KYSYMYS: Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa kohta puolivuotta. Näemme usein (noin 3-4) krt viikossa vaikka emme asukkaan aivan lähekkäin. Pidän poikaystävästäni paljon mutten osaa sanoa onko kyseessä vain todella läheinen kaveri vai rakastettu... Olen monin tavoin yrittänyt selvittää tunteitani mutta aina kun olen hänen kanssaan kaikki on hyvin ja olen todella onnellinen. Mutta kun taas emme ole yhdessä/vietä aikaa niin mieleeni tulee paljon kysymyksiä joihin en osaa vastata... Kuten "rakastanko häntä kaverina vai rakkaana", "mitä oikeastaan tunnen häntä kohtaan", "olenko vain imarreltu kun joku pitää minusta vai onko kaikki aitoa". En osaa vastata yhteenkään kysymykseen selvästi...
Tunnevammainen, 16
VASTAUS: Vaikka nimimerkkisi onkin "Tunnevammainen", niin en usko että kyseessä on mikään erityisempi vika tai vamma. Mielestäni 16-vuotiaan on vielä ihan luonnollista olla epävarma omista tunteistaan... Ei se muuten aina ole helppoa ikääntyneemmilläkään :)
Ajattelen, että alle kaksikymppisinä vasta harjoitellaan parisuhdetaitoja ja hyvä niin. Minusta on kuitenkin hienoa, että pohdit omia tuntemuksiasi ja kysyt ulkopuolisen mielipidettä asiaan! Se kertoo minulle siitä, että otat vastuuta omista ja poikaystäväsi tunteista ja suhtaudut seurusteluusi vakavasti.
Kirjoitat pitävästi poikaystävästäsi paljon, mutta et tiedä, rakastatko häntä. Rakkaus voi joskus roihahtaa lähes ensisilmäyksellä, mutta useammin se kehittyy vasta ajan kuluessa. Anna siis itsellesi aikaa, sinulla ei ole kiire mihinkään. Kirjoitat, että yhdessä ollessanne kaikki on hyvin ja olet onnellinen. Mikä sinut saa silloin tuntemaan onnellisuutta? Olisitko valmis luopumaan näistä hyvistä hetkistä?
Erossa olosi on ristiriitaisempi ja kyseenalaistat omia tunteitasi. Mikä silloin saa sinut epävarmaksi? Onko poikaystäväsi mielessäsi kun olette erillään? Kaipaatko häntä? Entä luotatko siihen, että olet hänen mielessään erosta huolimatta?
Sopivan etäisyyden ja läheisyyden välisen tasapainon löytäminen voi olla haasteellista, jopa läpi elämän. Välillä kaipaamme kiihkeästi päästä kumppanimme lähelle, välillä taas kaipaamme omaa tilaa ja rauhaa. Myös erillään olo voi ahdistaa ja tehdä levottomaksi. Oman läheisyyden ja etäisyyden tarpeemme voi vaihdella jopa saman päivän aikanakin. Joku voi aamuäreänä ihmisenä olla mieluummin omissa oloissaan kun toinen voi taas kaivata aamulla ensimmäiseksi kumppaninsa kosketusta. Sen lisäksi, että löydämme itsessämme riittävän tasapainon etäisyys- läheisyys -akselilla, joudumme etsimään sitä myös ihmissuhteissamme. Kumppani voi kaivata läheisyyttä juuri silloin kun itse kaipaa omaa tilaa tai toisinpäin. Avoin keskustelu auttaa parhaiten ymmärtämään niin itseä kuin toistakin. Mitä minä tarvitsen ja en tarvitse? Entä sinä? Miten nämä tarpeet ovat yhteensovitettavissa? Vaikka tykkää tai rakastaa, ei aina tarvitse olla lähellä. Rakkaus on myös ajoittaista etäisyyden ottamista tai tilan antamista toiselle, kaipausta, hyvien hetkien muistelua ja jälleennäkemisen ihanaa odotusta.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen perheneuvoja Kaisa
KYSYMYS: Poikaystäväni alkoi puhua hieman humalassa ihmisestä ketä hän vihaa suunnattomasti. Henkilö paljastui hänen ex-tyttöystäväkseen. Hän sanoi myös että katuu aikaa jolloin seurusteli hänen kanssaan ja olisi halunnut ennemmin viettää sitä vaikka minun kanssani, jos se olisi ollut mahdollista. Tämä keskustelu jäi kuitenkin kaivertamaan minua... Miten lähellä viha ja rakkaus ovat toisiaan?? Voiko hänellä olla vielä tunteita exäänsä kohtaan? Tämä henkilö(ex)on tullut jo aika monesti puheeksi seurustellessamme ja minua asia ei jaksaisi kiinnostaa :( en kestäisi toista suhdetta jossa poikaystävä on vielä kiinni exässä. Minua asia pelottaa koska minulle on kerran jo niin käynyt. Ovatkohan epäilyni turhia vai miksi asia epäilyttää?? Ensin vannoo rakkautta minulle, ja sitten keskustelu päättyy henkilöön, jota hän suunnattomasti vihaa...
VASTAUS: Hankalalta kuulostava tilanne. Poikaystäväsi on puhunut hieman humalaisessa tilassa vihamielisesti ex-tyttöystävästään ja tämä asia on jäänyt vaivaamaan sinua.
Kysyt, miten lähellä viha ja rakkaus ovat toisiaan. Yleisesti sanotaan, että viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä ja että rakkaudesta se hevonenkin potkii... Tosielämässä tämäkään asia ei ole toki näin mustavalkoinen. Parisuhteen päättyessä koemme usein ainakin vihaa, pettymystä, pelkoa, surua, ehkä katkeruuttakin. Ajan myötä nämä negatiivissävyiset tunteet yleensä kuitenkin vähintään laimenevat. Sanotaan, että erosta tietää toipuneensa silloin kun ex-puoliso ei herätä enää suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Onkohan niin, että ero on vielä poikaystävälläsi tunnetasolla jossakin määrin kesken?
