KYSYMYS: Olen 27-vuotias, neljä ja puoli vuotta avoliitossa asunut nainen. Aikaisemmassa suhteessa, josta on noin 8 vuotta aikaa, minua petettiin ja tästä jäi arvet jotka vaivaavat edelleen. Minulla on todella vaikea luottaa enää kenenkään. Nykyinen mieheni on pettänyt aiemmissa suhteissaan, mutta minua ei ole pettänyt tai ainakaan en tiedä siitä. Olen toki sanonut tästä miehelleni että on vaikea luottaa kun luottamus on petetty kertaalleen ja hän sanoo ymmärtävänsä.
Kun olemme mieheni kanssa yhdessä kaikki on hyvin ja totta kai luotan silloin kun itse olen paikalla ja näen mitä hän tekee. Ongelma onkin siinä että kun mies lähtee kavereidensa kanssa johonkin, iskee piinaava ahdistus ja mustasukkaisuus, en pysty nukkumaan, rintaa puristaa ja kokoajan tekisi mieli soitella/ laittaa viestiä että mitä siellä tapahtuu, mutta en halua olla vainoharhainen ja mieluummin kärsin sen ajan yksin. Kun mieheni tulee reissusta tai iltaa viettämästä olen todella epäileväinen vaikka mieheni kertoisi ettei mitään ole tapahtunut ja toki suutahtaa tästä kun en pysty uskomaan. Tästä yleensä aiheutuukin sitten pieni muotoinen riita kun en pysty luottamaan.
Nyt näin häiden alla olen alkanut miettimään olenko tekemässä virheen? Olisiko minulla parempi olla yksin kun en kerta pysty luottamaan ettei minua satutettaisi? Onko tämä oikein miestäni kohtaan? Voiko luottamus enää koskaan olla 100%? Missään nimessä en haluaisi olla ilman miestäni, jo pelkkä ajatus saa maailmani horjahtamaan, mutta tämä on todella raastavaa minulle ja varmasti myös miehelleni.
Tälläkin hetkellä mieheni on viettämässä viikonlopun mittaisia polttareita kavereidensa kanssa toisella paikkakunnalla ja oloni on aivan kamala!
Vainoharhainen(ko?)
VASTAUS: Sinulla on huoli, joka perustuu huonoihin kokemuksiin aiemmasta suhteestasi, jossa tulit petetyksi. Nykyisessä suhteessasi mietit välillä, voisiko samaa tapahtua nytkin. Olette kuitenkin edenneet suhteessanne niin pitkälle, että olette menossa naimisiin. Mihin siis luottamuksesi on tähän asti perustunut? Koette ilmeisesti kumpikin suhteessanne olevan paljon hyvää, koska olette jo häiden kynnyksellä. Kerrot, että minkäänlaista uskottomuutta ei ole tullut tietoosi. Johtuuko pelkosi siis vain tuosta aiemman suhteen vaikeasta kokemuksesta? Jos näin on, mikä auttaisi sinua voittamaan tuon pelon? Yhden asian meinitset itsekin: kun olet kavereiden kanssa, pelko hälvenee.
Tämä on ominaista peloille. Ne vaanivat yksinäisinä hetkinä, mieluiten illalla ja yöllä. Auttaisiko sinua silloin, jos soittaisit jollekulle ystävällesi tai ryhtyisit tekemään jotakin mukavaa? Joitakuita auttaa tuollaisen yksinoloillan suunnitteleminen jo etukäteen täyteen kiinnostavaa tekemistä. Ymmärrän, että miehellesi soittaminen on monivivahteinen juttu. Ei ole mukavaa, jos hänen täytyy omana vapaailtanaan kantaa huolta sinun selviämisestäsi ja tuntea, että häneen ei luoteta. Nämä soittamiset ja viestit ovat toki neuvottelukysymyksiä välillänne.
Onko niin, että pelkosi aktivoituvat vain miehesi ollessa kavereiden kanssa iltaa viettämässä? Sujuuko tavallinen arkielämänne yhdessä hyvin? Onko teillä mukavaa keskenänne? Nautitteko toisistanne? Jos tilanne on pääosin näin - tarkoittamatta, että mikään suhde olisi pelkkää ruusuilla tanssia - vaikuttaa siltä, että teillä ei ole hätää.
Sinua huolestuttaa se, että miehesi on pettänyt aiemmassa suhteessaan. Oletteko keskustelleet siitä, mikä tilanteeseen tuolloin johti? Entä siitä, miten säilytätte omassa suhteessanne avoimuuden, läheisyyden ja sellaiset teille tärkeät asiat, jotka lujittavat suhdettanne. Mitä paremmin suhteenne voi, sitä pienempi mahdollisuus millään kolmannella osapuolella on saada sijaa.
KYSYMYS: Olemme riidelleet ajankäytöstä taannoin paljon mieheni kanssa. Onko normaalia että 25-vuotias mies pelaa tietokonepelejä kaiken vapaa-aikansa? Hän saapuu töistä kello neljän aikoihin ja menee suoraan tietokoneelle. Jos hän ei pelaa tietokoneella kavereidensa kanssa, hän tuijottaa TV:tä tai lukee kirjaa. Onko tämä ihan normaalia pariskuntien arkielämää?
Viikonloppuisin jos olemme kotona, hän pelaa koko viikonlopun tai katsoo sarjoja tietokoneelta. Olen yrittänyt kysyä häneltä, mikä niissä peleissä on niin hienoa, että niihin täytyy jumittua. Mies on sanonut että ne tuovat jännitystä ja onnistumisen tunteita muuten tylsään elämään. Hän sanoi myös että ihailee ihmisiä joilla on joku selkeä intohimo ja hänellä se on pelaaminen. Hän on tyyliltään selvästi nörtähtävä, ja olen kyllä aina tiennyt että tietokoneet kuuluvat hänen ykkös kiinnostuksiinsa, mutta tuntuu todella pahalta, miten hän laiminlyö aikaa kanssani. Hän on käyttänyt kaiken vapaa-aikansa pelaamalla ilmeisesti jo niin pitkään, että kuvittelee ettei ilman pelejä olisi mitään elämää. Suurin osa hänen kavereistaan pelaa tätä samaa tietokonepeliä, eli nähdessään kavereitaan vaikkapa kahvilla, saan kuunnella kuinka he keskustelevat tästä pelistä. Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää.
Ja siis tässä ei ole kyse nyt siitä että olisi tullut joku uusi peli mitä hehkutetaan, vaan mieheni on pelannut tätä samaa peliä jo yli 10 vuotta ja edelleen jaksaa pelata sitä päivittäin ja puhua siitä päivittäin vielä sen lisäksi kavereidensa kanssa. Jos sanon että tuo ei ole nyt ihan normaalia elämää käyttää peleihin kaikki aikansa, hän vain sanoo, että kyllä se hänen kaveriporukassaan on. Mitä minun pitäisi tehdä? Olen sanonut pelaamisesta jo miehelle ja olemme riidelleet siitä tuhannet kerrat, mutta miehen käytös ei vain muutu. Tuntuu että minun sanallani ei ole hänelle mitään painoarvoa. Jos pyydän häneltä enemmän aikaa yhdessä, hän laittaa sen "naisten ulinana" toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
VASTAUS: Kuulostaapa hankalalta tilanteelta. Kysyt, onko normaalia, että miehesi viettää tietokonepelien (tai TV:n tai kirjan) parissa kaiken vapaa-aikansa ja onko tämä normaalia pariskuntien arkielämää. Jotta saisin kokonaiskuvan tilanteesta, tarvitsisin myös miehesi kertomuksen elämästänne. Mutta näiden tietojen valossa vaikuttaa kyllä siltä, että miehellesi on vuosien saatossa kehittynyt peliriippuvuus, joka valtaa mielen ja sitä myötä ajankäytön. Parisuhteen kustannuksella. Mitähän miehesi itse ajattelee parisuhteesta ja elämästään? Onko hän näihin tyytyväinen? Vai kaipaisiko hänkin muutosta? Peliriippuvuuksia hoidetaan A-klinikalla, mutta hoidon onnistumisen edellytyksenä on asiakkaan oma motivaatio. Jos mies ei koe pelaamista ongelmaksi, on yhtälö vaikea.
