KYSYMYS: Mitä tehdä? Olen suhteessa miehen kanssa ja meillä on kaksi lasta. Olemme olleet yhdessä 7 vuotta. Asumme yhdessä ja käymme töissä. Miehellä on väkivaltaisuutta, hoitaa itseään Jussi-työssä. Mulla taustalla perhe, jossa ei näytetty tunteita ja minä koen, että perheessämme riidellään jatkuvasti ja vuorovaikutusongelmia on paljon. Mies on tahallaan ilkeä, pitää mykkäkoulua, hän pomottaa minua mutta valittaa, että minä määrään kaikesta. Hän käyttää minuun henkistä valtaa ja suuttuu, jos en tee kuten hän haluaa. Olemme käyneet joka vuosi jossain terapiassa, mutta ongelmat ja päivittäinen riitely jatkuu. Puhun ajoittain erosta, mutta hän sanoo vain, että otan erokortin esille. Hän ei suostu edes harkitsemaan eroa. Mikään ei auta suhteessamme. Olen ihan puhki. Hän saattaa puhua minulle todella rumasti tai pilkata ja halveksua ajatuksiani. Usein asiat ratkeavat vain jos minä pyydän anteeksi ja sanon, että tilanteet olivat minun syytäni. Hänkin joskus pahoittelee käyttäytymistään, mutta kuitenkin toistaa samoja virheitä. Minä taas en osaa antaa hänen kiukkunsa ja pahan tuulensa olla, vaan haluan aina selvittää ongelmia heti.
En tiedä mitä tehdä, kun mikään apu ei toimi. En uskalla erota, jos mies ei halua. Tiedän, että ero saattaa olla ainut oikea ratkaisu, kun mikään muu ei toimi.
VASTAUS: Tilanteesi näyttää todella huolestuttavalta. Väkivalta, jos se vielä jatkuu, on sinänsä asia, jonka vuoksi on syytä itsensä ja lasten vuoksi erota liitosta. Väkivallan ohella pilkka ja halveksunta ovat asioita, jotka tuhoavat liiton onnellisuuden kaikkein varmimmin. Myös se, että olette käyneet useissa terapioissa saamatta apua, kertoo siitä, että liitossanne on jotain hyvin perustavaa pielessä.
Mainitsit henkisen väkivallan. Ihminen, joka joutuu fyysisen ja henkisen väkivallan kohteeksi, menettää tietyllä tavalla oman todellisuudentajunsa. Sellaisesta, mikä on täysin epänormaalia, tulee normaalia. Ihminen alkaa epäillä omaa todellisuuskäsitystäänkin. Monet hyvin vaikeista liitoista vapautuneet kertovat vasta jälkeenpäin alkaneensa ymmärtää, miten hirveän huonosti heitä on kohdeltu. Siksi suosittelen, että etsit itsellesi apua joltain perheväkivaltaan perehtyneeltä taholta. Jos asut pääkaupunkiseudulla, sellainen on Pääkaupungin turvakoti ry:n Lähisuhdeväkivaltatyön yksikkö. Sinne voi hakeutua paitsi tekijä, myös uhri. Siellä voit ammattilaisen kanssa pohtia tilannettasi ja tulevia ratkaisujasi.
Sanoit, ettet uskalla erota, jos mies ei halua. Jos tarkoitit sitä, että pelkäät miehesi olevan väkivaltainen eropäätöksen jälkeen, voit hakeutua turvakotiin. Siellä voit olla turvassa miehesi ensimmäisten mielenkuohujen ajan. Mikäli on tarpeellista, voit hakea poliisilta lähestymiskieltoa. Joka tapauksessa pelko on erittäin huono syy jatkaa parisuhdetta.
KYSYMYS: Olen 20 vuotias Helsingistä. Olen seurustellut puolison kanssa 2 vuotta yhdessä ja asutaan samassa katon alla. Minusta tuntuu, etten sovi parisuhteeseen tai en löydä sitä " oikea ". Tässä suhteessa olen avoin ihminen ja haluaisin olla rehellinen puolisolle. Kerroin hänelle etten ole parisuhde ihminen mutta kuitenkin tarvitsen hellyyttä tai romantiikkaa. Olen pari kertaa lukennut horoskooppi tai tehnyt parisuhde liittyviä testit. Ja ne vastaukset ovat kohillaan minua vastaan. Olen tässä kertonut paraskaverille ja hän sanoin etten pysty olemaan yksin ja meijän suhde kuulostaa avosuhdelta. Olen kerran kyselly puolisoltani " mitä olet mieltä avosuhteessa? " muttei hän osaa oikea vastata.
En halua satuttaa ketään tai omistaa ketään. Puoliso ymmärsi minua kun kerron kaiken hänelle totuutta. Esimerkiksi pettämisestä. Mutta kuitenkin antoi minulle anteeksi. Ja puolisoni om jäänyt pari kertaa kiinni muiden naisen kanssa viestittelyssä mutta annoin asian olla. Minua pelottaa, en tiedä miten saisin tämän suhde toimimaan. Haluaisin olla sinkku tai avosuhteessa. Mutta miten kertoisin puolisolleni? Että hän ymmärtäisin minua.
VASTAUS: Olet vasta 20-vuotias, joten on ehkä vielä liian aikaista sanoa, sovitko parisuhteeseen vai et. Horoskooppi ja testit eivät ole tässä asiassa luotettavia. Se sen sijaan vaikuttaa mahdolliselta, että et ole vielä löytänyt sitä ”oikeaa”.
Avoin suhde on aika vaikea, eikä se sovellu kovinkaan monille. Joka tapauksessa molempien täytyy hyväksyä se täysin, jotta se voisi toimia.