Kirjoitat, ettet kestäisi enää toista suhdetta, jossa poikaystävä on vielä kiinni exässä. Ymmärrän tämän tunteesi täysin. Valitettavasti kuitenkin on niin, että meillä kaikilla on menneisyydessämme ex-suhteita ellei kyseessä ole ensimmäinen seurustelu. Nämä ex-suhteet saattavat ajoittain kummitella vielä kuukausien tai vuosienkin päästä erosta riippuen mm. siitä, kuinka pitkä ex-suhde on ollut, kuinka ero on tapahtunut ja kuinka siitä on selvitty. Sanonta "aika parantaa haavat" pätee tässäkin asiassa. Ja vaikka eroa olisi kuinka hyvin työstetty ja siitä päästy eteenpäin, saattaa uusi parisuhde nostaa ainakin aluksi vaikeita tunteita pintaan. Samalla kun kiintyy toiseen ihmiseen, voi pelätä läheisyyttä ja / tai sen menetystä. Voi siis olla, että poikaystäväsi on vielä niin vereslihalla edellisestä suhteestaan, että teidän suhteenne syveneminen muistuttaa häntä menneistä kokemuksista. Se ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä, etteivätkö tunnekuohut voisi ajan myötä tasoittua ja ex-tyttöystävän "haamu" poistua vähitellen elämästänne. Tästä asiasta on hyvä keskustella kahden silloin kun alkoholilla ei ole osuutta asiaan. Puhukaa avoimesti toiveistanne ja peloistanne. Suunnatkaa katseenne enemmän nykyisyyteen ja tulevaisuuteen kuin menneisyyteen.
Kaikkea hyvää uudelle vuodelle toivottelee perheneuvoja Kaisa
KYSYMYS: Olen tavannut mielenkiintoisen naisen. Meidän on helppo olla yhdessä ja lähellä. Juttu luistaa ja on mukavaa. Ei kumminkaan vielä ole oltu iintiimisti. Nainen on kertonut sitoutumiskammostaan ja särkyneestä sydämmestään. Juuri kun kaikki menee hyvin hän ottaa etäisyyttä enkä tiedä mitä tekisin etten menetä häntä?
En luovuta, 34
VASTAUS: Nimimerkkisi on paljon puhuva ja viestii minulle siitä, että perusasenteesi on sinnikäs... Pidä tästä kiinni jatkossakin! Olet tavannut mielenkiintoisen naisen, jonka kanssa on helppoa ja luontevaa olla. Tässä vaiheessa suosittelisin sinua nauttimaan juuri tästä luontevasta ja mukavasta yhdessäolosta ilman paineita suhteen etenemisestä. Kun tutustutte toisiinne rauhassa ja kiirehtimättä, se mahdollistaa luottamuksen rakentumisen ja ystävyyden syvenemisen.
Nainen on kertonut sinulle sitoutumiskammostaan ja särkyneestä sydämestään. Tämä herättää minussa monia kysymyksiä: Onko hän joskus uskaltautunut sitoutumaan toiseen ihmiseen? Vai onko hänen ylipäätään vaikeaa päästää toista liian lähelle (esimerkiksi omasta taustastaan johtuen)? Miten hänen sydämensä on särkynyt ja onko hän ehtinyt rauhassa surra tätä?
Missähän merkeissä olette muuten toisenne tavanneet? Perustuuko tutustumisenne enemmän avoimeen toiveeseen vastakkaiseen sukupuoleen tutustumisesta (esim. deittipalvelun kautta) vai onko kyseessä neutraalimpi tutustuminen esim. opiskelun, työn tai harrastuksen kautta...? Etsiikö nainen siis tässä vaiheessa (pari)suhdetta vai riittääkö hänelle kaverillinen, ei-intiimi suhde? Näihin kysymyksiin osaa vastata vain nainen itse, jos hänkään. Ihmismieli on siitä merkillinen, että kovin vastakkaiset voimat voivat ajoittain riepotella meitä. Toisaalta saatamme kipeästi kaivata rakkautta ja yhteyttä toiseen ihmiseen, toisaalta taas pelätä lähes kuollaksemme samaa asiaa. Usein tämän kaltainen ristiriita kuitenkin helpottaa ajan myötä.
Kysyt mitä tekisit, ettet menettäisi häntä. Anna ajan kulua ja katso, mitä se tuo tullessaan. Osoita naiselle välittäväsi hänestä, mutta älä painosta häntä mihinkään, mihin hän ei ole valmis. Sanotaan, että hiljaa hyvä tulee...
KYSYMYS: Olen 24v mies. Seurustelen naisen kanssa joka on myös 24v, mutta hän ei ole koskaan aikaisemmin seurustellut ja minulla itselläni on kokemusta jo kolmesta parisuhteesta joista jokainen loppui ikävällä tavalla, mutta joista jokaisesta opin miten suhteessa kuuluu toimia.
Ongelma meidän suhteessamme on aika omituinen sillä tyttöystäväni osaa välillä toimia suhteessa kuten normaalissa suhteessa toimitaan eli kertoo menoistaan, puhuu tunteista ja asioista, on rehellinen, ihana, rakastava, hellä, viettää aikaa yhdessä jne. Sitten saattaa aivan yllättäen tapahtua jotakin ettei hän osaakkaan. Hän ei tajua ilmoittaa, että tulikin muuta menoa eikä pääsekkään kanssani vaikka kahville, hän ei tajua laittaa puhelinta kiinni yhdessäolomme ajaksi ja saattaa höpöttää kaverinsa kanssa monta tuntia puhelimeen ja saan katsoa leffan yksinäni, riidoista puhumisestakaan ei tule mitään kun toinen kiinnittää huomionsa kaverin laittamaan tekstiviestiin jne. Nämä muutokset tulevat aivan yllättäen ja täysin selittämättä. Tyttöystävän perusvastaukset tämmöisenä ''osaamattomuushetkenä'' ovat ''en tiedä'', ''en tajunnut'', ''en tiedä miksi sanoin/tein niin'', ''en tiedä mitä sanoisin'', ''en osaa olla suhteessa. Opettelen vasta'' jne. Toisena hetkenä hän on maailman paras tyttöystävä ja aivan yllättäen ihan kummallinen. Yleensä silloin meille tulee paljon riitoja mitkä kestävät pitkään ja niitä on hankala käydä läpi, koska hän välttelee silloin niistä puhumista eikä osaa ottaa vastuuta mitä taas normaalisti tekee ja saattaa toistaa samoja virheitä jopa pari päivää putkeen.