Sanonta kuuluu, että mikään ei muutu ellei mikään muutu. Olet moneen kertaan puhunut miehellesi pelaamisesta ja kuinka kärsit siitä, mutta tämä ei ole auttanut. Kun vanhat konstit eivät auta, täytyy keksiä uusia. Kysymys kuuluu: Haluatko sinä jatkaa tällaisessa parisuhteessa, jossa koet itsesi jatkuvasti laiminlyödyksi? Mihin voit jatkossa suostua ja mihin et? Mennyttä aikaa ei voi muuttaa, mutta tulevaa voi. Millä ehdoilla sinä olet valmis jatkamaan parisuhdetta? Mitä itse kaipaisit? Onko sinulla omia ystäviä ja harrastuksia, jotka voivat ainakin jossakin määrin korvata sitä, mitä et mieheltäsi tällä hetkellä saa? Riittääkö se sinulle? Vai tarvitsetko parisuhteen, jossa koet olevasi kumppanillesi ykkönen?
Mitäpä jos katkaisisit tietokoneen virran (ainakin symbolisesti) ja vaatisit miestäsi keskustelemaan parisuhteenne jatkumisen edellytyksistä? Voisiko se pysäyttää häntä? Jos rakentava keskustelu ei onnistu omin avuin, voitte hakeutua keskustelemaan esim. kirkon perheneuvontaan.
Suomalaiset tunnetaan maailmalla kovina bilettäjinä. Kuppi maistuu ja muuten hiljaiset ihmiset tanssivat pöydillä ja karjuvat täysillä musiikin mukana. Meidän piti oppia eurooppalaisille juomatavoille, mutta yhdistimmekin tissuttelun ja ryyppäämisen. Nuorten aikuisten biletyskulttuuri venyy ja laajenee. Ennen vanhaan juhlat oli juhlittu kun mentiin naimisiin, nyt biletetään vaikka kotona olisi jo kumppani ja/ tai lapsia.
Nuorten aikuisten pastori ja psykoterapeutti Juha Petterson Helsingin seurakuntayhtymästä ei näe biletyksessä sinänsä mitään ongelmaa.
”Miten tää biletys nyt määritellään? Tarkoitetaanko yökerhoja vai kapakoita? Esimerkiksi Helsingin Kallion alueella kämpät on niin pieniä, että ihmiset menevät oleskelemaan ravintolaan kuin olohuoneeseen.”
”Biletys on suurimmaksi osaksi aika viatonta. Haetaan exit-juttua omasta elämästä, halutaan arjen ylittävä kokemus, joka tuo jotakin lisää elämään. Se voi olla biletystä, se voi olla uskonto. Miksi luetaan tai urheillaan? Elämä on aika tylsää. Käytämme paljon aikaa itsemme viihdyttämiseen. Voidaan tietysti kysyä, onko se mennyt överiksi?”, Petterson pohtii.
”Jos ajattelee parisuhdetta ja uskottomuutta, niin onko niillä (biletyksellä ja uskottomuudella) jokin yhteys toisiinsa? Estot häviää kännissä, harkintakyky helpommin pettää. Kuinka paljon bilettäminen aiheuttaa tilanteita, joita joutuu selvittelemään jälkikäteen? Vähän niin kuin muutkin asiat elämässä, bilettäminen voi olla oiva juttu ja tuoda paljon myönteisiä asioita, tai jossakin toisessa tapauksessa se voi aiheuttaa ongelmia”, Petterson sanoo.
Sairaan siistii, en muista mitään
”Suomalainen tarina bilettämisestä on aika mielenkiintoinen. Jossain toisessa kulttuurissa ei ehkä olisi hienoa kertoa, että heräsin aamulla nakit silmillä. Bilettämistä romantisoidaan tarinoissa. ”Oltiin ulkomailla ja dokattiin viikko putkeen. Oli sairaan siistii, mitään en muista.” ”, Petterson kuvailee.
Keskustelemme Pettersonin kanssa Helsingin Sanomien uutisoimasta sosiologi Antti Maunun yökerhoja käsittelevästä väitöstutkimuksesta ”Yöllä yhdessä”. Maunun mielestä biletyksellä haetaan kuulumista yhteisöön. Ravintolasta etsitään huippukokemusta. Alkoholi on monelle vain sivujuoni.
Petterson hieman kyseenalaistaa ihmisten itsensä kertomat syyt biletykselle.
”Miten asia on ja miten se selitetään? Minkä funktion se täyttää ihmisen elämässä? Psykoterapeuttina olen huomannut, että vähän epävarmaa on, tietääkö ihminen itsekään (syytä tekemisilleen)?”
Miten kirkko suhtautuu biletykseen?
”Kirkolla on hyvin harvaan asiaan mitään yhtä käsitystä. Yksi ääni per mies -periaatteella toimitaan useimmin”, Petterson sanoo.
Kirkko on kyllä ottanut kantaa parisuhteen tai perhe-elämän harmoniaa vaarantaviin tekijöihin.
”Esimerkiksi alkoholinkäyttö voi mennä vaikka parisuhteessa överiksi, jos toinen on kauhea bilettäjä ja toinen ei”, Petterson varoittaa.
Yhdessä vai erikseen?
Väestöliiton tutkimuksen mukaan monet suomalaiset parit arvostavat paljonkin yhdessä biletystä. Pienet humalat ja yhdessä juhliminen tuovat iloa monen parin elämään. Pettersonin mukaan biletyksen herättämä huoli voikin johtua muista syistä.
”Kyse voi olla mustasukkaisuudesta tai päihteiden liikakäytöstä, tai ihan asioiden priorisoimisesta. Liittyykö siihen muita kysymyksiä? Jos menee omien kavereiden kanssa ulos, liittyykö siihen syyllisyyttä? Joutuuko tekemään tarkkaa tiliä illan kulusta ja osallistujista. Liittyykö asiaan mustasukkaisuutta? Liittyykö omaan käytökseen jotain sellaista, mikä herättää mustasukkaisuutta?”, Petterson avaa.
”Jos omien kavereiden kanssa meneminen ja bilettäminen tuntuu tärkeämmältä kuin puolison kanssa vietetty aika, voi kysyä onko oman puolison kanssa niin ahdistavaa, että täytyy olla poissa?”
Pettersonin kokemuksen mukaan naiset eivät edelleenkään voi bilettää ihan yhtä vapautuneesti kuin miehet. Joidenkin naisten biletys-kielteisyys voi johtua poliisin roolin rasittavuudesta.
”Jos mennään vaikka yhdessä bileisiin, ehkä miehelle sallitaan enemmän. Nainen joutuu usein olemaan se päällekatsoja, että mies selviää kotiin. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun vedetään ne överit. Naisten humalahakuisuutta ei enää katsota niin pahalla, mutta kun muistelee omia kokemuksia yleensä, on niin, että miehet on enemmän humalassa”, Petterson sanoo.
Haetaanko baarista aina seuraa?
42-vuotias Petterson muistelee omaa nuoruuttaan, jolloin oli itsestään selvää, että kavereiden kanssa juhliessa kaikkia kiinnosti myös pariutuminen.
”Kuvio on ehkä muuttumassa. Tinderit sun muut ovat tulleet vaihtoehdoiksi. Moni on aika kypsä olemaan pe-la ravintolassa, kun on vasta keskiviikkoon mennessä toipunut. Parisuhdetta etsitään paljon nettipalveluista. Ravintolat, työpaikka tai harrastukset eivät ole ainoa paikka etsiä paria”, Petterson sanoo.
Moni on huomannut pariutumispaineen vähentyneen ravintoloissa. Tyttö- tai poikaporukassa voi heilua baarissa ihan rennostikin. Ei ole pakko olla tutka päällä koko ajan.
Joissakin ravintoloissa saattaa pyöriä vakiojengiä viikonlopusta toiseen. Ulos mennään tapaamaan samanhenkisiä ihmisiä, tai ihan vaan näyttäytymään.
”Ravintoloilla on tietynlainen rooli jonkinlaisen identiteetin vahvistamisessa. Käymällä tietyssä paikassa voit vahvistaa identiteettiä itselle ja muille. Että sä kuulut tavallaan tiettyyn porukkaan, jos vaikka käyt Teatterissa. Siellä on habitukseltaan erilaisia ihmisiä kuin On the Rocksissa. Ei partasuu liivimies välttämättä mene Teatteriin pukumiesten joukkoon”, Petterson kuvailee.