Jos haluat ennemmin olla sinkku kuin sitoutuneessa suhteessa nykyisen kumppanisi kanssa, on sinun toimittava niin kuin koet oikeaksi. Ei hyvä parisuhde voi perustua siihen, että on toisen kanssa vastoin omaa tahtoaan. Kun päättää lopettaa parisuhteen, joutuu valitettavasti usein satuttamaan toista. Ei taida ollakaan niin kaunista tapaa lopettaa suhdetta, ettei se lainkaan satuttaisi. Lopettaminen on reilumpaa tehdä kasvotusten kuin viestillä. Sen voi koettaa tehdä mahdollisimman kauniisti ja ystävällisesti. Muuta syytä siihen ei välttämättä tarvitse, kuin se, että et rakasta häntä sillä tavalla, että olisit valmis sitoutumaan häneen. Joskus myöhemmin mielesi voi muuttua, ja voit huomatakin kaipaavasi sitoutunutta parisuhdetta. Varsinkin jos löydät sen ”oikean”.
KYSYMYS: Olen kolmen lapsen äiti. Nuorin lapseni on reilun vuoden ikäinen. Isommat lapset 9- ja 11-vuotiaita. Olen eronnut isojen lasteni isästä seitsemän vuotta sitten, elänyt lasten kanssa yksin ja ollut heistä päävastuussa. Lapset tapaavat isäänsä yhtenä arki-iltana ja joka toinen viikonloppu. Nuorimman lapseni isän kanssa emme vielä asu yhdessä. Hänellä on myös kaksi isoa lasta. Yhdessä olemme olleet vajaa kaksi vuotta.
Vauvan hoito on jäänyt pitkälti minulle. Miehen isot lapset ovat hänellä 12 yötä kuukaudessa ja silloin emme pääsääntöisesti näe. Arkena mies kuskaa lapsiaan treeneihin. Yksi arki-ilta on ns. kuskausvapaa. Taloudellinen vastuu yhteisestä lapsestamme on yksin minulla. Tällä hetkellä olen vielä hoitovapaalla ja talous on tiukka. Maksamme isojen lasten melko kalliit harrastukset lasten isän kanssa puoliksi. Mieheni maksaa vielä kalliimmat harrastukset yksin, lasten äiti ei halua osallistua kuluihin.
Minä olen aika vihainen vallitsevan tilanteen suhteen. Raskausaikani oli raskas, hoidin yksin kodin ja isot lapset. Vaikka mies on täällä puolet kuusta, hänen mielestään kotityöt eivät kuuluneet/eivätkä edelleenkään kuulu hänelle. Mies lupasi, että kantaa yhteisestä lapsestamme taloudellista vastuuta ja on arjessa mukana. Koen, että hän ei ole pitänyt lupauksiaan. Hän vain vastaa, että hänellä ei ole rahaa, ku tilannetta purnaan. Rahat menee isojen harrastuksiin ja muihin lasten kuluihin, joista osa kuuluisi lasten äidille.
Koen, että meidän lapsemme ei ole yhtä tärkeä. Häneen ei ole aikaa, ei rahaa. Mielestäni miehen ex käyttää miestä hyväkseen. Hänen mielestään meidän lapsi ei vaikuta/saa vaikuttaa hänen arkeensa. Miehen on kuskattava lapsia eestaas, koska on joskus vuosia sitten luvannut.
Mies haluaisi yhteisen kodin, minä en enää. En jaksa hoitaa yksin seitsemän hengen taloutta. Tämäkin on jo tosi raskasta. Mies lupaa osallistua. Ei muutkaan lupaukset ole merkinneet. Eikä hänellä ole aikaa, koska kuskaa isoja lapsia. Minulla ei ole juuri lainkaan omaa aikaa. Yleensä käyn nuorimman kanssa kaupassa, kuskaan omia lapsiani, jopa kampaajalla lapsi aina mukana. Olen ollut todella väsynyt, hetkittäin aika masentunut. Mies eri mieltä. Pystyn toimimaan, joten asia ei ole vakava. On normaalia vain itkeä, pakottaa itsensä kaikkiin hommiin. Aina väsymykseni syynä on esiteini esikoinen tai joku muu ns. ulkoinen syy.
Mies ei ymmärrä miksi "kiukuttelen", ei vaikka sanon asia suoraan. Aina se on vain vitsi. Hän ei ole minulle paha. Ei olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Pitääkö minun siis tyytyä siksi mihin vain?
En tiedä mitä tehdä. Olen katkera, että lupaukset on ollut vain sanan helinää. Minä olen jäänyt yksin. En halua enää kertoa asioitani. En halua olla lähellä. Mies käy täällä, että edes joskus joku syöttää pojan tai vaihtaa vaipan. Ruma totuus. Miehen mielestä saamme selvitettyä asiat. Onko se mahdollista? Pitääkö minun vaan unohtaa asiat? Minulta on mennyt jo halu korjata asiat. Olenko minä vain yliherkkä? Pitäisikö olla kiitollinen miehestä, joka ei ole paha? Parisuhteissa ja muutenkin elämässä mietin paljon muita, asetan muut edelle. Saanko ajetella itseäni? Olen valmis miettimään myös muita näkökantoja.
VASTAUS: Kerroit, että miehesi mielestä saatte asiat selvitetyksi. Sehän antaa tietysti toiveita, mutta tarkoittaa sitä, että asiat pitäisi ihan oikeasti selvittää, eikä jatkuvasti lykätä tuonnemmaksi. Mies, joka katsoo, että kotityöt eivät kuulu hänelle, ei ole nykykatsannossa hyvä mies. Ehkä joskus muinoin on riittänyt hyvän miehen kriteereiksi, ettei tämä juo, eikä lyö, mutta nykyään eletään tasa-arvon aikakautta. Sama koskee sitä, jos mies ei pidä lupauksiaan, eikä kanna taloudellista vastuuta yhteisestä lapsesta. En ihmettele lainkaan, että voimasi ovat lopussa, ja tunteesi karrelle palaneet.