Hyvät hetket ovat elämämme parasta aikaa, mutta nämä huonot hetket mitkä tulevat ihan yllättäen stressaavat todella paljon, koska ne tulevat varoittamatta ja saattavat kestää pitkäänkin tai sitten todella lyhyen aikaa. Ongelmaksi muodostuu myös se, että menetän hermoni silloin kun toistuvasti tulee pettymyksi tuona aikana ja sanon aika suoraan, että miksi hän niin tekee ja vaadin selitystä ja etten ymmärrä ja sorrun joskus vanhanaikaisiin ''mikset ikinä voi lopettaa tätä farssia'' tai muuta sellaista. Kuitenkin saamme ne riidat aina sovittua jälkeenpäin, mutta tämmöinen saa minut joskus jopa kyseenalaistamaan omiani ja hänen tunteitaan ja rakkauttaan joista seuraa usein pahimmat riidat. Molemmat rakastamme toisiamme, mutta tämä outo ilmiö sekoittaa molemmilta pasmat täysin ja saattaa jossakin välissä tuhota suhteemme täysin sillä ero on ollut lähellä pariin kertaan kun en ole enää jaksanut eikä hänkään ole meinannut jaksaa ja molemmilla on jo käynyt niin, että tunteet välillä hiipuneet vaikka ovatkin tulleet takaisin ja olemme molemmat alkaneet ottaa etäisyyttäkin toisistamme vaikka yleensä olemme, kuin paita ja peppu.
Mikä tässä tilanteessa auttaisi? Olen yrittänyt kertoa hänelle parisuhteen normaalijuttuja silloin kun tuo huonohetki tapahtuu, mutta hän ei osaa sisäistää niitä. Ihan, kuin hän menettäisi täysin taitonsa ja tietonsa miten ollaan parisuhteessa kun ilmiö tapahtuu ja hän ei osaa selittää sitä itsekkään.
Apua tarvitseva
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Jos mietin tilannetta tyttöystäväsi kannalta, hänellä varmaan on paljon opettelemista suhteessa olemisesta, koska hän ei ole aiemmin seurustellut. Hänen haasteensa on opetella puhumaan suunnitelmistaan, tarpeistaan ja tunteistaan kanssasi. Mieleeni tuli sellainenkin ajatus, että "en osaa sanoa" -selitykset tilanteissa, joissa hän ei mielestäsi ole toiminut riittävän huomioivasti sinua kohtaan, voisivat sisältää piilotettua vastahakoisuutta ja oman tahdon kyselemistä. Voisiko hänellä ollakin erilaisia toiveita ja odotuksia suhteestanne kuin sinulla? Kaipaisiko hän enemmän omaa aikaa yksin ja ystäviensä kanssa, mutta ei rohkene sanoa sitä suoraan, jotta ei loukkaisi sinua? Onko hänen "ymmärtämätön" toimintansa piiloviesti sinulle siitä, että hän haluaisikin seurusteluunne muutoksia?
Pohtiessani suhdettanne sinun kannaltasi rohkaisisin sinua kyseenalaistamaan käsityksiäsi siitä, miten suhteessa kuuluu olla. Vaikka sinulla on seurustelusta aiempaa kokemusta, jokainen suhde on ainutlaatuinen. Tässä suhteessa on kaksi tasavertaista seurusteluasiantuntijaa, tyttöystäväsi ja sinä. Kummallakin on omat tarpeensa ja toiveensa. Teidän kahden tehtävä on yhdessä luoda suhteestanne sellainen, jossa molempien on hyvä olla. Se vaatii joustavuutta ja mukautumista sellaisissa asioissa, joissa itsellä on jouston varaa, mutta myös omista tarpeista kiinni pitämistä silloin, kun on kyse itselle tärkeimmistä asioista. On hyvä miettiä, mikä on itselle suhteen tinkimätöntä ydintä ja mikä sellaista, jossa voisi ottaa askeleita toisen toiveiden suuntaan. Olet oppinut aiemmista suhteistasi, miten suhteessa kuuluu toimia. Osa oppimastasi on hyödynnettävissä suoraan tässä suhteessa, mutta osan voit joutua miettimään uudelleen. Pöyhikää rohkeasti kummankin elämänkokemuskoppaa ja miettikää, mitä sieltä haluatte ottaa, mitä jättää rakentaessanne omaa suhdettanne.
Se, että olette liikkuneet suhteessanne paita ja peppu -vaiheesta suurempaan erillisyyteen, on luonnollista. Alun symbioottinen rakastumisvaihe, jossa maailmaan mahtuu vain me kaksi, on kasvamassa kahden erillisen yksilön suhteeksi. On kaksi persoonaa, kaksi elämää, jotka liittyvät yhteen kasvaen rinnakkain, mutta eivät toisiaan tukahduttaen. Tässä muutosvaiheessa tarvitaan avointa keskustelua kummankin tunteista ja toiveista. Läheisyys ja etäisyys ovat suhteen perusvoimia, joiden tasapainoa pitää yhä uudelleen uusissa tilanteissa hakea. Milloin ollaan niin lähekkäin, että toista alkaa jo vähän ahdistaa, milloin taas niin etäällä, että toinen tuntee turvattomuutta? Millaista olisi sellainen yhteiselämä, jossa ollaan luottavaisesti ja turvallisesti yhdessä, mutta kummallakin on tilaa myös omille asioilleen? Lähtekää rohkeasti tutkimusmatkalle, jossa ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia.
KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa 48 vuotta ja tiedän, että meidän olisi pitänyt erota noin 15 vuoden jälkeen. Olimme lapsia kun menimme yhteen, emmekä ikävä kyllä pystyneet kasvamaan yhdessä. Liittoomme on mahtunut väkivaltaa, mustasukkaisuutta, vähättelyä, eristämistä.Mieheni on hyvin riippuvainen minusta ja henkisesti ja älyllisesti heikompi. Olen hakenut henkiset haasteeni ja keskusteluni muualta ja myöskin fyysistä läheisyyttä olen hakenut muualta. Huolehdin melkein kaikista ei fyysisistä asioista taloudessamme, miestäni ei edes kiinnosta tai hän ei oikein tunnu edes ymmärtävän, katselee vain tv ja lottoaa.
Sairastuin noin 10 vuotta sitten parkinsonin tautiin ja en nyt oikein jaksaisi huolehtia hänestäkään enää, itsessäni on täysi työ. Koskaan ei ole pystynyt antamaan henkistä tukea missään ja sairastuinkin varmaan osittain kovan paineen alla.
