KYSYMYS: Huolenani on yleistynyt riitely. Lähinnä riitoja tulee lapsiin liittyvistä asioita. Olemme uusioperhe. Asumme erillään virallisesti, mutta käytännössä olemme aina yhdessä perheenä. Tuo perhe tuntuu kuitenkin puuttuvan. On minä ja minun lapsi ja sinä ja sinun lapset. Olemme olleet yhdessä jo yli seitsemän vuotta. Nyt nuo riidat ovat kuitenkin yleistyneet ja rakentavaan keskusteluun emme kykene vaan syyttelyksi menee. Väittelyä oikeasta ja väärästä. Oman lapsen puolelle asettumista. Ihan typeriä riitoja, mutta niitä vaan aina tulee kun käymme selvittämään lasten välisiä riitoja. Tarvitsisimme tähän tilanteeseen apua ja neuvoja. Kovin mahdottomalta tilanne nyt tuntuu. En haluaisi erota, mutta yhdessä olo tuntuu välillä niin vaikealta. Lapset tietysti myös kärsivät omusta riidoistaan ja kun me aikuiset sitten vielä riitelemme heidän riidoista. Lähden omaan kotiini nyt. En vaan jaksa. Mitähän tässä nyt voisi tehdä, että asiat saataisiin sellaisiin uomiin että yhdessä voisimme olla. Mistä apua joka auttaisi meitä? Onko jokin terapia oikea paikka vai mikä neuvoksi?
KieloOrvokki, 37v
VASTAUS: Hei KieloOrvokki! Kirjoitit, että olette eläneet uusperhe-elämää yli seitsemän vuotta. Noihin vuosiin mahtuu varmaankin monenlaisia vaiheita. Onkohan niin, että olette nyt jonkinlaisessa kriisivaiheessa? Parhaimmillaan tällainen kriisivaihe voi johtaa positiiviseen muutokseen, jos kaikki asianosaiset sitä aidosta haluavat. Tärkein kysymys tietenkin on, mitä sinä ja kumppanisi tulevaisuudelta toivotte ja ovatko nämä toiveet yhteensovitettavissa?
Jäin miettimään uusperheenne rakennetta: montakohan lasta sinulla ja kumppanillasi on, minkä ikäisiä, kumpaako sukupuolta ja mitenköhän lapset tulevat toimeen keskenään... Lisäksi mietin, että kuinkahan paljon lapset viettävät aikaa toisen biologisen vanhempansa luona ja jääkö parisuhteelle kahdenkeskistä aikaa kaiken tämän keskellä...?
Kun tapaan uusperheitä täällä perheneuvonnassa, piirrän usein ensitapaamisella fläppitaululle jonkinlaisen hahmotelman uusperheen rakenteesta ja rajoista. Lisäksi minua kiinnostaa, kuinka paljon perheen ulkopuoliset henkilöt (esimerkiksi exät ja ex-sukulaiset) vaikuttavat uusperhe-elämään. Kartoitan myös mahdolliset tukiverkostot uusperheen ympärillä. Tämä kaikki auttaa minua - mutta usein myös asiakkaitani - ymmärtämään, kuinka monimutkaisesta kuviosta uusperheessä onkaan kysymys.
Kirjoitit, että olette käytännössä aina yhdessä perheenä, mutta toisaalta perhe (eli me-henki) tuntuu puuttuvan. Asetelma "minä + minun lapseni" vs. "sinä + sinun lapsesi" on pidemmän päälle varsin kuluttava. Tuhannen taalan kysymys lienee, miten saisitte yhteishenkeä vahvistetuksi? Onkohan teillä aina ollut tämän kaltainen asetelma? Usein kriisitilanteessa uusperheen yhteishenki rakoilee ja biologiset linjat korostuvat. Näin ei saisi jatkua kovin pitkään niin lasten kuin aikuistenkaan hyvinvoinnin tähden.
Kirjoitit huolesi olevan yleistyneen riitelyn, johon olet nyt väsynyt. Toisaalta et tahtoisi erotakaan ja pohdit ammattiavun hakemista. Suosittelen sitä lämpimästi! Voisitte hakeutua ensin pariterapiaan kumppanisi kanssa ja myöhemmin voisitte yhdessä terapeutin kanssa pohtia lasten mahdollista osallistumista työskentelyyn. Suosittelen teitä kääntymään alueenne Perheasiain neuvottelukeskuksen puoleen. Pari- ja perheterapiapalveluja löytyy runsaasti myös yksityissektorilta.
KYSYMYS: Olen eronnut pitkäaikaisesta avopuolisostani muutama kuukausi sitten. Meillä on eroprosessi vielä vähän kesken. Itse tunnen, että ero oli tähän hetkeen oikea ratkaisu. Seurustelimme lähes kymmenen vuotta. Välillämme oli jotain erityistä ja luulin, että emme eroaisi koskaan. Mutta tarpeeksi monen vastoinkäymisen vuoksi tahdoin erota. Tunteeni häneen ovat muuttuneet paljon, vaikka toki hän on minulle edelleen erittäin tärkeä ihminen. Kun tutustuimme, exäni oli vakavasti masentunut. Autoin häntä elämänilon etsimisessä ja vedin hänet ylös pohjalta ja annoin itsestäni kaiken hänelle. Siihen meni muutama vuosi. Kun hän sitten sai pikkuhiljaa elämäniloa takaisin ja alkoi elää, jäin minä osittain pois hänen elämästään. Yritin ymmärtää aluksi, että hän tarvitsee tilaa. Kuitenkin minusta tuntui, että olin yksin. Toisinaan jopa toivoin, että hän olisi sama ihminen kuin tutustuimme, vaikka en tietenkään halunnut, että hän masentuu.
Jäin usein yksin itkemään kotiin, kun hän lähti johonkin kavereidensa kanssa. Minä kävin töissä, maksoin lähes kaiken ja hoisin kodin. Ennen pystyimme puhumaan asioista, mutta nyt joku muuri oli tullut väliimme. Kului muutama vuosi ja minä vain jaksoin eteenpäin, vaikka välillä itsekin olin masentunut, enkä saanut siihen tarvittavaa tukea. Kesällä olin jo miettinyt, kuinka suhteemme oli mennyt tähän jamaan ja olin onneton. Olin useasti pyytänyt exääni muuttamaan käytöstään, mutta juuri mitään ei tapahtunut. Tapasin kesällä uuden tuttavuuden, josta on tullut minulle erittäin läheinen nyt eromme jälkeen. Vaikka emme tunteneet toisiamme, pystyin puhumaan hänelle lähes kaikesta. Kerroin kaikki minun ja exäni suhteen ongelmat ja pystyin käsittelemään asiat. Aiemmin olin vain yrittänyt exäni kanssa selviä asioita ja kun siitä ei mitään tullut, niin hyväksyi hiljaa asiat ja toivoin vain, että kyllä se vielä paremmaksi muuttuu.
Halusin siis erota mm. siksi, että menetin luottamuksen, olin loppu hoitamaan kaiken yksin, ex jäi kiinni pettämisestä pariinkin otteeseen ja tahdoin vihdoinkin elää ja saada asiani kuntoon. Minulla tuli vain yhtäkkiä mitta täyteen, kun pystyin käsittelemään kaiken sisälläni. Ilmoitin erosta ja se tuli järkytyksenä exälleni, sillä olen ollut hänelle itsestäänselvyys. Nyt olen eromme jälkeen tutustunut tähän uuteen tuttavuuteen paremmin ja hän on ollut tukenani ja auttanut minua paljon. Meistä voisi tulla jotain vakavampaakin, mutta minulla on siis vielä vähän exäni kanssa välit selvimättä. Ex on muuttunut osittain paljonkin, hoitaa kotiaskareita ja näyttää rakkauttaan minua kohtaan. Hän tahtoisi, että annan hänelle toisen mahdollisuuden. Minusta vain tuntuu, että en jaksa antaa elämästäni enää yhtään siihen, että hän korjaisi virheensä. Olen antanut siihen monta mahdollisuutta, mutta hän heräsi vasta kun lähdin kotoa.
