Lopetin juuri 3,5 vuotta kestäneen suhteen tyttöystäväni kanssa, varmaankin yhteisymmärryksessä molemmin puolin. Silti minua vaivaa tapa jolla suhde päättyi.
Noin vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, muutin hänen luoksensa toiseen kaupunkiin hieman kuin varkain. Alku siellä oli hieman haparaa, varmaankin masennuin ja olin jo valmis lähtemään takaisin kotikaupunkiini, mutta kuitenkin jäin sinne. Tulimme erittäin hyvin toimeen, pidimme samoista asioista, harrastimme yhdessä ja seksi sekä muut jutut sujuivat erittäin hyvin. Noin puolentoista vuoden asumisen jälkeen puolisoni isä rupesi uhkailemaan minua tekstiviestein ja siitä lähtikin sitten alamäki.
En halunnut olla hänen isänsä kanssa missään tekemisissä, heillä ei ole muutenkaan hirveän hyvät välit. Hänen äitinsä luuli, että olin myös hänelle suuttunut, joten heiltä tuli painostusta minun jättämisestä. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut vaan jatkoimme yhdessä, en tosin tämän tilanteen jälkeen käynyt missään juhlissa tai vastaavissa, missä hänen vanhempansa olivat.
Tyttöystäväni syytti tästä aina minua, näistä tekstiviesteistä ja siitä että vanhempansa eivät tykänneet minusta, vaikka en omasta mielestä ollut syyllinen tilanteeseeen, en vain sopinut heidän kuvaansa täydellisestä poikaystävästä. Kun suhteemme rupesi rakoilemaan kahden vuoden yhdessä asumisen jälkeen päätin, että muutan takaisin kotikaupunkiini, koska minusta tuntui etten saanut tukea keltään silloisessa kaupungissa.
Ennen muuttoa hän muutti vanhemmilleen ja minä asuin vanhassa asunnossa, mutta silti tapasimme päivittäin ja meillä oli mukavaa, teimme asioita yhdessä ja arvostin häntä enemmän kuin ennen. Kun muuttopäivä lähestyi hän avautui minulle itkien, että kaikki on päin persettä ja minäkin muutan pois. Sanoin hänelle, että jos pyydät minua jäämään, niin minä jään, mutta hän ei pyytänyt. Kun muuttopäivä tuli, muutimme minut yhdessä nykyiseen kaupunkiini, hän vietti aikaa täällä ja tulimme siihen tulokseen, että hän tulee perässä. Olin onnellinen, kunnes yhtenä viikonloppuna tuli taas puhelu, että hänen vanhempansa painostavat häntä lopettamaan suhteen ja hän ei muuttaisikaan tänne.
Masennuin siitä hieman, työpaikkakaan ei ollut mieleiseni, vaan ahdistava ja jouduin mennä lääkäriin näiden asioiden vuoksi. En kestänyt itseäni ja pari kertaa tuli tilanne, jossa tyttöystäväni lähti täältä itku silmässä. Päätimme pitää parin viikon tauon puheluista ja muusta yhteydenpidosta. Kun tapasimme tauon jälkeen olimme taas onnellisia yhdessä, kaikki sujui loistavasti ja luulin että yritämme uudestaan, tai no puhuimme niin. Kunnes jälleen viikko tapaamisesta hän ilmoitti, ettei halua jatkaa suhdetta. Olin jo tauon aikana henkisesti varautunut eroon ja hyväksyin sen, mutta viimeisimmän tapaamisen aikana hän ilmoitti että seurustelemme, hyväksyipä kuka tahansa sen. Ajattelin itsekseni, että tämä on ohi, en rupea katsomaan jahkailua ja jokailtaista itkemistä puhelimessa.
