksi päivä. Käyttäköön sitä samaa paitaa." Tänään aamulla poika kysyi onko sitä oranssia puseroa näkynyt, kun ei hän ole sitä löytänyt. Mies kertoi heittäneensä sen roskiin.
Minua loukkaa se, että hän ajattelee voivansa mielivaltaisesti heittää toisen omaisuutta roskiin. Sitä vähää mitä pojalla on. Rahaa pojalle ei saisi antaa koskaan, eihän tämä sitä ansaitse. Vaatteita ei saa ostaa, koska ne mitä poika haluaa on niin rumia ja sitten käyttää niitä samoja vaan. Uusilla ei tee mitään.
Alan miettiä tässä, että sekoan kohta tähän ahdistukseen. Onko tässä tilanteessa enää mitään tehtävissä?! Meidän elämä on aika ahdistavaa, ja itse olen tottunut lapsuudessa ja myöhemminkin viettämään sosiaalisesti aktiivista elämää. Nyt meidän elämä on kutistunut tähän perheen sisälle, anoppia ja miehen siskoa kyllä tavataan. Miehen vanhemmat ovat hyviä isovanhempia lapsille ja hoitavat kyllä aina kun pyydetään. En tiedä saisinko miestä ikinä pariterapiaan, ja ymmärtäisikö hän koskaan minun kantaani asioihin. Hänellä on niin vanhvat omat näkemykset, ja minun on aivan turha alkaa puolustelemaan ketään, koska mies heittää kyllä aina takaisin vielä vahvemmin sen mikä on pielessä.
Etenkin juotuaan mies alkaa aina nälvimään perhettäni ja lopulta minuakin. Olen liikaa kännykällä, en ole tarpeeksi tiukka, en muista huolehtia asioista. Olen sitä pohtinut, että vaikka kuinka yrittäisin paremmaksi tulla, niin löytyykö sitten aina vain uusia aiheita?
Ja etenkin minusta tuntuu, että tämä meidän elämä on jotenkin ihan toisintoa miehen lapsuudesta. Heillä on välit rikkoutuneet useimpiin sukulaisiin, heillä ei ole kauheasti ystäviä. Haluaisin miehen siskon kanssa jutella, mutta en oikein uskalla, koska hän tuskin haluaa sekaantua. Meillä on hyvät ja lämpimät välit tämän siskon kanssa, mutta haluaako hän sotkeentua veljensä asioihin, niin en tiedä.
En haluaisi erota, haluaisin että lapsilla olisi ydinperhe. Mutta alan olla aika väsynyt.
Miehessä on kuitenkin myös paljon hyvääkin. Hän hoitaa hyvin lapsia ja kotia, osallistuu kotona kaikkeen, laittaa ruokaa, leikkii lasten kanssa jne. Huolehtii meistä taloudellisesti hyvin, koskaan ei ole tarvinnut ajatella että eläisin "toisen siivellä". Meillä on yhteinen talous ja vaikka miehellä onkin paremmat tulot, olemme silti taloudellisesti tasavertaisia.
Uusperheellinen 33v
VASTAUS: Näyttää, että olet hyvin hankalassa tilanteessa. Toisaalta miehessäsi on paljon hyvää, mutta tietyt piirteet ovat täysin sietämättömiä. Kysyt, onko tässä mitään tehtävissä. Uskon, että on. Sinun on ryhdyttävä rohkeasti ja päättäväisesti pitämään puoliasi, ja poikasi puolta. Vaikka miehesi on voimakastahtoinen ja ilmeisesti taitava väittelijä, olisi sinun itsepintaisesti pidettävä kiinni siitä, minkä ymmärrät oikeaksi.
Se on täysin selvää, että hän ei saisi kohdella poikaasi noin. Tuon ikäisen pitäisi saada pukeutua niin kuin itse haluaa, ja vanhempien olisi vain koitettava sietää sitä. Eikä toisen vaatteita todellakaan heitetä kysymättä roskiin. Kuusitoistavuotias poika tarvitsee myös jonkin verran omaa rahaa. Miten he muuten oppisivat käyttämään sitä? Jatkuva rähjääminen ja se, että poikasi joutuu kokemaan, että on aina vääränlainen, on pojallesi hyvin haitallista. Se on ehdottomasti saatava loppumaan. Teidän olisi onnistuttava yhdessä sopimaan kasvatusperiaatteet, joista voisitte kumpikin pitää johdonmukaisesti kiinni.