Totta kai saat ajatella itseäsi, ja sinun pitääkin. Kohtuullinen uhrautuminen on hyvä asia parisuhteessa, kun se on molemminpuolista. Mutta kenenkään ei pidä alistua suhteeseen, jossa toinen yksipuolisesti käyttää toista hyväksi. Kerroit, että sinulta on mennyt halu korjata asiat. Tämä on tietysti ratkaisevaa sen kannalta, miten asiat voivat jatkua. Jos olet kerta kaikkiaan niin loppu, ettet enää jaksa jatkaa suhdetta, niin sillehän ei sitten voi mitään. Jos kuitenkin jostain löydät sen voimanhippusen, että jaksat vielä yrittää, niin todellisen muutoksen olisi tultava. Sinun on noustava puolustamaan oikeuksiasi, ja pyrittävä siihen, että miehesi kantaa vastuunsa sekä kotitöistä, että yhteisen lapsenne taloudellisista, ja muista tarpeista.
Tämä on valitettavan tavallista, että emme osaa ottaa puolisomme tarpeita huomioon, vaikka hän ilmaisisi ne kuinka selvästi. Ajatellaan, että se on vain jotain ohimenevää kiukuttelua. Sinun on tehtävä selväksi miehellesi, että nyt on tosi kyseessä. Jos muutosta ei tule, ei tule myöskään yhteistä tulevaisuutta. Pelkään pahoin, että vähempi ei riitä. Sitä paitsi kuvauksestasi omasta olotilastasi päättelisin, että se on myös tässä tapauksessa aivan totta.
Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa kohta 11 vuotta ja yhdessä yli 13 vuotta. Meillä on kaksi poikaa 7- ja 9-vuotiaat sekä miehen ensimmäisestä liitosta 17- ja 20-vuotiaat lapset, joista nuorempi, poika hänkin, on asunut luonamme nyt 3 vuoden ajan. Koko suhteemme ajan olen rakastanut miestäni ja uskon, että mieheni myös minua - meillä on ollut myös paljon ihania hetkiä ja aikoja, viihdymme toistemme seurassa, meillä on samanlainen huumorintaju, vaikka parisuhdettamme onkin varjostanut repivät riidat, jotka ovat päättyneet aina miehen toteamukseen: Meidän on parempi erota. Tämä on mielestäni syönyt luottamuksen pohjaa suhteeltamme ja olen tunnistanut usein itsessäni pelkoja, että ero tulee. Viime kesänä ison erouhkan aikana sain houkuteltua mieheni kunnalliseen parisuhdeterapiaan, jota hän ei kuitenkaan halunnut jatkaa enää kahden tapaamisen jälkeen, enkä minäkään: Koin, että emme saaneet sieltä apua siihen mihin ainakin minä toivoin saavamme apua eli työkaluja rakentavaan riitelyyn ettei riidat aina äityisi toistemme syyttelyyn ja loukkaamisiin, mykkäkouluihin ja erouhkailuihin. Lisäksi kävin siellä kuuntelemassa "kahden ulkopuolisen ihmisen edessä", kun mieheni kertoi, mikä kaikki minussa on vikana. Päätimme jatkaa yhdessä ilman ulkopuolisen apua, mutta ongelmat eivät mihinkään kadonneet, vaikka hyviä aikoja koimmekin.
Aloin sitten itsekin miettiä, että ansaitsenko tällaista kohtelua mieheltä ja onko tämä todellista rakkautta, että hän kohtelee minua näin? Olen kokenut usein, etten voi olla oma itseni, koska mieheni on niin tyytymätön minuun. Minulla ei myöskään saisi olla huonoja hetkiä/ päiviä; mieheni ottaa ne jotenkin aina itseensä ja hänestä johtuvaksi. Ongelmana suhteessamme on myös ollut se, että miestä on ollut vaikea saada keskustelemaan ongelmistamme. Kommentti on usein ollut, että "Mitä se hyödyttää? Aina tämä menee samaa rataa. Vähän aikaa menee hyvin ja sitten taas riidellään." Viimeisen vuoden aikana olen myös alkanut huolestumaan kuinka usein mieheni ottaa viiniä. Käytännössä kaikki vapaaillat, jolloin hän ei ole yövuorossa - tarkoittaa noin 5 kertaa viikossa. Olen ilmaissut huoleni hänelle ja hän on jossakin vaiheessa myöntänytkin, että voisi ottaa vähemmän, mutta toisinaan taas puolustelee ottavansa vain muutaman lasillisen, ettei tule niistä edes humalaan. Hän ei myöskään ole pahapäinen humalassa. Olen nyt kuitenkin tiedostanut, että tämä on ongelma parisuhteellemme ja olen väsynyt tällaiseen elämään, koska se on pois myös parisuhdeajastamme, jota muutenkin on todella vähän miehen ollessa vuorotyössä. Harvoin menemme esimerkiksi yhtä aikaa nukkumaan. Kuitenkin olemme aina nauttineet toistemme kanssa seksistä.
Tammikuussa laitoimme avioerohakemuksen vireille, mutta viikon jälkeen teimme sovun ja halusimme yrittää yhdessä aloitteestani. Nyt maaliskuussa olemme taas tilanteessa, että riideltyämme mies haluaa erota ja pitää sitä ainoana oikeana ratkaisuna. Myönnyin, että erotaan sitten. En voi pakottaa toista jäämään enkä toisaalta halua kerjätä toisen rakkautta. On parempi päästää irti kuin kärsiä huonossa suhteessa, jossa annan miehelle hellyyttä, rakkautta ja pidän hyvänä, mutta en saa juuri mitään takaisin. Lisäksi taustalla on surua isäni terveydentilan romahdettua, että elinaikaa ei todennäköisesti ole kauan. Painiskeltuani toista viikkoa ero-ongelmiemme kanssa, alan taas kääntyä siihen, että en halua erota hänestä ja emme ole vielä kokeilleet kaikkia keinoja parisuhteemme pelastamiseksi.
