KYSYMYS: Olemme olleet nelisen vuotta naimisissa, kummallakin ero takana. Olemme 66–68-vuotiaita. Minulla oli viisitoista vuotta yksinoloa.
Arvomaailmamme ovat erilaiset, mutta kunnioitamme toisiamme. Mutta mutta, ilo tuntuu katoavan elämästäni, aikaisempien keskustelujemme ”lupausten” kaatuessa kuin huonosti tehty heinäkasa. Mieheni on (sisäsyntyisesti) pihtaaja, senttien laskija, tarjousten perässä juoksija, kauppamatkat ovat joka hyllyn kautta kulkemista.
No ei kai se mitään, mutta kun kodin lämmöstä pihdataan, lasketaan sähkönkulutusta jne, niin oma (sisäsyntyinen sekin) hyvä olo ja toisen huomioiminen kodissa saa kylmää kyytiä näillä asenteilla. Säästön ymmärrän, mutta kun rahasta ei ole puutetta, ei todellakaan, niin pihtaminen on alkanut rassata ja kodin kylmyys (lattian lämpö välillä alle 15 astetta).
Samoin likaisuus ja kaljan kittaus ottavat nyt ylivoimaisesti päähän. Yritän perussiivota, toinen kysyy miksi pitää??! Minulle kodin siisteys on oleellinen ja itsestäänselvä asia. No tässä jotain, voiko näiden yli päästä, kun keskustelussa ei päästä puusta pitemmälle? Vitsit ja ilo ovat nyt kaukana.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Voin kuvitella pettymystäsi, kun elettyäsi pitkään yksin ja sitten löydettyäsi uuden elämänkumppanin, yhdessäelo onkin nyt hankalaa ja kaikkea muuta, kuin mistä olit haaveillut.
Kertomasi perusteella kuulostaa, että olette tulleet parisuhteessanne itsenäistymisen ja eriytymisen vaiheeseen. Sille vaiheelle on tyypillistä, että aluksi toisen hyvältä tuntuvat tai ainakin siedetyt ominaisuudet alkavat ärsyttää. Teidän tapauksessanne niitä voisivat olla miehesi tarkkuus taloudenpidossa, joka tuo toki turvallisuutta, ja sinun huolehtimisesi kodin siisteydestä, joka lisää yhteistä viihtyvyyttä.
Alun ihastumisvaiheessa on helppo rakastaa toista ja hänen erilaisuuttaan. Kaikenlainen läheisyys on silloin suurta. Tässä parisuhteen vaiheessa otetaan etäisyyttä. Nyt testataan sitoutumista ja tunteiden kestävyyttä. Tämän vaiheen peruskysymyksiä on, voinko/tahdonko rakastaa, tai edes sietää, toisen erilaisuutta. Onko hän minulle rakas sellaisena kuin on, kaikkine ominaisuuksineen?
Mikäli oppikirjoja on uskominen, tämän hankalan vaiheen jälkeen seuraa kypsän parisuhteen kolmas vaihe: kumppanuus. Siinä molemmilla on omaa tilaa hengittää, liikkua, elää ja teillä yhdessä on vahva side, joka pitää teidät yhdessä. Suhteessa on riittävästi etäisyyttä ja tarpeeksi läheisyyttä, että teidän molempien on siinä hyvä olla. Vanhan sanonnan mukaisesti rakkaus ei ole toistensa silmiin tuijottamista, vaan samaan suuntaan katsomista. Alkuvaiheen silmiin tuijottelun ja tämän vaiheen selän kääntämisen kautta voitte päästä vielä tuohon: käsi kädessä ja rinnakkain kohti tulevaa.
Toivon teille kestävyyttä päästä tämän hankalan vaiheen yli ja riittävästi toivoa, että voisitte vielä löytää toisissanne sen miehen ja naisen, johon alun perin ihastuitte.
KYSYMYS: Olen seurustellut miesystäväni kanssa kohta vuoden. Alussa minulla kesti pidempään tunteiden kanssa, sillä en kokenut mitään salamarakastumista, kerroin tästä myös miesystävälleni ja että ajan kanssa myös minun tunteet kasvavat, niin kuin ne tekivätkin.
Opiskelin tuolloin sairaanhoitajaksi ja syksyllä aloitin harjoittelut sairaalassa, suhteessamme oli kaikki mielestäni hyvin, olin jo rakastunut miesystävääni ja hänkin vaikutti minuun rakastuneelta. Harjoitteluni aikana hän kuitenkin minulle yllättäen kertoi olevansa todella ahdistunut työstäni ja siitä mitä teen ja näen sairaalassa ja tämän vuoksi ei haluaisi olla kanssani intiimisti eikä olla edessäni alasti. Keskustelimme asiasta ja kerroin oman kantani, eli kuinka näkemäni asiat ovat minulle osa työtä, enkä koe mitään seksuaalista. Enkä voisi koskaan verrata miesystävääni kehenkään muuhun. Keskustelu ajoi minua aika paljon tolaltaan sillä olin ollut siinä harhaluulossa että asiat olivat hyvin, miesystäväni kuitenkin tiesi alusta asti mitä tulen tekemään ammatikseni.
Talvi meni kohtalaisesti miesystäväni ollessa välillä niin ahdistunut ettei hän saanut edes kunnolla nukuttua ja sai myös rytmihäiriöitä, olemme keskustelleet asiasta paljon, mutta minusta tuntuu ettei sanomisillani ole väliä. Hän kuitenkin sanoo ettei ole laskemassa irti minusta, mutta pelkään kuitenkin sitä. Nyt valmistuttuani ja saatuani työpaikan sairaalan kirurgiselta vuodeosastolta miesystäväni ahdistus nousi uudelleen esille, häntä ahdistaa suunnattomasti jos joudun suorittamaan toimenpiteitä ihmisten intiimialueella, olen koittanut selittää, että kyseisellä työpaikallani tuollaisten toimenpiteiden tapahtuminen olisi äärimmäisen harvinaista ja että itselleni niillä ei ole merkitystä enkä niitä ajattele. Hän kuitenkin miettii, että jos kuitenkin teen sellaisia asioita ja on nytkin niin ahdistunut ettei nuku kunnolla ja ei halua olla edessäni alasti.
Keskustelimme jälleen asiasta ja minuun sattuu tämä epävarmuus ja se kuinka hän puhuu siitä, ettei olisi pitänyt tavata minun sukulaisia, jos vaikka eroaisimme ja että hän on jo suhteemme alusta asti miettinyt näitä asioita. Minuun sattuu se, että hän ei halua olla edessäni alasti ja se kuinka hän on miettinyt näitä asioita alusta asti – olen sen myös hänelle sanonut.
Muuten arkemme sujuu hyvin ja elämämme olisi ihanaa, ainoastaan miesystäväni ahdistus ammatistani haittaa suhdettamme. Nyt mietin onko mitään mitä voin tehdä? Vai onko tämä suhde menossa kohti päätepistettään? Tuntuu niin pahalta, kun juuri kun on onnellinen, tulee puskan takaa tuollainen tunnustus ja itselläni ei tunnu olevan mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan.
VASTAUS: Olettepa todella kurjan tilanteen edessä. Teillä on tuore suhde ja olette rakastuneita toisiinne. Sitoutumisesta kertoo, että miesystäväsi on jo tavannut perhettäsikin. Ilman tätä yhtä hankalaa asiaa elämänne olisi ihanaa.
Miesystäväsi ahdistus kuulostaa vakavalta, samoin siihen liittyvät fyysiset oireet. Minulle herää ajatus, että sinun työsi nostattaa hänessä esiin jonkun traumamuiston. On mahdollista, että hän ei itse edes tiedä, mistä tämä ahdistus nousee, mutta oireet kertovat kyllä selkeästi, että jotain kipeää tähän liittyy.
On tosi hyvä, että voitte keskustella asioista yhdessä. Tämä kuulostaa nyt kuitenkin sellaiselta ongelmalta, johon tarvitaan ammattiapua. Minusta viimeinen lauseesi on hyvin viisas: ”itselläni ei tunnu olevan juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan”. Näin se juuri on. Toki voitte keskustella asiasta yhdessä ja voit tukea häntä eri tavoin, mutta tämä on sellainen asia, jota sinä naisystävänä et voi hoitaa etkä poistaa. Näen ainoana keinona päästä eteenpäin sen, että miesystäväsi hakeutuu psykoterapiaan, mieluiten traumaterapeutin puheille. Toki voitte mennä sinne myös yhdessä, jos se tuntuu helpommalta. Kyllähän hänen ahdistuksensa kovasti sinuun ja teidän suhteeseenne vaikuttaa. Tässä traumaterapiakeskuksen yhteystiedot. Heillä on vastaanotot Helsingissä ja Oulussa. Sieltä voitte tiedustella myös oman paikkakuntanne traumaterapeutteja.