Se, että hän jatkuvasti moittii sukuasi, vaikka hänen omassa taustassaan saattaisi olla enemmänkin moittimisen aihetta, on aika kiinnostava kysymys. Siihen on varmasti omat syynsä. Häntä tuntematta en voi mennä arvaamaan, mitkä ne ovat, mutta on mahdollista, että hän itse asiassa tuntee huonommuutta oman taustansa takia, ja pyrkii pääsemään kanssasi tasa-arvoisempaan asetelmaan moittimalla sinun sukuasi. Tai sitten hän tuntee kateutta siitä, millainen sukuyhteys sinulla on. Olipa syy mikä tahansa, sinun olisi tehtävä hänelle selväksi, että jatkuva sinun ja sukusi moitiskelu saa nyt loppua. Toisaalta sinun on tietysti mietittävä, onko joissain moitteissa perääkin. Oletko kenties liikaa kännykällä? Yksi syy miehen tyytymättömyyteen voi olla, että hän tuntee itsensä hylätyksi.
Meille ihmisille on valitettavan tyypillistä, että saamme suunnan muuttumaan vasta kun on jo liian myöhäistä. Ala puuttua asioihin heti, niin näet, tuleeko muutosta. Sinun on varmaan tehtävä miehellesi selväksi, että jos muutosta ei tule, et tule kestämään yhteistä elämää. Pariterapiasta olisi teille epäilemättä suuri apu. Olen käynyt läpi monia pariterapiaprosesseja, joissa mies on tullut paikalle vain siitä syystä, että vaimo on uhannut muuten ottaa eron. Ja silti niissä on voitu onnistua. Mutta jos miehesi ei suostu sinne lähtemään, on sinun koitettava saada muutokset aikaan ilman ammattiapua.
KYSYMYS: Onko mieheni sairas vai vain välinpitämätön?
Olemme olleet yhdessä pian 6v, yhteinen lapsi täyttää 2v ja minulla on vielä edellisestä liitosta kouluikäiset. Jo alkuaikoina mies valehteli minulle häpeilemättä ja kun sain hänet kiinni niistä, ei hän näyttänyt kovinkaan katuvalta. Yhteisen lapsemme syntymän jälkeen valheiden aiheet ovat koventuneet, on ollut kuumia viestejä vieraiden naisten kanssa, kertoi ettei saa asuntolainaa vaikka pohjimmainen syy oli ettei edes halunnut sitoutua minuun lainan verran, ja mitä näitä nyt on... Syksyllä hän oli jättänyt vuokramme maksamatta kertomatta minulle. Sain tietysti asian selville ja vannotin etten siedä enää ikinä valehtelua. Hän lupasi tsempata.
Olemme käyneet pariterapiassa, olen käynyt yksin terapiassa, olemme osallistuneet (minun aloitteestani) parisuhdekursseille, olemme keskustelleet ja ollaan raivottu. Nyt mies oli jättänyt taas vuokran maksamatta ja viikon verran valehteli asiasta, pyysin näyttämään kuitin maksusta mutta aina oli jokin tekosyy. Viimein hän tunnusti ja olin niin vihainen että olin valmis eroamaan. Muistissa on kuitenkin kipeä ero exästä ja lasten kärsimys siinä sirkuksessa, en millään nyt jaksaisi sitä uudestaan. Olen miettinyt sitäkin että palaan suunniteltua nopeammin töihin ja otan huolehtiakseni yhteiset raha-asiat, nielen kiukkuni lasten vuoksi. Mutta vuoden verran olen terapiassa opetellut tervettä itsekkyyttä, itsensä rakastamista ja antamalla miehen jatkaa valheitaan, sodin omia periaatteitani vastaan.
Rehellisyys on minulle tärkeää. Mies lupautui aloittamaan taas pariterapian, se oli ehtona suhteen jatkumiselle. Mutta mitkä ovat mahdollisuudet että hän lopettaa isoista asioista valehtelun? Onko hän sairas vai tuhlaanko elämäni ihmiseen, joka välittää vain itsestään? En pysty vieläkään katsomaan miestäni silmiin kun olen niin kovin vihainen ja loukattu.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Pystyn hyvin kuvittelemaan sisäisen ristiriitasi. Toisaalta haluaisit tarjota nuorimmallesi ehjän kodin, jossa on molemmat vanhemmat, ja säästää vanhempia lapsiasi taas uudelta erolta. Toisaalta olet vahvistunut terapiassa ja koet, että pysymällä tässä suhteessa joudut jatkuvasti sotimaan itsellesi tärkeitä periaatteita vastaan.