Nyt ero on tavallaan selvä, mutta tässä viime aikoina olen ruvennut miettimään todellista syytä eroon. Meillä meni kaikki erittäin hyvin, pidimme samoista asioista, tykkäsimme käydä samoissa paikoissa ja olin valmis muuttamaan takaisin hänen luoksensa, jos päädymme yhteen. Jostain syystä hän halusi kuitenkin lopettaa jutun. Hänelläkin on masennusta taustalla, jouduin usein puhelimessa rohkaisemaan häntä ja kertomaan, että kaikki asiat hoituvat vielä. Stressi työpaikasta ja kesken olevasta koulusta oli kuulemma minun syytäni, mutta koulukin on yli vuoden verran venynyt ja katsoimme yhdessä, miten hän saisi koulun tehtyä kesän aikana pois. Mutta kuitenkaan tämä ei riitä hänelle - sovin jopa hänen äitinsä kanssa kaikki riitamme puhelimessa, mutta isään en halua ottaa yhteyttä. Nyt mietin, että mikä siinä oli etten 'kelvannut' vaikka viimeisessä puhelussa sanoin, että on ehkä parempi erota ja hän sanoi hiljaa takaisin, että ei ole varma siitä. Se jäi vaivaamaan.
En haluaisi soittaa hänelle perään ja puhelimessa taas jahkata asioita. Olisin valmis jatkamaan suhdetta hänen kanssa, mutta en tiedä onko eron syy minussa vai jossain muussa. Mitäköhän minun nyt kannattaisi tehdä, mennä käymään hänen luonaan vai soittaa vai antaa vaan asian olla. Olimme molemmat toisemme ensimmäisiä seurustelusuhteita ja seksikokemuskin oli vähäistä molemmilla ennen kuin tapasimme. Suhteen alussa olin aika lapsellinen ja hukassa itsestäni, mutta nykyään tuntuu, että olen löytänyt itsevarmuuteni ja itseni. Kohtelimme toisiamme hieman huonosti välillä, mutta olen huomannut virheeni, katunut niitä ja luvannut itselleni muuttaa huonot tapani ja ne olen muuttanut. Eli tavallaan olen paketti, jonka hän halusi, mutta silti hän ei halua minua.
Huomaan, ettei hän ole oma itsensä, sanoinkin siitä hänelle ja hän sanoi ettei ole ollut oma itsensä pitkään aikaan. En nyt tiedä kannattaako asian olla vai mitä tehdä.... eron jälkeen en ole ollut masentunut tai itkenyt jutun perään, mutta silti olen jäänyt hieman kaipaamaan kaikkea kivaa, jota meillä ollut yhdessä.
Mies 23
Hei ja kiitos viestistäsi!
Hyvä että kirjoitit, asioiden ulkoistaminen ja pukeminen sanoiksi voi olla helpottavaa, ja kun kirjoittaa jotain, niin lukiessaan omia ajatuksiaan ja kysymyksiään voi itsekin oivaltaa jotain merkittävää jo ennen kuin kukaan muu on kirjoitusta nähnyt saati vastannut siihen. Miten muuten nyt itse vastaisit itsellesi, kun aikaa kysymyksesi kirjoittamisesta on kuitenkin jo jonkin verran?
Suhteen loppuminen on aina iso asia. Olet seurustellut tyttöystäväsi kanssa kuudesosan elämästäsi, elämänvaiheessa jossa olet irtaantumassa omasta kodistasi ja hakemassa omaa paikkaasi tässä maailmassa. Aivan erityisesti sinua vaivaa nyt se, miten suhde päättyi.
Kiinnitin huomiota niin suhteen päättymisen kuin monen muunkin asian kohdalla sanavalintoihisi: "...varmaankin yhteisymmärryksessä... hieman kuin varkain... äitinsä luuli... luulin että yritämme... jostain syystä hän halusi lopettaa... hän sanoi hiljaa takaisin että ei ole varma siitä..." Moni asia jäi sinulle epäselväksi ja vaille vastausta, ja epätietoisuus on aina raastavaa. Toisaalta, kun kuvaat sitä, mitä tästä suhteesta opit tai miten suhde kasvatti sinua olet hyvin selkeä: "Suhteen alussa olin aika lapsellinen ja hukassa... nykyään tuntuu että olen löytänyt itsevarmuuteni ja itseni... olen huomannut virheeni, katunut niitä ja luvannut itselleni muuttaa huonot tapani... olen paketti jonka hän halusi..."