Suosittelen lämpimästi teille avun hakemista, sillä nämä oireet eivät kuulosta sellaisilta, jotka häviävät itsestään. Vaikka menisit niin pitkälle, että vaihtaisit ammattia tämän takia, joku muu, esim. sairaalakokemus, saattaisi nostaa taas ahdistuksen pintaan. Lisäksi on todella surullista, jos nuoren suhteenne seksuaalinen läheisyys on vaikeaa tai peräti mahdotonta ahdistuksen takia.
Toivon teille rohkeutta käydä yhdessä päin tätä suhdettanne uhkaavaa mörköä ja sen voitettuanne taas ihanaa, rakkaudellista elämää yhdessä!
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Viime kerralla kävimme läpi riitelyä parisuhteessa. Tällä kertaa aiheena on eroaminen.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
Erot ovat nykyään hyvin yleisiä ja asiantuntijoiden mukaan entistä raastavampia. Eroajia syyllistetään turhaan kevytmielisestä suhtautumisesta parisuhteeseen. Syynä eroon ei ole liian vähäinen yrittäminen, vaan vallitsevan avioliittokulttuurin karilleajo, väittää perheneuvoja Pekka Puukko.
Kun yli 15 vuotta parineuvojana toiminut Puukko valittiin vuoden papiksi lokakuussa 2013, kyseltiin häneltä kokemuksia työstään pariskuntien välien selvittäjänä. Puukon mielestä eroajien ongelmat ovat aiempaa pahempia, ja yhä useammin myös sosiaalitoimi joutuu puuttumaan perhe-elämään.
Onko todella näin? Eikö ennenkin ollut pahoja ongelmia?
”Parisuhteen ongelmat ovat monimutkaisempia kuin ennen. Aiemmin oli enemmän asiakkaita, joilla oli jokin yksittäinen vuorovaikutuksen ongelma, johon haettiin apua. Nyt saattaa olla useampi ongelma, kuten työttömyys, alkoholismi ja väkivalta. Mielestäni moniongelmaisuus liittyy siihen, että ihmisten on vaikeaa jäsentyä yhteiskuntaan. Se että ihmisillä olisi töitä, auttaisi aika paljon”, Puukko analysoi.
”Pitkällä aikavälillä ajattelen avioerojen lisääntymisen johtuvan siitä, että instituutiosta on tullut suhde, jota ihmiset itse kannattelevat, ja se on tehnyt avioliitosta paljon hauraamman. Parisuhde on iso asia kahden ihmisen kannateltavaksi”, Puukko sanoo.
Avioliiton perusta uusiksi
Tilanteen korjaamiseksi Puukko ei vaadi vähempää kuin yhteiskunnan ja kulttuurin muutosta.
”Mihin avioliiton painopisteen asettaa? Voisiko kulttuurimme kehittyä niin paljon, että löytäisimme uudenlaisen tulokulman yhdessä elämiseen? Yhteiskunnassamme on kasvun ideologia ja usko siihen, että kaikki voidaan puhua auki. Onko terapiankin lähtökohtana aina vain parantaa kommunikaatiota? Tämä on koko kulttuurin läpäisevä asia, sitä eivät voi terapeutit yksin muuttaa”, Puukko sanoo.
”Toivoisin, että avioliitosta löytyisi muitakin puolia kuin keskustelu ja selvittely. Mitä muuta parisuhde voisi olla kuin jatkuvaa kommunikaatiota? Toisen tukemista, taloudellisen vastuun jakamista, lasten kasvatusta, sitoutumista perheeseen, yhdessä tekemistä ja ennen kaikkea vaan olemista!”, Puukko täräyttää.
”Kaikkea ei voi purkaa hyvään kommunikaatioon. Kielen tehtävä on antaa yhteinen merkitys yhteisesti koetuille asioille. Kommunikaatiosta on tullut päämäärä, vaikka sen pitäisi olla väline”, Puukko selventää.
Puukon mukaan ihmiset itse sanovat hyvän parisuhteen tärkeimmäksi asiaksi luottamuksen.
”Osmo Kontulan Perhebarometrissä myös arvostus, kunnioitus, sitoutuminen ja samanlaiset arvot koetaan tärkeiksi. Vasta näiden jälkeen ihmiset mainitsevat kommunikaation. Hyvä parisuhde on kuin toimivan työparin suhteen kuvaus”, Puukko kertoo.
Luovuttavatko ihmiset liian helpolla?
”Ei mun mielestä. Ihmiset tekee hurjasti töitä parisuhteensa eteen. Pikemminkin ajattelen pitäisikö tulla downshiftaus-ajatus tähän, eikä koko ajan kehitettäisi. Ajateltaisiin enemmän olemista kuin kasvamista. Jaana Maksimainen piirtää väikkärissään hyvän kuvan nykyisestä parisuhteesta, missä ajatellaan, että parisuhde on jatkuvasti syvenevää ja paranevaa vuorovaikutusta, ja kaikki on kiinni kommunikaatiosta. Koko ajan ei voi parantaa ja syventää. Joskus pitää olla vaan”, Puukko painottaa.
”Meillä on hirveän vähän tilaa vaikeudelle, epäonnelle ja kärsimykselle elämässä. Ihan kuin ne eivät kuuluisi elämään, mutta elämään kuuluu kaikenlaista”, Puukko muistuttaa.
Puukon parityön viitekehyksenä on sielunhoidon perintö. Erityistason perheterapeutin koulutuksesta huolimatta hän ei ajattele olevansa ”hoitaja” tai ”parantaja”.
Mitä se sielunhoito on?
”Se on perintö, joka vaikuttaa tässä työssä. Työ on rinnallakulkijan hommaa. Ei niin, että minulla olisi valmiina välineitä laittaa ihmisten asiat kuntoon. Työntekijän hyväksyvä läsnäolo ja kuuntelu on tärkeää, kun ihmiset kertovat isoja asioita elämästään, kuten syvimmät epäonnistumisensa ja häpeänsä. Laitan ison arvon sille, mitä kutsun armoksi”, Puukko vastaa.
Puukon mukaan ihmiset eivät pohjimmiltaan odota helppoja niksejä ongelmiinsa.
”Kun keskustellaan syvemmin, kukaan ei halua, että tullaan peukaloimaan toisen elämää. Ihmiset haluavat tulla kuulluiksi. Ihmiset haluavat, että joku peilaa heitä. Ihmiset eivät halua, että joku ratkaisee heidän ongelmansa, vaan että joku auttaa heitä itse löytämään ratkaisuja. Paljon on myös asioita, joihin ei ole ratkaisua, mutta kuulluksi tulemisen kokemus auttaa jo paljon.”
”Ihmiset kestävät kohtuullisen hyvin eri mieltä olemisen, mutta se, ettei tule kuulluksi on vaikeampi asia”, Puukko kertoo.
Terapiaan hopihopi?
Missä parikriisin vaiheessa kannattaa mennä terapiaan?
”Ihmiset hakevat apua silloin kun kokevat tarvitsevansa apua, ja silloin siitä on myös hyötyä. Apua ei oikein voi muuhun elämäntilanteeseen tarjota. Tavallista erotilanteessa on, että toinen on miettinyt asiaa monen vuoden ajan ja toiselle se on uusi asia. Työntekijän tehtävä on rauhoittaa tilannetta ja auttaa kumppaneita pääsemään toisiaan lähemmäs keskusteluissa”, Puukko kertoo.
Puukon mukaan parit hakevat apua hyvin eri vaiheessa. Jotkut tulevat parineuvontaan kriisin alussa, toiset ilmestyvät vasta viimeistelemään avioeroa. Silloinkin kun toinen puolisoista ilmoittaa haluavansa erota, hyvään sovittelutapaan kuuluu vaihtoehtojen kartoittaminen.
Miksi ihmiset eroavat?
Puukko ei usko voivansa tarjota yksiselitteistä syytä eroamiselle. Suomessa parit ovat ilmoittaneet syiksi muun muassa toiseen rakastumisen, pettämisen ja rakkauden puutteen nykyisessä suhteessa. Naiset eroavat myös puolisonsa liiallisen päihteidenkäytön takia ja miehet seksin puutteessa.