Kysyt, onko miehesi sairas vai vain välinpitämätön. Siihen kysymykseen minun on mahdotonta tässä vastata. Mietin, että olisiko kuitenkin niin, että se, miten hän käyttäytyy suhteessanne ja sinua kohtaan on tärkeämpää kuin se, miksi hän niin tekee.
Luottamus on yksi parisuhteen peruspilareista. Teillä se kuulostaa olleen huonossa hapessa jo suhteen alkuajoista saakka. Sen korjaantumiseen tarvitaan molempien aktiivista työskentelyä opetellen luotettavana olemista ja luottamista. Tärkeää on tietenkin myös rakkaus. Onko sitä ollut? Miten sen laita on nyt? Kerrot olevasi vihainen ja loukkaantunut ymmärrettävistä syistä. Ovatko toistuvat pettymykset kuluttaneen rakkauden vai vieläkö sitä jossain niiden alla on löydettävissä?
Olette keskustelleet kahden kesken ja pariterapiassa ja käyneet parisuhdekursseilla. Tosi hyvä! Olette siis saaneet hyviä neuvoja ja mikä tärkeämpää, kuulleet toistenne ajatuksia ja tunteita parisuhteeseenne liittyen. Olennaista on, miten nämä puhutut ja kuullut asiat sitten siirtyvät käytäntöön.
Olette aloittamassa nyt uutta pariterapiajaksoa. Se on hyvä. Puhu siellä tästä ristiriidasta, jossa elät. Kerro miehellesi mahdollisimman selkeästi, mitkä ovat ne asiat, joita tarvitset pystyäksesi jatkamaan yhteiselämää. Kun miehesi haluaa jatkaa yhteiselämää, hän luultavasti on valmis vielä tsemppaamaan. Käytäntö sitten näyttää, miten kestävää se on. Mikäli toinen ei koe pysyvälle muutokselle tarvetta ja/tai ei kykene siihen, valinta on sinun. Voit valita perheen koossa pysymisen ja suostua siihen, ettet voi luottaa mieheesi, hoidat itse raha-asiat ym. Tai voit valita, että eläminen vastoin omia arvojasi on sinulle liian vaikeaa ja pyrkiä hoitamaan ero lasten kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Tai ehkä on olemassa vielä joku kolmas ja neljäskin vaihtoehto. Joka tapauksessa vastuu omasta elämästäsi on sinulla. Toinen pysyy sellaisena kuin on tai muuttaa käytöstään sen verran kuin haluaa, mutta sinä et voi siihen vaikuttaa muutoin kuin kertomalla toiveesi ja tarpeesi.
Olipa valintasi mikä tahansa, on tärkeää, että pidät hyvää huolta itsestäsi ja jaksamisestasi. Sinulla on kolme lasta, joiden elämän kannalta sinun hyvinvointisi on olennaisen tärkeää. On hienoa, että olet omassa terapiassasi oppinut itsesi rakastamista. Jatka sillä polulla.
Toivon sinulle viisautta, voimaa ja rohkeutta.
Lämmöllä Paula, perheneuvoja
KYSYMYS: Hei, olemme seurustelleet nelisen vuotta miesystäväni kanssa. Minulla pitkä liitto takana, josta kaksi lasta. Puolisolla myös lapsia. Puolisolla hyvin tiiviit välit sukulaisiinsa, minulla huomattavasti väljemmät. En ole tottunut tiiviiseen yhteyden pitoon sukulaisten kanssa. Minua ahdistaa kun mieheni jatkuvasti on yhteydessä mm. veljeensä ja on hirmu kiinnostunut veljensä lasten kuulumisista, tuntuu että ihan liian kiinnostunut. Ennen minua puolisoni ei ole juuri seurustellut, vaan elämä on pyörinyt sukulaistensa ympärillä. Olen tottunut että seustellessa ollaan tiiviisti yhdessä (ei liian tiiviisti kuitenkaan, teen paljon omia juttuja) ja että asiat jaetaan parisuhteen kesken, asioista neuvotellaan ja kerrotaan mitä aiotaan tehdä.