Olen kuitenkin ollut niin raukka, että en ole pystynyt lähtemään, aina ajattelen toisia, vaikka olen ihan älykäs ihminen. Mieheni ei halua koskeakaan minuun, koska olen sairas, niin hän sanoi, vaikka luulen vika on korviensa välissä, enkä enää haluaisikaan. Olen yrittänyt puhua tilanteestamme, mutta mies lähtee pois tai sanoo, että ei tässä mitään ole ja millaista sen pitäisi olla. Kun sanon, mitä toivon, ei puhu mitään tai sanoo, että hän ei tommosta kitinää kuuntele ja lähtee pois. Tiedän, että hän pelkää yksinjäämistä ja yksin pärjäämistä, mutta minä en enää halua, kaipaan lämpöä jaläheisyyttä. Olisin ollut valmis yrittämään jokin aika sitten vielä uudestaan ja puhuin siitä, mutta se tyssäsi hänen haluttomuuteensa. Minusta ei ole oikein, että vaatii koko ajan, mutta ei anna yhtään mitään. Haluan eron, miten voin sen kertoa?
VASTAUS: Kirjeesi luettuani tunsin surua sinun ja miehesi puolesta. Miten vuodet ovat kuluneet ja te kaksi joutuneet yhä kauemmaksi toisistanne ja mahdollisesti myös kumpikin itsestänne. ”Emme ikävä kyllä pystyneet kasvamaan yhdessä”. Niin. Joskus yhdessä kasvaminen on vaikeaa ilman ulkopuolista apua. Joskus se ei onnistu avunkaan kanssa. Ja joskus tarvitaan apua myös irrottautumiseen.
Onko niin, että et ole kaikkien noiden vuosien aikana kertaakaan aiemmin ottanut puheeksi eroa? Mitä pelkäät, olet pelännyt? Mitkä ovat ne syyt, käytännön syiden lisäksi, jotka ovat pitäneet sinua tuossa suhteessa, jossa olet ollut onneton kymmeniä vuosia? Usein luulemme, että uhraudumme siksi koska ajattelemme toisia, vaikka pohjimmiltaan saatammekin ajatella itseämme. Me tarvitsemme itse uhrautumistamme. Mihin sinä olet mahdollisesti sitä tarvinnut? Miltä se on sinua suojannut?
Sanot, että haluat eron ja kysyt, miten voit sen kertoa. Onko niin, että nyt olisit valmis päästämään irti? Jos ymmärsin viestisi oikein, niin mietit erityisesti sitä, miten pystyt kertomaan miehellesi, että haluat eron. Mitä mahdollisesti tällä hetkellä pelkäät kertomisessa? Onko erityisesti kertominen vaikeaa vai liittyykö huolesi siihen, miten miehesi selviytyy eronne jälkeen? Onko vielä jotain, joka pitää sinua kiinni?
Ero, muutos, on aina hyppy tuntemattomaan. Kun päädymme eroamaan, emme koskaan voi varmasti tietää mitä se tuo tullessaan. Se on askel, jonka otamme itse. Monelle se on itsenäistymisen askel, iästämme riippumatta. Joskus ihmiset sanovat, että ”kuolen, jos jään tähän suhteeseen”. Tällä he mielestäni tarkoittavat sitä, että entiseen elämään jäämällä he joutuisivat luopumaan itsestään, identiteetistään. He haluavat eron, ottaakseen elämänsä itselleen. Koska eroon liittyy aina vaikeita sekä käytännön tason että moraalisia kysymyksiä ja ratkaisuja, on tärkeää, että ihminen tekee eropäätöksen viime kädessä itse. Hän myös kantaa vastuun ratkaisuistaan itse. Kun meillä on vahva tunne, että tämä ratkaisu minun on tehtävä, niin sen tunteen varassa me pystymme selviämään eroon liittyvistä monista asioista ja tunteista.
Sanot, että miehesi on hyvin riippuvainen sinusta ja henkisestä ja älyllisesti heikompi. Pitkän yhdessäolon jälkeen tuntee vastuuta toisesta ja hänen selviämisestään. Siksi osa vuosikymmeniä yhdessä olleista pareista päätyy eronkin jälkeen tavalla tai toisella pitämään huolta entisestä puolisostaan. Aikuisina ihmisenä me olemme kuitenkin vastuullisia ennen kaikkea itsestämme, omista ratkaisuistamme ja selviytymisestämme. Miehesikin on omilla ratkaisuillaan vastuussa siitä tilanteesta, johon olette yhdessä joutuneet. On kenties tullut aika, jolloin hänenkin on opeteltava uusia tapoja selviytyä ja mahdollisesti uusia ihmisiä joihin tukeutua.
Esim. Eläkeliitolla on Erosta eheäksi -kursseja myöhemmällä iällä eronneille. Sieltä joko sinä tai miehesi voitte saada tukea.
Toivotan sinulle voimia uuteen! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Hei, psykiatri pyysi minua kysymään teiltä mahdollisuutta parisuhdeterapiaan, jossa voisin ainakin aluksi käydä yksin. Perheessämme kriisitilanne, joka osittain johtuu miehen paranoidista mustasukkaisuudesta.
VASTAUS: Perheneuvonta löytyy kirkon evl.fi - sivustolta netissä. Nopeimmin löydät meidät googlaamalla "Kirkon perheneuvonta". Löydät tuolloin tiedot Suomen kaikista perheasiain neuvottelukeskuksista. Kun valitset sen, joka sijaitsee kotipaikkakunnallasi tai lähinnä sitä, löydät heidän kotisivuiltaan ohjeet asiakkaaksi ilmoittautumisesta.
KYSYMYS: Minulla on ongelma äitipuoleni ja sitä kautta myös isäni kanssa. Vuosia koin, että jouduin peittelemään persoonaani ja vaikenemaan mielipiteistäni äitipuolen seurassa, ja sisarukseni kokevat samoin. Hän on hyvin temperamenttinen ja konservatiivinen, ja reagoi vähättelevästi, jopa pilkkaavasti "meidän nuorten" mielipiteisiin.
Hän on esimerkiksi aina väheksynyt päätöksiäni kasvissyönnistä, lapsettomuudesta ja myös uravalinnoistani. Hänen kantansa on että minun normista poikkeavat mielipiteeni kyllä muuttuvat ajan kanssa, ja pidän tätä hyvin loukkaavana (täytän kohta 25 vuotta, ja koen jo ansaitsevani aikuismaisen kohtelun). En ole koskaan tuntenut minkäänlaista arvostusta hänen seurassaan.
