KYSYMYS: Olen 34-vuotias nainen. Olen ollut mieheni kanssa naimisissa 3 vuotta, seurustellut noin 5,5 vuotta. Meillä on kaksi lasta ja mieheni kaksi lasta joka toinen viikonloppu. Mieheni on unelmieni mies, se yksi ja ainoa, josta jokainen haaveilee. Kuitenkin... Olen ollut ihastunut työkaveriini noin puolen vuoden ajan ja tunne on molemminpuolinen. Olemme päivittäin tekemisissä, viikonloppuisin viestimme. Olemme kerran päätyneet harrastamaan seksiä yhdessä, suutelemme salaa töissä useasti.
Nyt yritämme lopettaa tuon suhteen koska se ei ole oikein. Olemme raastavan hajalla molemmat, mutta tiedämme että tämä on ainoa vaihtoehto. En halua jättää miestäni enkä hajottaa perhettäni. Haluaisin saada itseni tuntemaan rakkautta miestäni kohtaan ja unohtaa tuon toisen. Kotona riitelemme jatkuvasti koska olen niin ahdistunut tästä asiasta. Mies aavistelee jotain, minä kiellän kaiken. Miten me saisimme asiat etenemään ja aloitettua jotakin parempaa yhdessä?
Mieheni kyllä kehuu minua ja hemmottelee minua. Tuo toinen nostaa joka päivä jalustalle ja nautin täysillä hänen seurastaan. Olen aivan hajalla tämän asian suhteen... Työkaverini on luonteeltaan ja olemukseltaan täysin mieheni kaltainen. Tekevät työkseenkin lähes samoja hommia.
Onneton äiti
VASTAUS: Ymmärrän hyvin, että tilanteesi on tukala: olet kahden miehen loukussa – vai yhden, joka ilmenee kahdessa eri persoonassa? Tunteesi vievät sinua nyt lujaa. Koet rakastavasi molempia, mutta tiedät, ettei näin voi jatkua. Ahdistus kasvaa, salaisuus painaa mieltä. Miten tästä voi selviytyä?
Pysähdypä hetkeksi miettimään tapahtumia ja tunteitasi ahdistuksen takana: miten sinä ja miehesi rakastuitte toisiinne; missä se tapahtui, oliko se avointa alusta asti. Olette uusperhe: miten koit miehesi lapset, millaista teillä oli kun yhteiset lapsenne syntyivät? Entä millainen suhteenne oli silloin kun ihastuit työkaveriisi – oliko kaikki hyvin vai oliko ihastumiselle ”tilausta” tunnemaailmassasi? Miten kauan suhde työkaveriin oli viattoman ihastumisen tasolla ennen sen muuttumista fyysiseksi? Alkoiko ihastumisen tunteeseen tuolloin sekoittua yhä enemmän ahdistusta siitä, ettet kokenut sen olevan oikein?
Suuri kysymyksesi on, miten saisit käännettyä kelkan niin, että rakkauden tunteesi kohdistuisivat yhteen mieheen - lastesi isään. Tilanne on ristiriitainen: samalla kun haluaisit tuntea rakkautta häntä kohtaan, huomaat olevasi tunteinesi toisen luona. Tämä ristiriita sinun pitäisi ensin ratkaista, että jaksaisit. Jos haluat jatkaa miehesi kanssa, sinun on lopetettava suhteesi työtoveriin. Jos valitset työtoverin, edessä on ero miehestäsi. Muita vaihtoehtoja ei taida oikein olla teidän kenenkään kannalta.
Mitä tapahtuisi, jos nyt kertoisit miehellesi kieltämisen sijasta totuuden? Miehellesi se olisi varmasti järkytys, toisaalta hän tietäisi osuneensa oikeaan epäilyksineen. Sinun kannaltasi välillänne ei olisi enää salaisuutta, siinä mielessä olisit helpottunut. Jos päättäisitte jatkaa yhdessä, edessänne olisi perusteellinen tilanteen selvittely. Uskottomuudesta voi selviytyä, jos molemmilta löytyy tahtoa siihen. Älkää epäröikö hakea tarvittaessa ammattiapua.
KYSYMYS: Olemme olleet avomieheni kanssa yhdessä kaksi vuotta josta vuoden olemme asuneet yhdessä. Kun tapasimme, rakkaus iski nopeasti ja vei jalat alta, alusta lähtien meillä molemmilla on ollut vahva yhteenkuuluvuuden tunne vaikka mutkia matkaan on tuonut miehen ymmärtämättömyys rankkaa taustaani kohtaan.
Perheessäni on ollut hyväksikäyttöä, alkoholismia sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ensimmäistä kertaa ottaessani alkuaikoina nämä asiat esille mieheni haukkui minut pystyyn ja sanoi että pilasin hänen halunsa minua kohtaan. Monia tällaisia tilanteita on tullut kohdalle, joissa minä olen joutunut pyytämään anteeksi mennyttä ja häpeämään itseäni. Itse taas omakuvani on positiviinen: olen selviytynyt rankoista kokemuksia ja se on kasvattanut minua ihmisenä. Koen näiden vahvistaneen minua, mutta mieheni näkee minut jollain tavalla heikkona. Mm. sairastuttuani burnoutiin käski mieheni minun "mennä töihin ja ryhdistäytyä", vaikka olin väsynyt ja masentunut, piti minun jaksaa suorittaa kotona ja hakea töitä ja tehdä kotityöt. Kuitenkin muutama kuukausi sitten mieheni joutui traumaattiseen tilanteeseen jonka jälkeen hänelle puhkesi post-traumaattinen stressihäiriö. Nyt kun hän on "herännyt" siihen miltä tuntuu voida huonosti hän vaatii minua hoitamaan kaiken, työn, kotityöt ja kaupassakäynnit. Koen että suhteemme lähtöasetelma on väärä, sillä minä joudun useimmiten antamaan periksi ja uhrautumaan. Olen selvästi kiltimpi osapuoli suhteessamme ja rajojen asettaminen ollut minulle aina ongelma. Nyt kuitenkin ajan kuluessa olen niin tehnyt mutta koen että mieheni vaatii minulta silti liikaa.
Koen että suhteessamme on eri säännöt hänelle ja minulle. Koen ettei hän arvosta kovaa vaivaa ja panostustani vaan talloo vaan päälleni oman makunsa mukaan. Yritän olla hänen tukenansa nyt kun hänellä on vaikeaa, mutta useimmiten viha ja katkeruus saa vallan enkä pysty päästämään vanhasta irti vaan elän uudelleen ikäviä muistoja. Tunteeni ovat laimentuneet mutta rakastan häntä kuitenkin. Tiedän hänen katuvan mutta en tiedä auttaako se enää. Haluaisin kuitenkin yrittää jatkaa eteenpäin, sillä kaikki tekevät virheitä ja uskon niiden vahvistavan suhdetta. Kysyn siis miten päästä eteenpäin tässä kimurantissa tilanteessa?
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Onpa todella haastava tilanne! Mutta palastellaanpa sitä hieman ja yritetään laittaa asioita raameihinsa.
Ensiksikin: Sinua voi onnitella! Rankasta taustastasi huolimatta olet omaksunut positiivisen omakuvan ja se on auttanut elämässä eteenpäin. Vaikka tämä hyväksyvä asenne itseä kohtaan ei ole suojannut sinua burnoutilta, se on kuitenkin auttanut selviytymään siitä paremmin.
Toiseksi: Harmillista, että et ole saanut mieheltäsi ymmärrystä sen enempää taustasi kuin burnoutinkaan suhteen. Se on väsyttänyt ja turhauttanut sinua entisestään. Päätellen miehesi post-traumaattisesta stressihäiriöstä myös hänellä taitaa olla jotain selvitettävää menneisyydessään. Kun elämässä tapahtuu jotain traumaattista, vastaavantapainen jo aiemmin koettu asia saattaa silloin nousta pintaan. Usein nuo muistot ovat niin kipeitä, että ne eivät ole saaneet tilaa tietoisuudessamme. Traumaattisessa tilanteessa ne puskevat väkisin pintaan. Hämmentävää on, että emme aina välttämättä tavoita tuota muistoa, vaan se tulee esiin ahdistavina oireina. Keho muistaa, vaikka tapahtuma ei olisi aktiivisesti mielessä.