Ja vielä viinasta
Kaikkeen biletykseen ei liity alkoholin ongelmakäyttöä.
”On niin erilaisia biletyskulttuureja. Johonkin bilekulttuuriin liittyy huumeiden käyttö tai muu päihteiden käyttö. Keskustan bilemestoissa et ainakaan opiskelijabudjetilla kännejä juo, kun drinksut maksavat toista kymppiä. Ei ole yhtä varmaa motiivia kaikelle biletykselle”, Petterson kertoo.
”Alkoholin ongelmakäytöllä ja biletyksellä ei välttämättä ole mitään tekemistä keskenään. Jos menet bilettämään, aika moni kokee sosiaalista jännitystä siinä tilanteessa. Pitäisi olla skarppina, jos tutustuu uuteen ihmiseen. Suurin osa vetää sen pari drinksua pohjille”, Petterson sanoo.
Pettersonin mukaan alkoholismi alkaa usein siitä, ettei ujous ja jännitys lähdekään parilla tuopilla. Kaikki suomalaiset voivat saman tien nimetä pari alkoholistia. Juoppoja päivitellessä unohtuu, että on myös paljon ihmisiä, joille alkoholi ei näyttele minkäänlaista roolia elämässä, Petterson muistuttaa.
Eikö kumppani riitä bilettäjälle?
”Mikä tahansa juttu voi tulla parisuhteessa väliin. Normi-ihminen alkaa miettiä, että miten merkityksellinen olen sulle, jos tulet kotiin aina kello 21, tai joka perjantai vaan takavalot näkyy ja nähdään sunnuntaina”, Petterson sanoo.
Pettersonilla on parisuhteen ongelmista ns. valumisteoria. Kaikki ei ehkä ole kunnossa, jos parisuhde vuotaa koko ajan jonnekin.
”Itselläni on ajatus parisuhteen uskottomuudesta, että siinä on kolmas osapuoli. Parisuhde ikään kuin vuotaa toisaalle. Se voi olla työ, harrastus, biletys, toinen nainen tai toinen mies. Parisuhteessa on yhä enemmän tarpeita, jotka täyttyvät jossakin muualla”, Petterson avaa.
”Jos tunnistaa itseään tästä, että sulla on siis aika paljon meneillään jossain muualla, voi miettiä, onko mussa puolia, jotka ei tule esille parisuhteessa? Mitä ne on? Onko mulla tarpeita, joista en uskalla kertoa? Miksi esimerkiksi biletys ottaa jonkin niskalenkin elämästäni?”, Petterson kysyy.
Pitäisikö osata asettua aloilleen?
”Onko tämä ongelma? Voi pohtia laajemminkin asiaa. On paljon puhetta siitä, että koulutettujen naisten sinkkuus on suuri yhteiskunnallinen ongelma. Mitkä tekijät vaikuttavat taustalla? Kuinka paljon on ihmisiä, jotka eivät näe parisuhdetta tavoitteellisena tilana, vaan haluavat esimerkiksi tapailla erilaisia ihmisiä?”, Petterson kysyy.
”Useita deittikumppaneita ei enää moralisoida. Kuinka paljon on ihmisiä, jotka eivät edes halua sitoutua? Sitoutumiseen voi liittyä sen sureminen, ettei kaikki ole enää mahdollista.”
Pettersonin mukaan biletysvaiheen venymiselle on muitakin syitä:
”Nykyelämään liittyy niin paljon asioita ennen kuin pääsee siihen vaiheeseen, että ajattelee perheen perustamista.”
Sori, vain iloisille
Petterson miettii, kuinka hyvin ravintolaympäristö vastaa ihmisten tarpeisiin ja saako siellä olla oma itsensä.
”Bilekulttuuri on tavallaan performanssi, joka toimitetaan. Kuinka paljon ihmiset uskaltavat olla omia itsejään? Ja mitä se ylipäätään on? Monella on rooli päällä. Onko mielikuva se, että sinne mahtuu vaan ne kauniit, rohkeat ja menestyvät? Onko painetta olla jonkin kaltainen mahtuakseen mukaan? Onko hehkutus jotain, joka ei ihan pidä paikkaansa? Oliko pettymyksiä? Toteutuivatko omat toiveet? Ravintolamiljööseen ei välttämättä sovi synkistely. Monella on monenlaisia asioita, jotka vaivaavat mieltä ja joista haluaisi puhua jonkun kanssa”, Petterson kuvailee.
Onko sinulla ravintola-temperamentti?
Pettersonin mielestä biletykseen ja ulkona hillumiseen vaikuttaa myös ihmisen temperamentti.
”Onko ihminen intro- vai ekstrovertti? Jotkut voimaantuvat ravintolassa ihmismassasta, toiselle väenpaljous saattaa olla liikaa. Temperamentti vaikuttaa siihen, miten viihdyt”, Petterson kertoo.
Erilainen temperamentti ei välttämättä aiheuta ongelmia suhteelle.
”Parisuhde merkitsee ihmisille erilaisia asioita. Moni asia on ok, jos se sopii molemmille.”
Abstraktin kanssa naimisissa
Petterson muistuttaa parisuhteeseen panostamisen tärkeydestä. Kumppanin kanssa pitää joskus viettää aikaa, jos haluaa suhteen säilyvän elävänä.
”Elämästä toteutuu niin paljon kodin ulkopuolella. Valveillaoloajasta ollaan enemmän tekemisissä työkavereiden kuin oman puolison kanssa. Parisuhde on usein abstraktio. Kuinka paljon on loppujen lopuksi tekemisissä sen puolison kanssa? Ei mitään asiaa voi ylläpitää vain abstraktion tasolla, se alkaa hajota liitoksistaan”, Petterson muistuttaa.
Petterson ei halua kuitenkaan määritellä, miten tiiviisti parien kuuluisi elää. Ihmiset ovat läheisyyden tarpeissaan niin erilaisia. Jotkut ovat hyvin intiimissä suhteessa, toisille riittää hieman etäisempi systeemi. Ongelmia tulee, jos tarpeet eivät kohtaa, tai jos ihmiset elävät jonkinlaisten omien kuvitelmien ja harhaluulojen vallassa.
”Kun mennään parisuhteeseen, meillä on paljon kuvitelmia asioista. Ne eivät välttämättä pidä ollenkaan paikkaansa omassa suhteessa. Asioista pitäisi puhua”, Petterson sanoo.
Pettersonin mukaan ihmiset saattavat ajatella parisuhteensa toimivan samoin säännöin kuin omilla vanhemmilla - tai kuin edellisessä suhteessa. Nykyinen kumppani ei voi kuitenkaan asettua valmiiseen muottiin.
”Pariterapiassa ei ole harvinainen ilmiö, että ihmiset ensimmäistä kertaa, tai pitkästä aikaa, tutustuvat toisiinsa. Suhde on voinut jo hiipua. Ei keskustella, ja omat käsitykset suhteesta eivät enää ole ihan ajan tasalla”, Petterson kertoo.
Pettersonin mukaan monet parit lukevat toisiaan väärin. Esimerkiksi päälle päin syytökseltä näyttävä tyytymättömyys voi kummuta pelosta ja huolesta, ettei toinen välitäkään minusta enää. Usein tarpeet unohdetaan kertoa ääneen. Aina ihmiset eivät edes itse tiedosta niitä. Toinen saattaa kokea syyllisyyttä tämän epävarman puolison matalasta mielestä. Enkö ole sulle tarpeeksi?
”Terapeutti voi toimia tulkkina tässä”, Petterson sanoo.
Suolaa arkeen
Pettersonin mukaan myös ikävaiheet vaikuttavat juhlimiseen. Esimerkiksi pikkulapsiperheessä harvemmin biletetään sikana joka viikonloppu. Sunnuntaibrunssi rivitalon pihalla tuttavaperheen kanssa voi olla viikon huippuhetki.
Jos unohtaa päihdeongelmat, vieraantumisen ja mustasukkaisuuden, voi biletyksessä nähdä enimmäkseen hyviä puolia.
”Mikäs sen mukavampaa kuin viettää ystävien ja läheisten kanssa aikaa? Ihmissuhteet ovat elämän suola. Kaikki eivät asu naapurissa, vaan vaatii eforttia, että saa porukat kasaan. Ravintola voi tarjota hyvät puitteet, jos ei ole sellaista kotia, että voi kutsua kymmenen ihmistä mukaan”, Petterson sanoo.