Hän ei ole vieläkään täysin parantunut masennuksesta ja uhkailee itsensä satuttamisella. Itse haluaisin olla kavereita, mutta hän sanoo, että en tule näkemään enää ikinä häntä, jos en anna mahdollisuutta. En itsekään oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että olen tutustunut tähän ihanaan uuteen tuttavuuteen, vaikka enhän minä ole mitään väärää tehnyt, sillä olemme jo eronneet. Voiko luottamus palautua enää? Kannanko turhaan syyllisyyttä uudesta tuttavuudestani, jonka avulla olen vihdoin saanut nauraa pitkästä aikaa ja kokea kivoja asioita? Mitä jos ex tekeekin itselleen jotain, jos en anna mahdollisuutta? Tämä liitto oli ensimmäinen vakava suhteeni, enkä tiedä mikä on oikea tapa toimia..
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Hyvä ystävä, mieleeni tulee, että olet tällä hetkellä oman elämäsi tienristeyksessä, jossa katsot mennyttä matkaasi ja mietit tulevaa suuntaa. Älä pidä kiirettä, vaan pysähdy hetkeksi tähän risteykseen. Katsotaanpa ensin hieman taaksepäin: kerroit eronneesi hiljattain pitkäaikaisesta parisuhteesta. Yhteiseen matkaanne kuului monenlaisia vaiheita; myötä ja vastamäkiä. Exäsi kärsi vaihtelevista masennusjaksoista, mutta sinä jaksoit pitkään olla hänen apunaan ja tukenaan. Ajan myötä olit itsekin ajoittain masentunut, mutta et kokenut saavasi siihen vuorostasi tukea exältäsi. Lopulta halusit erota mm. luottamuksen menettämisen, yksinäisyyden ja exäsi toistuvan uskottomuuden vuoksi. Ymmärrän eropäätökseesi johtaneet tekijät hyvin, mutta onko niin, että itse koet vielä jonkinlaista syyllisyyttä eroratkaisustasi? En tiedä ikäänne, mutta luultavasti olette molemmat muuttuneet yhteisen matkanne varrella paljon. Ne tarpeet ja toiveet, joiden perusteella aikoinanne valitsitte toisenne kumppaneiksi, ovat ehkä muuttuneet (esimerkiksi hoivaamisen ja hoivatuksi tulemisen suhteen).
Muutama kuukausi sitten kerroit exälle eropäätöksestäsi. Olitte tulleet yhdelle elämän risteysasemista, jossa jokainen joutuu pohtimaan seuraavaa suuntaa. Käviköhän niin, että sinä jarrutit risteyksessä, mutta exäsi olisi halunnut jatkaa matkaa kanssasi entiseen tapaan? Kun toinen painaa jarrua ja toinen kaasua, tilanne jumiutuu. Nyt exäsi vaatii sinua antamaan hänelle vielä uuden mahdollisuuden, mutta itse olet epävarma. Kuuntele rauhassa tätä tunnetta ja mieti, mitä se sinulle kertoo. Mistä kaikesta halusit erota kun erosit exästäsi? Mitä kaipaat suhteestanne ja mitä et enää kaipaa? Minusta kuulostaa julmalta - suorastaan väkivaltaiselta - että exäsi uhkailee sinua itsensä vahingoittamisella. Hänen masennustaustansa tuntien olet ymmärrettävästi huolestunut tilanteesta, mutta exäsi on kuitenkin itse vastuussa omasta elämästään. Voit ohjata häntä hakemaan apua itselleen, mutta sinun tehtäväsi ei ole enää hoitaa häntä. Kuten kirjoitit, eroprosessinne on vielä kesken ja se vie oman aikansa. Tässä tilanteessa suosittelen, että käsittelette sitä molemmat tahoillanne, mahdollisesti ammattiauttajan luona. Jumiutuneesta tilanteesta täytyy pikkuhiljaa päästä eteenpäin ja jatkaa matkaa.
Mitä uuteen ihmissuhteeseesi tulee, niin suosittelen sinua etenemään hitaasti. Tärkeää on, että toivut nyt rauhassa itse erosta ja pidät hyvää huolta itsestäsi. Kysyit, kannatko turhaa syyllisyyttä uudesta ihmissuhteesta, jossa koet iloisia asioita (joita olet ehkä jo pitkään kaivannut elämääsi?). Minusta olisi tässä tilanteessa tärkeää erottaa pitkän suhteen päättyminen ja uuden aloittaminen toisistaan. Joskus uuden ihmisen löytäminen vauhdittaa ehkä jo pitkäänkin muhimassa ollutta eropäätöstä. Vaikka uusi ihminen ei olisikaan syynä eroon, saattaa se jätetyn osapuolen silmissä siltä vaikuttaa aiheuttaen jätetyssä katkeruutta ja jättäjässä syyllisyyttä. Uuden ihmissuhteen ennuste on sitä parempi, mitä selkeämmin vanha suhde on surtu ensin pois. Silloin on jälleen tilaa uudelle. Bruce Fisherin kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, on tarkoitettu erotilanteen kartaksi ja kompassiksi. Suosittelen sinua tutustumaan siihen.
KYSYMYS: Hei miten voin olla.. Mies on ahdistunut meidän suhteesta, samoin minä. Mies välillä on sanonut että olen tärkeä hänelle ja välillä riitojen aikana huutaa ja raivoo mulle suksi helvettin hänen elämästä.. Ensimmäinen ihminen kehen olen luottanut täysin, on minun avomieheni, mutta tapahtui se käänne niin että hän on valehdellut työasioitaan minulle 2,5 mielestäni ja monen tuttujen mielestä mies teki erittäin liikaa töitä, että vaikutti parisuhteseen ja perhe elämään.. Jälkeen päin mies riidan yhteydessä huutaen minulle että hän on ottanut itse ylimääräistä työtä sen takia että on ahdistunut koti olostaan.. Mutta sillä väliin kuin mies otti ylimääräisen työn ja yritti ajattella että työn teolla pystyy hoitaa pahaa oloan, niin minulla oli silloin masennus, mutta silti yritin hoitaa kodin ja lapset + työ. Yritin jollain tavoin siinä keskustella mieheni kanssa parisuhteesta, mutta miehen vastaus on "EN TIEDÄ, EN OLE PUHUJA IHMINEN".
Aina on toi ollut sama nauha kun kysyn että mikä on, voitko kertoa mikä hätänä? Mies vastaa aina että ei mikään on vaa väsynyt, mutta mies on aina omissa oloissaan ja hiljanen.. Ei nähnyt lapsia eikä minua. Mä aloin muuttua siitä kun ei ole seksiä, ei ole minkään näköinen yhteys, kun riidat ja paha olo molemmille. Mies haluaa eron minä en, rakastan siitä huolimatta mitä on ollut ja on vielä.. Miten voin luottaa mieheni?? Ja mieheni tytöllä, jota pidän kuin omaa tytärtäni ja jonka olen kasvattanut ja huolehtinut kuin omaa lihaa ja verta, tytöllä on todettu sairaus jonka kohtalo on tuskallinen kuolema. Tyttö on nyt 10v.