Kolmanneksi: Sanot eläväsi uudestaan ikäviä muistoja tässä suhteessa, vaikka et haluaisi. Onko edellä kuvattu myös sinulle tuttua? Mietipä, miten paljon tilanteesi muistuttaa lapsuuden perhettäsi ja omia tuntojasi siellä. Sanotaan, että etsimme tiedostamattamme itsellemme kumppania, jonka kanssa yritämme korjata aiempia hankalia ja vääristyneitä ihmissuhteitamme. Kerrot, että tavatessanne rakkaus iski ja vei teiltä jalat alta. Oliko tällaisessa yhteenkuuluvuuden tunteessa kokemus, että toisessa oli jotain kummallisella tavalla tuttua ja ”kotoista”? Alkuun se viehätti, mutta vähitellen se on muuttunut ahdistavaksi. Onko miehesi käyttäytymisessä jotain samaa kuin mitä olet aiemmin kokenut? Vähättelevää, arvostelevaa ja halventavaa käytöstä sinun ei tarvitse enää sietää.
Ihmisen luonnollinen tarve on tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on. Uskon, että sama tarve on teillä molemmilla, keinot sen saavuttamiseksi ovat vain nyt hukassa. Paras tapa siihen on omien kokemusten jakaminen ja toisen taholta ymmärretyksi tuleminen. Sen kaltaisessa tulehtuneessa tilanteessa kuin teillä on, se ei välttämättä onnistu kahdestaan. Mikäli haluatte jatkaa yhdessä, teidän kannattaisi lähteä hakemaan apua parisuhteenne ongelmiin. Omasta terveyskeskuksesta ohjataan eteenpäin. Myös lähin kirkon perheasiain neuvottelukeskus on käytettävissänne, samoin yksityiset pariterapiaa tarjoavat tahot.
Toivon, että kimuranttiin tilanteeseenne löytyy oikea apu.
KYSYMYS: Aloimme seurustella, kun nykyinen vaimoni oli 16-vuotias. Minä olen häntä 12 vuotta vanhempi. En edes yritä väittää, etteikö joku voisi perustellusti liittää suhteemme alkuvuosiin hyväksikäytön piirteitä, mutta vaikka suhde saikin alkunsa aikuisen miehen ja lapsenkasvoisen teinin kiimasta, se kuitenkin johti avioliittoon, kun vaimoni kosi minua 10 seurusteluvuoden jälkeen.
Vuosi avioliiton solmimisesta vaimoni petti. Siitä on nyt kaksi vuotta. Olemme viettäneet yhdessä siis yhteensä 13 vuotta. Suhde on ollut vakaa ja lämmin. Suuret kriisit ovat puuttuneet, läheisyyttä on piisannut, meillä on ollut myönteinen suhde toisiimme, seksi on ollut turvallista, tyydyttävää ja sitä on ollut paljon, käytännön elämän ongelmiin olemme löytäneet toimivia ja pysyviä ratkaisuja ja meillä on ollut yhteistä tekemistä. Tämä on ymmärtääkseni myös vaimoni käsitys suhteesta. Kyselemme harvakseltaan toisiltamme, mitäs meille kuuluu, ja hyvää kuulemma kuuluu tai ainakin kuului pettämiseen saakka.
Pettäminen oli yhden yön humalainen kohellus. Sen syyksi vaimoni kertoi voimakkaan humalan, turhautumisen ja yksinäisyyden. Hän on paljon matkustava yksityisyrittäjä. Hotelliöitä, välipäiviä, hyvin paljon ajamista ja hillittömiä vuosittaisia kilometrimääriä, muuttuvia aikatauluja ja ennustamattomuutta, yötöitä, sekava nukkumisrytmi ja paljon yksinäisyyttä. Vaimoni työhön kuuluu myös se, että hän saa huomattavan määrän huomiota. Täysin vieraatkin ihmiset saattavat tunnistaa hänet, joten satunnaisia kohtaamisia riittää.
Minulla ei ole perustetta epäillä vaimoni tarinaa. Mikään suhteessamme ei viitannut pitempiaikaiseen rinnakkaissuhteeseen ennen pettämistä, eikä mikään ole viitannut pettämisen jälkeen siihen, että vaimoni tahtoisi lähteä suhteestamme.
Ongelma on se, ettei vaimoni selviä pettämisestä henkisesti. Hän antaa sille aivan kohtuuttoman merkityksen. Hän yrittää kompensoida tekoaan mielistelyllä eikä pidä samalla tavalla kiinni oikeuksistaan kuin aikaisemmin. Ja yhä vieläkin hän sortuu käsittämättömiin lapsellisuuksiin, jotka kai kumpuavat itseinhosta. "Siksikö nollasit trippimittarin, että voit seurata pettäjävaimosi ajettuja pettämiskilometrejä?" "Miltä tuntuu tehdä ruokaa levyllä, jota pettäjävaimosi on käyttänyt? Tuleeko ruokaan pettämisen maku?" Vaimoni ei varsinaisesti pettämistä jankkaa. Aihe ei nouse esiin edes viikoittain, mutta se väijyy jatkuvasti taustalla. Olenkin huomannut, että minullakin alkaa pinna kiristyä.
Meillä on taustallamme kaunis tarina, ehjä ja jakava suhde ja kun kumpikin sekä sanojensa että käytöksensä perusteella tahtoo suhteessa jatkaa, niin en ymmärrä, mitä merkitystä on yhden yön sählingillä. Sattuihan se eivätkä haavat parannu hetkessä, mutta vaikka vaimoni teki virheen, niin silti hän on oma, tuttu vaimoni, jonka lähellä minun on turvallinen olla. Se on minulle valtavan tärkeää.
Oma lapsuuteni oli silmittömän turvaton ja kaaosmainen, kun taas vaimoni on saanut kasvaa perusonnellisen parisuhteen suojassa. Luulen että tällä on vaikutuksensa tulkintamalleihimme. Siinä missä vaimoni näkee pettämisessä häpeällisen poikkeaman, epäonnistumisen tai uhan, minä näen vain sellaista, joka edustaa minulle tavanomaista ihmisyyttä ja elämää. Minulle pettäminen parisuhteessa on odotuksenmukainen tapahtuma. Sellaisia ihmiset nyt vain ovat, he pettävät. Kaikki eivät petä, mutta kun pitkässä parisuhteessa elää, on hyvin mahdollista, että joko pettää itse tai joutuu petetyksi.
Ymmärtäisin tilanteen paremmin, jos vaimoni kriiseilisi elämästä yleisemmin, kaipaisi esimerkiksi takaisin pitkässä suhteessa menetettyjä nuoruuden menovuosiaan, mutta sellaisesta ei ole merkkejä, eikä hän kysyttäessäkään sellaisia haluja ilmaise.
Jos oletetaan, ettei vaimoni kriiseile elämästään yleisemmin vaan että hän oikeasti tahtoo jatkaa suhteessamme niin kuin hän sanoo ja niin kuin hänen käytöksensä perusteella vaikuttaa, niin mitä tässä pitäisi tehdä? Kuinka saisin hänet ymmärtämään, että vaikka hän teki virheen, niin minulle kännipano on niin merkityksetön haksahdus, ettei sen vuoksi kannata useita vuosia katumuselämää viettää. Puhua en enää jaksa yrittää, eikä läsnäoleva, kiireetön ja painostamaton kuunteleminenkaan auta. Parhaiten vaimoani näyttää rauhoittavan se, kun hänen typerehtiessään otan häntä kädestä kiinni enkä sano mitään. Kaikki puhe johtaa ainoastaan kiihtyviin reaktioihin.