Janne Toivonen: ”Biletyskin rakentaa Suomea”. HS 5.7.2014
KYSYMYS: Olen perusterve 30-vuotias nainen, joka on nyt toisessa pitkässä parisuhteessaan. Aiempi 7 vuoden parisuhde kariutui noin 5 vuotta sitten, ja nykyisen kumppanin kanssa olen ollut yhdessä 3,5 vuotta. Minua askarruttaa kuitenkin se, mitä minulle tapahtuu aina parisuhteen edetessä ja tietyissä elämään liittyvissä tilanteissa.
Kun en ole parisuhteessa, minulla ei ehkä ole ahdistusta itsestä niin paljon kuin silloin kun olen parisuhteessa, ainakaan tietyissä osa-alueissa. Olen sosiaalinen ja menevä ihminen, ja en vaadi itseltäni niin paljoa kuin silloin kun olen parisuhteessa. Parisuhteessa kuitenkin mietin kovasti, olenko rakkauden arvoinen ja miksi joku minua rakastaa, sekä muutun itsekriittisemmäksi sekä mustasukkaiseksi ja vaadin huomiota ja rakkauden todistelua teoin ja sanoin puolisolta. Varmasti riesaksi asti. Minusta tuntuu epävarmalta enkä osaa arvostaa itseäni vaikka toinen sanoisikin ihania asioita minusta. Tämä johtaa siihen, etten voi olla avoimin mielin ja nauttia suhteesta vaan ahdistelen itseäni ja rankaisen: en ole sen arvoinen, olen huonompi ja en tarpeeksi hyvä millään osa-alueella. Puoliso antaa huomiota muille ihmisille ja minusta tuntuu että olen epäonnistunut ja en saa huomiota joten hän ei ilmeisesti välitä minusta. Näin minusta tuntuu useasti. Tämä on tyhmää, tiedän sen mutta tunne on niin vahva etten osaa muuttaa käytöstäni. Pelkään tämän vaikuttavan elämääni liikaa.
Olen lisäksi työssäni ja vaatimuksissani itselleni usein ankara. Liian kriittinen myös kaikelle mihin ryhdyn. Olen hiljattain alkanut miettiä, mistä epävarmuuteni johtuu ja miten pääsisin siitä eroon. Katsoin erään ohjelman, jossa eräällä naisella oli saman kuuloinen tilanne ja käytös kuin minulla. Siinä kerrottiin isäsuhteen vaikutuksesta tilanteeseen. Isäsuhde kuulosti samalta kuin omani ja tämän henkilön ongelmat samoilta kuin minun. Isäni oli lapsuudessani etäinen, eikä hän sietänyt lasten temppuilua. Mitään väkivaltaa ei juuri ollut (satunnaisesti risua ja kovistelua ja aloillaan pitämistä), vaan lähinnä henkinen paine tuntui jo pienestä asti. Ei milloinkaan tuntunut, että kelpaisin isälle - hän ei näyttänyt tunteitaan ja oli siten saavuttamattomissa. Koin varmasti senomaksi syykseni vaikka näin ei ollut välttämättä. Äitini vannotti, että isä kyllä rakastaa mutta ei osaa näyttää tunteitaan. Ei lapsena tiedä mitä se tarkoittaa, jos koettu tunne ei ole sen mukainen. Sittemmin tiedän kyllä, että isäni välittää minusta eikö ole paha ihminen ja teki varmasti parhaansa, mutta tämä ajattelumalli oli jo rakentunut; en ole tarpeeksi hyvä.
Tämä ajattelu on jossain määrin värittänyt taivaltani läpi koulujen, harrastusten ja työelämän. Olen erittäin tunneherkkä asioissa, jotka koskevat suoritustani kaikissa näissä osa-alueissa ja koen olevani epävarma vaikka osaisin jonkun asian hyvin. Henkinen kanttini ei vain ota kestääkseen. Murrun kohtalaisen helposti ja stressaan todella paljon - olen mm. lopettanut minulle rakkaiden asioiden harrastamisen itsekritiikin takia. Tämä ahdistus on kulkenut mukana parisuhteissakin, ja nyt tämä nykyinen on vahvoilla kantimilla mutta minusta tuntuu että kaikki meidän ongelmamme johtuu siitä, millainen olen. Olen niin epävarma ja haluan huomiota ja varmuutta välittämisestä että joudumme suotta usein törmäyskurssille. Haluan eroon turhasta itsekritiikistä ja vahvistaa parisuhdetta sen sijaan että teen sille itse jatkuvasti hallaa.
Mitä tehdä?
VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Olet pohtinut elämääsi, ajattelu- ja tunnemaailmaasi sekä tapaasi olla parisuhteessa. Kuullostaa siltä, että kuvaamasi epävarmuus, itsekriittisyys ja vaatimustaso aiheuttavat kohtuutonta kärsimystä itsellesi ja kapeuttaa elämääsi. Mietit omaa kelpaavuuttasi ja arvoasi suhteessa muihin ihmisiin. Vastakysymykseni kuuluvat: Miksi et kelpaisi? Miksi et olisi rakkauden arvoinen? Mitä pitäisi tapahtua, että voisit katsoa itseäsi hyväksyvämmin ja lempeämmin silmin?
Pohdit omaa isäsuhdettasi ja sen vaikutusta tunteisiisi ja ajatuksiisi. En voi näiden tietojen valossa ottaa kantaa tähän, mutta yleisesti voin sanoa, että kyllä: vanhempien (liiallinen) vaativuus jättää kasvavaan lapseen omat jälkensä ja nämä näkyvät usein myös aikuiselämässä. Silloin aikuisen lapsen haasteena on löytää lempeys ja armollisuus itsestään. Se ei ole helppo tie, mutta mahdollinen. Vaikka isäsi oli etäisempi, oliko kuitenkin niin, että äitisi kykeni välittämään ehdotonta rakkautta sinua kohtaan?
Kirjoitit, että ajattelumalli "en ole riittävän hyvä"on värittänyt elämääsi niin opinnoissa, työssä kuin harrastuksissakin. Olet jopa lopettanut itsellesi rakkaita harrastuksia itsekritiikin takia. Epävarmuutesi puolisona rajoittaa mahdollisuuksiasi nauttia parisuhteesta aiheuttaen ehkä jännitettä välillenne, kun kaipaat jatkuvaa todistelua kumppanisi rakkaudesta. Minulle tulee tästä surullinen ja myötätuntoinen olo. Haluaisin lähettää sinulle sylillisen armollisuutta, toivottavasti tämä edes hieman välittyy tästä kirjeestäni.
Kirjoitat hyvin reflektoivasti ja oivaltavasti itsestäsi. Arvelen, että hyötyisit yksilöpsykoterapeuttisesta kontaktista, johon voisit ohjautua esim. työterveyshuoltosi kautta. Erityisesti mietin kohdallasi kognitiivista psykoterapiaa, jossa pureudutaan pinttyneisiin ajatusmalleihin kuten "en ole riittävän hyvä" ja pyritään purkamaan niitä. Muutos on mahdollinen!
KYSYMYS: Olen 25v mies ja olen seurustellut 4v puolisoni kanssa. Meillä on yhdessä kaksi lasta 10kk tyttö ja 2v poika. Suhteemme on melkein aina ollut hankala, yhteiset asiat ja tekemiset ovat vähissä varsinkin nykyään. Suhteemme suurin riidan aiheuttaja on ollut läheisyys, rakkauden osoittaminen ja seksi. Viime aikoina asiat kuitenkin ovat kärjistyneet ja rauhaa ei meinaa syntyä. Taustalla suurin tekijä on minun luottamuspula häneen, koska keväällä puolisoni oli risteilyllä virossa ja laivalla illan päätteksi hän oli päätynyt laivalla esiintyneen yhtyeen seuraan. Tästä yö oli jatkunut bändin jäsenen hyttiin, jossa he olivat keskutelleet moninaisista asioista. Jostain syystä hän ei kuitenkaan ollut enää palannut omaan hyttiin vaan jäi yöksi tämän tuntemattoman miehen luokse. Tuntuu että en pääse asiasta yli vaan tunnen itseni välillä jopa vainoharhaiseksi ja todella uupuneeksi asian edessä. Mitä keinoja tälläisessä asiassa on?
