Olin pari vuotta sitten ensimmäisessä vakavassa parisuhteessa. Päätimme muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, että molemmat kävisivät sukupuolitautitesteissä, jotta voisimme jättää kondomin käytön pois.
Itse kävin testeissä ja olin silloin terve. Kuitenkin muutaman kuukauden jälkeen minulle tuli oireita ja menin uudelleen lääkärin vastaanotolle, joka totesi minulla olevan papilloomavirus. Kun otin asian esille silloisen poikaystäväni kanssa, hän kertoi, ettei ollut koskaan käynnyt testeissä.
Menetin luottamuksen lisäksi oman terveyteni.
Olen hoitanut oireita ja toisinaan, kuten nyt, oireita ei ole ollut. Mikään ei kuitenkaan koskaan kerro, että virus olisi minusta täysin poistunut.
Nyt olen tavannut uuden miehen, jolle olen kyllä kertonut sairaudestani ja käytämme kondomia ehkäisyvälineenä (tiedostan kyllä, ettei kondomikaan suojaa papilloomavirukselta täysin). Siksi minun on vaikea nauttia seksuaalisuudesta hänen kanssaan, kun jokainen kerta pelkään tartuttavani häneen viruksen. Nainen, 21
HPV eli ihmisen papilloomavirus on yleisin sukupuoliteitse leviävä virus. Se voi tarttua yhdynnässä, jossa ei ole käytetty kondomia, suuseksissä tai käsien välityksellä. Käsien kautta tarttuminen edellyttää sitä, että kädellä kosketetaan ihoaluetta, jossa on kondyloomia ja sen jälkeen kosketetaan välittömästi toisen henkilön sukupuolielimiä. Myös henkilö, joka ei tiedä kantavansa virusta voi tartuttaa sitä eteenpäin.
Yleensä HPV poistuu elimistöstä omia aikojaan. Osalla naisista HPV-tartunta aiheuttaa papa-näytteessä näkyviä solumuutoksia. Näistä muutoksista suurin osa häviää; elimistö itse poistaa viruksen ja sen aiheuttamat vauriot.
Papilloomavirukset ovat hyvin yleisiä. Virustyyppejä on kymmeniä, ja lähes jokainen seksiä harrastanut on jossakin elämänsä vaiheessa saanut virustartunnan. Suurin osa viruksista on täysin oireettomia ja menevät ohi itsellään. Papilloomavirusinfektioista 80-90 % paranee spontaanisti ihmisen oman immuunivasteen kehittymisen myötä kahden vuoden seurannassa.
Näitä faktatietoja olet varmasti saanut lääkäriltä tai lukenut asiasta esimerkiksi Väestöliiton nettisivuilta. Siksi ei tässä näistä lääketieteellisistä asioista sen enempää.
Et esittänyt mitään varsinaista kysymystä, mutta kerroit, että pelkäät tartuttavasi viruksen kumppaniisi, ja siksi sinun on vaikea nauttia seksistä.
Pelko on toisaalta hyödyllinen tunne, mutta toisaalta haitallinen ja tarpeeton. Pelko on hyödyllinen, koska se varoittaa vaaroista ja siten suojelee elämää. Huono puoli pelon tunteessa on, että se voi rajoittaa elämää tarpeettomasti ja estää normaalin elämän ja siitä nauttimisen.
Sinun tilanteessasi pelko on hyödyllinen, koska se saa teidät käyttämään kondomia yhdynnässä, ja sinut ilmeisesti käymään lääkärissä ja säännöllisissä papa-testeissä. Lisäksi olet rohkeasti kertonut asiasta miesystävällesi, ja hän siis tietää siitä. Olet siis toiminut oikein ja tehnyt kaiken, mitä on tehtävissä.
Haitallista pelko on siinä mielessä, että et pysty kunnolla nauttimaan seksistä. Olet kuitenkin toiminut oikein ja tehnyt kaiken mitä voit. Siksi sanoisin, että voit hyvillä mielin ottaa pelosta vain tämän hyödyllisen puolen ja nauttia aivan normaalista elämästä, myös seksistä ja rakastelusta täysin siemauksin. Arvaan, ettei tämä ole helppoa, mutta anna itsellesi lupa siihen. Perheneuvoja Heikki
Ongelmiako lienee liikaa? Tilanne tuntuu umpikujalle. Yhdessäoloa on reippaasti runsas vuosi. Samanikäisiä ollaan siis. Ja erikseen ollaan toistaiseksi asuttu, mutta tiivisti yhdessä oltu. Ajan saatossa kasvanut ikään kuin valtataistelu, mieheni on rauhallinen, mutta vahvaluonteinen, minä taas vahva ja temperamenttinen. Ongelma on kehkeytynyt pikkuhiljaa. Kun meillä menee hyvin, meillä menee hyvin. Olemme hyvin samankaltaisia ja nautimme samoista jutuista, huumori pelaa yms.
Mutta kun tulee konflikti, se tulee varsin typerästä, ei esim. pyykeistä, menoista tai muusta sellaisesta, vaan jostain sattumanvaraisesta. Ongelma on, ettemme osaa käsitellä riidan selvittelyä. Itse puhun ja puhun ja koitan sopia, kun en riidoissa halua olla. En ymmärrä, miksi toinen ei ymmärrä ja vetäytyy ja haluaa aikaa ja on vihamielinen ja vastaanottokyvytön. Minä en halua monen päivän taukoja, mutta mies haluaa vetäytyä, koska ottaa liikaa päähän. Vaikka kina olisi kuinka pieni, se muuttuu isoksi... Se harmittaa, kun sitä ei voi vaan sopia ja unohtaa. En koe, että hän näkee vaivaa sopia. Tuntuu, että itse olen aina äänessä ja sopimassa, vaikka ei ehkä tarvitsisikaan. Ja vaikka aikaa antaisi, mies vaipuu rypemiseen. Tuntuu, että vaikka itsellä olisi aihetta loukkaantua, pitäisi itse sieltä jaksaa toista pönkittää, ettei taas kaikki näyttäisi niin mahdottomalle. Tilanne alkaa vaivata huolella, sillä välit ei tunnu enää hyvinäkään hetkinä aidoilta. Ollaan yhdessä ja halutaan kyllä, mutta itse en voi heittäytyä, koska pienen kinan vuoksi pelkään, että mies saa koko suhteen taas tuntumaan ei kannattavalle... Ei siis voi luottaa! Vaikka molemmilla tunteet vahvat... valtataistelua vai mitä?