”Jossain vaiheessa erovaihtoehto näyttää vapauttavalta. Johtaako nämä hiertävät syyt eroon, vai tulevatko ne myöhemmin selitykseksi erolle, en tiedä”, tunnustaa Puukko.
Puukon mukaan eroaminen on yleistynyt, koska kulttuurimme mahdollistaa sellaisen vaihtoehdon. Erot eivät kuitenkaan tipahtele taivaasta.
”Nämä ovat meidän valintojemme seurauksia. Erossa on aina joku, joka tekee sen päätöksen. Yhtäkään pariskuntaa ei ole ulkopuolisen päätöksellä tuomittu eroon, vaan siinä on tehty valinta”, Puukko muistuttaa.
Eroamisen syiden kaivelemista mielenkiintoisempaa on Puukon mukaan miettiä, mikä tukee ihmistä olemaan parisuhteessa.
”Mikä saa ihmiset olemaan parisuhteessa rauhassa?”, haastaa Puukko.
Kuka haluaa olla toisen kehitystehtävä?
Puukon mukaan kehittämisen ajatus on uinut parisuhteeseen työelämästä.
”Tää on ihan hyväkin asia, mutta millä muilla tavoilla voisi hahmottaa parisuhdetta kuin vain kommunikaation, selvittelyn ja kehittämisen kautta? Parisuhteita suunnitellaan ja hoidetaan hyvin määrätietoisesti ja ammattimaisesti”, Puukko sanoo.
”Parisuhteen rakoilu tulee helposti siitä, että kehittämistä viedään niin pitkälle, että puoliso ei pysy siinä perässä”, valaisee Puukko.
Puukko on huolissaan miehistä. Kotitöitä ja lastenhoitoa jaetaan, miehet yrittävät osallistua tasa-arvoisesti, mutta liitot eivät kestä. Ensimmäisistä eroista kaksi kolmasosaa on naisten hakemia.
”Miehet rupee olemaan kovilla tässä kommunikaatioasiassa, jos vaatimukset vaan kasvavat. Jos miehet putoavat kelkasta, onko se parisuhteen etu?”, kysyy Puukko.
Puukko toivoisi eroa suunnittelevien vanhempien asettuvan lapsen asemaan ja ajattelevan lapsen parasta.
”Kannattaa harkita sitä ja miettiä oman elämän päämääriä. Alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien ei kannattaisi erota. Tapaamisten järjestely olisi todella vaikeaa lasten kannalta, lasten tarpeet huomioiden. Ja miten ero muka helpottaisi työmäärää? Joutuu yksin selviämään siitä, missä ennen oli kaksi tekemässä”, Puukko sanoo.
”Kolmen vuoden malttaminen voi meinata tosi paljon elämässä. Elämä voi olla silloin toisenlaista. Kannattaa antaa asialle aikaa ja miettiä kunnolla”, Puukko neuvoo.
”Olisi parasta, jos osaisi sanoittaa itseänsä vaivaavat asiat aikaisemmin, ennen eron harkintaa, ja kertoa puolisolle ajatuksistaan. Voitaisiinko tehdä asiat toisin? Puheeksi ottaminen mahdollisimman aikaisin parantaa asioiden ratkaisemismahdollisuuksia. Asioille voidaan vielä tehdä jotakin”, kannustaa Puukko.
”Oman tai lasten terveyden tai hengen uhka, tai tavaton päihteidenkäyttö, ovat selviä syitä avioeroon. Silloin ei kannata jäädä suhteeseen harkitsemaan”, Puukko muistuttaa.
Uskotko elinikäiseen parisuhteeseen?
”Kyllä mä ajattelen, että se on ihan mahdollista. Mitä se vaatii? Luottamusta, kunnioitusta ja puolison reilua kohtelua, ja se vaatii sen, ettei erota”, Puukko kiteyttää.
”Suurin osa ihmisistä ajattelee naimisiin mennessään, että tässä nyt myös ollaan. Aika vähän määräaikaiset liitot ovat ottaneet tulta. Se on meihin sisäänrakennettuna, tarve siihen, että kumppanuus ja rakkaus ja avioliitto kestää.”
Vaikka ihmiset siis haluavat olla rakkaansa kanssa ikuisesti onnellisesti yhdessä, yhä harvempi siihen pystyy. Mitä pitäisi tehdä?
”Täytyy etsiä uudenlaisia tapoja elää parisuhteessa. Vai ovatko ne vanhanlaisia ajatuksia? Parisuhteen idea ei voi olla vaan istuminen keittiön pöydän ääressä keskustelemassa. Että kun vaan kommunikoidaan enemmän, niin asiat ratkaistaan”, Puukko selventää.
Itsekin keskustellen auttava Puukko ei ole hylkäämässä verbaalista kommunikaatiota kokonaan: ”Keskustelu ja tukeminen on tarpeen ja sillä on paikkansa, mutta on toisenlaisiakin tapoja hahmottaa parisuhdetta.”
Tapasimme mieheni kanssa netissä viisi vuotta sitten. Molemmat olemme yli nelikymppisiä ja meillä molemmilla on teini-ikäiset lapset.
Minä asuin maaseudulla omassa talossa ja mies on syntyjään kaupunkilainen ja eleli kaupungissa. Mies jotenkin ihastui maalaiselämään ja minuun aivan suunnattomasti ja halusi todella nopeasti muuttaa yhteen. Se tapahtui kuin huomaamatta, muistan ajatelleeni silloin, että oho tämähän meni nopeasti, mutta ajattelin, että katsotaan miten käy. Muistan, etten alussa kokenut mitään jättisuurta rakastumisen tunnetta, hänen kanssaan oli vain hyvä olla.
Alussa jo minua häiritsi kovasti se, että juttelimme paljon, jopa aamuyöhön saakka alkuvaiheessa useasti, mutta suurimmaksi osaksi minä olin kuuntelijana ja kuuntelin hänen tarinoitaan ex-suhteistaan ja naisistaan jne.. Mietin jo silloin, että olenko enemmänkin terapeutti. Mies oli kuitenkin aivan hullaantunut minuun.
Muutimme siis yhteen ja aloimme remontoimaan taloa. Lapset tulivat toimeen ihan ok, vaikkakin kasvatusperiaatteemme olivat aivan erilaiset. Minä ja lapseni olemme äänekkäitä ja näytämme tunteemme avoimesti, itkemme ja nauramme ja hänen perheensä taas on tottunut siihen, että tunteita ei juurikaan näytetä eivätkä lapset saa pitää meteliä.
Menimme kihloihin parin vuoden yhdessäolon jälkeen.
Kun olimme olleet pari vuotta yhdessä, oli mieheni jättänyt vahingossa auki erään nettisivuston ja totta kai vilkaisin sitä ja huomasin, että hän oli käynyt keskustelua naisten kanssa. Petyin kovasti ja meille tuli siitä suuri riita. Jo silloin heräsi epäilys, että minkähänlaista peliä hän mahtaa pelata. Mieheni on ollut minua kohtaan hellä ja kohdellut todella hyvin, mutta usein kun olimme yhdessä ihan missä tahansa, hän pälyili erittäin kiinnostuneena kauniita naisia todella aktiivisesti ja se kieltämättä häiritsi minua. Yhtäkkiä hän innostui uudesta ammatista ja kouluttautui siihen, tässä ammatissa hän saa olla lähes poikkeuksetta tekemisissä naisten kanssa ja hän jatkuvasti minulle kertoikin minkälaisia naisia, minkänäköisiä ja kuinka kivan oloisia siellä on. Hän kertoo välillä yksityiskohtaisesti kuinka joku nainen selvästi yrittää iskeä häntä ja tekee niin ja näin ja häntä naurattaa ja hymyilyttää.
Tuolla koulutuksessa hän tapasi myös naisen, jonka kanssa hänestä tuli hyvä ystävä. Hän alkoi tekstiviestitellä tämän naisen kanssa ja ahkerasti myös Facebookissa käydä keskustelua. He kävivät päiväsaikaan kahvilla ja mies sanoi, että hän vain auttaa tätä naista pääsemään alkuun tässä työssään. Mieheni ei kuitenkaan koskaan ole ollut mikään baareissakävijä, että siitä häntä ei voi syyttää, jos olemme menneet juhlimaan, lähes pääsääntöisesti olemme käyneet yhdessä ja meillä on ollut yleensä hauskaa.
No loukkaannuin jonkin verran, kun sain tietää, että mieheni on aktiivisesti tekemisissä tämän naisen kanssa ja kertoi minulle siitä vasta sitten, kun hänen oli pakko, kun kyselin, kenen kanssa hän niin aktiivisesti Facebookissa kirjoittelee.