Ihmisen henkisestä kasvusta sanotaan, että se tapahtuu kriisien kautta, koska kriisit pakottavat ihmisen pysähtymään, pohtimaan ja kohtaamaan itsensä. Voisitko ajatella, että olet tämän suhteen kautta kasvanut epävarmuudesta varmuuteen, tai toisin sanottuna oppinut tuntemaan itseäsi aiempaa paremmin? Siitä näkökulmasta yhteistä aikaanne ja seurusteluanne kaikista hankaluuksista riippumatta voi siis pitää onnistuneena, vaikka suhde päättyikin. Hyvän seurustelunhan ei tarvitse välttämättä johtaa pysyvään suhteeseen, mutta siitä oppii jotain merkittävää.
Olen nyt heikoilla jäillä, mutta ehkä se epävarmuus suhteeseenne tuli myös muusta syystä kuin kokemattomuutenne ja nuoruutenne takia. Ajattelen tässä tyttöystäväsi vanhempien roolia siinä mitä kerrot. Et kerro millä tyttöystäväsi isä uhkaili sinua, mutta ymmärrän hyvin millaisia mustia pilviä vanhempien painostus suhteellenne toi. Jotenkin jäi sellainen kuva, että tyttöystäväsi ei pystynyt tai halunnut asettaa rajoja vanhemmilleen ja heidän vaikutukselleen, eikä hänen oma itsenäistymisensä ollut vielä niin pitkällä että hän olisi voinut riittävästi sitoutua sinuun, vaan "jahkaili" sinun ja kodin välillä. Teit sen minkä pystyit välttelemällä tiettyjä tilanteita ja jopa otit äitiin yhteyttä selvittääksesi asiaa, mutta se aiheutti eripuraa välillenne ja rajoitti elämäänne eikä lopulta johtanut mihinkään. Jotain epämääräistä tyttöystäväsi perheestä siirtyi teidän suhteeseenne, ja minulle jäi sellainen olo että se olisi aiheuttanut jatkossakin teille ongelmia, ja se jokin on juuri se, minkä takia tyttöystäväsi ei ole ollut oma itsensä pitkään aikaan, kuten hänelle huomautit, ja jonka hän myönsi. Suhdetta on hyvin hankala saada onnistumaan, jos ei pysty olemaan oma itsensä.
Sanoit lopussa, että jäit hieman kaipaamaan "kaikkea kivaa jota meillä on ollut yhdessä." Ihmissuhteissa se kiva on totta kai tärkeää, mutta olisi tärkeää oppia olemaan onnellinen myös ei-kivan vallitessa. Meissä kaikissa on hyvä ja huono puoli, rakentava ja tuhoava, teemme hyvää ja pahaa, ja tavoitteena voisi pitää sitä että olisimme näistä eri puolista tietoisia, ja ne integroituisivat meidän persoonassamme rakentavalla tavalla. Teidän suhde ei lopulta kestänyt näitä ihmiselämän molempia puolia, aina kun teillä meni erittäin hyvin, piditte samoista asioista ja tykkäsitte käydä samoissa paikoissa olitte sitoutuneita, ihastuksissanne ja muutitte yhteen, mutta kun "maailmaan tuli virhe" alkoi syyttely, jahkailu, suhteen rakoilu ja erilleen muutto. Saatko kiinni?
Se on hankala ja haastava juttu hyväksyä, että hyvään suhteeseen kuuluvat nämä molemmat puolet, ja sitoutua toiseen ja suhteeseen niin myötä- kuin vastamäessä, integroida rakentavasti suhteeseen sen hyvät ja huonot puolet. Mitä tahansa ei tietenkään tarvitse hyväksy, mutta noin yleisesti ottaen. Seurustelusuhteessa tässä ei tarvitse onnistua, eikä se mitä nyt teille tapahtui ollut mikään epäonnistuminen, vaan ensimmäinen vakava yritys kestävään sitoutuneeseen parisuhteeseen, olkoonkin että luopuminen tekee kipeää ja paljon hyvää jäi taakse. Ehkä se paketti meni kuitenkin väärään osoitteeseen, ja oikeaa kannattaa odottaa?!
perheneuvoja Jarno