Nyt minusta on ruvennut tuntumaan että ehkä olenkin liian vaativa ja kontrolloiva. Haluaisin tietää puolisoni aikeet ja menot, haluaisin että edes soittaisi että nyt meen käymään kaverilla ja jos esimerkiksi aikoo antaa lapselleen rahaa. Haluaisin tukea myös hänen isyyttään. Antaa neuvoja ja vinkkejä, sanoa mikä on minusta oikein ja mikä väärin. Näin oletan hänen myös tekevän lasteni kanssa ja hyväksyn hänen ehdotukset lasteni kasvatukseen, ja neuvottelemme niistä. Mutta jotenkin minusta tuntuu että hän ei halua minun neuvojani mihinkään vaan kaikki on hänen (ja sukulaistensa tekemänä) aina oikein. Ja yleensä aina kun sanon oman mielipiteen (tarkoitan hyvää) niin saan kiukun niskaani ja syyttelyn että hänestä tuntuu että ei voi itse päättää mitään ja kaikkeen pitäisi olla lupa kysymässä. Kovasti ymmärtää näkemykseni esim rahan annossa työssäkäyvälle lapselleen ja omatoimisuuteen opettamiseen. Mutta käytännössä ei vaan halua kuulla ja toteuttaa yhteisiä näkemyksiämme. Välillä on kotona niin väsyneenä että ei jaksa kiinnostua minun ja lasteni tekemisistä pätkääkään, häneen ei saa oikein kontaktia mitenkään. Vetoaa aina väsymykseen. Mutta samalla hetkellä on valmis lähtemään vierailulle veljensä luo jossa on yltiöpäisen kiinnostunut lapsista ja heidän tekemisistä. Väsymys katoaa ja asenne muuttuu. Hän muuttuu iloiseksi ja puhuvaiseksi hetkessä. Naureskelee ja vitsailee. Mutta samalla sekunnilla kun poistumme heiltä hän palaa väsymysmoodiinsa.
Kiinnostus lasteni menestyksistä on täysi nolla mutta veljensä lapset huomioi lupaamalla jätskiä tms palkaksi, onnittelemalla yms. Lapsensa vierailu menee myös samaa rataa, koskaan ei väsytä ja aamullakin hyppää ekana sängystä (vaikka normisti viimeisenä) niin iloisena ja pirteänä. Mutta kun lapsi lähtee, alkaa apatia. Minun sukulaisten vierailut istuu sohvalla ja plärää nettiä. Ei osallistu juurikaan kiinnostuneesti keskusteluun. Olenko minä tässä tapauksessa liian herkkä ja mustasukkainen? Vai miksi minusta tuntuu että minussa ja lapsissani on vika ettemme voi tuottaa hänelle sitä iloa mitä perheen pitäisi tuottaa? Olenko liian kotrolloiva kun haluan tietää asioista mitkä liikuttaa meidän perhettä ja haluan olla päättämässä perhettä koskevissa asioissa? Mikä on liian kontrolloivaa?
VASTAUS: Se, mikä on liian vaativaa ja kontrolloivaa, on mietittävä erikseen jokaisessa suhteessa. Sen perusteella mitä kerroit, ei tule sellaista kuvaa että menisit mahdottomuuksiin. Mutta jos kumppanisi on eri mieltä, on teidän koitettava keskustelemalla löytää sellainen linja, joka teille molemmille sopii. Hänellä voi olla hyvin erilainen ajatus siitä, millä lailla omista menoista, raha-asioista, ym. kerrotaan. Teidän on lyötävä pöytään molempien toiveet ja odotukset, ja katsottava, onko niistä leivottavissa sellainen kompromissi, jonka molemmat voivat hyväksyä. Ja jos ette pääse yksimielisyyteen, täytyy miettiä, onko suhteessa niin paljon muita hyviä puolia, että on valmis kestämään eroavaisuudet tässä asiassa.