Huomasin, että hän alkoi välillä jättää kihlasormuksen kotiin ja sanoi, että se hiertää treenatessa.
Epäilykseni olivat heränneet ja ihan huvikseni eräänä päivänä ryhdyin selailemaan netin deittipalstoja. Löysin mieheni deitti-ilmoituksia kaikilta suomalaisilta deittipalstoilta, pettämissivustoilta sekä yhdeltä seksiseuraa hakevalta sivustolta. Jokaisessa hänellä oli sama nimimerkki, nimimerkki, jota hän käyttää kaikissa muissakin palveluissa ja on minunkin tiedossani. Olin aivan musertunut.
Olin kuitenkin vuosien aikana rakastunut mieheeni syvästi, meillä oli paljon yhteistä, tykkäsimme lomailla yhdessä ja nauroimme joskus paljonkin. Arki oli haastavaa uusperheen arkea, miehellä oli yhden lapsensa kanssa suuria ongelmia ja lastensuojeluviranomaisetkin puuttuneet asiaan.
Mutta olimme hyvin läheiset ja tämä tieto deittipalstoista tuli minulle shokkina. Itkin koko päivän ennen kuin mies tuli kotiin ja päätin, että kerron hänelle heti, että tiedän.
Kerroinkin ja mies toki hätkähti, mutta pokkanaamalla sanoi, että eihän se mitään tarkoita, katselen vain siellä ja etsin uusia ystäviä. Mutta että koskaan, en koskaan, ole pettänyt sinua. Hän vain katselee kuulemma. Siinä kaikki. Hänen mielestään elämä voi jatkua samaan malliin kuin ennekin. Hän on muutenkin sitä mieltä, että se mikä on sallittu miehille ei ole sallittu “akoille”, kuten hän meitä naisia kutsuu. Tasa-arvoa hän ei kannata, vaan miesten pitää saada tehdä miesten juttuja.
Jouduin jälleen kerran painamaan villaisella omat tunteeni. Mies ei ole koskaan kestänyt itkua, vaan lähtee yleensä pois, jos olen joskus itkenyt ja sanoo, että no niin ryhdistäydy.
Jatkoimme yhteiseloa, minulla oli kadonnut luottamus, mutta jatkoin elämää normaaliin tapaan. Itkin usein yksin ja mietin suhteen tulevaisuutta.
Olen elämää nähnyt aikuinen nainen ja siksi koen olevani vahva ja tasapainoinen, joten aloin miettiä olisiko parempi muuttaa pois ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Mies suunnitteli tämän “ongelmalapsensa” muuttoa meille. (Minulta ei kysytty voiko hän muuttaa, vaan ilmoitettiin, että olemme exän kanssa päättäneet, että tyttö muuttaa meille.) Silloin päätin, että nyt tai ei koskaan. Vuokrasin asunnon kotipaikkakunnaltani, josta olimme muuttaneet kaksi vuotta sitten pk-seudulle, koska mies halusi ja minä muutin vain siksi, ettei tulisi eroa, koska mies ilmoitti, että hän muuttaa ja silläsipuli, sinä teet omat ratkaisusi, tule mukaan tai jää tänne. Päätimme, että pidämme kaksi asuntoa, mutta olemme silti yhdessä. Nyt olen asunut puoli vuotta omassa kodissa, jossa viihdyn erinomaisesti. En tiedä olemmeko yhdessä. Emme ole puhuneet asiasta. Mies lopetti täysin kihlasormuken käytön ja kun kysyin siitä, hän ilmoitti, ettei tämä mitään kihloissaolemista ole, kun sinä teit päätöksesi ja muutit pois (hän oli viimeisen vuoden aikana useaan kertaan sanonut, että voithan aina muuttaa takaisin “kotiasi”, jos ei täällä asiat kelpaa).
Välillä soittelemme joka päivä montakin kertaa ja joskus olemme kuulematta toisistamme pariin viikkoon. Mies sanoi, ettei hänellä ole ollut ketään muuta naista, ettei hän jaksa edes alkaa lämmittelemään ketään, kun siinä on oma vaivansa ja sinä oot niin tuttu ja turvallinen ja hän tietää saavansa laatua (seksiä). Mutta edelleen hänellä on ilmoitukset kaikilla deittisivustoilla, Facebook-kavereiksi tulee kokoajan lisää ja lisää naisia ja mies kertoo minulle jatkuvasti naisista, joita hän tapaa työssään ja kuinka moni tulee niiiiiin lähelle ja yrittää iskeä ja häntä edelleen vain naurattaa.
Tässä eräänä päivänä sanoin hänelle, että olemme nyt eronneet ja hän saa tehdä mitä hän haluaa, ettei hänen tarvitse minulle raportoida tekemisistään, mutta että kiva jos voimme olla ystäviä. Hän oli lähdössä illan viettoon ja jotenkin muuttui sen jälkeen, kun olin hänelle tuon sanonut. Hän soitteli minulle usein ja pyysi käymään, vietimme useita viikonloppuja keskenämme ja lasten kanssa yhdessä ja meillä oli mukavaa, mutta seuraavana päivänä hän saattoi olla kylmä ja välinpitämätön, minusta tuntui usein tosi pahalta noiden päivien jälkeen. Tuntuu, että hän haluaa nyt vain seksiä ja läheisyyttä, niin kauan kuin tulee jotain muuta.
Minä olen hauska, omillani toimeentuleva, sporttinen ja nätti nainen ja tiedän, että monet miehet ovat kiinnostuneita minusta, mutta en tiedä, miksi ihmeessä tämä irroittautuminen tästä “exästäni” on niin vaikeaa. Olemme soutaneet ja huovanneet puoli vuotta ja tuntuu, että asia ei vain etene. Haluaisin päästää irti oman otteeni, mutta ne ihanat muistot vuosien varrelta aina houkuttavat pitämään kiinni ja hän on kuitenkin kuin perheenjäsen ja “kuuluu elämääni”. Ja seksi, joka on hänen kanssaan aivan järjettömän mahtavaa :)
Nyt olen taas kerran päättänyt, että minun osaltani tämä saa loppua, mutta annas olla, äsken hän taas soitti, kun tätä kirjoittelin ja kertoi, miten sukulaisensa oli käynyt kylässä hänellä uuden tyttöystävänsä ja tämän siskon kanssa ja kuinka kivoja ja nättejä nämä naiset olivat olleet. Miksi hän kertoilee minulle aina tällaisia? MItä teen?
Aurinko, 42
VASTAUS: Hyvä Aurinko, kirjoitit pitkän tarinan parisuhteestasi, kuten alussa lupasit. Kuvaamasi perusteella yhteinen matkanne on laatuaan sellainen, ettei sitä voikaan tiivistää muutamaan lauseeseen. Hyvä, kun purit sydäntäsi kirjoittamalla auki tunteitasi ja olojasi.
Toteat, että olet ollut alusta asti suhteessanne se kuunteleva osapuoli. Mies kertoi päättyneistä parisuhteistaan. Parin vuoden yhdessäolon jälkeen huomasit hänen olevan aktiivinen nettikeskustelija naisten kanssa. Hän alkoi yhä enemmän kertoilla naisista, jotka ihailevat häntä – ja kuinka hän nauttii siitä. Miehesi eli kaksoiselämää – uusperheen arkea kanssasi kotona ja naisseuraa hakevana kodin ulkopuolella. Hän toisaalta osasi pitää sinut tyytyväisenä ja toisaalta soi itselleen vapauksia sinun silmiltäsi salassa.
Olet tunteinesi kuin narun päässä oleva jojo, jota miehesi heiluttaa: sormeaan heilauttamalla hän saa sinut lähelleen, pitää hetken kiinni – ja pudottaa sitten alas, kunnes taas heilauttaa sormeaan, nostaa lähelleen, ja pudottaa alas…
En yhtään ihmettele, että luottamuksesi mieheesi alkoi rakoilla. Mitä ajattelet: mitä miehesi olisi tehnyt, jos sinä olisit käyttäytynyt vastaavalla tavalla häntä kohtaan? Jos sinä olisit kertoillut miesjutuistasi ja deittaillut netissä? Olisiko hän yhtä ymmärtäväisesti kuunnellut sinua kuin sinä häntä? Olisiko hän suonut sinulle vapauden elää tällaista kaksoiselämää?