Olen joskus yrittänyt esittää eroavia mielipiteitäni hänelle, mutta olen saanut vastaan vain väheksyntää, tai saanut kamalan riidan aikaiseksi, ja olen tätä välttääkseni tukkinut suuni. Noin kuukausi sitten mittani tuli täyteen ja kerroin hänelle ajatuksistani. Hän ei ottanut asiaa ollenkaan hyvin vastaan, minkä osasin toki ennustaakin. Minua ei häiritse se, että en välttämättä koskaan enää vietä aikaa hänen kanssaan, mutta ongelma on nyt se, että hän tekee myös isäni elämän todella vaikeaksi, syyttäen häntä siitä että on kasvattanut minut ja sisarukseni väärin. Hänen mielestään minä ja molemmat sisarukseni olemme kiittämättömiä. Olen pyytänyt häntä jättämään isäni riitamme ulkopuolelle, sillä hän ei edusta mielipiteitäni. Äitipuoleni on kuitenkin vielä kuukausi sanaharkkamme jälkeen kovasti vihainen ja puolustuskannalla, ja ilmeisesti vaatii minulta anteeksipyyntöä. Minusta kuitenkin tällainen asetelma, jossa hän saa arvostella meitä vapaasti ja me emme häntä ollenkaan, on hyvin epäreilu. Siksi en ole pahoillani siitä mitä sanoin.
Minua kuitenkin kovasti säälittää isäni tilanne, sillä hän on täysin syytön, mutta kärsii tästä kaikesta eniten. Annanko ajan vain korjata tilanteen? En kuitenkaan haluaisi taas alistua vain äitipuoleni "terrorin" pelossa.
Rauhanrakentaja
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi, rauhanrakentaja! Kuulostaa siltä, että olet ollut perheessäsi rauhanrakentajalapsi, sellainen, joka sovun nimissä vaikenee mielipiteistään ja nielee arvostelua. Silloin vältytään ilmiriidalta, mutta painetta kertyy mielen sisälle. Kun pahaa mieltä ja loukkaantumista kertyy tarpeeksi, jossakin vaiheessa rauhanvaalijaltakin menee kuppi nurin. Onnittelen sinua siitä, että vuosien vaikenemisen ja itsesi hillitsemisen jälkeen rohkenet nyt nuorena aikuisena tulla näkyväksi omana itsenäsi ja omine mielipiteinesi!
Mielipiteiden ilmaiseminen on sinun oikeutesi. Äitipuolellasi on tietysti oikeus olla eri mieltä ja ilmaista se. Parhaimmillaan tällaisesta asetelmasta voitaisiin saada aikaan kunnioittava ja kiinnostunut keskustelu, jossa pyritään kuuntelemaan ja ymmärtämään toista vähättelemisen sijasta. Tällaisen keskustelun rakenne olisi sen tyyppinen, että aluksi liitytään edelliseen puhujaan arvostavalla tavalla ja sitten ilmaistaan oma mielipide, tyyliin: " Kuten sanoit, Suomessa on omassa nuoruudessasi syöty paljon liharuokia. Ymmärrän, että kasvissyönti on sinusta outo villitys. Sitä voidaan kuitenkin perustella monella tavalla..." Ja toinen vastaisi " Perusteluissasi on kyllä tolkkua ja tuo valinta varmaan sopii sinulle, mutta en itse aio muuttaa tapojani, koska..." Tällaisessa keskustelussa kummankaan ei tarvitse luopua mielipiteistään, mutta he voivat oppia ymmärtämään, miksi toinen ajattelee eri tavalla. Jos tälle tasolle päästään, erimielisyydet eivät estä asiallista ja ystävällistä suhdetta keskustelijoiden välillä.
Aina ja kaikkien kanssa tällainen keskustelu ei onnistu. Jos joku pitää omia näkökulmiaan ainoana totuutena, joustavuutta ja liikkumavaraa on hyvin vähän. Silloin voi joutua toteamaan, että vaihtoehtoina ovat 1) olla tekemisissä vähän ja pintapuolisesti, vaikeita aiheita vältellen 2) puhua suoraan siitä, mistä haluaa ja antautua riitaiseen vuorovaikutukseen tai 3) lopettaa yhteydenpito kokonaan.
Tuo ykkösvaihtoehto ei välttämättä ole huono. Voisitko ajatella, että olet nyt ilmaissut äitipuolellesi selkeästi omat mielipiteesi, ja tyydyt jatkossa siihen, että ymmärtävää ja kunnioittavaa keskustelua asioista ei ainakaan näillä näkymin synny. Niinpä olet tekemisissä asiallisella ja kohteliaalla tavalla, käyt kylässä jouluna ja joskus. Hyväksyt sen, että tässä ihmissuhteessa ei ole aineksia enempään, mutta isäsi kannalta olisi tärkeätä olla yhteyksissä asiallisissa merkeissä. On tärkeätä, että olet sanonut, mitä ajattelet ja pysyt sanojesi takana, mutta jatkokeskustelu vaikuttaisi hyödyttömältä. - Jos taas sinusta tuntuu, että et ainakaan vielä nyt, vuosien vaikenemisen jälkeen, voi taas antaa kuulemiesi kommenttien valua kuin vesi hanhen selästä, voit valita kakkosvaihtoehdon ja sen myötä ehkä riidan ja myrskyn joksikin aikaa. Sitä ei kuitenkaan kannata valita pitkäkestoisesti, koska silloin uuvutat itsesi.
Voisittekohan yhdessä isän ja äitipuolen kanssa käydä sellaisen keskustelun, jossa todetaan, että ajattelemme joistakin asioista kovin eri tavalla ja päätämme, että tavatessamme emme puhu näistä aiheista?
Mistähän äitipuolesi odottaa anteeksipyyntöä? Jos olet tunnekuohussa nimitellyt tai muuten loukannut häntä, voit pyytää anteeksi sitä, mutta kertoa, että mielipiteistäsi et tingi. Olisikohan hänellä vastaavasti anteeksipyydettävää sinulta ja isältäsi? Tapa, jolla kuvaat hänen arvostelleen isääsi kasvattajana, kuulostaa loukkaavalta.
Vaihtoehto kolmonen, täydellinen välirikko, olisi minusta huonoin valinta. En sano, etteikö sekin joissain ääritilanteissa olisi ainoa tapa toimia, mutta usein se muodostaa jäisen ja katkeran arven, jonka alla oleva haava herkästi aukeaa uudelleen vähänkin tökkäistäessä.