Vai lienenkö oikea vahvasta rakkaudesta huolimatta... Minusta tuntuu, että mieheni ei voi nöyrtyä vai eikö kykene? Vai olenko sitten minä jollain tapaa pahin syy ja este miehelleni, miksi tasapuolisuus ei näy panostuksessa? Miksi sanani on myrkkyä hänelle näissä tilanteissa... Hän kertoo kokevansa tiettyä negatiivisuutta minua kohtaan, mikä estää "nöyrtymistä". Mitä se merkitsee? Hyvin ristiriitaista. Tiedän, että vastausta ei pysty antamaan... Kuulostaako täysin epätoivoiselle? Nainen 27
Hyvä Nainen 27!
Kerrot umpikujamaiselta tuntuvasta tilanteesta, jossa erityisesti ristiriitojen käsittely suhteessanne on vaikeaa, ja kysyt lopuksi, että kuulostaako sinussa ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita synnyttävä tilanteesi täysin epätoivoiselle. Vastaan sinulle tuohon kysymykseen lopuksi.
Usein kuulee puhuttavan rakentavasta riitelystä. Se on hyvä ilmaus. Ei kuitenkaan siksi, että olisi olemassa jokin yksiselitteisesti oikea ja hallittavissa oleva tapa riidellä, vaan siksi, että ristiriitatilanteiden onnistunut ja/tai turvallinen käsitteleminen RAKENTAA suhdetta. Siksi haluan sanoa sinulle, että olet huolissasi ihan oikeasta ja keskeisestä asiasta, ja kirjoittamastasi käy hyvin ilmi se miten vaikeus ristiriitojen käsittelyssä tällä hetkellä nakertaa luottamustasi ja sitoutumistasi kumppaniisi ja suhteeseenne.
Siitä mitä kirjoitat muodostuu minulle kuva teidän välillä ilmenevästä parisuhteen negatiivisesta vuorovaikutuskehästä, jossa teidän välillenne on kehkeytynyt jumiutunut "vaatija-vetäytyjä" -asetelma. Nyt olisi hyvä kysyä itseltäsi, että mitä miehesi vetäytyminen sinulle merkitsee, mitä tunteita se sinussa herättää ja minkälaisten tarpeittesi kanssa hänen vetäytymisensä ja/tai jumitilanteenne on ristiriidassa. Ja sama kysymys ja pohdinta myös miehellesi. Keskustelemalla niistä saatatte päästä käsiksi sattumanvaraisia ristiriidan aiheita huomattavasti olennaisempaan ristiriitaan sen välillä, mitä te ihmisinä toisiltanne ja suhteeltanne tarvitsette ja haluatte.
Tutkimukseen perustuvan parisuhdeteorian mukaan noin kaksi kolmasosaa parisuhteen ristiriidoista on luonteeltaan ratkaisemattomia, erotuksena niihin yhteen kolmasosaan ongelmista, joihin löytyy jokin käytännöllinen ratkaisu jonka avulla ongelma häviää tyystin. Ratkaisemattomat ongelmat liittyvät ihmisen persoonaan, temperamenttiin, pinttyneisiin tapoihin, mielenkiinnon kohteisiin jne. ja ne ovat siksi luonteeltaan pysyviä. Niiden kohdalla tarjolla ei ole siistiä patenttiratkaisua, joka saa ne katoamaan, vaan ratkaisu on pikku hiljaa oppia keskustelemaan ja puhumaan ongelmista tavalla joka minimoi ongelmien vaikutuksen parisuhteen onnellisuuteen. Ja aivan erityisesti puhumaan asioista tavalla, joka ei ylläpidä negatiivista vuorovaikutuskehää parin välillä. Rohkaisisin sinua siksi aivan erityisesti pohtimaan ristiriitatilanteitanne tästä näkökulmasta, yrität(te)kö ratkaista jotakin ratkaisematonta ikään kuin kyseessä olisi ratkaistavissa oleva asia? Miehesi vetäytyminen voisi tästä näkökulmasta olla esimerkiksi sitä, että hän kokee sinun haluavan muuttaa hänessä jotain sellaista niin olennaisesti hänen olemuksessaan olevaa asiaa, että hän kokee vaatimuksen olevan mahdoton toteuttaa, nöyrtymättä. Sitä mitä tuo "nöyrtyminen" hänelle merkitsee, sinun on kysyttävä häneltä. Ehkä siihen liittyy jokin tarina, jota et tunne ja jota ilman et ymmärrä häntä!
Parisuhdettanne voisi myös kuvata takertuja-vetäytyjä asetelmana, jossa miehesi vetäytyminen aikaansaa sinussa voimistuvaa takertumista, ja päinvastoin, ja jossa se mistä kaikki alkoi lopulta menettää merkityksensä, se millä on merkitystä on se että takertuja-vetäytyjä poteroissa kumppani vaikuttaa vaikealta, etäiseltä ja suhde epätoivoiselta. Asian voi kuitenkin nähdä myönteisemmästä näkökulmasta. Meillä ihmisillä on eri tapoja yrittää palauttaa mielenrauhaamme ja sisäistä harmoniaa tasapainoon silloin kun joku niitä järkyttää, vaikkapa ikävässä riidassa. Yksi haluaa, että asiasta puhutaan ja sitä käsitellään, että hän ei jää yksin potemaan sitä vaan se jaetaan ja sitä tutkitaan ja ratkotaan yhdessä, ja tämä jaettu kokemus ja yhteyden tunne on se minkä avulla hän rauhoittuu ja harmonia palaa. Toinen taas samassa tilanteessa haluaa vetäytyä ahdistavasta tilanteesta omien voimavarojensa äärelle, rauhoittua, miettiä että mitä oikein tapahtui ja palauttaa kosketuksen omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, jotka hän mahdollisti kadotti riidan kuumentuessa. Hän vetäytyy, jotta hän voisi palauttaa sisäisen tasapainonsa, jota ilman hän ei pysty luomaan yhteyttä.
Ehkä ristiriitatilanteistanne näitä ajatuksia peilaten voisitte saada uuden näkökulman itseenne ja toisiinne ja vuorovaikutukseenne. Kumppanisi ei hylkää sinua ja jätä sinua yksin, vaan tarvitsee etäisyyttä jotta hän pääsisi taas lähelle, ja kun sen tiedät ja jos huomaat, että vetäytymisen hetkellinen sietäminen ja hyväksyminen saa aikaan rakentavampaa asioiden käsittelyä, niin myöskään sinun ei tarvitse olla niin takertuva tai vaativa, joka taas saa aikaan miehessäsi vähemmän tarpeetonta tai vaistonvaraista vetäytymistä - ja näin pikku hiljaa välillenne alkaa kehkeytyä positiivinen vuorovaikutuskehä.