Haluan jatkaa perheenä puolisoni kanssa, mutta en tiedä miten se on mahdollista. Tämä vuosi on muutenkin ollut meille raskas tyttäremme sairaus on vaatinut paljon aikaa ja varsinkin puolisoni on ollut myös tämän vuoksi etäinen. Puolisoni mielestä en olisi saanut loukkaantua laivalla tapahtuneesta koska mitään ei tapahtunut. Minusta taas tuntuu siltä kuin minua olisi petetty. Miten voisimme yrittää jatkaa tähän asti olemme yrittäneet pärjätä yksin olisko mahdollisesti pariterapiasta apua, molemmat kuitenkin haluavat olla yhdessä.
Ps. Saanko tuntea laivalla tapahtuneesta asiasta suuttumusta/pettymystä? Välillä jo mietin, että onko minun päässä vika koska asia vaivaa minua päivittäin.
Pete
VASTAUS: Hyvä Pete, kiitos meilistäsi. Kerroit, että parisuhteessanne on aina ollut hankaluuksia ja eniten riitelette läheisyydestä, rakkauden osoittamista ja seksistä. Onkohan niin, että teillä on ainakin jossakin määrin erilaiset tarpeet ja ehkä käsityksetkin näistä edellä mainituista asioista? Erilaisuus voi olla parisuhteen rikkaus, jos molemmat hyväksyvät ja kunnioittavat toistensa erilaisuutta ja ovat valmiita tietynlaisiin kompromisseihin. Toisaalta tarve läheisyyteen ja etäisyyteen vaihtelee samallakin ihmisellä eri aikoina. Joskus käy niin, että samalla kun toisella olisi tarve suurempaan läheisyyteen, niin toinen tarvitsee enemmän omaa tilaa. Toisessa kohtaa elämää asetelma saattaa kääntyä toisin päin. Parisuhde on haastava, mutta antoisa laji ;)
Te elätte nyt haasteellista aikaa kahden pienen lapsen kanssa. Pienen tyttärenne sairaus kuormittaa teitä. Onkohan teillä tukiverkostoa käytössä eli saatteko esimerkiksi lastenhoitoapua ja mahdollisuutta välillä hengähtää aikuisten kesken? Jos näin ei ole, suosittelen teitä kääntymään lastenneuvolanne puoleen ja tiedustelemaan alueenne tukipalvelumahdollisuuksia.
Mitä parisuhteeseenne tulee, niin olet ymmärrettävästi loukkaantunut ja pettynyt. Luottamustasi on koeteltu eikä puolisosi kuullosta kuvauksesi perusteella ottavan oikein vastuuta asiasta. Sinänsä myönteistä on, että hän on rehellisesti kertonut laivareissunsa tapahtumista. Minkälaiset pelisäännöt teillä on vastakkaiseen sukupuoleen tutustumisesta? Olisiko puolisollesi ok, jos sinä kertoisit hänelle vastaavanlaisen tapahtumasta, jossa olisit viettänyt aikaa vieraan naisen hytissä? Kirjoitit, ettei puolisosi ymmärrä loukkaantumistasi, koska hänen näkökulmastaan mitään (erityistä) ei laivalla tapahtunut. Sinulla on kuitenkin täysi oikeus omiin tunteisiisi.
Tämä luottamustasi rikkonut asia olisi hyvä saada keskusteltua ja selviteltyä, jotta voisitte jättää sen ajastaan taakse ja jatkaa eteenpäin. Luottamus voi palautua ajan myötä, jos molemmat sitoutuvat sen uudelleenrakentamiseen. Kysyit, olisiko pariterapiasta apua. Suosittelen sitä lämpimästi! Kirkon perheneuvonta tarjoaa maksutonta ja luottamuksellista keskusteluapua tällaisissa(kin) tilanteissa. Pariterapiapalveluita löytyy myös yksityispuolelta.
KYSYMYS: En tiedä oonko nyt oikealla sivulla kysymyksieni kanssa? Oon kohta 50v ja nainen, takana liitto joka on nyt sit loppusuoralla. Oon hakenut eroa itse Mieheni siitä tietämättä. Ehkä oon toiminut väärin? Suhteemme on ollu enemmän äiti-poika suhdetta, oon holhonnut miestäni. Hän elää niinkuin poikamies. Nyt noin 6kk oon asunut erillään. Ja välillä koen mahtavaa vapautusta ja toisinaan mieletöntä tyhjyyttä. Mieheni uskoo että palaan vielä hänen tykö. Oon ollut aika alistavassa suhteessa ja nyt sit yritän seistä omilla jaloillani. Mietin, että pitäisikö mun mainita hakeeni eroa vai annanko tulla yllätyksenä. Oon aika tyhjä.
VASTAUS: Olet isojen kysymysten äärellä. Kuvaamasi ristiriitaiset tunteet kuuluvat eroprosessiin. En tiedä tarkemmin liittonne kestosta ja vaiheista, mutta ehkäpä olet työstänyt erokysymyksiä jo pidempään. Huolimatta asumuserosta, lopullinen eropäätös saattaa kuitenkin tulla miehellesi yllätyksenä. Jotenkin ajattelen, että olisi reilua kertoa eroaikeista miehelle sopivan hetken tullen. Lisäksi ammatillinen keskusteluapu voisi auttaa teitä molempia tulevaisuutta ajatellen, jatkuu se sitten yhdessä tai erikseen. Kirkon perheneuvonta tarjoaa maksutonta ja luottamuksellista keskusteluapua mm. erokysymyksissä.
KYSYMYS: Olen 28-vuotias nainen, joka viettää häitään kahden kuukauden päästä. Nyt minua kuitenkin vaivaavat tuntemukset, jotka toisinaan saavat minut hätääntymään tulevasta avioliiton solmimisesta. Minulla on elämässäni hieno, ymmärtävä, uskollinen, hellä, hauska, huomioiva, rakastava ja hyvin sitoutunut mies. Meillä on hyvä suhde, jossa on rakkautta, hellyyttä, kiintymystä. Olemme olleet yhdessä monta vuotta. Meillä on välillä riitaisampia kausia, mutta saamme riidat aina yhdessä sovittua, ja ne ovat mielestäni normaaleja, kaikkiin suhteisiin kuuluvia erimielisyyksiä. Pitkin suhdetta olen kuitenkin välillä pohtinut, onko tämä ihminen oikea minulle, sovimmeko parhaalla mahdollisella tavalla yhteen. Sitten puolestani taas koen onnea ja rakkautta siitä, että olen löytänyt näin hienon ihmisen elämääni, jonka kanssa on hyvä olla. Eroaminen on tuntunut kauhealta ajatukselta. Miksi päästäisin tällaisen rakkauden elämästäni? Miksi kuitenkin ajoittain ahdistun?
Nyt ennen häitä saatan esimerkiksi aamulla herätessäni tuntea jonkinlaista ahdistusta tulevasta valinnasta. Onko tämä tie oikea? Olenko valitsemassasi juuri sitä ihmistä, joko on minulle oikea, ja kenelle minä olen oikea. Näiden yhteisten vuosien aikana olen jo nähnyt, kuinka olemme selvinneet vaikeammistakin vaiheista ja kuinka mieheni on sitoutunut panostamaan suhteeseemme ja uskoo siihen. Itse ajattelen myös niin, että kun päätän sitoutua, haluan tehdä tulevaisuudessakin kaikkeni sen eteen, että tämä liitto kestää.
Eniten minua ahdistaa tämä tunnekokemus, joka minut ajoittain valtaa. Olen yrittänyt löytää syitä siihen, miksi tunnen näin. Joskus olen yhdistänyt sen joihinkin mieheni "huonoihin" puoliin, tai joihinkin asioihin, missä ajatuksemme eivät ole kohdanneet. Tässä ajassa on kyllä jo hyvin tietoinen myös niistä toisen vähemmän ihanista piirteistä. Näitä asioita pohtiessani olen kuitenkin aina jälkeenpäi!n kokenut, etteivät asiat ole niin merkityksellisiä yhteiselämän kannalta, että niistä kannattaisi ahdistua, lähinnä ne ovat olleet makuasioita tai käytännönjuttuja. Koen, että arvomaailmamme on hyvin samankaltainen, haluamme samoja asioita ja pystymme puhumaan kaikesta. Olemme monenlta tapaa samanlaisia, mutta joissain asioissa myös hyvin erilaisia. Monelta osin erilaisuus täydentää suhdettamme, toisinaan toisen erilaiset tavat ja piirteet kyllä ärsyttävät ja suorastaan raivostuttavat. Suhteessamme ei mielestäni ole kuitenkaan mitään varsinaisesti pielessä, tai ainakaan en ole löytänyt varsinaisia ongelmakohtia. Ongelma on tämä oma epävarmuuteni, joka syö onnellisuutta. En kirjoita siksi, että vielä aikoisin perua hääni, mutta minua pelottaa, että nämä tuntemukset häiritsevät ajoittain avioliitossakin.