Onko siis mitään tehtävissä parisuhteemme pelastamiseksi, kun mies ei suostu puhumaan ongelmistamme eikä halua enää jatkaa yhdessä? Vai onko minulle itselleni parempi vain hyväksyä, että ero on ainoa oikea ratkaisu ja mitään ei ollut tehtävissä?
Onko kaikki kortit käännetty? Nainen 39 v.
VASTAUS: Jos elämänne on muuten antoisaa ja rakastatte toisianne, ja seksikin toimii, tuntuu vähän turhalta erota pelkästään riitojen takia. Tietenkin, jos miehesi on jo tehnyt lopullisen eropäätöksen, eikä enää suostu keskustelemaan, niin silloinhan mahdollisuuksia ei enää ole.
Mainitsit, että miehesi on usein tyytymätön sinuun. Noista asioista keskusteltaessa pitäisi päästä käsiksi siihen, onko kysymys oikeasti sellaisista asioista, joissa sinun on mahdollista muuttua. Ja toisaalta siihen, onko hänen kohtuullista vaatia sinulta muutosta, vai pitäisikö hänen sopeutua ja lakata valittamasta. Jatkuva tyytymättömyys pilaa kodin ilmapiirin.
Kun riidat menevät repiviksi, eivätkä tuota rakentavaa lopputulosta, on yleensä kysymys siitä, että kumpikaan osapuoli ei koe tulevansa kuulluksi. Se taas useimmiten johtuu siitä, että riidoissa emme edes yritä kuunnella toista ymmärtääksemme hänen näkökantaansa ja kokemustansa, vaan kuuntelemme vastahyökätäksemme, ja keksiäksemme vastauksen, jonka avulla voimme selviytyä voittajana riidasta. Meidän pitäisi siis riidan keskelläkin pystyä pitämään mielessämme ajatus, että tuon toisen kokemus on hänelle tosi, vaikka omasta mielestämme se olisikin käsittämätön. Riidan kuluessa pitäisi löytää rakentavia ilmaisuja kuten: ”Okei, tuon saatan hyväksyä”, ”tuossa on järkeä” ”kerro lisää, yritän ymmärtää” jne.
Osa riidoista on ratkaistavissa, ja silloin pitäisi yhdessä koittaa löytää sellainen tapa keskustella, että se johtaa ratkaisuun. Osa parisuhteen ristiriidoista on sellaisia, että ne eivät edes ole ratkaistavissa. Silloin pitäisi miettiä sitä, voimmeko jotenkin niistäkin päästä jonkinlaiseen ymmärtävään ja kunnioittavaan keskusteluun, sen sijaan että moittisimme toisiamme ja yrittäisimme pakottaa toisiamme muutokseen.
Viisi kertaa viiniä viikossa on aika paljon. Tietysti paljon riippuu siitä, onko kyseessä kaksi vai viisi lasillista. Jos keskusteluyhteys syntyy, voitte yhdessä pohtia, mikä olisi kohtuullinen ja terveellinen tapa käyttää alkoholia. [url=http://www.paihdelinkki.fi ]Päihdelinkistä[/url] löytyy hyviä ohjeita tähän.
Jos miehesi ei suostu lähtemään terapiaan, voi asioita oppia kirjoistakin. Vanha, mutta aivan toimiva kirja, joka antaa tietoa siitä miten oppia riitelemään ”oikein”, on Markman, ym.: ”Riitele rakentavasti”. Sitä löytyy ihan yleisistä kirjastoista. Suosittelen!
KYSYMYS: Olemme uusperhe, minulla on 16-vuotias poika, mieheni kanssa meillä on kaksi poikaa, toinen on 3-vuotias ja toinen täyttää pian 5 vuotta. Olemme 33- ja 34-vuotiaita.
Olen tullut teininä äidiksi, olen ollut myös aiemmin avioliitossa. Mieheni kanssa tapasimme vuonna 2010 ja melko pian tulin (kuitenkin suunnitellusti) raskaaksi. Seitsemään vuoteen on mahtunut kaksi lasta, avioliitto ja yhteinen asunto.
Mieheni tulee uusperheestä. Hänen äidillään oli ennestään kaksi lasta, tyttö ja poika, tapasi appeni naimisissa ollessaan. Muutti suoraan avioliitosta uuden miehen luokse tyttö mukanaan. Poika jäi isälleen.
Myöhemmin appivanhemmat saivat mieheni. Hediän perhe-elämänsä on ollut osin hankalaa, alkoholia on käytetty runsaasti ja on ollut graavia perheväkivaltaa. Mutta edelleen ovat yhdessä. Mieheni siskon elämä on ollut raskasta tuossa kodissa, hänen isäpuolensa ei ole koskaan häntä oikein hyväksynyt. On ollut kaikenlaista hankaluutta heidän välillä, ja tietysti asiaan on vaikuttanut myös että on joutunut katsomaan kun isäpuoli lyö äitiä.
Miehelläni on siskonsa kanssa läheiset ja lämpimät välit, vaikka heillä onkin ikäeroa 10v. Veljeensä hänellä on hyvin etäiset välit.
Minä olen kasvanut ydinperheessä. Minulla on kohta eläkeikäiset vanhemmat. Meitä on kolme lasta, kaksi poikaa ja minä nuorimmainen tyttö. Vanhemmillani on todella läheiset välit poikaani, joka on viettänyt heidän kanssaan paljon aikaa. Asumme 750km:n päässä vanhemmistani, joten heitä tapaamme harveemmin.