Olen yrittänyt saada vaimoni puhumaan ammattiauttajan kanssa (ilman minua, ei siis pariterapiaa) tai vaikka kavereidensa kanssa, mutta ehdotukset ovat kaikuneet kuuroille korville.
Ihanainenhan tuo on ja minulle aivan hirveän rakas, mutta kieltämättä tekisi välillä mieli karjua, että kerää nyt j*******a itsesi ja lopeta tuo ongelmien rakentelu. Eipä tuollainen karjuminen vain taitaisi jumissa olevaa ihmistä auttaa. Ei olisi auttanut ainakaan minua vaikeina vuosinani.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi!
Olet varmaan oikeilla jäljillä siinä, että vaimosi voimakas syyllisyys yhden yön suhteesta, josta on jo kulunut aikaa, johtuu ehkä osaltaan siitä, että hänen perusturvallisessa elämässään kyseessä on iso särö. Hänen on vaikeata antaa tapahtunutta itselleen anteeksi ja päästä siitä yli, vaikka asia on puhuttu ja anteeksi pyydetty ja annettu. Sinulla puolestaan on sen verran kokemusta elämän rosoisuudesta, että asia asettuu mielessäsi toisenlaisiin mittasuhteisiin.
Kuulostaa siltä, että olette käsitelleet asiaa viisaasti ja hyvin. Toki voisi olla hyvä, jos vaimosi puhuisi tapahtuneesta jonkun ulkopuolisen auttajan kanssa kyetäkseen löytämään eheämmän ja positiivisemman minäkuvan. Ei hänen tarvitse nimetä itseään pettäjävaimoksi. Mitä muita puolia hänessä on? Millä kaikilla myönteisemmillä nimillä hän voisi itseään kutsua? Millä nimillä sinä häntä kutsut? Kenen suulla hän puhuu nimittäessään itseään niin rumasti? Kuka häntä tuomitsisi niin rajusti? Usein ne tavat, joilla suhtaudumme itseemme tulevat vaivihkaa jostain menneisyydestä. Mitä nyt äiti/isoäiti/isoisä/opettaja sanoisi, kun en ole osannut elää elämääni oikein? Kenet kaikki koen pettäneeni, kun en olekaan ollut se hyvä ihminen, jollaisena kaikki minua pitivät?
Entä kuka antaisi anteeksi? Keiden läheisteni silmissä olen edelleen ihan hyvä ihminen, vaikka olenkin tehnyt tämän virheen? Minäkin haluaisin osaltani vakuuttaa vaimollesi, että hän on hyvä ihminen ja hyvä vaimo, joka on vain tehnyt kerran virheen. Kaikki me teemme elämässä virheitä ja pahoitamme rakkaimpiemme mieltä, mutta itselleen saa antaa anteeksi ja jatkaa uusin voimin eteenpäin.
Luulen, että olet itse keksinyt parhaan toimintatavan niihin tilanteisiin, joissa vaimosi alkaa pakonomaisesti syyttää itseään. Halaat, otat kädestä, pidät hyvänä ja olet hiljaa. Se vaikuttaa toimivan paremmin kuin sanat. Uskon, että ajan myötä nämä itsesyytöskohtaukset vähenevät ja laantuvat. Teillä on kuitenkin paljon hyvää yhteisessä elämässänne.
KYSYMYS: Olen 4 vuotta seurustellut avomieheni kanssa josta 3,5 vuotta asuneet yhdessä. Alkuaikoinaan ennenkun muutettiin yhteen mieheni kulki luonani ja teimme yhdessä paljon juttuja ja juttelimme (nuo 6kk). Minun näkökulmastani ongelmia on paljon. Rakastan miestäni todella paljon ja niin hänkin väittää minuakin, sillon kuin siitä mainitsee, todella harvoin ja kun niin tekee, hän tekee sen todella nopeasti "love u" -menetelmällä. Olen ottanut asian esille heti silloin kun huomasin että asiat kääntyvät huonoon suuntaan. Eli kun olimme seurustelleet 6kk. Olen yrittänyt puhua asiasta miljoona kertaa mutta puhun seinille ja saan vain juujaa olkapäitten kohautuksia jos niitäkään. Suudelmia en saa, nopeita pusuja ohimennen omasta aloitteesta (harvoin miehen aloitteesta) haleja en saa. Niitäkin vain ohimennen että on pakko hänen liikkua samalla, esimerkiksi jääkaappia kaivaa tms. Olen pyytänyt läheisyyttä ja huomiota mutta mitään en ole saanut.
Olen sellainen nainen joka tarvitsee läheisyyttä ja rakkautta + huomiotakin toisinaan. Koko seurustelun aikana olen kuullut kehuja yhden käden sormilla voi laskea. Niitäkin olen pyytänyt, esim kun olen kokeillut vaatteita = onko hyvä= ei mitään vastausta. Tiedän että miehiä ei kiinnosta naisten muoti ja ns. pukeutuminen mutta tämä oli esimerkkinä siitä että kehuja ei heru. Itse kehun häntä lähes joka päivä monella eri tapaa. Komeaksi,seksikkääksi, hyvännäköiseksi jne. Sanon rakastavani ja ihanaksi. Jos hän satuttaa minua jollain tapaa (ei väkivaltainen ja ei petä) (tietääkseni) ja minulla tulee paha mieli tai itken, hän ei pyydä anteeksi. Jos yritän keskustella vakavasti meidän ongelmista, hän vain nauraa ja tirskuu mikä loukkaa minua todella paljon. Seksiä on vain kun hän haluaa. Tulen monesti torjutuksi ja jään ilman sitä omaa h-hetkeä. Tuntuu kun miehellä olisi vain omat tarpeet ja tyydytykset ykkösenä.
Sitten pääsemmekin aiheeseen videopelien pelaaminen. Hän istuu koneella aamusta iltaan jos ei ole jossain koulutuksessa. Tällä hetkellä hän on työnhakijana useampi ammattitutkinto takana ja itse toimin yrittäjänä kotoa käsin. Mieheni pelaa pelejä kavereittensa kanssa netin välityksellä ja sulkee minut ulkopuolelle moniksi tunneiksi. Yöllä hän saattaa huutaa isoon ääneen kavereittensa kanssa mikin välityksellä ja joudun konahtamaan hiljempaa, kun on yömyöhä ja naapurit herää. Ei ota opikseen vaan jatkaa älämölöä nii kauan kun kaverinsa laittaa nukkumaan. Itsekin pelaan tosi paljon ja uppoudun pelimaailmaan, mutta missään nimessä en silti jätä häntä ulkopuolelle ja lakkaa välittämästä. Ennen pelasimme yhdessä samoja pelejä ja hän otti minut mukaan piireihin mutta nykyään ei ja pelikaverinsa vain haukkuvat minua, kun yritän häntä saada pois koneen ääreltä + eikä myöskään puolusta tai sano mitään haukkumisiin. Yhteistä aikaa ainoastaan kaupassa käynnit, sauna ja nukkuminen. Joka ilta yritän olla hänen kanssaan pedissä ja jutella asioita mutta hän ottaa kännykkänsä ja katsoo sitten sarjoja tai jotain videoita. Pyydän häntä lopettamaan ja kun näin käy sitten miestäni yhtäkkiä väsyttää. Tämä tapahtuu joka ikinen ilta. Missä kiikastaa??