Tässä oli pari näkökulmaa tilanteeseesi. Kysyit että kuulostaako epätoivoiselta, ja vastaan kiinnittämällä huomiota siihen, että olette olleet yhdessä ja luoneet suhdetta (vasta) reilun vuoden verran. Teillä on hyviä hetkiä ja aikoja, ja vahvoja tunteita toisianne kohtaan, joten nyt toivoisin sinun vielä jaksavan yrittää tämän suhteen rakentamista tukevammalle perustukselle. Se ei ole yksin sinun tehtäväsi tai vastuulla, joten pyri ottamaan tilanne rauhallisesti mutta päättäväisesti puheeksi kumppanisi kanssa. Kirjoittamasi perusteella suhteessanne on toimimattomia alueita, mutta ei sellaisia hälyttäviä tekijöitä (kuten väkivalta tai alkoholinongelma) joiden takia suhteesta lähteminen olisi ensisijainen ratkaisu ongelmiisi, joten epätoivoon ei mielestäni ole aihetta. Hienoa, että haluat niin itsellesi kuin kumppanillesikin paremman ja toimivamman suhteen, toivotan sinulle kärsivällisyyttä ja viisautta kun alat tekemään sitä todeksi. Perheneuvoja Jarno
Seurusteluni päättyi vastikään todella rumasti jo puolen vuoden jälkeen. Tämä minua muutaman vuoden vanhempi mies on saanut itsetuntoni romahtamaan täydellisesti! Hän on haukkunut minua vaikka millä sanoilla ja valehdellut minulle vaikka kuinka paljon ja epäilen, että on valehdellut enemmänkin..
Tai ainakaan en ole enää voinut luottaa hänen sanansa. Lisäksi elämässäni on tapahtunut muutenkin aika paljon lähipiirissäni ja olen pyytänyt, josko tämä herra-henkilö olisi voinut auttaa minut pahimpien ahdistusten yli.. Lupasi, mutta yhdessä viettämämme yöt johtivat läpeensä siihen, että harrastimme jälleen maanjärisyttävää seksiä ja näin pienen valonpilkahduksen taas elämässäni.. Illalla mies vannoi rakkauttaan ja aamuisin mies tapasi tehdä katoamistemput ja kohdella minua kuin roskaa (kuten ei vastaa puhelimeen tai pidä lupauksiaan, on myös antanut ymmärtää, että hänellä olisi jo uusi kumppani yms.) Miten pääsen tästä rakkaudesta yli? Olo on hirvittävä. Nainen 23
Hei,
Olet kokenut pahan pettymyksen. Pitäisikin olla todella hyvä itsetunto, että tuollainen kohtelu ei tuntuisi missään. Sellaista tuskin on kenelläkään.
Mikä sitten on rakkautta? On mahdotonta lähteä arvailemaan tämän miehen käyttäytymisen syitä ja taustoja. Ehkä sinulla on omat aavistuksesi. Aikakaan hänestä ei ollut tukemaan sinua niissä raskaissa asioissa, joita lähipiirissäsi on tapahtunut. Sinulla oli odotuksia, joihin hän ei pystynyt vastaamaan, tai sitten hän ei edes halunnut samaa kuin sinä. Mene ja tiedä.
Ilmeisesti seksi teillä ainakin oli nautittavaa molemmin puolin. Olisiko se sitten sitä, mitä kumppanisi halusi? Ehkä hän ei halunnutkaan seurustelua siinä mielessä, jossa sinä sitä halusit tai asian ymmärsit. Voin helposti kuvitella, että olosi on hirvittävä.
Mietit miten pääset tästä yli? Onko sinulla ketään ihmistä, joka oikeasti tukee sinua niissä asioissa, joissa tarvitset tukea? Siis todellisia ystäviä. Oletko voinut puhua tästä päättyneestä suhteesta kenellekään? Ehkä voit päästä nopeammin yli pettymyksestä, jos ajattelet, että halusitte niin eri asioita, että suhde ei voinut jatkua. Tässä tapauksessa rakkaus ei tarkoittanut teille molemmille samaa.
Sinun ei myöskään pidä syyttää itseäsi siitä, että lähdit suhteeseen, joka ei tehnyt sinulle hyvää. Eihän sitä koskaan voi tietää, jos ei uskalla edes yrittää. Totuus paljastuu aikanaan. Tässä tapauksessa jo melko nopeasti. Ehkä hyvä niin. Perheneuvoja Heikki
Olemme olleet naimisissa kohta viisi vuotta. Elämämme ja parisuhteemme on melko seesteistä kohta kolmen lapsen kanssa. Riitelemme erittäin harvoin. Kun riitelemme, on se aina mykkäkoulua kummankin suunnasta. Yleensä riita kuivuu kasaan muutaman päivän odottelun jälkeen. Minua häiritsee, että emme käsittele asioita loppuun ja keskustele asiaa loppuun. Olen ajatellut, että meidän pitäisi ruveta käymään perheterapeutilla vielä kun kaikki on hyvin. Siellä voisimme ehkä oppia myös riitelemään ja puhumaan. Mistä minun kannattaisi aloittaa terapeutin etsiminen? Mies 28
Hei,
Olette vaativassa elämäntilanteessa, jossa varmasti aika ajoin tulee myös erimielisyyksiä. Molemmilla on asioissa oma mielipide, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Ihmiset suhtautuvat erimielisyyksiin eri tavoin. Teidän tapanne näyttää olevan riitelyn välttely ja vetäytyminen omiin oloihin. Silloin erimielisyys jää helposti käsittelemättä ja molemmille tulee turhautunut olo.
Riiteleminen on taitolaji, jota on hyvä harjoitella. Millä tavalla muuten teidän kasvuperheissänne käsiteltiin erimielisyyksiä; miten vanhemmat / aikuiset riitelivät keskenään ja miten he puuttuivat teidän sisarusten keskinäiseen riitelyyn? Toimitteko nyt omassa suhteessanne samoin vai eri tavalla? Miten te molemmat toivoisitte erimielisyyksiä käsiteltävän?
Miten sitten tuoda oma mielipide esiin ja kuulla samalla, mitä sanottavaa toisella on? Parisuhteen vuorovaikutustaidoista ja rakentavasta riitelystä löytyy tietoa netistä, esimerkiksi osoitteista: www.vaestoliitto/parisuhde/ ja www.katajary.fi. Jälkimmäisestä osoitteesta löytyy tietoa myös parisuhdekursseista, joissa vuorovaikutustaitoja ohjatusti opetellaan.