Joskus huomaan tulevani kateelliseksi, jos kuulen tarinoita, joissa ihmiset kertovat heti tienneensä: "Tässä se oikea on" tai "En ole koskaan kyseenalaistanut parisuhdettamme". Kai olen ajatellut, että haluan itse tuollaisen tunnekokemuksen, täyden varmuuden, ja olen jotenkin pettynyt siihen, etten ole kokenut jatkuvaa varmuutta suhteesta. Olen myös pohtinut, onko minulla epärealistiset ajatukset rakkauden täydellisyydestä. Minun on muutenkin vaikeaa tehdä elämässäni valintoja. Olen itse niistä vastuussa, ja siksi minua saattaa ahdistaa, valitsenko itselleni parhaan ratkaisun.
Meidän tarinamme alkoi niin, että olimme ensin kumpikin suhteissa tahoillamme, mutta havaitsin nykyisen mieheni kuitenkin heti mielenkiintoiseksi tyypiksi ja myöhemmin ystävystyin hänen kanssaan. Kun olimme molemmat sinkkuja, huomasin, kuinka hakeuduin koko ajan hänen seuraansa ja minun oli hyvä olla hänen kanssaan, huomasin olevani ihastunut. Hassua kyllä, yhteiset ystävämme kertoivat, että ihastus oli ollut muille selvä jo pitkään. Minulla kesti pitkään myöntää itselleni, että olin ihastunut, sillä uskoin, että meillä oli liian erilaiset taustat, jotta meistä voisi tulla mitään.
Tutustuttuamme havaitsin, että luuloni oli väärä, löysimme yhteisen aallonpituuden. Alusta lähtien olisin kuitenkin halunnut olla vielä varmempi, ettei yhdessäoloa olisi tarvinnut edes miettiä, sen olisi vaan tiennyt, että tässä tämä on. En tiedä saako tästä sekavasta kirjoituksesta mitään selkoa tai onko tässä mitään, mutta ehkä ulkopuolinen ihminen osaisi tarjota uutta näkökulmaa tähän epävarmuus asiaan.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Tuntuu aika hankalalle vastata sinulle, kun, aivan kuten itse sanot, liittonne tuntuu olevan hyvissä kantimissa eikä selkeitä rasitteita sen puolesta avioliitollenne näyttäisi olevan tai et niistä ainakaan kerro. Silti sinua joskus vaivaa epävarmuus valintasi oikeellisuudesta tai siitä onko hän sinulle "se oikea" tai toisin päin. Kadehdit ihmisiä, jotka eivät tunne epävarmuutta.
Elämässä on vain yksi asia varmaa: muutos. Kaikki muuttuu kaiken aikaa ja loputtomasti. Eikä kukaan näe tulevaisuuteen. Varmuutta on vain siitä, että näillä ehdoilla tässä tilanteessa tämä päätökseni näyttää hyvälle/oikealle. Seuraavassa tuokiossa, uusien asioiden valossa, voi joutua tekemään uudenlaisen päätöksen. Se ettei tunne epäilystä, voi kertoa siitä, että kieltää epäilyn mahdollisuuden tai siitä, että speksit ovat pysyneet pitkään jokseenkin samanlaisina. Sitä ei voi luvata, että aina kaikissa olosuhteissa sama päätös ikuisesti olisi oikein.
Avioliitto tai intiimisuhde ylipäätään on myös tahdon asia. Jokaisessa parisuhteessa parametrit muuttuvat välillä yhteiselämän kannalta haitalliseen suuntaan, silloin kysytään tahtoa. Tahtoa ja uskoa tarvitaan silloin, kun asiat menevät huonoon suuntaan ja kurssia on yhdessä reivattava parempaan suuntaan. Jos ongelmat pystytään ratkomaan yhdessä molempia tyydyttävällä tavalla, suhde on kehittynyt. Jos hyvistäkään yrityksistä huolimatta vaikeudet eivät poistu jää jäljelle kysymys onko suhteessamme muuten vielä jäljellä riittävät eväät tai perusteet liiton jatkumiselle. Mikäli ei ole, voi olla aika surra mennyt ja siirtyä eteenpäin.
Voitko tyytyä tähän epävarmuuteen? Voitko nauttia elämästä, vaikka se on epätäydellistä? Voitko iloita valinnoistasi, vaikka niihin liittyy riskejä ja epäonnistumisen mahdollisuus? Miten ylipäänsä suhtaudut elämääsi? Asetatko itsellesi ja tekemisellesi paljon vaatimuksia ja onnistumisen pakkoa? Kelpaatko sinä ja sinun elämäsi ja valintasi sellaisenaan? Oletko okei, vaikka mokaisit tai epäonnistuisit? Elääkö sinussa vaatija vai armahtaja itseäsi kohtaan? Ja onko vierelläsi tukijoita vai syyttäjiä?
Puhuit viestissäsi, että sinun on vaikea tehdä elämässäsi valintoja. Sinua ahdistaa epäilykset siitä, oletko tehnyt parhaat valinnat. Tästä minulle tulee mieleen ajatus itseluottamuksesta ja rakkaudesta itseä kohtaan. Mietin voitko tässä vajavaisessa elämässä puutteellisena itsenäsi hyväksyä sen, että olet tehnyt kussakin hetkessä parhaan sinulle siinä hetkessä mahdollisen (ei täydellisen) valinnan? Voitko elää myös sen asian kanssa, että joskus myöhemmin arvioituna, uuden tiedon ja kokemuksen valossa jokin ratkaisu voi näyttäytyä epäonnistuneena? Onko sinulla lupa epäonnistua?
Joskus käy niin, että jo valintaa tehdessä arvelee, että valinta ei ole kovin hyvä. Mutta ehkä se on siinä hetkessä paras mahdollinen. Sellaisessa epäonnisessa tilanteessa voi syyttää itseään tyhmyydestään/huonoudestaan, kun ei kykene valitsemaan paremmin. Toisaalta voi myös katsoa itseään armollisesti ja hyväksyen: valitettavasti juuri nyt minulla ei ole resursseja valita paremmin, mutta yritän voittaa esteet onnistuneempien valintojen tieltä. Kolmantena vaihtoehtona hahmotan sen, että valinta onkin aivan hyvä, mutta ei voi tyytyä hyvään, vaan tavoittelee täydellistä. Neljäs vaihtoehto on jähmettyä ja pysähtyä paikoilleen ja pidättäytyä valintojen tekemisestä. Silloin kun se on aikalisän ottamista miettimiselle, se on hyvä, mutta kun se on pelon aiheuttamaa jäätymistä, siitä tule este elämälle. Jos sinun tapauksessasi olisi kysymys itsensä tuomitsemisesta, pelosta tai siitä, että on vaikea hyväksyä keskeneräisyyttä, lienee aika tehdä asialle jotakin. Itsensä hyväksymisen oppiminen ei käy sormia napsauttamalla ja joskus siihen tarvitsee ammattilaisten tukea.
Toivon, että mietteistäni oli sinulle jotakin hyötyä, mutta on myös mahdollista, että ymmärsin viestisi aivan väärin. Arvioi itse mikä tekstissäni oli sinulle hyödyllistä. Kaikkea hyvää sinulle toivottaen
KYSYMYS: Miehen mielestä hän saa liian vähän seksiä ja hän miellyttää vain minua ja minä en koskaan häntä. Meillä on lapsia ja kumpikin käydään töissä. Minä vuorotöissä ja mies päivätöissä joka on ruumiillisesti väsyttävää. Kun ollaan kotona, teen kaikki kotityöt yksin. Mies on joko tallissa, tietokoneella tai kännykkä kädessä. Sitten kun aletaan nukkumaan niin minulla pitäisi jaksaa miellyttää häntä. Minä en jaksa tätä kuviota. Tämä ongelma on ollut aina ja ollaan keskusteltukin mutta saan kuulla et käytän aseena noita kotitöitä.