Mutta parisuhde ongelmat alkoi jo paljon aikasin ennen kun lapselle todettu ton kohtalon.. Nyt yritän että ollaan arjessa ja normaali arki ja yrittää päivä kerrallaan mennä mutta kun painaa parisuhde asia niin että välillä ei meinaa pysyä järjissään.. Eilen tuli tyhmästä asiasta taas riita ja mies huutaa mulle mä vihaan sinua kun ahdistat minua kun on aina sanomassa jotain valitus, tämän valituksen mieheni tarkoitti että kuin laitoin viestin hänelle että minä ja hänen tytär jäädään vielä toisen yön minun ystävän luona että hän sais olla rauhassa kotona mitä on joskus toivonut, sitten odotin vastausta viestiin että laittas vaikka "ok" tai jotain vastaavaa, niin ei kuulunut mitään. Olin loukkaantunut olis kiva saada edes viestin kautta vastausta, mutta soitin seuraavana päivänä miehelleni, että tuleeko hakemaan meitä pois mun ystävän luota.. Niin hän hoitaa eka pari asia ennen kuin tulee hakemaan ja siinä minä kysyin että miksi ei vastannut minun viestiin ja olis kivaa saada tietää että tuliko viesti perille ja että ei voi aikuinen mies aina voi käyttäytyy miten sattuu. Siinä vaihessa mies käytti rumaa kieltä ja rupesi huutamaan ja kotona raivoamaan. Mulla on henkinen ja fyysinen terveys pettänyt jo.. Mutta haluan saada minun mieheni takas ja meidän kodin iloisemmin, mutta yksin en jaksa kaiken tämän keskellä.
_____________________________________________________________________________________
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Minulla herää iso huoli sinun jaksamisestasi. Kirjoitit, että henkinen ja fyysinen terveytesi on jo pettänyt... Mitähän mahdat tällä tarkoittaa? Oletko saanut apua terveysongelmiisi?
Mitä parisuhteeseesi tulee, niin tilanteenne kuullostaa minusta varsin tulehtuneelta. Kirjoitit, että olette molemmat ahdistuneita miehesi kanssa ja olette etääntyneet toisistanne. Asioista keskusteleminen on vaikeaa. Riitojen aikana miehesi huutaa ja raivoaa sinulle... Kuinka kauan mahdat jaksaa tätä? Kirjoitat, että miehesi haluaisi erota, mutta sinä et, sillä rakastat häntä kaikesta huolimatta. Jäin miettimään, että oletko myös jollakin tapaa riippuvainen miehestäsi (esimerkiksi taloudellisesti)? Vaikuttaa siltä, että olet varsin yksin murheidesi kanssa. Onko sinulla ketään läheistä, kenen kanssa voit jakaa ajatuksiasi?
Minusta olisi nyt ensiarvoisen tärkeää, että hakisit keskusteluapua itsellesi esimerkiksi terveysasemasi tai työterveyshuoltosi kautta. Keskusteluapumahdollisuuksista voit tiedustella myös alueesi Perheasiain neuvottelukeskuksesta. Palvelu on luottamuksellista ja maksutonta.
Älä jää yksin huoliesi kanssa vaan hae apua jo tänään!
KYSYMYS: Olen 33-vuotias nainen ja ollut 2,5 vuotta etäsuhteessa; välimatkaa seurustelukumppaniini on 120km. Näemme kyllä usein ja yhdessä vietämme 3-4 yötä viikossa. Molemmilla on omat asunnot, hyvät työt ja asiat kunnossa.
Minulla on alle kouluikäinen poika edellisestä liitosta, hän asuu pääasiallisesti entisen puolisoni luona. Minulla lapseni on n.8 pvää/kk. Seurustelukumppanillani puolestaan on 2 alle kouluikäistä tyttöä jotka asuvat hänen ex-puolisollaan ja tapaamiset ovat suunnilleen samalla aikataululla kuin minulla.
Ongelmaksi alkaa näin 2,5 vuoden seurustelun jälkeen muodostua se että haaveilen yhä enemmän ja enemmän yhteisestä kodista. Seurustelukumppanini jakaa kyllä haaveeni mutta koska molempien lapset asuvat eri paikkakunnilla olemme pattitilanteessa jossa kumpikaan meistä halua muuttaa kauemmas heistä. Muutto tarkoittaisi pakostakin jommalle kummalle luopumista lasten kanssa vietetystä arkipäivä-ajasta sillä päiväkodit ja esikoulut ovat noilla lasten asuinpaikkakunnilla tästä johtuen matkat ja kuljetukset olisivat pienille lapsille kohtuuttomat.Olemme siis jumissa. Seurustelukumppanini kestää tilanteen paremmin kuin minä. Ajoittain koen toivottomuutta siitä ettei tämä tilanne helpota kenties vielä vuosiin. Lapset ovat vielä niin pieniä. Pelkään etten jaksa. Riitelemme nykyään useammin koska välimatka kiukuttaa. Rakastan hänta todella ja koen että hän on minulle se oikea. Olemme kestäneet yhdessä paljon, molempien avioerot ja elämien uudelleen rakentamiset. Olemme myös läheisiä toistemme lähisuvulle ja yhteisiä kavereita on muodostunut. Tunnemme molemmat vahvasti että kuulumme yhteen. Pystymme puhumaan kaikesta mutta tästä yhteisestä kodista saamme nykyään aina vain pahaa mieltä aikaan jommalle kummalle.
Mitä jos emme koskaan saa yhteistä perhettä? Tällainen tilanne ei riitä minulle enää kauaa. Pelottaa että ajaudun tuskissani eroamaan muuten hyvästä suhteesta. Miksi en pysty tyytymään siihen mitä meillä nyt on? Pystynkö 'opettamaan' itseni tyytymään? Pelkään että alan syyllistää seurustelukumppaniani siitä ettei hän muuta luokseni, vaikka olen itse ihan yhtä muuttohaluton.
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Kirjoitat kauniisti parisuhteestasi: rakkautta on paljon ja koet, että kumppanisi on sinulle se oikea. Yhteenkuuluvuudentunteenne on vahvaa. Nämä edellä mainitut asiat kuullostavat minusta kaikkein tärkeimmiltä ja oleellisimmilta tässä kokonaisuudessa. Olette onnekkaita kun olette löytäneet toisenne.
Ongelmaksi kuvaat voimistuvan toiveesi yhteisestä kodista, joka ei ole kuitenkaan helppoa toteuttaa nykyisessä elämäntilanteessa. Maantieteellisestä välimatkasta huolimatta pystytte järjestämään säännöllisiä tapaamisia ja viettämään noin puolet öistä yhdessä. Minusta tämä kuullostaa kohtuullisen hyvältä ja toimivalta järjestelyltä - joskin ymmärrän kaipuusi tiiviimpään yhdessäoloon. Jos teistä kumpikaan ei ole kuitenkaan tällä hetkellä valmis vaihtamaan paikkakuntaa, on yhteenmuutto yhtälönä mahdoton. Minusta on hienoa, että osaatte pohtia asiaa myös lasten näkökulmasta.
Kirjoitat, ettei tällainen tilanne riitä sinulle enää kauaa ja kysyt, miksi et pysty tyytymään siihen (hyvään) mitä teillä nyt on. Se on hyvä kysymys, johon minulla ei ole antaa suoraa vastausta, mutta haastan sinut pohtimaan hieman tätä asiaa. Mikä on sinulle riittävän hyvää? Mistä olet valmis tinkimään? Entä mikä on sinulle luovuttamatonta? Kirjoitit pelkääväsi, että tyytymättömyytesi voisi johtaa jopa eroratkaisuun. Mitä silloin menettäisit? Mitä saisit tilalle? Kumpaa valintaa arvelet katuvasi myöhemmin vähemmän; hyvän (etä)suhteen jatkamista vai eroamista?
Entäpä jos asia ei olisikaan niin mustavalkoinen (eli suhteen jatkaminen nykyisellään tai sen lopettaminen)... Minkälaisiin kompromisseihin olisit valmis omalta puoleltasi? Entä kumppanisi?