Terapeutin etsimisen voit aloittaa seuraavista paikoista: Kirkon ylläpitämät perheasiain neuvottelukeskukset tarjoavat maksuttomia terapiapalveluja. Googleta: Kirkon perheneuvonta, niin löydät yhteystiedot teitä lähinnä olevaan keskukseen. Kunnalliset palvelut kannattaa tarkistaa paikkakuntasi verkkosivuilta (esim. perheneuvola- ja mielenterveyspalvelut). Myös yksityiseltä puolelta löytyy pari- ja perheterapeutteja, heidänkin yhteystietonsa löydät ehkä parhaiten netistä.
Toivottavasti pääsette näillä tiedoilla avun lähteille, Perheneuvoja Pirkko
Seurustelin reilut neljä vuotta ensirakkauteni kanssa. Aloimme seurustelemaan 19-vuotiaina. Tämä oli molempien ensimmäinen vakava parisuhde. Suhteemme oli kaikinpuolin hyvä, ja rakastimme toisiamme valtavasti. Olimme myös toistemme parhaita ystäviä. Toki myös huonompia hetkiä mahtui tuohon neljään vuoteen.
Virallisesta erostamme tulee kohta kolme vuotta. Eron syynä oli minun kaipuu kokeilla elämää yksin. Minulla oli tunne, että jään jostain paitsi, kun en ole opetellut aikuiselämää ollenkaan yksin. Suhteessamme oli tuolloin myös ehkä pieni suvantovaihe, ja mietin onko koko loppuelämä sitten tällaista. Kaipasin muutosta, ja varmasti kyseessä oli jonkinasteinen sitoutumiskammokin.
Poikaystäväni mureni luonnollisesti erostamme, mutta pysyimme kuitenkin tiiviisti yhteydessä, näimme ja juttelimme puhelimessa/netissä säännöllisesti. Silloin, kun vietimme aikaa keskenämme, olimme kuin seurustelisimme. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että tämä kertoi myös siitä, että rakastin poikaystävääni, vaikken sitä kenellekään, en edes itselleni pystynyt myöntämään. Olihan eropäätös ollut kokonaan minun.
Vajaa vuosi erosta aloin puhua eksälleni yhteenpaluusta. Hän oli kuitenkin vielä niin rikki, ettei ollut valmis yrittämään uudestaan yhteiselämää. Hän ei kuitenkaan poissulkenut mahdollisuutta, että voisimme palata myöhemmin yhteen. Pysyimme tämänkin jälkeen edelleen hyvissä väleissä, vietimme aikaa yhdessä, harrastimme seksiä jne. Elämä oli oikeastaan aika samanlaista kuin seurustellessamme sillä erotuksella, että emme virallisesti olleet yhdessä. Kaduin, pyytelin anteeksi ja yritin teoillani näyttää, miten pahoillani olin siitä, että olin rikkonut hänen luottamuksensa. Poikaystäväni vakuuttikin ymmärtävänsä, miksi tein sen päätöksen minkä tein ja sanoi antaneensa anteeksi, eikä kanna kaunaa...
Tätä "on-off-suhdetta", jos sitä voi siksi kutsua, jatkui pari vuotta, minkä jälkeen poikaystäväni tapasi uuden naisen, jonka kanssa nyt seurustelee. Koko tämän heidän seurusteluajankin olemme yhä olleet tekemisessä, harrastaneet seksiä, jutelleet paljon muustakin kuin kuulumisista ja päivän säästä, siitä huolimatta, että hänellä on ollut kuvioissa myös tämä uusi nainen. Loppukesästä, kun olin tilanteen vuoksi todella hajalla, yritimme olla ottamatta yhteyttä toisiimme. Nopeasti tilanne kuitenkin palautui siihen, että olemme taas tekemisissä toistemme kanssa monta kertaa viikossa...
Molemmat tunnemme, että välillämme on todella vahva side. Olin ja olen yhä todella rikki, siitä että tilanteemme on mikä on. Olen kuitenkin tapaillut muutaman kerran ihan mukavaa miestä, koska haluaisin jatkaa elämääni kaikesta huolimatta. Tästä kuullessaan entiseni tuli todella mustasukkaiseksi. Lisäksi hän kertoi miettineensä usein minkälainen uusi tuttavuuteni on ja vertailee itseään häneen, vaikka ei tiedä kyseisestä miehestä ikää ja nimeä enempää. Entiseni on elämäni rakkaus, enkä usko tapailun jatkuvan uuden miehen kanssa, koska en voi kuvitella elämääni kenenkään muun kuin eksäni kanssa.
Eksäni on myös myöntänyt, ettei yhä puolenvuoden jälkeenkään tunne uutta tyttöä kohtaan muuta kuin ihastumista, ja suhteessa on kuulemieni asioiden perusteella muutenkin paljon epäkohtia. Hän sanoo myös miettivänsä yhä silloin tällöin, että me kuulumme yhteen ja miksei joskus tulevaisuudessa asia voisi näin ollakin... Olen pyytänyt, ettei hän antaisi minulle turhaa toivoa, sillä odottavan aika on pitkä, enkä voi 10 vuoden päästä yhä roikkua hänen sanoissaan. Toisaalta huomaan painostavani häntä tekemään päätöksen, joka varmasti osaltaan sekoittaa hänen ajatuksiaan lisää...
En tiedä, miten minun tulisi suhtautua asiaan. Katkaista yhteydenpito kokonaan, siitä huolimatta, että rakastan häntä ja näin saatan menettää hänet lopullisesti elämästäni? Vai antaa ajan kulua niin, että olemme yhteyksissä ja elämäni junnaa paikallaan ja roikuin (ehkä katteettomissa?) lupauksissa yhteenpaluusta?
[/I]Nainen 26[/I]
Hei,
Kiitos kun jaoit pohdintasi suhteesta pitkäaikaiseen poikaystävääsi. Se herätti mielessäni muutamia kysymyksiä, jotka ajattelin jättää pohdittavaksesi, ehkä myös yhteisesti ystäväsi kanssa jaettavaksi.
Et päästä itseäsi helpolla, kun kuvaat omia motiivejasi eropäätöksessä. On ymmärrettävää, että halusit miettiä vielä sitoutumistasi, vaikka kaikesta päätellen kuitenkin rakastit poikaystävääsi. Olikohan lopulta kysymys siitä, että halusit erota vai siitä, että halusit tulla enemmän omaksi itseksesi, halusit selvittää, kuka oikein olet ja mitä elämältä haluat? Oliko mielessäsi myös saada selville, onko poikaystäväsi Se Oikea vai luuraako Hän jossain muualla? Joskus kauempaa näkee tarkemmin.