VASTAUS: Kuvaat perheenne kiireistä arkea. Lapset luonnollisesti vievät kahdenkeskistä aikaanne. Käytte työssä osittain eri aikoina ja kotonakin teette eri asioita: kun sinä teet kotitöitä, miehelläsi on muuta puuhaa. Ei ihme, että kun ensimmäinen yhteinen hetki päivästä myöhään illalla koittaa, te haluatte eri asioita. Miehesi haluaa sinua ja sinä haluaisit vain levätä hänen lähellään.
Kerrot, että olette keskustelleet asiasta. Kuvauksesi perusteella vaikuttaa siltä, että keskustelu ajautuu umpikujaan, syyttelemiseen ja puolustautumiseen. Siitä seuraa, että päädytte olemaan entistä kauempana toisistanne, vaikka molemmat pohjimmiltaan kaipaisivat toisen läheisyyttä ja lämpöä.
Ymmärrettävästi olet väsynyt tilanteeseenne. Miten pääsisitte ulos tästä turhauttavasta umpikujasta? Olisiko mahdollista, että järjestäisitte kahdenkeskisen illan tai viikonlopun, jonka aikana voisitte häiriintymättä puhua toisillenne näistä asioista? Siitä, miten läheisyyttä ja lämpöä voisi olla välillänne pitkin päivää, ei ainoastaan rättiväsyneenä illalla sängyssä. Puhukaa seksistä, mutta ei syytellen ja puolustellen, vaan siitä, mitä se kummallekin merkitsee, mitä toiselta kaipaa ja odottaa. Sopikaa myös siitä, miten järjestätte kahdenkeskistä aikaa, että voitte välillä rauhassa keskittyä toisiinne.
Jos tuntuu, että keskustelu kahden kesken ei suju, etsikää rohkeasti apua. Voitte ottaa yhteyttä paikkakuntanne perhepalveluihin, yksityisiin pariterapeutteihin tai lähimpään kirkon ylläpitämään perheasiain neuvottelukeskukseen. Ammattilaisen kanssa keskustelu avaa usein suhteen solmuja ja auttaa ulos umpikujasta.
Teillä on oikeus onneen. Sen eteen kannattaa tehdä yhdessä töitä. Toivotan teille hyvää matkaa kohti toimivampaa suhdetta.
KYSYMYS: Olemme nyt olleet avioliitossa 7 vuotta ja yhteensä seurustelleet reilut kymmenen vuotta. Perheeseemme kuuluu pari pientä lasta. Toisen lapsen odotuksen aikana tuntui, että kaikki alkoi muuttumaan. Vaimo koki raskauden jälkeistä masennusta, öitä valvottiin nuoremman kanssa puolisentoista vuotta ja parisuhde oli ymmärrettävästi kovilla. Varsinkin tuon masennuksen aikana hoidin niin taloudellisen puolen kuin suurimman osan ns. kotitöistä. (en edes tiedä miten olen siitä selvinnyt ja arvostus niitä yksinhuoltajia kohtaan jotka selviävät arjesta onkin noussut todella paljon).
Nyt kun olemme kaikista vaikeimmista hetkistä päässeet yli niin vaimoni haluaisi yrittää kolmatta lasta. Minua henkilökohtaisesti pelottaa ajatus, sillä en usko itse selviäväni siitä ajasta, olettaen että se olisi edes lähelle yhtä raskas kuin edellinen. Itseäni pelottaa se, että jossakin vaiheessa oma jaksaminen loppuu ja "menetän" perheen, jota rakastan.
Samaan aikaan kun olemme yhdessä tuumin sopineet että yrittäisimme kolmatta lasta, joskus tulevaisuudessa kun olisin siihen valmis niin huomaan vaimoni muuttuvan jatkuvasti epävarmemmaksi. Epävarmuus näkyy itsetunnon heikentymisenä, hellyyden osoitusten puuttumisena sekä ennenkaikkea siltä että olemme enemmän lastemme vanhempia kuin toisillemme mies ja nainen. Harrastamme seksiä, mutta vain ja ainostaan silloin kun minä teen aloitteen, osoitamme hellyyttä toisillemme kun minä teen aloitteen.
Tiedän että ongelmat joita koemme tällä hetkellä ovat pieniä, varsinkin kun on vierestä seurannut useammankin avioliiton menneen karille väkivaltaisuuden tai pettämisen johdosta. Jotenkin kuitenkin tunnen että jotain minun on tehtävä nyt kun kaikki on vielä mahdollista ja olkoon tämä viesti ensimmäinen :)
VASTAUS: Onnittelen sinua siitä, että otit tämän askeleen hakeaksesi apua parisuhteenne ja perheenne hyväksi! Elätte pikkulapsiperheen haastavia vuosia, jossa vauvavaihe on tällä hetkellä takana. Kerrot, että toisen lapsen synnyttyä vaimosi masentui ja jouduit kantamaan vastuun perheen taloudesta ja pitkälti kodistakin. Koit sen raskaaksi ja nyt vaimon puheet uudesta vauvasta ymmärrettävästi pelottavat. Mitä apua vaimosi sai masennukseen; onko hän toipunut siitä ja onko vaarana, että masennus uusiutuu uuden vauvan myötä? Voihan olla, että tilanne olisi tällä hetkellä toinen.
Olette sopineet, että uuden vauvan aika on kun sinä olet siihen valmis. Nyt koet, että vaimosi on alkanut etääntyä sinusta. Vaikuttaa siltä, että välillänne on paljon sanoittamatonta. Onko teistä tullut liian varovaisia, ettette vain rasittaisi toisianne omilla huolillanne? Olet vaistonnut, että vaimosi kokee itsensä epävarmaksi ja hänen itsetuntonsa heikkenee. Oletko tarkistanut, kokeeko hän itse samalla tavalla? Ajatteleeko hän kenties, että koska et halua lasta, et halua häntäkään? Miksi vaimosi haluaa kolmatta lasta: mitä hän toivoo ja odottaa lapsen myötä? Oletko sinä puolestasi kertonut vaimollesi siitä, miksi ajatus vauvasta pelottaa sinua – että pelkäät oman jaksamisesi loppuvan? Oletteko yhdessä jakaneet ajatuksia siitä, mitä toivotte parisuhteeltanne ja perhe-elämältä; millaista elämänne olisi tilanteen säilyessä tällaisena ja miten se muuttuisi uuden perheenjäsenen myötä?
Kerrot, että et haluaisi menettää perhettä, jota rakastat. Ulkopuolinen näkökulma usein auttaa tilanteissa, joissa solmut eivät kahden kesken ota auetakseen. Tarvittaessa voitte ottaa yhteyttä paikkakuntanne perhepalveluihin, yksityisiin pariterapeutteihin tai lähimpään kirkon ylläpitämään perheasiain neuvottelukeskukseen.
Nyt kannattaa jatkaa tästä ensiaskeleesta eteenpäin kohti yhdessä jaettua tulevaisuutta. Toivotan teille rohkeutta matkaan!
KYSYMYS: Olen 24-vuotias nainen ja seurustellut avopuolisoni kanssa nyt 6 vuotta. Puolitoista vuotta sitten hän jäi kiinni yhden illan suhteesta. Saman vuoden lopulla sairas isäni kuoli, tuli hautajaiset, paperityöt, kävin koulussa ja toteutin laajaa ja vaativaa projektia. Puolen vuoden ajan elämä oli pelkkää selviytymistä; koulusta kotiin, sänkyyn turvaan ja jotakin sarjaa eetteriin, jotta saisi ajatukset muualle. Aamulla ylösnoustessa ensimmäinen ajatus oli elämän lopettaminen siihen paikkaan. Minulla on taustalla ennestään masennusta ja viiltelyä.
Pettämisen käsittely jäi puolitiehen koska minulla ei ollut voimia ja puoliso halusi vain unohtaa. Minäkin halusin ja haluaisin yhä unohtaa, mutten pysty. Tiedän että kertoessaan pettämisestään hän on valehdellut minulle ja jättänyt paljon kertomatta, ajasta, paikasta, paikalla olleista ihmisistä, jotka myös tietävät tapahtuneen. Tämä kalvaa minua. Tiedän hänen myös pitäneen yhteyttä muihin naisiin, "ystäviin", joita minä en koskaan tavannut. Nyt hän on nämä yhteydenpidot lopettanut (toivottavasti) ja muutoinkin vakuuttaa olevansa muuttunut.