Isäsi on sinulle tärkeä. Voisitteko ylipäänsä ottaa tavaksi tavata hänen kanssaan useammin kahden kesken, ilman äitipuolta? Silloin voisit ylläpitää läheistä suhdetta hänen kanssaan.
Ehdottaisin, sinä, isäsi (ja ehkä sisaruksesi?) sopisitte tapaamisen, jossa tavoitteena olisi tuo ykkösvaihtoehto: sen päättäminen, että yritetään pysyä asiallisissa väleissä siten, että tietyistä aiheista puhumista vältetään eikä toisten elämäntapoja arvostella. Jos anteeksipyyntöjä tarvitaan ylilyöntien vuoksi, jokaisen olisi syytä mennä asiassa itseensä ja miettiä omaa käytöstään.
Tämä vaatinee vähän nuorallatanssia ja tasapainottelua, mutta uskoisin, että edes laiha rauha olisi siten saavutettavissa. On hienoa, että kannat huolta isästäsi ja perheenne ihmissuhteista yleensä. Yhtä lailla hienoa ja tärkeää on se, että et asetu rooliin, jossa kukaan saisi mitätöidä tai vähätellä sinua!
KYSYMYS: Olen 22-vuotias nainen, ja aloin juuri tapailla mukavaa miestä, joka kohtelee minua hyvin, ottaa huomioon ja osoittaa sekä teoilla että sanallisesti kiintymystään. Minun on kuitenkin hyvin vaikeaa ottaa tuota hyvää vastaan, vaan pikemminkin ahdistun ja pohdin, milloin tämäkin juttu loppuu ja kuinka loppupeleissä en varmaankaan kelpaa tai pysty häneen luottamaan.
Edellinen suhteeni päättyi vuosi sitten, ja exäni käytti minua hyväkseen henkisesti (lupaili muttei pitänyt niitä, sanoi asioita mutta kielsi kaiken myöhemmin), rahallisesti (pyysi minua ostamaan jotain puolestaan, mutta lupauksista huolimatta ei koskaan maksanut takaisin) sekä jälkikäteen minusta tuntuu myös fyysisesti käytetyltä - seksi oli hänelle ylikorostuneen tärkeää. Erosimme aloitteestani, sillä voin niin huonosti etten voinut jatkaa, vaikka jostain käsittämättömästä syystä olinkin häneen edelleen hyvin kiintynyt.
Mikäli mahdollista, eron jälkeinen aika on kuitenkin tehnyt enemmän haavoja: exäni lähetteli kännissä viestejä vaikka kielsin ottamasta yhteyttä; hän ehdotti treffejä, seksisuhdetta ja yhteen palaamista, mutta ei kuitenkaan ollut valmis selvittämään asioita yhdessä tai terapiassa; yhdessä hetkessä hän kertoi että näki minut kaupungilla ja kehui kauniiksi, toisessa haukkui minut, ystäväni, perheeni, kaiken täysin ilman syytä. Epävakaa käytös aiheutti sen että jouduin terapiaan ja sain lääkityksen, sillä ahdistuin henkisesti ja oireilin fyysisestikin. Tämä vaihe kesti joulukuusta syyskuuhun, ja lienee sanomattakin selvää, että vaikka suhteemme päättyi jo vuosi sitten, erovaiheen ollessa noin pitkä, satuttava ja kivulias, tuntuu kuin koko homma olisi päätynyt vasta syyskuussa. Terapiassa sain koottua itseni taas toimintakykyiseksi, ja tapasin tämän nyt tapailemani miehen loppuvuodesta.
Uskallan kokea ihastumisen tunteita, mutta suhteen mennessä pidemmälle ahdistun; en osaa ottaa hänen hyvää käytöstään vastaan, lukkiudun kuoreeni, pohdin joka ilta, pitäisikö minun jättää hänet etten taas tule satutetuksi. Luottamukseni on aivan nollissa, vaikkei hän ole mitenkään ansainnut sitä. Tiedän, että taustasta pitää puhua jossain vaiheessa, mutta minua pelottaa paljastaa hänelle historiaani - tarina on aika rankka ja pelkään, että hänen tunteensa minua kohtaan muuttuvat. En siis osaa luottaa häneen, hänen tunteisiinsa tai hyviin aikomuksiinsa.
En halua että juttumme loppuu minun kipuiluihini edellisestä suhteesta; en halua että exäni vaikuttaa elämääni näin. Terapiani on loppunut jo, enkä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olen vielä nuori ja haluan pystyä vielä elämään terveessä parisuhteessa.
VASTAUS: Hyvä ystävä. Olet elänyt todella rankan vuoden. Vaikea seurustelu ja mieltäsi rikkova irrottautuminen ex-seurustelukumppanista. Onnittelen sinua määrätietoisuudesta lähtiessäsi sinua tuhoavasta suhteesta, kerrothan, että erotessannekin olit vielä kiintynyt ex-kumppaniisi. Tiesit kuitenkin, että suhde vahingoittaa sinua.
Kannat mukanasi aikaisemman sunteesi varjoa. Sinua käytettiin monella tasolla hyväksi ja nyt sinun on vaikea luottaa seurustelukumppanisi vilpittömyyteen. Kokemustesi vuoksi on varsin ymmärrettävää, että suojelet itseäsi ja olet varovainen antautumaan uuteen suhteeseen luottavaisesti. Mietit jopa suhteen lopettamista että et tulisi satutetuksi. Kuitenkaan et halua exäsi vaikuttavan sinun elämääsi. Siispä unohda mielestäsi suhteen lopettamisaikeet, sillä noihin ajatuksiin vaikuttaa exäsi halusitpa tai et.
Olet saanut terapiasta apua irrottautuessasi aikaisemmasta suhteesta. Nyt on aika irrottautua exän varjosta. Pelkäät kertoa seurustelukumppanillesi aikaisemmasta suhteestasi. Pelkäät, että kumppanisi tunteet sinua kohtaan muuttuisivat. Minä puolestani pelkään, että seurustelukumppanisi saattaa kummastella luottamuksen puutetta, jonka hän sinussa näkee. Hän saattaa tulkita varovaisuutesi niin, että sinä et rakasta häntä, koska hän ei tiedä varovaisuuteesi liittyviä taustatekijöitä.
Rohkaisen sinua kertomaan haavoittumisestasi edellisessä suhteessa ja kertomaan vaikeutesi luottaa. Silloin kumppanillasi on mahdollisuus tulita käytöksesi oikein. Jos hän rakastaa sinua, hän antaa luottamksellesi aikaa ja tilaa vahvistua. Oikea rakkaus ei koskaan hylkää kuullessaan totuuden. Suhteeseen vaikuttavat salaisuudet pikemminkin haittaavat suhdetta.