Teoillamme on seurauksensa. Kerrot, että poikaystäväsi "mureni" eropäätöksestäsi. Mitä hänelle mahtoi tapahtua? Kokiko hän käytöksesi hylkäämisenä, josta hänen on ollut vaikea päästä yli? Pelkääkö hän, että se voisi tapahtua uudelleen, jos jatkaisitte yhdessä? Miettiikö hänkin tahollaan samoja elämän peruskysymyksiä kuin sinä? Onko hänen nykyinen seurustelusuhteensa yritys saada selville, voisiko hän rakastaa jotakuta toista kuin sinua? Onko oma nykyinen seurustelusuhteesi samanlainen testi? Jos olette näin testanneet toisianne, mikä on sen tulos?
Kaiken tämän keskellä olette jatkaneet yhteydenpitoa, vaikka se ei sanojesi mukaan virallista seurustelua olekaan. Mitä olette oppineet itsestänne ja toisistanne tänä aikana? Uskaltaisitteko luottaa toisiinne myös elämänkumppaneina? Mitä toivotte ja haluatte toisiltanne, että voisitte jatkaa virallisesti yhdessä? Vaikuttaa siltä, että alat olla uupunut tähän epäselvään tilanteeseen. Mahtaako myös ystäväsi olla? Olisiko aika kypsä siihen, että voisitte käydä perusteellisen keskustelun suhteestanne ja toiveistanne ja tehdä päätöksen yhteiselämän jatkumisesta tai päättämisestä. Tällaisessa tilanteessa eläminen syö teitä molempia ja - kuten sanoit - elämä junnaa paikallaan.
Toivon, että löydätte tilanteeseenne ratkaisun, jonka kanssa voitte jatkaa elämäänne - yhdessä tai erikseen. Perheneuvoja Pirkko
Olen 30-vuotias nainen vauvakuumeessa. Minulla on ollut haave tulla äidiksi teinistä asti. Luulin, että olisin tähän ikään mennessä jo monen lapsen äiti. Elämä on ollut antoisaa ja olen nauttinut jokaisesta hetkestä. Viiden vuoden aikana olen löytänyt itseni monta kertaa raskaustesti kädessä, vaikka vakituista parisuhdetta ei ole vuotta pidempään kerralla kestänyt. Olen toivonut salaa, että joku vahinko olisi sattunut ehkäisyistä huolimatta. Olen tällä hetkellä sinkku ja vauvahaaveet tuntuvat hallitsevan elämääni. En tunne löytävän sitä oikeaa kenen kanssa perustaa perheen. Olen epätoivoissani vaipunut etsimään siemenluovuttajia internetistä.
Löysin yhden luovuttajan ja tapasimme viime viikolla kahvilassa. Kaikki meni hyvin tapaamisella ja pystyimme sanomaan suoraan, että aiomme jatkaa tulevaa projektia toteutusvaiheeseen. Mies on minua vanhempi ja olemukseltaan myös hyvin erilainen kuin ne, jotka minua yleensä vetävät puoleensa. Hän ehdotti, että hoitaisimme asian luonnollisella tavalla. Itsestäni tuntui paremmalta suorittaa asia purkkimenetelmällä. Pari päivää ennen h-hetkeä mies alkoi painostamaan seksiin. Kun kieltäydyin, hän suuttui. Hänestä alkoi paljastua outoja sadistisia piirteitä. Hän kirjoitteli viestejä, että haaveilenko kuitenkin salaa seksistä hänen kanssaan. Oloni tuli epämukavaksi ja lopetin yhteydenpidon kokonaan.
Olin valmis tekemään mitä vaan saadakseni lapsen, jopa vaarantamaan itseni. Olen samalla vihainen, pettynyt ja surullinen. Tuntuu kuin minulta olisi viety viimeinen mahdollisuus tulla äidiksi. Elämäni on vauvapalstoilla pyörimistä aina, kun pienikin toivon kipinä raskaudesta käy mielessäni. Jälleen kerran joudun jättämään palstat ja blogit pettymyksen jälkeen. Olenko ainoa joka kokee, että elämäni tarkoitus on saada lapsi?
Miksi minulla on kiire tulla äidiksi? Koen olevani täydellisessä iässä tullakseni äidiksi ja olen odottanut kauan. Kaikki elämässäni on hyvin, minulla on nyt mahdollisuus tarjota lapselle vakaa ja hyvä tulevaisuus. Olen itsenäinen ja tulen toimeen hyvin. Parasta mitä lapsi voisi saada on molemmat vanhemmat, mutta elämä ei ole aina sitä, mitä se parhaimmassa tapauksessa voisi olla.
Olen yrittänyt kaikkeni saadakseni parisuhteessa lapsen, tähän mennessä kukaan ei ole halunnut sitä. Ajatuksena se, että olisin riippuvainen toisesta ihmisestä ja hänen halustaan antaa minulle lapsi tuntuu väärältä. Elämä ei voi olla sitä, että odotellaan tässä iässä elämän prinssiä sokeana ja todetaan viiden vuoden päästä että kaikki on liian myöhäistä. Olen kyllästynyt odottamaan ja vain haaveilemaan.
Kenelläkään ei ole vastausta siihen kuinka minulle tulee käymään. Aion taistella vauvahaaveistani, viimeisessä kädessä kävelen hedelmöitysklinikalle. Nainen 30
Hei
Kiitos koskettavasta kirjeestäsi. Sinulla on paljon hyvää elämässäsi, mutta myös toteutumaton unelma. Olet jo pitkään potenut vauvakuumetta ja suret sitä, ettet ole löytänyt sopivaa elämänkumppania voidaksesi toteuttaa haaveesi perheestä. Et suinkaan ole yksin unelmasi kanssa, vaikka varmasti välillä siltä tuntuu. Olet iässä, jossa nykyään jo tilastojenkin mukaan useimmat ikätoverisi perustavat perheen - ja monet laillasi vielä haaveilevat siitä.
Ymmärrän hyvin, etteivät hyvää tarkoittavat lohdutusyritykset sinua auta. Olet käynyt läpi melkoista tunteiden vuoristorataa, kun aluksi lupaavilta tuntuneet seurustelusuhteet ovat kariutuneet ja haaveet perheen perustamisesta ovat yksi toisensa jälkeen murentuneet. Ei ihme, että vaikutat pettyneeltä koko miessukupuoleen.