Olen yrittänyt kaikkeni, ero on ollut lähellä monta kertaa. Uskon vain siihen että hän muuttuu ja lopettaa ilkeilyn/pelaamisen ja torjumisen. Hän on paras ystäväni ja elämäni tärkein ihminen. Olen yrittänyt keskustella siitä että pitääkö minun muokata itsessäni jotain luonteessa tai ulkonäössä, vastaus on aina ei. Ja kyllä, olisin valmis tekemään mitä vaan että saisimme asiat kuntoon. Häntä varmasti stressaa raha ja työasiat niinkuin minuakin, mutta olen hänen tukenaan ja yritän auttaa häntä parhaani mukaan. Häntä ei kiinnosta mitkään minun jutut, mutta itse olen kiinnostunut hänen tekemisistään ja harrastuksistaan. Olen yrittänyt keksiä yhteistä tekemistä, mutta aina saan vastaukseksi että ei ole rahaa, joka on osittain totta mutta silloinkin kun sitä on niin emme tee mitään vaikka ehotan. Lenkillä käymme mutta sekin menee niin että tosi harvoin ja kun käymme, hän juoksee kuin aroporo edellä kotiin että pääsee koneelle. Keinot alkaa olla loppu mutta ME emme halua että se keino on ero. Hänen sanojaan lainaten "en tiedä mitä tekisin ilman sua" - nyt se menee niin, että hän tekee kaiken ilman minua.
Onneton, 20
VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Se herätti minussa surua. Mietin, miten yksinäiseksi mahdat tuntea itsesi parisuhteessanne. Lukuisat kerrat olet ottanut pulmanne puheeksi. Ne eivät ole saaneet vastakaikua. Yrityksesi vakavaan keskusteluun ovat tyssänneet avopuolisosi taholta ohittamiseesi ja asioiden mitätöimiseen. Hellyydenosoitukset ovat jääneet paljon sinun aloitteellisuutesi varaan. Millaisia viestejä ne ovat olleet sinulle? Mitkä asiat pitävät rakkauttasi yllä? Miehesi saa sinulta kaikkea sitä, mitä itse suhteessasi tunnet jääväsi vaille. Ei ihme, että tunnet itsesi loukatuksi ja torjutuksi! Parisuhdetta ei vain voi rakentaa yksin.
Se tuntuu hyvältä, että tiedät mitä naisena haluat mieheltäsi. Tarvitset häneltä läheisyyttä, rakkautta ja huomiota. Eikö se ole jokaisen ihmisen syvimpiä toiveita, että tulisi nähdyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on? Toimivassa ja toista kunnioittavassa parisuhteessa se on yhteyttä, joka on vastavuoroista. Se ei ole kaupankäyntiä vaan omasta tahdosta ja halusta syntyvää keskinäistä antamista ja saamista.
Ennen kuin muutitte saman katon alle, teillä oli paljon yhteistä tekemistä ja juttelemista. Aikaisemmin pelaaminenkin oli yhteinen juttunne. Jäin pohtimaan, olisiko mahdollista, että avopuolisosi kokee sinut nykyisin liian itsestäänselvyytenä? Kuinka tietoinen hän on siitä, että olet oikeasti miettinyt eroa? Mitä miehesi haluaa ja toivoo parisuhteeltanne? Oletko sinä miehesi paras ystävä? Toivon, että et yrittäisi liikaa. Sekin voi olla asia, joka kenties ahdistaa miestäsi. Olet kertonut mitä toivot, haluat ja olet valmis tekemään suhteenne eteen. Se on riittävää. Anna asioiden olla, älä yritä kaikkeasi, kunnioita itseäsi, panosta huomiosi omaan elämääsi ja muihin tärkeisiin ihmissuhteisiisi. Sitten katso rauhassa mitä sinussa ja parisuhteessasi alkaa tapahtua. Jos ei tapahdu mitään, on sekin viesti jostakin, jota on syytä kuunnella. Kaltoinkohtelu ja ilkeily voivat olla syvästi satuttavia asioita. Niitä ei tarvitse hyväksyä ja sietää.
KYSYMYS: Olemme yli 30 vuotta yhdessä ollut aviopari. Menimme yhteen 17- ja 19-vuotiaina. Avioliittomme on ollut hyvin tiivis ja antoisa, lukuun ottamatta viimeistä kahta vuotta. Mieheni on ollut hyvä aviomies, olen pitänyt häntä uskollisena. Itse olen ollut uskollinen hänelle aina. Minua ei ole koskaan viehättänyt toiset miehet, sillä pidän kiinni avioliitonlupauksesta.
Mieheni käytös minua kohtaan muuttui noin kaksi vuotta sitten, epäilykseni alkoivat pettämisestä josta en ole saanut häneltä vieläkään ns. rehellistä vastausta. Hän vannoo, ettei ole pettänyt, uskon sen vielä, mutta kehonkieli kertoo muuta.
Tuon episodin jälkeen elämämme muuttui täysin. Hän ei ole se rakastava aviomies minua kohtaan, päinvastoin kohtelu on kylmää, alentavaa eikä kosketusta. Kun pyydän voitko halata, kysymys kuuluu onko pakko? Miehen lailla hän ei ole suudellut minua tai tuntenut vetoa minuun näinä kahden vuoden aikana. Pusut ovat niin kovia, kylmillä, kovilla huulilla, että en tunne niissä rakkautta enkä lämpöä. Seksi tapahtumien alussa oli sitä, että minun piti tyydyttää itseäni usean kuukauden ajan. Nyt tilanne on muuttunut siihen, että haluaisin enemmän mutta hän ei ole kiinnostunut vartalostani.
Yritän jotenkin paikata tilannetta, mutta en kelpaa. Viimeinen vastaus oli pyyntööni, että testaan onko hän ollut muiden kanssa.
Ymmärrän myös sen, että tämä tilanne on ollut suhteellemme raastavaa aikaa, mutta hän sanoo rakastavansa minua eikä halua erota. Mitä teen? Tunnen että aviopuolisona en saa sitä mitä odotan ja mitä sain aiemmin. Hänellä on klassinen lause, olet mustasukkainen ja sairas. Asia ei kuitenkaan ole niin, sillä en voi elää rakkaudettomassa avioliitossa.
Teini-ikäinen lapsi seuraa sivussa ja yrittää jollakin tavalla pitää molempien vanhempien puolia, vaikka hänelle olen sanonut useasti, että tämä on vanhempien asia. Itse olen yrittänyt mennyt lähelle, rakastaa ja näyttää rakkautta, mutta alan tuntea itseni riittämättömäksi. Mikä olisi paras tapa lähestyä tilannetta ja miestäni?
-kohta loppuu voimat-
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Vaikuttaa siltä, että tämä uskottomuusepäily on jumiuttanut suhteenne pyörimään vain tämän yhden asian ympärillä. On tapahtunut jotakin, joka on laittanut epäilyksesi liikkeelle. Miehesi on vakuuttanut, että epäilyssäsi ei ole perää. Sanot, että tällä hetkellä uskotkin, että mies ei ole ollut uskoton. Haavoja tämä prosessi on kuitenkin aiheuttanut molemmin puolin.
Voisikohan tilannetta lähestyä laajemmin? Mitä kumpikin teistä tarkoittaa uskottomuudella? Yhdyntää jonkun kolmannen osapuolen kanssa? Suutelemista, halailua tai muuta fyysistä läheisyyttä? Läheistä suhdetta, jossa liikkuu romanttisia ja eroottisia tunteita? Läheistä ystävyyssuhdetta, josta puoliso kokee jäävänsä ulkopuolelle? Yleisiä oikeita vastauksia uskottomuuden määrittelyyn ei ole olemassa. Millaiset ovat sinun ja miehesi suhteen rajat? Millainen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on teidän suhteessanne sallittua, millainen taas ei? Onko teillä samanlainen käsitys näistä rajoista?
Haastaisin teitä myös puhumaan omasta suhteestanne. Mikä siinä on hyvää ja toimivaa? Olette jakaneet yhdessä ison osan elämästänne. Teitä voi onnitella sitoutumisesta ja sitkeydestä! Joskus pitkässä suhteessa kuitenkin käy niin, että suhteen päivittäminen unohtuu. Kumpikin kuvittelee toisen haluavan samoja asioita kuin vuosia sitten, vaikka elämä on voinut muuttaa kumpaakin. On kasvettu ihmisinä ja opittu tuntemaan itseänsä paremmin. Saattaa myös olla niin, että vaikka isompia ongelmia ei olisi näyttänyt olevan, toisen pienet pettymykset ja toiveet ovat jääneet puolisolta kuulematta. Vähitellen sinänsä pienistä asioista on voinut alkaa kasvaa isompi möykky. Tuntuu, että puoliso ei ymmärrä eikä ota minua huomioon. En tule kuulluksi enkä nähdyksi sellaisena kuin olen. Toiveilleni ja tarpeilleni ei ole tilaa. Tällainen olo voi olla jommalla kummalla puolisoista tai molemmilla yhtä aikaa.