Meillä elämä on lähtenyt ensin hyvin käyntiin. Pikkuhiljaa on kuitenkin tullut hankaluuksia, niin varmaan kaikissa parisuhteissa. Ensin mieheni alkoi aina kertomaan, mitä vikaa on perheessäni ja ystävissäni. Alkuun ajattelin, että eihän kaikista voi pitää. Mutta lopulta tajusin, että eihän kyse voi olla läheisteni vioista, vaan mies löytää niitä vikoja ihan kenestä vain. Esim. vanhemmillani on todella laaja ystäväpiiri, ovat sosiaalisia ja tulevat toimeen kaikkien kanssa. Minne menevätkin, aina ystävystyvät uusiin ihmisiin. Sama koskee veljiäni, heilläkin on paljon ystäviä ja verkostoja. Jos he olisivat niin hankalia ja huonoja ihmisiä kuin mieheni usein antaa ymmärtää, niin tuskin muutkaan ihmiset heistä pitäisivät?
Ystäviäni ja sukuani tapaan paljon itsekseni. Toinen veljeni asuu 90km:n päässä ja hänen perheensä kanssa olen paljon tekemisissä, mieheni on harvoin mukana. Pyrin järjestämään niin että mies on töissä tai jossain muualla. Hän ei voi sietää veljeni perheen "lepsua kasvatusta" eikä heidän lapsiaan.
Olen hyväksynyt sen, että näin tämä nyt vain menee. Minulla on kaksi elämää, on tämä kotielämä, sitten on se toinen elämä missä on perhe, ystävät ja suku. Näitä ei voi yhdistää kuin pakon edessä. Mies on suurinpiirtein kohtelias ja ystävällinen kyllä kaikille, mutta kyllä hänestä aistii tyytymättömyyttä kun joutuu olemaan tekemisissä läheisteni kanssa.
Poikani kanssa tulivat ensin hyvin toimeen, mutta se on muuttunut tässä vuosian varrella aina vain pahemmaksi. Poika on jatkuvasti vääränlainen, tekee vääriä asioita, ei tee oikeita asioita. Mies rähjää ihan jatkuvasti, ja meillä on aivan loputon määrä sääntöjä jotka pitää muistaa, ja kun ne on oppinut muistamaan, niin sitten tulee uusia. Ihan pikkujuttuja, mutta pitkällä juoksulla... kengät kenkäpukkiin, ikkuna auki (vai oliko se kiinni), lämmin ruoka syödään, illalla saa ottaa vain kaksi siivua leipää, vain yksi kinkkusiivu leivän päälle. Poika on alkanut vetäytymään enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Enkä ihmettele.
Miestä ärsyttää myös pojan pukeutuminen. Rähjää aina vaatteista, yksi uusi pusero ostettiin pojalle. Siitä mies on huutanut puseron ostamisesta alkaen, että poika käyttää sitä vain yhden päivän ja laittaa heti pyykkiin, kun taas yhtä hupparia pitää "ihan jatkuvasti" 2kk putkeen. Eikä käytä farkkuja vaan collareita, eli farkut ostettiin ihan turhaan. Enää ei saa ostaa mitään vaatteita. Mies oli heittänyt pojalle ostetun puseron roskiin, kertoi tästä minulle pari päivää sitten. "Ei sillä mitään tee kun sitä käytetään vaan pakon edestä se yksi päivä. Käyttäköön sitä samaa paitaa." Tänään aamulla poika kysyi onko sitä oranssia puseroa näkynyt, kun ei hän ole sitä löytänyt. Mies kertoi heittäneensä sen roskiin.
Minua loukkaa se, että hän ajattelee voivansa mielivaltaisesti heittää toisen omaisuutta roskiin. Sitä vähää mitä pojalla on. Rahaa pojalle ei saisi antaa koskaan, eihän tämä sitä ansaitse. Vaatteita ei saa ostaa, koska ne mitä poika haluaa on niin rumia ja sitten käyttää niitä samoja vaan. Uusilla ei tee mitään.
Alan miettiä tässä, että sekoan kohta tähän ahdistukseen. Onko tässä tilanteessa enää mitään tehtävissä?! Meidän elämä on aika ahdistavaa, ja itse olen tottunut lapsuudessa ja myöhemminkin viettämään sosiaalisesti aktiivista elämää. Nyt meidän elämä on kutistunut tähän perheen sisälle, anoppia ja miehen siskoa kyllä tavataan. Miehen vanhemmat ovat hyviä isovanhempia lapsille ja hoitavat kyllä aina kun pyydetään. En tiedä saisinko miestä ikinä pariterapiaan, ja ymmärtäisikö hän koskaan minun kantaani asioihin. Hänellä on niin vanhvat omat näkemykset, ja minun on aivan turha alkaa puolustelemaan ketään, koska mies heittää kyllä aina takaisin vielä vahvemmin sen mikä on pielessä.
Etenkin juotuaan mies alkaa aina nälvimään perhettäni ja lopulta minuakin. Olen liikaa kännykällä, en ole tarpeeksi tiukka, en muista huolehtia asioista. Olen sitä pohtinut, että vaikka kuinka yrittäisin paremmaksi tulla, niin löytyykö sitten aina vain uusia aiheita?
Ja etenkin minusta tuntuu, että tämä meidän elämä on jotenkin ihan toisintoa miehen lapsuudesta. Heillä on välit rikkoutuneet useimpiin sukulaisiin, heillä ei ole kauheasti ystäviä. Haluaisin miehen siskon kanssa jutella, mutta en oikein uskalla, koska hän tuskin haluaa sekaantua. Meillä on hyvät ja lämpimät välit tämän siskon kanssa, mutta haluaako hän sotkeentua veljensä asioihin, niin en tiedä.
En haluaisi erota, haluaisin että lapsilla olisi ydinperhe. Mutta alan olla aika väsynyt.