Sinua myös välillä harmittaa, että "luomumenetelmällä" lapsen saaminen on kahden kauppa: molempien pitää lasta haluta. Tähänastiset seurustelukumppanisi eivät ole halunneet kanssasi jälkeläisiä. Olet tavallaan joutunut alistumaan heidän tahtoonsa; sinun toiveellesi ei ole ollut suhteissa tilaa eikä ymmärrystä. Lapsen ikävässäsi olet joutunut myös hyväksikäytetyksi: luulit löytäneesi sopivan sukusolun luovuttajan, joka on vilpittömin mielin liikkeellä, mutta tämä halusikin sinulta vain seksiä. Syystäkin olet tullut varovaisemmaksi ja mietit mihin kaikkeen olet valmis saadaksesi lapsen. Oletkin jo pohtinut, mikä on ratkaisusi, jos sopivaa kumppania ei löydy.
Kerrot olevasi vihainen, pettynyt ja surullinen. Keihin nuo tunteesi kohdistuvat ja miksi? Oletko vihainen itsellesi? Kaikille noille toiveesi murskanneille miehille? Koko elämälle? Keihin ja mihin pettymys kohdistuu? Entä suru: mitä kaikkea mahdat nyt surra? Missä on tällä hetkellä ilo ja tyytyväisyys elämästä, joka on tuonut myös paljon hyvää? Tunteilla on meille tärkeä viesti, on hyvä asettua välillä kuuntelemaan niitä. Voimakkailla tunteilla on taipumus viedä mukanaan, siksi niille on aika ajoin koetettava puhua "järkeä" tutkimalla niitä.
Kuten kerrot, olet miettinyt perusteellisesti ja moneen kertaan, miksi haluat tulla äidiksi. Elämäsi ulkonaiset puitteet ovat kunnossa ja ikäsikin on ihanteellinen myös lapsen kannalta. Jos olet ihan rehellinen itsellesi, kumpaa haluat tällä hetkellä enemmän: parisuhdetta vai lasta? Vai molempia yhtä paljon? Mitä hyvä ja turvallinen parisuhde voisi sinulle antaa? Entä lapsi? Nämä molemmat yhdessä? Uskaltaisitko vielä toivoa, vaikka olet kokenut niin paljon pettymyksiä? Entä jos sittenkin Se Oikea vielä tulee vastaan...
Toivon sydämestäni haaveesi jonain päivänä toteutuvan. Perheneuvoja Pirkko
Hei, tarvitsisin pikaista apua ongelmaani: Olemme olleet miehen kanssa (mies 22-vuotias) yhdessä kaksi vuotta. Tunnettu ollaan noin kaksi ja puoli vuotta. Seurusteltiin viikko ja mentiin sitten kihloihin (minun toimesta). Muutettiin puolen vuoden seurustelun jälkeen yhteen ja siitä se helvetti alkoi.
Minut on kasvatettu täysin erilailla kuin hänet. Teen automaattisesti paljon asioita (siivoan, järjestän, tarkkailen rahan käyttöä, lasken asioita, seuraan ruoan tarvetta, yms = kotitöitä) ja hän on taas ollut äitinsä hoivissa eikä ole saanut vastuuta näistä asioista, kuin roskien viennistä eikä sekään oikein kunnolla luonnistu.
Olen pitkään valittanut miehelle näistä asioista, ja aluksi siis sanoin oikein kiltisti ja teinkin hänen puolestaan, mutta koskaan hän ei tullut tarpeeksi vastaan, tai tehnyt hänelle osoitettuja askareita.
Nyt olen eron partaalla, koska omat tunteeni taistelee tilannetta vastaan. Kun nyt pienestäkin asiasta alkaa riita, tunteeni häviävät häntä kohtaan täysin. Ja olen huomannut olevani masentunut enemmän tai vähemmän koko yhdessä asumisen ajan..
Molemmat olemme ymmärtäneet, että yhteen muuttaminen niin nopeasti oli huono idea, mutta molemmat halusivat pois kotoa. En vain enää tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olenko vain addiktoitunut häneen ja siksi en pääse pois? Koenko hänet niin "turvalliseksi" etten tahdo pois?
Ja yksi lisäongelma vielä tähän mikä ilmaantui eilen: hän kysyi minulta, että mitä jos hän ei tahdokaan lapsia? Sanoin, että sitten en voi olla hänen kanssaan, koska minä tahdon. Mutta asia jäi epäselväksi.
Olen hyvin eksyksissä.
Apu olisi tarpeen.
Kiitos. Nainen 20
Hei!
Kiitos kirjeestäsi.
Toivot apua pikaisesti, mikä varmasti kertoo siitä, että koet tilanteen kovin hankalaksi. Toisaalta kuitenkin ajattelen, että ehkä sinun pitäisikin tässä kohdassa olla kiirehtimättä, rauhoittua ja ottaa aikaa miettiäksesi tilannetta.
Kerrot, että pari vuotta sitten halusitte molemmat pois kotoa, joten yhteenmuutto tuntui silloin varmasti hyvältä ratkaisulta. Ikävältä sen sijaan kuulostaa se, että sinä kerrot olleesi jollain tavoin masentunut koko yhdessä asumisenne ajan. "Siitä se helvetti alkoi" on varsin kuvaava ilmaus.
Jokainen yhteen muuttava pari joutuu käymään läpi tietyt sopeutumiseen liittyvät kuviot. Yhdessä pitää sopia kuka tekee mitäkin kotitöitä, kuka maksaa mitä, miten kotona ollaan, keitä sinne voi tulla ja milloin jne. Harvoin näiden asioiden sopiminen täysin riidatta onnistuu, mutta hyvä olisi jos vaikka ensimmäisen vuoden jälkeen yhteiset toimintamallit olisivat kehkeytyneet. Kotityöt ja raha kun ovat sellaisia asioita, että jos niistä ei olla päästy yhteisymmärrykseen, niistä saa sitten riidellä jatkuvasti. Ja sehän kuluttaa energiaa ihan turhaan ja syö parisuhdetta. Kerroitkin, että nämä pienistä asioista nousevat riidat ovat jo vaikuttaneet tunteisiisi laimentavasti.
Kerroit, että koet avopuolisosi turvalliseksi ja koet olevasi jollain tavalla addiktoitunut häneen. Rakkaudesta et puhu mitään. Onkohan sitä vielä? Riippuvuus liittyy aina jossain määrin vakiintuneeseen parisuhteeseen. Läheisriippuvuus taas voi saada ihmisen pysymään suhteessa, joka ei häntä tyydytä tai joka peräti tekee hänet onnettomaksi, koska ajatus yksin olosta tuntuu niin ahdistavalta. Oletko miettinyt elämääsi eron jälkeen? Se olisi ensimmäinen kerta, kun olisit omillasi. Se voi olla vähän pelottavakin ajatus. Toisaalta itsenäisyys on tärkeä aikuisen ihmisen ominaisuus, joka jokaisen olisi jossain elämänsä vaiheessa hyvä oppia.