Miehesi kertoo rakastavansa sinua, mutta kehon kieli kertoo muusta. Loukkaantumisesta? Pettymyksestä? Sinäkin rakastat. Millaisia sanattomia viestejä sinä lähetät?
Yleensä paras tapa lähteä keskustelemaan vaikeista asioista on aloittaminen hyvän ja toimivan kautta. Mistä teidän suhteessanne iloitset? Mistä olet kiitollinen? Millaisina hetkinä jokin hyvä tunne puolisoasi kohtaan läikähtää sinussa? Pyri antamaan kaikki tämä hyvä palaute miehellesi silloin, kun aihetta on. Kysy häneltä muista asioista kuin uskottomuusepäilyistä. Ole aidosti kiinnostunut siitä, kuka ja millainen mies hän on tänä päivänä. Osoita huomiota kuin aikoinaan vastarakastuneena. Vaikuttaa siltä, että peli ei ole vielä menetetty!
KYSYMYS: Olemme seurustelleet vähän yli kaksi vuotta. Miehellä on alkoholiongelma jonka kanssa olemme melkein kaksi vuotta taistelleet. Mieheni on myös masentunut, jonka takia alkoholista luopuminen on vielä vaikeampaa. Hänellä on ollut viimeisen vuoden aikana erinäisiä sekoomisia missä esimerkiksi on lähtenyt juhlimaan ja vasta aamulla kahdeksan aikaan tullut kotiin ilman selityksiä.
Tuntuu että luottamukseni on lähes kokonaan kadonnut useiden valehtelujen ja katoamisten takia.. Erinäisten paineiden alla olen murtumispisteessä.... Meillä ei ole ollut seksiä varmaan puoleentoista kuukauteen. Enkä ole osakseni saanut minkään näköistä läheisyyttä. Suhteestamme on kadonnut kosketus ja hellyys. Yhteinen aikammekin on vain kotona television äärellä. Mies väittää, ettei ole ketään muuta, mutten kykene kauaa siihen enää uskomaan. En enää tiedä mitä tehdä suhteen eteen, monesti olen puhunut ja koittanut olla ei-hyökkäävä keskusteluissa, mutta mikään ei tunnu muuttuvan. Erota en kuitenkaan haluaisi.
VASTAUS: On helppo ymmärtää, että olet uupunut etkä tiedä, mihin voisit luottaa. Sanotaan, että alkoholi on Suomen yleisimmin käytetty masennuslääke - ja erittäin huono sellainen. Alkoholi yhtäältä turruttaa pahaa oloa, mutta toisaalta lisää sitä entisestään aiheuttaen itsetunnon alenemista ja huonoa omaatuntoa juomaan retkahtamisesta. Miehesi on varmasti sisimmässään monin tavoin hyvä ja ihana ihminen, ethän muuten olisi suhteessa hänen kanssaan, mutta liika alkoholinkäyttö nakertaa yhteisen elämänne perustusta.
Sanot, että olette taistelleet alkoholia vastaan. kuulostaa siis siltä, että miehelläsi on ollut pyrkimys päästä alkoholinkäytöstä irti ja olet tukenut häntä tässä asiassa. Se kertoo hyvää suhteestanne, mutta samalla mietin, mihin rajaan asti sinä voit realistisesti yrittää auttaa häntä ja missä tulee vastaan se kohta, jossa sinun on otettava etäisyyttä ja mietittävä omaa hyvinvointiasi, tavoitteitasi ja suunnitelmiasi. Kenenkään ulkopuolisen sanominen ei voi eikä saa ratkaista asiaa sinun puolestasi, mutta toivon, että harkitset vakavasti sitä, mitkä ovat suhteenne plussapuolet eli ne, joiden vuoksi haluat jatkaa samoin kuin miinukset, jotka puhuvat erovaihtoehdon puolesta.
Luulen, että hyötyisitte ulkopuolisesta avusta tilanteen pohtimisessa. Jos miehelläsi on hoitokontakti A-klinikalle, parikeskusteluaikoja voi kysyä sieltä. Pariterapiaa on tarjolla perheasiain neuvottelukeskuksissa sekä monilla yksityisillä tahoilla. Jos toinen puolisoista käyttää liikaa alkoholia, pariterapia ei kuitenkaan aina onnistu. Voi käydä niin, että kaikissa suunnitelmissa, toiveissa, unelmissa ja muutosideoissa törmätään aina pulloon. Se kun usein estää hyvien muutosten toteuttamisen käytännössä. Näkisin siis niin, että alkoholinkäyttö olisi ensimmäinen korjattava asia. Vasta sen asian muuttamisen jälkeen suhteessa olisi todellista tilaa parisuhdekysymysten käsittelylle. Voit toki hakeutua keskustelemaan yksinkin, ilman miestäsi. Älä jää yksin! Asioiden pohtiminen ääneen toisen ihmisen kanssa selkiyttää mieltä.
KYSYMYS: Tyttöystävä haluu ottaa etäisyyttä, ei pysty tunteen mitään, haluisi olla vaan kaveri. Rakastan häntä ja muhun sattuu. Pystyykö hän tuntemaan koskaan mitään? Rakastaan mua?
VASTAUS: Olet hankalassa tilanteessa. Sinä rakastat tyttöystävääsi, mutta hän ei voi vastata tunteisiisi. Liekö hänellä ollut tunteita sinua kohtaan silloin kun aloitte seurustella. Kuvittelen nimittäin, että seurustelette, koska kutsut häntä tyttöystäväksi. Tapahtuiko muuten jotain erityistä ennen kuin hän ilmaisi etäisyyden tarpeensa, sellaista mikä voisi selittää tunteitten sammumisen ja etäisyyden tarpeen?
Voin aavistaa, miten kurjalta tuntuu, kun rakastat, mutta et saa vastarakkautta. Nyt tyttöystäväsi haluaa ottaa etäisyyttä ja se tuntuu sinusta pahalta. Hän ehkä haluaa rauhassa miettiä, mitä suhde hänelle merkitsee. Joskus etäisyyden ottaminen synnyttää kaipuun tunteita ja rakkaus voi eplyä uudelleen.
Joskus taas etäisyyden ottaminen on alkuaskel eroa kohti. Joskus etäisyyden ottaja voi elätellä unelmia uudestä suhteesta. Mikä lienee tyttöystäväsi tavoite.
Kun päätätte etäisyyden ottamisesta, puhukaa siitä, onko kyseessä lopullinen ero vai määräaikainen. Jos se on määräaikainen, sopikaa myös onko etäisyydessä kyseessä miettimisaika, jolloin ei tapailla seurustelutarkoituksessa muita. Epämäärääräinen etäisyyden ottaminen ilman sopimuksia on riuduttavaa etenkin sille, joka ei etäisyyttä halua.
Toivon sinulle asioiden selkiytymistä ja mielenrauhaa.
KYSYMYS: Suhteemme on isossa kriisissä. Olemme olleet yhdessä 5 vuotta ja nyt tuntuu, että työvälineet suhteen pelastamiseksi ovat hukassa. Luottamus on täysin mennyt. Puolisoni rankkojen lapsuuden kokemuksien vuoksi hän on oppinut valehtelemaan välttääkseen konfliktit (kuten erimielisyydet, ikävät asiat). Elämä on ollut hankalaa ja puoliso jää melkein joka päivä kiinni jostain valheesta. Hän sanoo aina, ettei minulle voi puhua. Se tuntuu oudolta, koska ei minulla ystävyyssuhteissa ole ikinä ollut ongelmaa luottamuksen ja avoimuuden suhteen. Aika usein minulla menee myös hermot, kun valheet paljastuvat aina uudelleen ja uudelleen.