Olet nuori ja sinulla on kaikki mahdollisuudet saada hyvä ja terve seurustelusuhde, jota entinen ei varjosta. Totuus tekee vapaaksi ja uskon tuon lauseen käyvän toteen sinunkin kohdallasi. Onnea matkaan.
KYSYMYS: minulla ei ole ns. ongelmia parisuhteessani, ongelma on pikemminkin oman pääni sisällä. Olen seurustellut avomieheni kanssa 12-vuotiaasta asti. Nyt olemme olleet yhdessä 12 vuotta. En ole tyytymäätön parisuhteeseeni, avomiehelläni ja minulla on yhtenevät tulevaisuuden suunnitelmat. Olemme selvinneet paljosta, en usko, että monien pariskuntien täytyy käydä läpi murrosikä, mikä varsinkin itselläni, oli hankala. Kuitenkin, mieleeni tulee, olenko jäänyt jostakin paitsi? Onko nuoruuteni mennyt ns. hukkaan? Kuinka voisin päästä näistä tunteista, tai saada niihin selvyyttä?
VASTAUS: Olet harvinaisessa elämäntilanteessa, koska olet onnistunut säilyttämään nuoresta iästä huolimatta uskollisen seurustelu- ja parisuhteen. Olette varttuneet lapsesta aikuiseksi yhdessä ja selvinneet myös murroiän myrskyistä. Edelleen olet tyytyväinen parisuhteeseesi. Suunnittelette yhdessä tulevaisuutta ja näyttää siltä, että teillä on samanlaiset haaveet tulevaisuudesta. Tältä osin kaikki on hyvin.
Kuvaat osuvasti, että ongelmasi on pään sisällä. Mietit, oletko jäänyt jostain paitsi, onko nuoruutesi mennyt hukkaan? Totta kai olet jäänyt paitsi monia yksinäisiä kaipauksen hetkiä, alkavia ja päättyviä seurusteluja yms, mutta olet elänyt toisenlaisen nuoruuden. Voisit samalla miettiä, mitä kaikkea olet saanut. Kahta elämää ei voi elää yhtä aikaa. Jos olisit elänyt toisenlaisen nuoruuden, ei sinulla olisi nykyistä avomiestäsi eikä yhteisiä kokemuksia hänen kanssaan.
Ehkä olet kuullut jonkun sanovan, että jotkut nuorena parisuhteeseen sitoutuneet saattavat myöhemmin haikailla vapaata nuoruutta, joka jäi elämättä. Jotkut lähetevät katselemaan, olisiko ruoho aidan takana vihreämpää, mutta näin ei tarvitse olla teidän kohdallanne. Olennaista on, että olette tyytyväisiä yhdessä ja teette parisuhteestanne niin hyvän kuin teille on mahdollista.
Toivon, että vuosikymmenienkin perästä voisitte sanoa edelleen toisillenne: "Sinä olet parasta, mitä minulle on tapahtunut!"
KYSYMYS: Tarvitsen kovasti neuvoa tilanteseeni. Sori jos tämä kaikki on mielestänne typerää ja vien vaan teidän aikanne turhaan, mutta olen nyt niin epätoivoa täynnä. Rintaa puristaa, itkettää koko ajan (enkä voi itkeä tai kertoa tästä kaikesta kenellekään: ei ketään se kovin kiinnosta ja sanotaan vaan että "älä välitä" ja "päästä irti".
Olen 34v nainen, ja poikaystäväni on 43v. normaali, töissä käyvä mies, ilman talousongelmia, eikä ole alkoholisti/narkomaani/mielisairas. Niin minullakin kaikki on ok, olen omavarainen, ilman mitään ongelmia. Olemme tutustuneet toisiimme puoli vuotta sitten ja tulleet hyvin toimeen. On puhuttu paljon siitä, että sovimme toisille, että meidän täytyy olla yhdessä aina ja mennä naimisiin. Tämä on (ainakin ennen oli) yhteinen mielipide, ei vaan minun haaveilua. Hän vaikutti todella luotettavalta ja vakavamieliselta. Sanoi ettei enää ole nuori poika, että tuhlata aikaansa "turhiin" asioihiin kuten treffit ilman sitoutumista (sitähän voi löytää helposti jokaisella treffisivustosta, eikä tarvi sitoutua minuun - ulkomaalaiseen).
Tällä hetkellä joudumme asumaan erillään neljäksi-viideksi kuukaudeksi - olen Venäjän kansalainen ja minulla on Venäjällä tehtävät, jotka on pakko saada loppuun. Ensi vuonna palaan takaisin Suomeen, ja muutamme poikaystävän kanssa yhteen. Näin ainakin taitaa tapahtua suunnittelmamme mukaan... Hän lupasi odottaa minua. Kirjoiteltiin facebookissa, nähtiin muutama kertaa skypeessä. Hän toisteli että rakastaa minua, että odottaa... Näin on mennyt 1,5 kk sen jälkeen kun lähdin pois Suomesta. Vaikka pari kertaa olikin niin, että hän sai minut olemaan mustasukkainen (esim. jätti vastaamatta viestini ja lisäsi samaan aikaan facebookissa jonkun naisen kavereiksi). Kun kerroin hänelle miltä se tuntuu, hän vastasi että minun täytyy rauhoitua, "tuo nainen on vain vanha tuttu", minulla on vainoharhaisuus ja vaan ärsytän häntä niillä epäilyksillä. Sitten taas kaikki oli hyvin.
Ja pari viikkoa sitten kaikki on muuttunut. Hän on lopettanut kaiken yhteydenoton minuun. Sanoo olevansa masentunut. Jättää nyt viestini vastaamatta ja jopa lukematta, tai voi vastata lyhyeksi ettei jaksa kirjoitella. Skypeellä soittamisesta sanoo että "en ole vielä kotona" tai "ei nyt ole hyvä päivä". Minun täytyy sanoa että olen ihan kärsivällinen ja pidättyvä ihminen, en ärsytä viestillä monta kertaa päivässä enkä kirjoita edes joka päivä... Ikävät aavistukset painaavat mieleni. Ehkä hän on todella masentunut, niin rauhaan jättäminen ei olisi nyt paras keino auttaa häntä. Voi olla myös että siellä on toinen nainen, jonka takia hän välttää minua.