Kirjoitit, että olette kestäneet kumppanisi kanssa yhdessä paljon, mm. avioeroprosessit. Teillä on molemmilla pienet lapset aiemmista suhteistanne. Nyt pohditte uusperheen perustamista. Se on varsin erilainen lähtökohta kuin lapsettoman pariskunnan yhteisen elämän suunnittelu. Nyt huomioon täytyy ottaa monta muuttujaa (molempien lapset, exät, hoito- ja työpaikat, asumisjärjestelyt, ym.) Palapeli on paljon monimutkaisempi, mutta ei mahdoton. Palojen loksahtaminen kohdilleen kestää usein vaan kauemmin kuin ydinperhettä perustavilla. Uusperheellistymisen sanotaankin olevan prosessi, joka kestää vuosia. Olette siinä mielestäni vielä alkuvaiheessa. Aikaa, kärsivällisyyttä ja joustavuutta tarvitaan.
Jos rakkautta ja tahtoa on riittävästi, uskoisin, että käytännön asiat järjestyvät ajallaan. Uusperhekirjallisuuteen perehtyminen voisi auttaa teitä. Voisitte aloittaa vaikkapa Kaisa Raittilan ja Päivi Sutisen (2008) kirjasta Huonetta vai sukua - Elämää uusperheessä. Suosittelen teitä myös tutustumaan [url=www.supli.fi]Suomen Uusperheiden Liitto[/url] ry:n nettisivuihin. Vertaistuki saattaa osoittautua tärkeäksi tällaisessa elämäntilanteessa. Monista haasteista huolimatta uusperheellistyminen on uusi mahdollisuus!
KYSYMYS: Tarvitsen/tarvitsemme apua parisuhteessa joka on nyt kohdannut niin suuren kriisin ettemme sitä enää pysty selvittämään.
Eli, meillä on ollut molemmin puolista pettämistä ja valehtelua. Kaiken olen oikeastaan minä aiheuttanut omilla toiminnoillani. Olen siis paljastunut viime kesänä puolisolleni salasuhteesta joka oli enemmänkin henkistä kuin fyysistä tapailua ja viestien vaihtelua. Tämä suhde oli ajankohtainen n. 2v sitten ja sitä kesti n.1kk. Koskaan en tilannetta päästänyt siihen pisteeseen että se olisi muuttunut seksuaaliseksi suhteeksi. Tiedän, se ei tasaa sitä asiaa mitenkään. Tein väärin ja silloin sen myöskin ymmärsin ja lopetin suhteen kun tajusin miten tyhmästi olen tekemässä. Toinen asia mistä myös paljastuin samalla kertaa oli se että olin lähetellyt laivalla tapaamalleni naiselle viestejä joilla ei ollut itselleni mitään tarkoitusta, typerää itsetunnon boostaamista. Tuo viestittely ei siis johtanut mihinkään vaan oli hetken päähänpisto ja kesti sen ajan kun join kahvia tauolla töistä. Väärin tehty, tiedän.
Nämä asiat kun paljastuivat kesällä niin puolisoni oli ehdoton sen asian suhteen että ero on ainoa vaihtoehto ja sen myös silloin hyväksyin.
Asiasta kului muutamia viikkoja ja koitti se päivä kun olimme lähdössä hänen vanhemmilleen kertomaan tätä asiaa niin ehdotin että saanko minä olla se joka sen heille kertoo. Johon puolisoni vastasi että "en mä tässä nyt ole mihinkään lähdössä, ei tarvitse puhua mitään". Tästä luonnollisesti sain toivoa että tunnelin päässä on valoa ja töitä tekemällä saisimme asiat kuntoon.
Töitä siinä tehtiinkin, en painostanut, autoin lapsen hoidossa, annoin hänelle tilaa ja omaa aikaa niin paljon kuin suinkin pystyin. Lähdin jopa lapsemme kanssa maalle mummolaan että äiti saa touhuta omia asioitaan.
Ennen kaikkea pyysin anteeksi.
Kunnes tuli uudenvuodenaatto, jolloin minulle paljastui että hänellä on ollut loka-marraskuun ajan seksisuhde toiseen mieheen. Maailmani romuttui mutta silti osasin antaa hänelle tapahtuman heti anteeksi koska ainoa syyllinen siinä asiassa olen minä itse, minä hänet siihen tilanteeseen ajoin.
Nyt olemme viime päivät yrittäneet keskustella asiasta mutta tilanne on täysin mahdoton. Hän ei omien sanojensa mukaan enään rakasta minua ja haluaa erota kun taas minä rakastan häntä yli kaiken ja teen kaiken voitavani että saisimme asiat kuntoon. Luonnollisesti olen halunnut tietää tapahtuneesta kaiken ja kysellyt ja kysellyt ja kaiken kyselyn jälkeen saanut rehelliset vastaukset missä, milloin ja kuinka monta kertaa. Ei ole ollut helppoa kuultavaa.
Yksi asia, minkä itse näen tässä ongelmaksi on se, että silloin kesällä hän ei juurikaan halunnut keskustella asiasta vaan on miettinyt asiat yksin.
Mitä teemme? En halua luovuttaa kun kyseessä on niin paljon rakkautta ja kaiken lisäksi meitä on tässä perheessä 3. Hän, minä ja ihana 3-vuotias tytär.
Anteeksi sekava teksti, liikaa tunteita mukana.
_____________________________________________________________________________________
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Kiitos rehellisestä kirjeestäsi, ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, että on liikaa tunteita mukana. Miksi ei olisi? Tuntuu sitä, että kesästä lähtien liittonne on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Ja se jos mikä, on raskasta. Tunteiden vaihdellessa on monesti vaikea nähdä selkeäsi, mistä on kyse ja mitä tulisi tehdä. Hätä suhteen mahdollisesta päättymisestä on niin suuri, että on valmis vaikka mihin, esimerkiksi kantamaan yksin syyllisyyden ja vastuun siitä, mitä on tapahtunut.
On hienoa, että pystyt kantamaan vastuun teoistasi ja niiden seurauksista. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettet missään nimessä ole yksin syypää siihen, minkälaisessa tilassa parisuhteenne tällä hetkellä on. Tuntuu siltä, että teillä on ollut molemmin puolin vaikeuksia olla rehellisiä ja avoimia, toisaalta sitoutua ja olla uskollisia. Suhteessanne on ollut eriasteista pettämistä ja salailua.
Loppujen lopuksi ei ole oleellisinta löytää syyllistä ja ongelmien aloittajaa, vaan oleellista on tarkastella rehellisesti sitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulisi tapahtua nyt. Tällä en tarkoita yksityiskohtien onkimista ja kuulustelua, tarkoitan ennemminkin sitä, että anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen edellyttävät yhteistä ymmärrystä siitä, mitä todella on tapahtunut, myös tunnetasolla.
Minulle tuli olo, että olit valmis antamaan puolisolle anteeksi uudenvuoden aattona vähän liiankin hätäisesti. Kirjoitat, että vaikka maailmasi romuttui, niin silti osasit antaa hänelle tapahtuman heti anteeksi. Itse uskon, että olisit tarvinnut siihen enemmän aikaa. Tuntuu siltä, että olet niin vakuuttunut omasta syyllisyydestäsi ja osallisuudestasi puolisosi tekoihin, ettet ole valmis kohtamaan myös sitä puolta, että kumppanisi on tehnyt väärin sinua kohtaan ja se on haavoittanut sinua.
Anteeksi antamiseenkin voi kulua aikaa, molemmin puolin. Joskus olemme valmiit antamaan anteeksi edes asiaa käsittelemättä, jotta emme vain menettäisi toista. Se ei ole kuitenkaan viisasta. Sydän tarvitsee aikaa toipuakseen ja pettymys tarvitsee tien purkautuakseen.