Haluaisit lopettaa suhteen, joka ei sinun kannaltasi ole kovinkaan monelta osin tyydyttävä. Olet muuttanutkin jo omaan asuntoon. Mutta vieläkin koet olevasi tunteissasi kiinni miehessä. Se, mikä teillä toimii, on mahtava seksielämä. Miehesi osaa olla mukava, vetoava ja valloittava – hän osaa tehdä sinut onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Mutta usein sen jälkeen hänestä tulee esille sinut hylkäävä, kylmä ja välinpitämätön puoli. Ja se satuttaa. Olet tunteinesi kuin narun päässä oleva jojo, jota miehesi heiluttaa: sormeaan heilauttamalla hän saa sinut lähelleen, pitää hetken kiinni – ja pudottaa sitten alas, kunnes taas heilauttaa sormeaan, nostaa lähelleen, ja pudottaa alas…
Kerrot olevasi vahva ja tasapainoinen nainen – tällaista jojoilua et halua jatkaa. Et vain tiedä, miten päästää irti. Ihanat muistot pitävät kiinni – ja hankalat muistot vievät poispäin. Tilanne tuskin tulee muuttumaan, sinun kannaltasi jojoilu jatkuu. Mieti, haluatko tällaista elämää. Mikä sinut lopulta pitää hänessä kiinni: hyvät hetket vai ne, jolloin hän satuttaa sinua? Mitä elämäsi olisi vaikkapa viiden vuoden päästä, jos suhteenne jatkuu? Millaista se olisi, jos päätät suhteen? Tällaisten asioiden pohtiminen saattaa olla hankalaa yksin. Älä siis epäröi hakea apua, jos tunnet sitä tarvitsevasi.
Pidäthän huolen itsestäsi, ettei Auringon tarvitse olla pilven takana…
KYSYMYS: Minä olen pettäjä. Olen se toinen osapuoli tarinassa, jonka mieheni kirjoitti tänne. Ihastuin työkaveriin, juttu kesti pari kuukautta. Siitä kuukauden verran tapailimme, kävimme muutaman kerran kävelyllä ja kahvilla. Sitten jäimme kiinni, kun toisen osapuolen vaimo tutki miehen kännykkää. Minun oli pakko kertoa miehelleni, muuten ihastuksen vaimo olisi tehnyt sen. En jaksa ruotia tähän kaikkea, mitä siitä seurasi. Haluan vain purkaa jonnekin tämänhetkisiä tunteitani.
On niin paha olla. Kaikki tapahtunut oksettaa ja hävettää. En tunne itseäni, niinkuin se olisi ollut joku muu joka sen teki. Olen miettinyt syitä siihen miksi niin kävi. Minulla on hyvä avioliitto, monella tapaa täydellinen. Olisi ymmärrettävää, jos mieheni olisi vaikkapa väkivaltainen tai muuten välinpitämätön. Mutta kun ei ole, meillä on paljon rakkautta. On kahdenkeskistä aikaa ja iloa, huumoria. En keksi pettämiselle muuta syytä kuin että ehkä etsin jotain uutta, jännitystä elämään. Elin jotain neljänkympin kriisiä, tuntui kivalle kun joku muukin kuin oma mies huomasi. Silloin tuntui kuin seisoisin vuoren huipulla ja katselisin taakse elettyä elämääni ja toisaalta eteenpäin ja mietin mitä tulevaisuudelta haluaisin. Poikkesin sivutielle, ei olisi pitänyt. Nyt tiedän mitä haluan ja haluan jatkaa avioliittoani mieheni kanssa.
Pelottaa, että jos mies ei haluakaan enää jatkaa. Ihastukseni syttyi, leimahti ja sammui yhtä nopeasti kun alkoi. Ihastus tekee onneksi töissä pelkkää yövuoroa, joten kohtaamme harvoin. En halua enää jutella hänen kanssaan, huomenta voin sanoa kohteliaasti. En halua hänestä enää mitään. En ole yksi niistä, jotka jatkavat pettämistä. En koskaan enää halua kokea tätä tuskaa enää uudestaan.
Minun pitäisi nyt tukea miestäni kaikin tavoin. Ja parhaani minä yritän. Mutta kuka tukee minua? Minä koen pitäväni kahta ihmistä pystyssä, mutta kuka pitää pystyssä minua? Petetyille kyllä on paljon tukea ja ymmärrystä, mutta pettäjille ei mitään. Ilmeisesti olemme lähtökohtaisesti niin pohjasakkaa, että ei meitä kannata ymmärtää eikä tukea. On niin paha olla, tuntuu kuin joku puristaisi sydäntä nyrkissä. Niinkuin seisoisin kuilun reunalla. Olen niin rikki. Itkettää vain. En oikein jaksa tehdä mitään, en tavata ketään. Olo on arvoton. Voinko koskaan enää olla onnellinen? Kunpa saisin tekemättömäksi kaiken! Niin paljon siitä antaisin.
Nainen, 39
VASTAUS: Hyvä pettäjä, kiitos koskettavasta pohdinnastasi. Otat esille hyvin tärkeän asian: kuka ymmärtäisi pettäjää. Kuka kuuntelisi sitä pahaa oloa, jota nyt tunnet. Koet, että kaikki ovat petetyn puolella, mutta sinun tuskaasi ja pahaan oloosi ei ymmärrystä heru. Olet yksin tuskasi kanssa.
Otat vastuun teostasi ja toivoisit, että saisit sen tekemättömäksi. Et syytä ketään: et miestäsi, et työkaveriasi, johon ihastuit. Et laita tapahtunutta myöskään olosuhteiden syyksi: sinulla on hyvä suhde puolisosi kanssa, jota et missään nimessä haluaisi menettää. Ainut syy, minkä olet löytänyt, on sinussa itsessäsi: koet eläväsi ikäkriisiä, ehkäpä mietit omaa naiseuttasi ja oman kehon vähittäistä muuttumista. Olet taitekohdassa omassa elämässäsi, realistisesti ajatellen noin elämäsi puolessa välissä: katselet sitä taaksepäin ja arvioit elettyä elämää samalla kun mietit mitä tulevaisuudelta haluaisit. Ehkäpä kaipasit siihen myös ulkopuolista näkökulmaa, jonka työtoverisi tarjosi kiinnostumalla sinusta. Kiinnostuksesta syntyi molemminpuolinen ihastus.
Ihastumisia tapahtuu elämän varrella riippumatta siitä olemmeko parisuhteessa vai emme. Ihastumiselle emme mitään voi, se on tunne, joka vetää toisen puoleen. Ihastumisessa on kysymys hyväksyvästä ja ihailevasta katseesta. Se tuntuu hyvältä, se saa aikaan tuntemuksia kehossa ja mielessä, koko olemuksessa. Ihastumisen tunnetta pakoon emme pääse, se valtaa meidät aika ajoin. Silloin haasteeksi tulee se, miten toimimme tuon tunteen kanssa. Ruokimmeko sitä vaikkapa salaisilla viesteillä ja tapaamisilla vai annammeko sen jäädä taaksemme ohimeneväksi hyvän olon tunteeksi. Kohdallasi kävi niin, että ihastumisen tunne alkoi ohjata käyttäytymistäsi. Se vei sinut tielle, jota jälkeenpäin arvioiden et hyväksy etkä halua kokea uudestaan. Mietit, voitko koskaan enää olla onnellinen.
Ihastumisen tunteesta on vielä matkaa rakastamiseen. Ihastus tulee ja menee, sen vallassa näkee toisesta vain miellyttävät puolet. Rakastaminen on työtä, silmien avaamista sille, että haluaa rakastaa toista sellaisena kuin hän on – silloinkin, kun hän näyttää itsestään puolia, joita on vaikea hyväksyä.
Parisuhteesi kannalta tilanteenne on raastava. Juuri nyt et voi odottaa ymmärrystä mieheltäsi. Yrität tukea häntä samalla kun itseltäsi puuttuu tukija. Sinä taistelet omien syyllisyyden ja häpeän tunteittesi kanssa, miehesi mielessä myllertää pettymys, viha ja riittämättömyyden tunne.
Ehkä miehesi ei juuri nyt pysty kuulemaan, miten pahoillasi olet. Vie aikaa ennen kuin tunteet tasaantuvat sen verran, että voitte puhua tapahtuneesta rauhallisemmin. Silloin olisi hyvä päivittää parisuhteenne tila: mitä toisissanne arvostatte sekä millaisia odotuksia ja toiveita teillä on toisillenne. Pohtikaa myös, millä tavalla rakennatte luottamusta välillenne. Olette nyt kriisissä. Se on uhka suhteenne jatkumiselle, mutta se voi olla myös mahdollisuus johonkin uuteen suhteessanne – sellaiseen, mitä te molemmat kaipaatte ja toivotte hyvältä parisuhteelta.