Miehessä on kuitenkin myös paljon hyvääkin. Hän hoitaa hyvin lapsia ja kotia, osallistuu kotona kaikkeen, laittaa ruokaa, leikkii lasten kanssa jne. Huolehtii meistä taloudellisesti hyvin, koskaan ei ole tarvinnut ajatella että eläisin "toisen siivellä". Meillä on yhteinen talous ja vaikka miehellä onkin paremmat tulot, olemme silti taloudellisesti tasavertaisia.
Uusperheellinen 33v
VASTAUS: Näyttää, että olet hyvin hankalassa tilanteessa. Toisaalta miehessäsi on paljon hyvää, mutta tietyt piirteet ovat täysin sietämättömiä. Kysyt, onko tässä mitään tehtävissä. Uskon, että on. Sinun on ryhdyttävä rohkeasti ja päättäväisesti pitämään puoliasi, ja poikasi puolta. Vaikka miehesi on voimakastahtoinen ja ilmeisesti taitava väittelijä, olisi sinun itsepintaisesti pidettävä kiinni siitä, minkä ymmärrät oikeaksi.
Se on täysin selvää, että hän ei saisi kohdella poikaasi noin. Tuon ikäisen pitäisi saada pukeutua niin kuin itse haluaa, ja vanhempien olisi vain koitettava sietää sitä. Eikä toisen vaatteita todellakaan heitetä kysymättä roskiin. Kuusitoistavuotias poika tarvitsee myös jonkin verran omaa rahaa. Miten he muuten oppisivat käyttämään sitä? Jatkuva rähjääminen ja se, että poikasi joutuu kokemaan, että on aina vääränlainen, on pojallesi hyvin haitallista. Se on ehdottomasti saatava loppumaan. Teidän olisi onnistuttava yhdessä sopimaan kasvatusperiaatteet, joista voisitte kumpikin pitää johdonmukaisesti kiinni.
Se, että hän jatkuvasti moittii sukuasi, vaikka hänen omassa taustassaan saattaisi olla enemmänkin moittimisen aihetta, on aika kiinnostava kysymys. Siihen on varmasti omat syynsä. Häntä tuntematta en voi mennä arvaamaan, mitkä ne ovat, mutta on mahdollista, että hän itse asiassa tuntee huonommuutta oman taustansa takia, ja pyrkii pääsemään kanssasi tasa-arvoisempaan asetelmaan moittimalla sinun sukuasi. Tai sitten hän tuntee kateutta siitä, millainen sukuyhteys sinulla on. Olipa syy mikä tahansa, sinun olisi tehtävä hänelle selväksi, että jatkuva sinun ja sukusi moitiskelu saa nyt loppua. Toisaalta sinun on tietysti mietittävä, onko joissain moitteissa perääkin. Oletko kenties liikaa kännykällä? Yksi syy miehen tyytymättömyyteen voi olla, että hän tuntee itsensä hylätyksi.
Meille ihmisille on valitettavan tyypillistä, että saamme suunnan muuttumaan vasta kun on jo liian myöhäistä. Ala puuttua asioihin heti, niin näet, tuleeko muutosta. Sinun on varmaan tehtävä miehellesi selväksi, että jos muutosta ei tule, et tule kestämään yhteistä elämää. Pariterapiasta olisi teille epäilemättä suuri apu. Olen käynyt läpi monia pariterapiaprosesseja, joissa mies on tullut paikalle vain siitä syystä, että vaimo on uhannut muuten ottaa eron. Ja silti niissä on voitu onnistua. Mutta jos miehesi ei suostu sinne lähtemään, on sinun koitettava saada muutokset aikaan ilman ammattiapua.
KYSYMYS: Olen 16-vuotias poika. Olen ollut reilut 6kk yhden herkän ja kiltin tytön kanssa. Aluksi kaikki oli hyvin ja mahtavaa, mutta nyt 6kk jälkeen suhteen alkuvaiheen kipinä alkaa hiipua, ellei ole jo sammunut. Tämä siis tuntuu vain omalta osalta tältä. Tyttö rakastaa ja välittää minusta, mutta nyt alkaa tunteet hiipumaan. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Tiedän kyllä, että pitäisi olla itsekäs ja ajatella omaa parastaan, mutta tässä tapauksessa kun tyttö luottaa ja rakastaa ja on lisäksi todella herkkä. En vain uskalla puhua siitä, koska pelkään tytön murtuvan ja varsinkin kun hänellä on ollu aiemmin itsetuhoisia ajatuksia ja muutenkin huono menneisyys. Haluisin olla villi ja vapaa vielä näin nuorena. Ei olisi rajoja. Ei mitään. Mutta jotenkin asiasta puhuminen jännittää kun tämä on eka "vakava" suhde minulle.
Kiitos avusta ja vastauksesta jo etukäteen.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kerrot kuinka puolen vuoden ensimmäisessä suhteessa tunteesi ovat hiipumassa ja pelkäät ottaa asia puheeksi tytön kanssa. Tiedät, että sinun pitäisi ajatella omaa parastasi, mutta olet hyvin huolissasi kuinka tyttöystäväsi selviää erosta.
Parisuhdeasioissa joudumme väkisinkin loukkaamaan toista osapuolta, vaikka emme tahtoisi. Emme voi pysyä parisuhteessa tai edes ystävyyssuhteessa vain toista miellyttääksemme. Kerrot, että tyttöystävälläsi on ollut itsetuhoisia ajatuksia ja huono menneisyys. Mietin onko hänellä tällä hetkellä ympärillään ihmisiä, jotka välittävät hänestä? Jos ja kun suhteenne loppuu, onko hänellä ystävä, vanhempi, mummo tai muu tärkeä henkilö kuuntelemassa häntä ja auttamassa häntä eteenpäin?