Hiljalleen pitäisi selvittää, mitä te haluatte nyt ja mihin te kaksi olette valmiina. Se ei yksin riitä, että sinä olet valmis tekemään kaiken voitavasi. Liittonne korjaamiseen tarvitaan molempia.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että teidän kannattaa ratkaista ristiriitanne ja yrittää palauttaa menetetty luottamus. myös sen takia, että perheessänne on teistä molemmista täysin riippuvainen lapsi. Hänen takiaan kannattaa ainakin yhdessä miettiä, ovatko ongelmanne sellaisia että ne pystyy ratkaisemaan. Luulen, että merkittävintä, ei ole se, mitä on tapahtunut, vaan se mihin olette valmiita nyt. Oletteko molemmat valmiita tekemään työtä, keskustelemaan ja antamaan anteeksi ja sitä kautta antaa perheellenne vielä mahdollisuus? Ehdotan, että, jos mahdollista, käännytte ammattiauttajan puoleen. Paikkakuntanne kirkon perheneuvonta auttaa teitä varmasti mielellään, vaikka ehkä joudutte apua hiukan jonottamaan.
KYSYMYS: Olen 29-vuotias nainen ja olen ollut parisuhteessa 3 vuotta sekä asunut avoliitossa pian 3 vuotta. Avomieheni täytti joulukuussa 35 vuotta. Olen ollut työtön syyskuusta 2009 lähtien, koska minulla ei ole minkäänlaista ammattia, niin en pääse helposti töihin. Avomieheni jäi työttömäksi huhtikuussa 2012. Avomiehelleni on maistunut tämän jälkeen todella paljon alkoholi. Hän saattaa juoda 4 päivää putkeen. Pisin juomisputki oli heinäkuussa 2013, kun hän joi 7 päivää putkeen. Meillä ei ole yhteisiä lapsia. Avomiehellä on entisestä liitostaan 3 lasta. Lapset asuvat äitinsä ja isäpuolensa kanssa 1km päässä meistä. Tyttö on käynyt meillä jonkin verran, pojat eivät, koska toinen pelkää koiria ja toinen on koirille allerginen. Avomieheni ei vietä poikien eikä muutenkaan lastensa kanssa kovinkaan paljoa aikaa. Avomieheni joi tässä kuussa alkukuusta ja oli melkein 3 viikkoa juomatta, kunnes alkoi juomaan perjantaina ja lopetti maanantaina. Suunnittelimme että lähdetään mökille ja oltais selvinpäin. Tämä ei sovi avomiehelleni. Mukaan lähtis minä, minun 2 koiraani sekä avomieheni. En ole rakastanut avomiestäni 1-1.5 vuoteen. Olen lähtemisen kannalla, sillä suhteemme ei vain tule toimimaan. Mies ei anna lähteä. Hokee aina ettei minun kannata lähteä. Olen perunut 3-4 asuntoa miehen takia, luullen että hän muuttuu ja lopettaa juomisen, tuloksetta.
Olen vääntänyt miehelleni rautalangasta ja ratakiskosta meidän asioista, mutta turhaan. Tuolle ei mene mikään jakeluun. Juomisessa ei muuten olisi mitään, mutta hänen käyttäytymisensä muuttuu väkivaltaiseksi, ei ole minua lyönyt, mutta nyrkillä on lyönyt seiniin (tämä vähentynyt huomattavasti). Miehellä on humalapäissään tapana kuunnella musiikkia ja suht isolla (ei kuulu naapuriin), niin etten voi nukkua (meillä menee makuuhuone ja olohuone niin, että makuuhuoneen ja olohuoneen välille jää n. 90cm (mitattu olohuoneen lähimmäisen seinän nurkasta makuuhuoneen oven alkukarmille) ja n. 82cm vinottain, niin tulee avomieheni tietokone ja musiikki kuuluu erittäin hyvin makuuhuoneeseen. Järjestystä on hankala siirtää, niin ettei miehen kone olisi nuin lähellä makuhuoneen ovea. Mies tietää että en rakasta häntä, eikä minulla ole tunteita häntä kohtaan sekä sen että haluan muuttaa pois. Siitä huolimatta en mieheni mukaan saisi muuttaa. Kohta en saa enää yhtään asuntoa mistään, kun ole ne jo niin monta kertaa perunut. Asumme kerrostalokaksiossa ja tämä asunto on mieheni asunto, vuokra-asunto siis kyseessä, johon mieheni muutti, ennen kuin muutimme yhteen.
Nyt olisi hyvät neuvot tms.. kalliit. Miten saisin mieheni lopettamaan juomisen? Yhdessä ollaan käyty 2013 lääkärissä, joka kirjoitti antabus-kuurin, mutta mies ei ole sitä ostanut. Ammattiauttajankaan luo hän ei halua lähteä (AA-klinikoille), eikä juttelemaan kenenkään kanssa. Itse tiedän että hänellä on alkoholiriippuvuus, mutta mieheni väittää ettei ole.
Jos mieheni ei joisi, niin tunteita olisi miestäni kohtaan enemmän, joten nyt kysyn tähän vielä perään: saako meidän suhdettamme enään pelastettua? Tämä on pisin suhteeni, kenen kanssa olen ollut näin pitkään. Avomieheni ei ole pettäjä tai hyväksikäyttäjä tyyppiä. Ennen tätä minulla oli kolme erilaista suhdetta. Ensimmäinen oli vuonna 2008, seurustelin yhden vartijan kanssa 1v 7kk, oltiin kihloissa 1v 7kk ja asuttiin yhdessä 1v 6kk, tuo päättyi niin, että muutin miehen perässä Nurmijärvelle, kerkesin asua siellä 4kk, kunnes mies jätti minut. Väitti että olen liian mustasukkainen (jota kyllä olin), eikä sen takia jaksanut olla kanssani. Tosiasia oli, että hän oli tavannut toisen naisen. Me erosimme syyskuussa 2009. Entinen avomieheni meni kihloihin tämän naisen kanssa lokakuussa 2009, maistraatissa he menivät naimisiin joulukuussa 2009, kirkkohäitä he viettivät joulukuussa 2010, heille syntyi yhteinen lapsi elokuussa 2011. Vuoden olin sinkkuna ja siis sinä aikana kuulin tuon koko uutisen, entisen avomiehen nykyiseltä vaimolta, jonka kanssa pidettiin salaa yhteyttä jokunen vuosi. No sitten tapasin uuden miehen. Ei oltu kuin 5kk yhdessä (seurusteltiin, ei yhteenmuuttoa, eikä kihloja, vaikka yhteenmuutosta puhuttiinkin). Suhde päättyi siihen, että mies halusi yksin kulkea lavatansseissa. Seuraavan miehen löysin ihan sattumalta yhden mies puoleisen kaverin kautta (viikon edellisestä suhteen loppumisesta). Paljastuikin niin, että tämä minun mies puoleinen kaveri, oli myös tämän miehen kaveri, jonka kanssa aloin seurustelemaan. Olimme yhdessä 7kk, joista 2kk oltiin koeajalla yhdessä. Suhde päättyi minun päätöksestä, koska miehellä oli peliriippuvuus. En jaksanut katsella sitä, että mies menee ensin aamulla töihin, palaa 15.30-16.00 aikoihin töistä, ottaa päiväunet, syö, käy ruokasavulla ja pelaa iltaan asti ja noin. 22-23 aikoihin viettää kanssani loppuajan, eli sen 1-2h. Ja sitten 1kk tämän jälkeen löysin siis nykyiseni.