Luottamuspulaa hankaloittaa myös pari vuotta sitten tapahtunut uskottomuus. Puolisollani oli suhde toiseen naiseen. Päätimme yhdessä jatkaa kuitenkin ja haluan antaa anteeksi. En kuitenkaan kestä puolisoni tapaa hankkia muita naispuoleisia ystäviä itselleen, joiden kanssa hän keskustelee hyvinkin henkilökohtaisista asioista ja useamman kerran nämä naiset ovat tunnustaneet ihastumista puolisolleni. Puolisoni puolustelee näitä ystävyyssuhteita yksinäisyydellä ja syyttää minua hallitsemisesta. Mietinkin, että hallitsenko häntä? Nämä ystävyydet eivät minua muuten haittaisi, mutta ne muuttuvat aina hyvin nopeasti intensiivisiksi suhteiksi, mikä tuntuu pahalta.
Tahtoa ja rakkautta meillä löytyy ja molemmat haluamme ehdottomasti jatkaa suhdetta. Miten voimme palauttaa luottamuksen takaisin välillemme?
Epätoivoiset rakastuneet
VASTAUS: Asiaasi voisi lähestyä kolmesta näkökulmasta: sinun, puolisosi ja suhteenne kautta. Sinä olet pettynyt ja menettänyt luottamustasi puolisosi pienten valheiden ja aiemman uskottomuustapauksen vuoksi. Puolisosi puolestaan kokee sinut hallitsevaksi, ilmeisesti siksi, että et ymmärrä hänen läheisiä ystävyyssuhteitaan muiden naisten kanssa.
Sanot, että et käyttäydy muissa ihmissuhteissasi mitenkään hallitsevasti ja määräilevästi. Näin varmasti onkin. Sellaiselta tuntuva toiminta parisuhteessasi noussee siis epävarmuudestasi ja pelostasi. On yleistä, että parisuhteessa, yhdessä sen kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa, itse kukin löytää sisimmästään sellaisia pimeitä kohtia ja toimintatapoja, joita ei ole tiennyt olevan olemassakaan. Koet puolisosi intensiiviset ystävyyssuhteet uhaksi teidän suhteellenne, koska puolisosi uppoutuu ystävyyksissään nopeasti syvälle ja hyvin läheiselle tasolle ja tuollainen ystävyys on kerran lipunut uskottomuudeksi. On ymmärrettävää, että näissä turvattomuuden tunteissasi saatat kysellä puolisosi tekemisistä, ystävistä ja suhteenne rajoista tavalla, joka hänen korvissaan vaikuttaa kontrolloivalta. Mitä enemmän kysyt, vaikka rauhallisestikin, sitä enemmän puolisosi kokee itsensä ahdistetuksi. Alat tuntea itsesi avuttomaksi ja uhatuksi. Kaikki kysyminen ja puheeksi ottaminen, joka itseäsi rauhoittaisi, tuntuu toisen mielestä määräilevältä.
Puolisosi puolestaan saattaa ahdistua siitä, että häneen ei luoteta. Luottamuksen puute taas lisää pieniä valheita. On helpompi vaikkapa sanoa, että ei ole ollenkaan tavannut tiettyjä naispuolisia ystäviä, kuin myöntää tavanneensa ja vastata sen jälkeen epäileviin ja yksityiskohtaisiin kysymyksiisi ja ottaa vastaan huolesi, pelkosi, vihasi, epätoivosi ja kaikki sinussa myllertävät tunteet. Näin ollen hänen saattaa olla helpompi vaieta ja valehdella. Valheesta kiinni jääminen kuitenkin lisää entisestään epäluottamustasi ja kontrollointiasi, mikä taas saa puolison tuntemaan olonsa yhä ahtaammaksi ja valehtelemaan lisää. Kun tällainen kehä pyörii, jokainen teko kiertää tunnelmaa yhä tiukemmalle, vaikka kumpikaan ei sitä tahtoisi.
Ensimmäinen askel olisi tunnistaa, millainen kehä välillänne on pyörimässä. Kehän tunnistaminen vähentää molempien osapuolten syyllisyydentunteita, koska sitä kautta on helpompi nähdä, että tilanteen ajautuminen umpisolmuun ei ole johtunut kummankaan pahasta tahdosta.
Voisitteko ensimmäiseksi istua alas ja kertoa toisillenne, miksi haluatte olla tässä parisuhteessa? Mikä toisessa on sellaista, jonka vuoksi haluat olla hänen kanssaan? Muistelkaa suhteen alkuaikojen hyviä kokemuksia. Mitä siitä ihanasta voisitte virittää uudelleen? Mitä uutta hyvää voisitte lähteä etsimään? Millaisia tavoitteita ja unelmia teillä on yhdessä? Tämän perustan rakentamisen jälkeen voisitte tutkia tätä ystäväkysymystä tarkemmin. Millaisia rajoja te asetatte ystävyyssuhteille liitossanne? Minkä verran puolisosi voi rajata ystäviensä kanssa viettämäänsä aikaa tai heidän kanssaan jakamiaan asioita? Muuttuuko ystävien merkitys hänen elämässään parisuhteen lähentyessä ja syventyessä? Entä muuttuuko sinun suhtautumisesi puolison ystävyyksiin, kun teidän keskinäinen suhteenne syvenee?
Toivon teille antoisaa tutkimusmatkaa itseenne, toisiinne ja suhteeseenne.
KYSYMYS: Elämme avoliitossa ja meillä (molemmat 30 v) on 4 ja 1,5 vuotiaat pojat. Suhteessamme on tyyntä ja myrskyä onnelliseen hetkineen, kuin joskus vihastuksenkin tuomia tunteen purkauksia. Mutta pikkuhiljaa alan väsyä avovaimollani tulevaan ainaiseen syyllistämiseen ja vähättelyyn. Tässä muutama esimerkki ja taustaa:
Hän on ollut äitiysloman jälkeen kotona hoitorahalla ja opiskelujen varjolla pienellä ruokarahakorotuksella jo jonkin aikaa, isompi poikakin on ollut käytännössä koko ajan päivähoidossa 50%:sesti. Syynä on ollut opiskelut ja se, että haluaa aikaa nuoremman pojan kanssa. Minä olen työssä joka vaatii matkustusta 2-3 kertaa kuussa ainakin yhden yön kestäviin TYÖreissuihin, ja jokseenkin tuntuu kohtuullisen henkisesti kuormittavalta kohdata työssäni hr-funktiossa ihmisten erilaisia jaksamisen ja terveyden haasteita ja muita murheita, puhumattakaan muusta "asiakaskäyttäytymisestä" eli itkua ja valitusta suurimmaksi osaksi. Työ vaatii myös hoituakseen 40-50 tuntia viikossa + matkustusta 10 tuntia per kerta lisää. Avovaimoni hoitaa siis kodin askareita ja lapsia tai toista 50% päivällä. Ja tämä omasta halustaan, kun en koe miellyttäväksi olla ainut joka perheeseen hankkii rahaa asuntolainan maksuun ja kaiken kuluvan (sähkö, vesi, auto) kustantamiseen. Mutta kuulema minun pitäisi olla kotona päivällä enemmän, ja rahaa pitäisi saada enemmän töistä - aika ristiriitaiselta ainakin minusta tuntuu vaatimus.
Lapset on lapsia, mukavia ja herttaisia sekä myös joskus villejä, itkuista ja kipeitä - siis kaikkea mä nyt normaalit lapset kuuluukin olla.