Kuulostele sydäntäsi. Jos löydät sieltä vielä rakkautta miesystävääsi kohtaan, kannattaa vielä yrittää. Lähtekää parisuhdekurssille (esim. www.katajary.fi tai seurakunnat) tai keskustelemaan parisuhdeterapeutin kanssa (esim. www.evl.fi/perheneuvonta tai yksityiset pariterapeutit www.pariterapia.fi ). Jutelkaa myös kotona. Kerro, että tilanteenne on saanut sinut miettimään eroa. Kerro tunteesi ja kerro millaista muutosta toivot. Sen jälkeen pallo on miesystävälläsi ja hän voi omalta osaltaan miettiä, onko valmis keskustelemaan asioista ja toteuttamaan toivomiasi muutoksia.
Lapsiasia on tosi tärkeä. Yksi kysymys on se, haluaako avokumppanisi ylipäätään lapsia vai ei ja miten se taas vaikuttaa sinun tulevaisuuden suunnitelmiisi. Se on iso ja tärkeä asia puhuttavaksi. Toinen kysymys on se, että huonoon ja epävarmalla pohjalla olevaan suhteeseen, ei koskaan pitäisi hankkia lapsia. Ilmaisin tämän näin vahvasti, koska työssäni perheneuvojana näen niin paljon onnettomia yksinhuoltajaäitejä. Nämä ovat loppuikänsä sidoksissa entiseen kumppaniinsa yhteisen lapsen takia eivätkä näin ollen kuitenkaan ole päässeet eroon, vaikka sitä nimenomaan ovat halunneet. Ja millaista on lapsen elämä siinä toisilleen katkerien aikuisten välissä?
Oikein hyvä, että mietit vakavasti tässä kohdin, jatkaako suhdetta ja yhdessä asumista vaiko ei. Nyt teillä on vielä mahdollisuus tehdä korjausliike, jos molemmat sitä haluatte. Jos suhteenne taas on päätyäkseen eroon, tässä kohdassa voi olla viisas kohta sille ratkaisulle.
Toivon sinulle viisautta tehdä oikeita päätöksiä ja onnea elämääsi, kävi suhteen kanssa niin tai näin.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa vasta noin puolisen vuotta, mutta olemme tunteneet entuudestaan kolme vuotta. Meidän suhteemme alkoi kehittymään tavallisella kaverisuhteella, juttelimme paljon eroni jälkeen Facebookissa. Kerroin hänelle yksityiskohtaisiakin asioita. Suhde eteni seksisuhteeseen, ja samalla huomasin, että hänellä alkoi kehittyä vahvojakin tunteita minua kohtaan, minulla taas päinvastaisesti ei kehittynyt silloin vielä vahvoja tunteita.
Ongelmani on se, että AINA suhteitteni alussa katselen ympärilleni, haluan omaa aikaa ja tavata ystäviäni ym. Mutta sitten kun suhde kehittyy ja välittäminen lisääntyy, niin minusta tulee takertuvainen, mustasukkainen ja tuntuu, etten välitä enään mistään muusta kuin poikaystäväni seurasta.
Meidän suhde on mennyt siihen, että haluaisin olla melkein koko ajan hänen kanssaan, ja hänellä on taas enemmän ystäviä, joiden kanssa hän myös viettää aikaa.
Olen muiden poikien mielestä kivan ja sopusuhtaisen näköinen tyttö. Miksen vain voisi olla ressaamatta kaikesta ja elää hetkessä? Minulla on hyvä työpaikka ja opiskelen samalla ammattikorkeassa. En tunnu arvostavan yhtään mitään. Nainen 20
Kiitos viestistäsi.
Sen perusteella elämäsi perusasiat tuntuvat olevan kunnossa: mukava työpaikka ja opiskelu sen ohella. Ystäviä on. Ja ulkonäöstäsikin olet saanut positiivista palautetta. Kaikin puolin mukava tulevaisuus voisi siis olla odotettavissa.
Samalla kuitenkin mietit omaa itseäsi: miksi seurustelusuhteissasi tuntuu toistuvasti tulevan vaihe, jolloin huomaat takertuvasi kumppaniisi niin, että muulla elämällä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Itseluottamuksesi horjuu ja mustasukkaisuuskin nostaa päätään.
On hienoa, että olet pysähtynyt pohtimaan tilannettasi. Nuoresta iästäsi huolimatta Sinulla on ilmeisesti ehtinyt olla jo useampia parisuhteita. Eli sillä alueella olet ehtinyt kerätä kokemuksia. Voisiko nyt olla aika vähän pysähtyä ja käyttää aikaa myös itseesi tutustumiseen, itseymmärryksen lisäämiseen ja itsensä kehittämiseen. Nykyisin järjestetään todella paljon erilaisia kursseja ja ryhmiä, joiden tavoitteena on ihmisenä kasvaminen. Yksi mahdollisuus on tietysti myös pidempi tai lyhyempi terapiajakso. Voisit miettiä esim. omaa kasvuympäristöäsi ja lapsuuden kiintymyssuhteitasi. Löytyykö sieltä jonkinlaista turvattomuutta, joka heijastuisi nykyisiin seurustelusuhteisiisi.
Olen naimisissa ja lapset ovat jo aikuisia. Olen hoitanut heidät ja kodin, en ole siis ollut työelämässä. Mies on saanut tehdä omaa uraansa ja kulkea harrastuksissaan. On omakotitalo, eikä velkaa. Ihmiset luulevat, että minulla menee kaikki hyvin. Mutta EI, ei rakkautta eikä rahaa. Jotakin on puuttunut jo yli 10 vuotta: läheisyyttä. En vain ole edes tajunnut sitä. Nelisen vuotta sitten puuttui kohtalo peliin ja matkallani tapasin aivan yllättäen ihanan miehen. Juttelimme silloin, ja myöhemmin lisää puhelimitse, koska välillämme on satoja kilometrejä.
Kuukausia myöhemmin kävin hänen luonaan. Ensin vastustelin, mutta se tunne valtasi yhä enemmän ja pikkuhiljaa rakastuin. Tunsin, että olin herännyt henkiin, olin taas pitkästä aikaa olemassa ja elossa. Tapasimme kuukauden tai parin välein ja puhelimen kautta joka päivä. Kotona jatkui sama tylsä, välinpitämätön tunnelma, riitojakin alkoi tulla yhä useammin. Näin jatkui lähes 3 vuotta, kunnes tämä mies taas soitti ihan niin kuin ennenkin, mutta nyt kertoikin ihastuneensa toiseen naiseen. Se tuli minulle niin kauheana sokkina.