_____________________________________________________________________________________
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Kysymyksesi sisältää paljon huolta, pettymyksen aiheita ja päättämättömyyttä. Toisaalta annat myös itse moniin kysymyksiisi vastauksen. Olet varmaan moneen kertaan kuullut sen, että toista ihmistä ei voi muuttaa, ainakaan väkisin. Tämä pätee erinomaisesti myös miehesi juomiseen eli alkoholin liikakäyttöön. Kysyt kirjeessäsi, miten saisit miehesi lopettamaan juomisen. Vastaus on yksinkertainen: Et mitenkään.
Kirjeestäsi saan vaikutelman, ettei miehesi ole vähentänyt alkoholin käyttöä, vaikka se on vaikuttanut häiritsevästi sinuun ja yhteiselämäänne. Se on lisännyt ristiriitoja ja turvattomuutta.
Hän ei käsitykseni mukaan myönnä, että hänellä on edes päihdeongelmaa. On karua sanoa, ettet voi vaikuttaa siihen, mutta siltä se vaikuttaa. Juomisen lopettaminen on kiinni hänen omasta tahdostaan. Vasta kun hän itse näkee sen ongelmana ja on valmis hakemaan apua, voi muutoksia tapahtua. Siinä et voi muuttua hänen puolestaan. Sinun täytyy luovuttaa sen suhteen. Toiseksi, jos miehesi käytös muuttuu väkivaltaiseksi ja häiritseväksi hänen juotua, en näe syytä olla silloin hänen lähellään. Oleellista ei ole se, lyökö hän sinua vai seinää, oleellista on se, jos sinä pelkäät ja sinulla on uhattu olo.
Kerrot, että rakkauden tunteet miestäsi kohtaan ovat hävinneet, kerrot myös, että miehesi tietää sen. Sen jatkona kirjoitat, että huolimatta tästä, miehesi ei anna sinun muuttaa. Ajattelen näinkin yksinkertaisesti; Miehesi ei päätä sitä, eikä voi sanella sinulle, mitä voit tehdä ja mitä et. Se voi tuntua jyrkältä, mutta suhteessanne on kaksi aikuista, olet itse vastuussa siitä, miten toimit, hän on vastuussa itsestään ja omasta toiminnastaan.
Kirjoitat pitkän jälkikirjoituksen, jossa kerrot elämän tapahtumista, jotka edelsivät sinun ja nykyisen miehesi parisuhdetta. Voisiko sieltä löytyä vastaus siihen, miksi sinun on nyt niin vaikea tehdä ratkaisua. Vaikuttaa siltä, että monet parisuhteistasi ovat olleet pettymyksiä. Sinulle on ikään kuin luvattu muuta, kuin olet saanut. Sinulla on oikeus toivoa yhteistä sitoutumista, rauhallista kotielämää ja rehellisyyttä. Sellainen ei näy toteutuvat nykyisessäkään suhteessa. en voi kehottaa sinua tekemään tiettyä ratkaisua, ei kukaan ulkopuolinen voi. On paljon tärkeämpää opetella itse tekemään valintoja ja ratkaisuja, kuin antaa vastuu muille.
Tarkastele tilannettasi rehellisesti ja sitä oletko onnellinen, tai edes tyytyväinen. Ei elämä voi olla kokoajan onnea ja auvoa, mutta sen täytyisi olla turvallista ja hyvää. Kukaan toinen, ei myöskään miehesi, voi sanella sinulle, mitä saat, tai et saa tehdä.
KYSYMYS: Pulmani koskee suhdetta, jonka ongelmana omasta näkökulmastani on suhteen "määrittelemättömyys" ja paikallaan polkeminen.
Tapasin miehen noin kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli eronnut edellisestä suhteestaan. Emme alkaneet seurustelemaan, sillä miehen tilanne oli täysin epäselvä. Tapailimme, mutta itse odotin enemmän, odotin parisuhdetta. Tämä aiheutti välillämme ristiriitoja, sillä odotuksemme olivat erilaiset. Erosimme ja lähdin etsimään itselleni jotakin toista ihmistä. Kuitenkin ikävä ajoi minut jälleen yhteen häneen kanssaan. Suostuin siihen, että vain tapailemme, sillä halusin hänet elämääni “millä ehdolla tahansa”.
Tapailua on kestänyt nyt noin vuoden, ja välimme ovat lähentyneet kovasti. Koen hänet läheiseksi ja monella tapaa suhteeni häneen tuntuu tunnetasolla seurustelulta. Kuitenkin näemme hyvin harvoin, emmekä jaa arkea millään tavalla. Hän myös ahdistuu, jos yritän puhua suhteen laadusta, eikä seurustelun kriteerit käytännön tasolla täyty. Olen myös hyvin epävarma, sillä en tiedä onko hän oikeasti minuun millään tapaa sitoutunut, vaikka itse koen hänet läheiseksi. Näen paljon vaivaa hänen vuokseen, suunnittelen menoja hänen aikatauluihin, yritän olla tukena. Hän myös tukee minua.
Ongelmani on, että en tiedä miten jatkaa. Epävarmuus hänen ajatuksistaan suhteestamme saa minut epäilemään, sitä käytänkö itse turhaa aikaani häneen. En ole ihan valmis vielä luovuttamaan, sillä hänessä on jotain upeaa, mutta en tiedä mitä muuta voin vielä tehdä? Hän ei kaikesta vaivannäöstä(suuresta sellaisesta) ja antamastani ajasta huolimatta ole valmis edes puhumaan suhteesta, saatikka sitten seurustelemaan. Mitä tehdä?
Nainen, 29
VASTAUS: Kiitos selkeästä kysymyksestäsi. Tilanteesi on sen sijaan kaikkea muuta kuin selkeä. Pohdintojasi värittävät epävarmuus ja voimakkaat ristiriidat. Yritän selkeyttää tilannettasi hiukan: 1) Olet kohdannut ihmisen, josta pidät, ja jonka koet läheiseksi 2) haluat seurustella hänen kanssaan ja vakiintua 3) näet paljon vaivaa, että yhteisolonne toteutuisi. 4) hän ei halua seurustella kanssasi 5) hän kokee puheet seurustelusta ja tulevaisuudesta ahdistavaksi.
Huomaat varmasti, kuinka erilaiset näkökulmat sinulla ja vastaavasti ”kumppanillasi” ovat. Hän on ilmeisimmin tyytyväinen siihen, että suhteenne on toistaiseksi määrittelemätön. Toisin kuin sinä, joka koet että suhteenne polkee paikallaan. Itse asiassa teit itse saman havainnon aiemmin, ja siksi suhteenne silloin siihen päättyikin. Nyt olette tavallaan taaskin siinä kohdassa ja se ajatus, että olet hänen kanssaan ”ehdoilla millä tahansa”, ei enää riitäkään.
Ei ole helppoa irrottautua ihmisestä, josta on tullut läheinen ja rakas. Kirjoitat, että hänessä on upea puoli ja sinun on vaikea luovuttaa hänestä. On hienoa, että kykenet kiinnittymään siihen hyvään, mitä hänessä on. Samalla sinun tulisi nähdä myös se, että hänessä on puolia, jotka haavoittavat sinua. On tavallaan hyvin loukkaavaa, ettei hän, kaikesta huolimatta, pystykään sitoutumaan sinuun. Siksi sinulle tuleekin varmasti tunne ajan haaskauksesta ja turhautumisesta. Sinun täytyy asettaa nämä kaksi asiaan vaakakuppiin, ja tarkastella kumpi painaa enemmän: hienot hetket hänen kanssaan vai alituinen pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne, kun hän ei ole valmis seurustelemaan kanssasi samalla vakavuudella, kuin sinä hänen kanssaan.
Kuten sanottu, luopuminen sattuu, mutta luopuminen voi myös johdattaa uuteen tilanteeseen ja uusiin mahdollisuuksiin. Mihin ratkaisuun päädytkin, toivotan sinulle rohkeutta!