Ehkä hän ei sano minulle että suhteemme on päättyneet, koska ei tiedä vielä onko tuo nainen riittävästi sopiva... Sellaista nyt päässäni pyörii. Hän ei kerro mistä se masennuksensa johtuu (jos se todella pitää paikkaansa), eikä sano että minun on viisainta jättää hänet rauhaan. On vielä jäljellä 2,5 kk odottamista, jonka jälkeen voisin lähteä hänen luokseen. En tiedä mitä tehdä, miten käyttäytyä oikein. Minä rakastan häntä. Sisälläni vielä elää usko parempaan, vaikka kohta se varmaan kuolee... En jaksa enää elää sillä epävarmuudessa. Voiko siitä selvitä?
Kiitos vastauksestanne etukäteen. Ja kiitos ainakin siitä että luette sitä, koska ei minulla ole ketään jolle voisin kertoa tunteistani.
Epätoivossa
VASTAUS: Tuntui ikävältä kuulla, että sinulla ei ole ketään jonka kanssa voisit jakaa noita tunteitasi ja tulla kuulluksi, lohdutetuksi ja rauhoitetuksi. Hyvä kun kirjoitit. Hädän ja pelon hetkinään ihminen tarvitsee toisen ihmisen turvallista läheisyyttä rauhoittuakseen. Toivottavasti näistä muutamasta ajatuksestani voisi olla edes jonkin verran apua sinulle ja että ne toisivat sinulle tunnetta, että hätäsi on ollut mielessäni.
Luulen, että aika moni jakaa epätoivon ja epävarmuuden kokemuksesi tuoreessa parisuhteessa tai etäsuhteessa olemisesta.
Kirjoitat, että tapasit puoli vuotta sitten miehen joka kanssa tulitte niin hyvin toimeen, että aloitte suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja naimisiinmenoa ”sovimme toisillemme, meidän täytyy olla yhdessä aina ja mennä naimisiin”. Jouduit kuitenkin muuttamaan toiseen maahan muutamaksi kuukaudeksi melko pian suhteenne alun jälkeen. Piditte yhteyttä facebookin ja skypen välityksellä. Kerrot, että sinulla heräsi jonkin verran mustasukkaisuudentunteita kun mies ei vastannut viestiisi ja lisäsi uuden naispuolisen fb kaverin. Pari viikkoa sitten mies kuitenkin lopetti yhteydenpidon ja lakkasi vastaamasta viesteihisi. Selitykseksi hän sanoi olevansa masentunut.
Parisuhteiden alkuihin liittyy usein voimakkaita tunteita moniin suuntiin. On ihanaa ihastua, rakastua, löytää joku joka tuntuu sopivalta ja oikealta. Tulevaisuus näyttää olevan täynnä mahdollisuuksia johonkin uuteen, ihanaan. Samanaikaisesti kuitenkin mielessä häilyvät pelot. Tunteeko hän varmasti samoin? Onko hän yhtä tosissaan kuin minä? Entä jos tämä päättyykin? Voinko luottaa? Toinen ihminen tuntuu niin kiehtovan uudelta ja kartoittamattomalta – täynnä mahdollisuuksia olevalta. Toisaalta toisen vieraus, tuntemattomuus myös pelottaa, tekee epävarmaksi. Emmekä koskaan suhteen alussa voi olla täysin varmoja siitä, mihin kaikki vie.
Ei ole helppoa kun pari suhteen alkumetreillä, jolloin parisuhteen perusta on vielä hauras, joutuu etäsuhteeseen. Kun pitäisi voida luottaa yhteiseen ja yhteyteen, välimatkasta huolimatta. Mietin miten paljon ehditte tutustua toisiinne ennen etäsuhteeseen joutumistanne? Kuinka paljon ehditte puhua ja jakaa toisille omia henkilökohtaisia teemojanne? Tällainen syvemmän tason jakaminen usein liittää paria vahvemmin toisiinsa ja lisää luottamusta ja turvallisuudentunnetta. Tuliko sinulle esimerkiksi yllätyksenä miesystäväsi masennus?
Teillä on miesystäväsi kanssa yhdeksän vuotta ikäeroa. Ikäerolla ei sinällään ole merkitystä. Kuitenkin se saa minut miettimään teidän kummankin parisuhdehistoriaa, aiempia kokemuksianne ja niiden merkitystä teidän suhteeseenne. Suhdehistoriamme vaikuttaa väistämättä siihen miten luottavaisena, toiveikkaana, epävarmana, jne. lähdemme uuteen suhteeseen. Tutustuitteko tähän puoleen toisianne? Onko sinulle tietoa miesystäväsi aiemmista parisuhteista? Onko hänellä taustassaan pitkiä parisuhteita? Jos, niin millaisia ja miten ne ovat päättyneet? Vai onko hän elänyt yksin, eikä ole jostain syystä sitoutunut? Jos näin,niin miksiköhän? Entä mikä on oma parisuhdehistoriasi? Miten ajattelet, että omat aiemmat kokemuksesi vaikuttavat nyt tähän tilanteeseen? Jäin myös miettimään, että onko sinulla ympärilläsi läheisiä ihmisiä? Jos ei ole, niin voiko olla niin, että suhteesi miesystävään merkitys korostuu ehkä liikaakin. Siksi voi tuntua niin korostetun ahdistavalta elää epävarmuudessa ja kestää yhteydettömyyttä.
Mietin, voisitko kirjoittaa miesystävällesi lyhyen kirjeen, jossa sanot, että sinusta tuntuu ikävältä, että yhteydenpito välillänne on yhtäkkiä lähes loppunut. Se huolestuttaa sinua. Kysy häneltä mitä hän tässä tilanteessa toivoisi sinulta. Onko jotain mitä sinä osaltasi voisit mahdollisesti tehdä ollaksesi hänen tukena? Voit kysyä myös häneltä, mitä hän tässä kohtaa ajattelee teistä parina. Onko hän edelleen samaa mieltä kuin ennen? On tärkeää, että pystyisit kirjoittamaan mahdollisimman rauhallisesti ja selkeästi. Voi olla, että hän ei vastaa. Mutta toisaalta todennäköisesti hän jossain kohtaa lukee kirjeesi. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää sietää epävarmuutta ja odottamista. Toivon, että löytäisit tueksesi jonkun ihmisen, joka jaksaisi kuunnella sinua ja auttaa sinua kannattelemaan epävarmuutta.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen perheneuvoja Helena