Avovaimoni on viimeiset 3 vuotta opiskellut yamk-tutkintoaan (ensin työn ohessa) - viime vuonna ei ollut asian kanssa mitään kiirettä, nyt vastaavasti on ja (15 op pitäisi saada kasaan kuukaudessa) äkäilyt sekä valitus on sen mukaista. Minä 4 vuotta sitten sain vain vittua osakseni, että pitikö opinnäytteen korjausten tekeminen jättää viimeisille viikoille... Omat opiskeluni ja itseni kehittämisen olen hoitanut työpäivän lomassa tai yöllä, kun kaikki nukkuu..
Toisen lapsen syntymän jälkeen avovaimoni sairastui raskauden jälkeiseen masennukseen, ja ennen hoitoon pääsyä oli yhtä huutoa ja itkua parisen kuukautta. Järjestin hänelle diakonissalta keskusteluapua ja diakonissa järjesti tksta kiirehtineet hoitoon. Avovaimoni sai lääkkeet ja säännöset seurantakäynnit noin vuodeksi. Tästä ei saa puhua kenellekään, ja jopa valehtelee omalle äidilleen aihetta sivutessa.
Kotosalla totuuden mukaan, jota kuulee ainakin viikoittain: en tee mitään, hän joutuu hoitamaan lapset ja vaikka mitä - olemaan kotona. Vaikkakin teen yleensä viikonloppuna kaikki ruuat ja siivoilen sekä yritän pitää omakotitaloa muuten kunnossa, mitä töiltä ja muuten jaksan. Hänen sosiaalinen elämänsä kärsii kuulema, vaikka normiarkena tapaa erilaisissa kerhoissa ja leikkipaikoille samanikäisiä äitejä. Tämä sama sosiaalisten suhteiden karsiminen on agendalla hänellä minun suhteeni: se-ja-se kaveri on lortto (naisesta) outo/ihmeellinen/ärsyttävä/pettäjä (miehestä) ihmisistä, joita kotona nimeän tavanneeni ja jutelleeni. Hänen hyvät ystävänsä ovat vaan niin paljon parempia, harmi vain että asuvat niin kaukana. Hirmuisesti ei tarvitse siis vieraita kutsua tai käydä kenelläkään kylässä. Samoin sukulaiseni on ärsyttäviä ja ihmeellisiä (eikä niitä voi pyytää katsomaan lapsia hänen mielestään), kun hänen sukulaisensa ovat empaattisia ja aina niin avuliaita - harmi vain, että se keskittymä asuu 300 kilometrin päässä.
Käytännöllisesti katsottuna minusta tuntuu etten avovaimostani saisi käydä esimerkiksi: kaverini kanssa uimassa, käydä työreissussa ravintolassa syömässä ja tuomitavaa on nukkua hotellissa, mutta kaverini luona yöpyminen reissun päällä oli huono juttu, kun näin kaveria eikä hän nää. Hän puolestaan vaatii joka ilta ainakin tunnin ajan, jona hän jumppaa tai käy juoksemassa. Minulle ei moista iloa suoda, vaikka kävisin kerran viikossa uimassa. Syksyllä hän varasi itselleen kahvakuulatunnit maanantaille, ja ilmoitti että minä saan järjestää työni, niin että hän pääsee kahvakuulaansa vaikka sattuisi työreissu. Kun se on hänen omaa aikaansa, kuten tuo tunnin jumppatuntinsa. Minulla kuulema on päivällä omaa aikaa riittävästi päivällä.
Tämä touhu on mennyt käytännössä siihen, jos aion jotakin omaa tehdä vaikka uida tuon parisen tuntia (ihan selvittääkseen päätäni), että on parempi jättää kertomatta mistään. Muuten alkaa hirmu sadattelu hänen oman ajan puutteesta.
Rahan käyttö, muuta ei niinkään hankinta, on kohtuullisen kiisteltyä - minä hankin käytännössä kaiken irtorahan, jolla voisi jotain hankkia ja olen yrittänyt siitä päättääkin: viime kesänä olisi pitänyt mennä lomamatkalle, jonka hän oli jo varaamassa kun kysyin millä aikoo maksaa - vastaus oli, että minä maksan. Ilmoitin siihen, että juoksevien laskujen myötä ja viime aikaisilla ostoilla, minun tili on jo ennestään miinuksella - mitä olikin, kun olin lomautettuna pitkin kevättä. Tähän vastauksena oli kahden päivän mykkäkoulu. Vaatimukset hänen syntymäpäivälahjaksi huiteli viime syksynä reilusti 250-1000 lahjusten väillä, joista totesin että pitäisi rahan tulon huomioiden olla jotain todellisuuden tajua; mykkäkoulua ja äkäilyt jälleen.
Päätin muutama aika, sitten että hankin sukset ja selän kunnossa pitämiseksi hiihtää satunnaisesti. Avovaimollani on sukset hankittuna kirpputorilta vuoden parin takaa. Nyt satuin menemään alan liikkeeseen ostamaan suksipakettia - tuli hänen suustaan vaatimus, että suksien pitää ja siteiden sellaiset millä hänkin voi hiihtää. Perusteluna oli, etten osaa kuitenkaan hiihtää tai hiihdä ja hän voi hiihtää suksilla, kun minä en hiihdä. En ilahtunut tästä ekonomisesta ajatuksesta ja sain kuulla olevani tuhlari ja uppiniskainen.
Olen pari kertaa väläyttänyt, että voisin jäädä isyysvapaalle jos hän menisi töihin. Vastaus on yleensä, etten selviä poikien kanssa, kun nytkään en ole heidän kanssaan kuin illalla (niin käyn töissä). Olisihan minä, jos työt ei haittaisi olemassa olollaan.
Seksiä tai sen puutetta avovaimoni pitää tietyllä tavalla omana valtanaan: seksiä ei saa, ja se on minulle oikein.
Ulkopuolisille avovaimoni haluaa antaa, kuvaa niin ihanasta ja auvoisesta perhe-elämästä ja siitä miten ihana mies on, vaikka joutuu olemaan paljon poissa kotoa. Tämän muutaman kerran kertonut, että tälläisenä hänen "äitiystävänsä" kertoisivat. Huhhuh, minusta aika kaksinaamaista.
Pikkuhiljaa tämän kaltaisten juttujen lisääntyessä kertaantuu, ajatus etten halua puhua kotona oikeastaan mistään mitä teen, ketä olen nähnyt, jutellut, käynyt uimassa tai mitään.
Tässä olen miettinyt, eikö minulla ole oikeutta harrastaa liikuntaa, jutella ihmisille muuallakin kuin työssä tai vaikka olla tekemättä yhtään mitään - ilman kenenkään itkemisiä? Vai enkö tosiaan niitä ansaitse? Vai olisiko parempi etsiä elämää toisesta kotiosoitteesta?
Vaikka työreissun ovat kuluttavia, antavat ne minun hengittää edes hetken omaa ilmaa!
Onneksi avovaimollani alkaa edes työt maaliskuussa, pääsee yhdestä epätasa-arvoisuuden aiheesta.
Väsynyt isä, 30v.
VASTAUS: Hei ja kiitos viestistäsi, hyvä ”väsynyt isä”.
Kylläpä kuvailemasi tilanne kuulosti väsyttävälle ja jotenkin kiukustuttavalle. Pidän arvokkaan, että käännytit ulkopuolisen tahon suuntaan tilanteenne ratkaisemiseksi. Kokemukseni mukaan, tuollaisten raskaiden kokemusten ja salaisuuksien pitäminen käy ajan oloon uuvuttavaksi ja pahimmillaan saostaa keitoksen tiheämmäksi. Ulkopuolisten näkökulmien saaminen ja pelkästään jo kokemusten jakaminen muiden kanssa tuo usein tilanteeseen raikkautta ja lisää liikkumatilaa, lisää happea.