Sama koskee sitä, miten ollaan yhteydessä sukulaisiin. Teillä on tässä asiassa kovin erilaiset taustat ja tottumukset. Periaatteessahan siinä ei ole mitään pahaa, että sisarukset ovat läheisiä toisilleen. Kiinnostusta veljen lapsiin voi selittää se, että kumppanisi on tuntenut heidät pienestä pitäin ja kiintynyt heihin. Sinun lapsesi ovat hänelle vieraampia, kun olette olleet vasta nelisen vuotta yhdessä. Mutta jos asia häiritsee sinua, on syytä käydä keskustelua. Sinun olisi kuitenkin hyvä ymmärtää sitä, että sukulaiset ovat kumppanillesi tärkeitä ja hyväksyä melko kiinteäkin yhteydenpito.
Väsymys ja haluttomuus kotona on sitten toinen juttu. Sinun on varmaankin kysyttävä häneltä ihan suoraan, miksi hän on niin väsynyt ja haluton sinun ja lastesi kanssa. Onko hänellä jotain hampaankolossa, mitä hän ei saa sanotuksi? Syyt on hyvä selvitellä juurta jaksain. Sinulla on myös oikeus esittää toiveesi siitä, että hän osoittaisi enemmän kiinnostusta sinua ja lapsiasi kohtaan. Jos muutosta ei tule, voi olla vaikea jatkaa suhdetta.
Mielestäni on aivan kohtuullista toivoa, että silloin, kun on ihmisiä kylässä, ei plärätä nettiä. Tässä asiassa et ole liian herkkä. Varsinkin, jos hän kykenee siihen silloin, kun hänen omat sukulaisensa ovat kylässä.
KYSYMYS: Olen ollut neljä vuotta parisuhteessa mieheni kanssa, josta reilu kaksi vuotta asuttu yhdessä. Molemmilla on pari lasta aiemmista liitoista, jo nyt aikuisia sekä omillaan. Myös iäkäs äiti on puolisollani. Ongelmani ei ole niinkään alkujaan meidän kahden suhde vaan uusperheen ihmissuhteet, jotka vielä kärjistyvät juhla-aikoina. Minun lapseni pitävät miehestäni ja suhteet ovat toimivat ja ystävälliset. Heidän käyntinsä ovat mukavia meille molemmille. Mieheni on hyvin herkkä ja kiltti ihminen, mihin alkujaan hänessä ihastuinkin oman eroni jälkeen. Nyt se kiltteys ärsyttää, sillä miehen äiti saa jatkuvasti puuttua elämäämme ja moittia minua. Puheluita on vähän väliä miehelleni, vaikka käyntejä ei niinkään koska hän ei pidä minusta. Mutta kun hän tulee käymään, hän ei niistä etukäteen ilmoita.
Olen saanut kovasti pisteliäitä huomautuksia anopiltani, lisäksi hän haluaa pitää mieheni ensimmäistä hääkuvaa esillä ja tuoda kaikissa tilanteissa ensimmäisen puolison erinomaisuutta esille. Vaikka olin järjestämässä hänen syntymäpäiviään, niin kiitosta ei tullut vaan ääneen valittelu että mieluummin olisi kutsunut mieheni eksän paikalle. Mieheni mielestä kaikki pitää sietää, kun on kyseessä vanha ihminen, eikä hän puutu mihinkään sanomiseen. Tämän anoppini kampanjan kanssa alkuun mukavat suhteet mieheni lapsiin ovat myös muuttuneet. He eivät enää puolisoineen tule meille muutoin kun olen töissä. En koe ansainneeni tällaista, koska en ole syypää mieheni ensimmäiseen eroon enkä ole huonosti kohdellut heitä kuten anoppiakaan missään vaiheessa. Nyt on meidän parisuhteemme alkanut myös kärsimään tästä kaikesta, kun jostain syystä mieheni salaa pistäytyy lapsiensa luona kylässä, että en vain tulisi mukaan. Minulle kerrotaan myöhemmin käynneistä. En halua pistää miestäni mitenkään valitsemaan perheensä ja minun välillä, mutta haluan minäkin kuulua perheeseen.
Kärsin tilanteesta kovasti, olemme vielä ainoastaan kihloissa ja häitä on suunniteltu mutta olen alkanut empiä haluanko tällaiseen tilanteeseen enää jäädä. Rakastan miestäni, minusta hänen pitäisi puolustaa minua ja pitää arvossa että perhe myös kunnioittaisi minua. Miten voisimme päästä tässä kaikkia tyydyttävään ratkaisuun? Jos puhun miehelleni, hän vain herkistyy että miten minua rakastaakaan, mutta ei taas seuraavan kerran kykene olemaan tukenani.