KYSYMYS: Olen 47-vuotias nainen ja seurustelin lähes 8 vuotta. Mies on minua kolme vuotta nuorempi. Minut jätettiin vastikään. Suhde oli alusta alkaen voimakkaita tunteita sekä ylä- ja alamäkeä. Miehellä on diagnosoitu n. 15v sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö. Aluksi en edes osannut ajatella mitä kaikkea tulee tuon sairauden mukana. Kaikkea tuli.
Minut jätettiin noin kaksi kertaa vuodessa, milloin mihinkin syyhyn vedoten. Yleensä minuun liittyvästi. Mutta halusi sitten aina kuitenkin palata yhteen, tai minä halusin palata yhteen. Mies ei syö vakituisesti lääkkeitä, vaikka hänellä on takana yksi laitoshoitojakso, ennen kuin aloimme seurustelemaan. Hyvinä aikoina hän ei koe niitä tarvitsevansa ja huonoina ei ymmärrä tarvitsevansa niitä.
Emme ole asuneet yhdessä missään vaiheessa. Mutta asumme (yhä) samassa rivitalossa. suhteen alussa etsimme yhteistä kotia, muttasopivaa ei tuntunut löytyvän.
Minua on petetty, minua on lyöty, minulle on valehdeltu, minua on käytetty hyväksi taloudellisesti yms. Ns. terveinä kausina mies oli mitä ihanin kumppani, huomioi, helli, piti lähellä, rakasti 110%.
Kesällä 2014 mies kosi ja kihlauduimme. Olimme onnellisia. Tai niin luulin. Miehellä on myös paha alkoholiongelma, käy töissä, mutta juo vapailla paljon.
Hänellä on tapana juoda monta päivää putkeen, jolloin emme tapaa, koska en voi sitä sietää. Itse olen ns. normaalikäyttäjä.
Miehellä on myös erikoinen suhde exäänsä, lastensa äitiin. alusta alkaen exä yritti erottaa meitä, oli vikittelemässä miestä. Mies ei koskaan mennyt sänkyyn exänsä kanssa (tai näin sanoo), mutta näissä känni-masennus-mörökölli päivinä otti tähän yhteyttä, istuivat kapakassa, oli exän luona yötä minulta salaa jne. Tästä riitelimme usein,en voi sietää exää, enkä tallaista käytöstä. Olen itsekin eronnut lapseni isästä, eikä meillä ole tuollaista peliä.
Olen äkkipikainen ja paha suustani kun suutun. Haukun ja sätin armottomasti, ja nyt mies jätti minut tämän piirteeni takia. Olen kuulemma pirttihirmu. kadun ja pyydän sanojani aina anteeksi.
Nyt minut siis taas jätettiin, taas oli istunut exän kanssa kapakassa. Minua ei tavannut 4 päivään, kun menin luoksensa, huomasin ettei sormusta ole enää sormessa. Kertoi että kaikki on ohi.
En vaan pääse asian yli, olen lamaantunut ja mietin ja vahdin häntä epätoivoisesti. Kyttään autoa pihassa.
Miten pääsen asian yli? Miten saisin hänelle apua ongelmiin? Vai olisiko vain parasta antaa hänen olla? Mistä riippuvaisuus exään johtuu? Sanoo ettei rakasta tätä.
Kapustarinta
VASTAUS: Kiitos viestistäsi!
Käytät osuvasti nimimerkkiä Kapustarinta, joka on kahlaajiin kuuluva lintu. Vaikuttaa siltä, että olet joutunut kahlaamaan vaikeassa ja kuormittavassa elämäntilanteessa. Kerrot 8-vuotisesta suhteesta, jossa on ollut ylä- ja alamäkeä, mikä välittyy hyvin viestistäsi. Liität suhteenne vaiheita entisen miehesi sairauteen, joka on epäilemättä vaikuttanut monin tavoin seurusteluunne.
Kiinnostun kuitenkin ensisijaisesti siitä, mikä sinut on saanut asettumaan vaikeaan parisuhteeseen kahdeksaksi vuodeksi? Kirjoitatkin viestisi lopussa, että sinun on vaikea päästä suhteenne yli. Olet lamaantunut ja tarkkailet entistä miestäsi. Minulle tulee vaikutelma, että entinen miehesi on sinulle tärkeä, mikä tekee irrottautumisesta vaikeaa. Miehesi merkitys sinulle tulee sitäkin kautta esille, että mietit, miten voisit saada apua hänelle. Rohkaisisin sinua kuitenkin ennen kaikkea huolehtimaan itsestäsi ja arvostamaan tässä kohtaa itseäsi. Valitettavasti et voi kantaa vastuuta kenenkään toisen puolesta. Entisellä miehelläsi on omat syynsä ja ainutlaatuinen elämänhistoria, jonka vuoksi hän on esimerkiksi kiinni entisessä puolisossaan.
Onko sinulla läheisiä, jotka voisivat tukea sinua erotilanteessa? Voisit myös hakea keskusteluapua lähialueesi seurakunnasta tai esimerkiksi perheasianneuvottelukeskuksesta. Ulkopuolisen keskusteluavun kautta voisi jäsentyä enemmän, mikä sinut on johtanut vaikeaan elämäntilanteeseesi.
KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä avopuolisoni kanssa 23 vuotta, 2 lasta. Nyt puolisoni oli kertonut ystävälleni että tunteet minua kohtaan ovat muuttuneet, suhde muuttunut arkipäiväiseksi, vain ystävyystasolle. Puolisoni oli pelännyt minun voimakasta reaktiotani, siksi kertonut ystävälleni, ei minulle. Kolmatta osapuolta ei ole kuvioissa. Ollaan keskusteltu asioista. Helmikuussa perheterapia alkaa. Puolisoni itse tilasi ajan keskusteltuamme asiasta. Tunteita hänellä kohtaani kuulemma on. Itse rakastan avopuolisoani, ymmärrän että suhde muuttuuu kun aikaa kuluu. Yhä vielä tunnen välillä sykähdyttävän tunteen rinnassani kun puolisoa ajattelen. Ero olisi karmea isku minulle. Puolisoni haluaisi saada sen wau-tunteen vielä takaisin, hän sanoi näin.
Muuttuisiko tuo suhde kenties arkisempaan suuntaan kun keski- ikäistymme? Onhan 23 vuotta pitkä aikakin. Ymmärrän toki että suhteen ylläpito vaatii huoltoa. Olen valmis tekemään kaikkeni. Emme juurikaan harrasta yhdessä mitään, ainoastaan talomme kunnostusta välillä. Puolisoni on varsin taitava, enkö ole osannutkaan kiittää häntä siitä riittävästi, pienetkin teot ja sanat vaikuttanevat asiaan. Enköhän osaa oikein tuoda esiin tuntojani. Apuva!
Onneton 45v.
VASTAUS: Hyvä Onneton, kiitos viestistäsi! Olette olleet avopuolisosi kanssa 23 vuotta yhdessä, mikä on pitkä aika. Teillä on kaksi lasta. Et kuitenkaan kirjoita siitä, minkä ikäisiä lapsenne ovat. Asuvatko he kotona? Toisinaan lasten kotoa muuttaminen haastaa myös vanhempia arvioimaan suhdettaan uudestaan.