Minä en vain saa luottamusta takaisin. Haluaisin ajatella perheen perustamista, häitä ja lapsiakin joskus, mutta nyt nuo kaikki ajatukset satuttavat ja tekevät minut vihaiseksi. Miten voin kuvitella rakentavani tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka hallinnoi elämän kriisitilanteita syrjähypyllä? Miehen, johon en saa haluamaani keskusteluyhteyttä, vaikka olen yrittänyt. Paljon hän on muuttunut kuuden vuoden kuluessa, mutten tiedä onko se tarpeeksi. Tuntuu, että mies on syrjähypyllään vienyt minulta kokonaan uskon itseeni, tulevaisuuteen ja rakkauteen.
Miksi sitten valitan vielä? Arki sujuu hyvin ja tasapainoisesti. Olen panostanut suhteeseen paljon, alusta asti olen ajatellut että selvitän kaikki karikot, kunnes joudun nostamaan käteni ylös ja sanomaan, etten enää osaa. Mieheni on kiltti ja hellä, uskon hänen aidosti välittävän minusta. Tahtoisin sanoa että rakastan häntä, mutta en enää tiedä onko se sittenkin vain syvää kiintymystä ja tottumusta. En koskaan ole ollut kenenkään toisen kanssa, en rakastu tai luota helposti ja tämä kriisi on vetänyt minut vain entistä pahemmin lukkoon. En päästä ketään lähelle enää sitäkään vähää. Itsetuntoni on täysin mennyt ja kaikkien kriisien mukanaan tuoman stressin takia en ole jaksanut hoitaa ystävyyssuhteitani, joten ystäviä ei oikeastaan ole.
Kai päällimmäinen kysymys minulla on, mitä teen? Kannattaako minun enää kaivaa mennyttä pettämistä uudelleen käsittelyyn, vai onko nyt aika sanoa, että täytyy erota? En haluaisi erota, mutta… Voiko jossain olla joku parempi? Ja miten voin avata itseäni uusille ihmisille, jotta löytäisin uskoa siihen, että minuakin voi joku aidosti rakastaa? Miten voisin antaa mahdollisuuden uudelle rakkaudelle, kun en halua antaa vanhankaan enää palata? Voinko päästä eteenpäin, jos saan pettämisen täydellisesti käsiteltyä, vai tuoko se vain uutta tuskaa mukanaan, kun puoliso myöntää valheensa?
Mistä löydän tukea, kun tunnen olevani niin yksin?
[i]Varjo, 24
VASTAUS:[/i] Hyvä ystävä, kirjeestäsi välittyi hyvin tämänhetkinen yksinäisyytesi, turvattomuutesi ja epätietoisuutesi siitä miten lähteä ratkaisemaan kertomiasi asioita. Olet jo aloittanut matkan kirjoittamalla niitä kirjeeseesi.
Kirjoittaminen on usein hyvä tapa alkaa jäsentämään elämäänsä.
Kerrot, että puolitoista vuotta sitten sait tietää avopuolisosi yhden illan suhteesta. Asian käsitteleminen jäi kesken. Sen jälkeen isäsi kuoli ja jouduit selviytymään voimiesi äärirajoilla. Tuolloin ajatuksissasi oli jopa elämäsi lopettaminen. Nyt, kun noista tapahtumista on kulunut jonkin verran aikaa, olet alkanut tarkastelemaan tapahtuneita. Luen kirjeestäsi myös, että tämä tapahtuneiden ja sen miettiminen mitä oikein haluaa ja tarvitsee, liittyy myös siihen, että suuntaat katseesi tulevaisuuteen, siihen, millaista elämää sinä haluaisit elää ja kenen kanssa.
On erittäin tärkeä kysymys pohtia sitä, että onko nykyisessä parisuhteessasi sellaiset perusteet, joiden varaan voisit rakentaa tulevaisuuttasi, perustaa perheen, saada lapsia. Monet ihmiset alkavat tarkastella parisuhdettaan tarkemmin kun nämä teemat alkavat tulla ajankohtaisemmiksi. Tällöin myös yleensä nousee tärkeäksi kriteeriksi turvallisuus. Kerrot kirjeessäsi myös, että olette olleet yhdessä 6 vuotta. Olet siis ollut vasta 18-vuotias yhteen mennessänne. Kerrot myös että avopuolisosi on ensimmäinen suhteesi.
Voisiko olla niin, että tapahtuneet asiat ovat sysänneet sinussa liikkeelle laajemminkin jonkinlaisen itsenäistymisprosessin. Vaikka tällaiset prosessit aiheuttavatkin usein hämmennystä ja jopa kaaosta ihmisen mieleen niin ne ovat kuitenkin usein tärkeitä vaiheita ihmisen elämässä. Niissä ihminen ikään kuin uudelleen kalibroi itsensä seuraaviin elämänvaiheisiin. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna epätietoisuus ja kaaos eivät välttämättä ole huonoja asioita.
Mutta yksinäisyys taas on huono asia. Se lisää usein kelpaamattomuuden tunteita ja vaikuttaa kielteisesti minäkuvaamme. Yksinäisyyden tunne aktivoi aivoissamme samoja kohtia kuin fyysinen kipu. Yksinäisyys tekee meidät huonolla tavalla riippuvaisiksi ja altistaa meitä sille, että emme pysty pitämään hyvällä tavalla kiinni omista rajoistamme. On tärkeää, että ympärillämme on muita ihmisiä ja että elämämme ei ole vain yhden ihmisen varassa. Se on hyväksi sekä ihmiselle itselleen että parisuhteelle. Jos meillä ei ole kumppanimme lisäksi muita ihmissuhteita on vaara, että parisuhteesta tulee liian tiivis. Tämä saattaa joskus altistaa myös uskottomuudelle. Uskottomuuden avulla yritetään tuoda ilmaa suhteeseen. Ilmaahan siinä tulee mutta valitettavasti ei kovin hyvänlaatuista. Ihmiset ympärillämme auttavat meitä myös peilaamaan itseämme eri kulmista. Yhden ihmissuhteen kautta näemme helposti liian yksipuolisen kuvan itsestämme, puhumattakaan siitä, että olemme ihan yksin.
Kerrot, että et saa haluamaasi keskusteluyhteyttä mieheesi. Koet, että pettämiseen liittyvät asiat ovat yhä epäselviä ja niihin liittyy mahdollisesti vielä valehtelua. Tästä näkökulmasta on hyvin ymmärrettävää, että et pysty jättämään asiaa taakse, unohtamaan. Käsittelemättömät pettymykset jäävät helposti vaikuttamaan parisuhteen taustalle ja saattavat myös aktivoitua myöhemmissä elämäntilanteissa uudelleen. Mikäli päädytte jatkamaan yhdessä, on tärkeää, että kyseiseen vaiheeseen liittyvät asiat tulevat jollain tapaa yhdessä puhutuiksi.
Jäin kovasti miettimään kirjeesi lopussa esittämiäsi hyviä kysymyksiä. Kannattaako kaivaa mennyttä pettämistä esille? Olisiko parempi sanoa, että erotaan? Miten voin avata itseäni uusille ihmisille ja mahdollisesti uudelle rakkaudelle? Mistä löydän tukea kun tunnen olevani niin yksin?
Suosittelen sinulle lämpimästi, että lähdet hakemaan itsellesi ulkopuolista tukea. Esimerkiksi kirkon perheneuvonta voisi olla tällainen paikka. Ikäsi puolesta saatat päästä myös johonkin nuorille suunnattuun hoitotahoon, erityisesti jos olet opiskelija. Etsi netistä paikkakuntasi tukea tarjoavia palveluja. Kerrot, että taustaasi liittyy myös masennusta ja viiltelyä. Ovatko tähän liittyvät asiat jääneet myös käsittelemättä?
Avun etsiminen saattaa aluksi olla vaivalloista, mutta kun oikea paikka löytyy, sieltä sinun on mahdollista saada tukea jonka avulla löydät itse omia vastauksia noihin esittämiisi kysymyksiin. Sinä osaat kuvata ja eritellä asioita hyvin joten sen perusteella voisin ennustaa, että sinulla on hyvät mahdollisuudet löytää kadottamaasi uskoa itseesi, tulevaisuuteen ja rakkauteen.