Yksinäinen, 53v
VASTAUS: Parisuhteessakin voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Kuvaat miten sinun yksinäisyys syntyy, kun miehen äiti ei tunnu hyväksyvän sinua ja hän myös sekaantuu liikaa elämäänne. Olet toivonut, että mies tukisi sinua, mutta hän ei halua vastustaa äitinsä mielipiteitä ja tahtoa ja vetoaa siihen, että äiti on jo iäkäs.
Se, että joku on jo iäkäs, ei tietenkään oikeuta ketään käyttäytymään huonosti. Ikä ei ole este käydä selventäviä keskusteluja. Moni iäkäs loukkaantuisi, jos heille sanottaisiin, että nyt pitäisi käydä tärkeitä keskusteluja, mutta ei sinun kanssasi voi, kun olet jo niin vanha. Väistely ei ole kunnioittamista, vaan ongelmien peittelyä. Miehen äiti ei kuulosta vielä kovin heikolta ja avuttomalta niin, että häntä pitäisi erityisesti suojella. Ainakin hän jaksaa hyvin puuttua teidän kahden elämään.
Ikää voi muutenkin pohtia tässä teidän tilanteessa. Olette kumpikin jo oikeasti aikuisia ja lapsetkin ovat. Tämä voisi olla elämäntilanne, jossa voisitte aivan rauhassa rakentaa kahden aikuisen parisuhdetta. Jostakin syystä miehen äiti pääsee nyt tunkeutumaan teidän maailmaanne.
Selventäviä keskusteluja tunnut kaipaavan. Rohkaisen niitä käymään. Totta kai mies voisi asettua sinua puolustamaan. Hänen luonne ja tavat toimia suhteessa äitiinsä on pitkän kehityksen tulos. Onko hän ollenkaan valmis tarkastelemaan omaa tapaansa toimia? Asia on hänelle selvästikin hankala. Jos hän ei ole valmis yhteistyöhön sinun kanssa tässä asiassa, jää asian edistäminen enemmän sinun vastuulle. Kuinka suoraan, lempeästi, kohteliaasti, mutta lujasti olet pystynyt sanomaan, että tämä nykyinen käytäntö ei voi jatkua? Voitko vetää itse rajat? Mikä on sinun kannaltasi hyväksyttävää?
Se on totta, että miehen on varmasti vaikea valita äidin, lasten tai sinun välillä, mutta joitakin valintoja elämässä on välillä tehtävä. Voiko keskustelua muuttaa niin, että päätökset, sanat ja valinnat eivät tuntuisi näin jyrkiltä? Sinun ajatus tuntuu olevan, että anoppi pysyisi vähän kauempana ja lakkaisi moittimasta sinua. Nämä ovat kohtuullisia tavoitteita. Ei tuo tarkoita, että kaikki välit pitää katkaista.
Kun ryhdytte näistä keskustelemaan miehesi kanssa, painetta voi pienentää, jos toteatte, että tavoite on yhteinen. Molemmat kaiketi haluaa, että teidän kahden parisuhde kohenee? Se on tässä oleellisinta ja sen eteen teette yhdessä töitä. Jos syntyy yhteinen ajatus, että etsitte tässä parempaa yhteyttä toisiinne ja tilaa yhteiselle elämälle, saattaa aika monet asiat lähteä muuttumaan? Kumpikaan teistä kahdesta ei ainakaan halua olla toiselle hankala?
Jos mies vaikuttaa ”liian kiltiltä”, häntä voisi yrittää rohkaista olemaan kiltti myös itselle ja omalle puolisolleen. Sinun kannalta ei ole kiltteyttä, että hän ei sinua puolusta. Onko molempien aika kuunnella omia tarpeita? Johtaako sinun omien tarpeittesi kuuntelu kauemmas miehestä? Jos mies haluaa elää kanssasi, hän voi ehkä vielä miettiä miten voisi raivata tilaa teidän parisuhteelle? Tärkeää on, että olet noussut puolustamaan itse itseäsi ja kuuntelet omia tarpeitasi. Suunta näyttää oikealta. Et halua enää olla parisuhteessa yksin.