Joskus eroa pehmennetään lupaamalla, että ollaan ystäviä. Yleensä kuitenkaan erossa aloitteellinen osapuoli ei voi toimia ”jätetyn” auttajana ja terapeuttina, vaan apu on saatava muualta. Jos tyttöystäväsi sosiaalinen verkosto on heikko, voisit ohjata hänet ammattiavun piiriin esim. koulukuraattorin, psykologin ja muun ns. matalan kynnyksen paikan työntekijä voisi auttaa häntä tilanteessa.
On kovin luonnollista ja ymmärrettävää, että suhteita alkaa ja loppuu sinun iässäsi ja myöhemminkin. Sinun on kuunneltava itseäsi! Osaat varmasti hoitaa tilanteen sensitiivisesti.
KYSYMYS: Minulla on takana parisuhdetta 25 vuotta ja 5 lasta. Aika ajoin mietin asioita ja nyt on vielä enemmän aikaa, kun nuorin on jo ekaluokkalainen. Minusta tuntuu, että minä aina joustan. Mieheni on tällä hetkellä kotona työtön tai aina hän on ollut kotona ja harvoin töissä. Yhdessä oloaikana hän on ollut kerran töissä n. 1 vuoden. Minä olen opiskellut, kun oli 3 lasta. Minä olen käytönnössä hoitanut aina ruuan, siivoamisen ja kaikki kotityöt. Minulle tämä on ok. Minä vien lapset aamulla ja mies hakee. Minä käyn töissä ja maksan kaiken palkasta ja lapsilisästä. Teen kahta työtä. Herra maksaa työttömyyskorvauksestaan yhdet ruokaostokset.
Hellyyttä ei meillä ole, mutta normi sänkypuuhat kyllä. Herra kuitenkin valittaa kokoajan.. on paskasta (vaikka oikeasti meillä on ihan siistiä. Minä siivoan sitä mukaan kun sotkua näen.. Ruoka ei kelpaa.. Lapsia hän haukkuu minulle kokoajan ja moittii heitä.. Poika on sitä ja poika on tätä... Aikuinen poika on kuitenkin juuri valmistunut ammattiin ja töissä. Hän on vähän haaveilija, mutta hyvä ja kiltti poika, mutta huomaa, että on vaikea olla isän lähellä. Mikään ei ole hyvä... minäkin olen vaan töissä enkä hoida lapsia ja mulla on jotain salattavaa.. No ehkä mulla onkin...
Hän kokoajan haukkuu kaikkia ihmisiä... se on sellainen ja tällainen... Ja jos minä mainitsen asioita jotain,, niin hän on tappamassa itseään ja viittä vaille vetämässä mua turpaan ja haukkumassa huoraksi ja mä teen lapsistakin huoria.. Jos hyvä puoli pitää etsiä niin eipä hän sekaannu talousasioihin ja pienempien lasten kanssa hän osaa olla mutta ei vanhempien kanssa.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Arkesi kuulostaa kovin täyteen pakatulta, työteliäältä ja vastuulliselta. Olet melkoinen arjen pyörittämisen supernainen! Olet ilmeisen tottunut siihen, että sinulla on päävastuu kaikesta ja asiat sujuvat. Mutta kuormittavaa ja henkisesti yksinäistä puuhaa se varmasti on.
Kertomasi perusteella miehesi elämä on melko leppoisaa seitsemänhenkisessä perheessänne. Väkisinkin tulee mietittyä mitenhän olet tällaiseen epätasa-arvoiseen asetelmaan ajautunut. Onko se jotenkin ollut alusta lähtien itsestään selvää, että näin se menee parisuhteessa ja perheessä? Mallit hoitaa perheen talous, lapset ja parisuhde tulevat meille usein vahvasti lapsuudesta. Miehen kotona oleminen ei ole mikään perinteinen malli. Mietin kokeeko miehesi työttömyytensä ongelmaksi vai pitääkö tilannetta jotenkin hyvänäkin. Se, että miehesi hoitaa vain yhdet ruokaostokset perheen menoista, jättää hänelle ihan kivasti rahaa omaan käyttöön. Todennäköisesti sinulle ei omaa hemmottelurahaa jää. Tai edes omaa aikaa, jos teet kahta työtäkin.
Kerrot hänen olevan kovin negatiivinen ja vaativa. Ne voivat olla merkkejä masennuksesta. Miehesi itsetuhoiset puheet, vaikka ne olisivatkin vain uhkailua, ovat huolestuttavia. Väkivallan uhka, huorittelu ja latistaminen lasten kasvatuksessa ovat toki asioita, joita on hyvin vaikea sietää. On hyvä asettaa selkeät rajat: sinua ja lapsia ei saa kohdella näin! Ette ole ansainneet tällaista kohtelua.
Mainitsit hyvinä puolina se, että hän ei puutu talousasioihin ja on hyvä pienten lasten kanssa. Olet varmaan miettinyt onko se sinulle riittävää ja kuinka kauan aiot jaksaa. Miehesi epäilee, että salaat jotakin ja sinä kirjoitat, että ehkä sinulla onkin jotain salattavaa. Lauseestasi nousee mielikuva ihastumisesta toiseen mieheen. On hyvin ymmärrettävää, että näin voi tämänkaltaisissa tilanteissa käydä. Salasuhteen tuoma positiivinen huomio ja tunne voimaantumisesta voi auttaa jaksamaan arkea tai tuoda kanavan tilanteesta ulospääsyyn. Se ei kuitenkaan ole rakentava tie parisuhteenne jatkon tai mahdollisen eron jälkeisen yhteistyönne kannalta.
Suosittelen teille parisuhteenne tilan selvittelyä kotipaikkakuntanne perheasiain neuvottelukeskuksesta tai perheneuvolasta. Sinulle toivon helpompaa arkea ja kunnioitusta siitä mitä teet perheesi hyväksi. Ja rakkautta ja huolenpitoa itseäsi kohtaan!