En moneen päivään jaksanut nousta sängystä kuin vessaan ja vettä juomaan. Toiset luulivat, että olin vain kovassa flunssassa, kun nenäliinoja kului ja makuuhuoneen ovi pysyi kiinni (aviomies oli jo vuosia nukkunut muualla, jos edes sattui olemaan kotona).
Pystyimme silti puhumaan tämän miehen kanssa puhelimessa tapahtuneesta, ja hän oli pahoillaan. En ole kertaakaan haukkunut tai syytellyt häntä, enkä kadu mitään tekemääni. Kerroin, että rakastan häntä edelleen.
Nyt tuosta on kulunut yli vuosi. Juttelimme aina silloin tällöin. Kesällä kävin hänen luonaan, mutta hänellä "ei ollut aikaa" edes jutella kanssani. Viimeiseen pariin kuukauteen mies ei ole vastannut soittoyrityksiini tai viesteihini ollenkaan. Olen vain yrittänyt kysyä, mitä hänelle kuuluu ja samalla kertonut omista asioistani. Ilmeisesti tämä hänen uusi naisensa lukee kaikki lähettämäni viestit (ja se on minusta väärin). Olemme kerran jopa kohdanneet sen naisen kanssa ja se yllätystapaaminen ei todellakaan ollut onnistunut. Hän siis tietää minusta ehkä paljonkin. Sille en voi mitään, mutta mielestäni jokaisella saa olla myös omia ystäviä.
Mies sanoi aina, ettei hän lupaa mitään. Ja jos joskus lupaa, niin sen hän pitää. Vuosi sitten hän kertoi, että voimme olla ystäviä, vaikka näin kävikin. Nyt olenkin pyytänyt häneltä sitä ystävyyttä! Minulla ei ole muutenkaan paljon ystäviä, joten häntä en tahdo menettää kokonaan. Olen niin surullinen ja syvälle sydämeen sattuu!
Avioliitossani olen vain taloudellisesti jumissa. Mitä tekisin sen suhteen? Välit lasten kanssa ovat hyvät.
Tärkeämpää on kuitenkin, kuinka pystyn taas saamaan välit kuntoon tuon miehen kanssa? Joka ainut aamu ja ilta siitä eropuhelusta lähtien olen rukoillut, että välimme säilyisivät hyvinä. Hän on minulle niin tärkeä ihminen ja rakastan häntä paljon yhä, vaikka hän on niin pahasti minua satuttanutkin! Nyt, kun hän ei ole edes vastannut yhteydenottoihini, olen entistä levottomampi. Niin monta kertaa päivän aikana mietin, että miksi? Se vie keskittymiskykyni ja valtavasti voimia. Entä, jos minua ei enää jonain päivänä olisikaan, en enää jaksaisi ilman häntä. Nainen 49
Kiitos pitkästä kirjeestäsi!
Se herätti minussa myötätuntoisia ajatuksia Sinua kohtaan.
Olet surullinen, koska rakas ystävä on Sinut hylännyt. Sillä hylkäämisestä siinä taitaa olla kysymys, etkä Sinä taida voida asialle oikein mitään. Minun mielestäni Sinun ei kauheasti kannattaisi soitella tämän miehen perään, vaikka ymmärrän lopettamisen olevan vaikeaa. Soittelusi todennäköisesti vain ahdistaa häntä ja siten pahentaa tilannetta. Hän kyllä soittaa Sinulle päin, jos niin haluaa!
Tunnet itsesi levottomaksi ja vihjaat jopa itsetuhoisiin ajatuksiin. Onko tämä ensimmäinen kerta elämässäsi, kun joudut kokemaan sydänsuruja? Jos ei, niin miten olet aikaisemmin selvinnyt? Ehkäpä voit kokemuksesta todeta, että aika parantaa ja jonain päivänä huomaat olevasi vain kiitollinen niistä hienoista hetkistä, jotka sait tämän miehen kanssa viettää.
Juuri nyt Sinulla on hyvä tilaisuus miettiä elämääsi tarkemmin. Mitä toivot elämältä tästä eteenpäin? Mikä on se aukko, jota tämä mies tuli elämässäsi täyttämään? Mitä todellisuudessa menetit hänen myötään? Millaisia mielikuvia ja toiveita hän Sinussa herätti?
Kerrot mm. kaivanneesi läheisyyttä jo pitkän aikaa. Et varsinaisesti moiti aviomiestäsi mistään, mutta kerrot teidän ajautuneet kauas toisistanne ja kumpikin on alkanut elää omaa elämäänsä. Luuletko, että teillä olisi vielä haluja tai mahdollisuuksia löytää tie takaisin toistenne luokse? Yksi mieleeni tuleva vaihtoehto on kertoa hänelle suhteestasi tähän toiseen mieheen. Uskaltaisitko ottaa riskin? Siitä todennäköisesti seuraisi jonkinlainen kriisi, mutta ainakin tilanne varmasti liikahtaisi johonkin suuntaan. Usein kriisi on myös uuden, paremman alku! Voitte löytää toisenne uudelleen tai sitten toteatte, että on parempi lähteä selkeästi eri suuntiin. Jälkimmäisen vaihtoehdon varalta voisit olla yhteydessä lakimieheen tai esim. oikeusaputoimistoon selvittääksesi oman taloudellisen asemasi avioerotilanteessa.
Sinulla näyttää olleen vapaus matkustaa ja ottaa aikaa itsellesi. Olet myös tämän kokemuksen myötä löytänyt omia tarpeitasi, joita olet voinut tyydyttää. Ehkä voisit yrittää löytää myös muita asioita, jotka eivät suoranaisesti liity nyt katkenneeseen suhteeseen, mutta jotka olet sen myötä tunnistanut. Olisiko muita kanavia ja tapoja, joiden myötä voisit tuntea "eläväsi uutta elämää"? Harrastuksia? Vapaaehtoistyötä? Jotain, jossa tapaat uusia ihmisiä ja voisit jopa solmia uusia ystävyyssuhteita?
En voi olla lopuksi lainaamatta pätkää Riku Korhosen uudesta kirjasta: "Erityisesti rakastuminen on varsinainen illuusioiden myrsky, johon astelemme tyhmän haaveellisina, tuntien itsemme onnekkaiksi, valituiksi, matkalla toista kohti, ymmärtämättä millaisten voimien armoilla pian olemme ja miten vähän niitä hallitsemme."
Voimia jatkaa eteenpäin toivoo, perheneuvoja Pirjo