Näissä tilanteissa auttaa usein ulkopuolinen näkökulma. Ottakaa rohkeasti yhteyttä pariterapeuttiin! Heitä löytyy yksityiseltä puolelta ja kirkon perheneuvonnasta.
KYSYMYS: Mietin tässä, miten edetä suhteessa tai tulevissa suhteissa? Vähän aikaa sitten tapailin yhtä miestä, joka tuntui ihan mukavalta. Halusin kuitenkin olla hänen kanssaan varovainen, sillä hän oli lähestynyt minua yhtenä iltana baarissa. Olemme molemmat opiskelijoita, hän kuitenkin paljon pidemmällä kuin minä. Viestittelimme vähän ja sovimme tapaamisia, muuten emme kauheasti kyselleet kuulumisia.
Näimme yhteensä viisi kertaa, kaksi kertaa näistä minun luonani. Yksi aamu mieheltä tulee viesti, että hänestä tuntuu että haluamme eri asioita. Kysyin häneltä johtuuko se siitä ettemme oleet harrastaneet seksiä? Hän vastasi siihen, että kyllä viiden kerran jälkeen minun tulisi jo luottaa häneen sen verran. Sanoin hänelle, ettei ole antanut minulle mahdollisuutta luottaa häneen, sillä tapaamiskertojemme välillä on ollut paljon aikaa ja hän on usein sopinut illaksi vielä muuta menoa. Ehdotin myös hänelle tapamista, mutta hän vastasi ettei tilanne muuttuisi vaikka vielä tapaisimme.
Haukuin tämän jälkeen hänet kusipääksi ja sanoin, että minua suututtaa, jos hän voi ajatella noin. Sen jälkeen hän lähetti viestin, jossa kertoi että olisi voinutkin tavata, jos en olisi reagoinut noin miten reagoin. Kysyin vielä viestillä, mitä hän sitten haluaisi ja soitin hänelle tämän jälkeen, mutta ei hän vastannut. Seuraavana päivänä huomasin, että hän oli poistanut minut kaikista sosiaalisista medioista.
Nyt mietin, mitä minä tein väärin? Olisiko minun pitänyt suostua, vaikka sitä en olisi vielä halunnut? Entäs reaktioni, olisinko voinut sanoa asioita selkeämmin ja kertoa, että tarvitsen hieman enemmän aikaa tutustuakseni? Eniten minua kuitenkin mietityttää, miksi hän katkaisi kaikki välit minuun? Olinko liian riesa hänelle, entäs oliko hänellä jo joku toinen? Mietin nyt itseäni, miten voin koskaan luottaa kehenkään tämän jälkeen ja miten voisin parhaiten kertoa, että haluan tutustua kunnolla. Kiitos jo nyt vastauksesta ja hyvää kevättä.
VASTAUS: Kiitos paljon kysymyksestäsi. Kuulostaa lupaavalta, että kertomastasi kokemuksesta viisastuneena mietit, miten tulevaisuudessa edetä suhteessa, kun tapaat kiinnostavan ihmisen.
Kyselet itseltäsi, olisiko sinun pitänyt toimia toisin, suostua seksiin, vaikka et sitä halunnut. Näin jälkeenpäin voit kuulostella itseltäsi, mitä sinä halusit tuolta suhteelta? Luin rivien välistä, että olisit halunnut tutustua mieheen, viettää enemmän aikaa yhdessä. Sait häneltä aika yllättävän vastauksen. Hän oikeastaan paljasti, mitä hän haluaa suhteelta. Siinä mielessä hän oli oikeassa; haluatte eri asioita. Arvostan sinua, että kuuntelit itseäsi, toiveitasi ja olit niille uskollinen. Nyt ei tarvitse harmitella, että olisit ollut vain yksi kukkanen miehen puutarhassa.
Nyt sinulla on aikaa kuulostella, mitä ylipäätänsä haluat seurustelusuhteelta. Luota siihen, että tulee vielä joku, joka toivoo samoja asioita. Toiseen ihmiseen voi luottaa vasta, kun tuntee häntä riittävästi. Viisi tapaamiskertaa ei siihen riitä. Se, joka etsii seurustelukumppania tavoitteenaan parisuhde, malttaa kulkea kaikessa rauhassa tutustumisvaiheen. Seksisuhdetta etsivä harvoin tähtää pysyvän parisuhteen löytämiseen. Olet liian arvokas ihminen pelkän seksisuhteen toiseksi osapuoleksi.
Tutustumisvaiheessa on reilua kuulostella, mitä kumppani etsii suhteesta ja kertoa omat toiveet ja periaatteet. Jos toinen perääntyy ja kiinnostus lopahtaa, silloin voi lohduttautua, että tyyppi ei ole minua varten. Olennaista on tunnistaa omat tarpeet ja toiveet ja arvot ja pitää niistä kiinni. Hyvän rakkaussuhteen etsimisessä kannattaa mieluummin kärsiä aika ajoin vaikka yksinäisyyttä ja ikävää kuin ajautua suhteisiin, jotka rikkovat ja jättävät.
Onnea sinulle ja luottamusta siihen, että jossain on joku joka odottaa juuri sinunlaistasi.
KYSYMYS: Vaimoni petti minua työkaverinsa kanssa kahden kuukauden ajan. Hän itse kertoi asiasta pari kuukautta sitten, kun toisen miehen vaimo sai tietää ja olisi muuten kertonut minullekin. Olemme olleet 22 vuotta parisuhteessa, joista naimisissa 18 vuotta. Meillä on kolme lasta, 17-, 16- ja 14-vuotiaat.
Maailma romahti, kun kuulin asiasta. Passitin vaimon pois kotoa muutamaksi päiväksi ja pyysin sitten takaisin keskustelemaan asiasta. Keskustelimme hyvin paljon ja keskustelemme vieläkin välillä asiasta. Jäimme kumpikin sairaslomalle asian tultua ilmi. Olemme käyneet omien työpaikkojen psykologien juttusilla. Vaimo katuu suunnattomasti tapahtunutta ja ei voi ymmärtää, mitä meni tekemään. Eli kuulemma jossain kuplassa ja vain sitä hetkeä, tietäen kumminkin sen olevan väärin.
Elämä on yhtä vuoristorataa edelleen. Välillä menee hyvin ja välillä tosi pohjalla. Emme halua erota kumpikaan, rakastamme toisiamme, seksielämä on ok, hoidamme parisuhdettamme käymällä syömässä, kahviloissa jne... Olemme varanneet yhteisen hotelliviikonlopun ihan kahdestaan vietettäväksi. Silti asia pyörii mielessäni enemmän tai vähemmän. Tänään tuli sellainen romahdus ja kaikki vyöryi taas mieleen. Ja tuntui ettei tästä tule mitään.
Aika usein viime aikoina on tuntunut siltä, että pitäisikö luovuttaa ja passittaa vaimo pois jatkamaan sitä leikkiä mihin ryhtyi? Sisimmässäni en kuitenkaan halua. Vaimo vähän suuttuu, kun alan muistelemaan ja tonkimaan asiaa ja silloin tuntuu itsestä, ettei jaksa. Olen kertonut vaimolleni tarvitsevani hänen tukea ja lohtua, mutta kun sitä tarvitsen, hän on vain aika huono sitä antamaan. Mitä voisin/voisimme vielä tehdä?
Selviääkö tästä tilanteesta? En haluaisi kuitenkaan luovuttaa. Miten saan asiat jäämään taakse ja suuntaamaan katseeni tulevaan, edes jotenkin..?
VASTAUS: Hyvä ystävä, kiitos kirjeestä. Olet ikään kuin myrskyn silmässä. Maailmasi romahti, kun kuulit vaimosi pettäneen sinua työkaverinsa kanssa. Et uskonut, että teille voisi koskaan käydä näin. Kyselet, voiko tästä tilanteesta selvitä, sillä et halua erota. Välillä tunteissasi käy aikamoinen myräkkä ja on vaikea olla vaimon kanssa saman katon alla. Suhdettanne on kohdannut pahin mahdollinen kriisi.