Valoisampaa kevään jatkoa toivoen Perheneuvoja Nina
KYSYMYS: Olen 30v nainen. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 6 vuotta ja naimisissa kohta kolme vuotta ja meillä on kaksi ihanaa lasta 1,5v ja 3,5v!
Nyt pelkään että avioliittomme on loppumassa!
Olen ollut kotiäitinä kohta neljä vuotta ja nyt syksyllä olisi tarkoitus palata työelämään. Suhteemme oli ennen lapsia todella intohimoinen ja ensimmäisen lapsen jälkeenkin vielä kaikki oli hyvin... toisen lapsen synnyttyä emme sitten olekaan harrastaneet seksiä kertaakaan! Ennen puhuimmekin siitä mutta emme enää!
Riitelemme aika paljon ja pienistäkin asioista joskus! Ennen teimme kaikkea yhdessä mutta emme pahemmin enää!
Olin lapsien kanssa n. 5 päivän reissussa ja kotiin palattuamme mieheni ei oikeastaan edes noteerannut minua, ainoastaan lapset! Kun huomautin asiasta, mies vastasi että hän haluaa viettää lapsien kanssa aikaa kun on ollut ikävä... siihen tokaisin että olisi ollut kiva jos olisi ikävöinyt minuakin!
Silloin tajusin että mieheni ei ehkä enää rakastakaan minua... tuli myös olo että hän suunnittelee eroa kunhan vain saan työpaikan! Hän on hyvä isä ja mies, siksi uskon että odottaa kunhan saan työpaikan etten jää ihan tyhjänpäälle! Olen eri kaupungista kotoisin eikä täällä ole pahemmin tukiverkostoa meillä joten yhteisen ajankin saaminen on todella hankalaa!
Luulen että hän ajattelee että jos minulla on täällä työpaikka niin jään tänne enkä esim muuta lapsien kanssa muualle, tai ehkä juuri tästä syystä olemme enää yhdessä!
Ystäville aina sanon että kaikki on hyvin koska pelkään sanoa tät asiaa edes ääneen koska pelkään romahtavani!
Mitä minun pitäisi tehdä?
En uskalla miehelleni puhua, koska pelkään hänen sanovan kaikki mitä luulen!
Pitäisikö vain jatkaa "kulissia"?
Avuton 30v
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Pelkäät, että miehesi ei enää rakasta sinua ja on jättämässä sinut heti kun palaat töihin syksyllä. ”Todisteiksi” pelollesi olet löytänyt seksielämän lopahtamisen toisen lapsen syntymän jälkeen, riidat pienistäkin asioista ja miehesi antaman huomion vain lapsille teidän oltuanne erossa toisistanne viisi päivää. Et uskalla puhua sinua paljon vaivaamasta asiasta miehellesi etkä edes ystävillesi. Luonnollisesti sinulla on turvaton ja yksinäinen olo.
Ensiksi minulle tulee mieleen, että silloin kun asioista ei puhuta, kaikki väkisinkin on arvailujen varassa. Vain arvailujen, ei siis faktatiedon varassa. Joskus tuntemukset ja ajatukset voivat olla oikeansuuntaisia, mutta yleensä asioita tulkitaan väärin ja dramaattisemmiksi kuin mitä ne ovat. Se, että sinä olet kotona lasten kanssa väkisinkin lisää sitä, että sinulla on enemmän aikaa pohtia parisuhdettanne. Odotuksesi miestäsi kohtaan ovat ehkä suuremmat kuin hänellä, joka käy töissä ja on kenties uupunut töistä. Tämä epäsuhta yleensä aiheuttaa riitoja pikkulapsiperheissä.
Pikkulapsiarjessa parisuhde väkisinkin muuttuu, halusimme sitä tai emme. Ruuhkavuodet ovat parisuhdetta kuormittava vaihe, joka onneksi yleensä menee ohi ja puolisot löytävät toisensa jälleen miehenä ja naisena, ei vain vanhempina. Seksi on tärkeä osa sitä kahdenkeskistä miehenä ja naisena olemista. Seksissä teillä on ollut pitkä tauko. Seksittömyyden syitä on tärkeä selvittää keskustelemalla. Syitä voi olla monia. Esimerkiksi vanhemman rooli voi viedä molemmilta seksihaluja, jompikumpi voi kokea ”seksi-itsetuntonsa” huonoksi tai joskus halut kohdistuvat johonkin ulkopuoliseen henkilöön.
Kirjoitat ”en uskalla miehelleni puhua, koska pelkään hänen sanovan kaikki mitä luulen! Pitäisikö vain jatkaa "kulissia"?” On hyvin ymmärrettävää, että pelkäät epäilyksiesi olevan totta. Arjessa haluaa tuudittautua siihen, että mitä ei tiedä, se ei voi satuttaa. Mutta katoaako asia mihinkään, sillä, että siitä ei puhuta? Mitä se merkitsisi sinulle, että jatkaisivat vain kulissin pitämistä? Kuinka kauan pystyt siihen?
En näe muuta ulospääsyä sinulle kuin sen, että otat asia rohkeasti puheeksi miehesi kanssa! Ja tukeudu ystäviisi! Varmasti ystävilläsi on vastaavia kokemuksia omissa parisuhteissaan. Yksin ei tällaisten asioiden kanssa kannata jättäytyä! Jos keskustelut eivät onnistu miehesi kanssa, ottakaa yhteyttä paikkakuntanne perheasiain neuvottelukeskukseen tai perheneuvolaan. Viimeistään ulkopuolisen avulla tilanteeseen tulee varmasti selvyyttä.
Rohkeutta keskusteluun ja mukavampaa kevättä toivoen Perheneuvoja Nina