Kirjoitat joka tapauksessa ymmärtäväsi, että parisuhde muuttuu vuosien kuluessa. Viestistäsi välittyy, että puolisosi on vaikeampi hyväksyä parisuhteenne muuttumista. Hän kaipaa arkipäiväisyyden ja ystävyytenne lisäksi myös jotakin muuta, mitä kuvaat wau-tunteen kaipuuna. Pidän puolisosi kaipausta ymmärrettävänä ja perin inhimillisenä. Myös sinussa elää tuo sama kaipaus, johon viittaat tunnistamalla sykähdyttävän tunteen rinnassasi, kun ajattelet puolisoasi. Parhaimmillaan parisuhteessa onkin tilaa sekä yhteydelle että erillisyydelle. Yhteyteen voi liittyä esimerkiksi emotionaalista mutta myös fyysistä läheisyyttä, johon kuuluu seksuaalisuus. Erillisyys merkitsee puolestaan puolison erilaisuuden kunnioittamista ja oman tilan antamista. Parisuhteen yksi keskeinen koetinkivi on siinä, miten puolisot voivat säilyttää vuosien vieriessä kosketuksen kumpaankin puoleen: yhteyteen ja erillisyyteen. Voisiko suhteenne arkipäiväistymisen taustalla olla erillisyyttä edustavien asioiden vahvistuminen? Jos näin olisi, silloin teidän olisi hyvä vahvistaa kaikkea sitä, mikä rakentaa yhteyttä välillänne.
Kirjoitat merkittävästä yhteydestä välillänne: Pystytte keskustelemaan myös suhteenne arkipäiväistymisestä, mitä pidän hyvin arvokkaana. Perheterapian aloittaminen kertoo siitä, miten sitoutuneita olette toisiinne. Uskon, että voitte saada perheterapiasta näkökulmia siihen, miten voisitte luoda arkielämän keskelle niitä hetkiä, jotka synnyttävät välillenne lämpöä, läheisyyttä ja yhä edelleen yhteyttä.
Kirjoitat, että yhteiselle tekemiselle ei ole suhteessanne tilaa. Haastan teitä miettimään, mitä kaikkea voisitte tehdä yhdessä. Ehkä voisitte muistella myös suhteenne alkuvaihetta. Mitä kaikkea teitte tuolloin yhdessä? Millaista elämänne oli ennen lastenne syntymää? Mihin ihastuitte alun perin toisissanne? Voisitteko ihan konkreettisesti käydä paikoissa, joissa olette olleet suhteenne alkuaikoina? Olisiko jopa paikallaan, että varaisitte kalenterista joka viikko aikaa, jolloin omistautuisitte pelkästään toisillenne?
Kirjoitat, että mahdollinen ero olisi kamala isku sinulle. Oletteko keskustelleet yhdessä, mitä eronne merkitsisi teille kummallekin? Väistämättä se vaikuttaisi teihin molempiin. Olette olleet joka tapauksessa yhdessä 23 vuotta. Mikä teidät on pitänyt yhdessä juuri tämän ajan? Aavistan, että välillänne on arkipäiväisyyden ja ystävyyden lisäksi rakkautta. Viestistäsi välittyy kuva, että teillä on paljon onnistumisen edellytyksiä selvitä parisuhteenne muuttumisen kanssa.
KYSYMYS: Olemme nyt olleet kaksi vuotta yhdessä, josta vuoden asuneet yhdessä. Olin kahden lapsen yh jättäessäni kaiken taakseni, muuttaessamme tänne Nousiaisiin. Jätin siis työni, ystäväni ja sukuni. Lapseni jättivät koulunsa, ystäävänsä ja elämänsä, muuttaessanmme Varsinais-Suomeen.
Lasteni isä kyllä koittaa olla lapsilleen hyvä isä, mutta lasteni nykyinen isäpuoli on parempi isä kuin oikea isä koskaan, jos isään verrataan. Silti... koen olevani ulkopuolinen tässä suhteessa. Epäilen, pohdin, mietin ja pelkään suhteessa paljon. Olen aikaisemmin tullut petetyksi suhteissani, joista nykyinen mieheni tietää kyllä, mutta viime yönä, lukiessani hänelle tarkoitettuja (miksi? Niinpä, ei kuulu tapoihini!!) viestejä, joissa hän kertoi exälleen nähneensä hänestä unta.... mä vain sairas mieli, epäilen ja tuomitsen?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Ymmärränkö oikein, että tapailit/seurustelit nykyisen miehesi kansa ensin vuoden ja sitten muutit uudelle paikkakunnalle? Ei siis voi ilmeisimmin sanoa, että olisit syöksynyt uuden miehen kanssa asumaan. Mutta joka tapauksessa olet osoittanut suurta luottamusta, uskallusta ja riskinottokykyä, kun olet muuttanut uudelle seudulle ilman ystäviä ja sukulaisia, ehkä ilman työpaikkaakin. Jokin on saanut sinut luottamaan, uskomaan ja toivomaan niin paljon, että repäisit itsesi ja lapsesi entisiltä sijoiltanne uuteen. Saan sen vaikutelman, että olet ollut valmis paljoon uuden ihmissuhteesi vuoksi, mutta nyt jokin herätti epäilyksesi ja luit kumppanisi tekstiviestit.
Mainitset ulkopuolisuuden kokemuksen. Mietin mitähän kaikkea ulkopuolisuus sinulle on? Mistä kaikesta olet ulkopuolinen? Oletko ulkopuolinen uusperheessäsi, lastesi elämästä, miehesi elämästä, jostain muusta? Ehkä olet uudella paikkakunnalla vielä ulkopuolinen, joka on omiaan alleviivaamaan omaa ulkopuolisuuden kokemustasi, jos sinulla on sellaiseen taipumusta. Koetko/pelkätkö, ettet ole tärkein kumppanillesi ja että yhteydenotto ex-puolisoon on tästä merkki?
Kerroit, että olet tullut edellisissä suhteissasi petetyksi. Olet kokemuksesta oppinut, että rakkaisiin ei ole välttämättä luottamista. Mutta otaksun sinun halunneen silti yrittää lähtiessäsi uuteen suhteeseen. Mutta nyt näyttää vanha haamu nousseen haudastaan. Luulen, että joudut ensin kohtaamaan tämän vanhan haamusi/ystäväsi, ennen kuin voit löytää luottamuksen ja tunteen kuulumisesta. Voisitko ajatella kutsuvasi tämän pelkosi ja pettymyksesi "kylään". Keittelisit sille kahvit ja tutustuisitte oikein lähemmin. Kyselisit mistä se on tullut ja mitä sille kuuluu? Millä asioilla se liikkuu ja mitä se kaipaa. Oma kokemukseni on näyttänyt, että tällaiset "kulkijat" ovat usein yksinäisiä, hyljeksittyjä ja kaltoinkohdeltuja puolia itsessämme, jotka olemme työntäneet syrjään ja vaientaneet. Joskus ne ovat kokemuksia, joita ei ole voinut surra ja itkeä loppuun saakka tai "mörköjä", joista on kasvanut valtavia yksinäisydessään ja jotka keräävät voimaa kiukusta ja vihasta. Tee itsellesi ylläri ja kutsu pelkosi kylään, toivottele tervetulleeksi ja petaa sille vierasvuode illalla.
Koska yksin oman pelon kohtaaminen voi olla rankkaa, etsi tukea. Käänny ystäviesi, sukulaistesi, läheistesi ja vaikka ammattialisten puoleen. Voisitko ajatella puhuvasi pelostasi miehellesi? Mitähän tapahtuisi, jos jakaisit huolesi ja epävarmuutesi hänen kanssaan? Mitä luulet, että hän vastaisi, jos kertoisit kuinka pelkäät tai miten ankara olet itsellesi syyttäessäsi itseäsi sairaaksi? Minä en voi tietää, mikä hänen reaktionsa on, mutta usein ihmiset ovat yllättävänkin myötätuntoisia ja lohduttelevia, jos heille vaan tarjoutuu siihen tilaisuus. Voisitko yrittää antaa miehellesi tilaisuuden tulla sinulle niin läheiseksi, että jakaisit hänen kanssaan pelkosi, epävarmuutesi, ulkopuolisuuden kokemuksesi ja ehkä yksinäisyyden?