Kuulostaa siltä, että kumpikaan ei halua luovuttaa, mutta tunteet kulkevat vielä vuoristorataa. Se ei ole ihme, koska uskottomuuden paljastumisesta on vasta lyhyt aika. Sinulla on mielessä monia kysymyksiä. Osaan olet saanut vastaukset, mutta silti monet asiat askarruttavat sinua. Pariterapiassa meillä on tapana antaa määräaika esimerkiksi kaksi viikkoa, jolloin petetty osapuoli saa kysyä kaikki mieltä askarruttavat kysymykset ja pettäjä on velvollinen vastaamaan niihin. Tämä ei ehkä ole vaimollesi miellyttävää, sillä hän haluaisi jättää menneet taakseen eikä muistella niitä. Kuitenkin avoimuus on vastuunkantamista siitä, mitä on tapahtunut. Tehdessäsi kysymyksiä harkitse, mitä haluat tietää. Kaikki kuulemasi tallentuu mieleesi, etkä saa niitä enää pois muistoistasi. Kun kysymykset on määräaikana tehty, sen jälkeen suljetaan kysymyslaatikon kansi eikä enää kysellä. Sitten on aika suuntautua eteenpäin. Kummallekaan osapuolelle ei ole hyväksi, jos menneisiin tapahtumiin palataan jatkuvasti kuukausi kuukauden perästä ja vuosi vuoden perästä.
Luottamuksen rakentuminen on seuraava tehtävä. Kuinka moni prosenttisesti luotat tällä hetkellä vaimoosi? Kerro hänelle, mitä hän voisi tehdä sellaista, mikä lisäisi sinun luottamustasi häneen. Kun kyseessä suhde työpaikalla, sinua saattaa kiusata ajatus, että osapuolet tapaavat toisiaan työn merkeissä. Kerro vaimollesi, mikäli toivot hänen kertovan, jos hän tapaa miestä työkuvioissa. Silloin sinun ei tarvitse kysellä. Sopikaa myös, mitä tehdään, jos miehen taholta tulee yhteydenottoja. Kertooko vaimo niistä, näyttääkö viestit? Jos niin päätätte, kertokaa myös miehelle, että vaimo tulee kertomaan yhteydenotoista.
Jossain vaiheessa pääsette ehkä pohtimaan myös kysymystä, mistä oli tullut tilaus ulkopuoliselle suhteelle. Mitä muutoksia voisitte tehdä, että tilaa ulkopuoliselle suhteelle ei syntyisi? Kuulosti hyvältä, kun kerroit, että suhteessanne on paljon hyvää mm seksi toimii ja muutenkin pyritte hoitamaan suhdettanne varaamalla kahdenkeskistä aikaa. Kyselkää toisiltanne, millainen on kummankin mielestä hyvä parisuhde. Tehkää päätöksiä suhteenne parantamiseksi kummankin toivomaan suuntaan.
Teillä kummallakin on tahtoa selvitä kriisistä. Jos nyt kun asia on ajankohtainen, maltatte pysähtyä käsittelemään sitä, selviätte kyllä. Olette kumpikin hakeneet ulkopuolista apua kriisiinne. Se on hyvä. Apua voisi olla myös kirjasta Maria Buchert, Kari Kiianmaa, Tellervo Uljas, Revitty sydän – Voiko uskottomuudesta toipua? (Minerva 2010).
Kevään lämmittämää ja valostuttamaa aikaa suhteeseenne toivoen, perheneuvoja Saara
KYSYMYS: Olen 45-vuotias aviossa ollut mies. Nyt olen joutunut työttömäksi, menettänyt asuntoni ja vaimoni lähti veljeni matkaan. Minulla ei siis mene hyvin ja olen menettänyt täysin oman itsetuntoni ja kunnioitukseni omaa miehisyyttäni kohtaan. Tässä suuressa masennuksessani ja ahdingossani on vain suurena lohtuna poikani, jonka kanssa keskustelemme paljon.
Poikani oli lukenut Neil Straussin Pelimiehen ja ollut pelimiesfoorumeissa. Niissä pojat keskustelevat naisten iskemisistä ja tekniikoista vietellä naisia. Suhtaudun tällaiseen toimintaan varauksella. Toisaalta en halua myöskään loppuelämääni olla yksin. Ongelma on se, että olin niin pitkään parisuhteessa, että en yksinkertaisesti enää muista, miten sillä pyörällä niin sanotusti ajetaan.
Luulin olleeni onnellisessa parisuhteessa, kunnes huomasin ettei se totta ollutkaan. Nyt pitäisi siis palata radalle, mutta lähestymisen suhteen olen pahasti ruosteessa. Mitä siis tehdä?
Poikani on sanonut, että hän voisi ohjata minut johonkin turvalliseen foorumiin joka on hyvin muulta maailmalta piilossa. Ja voisin yhteisön avulla alkaa parantamaan taitojani. Jos nyt muuta en aiokaan tehdä, niin olen alkanut lukea Neil Straussin Pelimiestä.
Haluaisin kuitenkin aikuisen ja asiantuntijan näkemyksen siitä, miten mies, joka on ollut pitkään parisuhteessa ja menettää sen, niin miten hänen pitäisi alkaa toimia, että hän saisi uuden parisuhteen.
Uroskotka
Hyvä Uroskotka!
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Pohdit sitä, mitä keinoja voisit käyttää löytääksesi uuden suhteen päättyneen parisuhteesi jälkeen. Kysymykseesi on vaikea vastata, koska meillä ihmisillä on niin erilaisia tapoja tutustua toisiimme. Pelimiesfoorumit, joista kirjoitat, tarjoavat useimmiten hiukan stereotyyppisiä neuvoja suhteiden solmimiseen. Käytät itsestäsi nimitystä uroskotka. Pohdin, millaista kuvaa miehisyydestä nimimerkki edustaa. Mikä saa sinut ajattelemaan, että sinun tulisi olla kuin uroskotka? Käsitykseni mukaan monet naiset kaipaavat kuitenkin uroskotkien ja pelimiesten sijaan hyvin toisenlaisiakin miehiä. Niitä, jotka ovat enemminkin kuin varpuset tai hömötiaiset. Kannustaisinkin sinua miettimään, mikä olisi sinulle luontevin tapa, paikka ja aika tutustua naisiin. Onko sinulla esimerkiksi harrastuksia, joiden parissa voisit tavata samanhenkisiä ihmisiä? Yhteiset kiinnostuksenkohteet nimittäin näyttävät liittävän ihmisiä yhteen.
Kirjoitat saaneesi tukea pojaltasi, jonka kanssa keskustelette paljon – myös naisten iskemisestä ja viettelemisestä. Kirjeestäsi välittyy lämmin ja läheinen suhde poikaasi, mitä pidän arvokkaana. Toisaalta ajattelen, että poikasi ei tulisi olla neuvonantajasi parisuhdekysymyksissä, koska silloin lapsen ja vanhemman väliset roolit menevät sekaisin. Edustatte kuitenkin poikasi kanssa eri sukupolvia ja olette eri elämäntilanteissa. Sinulla on paljon enemmän elämänkokemusta ja sen mukanaan tuomaa viisautta, jota ajattelen poikasi tarvitsevan sinulta. Onko sinulla muita läheisiä, joiden kanssa voisit puhua? Löytäisitkö asuinpaikkakunnaltasi jonkin miehille suunnatun ryhmän, jossa voisit keskustella miehenä olemiseen liittyvistä kysymyksistä?
Olet kokenut paljon suuria menetyksiä. On varsin inhimillistä ja ymmärrettävää, että menetyksesi ovat vaikuttaneet itsetuntoosi ja miehisyyteesi, kuten kirjoitat. Et kirjoita siitä, miten kaikki on tapahtunut ja missä järjestyksessä olet kokenut menetyksesi. Oletko esimerkiksi jäänyt ensin työttömäksi, josta on seurannut vaikeuksia, jotka ovat vaikuttaneet avioeroosi? Kannaltasi olisi varmasti tärkeää, että voisit ymmärtää menetystesi syy- ja seuraussuhteita. Toivon, että voisit viipyä riittävän pitkään menetysten äärellä. Menetykset synnyttävät väistämättä erilaisia tunteita: alaviritteisyyttä, vihaa ja esimerkiksi surua. Itsetuntosi romahtaminen kertoo mielestäni siitä, että surutyösi menetysten vuoksi on vielä kesken. Pohdinkin, onko vielä oikea hetki solmia uutta parisuhdetta?