Lukiessa tuli tunne, kuin teillä olisi monta eri elämää: Sinun työelämä, puolisosi äitikaveri -elämä, kotiäitielämä ja yhteinen lapsiperhe-elämä. Mietin pääsevätkö nuo eri elämän osa-alueet rikastuttamaan toisiaan? Joissain kohti, minulle välittyy kuin kuva kateudesta ja ankarasta vaille jäämisestä. Puolison mahdollisuus olla kotona, elätettävänä, urheilla ja tavata ystäviään sekä oikeus määritellä omaa ja sinun elämääsi. Toisaalta kerrot käsityksenäsi, että kumppanisi kokee, että sinulla on koko työpäivä ”omaa-aikaa”, saat ”laiskotella” kun hän raataa kotitöiden parissa, ansaitset rahaa – ainakin niin paljon, että sitä riittää kalliisiin matkoihin ja lahjoihin ja mahdollisuus tavata ystäviä ja asua hotelleissa.
Mietin oletteko niin hyvän puutteessa molemmat, että koette jäävänne köyhiksi molemmat kaiken hyvä ollessa toisella, muualla tai teidän ulottumattomissa? Näet kyllä jotakin mitä tarvitsisit, mutta se tuntuu jäävän saavuttamattomiin tai toisen/toisten haltuun. Viestistäsi tulkitsin, että koet tarvitsevasi ainakin vapautta, tilaa, arvostusta ja kohtuullisuutta. Kuvaat kotielämää pahimmillaan ahdistavaksi ja ehkä jopa pakottavaksi. Sinun on vaikea saada, mitä koet tarvitsevasi mm: lepoa, toisten seuraa, arvostusta työllesi kotona sekä puolisosi realistista vastuun kantoa esim. raha-asioista. Samalla kuvailet kuinka kotielämä tyhjentää raha- ja energiavarastosi; (mm. kehität itseäsi yöllä, kun pitäisi nukkua). Et juurikaan kerro, mitä saat. Pelkään, että kuvailet tilannetta, jossa molemmat kokevat antavansa enemmän kuin kykenee ja pelastaakseen edes jotakin ottaa edes sen, mitä irti saa. Jos tilanne olisi tällainen, tai olisi menossa siihen suuntaan, se olisi paitsi uuvuttava myös syvästi surullinen.
On hienoa ja toivorikasta, että olet herännyt tilanteeseen. Se osoittaa kypsyyttä ja aikuista vastuun kantoa. Onnitelen sinua lämpimästi tästä liikkeelle lähdöstä. Olet avannut ikkunan ja päästät ilmaa umpioituneeseen tilanteeseen. Salailu, valehtelu, puhumattomuus ja eristäytyminen kuulostavat rumille sanoille ja parisuhteeseen ja perhe-elämään pesiytyessään aiheuttavat rumaa jälkeä. Mietinkin oletko puhunut kaveriesi kanssa tilanteestanne? Mitä he ovat sanoneet? Mitä tapahtuisi, jos ventiloisit omaa oloasi läheistesi, sukulaistesi, kavereittesi ehkä jopa ammattilaisten kanssa? Mitä arvelet käyvän sinulle itsellesi tai lapsillenne, jos jatkatte elämistä näin? Teillä on käytössänne monenlaisia puolia elämästä ja itsestänne, mutta kommunikaatio niiden välillä näyttäisi puutteelliselle. Näyttää kuin elämänne hyvät asiat liikkuminen, oma-aika, kaverit ja suvun tuki jne. eivät pääsisi hedelmöittämään jotakin ankeutta ja kipua elämässänne. Jokin kurja on eristettynä lapsiperhe-elämään eikä pääse hengittämään siitä hyvästä mitä teillä on ja voisi olla.
Sinä olet lähtenyt muuttamaan tilannetta avaamalla tilannettanne tässä palvelussa. Tuhannet näkevät sen, saat meiltä vastauksen ja ehkä lukijoiden kommentteja. Kupla on rikki! Ilmaa virtaa sisään! Ehkä haluat maistella miltä tämä avaus tuntui, ennen kuin otat seuraavan askeleen. Sinulla on oikeus etsiä tiesi, tapasi ja onneasi. Toivotan sinulle rohkeutta ja malttia sillä tiellä.
Sanoin, että sinulla on oikeus etsiä onneasi. Mitä hyvä olo ja onni sinulle olisivat? Miten niitä lähtisit rakentamaan? Viimeiseksi heitän irtoajatuksen. En nosta sitä nyt keskeisimmäksi, koska koen, että ensin on raivattava esteitä sen tieltä. Mainitset seksin parilla lauseella. Seksi on läheisyyttä ja hyvän olon tuottamista itselle ja toiselle, mutta se voi olla myös vallankäyttöä ja toisen vahingoittamista. Miten teillä? Onko suhteessanne ylipäätään mahdollisuutta läheisyydelle, jakamiselle sekä kuulluksi ja vastaanotetuksi tulemisen kokemuksille? Onko se sitä, mitä ehkä kaipaat/kaipaatte? Missä määrin teillä/sinulla on mahdollisuutta edes kuulla oma äänesi sisältäsi?
KYSYMYS: Mitä kirkko voisi tarjota meidän tilanteessamme?
Olemme yli kuusikymppisiä. Parisuhde on jatkunut 42 v., naimisissa 37 v. Meillä on aikuiset lapset, joilla on omat perheet. Lapsenlapsia on kaksi. Mielestäni vaikeuksia on ollut koko avioliiton ajan, mutta "sinnillä on menty". Kun tilanne taas kärjistyi, ehdotin avioeroa. Mieheni oli kuitenkin halukas vielä yrittämään ja ehdotti terapiaan menoa. Kävimme kerran terapeutilla, jonka valitsimme "umpimähkään" netistä. Käynnin jälkeen olimme yksimielisiä siitä, ettei hänen kanssaan kannata jatkaa. Vuorovaikutus terapeutin kanssa ei toiminut. Hänen suomen kielen taitonsa oli puutteellinen eikä hän pystynyt riittävästi kommunikoimaan kanssamme.
Minun suurin ongelmani on se, etten pysty luottamaan mieheeni. Hän taas on tyytymätön seksielämäämme. Hän kokee minut kylmäksi naiseksi. Olenkin frigidi.
VASTAUS: Teillä on pitkä yhteinen matka ja historia takananne. Se herättää minussa kunnioitusta. Vaikeuksista huolimatta ette ole luovuttaneet, vaikka sekin vaihtoehto ratkaisukeinona on tullut mieleesi. Kerrot kovin vähän siitä, mitä avioliittovuosiinne sisältyy; mitkä asiat ovat kriisiyttäneet parisuhdettanne vuosien varrella? Mitkä tapahtumat ovat vaikuttaneet luottamuksesi hiipumiseen? Seksuaaliset halut tai niiden poissaolo ovat sidoksissa usein parin keskinäiseen vuorovaikutukseen. Miten voi esimerkiksi haluta jos ei voi luottaa toiseen?
Kysyit, mitä kirkko voisi tarjota tilanteessanne? Ensimmäiseksi tulee mieleeni Kirkon perheasiain neuvottelukeskukset, joissa työskentelee pari- ja perheterapian ammattilaisia. Teitä lähin perheasiain neuvottelukeskus löytyy helposti netistä. Suosittelen soittamaan sinne ja kertomaan tilanteestanne. Teitä autetaan kyllä. Joskus sopivaa terapeuttia ei vain löydy heti ensimmäisellä kerralla. Ei siis kannata antaa periksi. Kataja ry on tehnyt vuosikalenterin erilaisista parisuhteeseen liittyvistä kursseista ja tapahtumista, joissa voi yhdessä toisten parien kanssa miettiä parisuhteen kiemuroita, selviytymiskeinoja ja vuorovaikutukseen liittyviä asioita. Rohkaisen myös tutkimaan oman seurakuntanne nettisivut. Monet seurakunnat järjestävät vuosittain tapahtumia ja ryhmiä sekä pareille että perheille.
Tilannettanne ajatellessani tuli mieleeni vielä Väestöliiton tarjoama nettiparisuhdekurssi, joka antaa mahdollisuuden yhdessä työskentelyyn kotona.