Olet joka tapauksessa elämäsi yhdessä tärkeässä taitekohdassa, johon on hyvä pysähtyä hetkeksi. Parhaimmillaan voit löytää uusia puolia itsestäsi ja elämästä ylipäätään. Joudut samalla arvioimaan mennyttä, mutta suunnittelemaan myös tulevaa. Ajatuksesi uuden parisuhteen mahdollisuudesta kertoo siitä, että sinulla on myös joku toivon näköala. Teologi Martti Lindqvist on kirjoittanut viisaasti: ”Toivo ankkuroituu totuuteen ja toteutuu armon kautta. On tärkeää nähdä elämä sellaisena kuin se on toteutunut, vaikka sen katsominen tekisi kipeää. Toivo on kykyä haluta, että huominen olisi. Minulle ja sinulle. Ja myös meidän jälkeemme.”
KYSYMYS: Olemme miehen kanssa olleet naimisissa 22 vuotta ja meillä on kolme lasta, kaikki teini-iässä (17, 15, 13v). Keskimmäinen tytär sairastui viime syksynä anoreksiaan. Oireilu alkoi loppukesästä ja eskaloitui nopeasti syömättömyydeksi. Perheen yhteiset ruokahetket muutuivat painostaviksi tilaisuuksiksi, joista kaikki halusivat eroon niin nopeasti kuin suinkin. Sain tyttären lääkäriin ja alkusyksystä hän joutui nopean painon laskun takia sairaalaan, jossa vietti sitten monta kuukautta. Ravitsemustila saatiin korjattua, mutta psyykkinen hoito on vasta alkanut. Nyt tytär on kotona, avohoidossa.
Ongelmanani on se, että KAIKKI on minun harteillani. Olen jäänyt omaishoitajaksi työstäni, jotta pystyisin huolehtimaan tyttären syömiset ja hoidon. Mies on kyllä käynyt hoitoneuvotteluissa, muttei muulla tavoin osallistu tyttären hoitoon. Olen pakottanut hänet lukemaan pari kirjaa syömishäiriöistä. Tytär kieltäytyy syömästä kenenkään muun perheenjäsenen kanssa kuin minun. Sanoo että isä on turha, häntä ei kotona tarvittaisi. Ei halua että isä kuulisi hänen asioistaan. Isää ei ole kuulemma koskaan hänen asiansa kiinnostaneet, miksi siis nyt? Itse koen, että mies on asettunut odottamaan, että minä hoidan asian kuntoon (kuten kaiken muun aina aiemminkin), olenhan nyt “vapaalla”.
Itse olen kuolemanväsynyt, kyllästynyt syömishäiriön minuun (ruokkijaan) kohdistamaan vihamielisyyteen, mutta mistään ei ole konkreettista apua tarjolla. Käyn kyllä työterveyshuollon psykologilla säännöllisesti. Mies ei tee mitään spontaanisti.
Ennenkin asenne avunpyyntöihini on ollut se, että auttaa jos sattuu sopiaan tai huvittamaan sillä hetkellä. En voi itse jäädä vain sivusta seuraamaan, kun tytär kärsii vaan toimin, sainpa apua tai en. Ystävät kyselevät miten jaksan. Pelkään että jossain vaiheessa romahdan, kun en saa mistään tukea. Käymme hoitotahon tarjoamissa "perhetapaamisissa", jossa on käynyt ilmi esim. se että minä olen perheen lohduttaja, mies ei sitä osaa kun ei ole itse koskaan saanut lohdutusta. Käskivät sormella osoittaen miestä hankkimaan meille parisuhdeneuvontaa, mutta mitään ei ole viikkoihin kuulunut. Tuskin kiinnostaa.
Kestän itseeni kohdistuvan välinpitämättömyyden, mutta on vaikeaa antaa anteeksi sitä ettei mies viitsi panostaa lapsiin. Oma napa on niin paljon tärkeämpi. Joskus olen ajatellut, että jos eroaisimme, miehen olisi pakko huomioida lapsiaan edes silloin kun on tapaamisia. Nyt epäilen että osa riittävän vanhoista lapsista ei edes haluaisi isäänsä tavata, kun saisivat itse päättää. Olen taloudellisesti hankalassa tilanteessa, tuloja ei juuri ole, joten eroa en voi nyt harkita. En jaksa enää rakastaa enkä VARSINKAAN kunnioittaa. Miten ihmeessä pystyisin antamaan anteeksi miehelleni sen, ettei edes oman lapsen hätä saa häntä ylös sohvalta?! Jos vihaan syömishäiriötä, niin vihaan miestänikin kun hän ei edes yritä osallistua!
“Se joka hoivaa”, 44
Hei!
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Riveiltä välittyy suuri hätä tyttären tilanteen takia, mutta myös kiukku ja turhautuminen siihen, että tunnet olevasi tilanteessa aivan liian yksin. Ymmärrän tunteesi.
Lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi perheessä ja joskus käy niin, että se ennemminkin erottaa, kuin yhdistää vanhempia. Tämä tapahtuu etenkin silloin, kun vanhempien tapa reagoida lapsen sairastumiseen on keskenään erilainen. Näin on nähdäkseni käynyt teilläkin. Olet itse ottanut suuren vastuun tyttäresi hoidosta ja toipumisesta. Miehesi taas, sanojesi mukaan, ei ole kovin sitoutunut tyttäresi parantumiseen. Tilanne vaikuttaa epätasapainoiselta ja epäoikeudenmukaiseltakin. Tyttären sairaus on selkeästi lisännyt jo ennestään sinussa olleita tyytymättömyyden tunteita, tunnet, että miehesi ei ainoastaan laiminlyö sinua, vaan myös lapsianne.
Meidän ihmisten on vaikea kestää yleensäkin sitä, että joku läheinen reagoi eri tavalla kriiseihin, kuin me. Erityisen kipeää tämä tekee silloin, kun kyseessä on lapseemme liittyvä asia. Voin vain arvella, miksi miehesi käyttäytyy, niin kuin kerrot, mutta vaistonvaraisesti ajattelen, että hän kyllä suree tapahtunutta, mutta omalla tavallaan. Ehkä tyttären syömishäiriö on jotain, mitä hänen on vaikea käsittää ja käsitellä. Ehkä hänen on yleensäkin vaikea puhua ja lohduttaa sanoilla.
Teini-ikäinen nuori näkee maailman usein kovin mustavalkoisesti ja hänelle on luontevaa löytää perheestään ystäviä ja vihollisia, pahoja ja hyviä ihmisiä. Monesti hän saattaa kiinnittyä voimakkaasti toiseen vanhempaan ja vastaavasti erkaantua toisesta. Vaikka sinä tunnet olosi turhautuneeksi, olisi kuitenkin tärkeää, etteivät tyttäreen ja isän välit ennestään huononisi. Joko isän tai sinun on välitettävä tyttärelle viesti, että isä tukee ja välittää ja on huolissaan, vaikka ei osaa sitä aina ilmaista.
Olen iloinen, että sekä sinä, että miehesi olette avun piirissä. Kuulostaa hyvältä, että käyt psykologin luona säännöllisesti ja että teillä kahdella on mahdollisuus hoitotahon perhetapaamisiin. Kuten sanottu, lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi koko perheelle, myös muille sisaruksille. Kerrot, että teille on suositeltu parisuhdeneuvontaa, mutta miehesi ei ole osoittanut kiinnostusta sen suhteen. Ehkä juuri nyt ei ole sen aika. Ehkä tilanne on juuri niin vaativa, kuin kerrot. Ajattelen, että vaikeina aikoina tulisi pitäytyä yksinkertaisissa asioissa ja välttää tekemästä isoja muutoksia tai päätöksiä. Tavallinen arki ja vahvat rutiinit auttavat paisti toipuvaa tytärtänne, myös hänen sisaruksiaan.. Syömishäiriöstä toipuminen vie pitkään, mutta jo se, että tyttärenne on päässyt sairaalasta kotihoitoon, on hyvä merkki. Toipuminen on alkanut.
Sinä olet äiti, mutta myös muuta. Sinun on pidettävä huolta itsestäsi, että jaksaisit , etkä romahtaisi suuren taakkasi alla. Myös hoitaja tarvitsee hoitoa. Jos mieheltäsi et saa tarvitsemaasi tukea ja lohdutusta, niin mieti mitä kautta voit saada sitä. Yritä joka päivä tehdä, jotain, mistä on sinulle iloa ja joka tuottaa mielihyvää.. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, vaan jotain mikä auttaa sinua kestämään.
Kun pahin kriisi on ohi, voitte tarkastella lähemmin parisuhdettanne. Mitä lapsen sairastuminen siitä näytti? Mitä teidän tulisi tehdä, jotta jatkossa molemmat voisitte tuntea olon tasavertaisiksi ja arvokkaiksi. Voitteko löytää tien takaisin molemminpuoliseen kunnioitukseen ja rakkauteen?
