KYSYMYS: Kirjoitusten jälkeen minulle avautui ovi toiseen kaupunkiin muuttamiseen ja työn saamiseen. Muutin siis liki 30 vuotta itseäni vahemman miehen luokse johon oli netin kautta tutustunut ja olimme muutamia kertoja tavanneet. Viitisen vuotta ehdimme olemaan suhteessa kunnes luulin rakastuneeni toiseen ja muutin hänen luokseen. Sain kuitenkin päivittäin viestejä ja puheluita kuinka silloisella exälläni ei ole enää ihmisarvoa eikä syytä elää. Palasin hänen luokseen koska en halunnut elää tiedon sen tiedon kanssa että joku on itsensä tappanut minun päätökseni takia. Pari vuotta siitä on nyt kulunut ja haluaisin vihdoin itsenäistyä ja aloittaa oman elämän mutta tämä kaveri kiristää rahallisesti ja kyselee että mitäs sitten kun se oma elämä ei olekaan hauskaa... Hän ei voi ymmärtää miksi haluan itsenäistyä ja miksi en tehnyt sitä heti koulun jälkeen. Miten minun pitäisi menetellä? Kotona oleminen ahdistaa ja yritän vain keksiä yhteistä tekemistä ettei asioista tarvitsisi puhua. Väittelyssä minulla ei ole mitää sananvaltaa kun ei ole elämänkokemusta joihin mielipiteeni perustaisin.
Alistettu, 24
VASTAUS: Jo käyttämäsi nimimerkki kertoo siitä, miten elämäsi koet. Mikäli sinulla ei ikäeronne vuoksi ole suhteessanne mitään sananvaltaa, on se hyvin vakavaa epätasa-arvoisuutta. Sellaiseen ei kenenkään pitäisi suostua. Kerroit aikanaan palanneesi hänen luokseen, koska et halunnut elää tiedon sen tiedon kanssa että joku on itsensä tappanut sinun päätöksesi takia. Se on tavallaan kauniisti tehty, mutta kenenkään ei pitäisi olla suhteessa tästä syystä. Jokaisella meillä on oikeus valita kumppani, jonka kanssa haluamme olla omasta vapaasta tahdostamme, eikä pakotettuna. Jos olet huolissasi hänen hengestään, voit informoida hänen läheisiään, ja pyytää heitä tukemaan häntä. Mutta sinun ei pidä luopua omasta elämästäsi ehkäistäksesi hänen itsemurhansa. Menetettyä elämäähän sekin merkitsee.
Mainitsit, että hän kiristää sinua rahallisesti. Sekään ei todellakaan kerro hyvää suhteestanne. Kuka voisi rakastaa kiristäjäänsä? Miten kiristys on ylipäänsä mahdollista? Onko hän onnistunut uskottelemaan, että olet hänestä taloudellisesti riippuvainen? Mikäli näin on, muista että työ ja opiskelu ovat tie taloudelliseen riippumattomuuteen, ja pahimmissa paikoissa yhteiskunta, ja ehkäpä sukulaiset ja ystävät tulevat avuksi.
Epäilemättä tulee aikoja, jolloin oma elämä ei ole hauskaa. Ei varmaan kenenkään elämä voi koko ajan olla. Silloin tehdään surutyötä ja toivutaan menetyksistä. Sen jälkeen taas suunnataan kohti parempia aikoja. Ei hänen tarvitsekaan ymmärtää, miksi haluat itsenäistyä. Riittää, että sinä ymmärrät.
KYSYMYS: Olenko valmis avioliittoon vai olenko elänyt kuplassa?
Olen 32-vuotias nainen ja olen ollut suhteessa 36-vuotiaan miehen kanssa neljä vuotta. Menimme kihloihin puoli vuotta sitten ja tarkoitus oli avioitua loppuvuodesta. Tapasimme alunperin asuessani ulkomailla kun edellinen (myrskyisä) suhteeni oli tullut päätökseen. En suunnitellut uuteen suhteeseen ryhtymistä, sillä olin muuttamassa pois maasta. Jatkoimme kuitenkin yhteydenpitoa ja kaukosuhdetta kesti yhteensä lähes kolme vuotta. Lopulta saatoin muuttaa takaisin kumppanini kotimaahan. Askel oli suuri, mutta koin olevani valmis. Meillä on hyvä yhteys, paljon huumoria sekä samanlaiset arvot ja haaveet. Vuosi on kuitenkin ollut rankka monelta osin. Molempien työkuviot ovat olleet epävarmat, eli taloudellisesti ja perheen perustamisen suunnittelun kannalta olemme eläneet vaikeaa aikaa. Kihlattuni on ollut minusta riippumattomista syistä onneton, mikä hänen kohdallaan tarkoittaa toisinaan sulkeutumista, toisinaan rajujakin kiukunpuuskia. Vaikka en pelkää fyysistä yhteenottoa, oloni on ollut turvaton monta kertaa kuluneen vuoden aikana. Olen itkuherkkä, minkä kumppanini on kokenut huomionhakuisena. Olen tuntenut oloni näistä syistä usein yksinäiseksi ja neuvottomaksi. Läheisyyttä on ollut, mutta seksielämämme on hiipunut. Hän sanoo, että syy on olosuhteissa, ei minussa. Olen tosin kaivannut enemmän seksiä jo pitempään – aluksi ajattelin ongelman olevan kaukosuhteen haasteissa, mutta kun muutimme yhteen, tilanne ei sitten muuttunutkaan. Epäilen, että osa ongelmaa hänelle on se, etten voi saada orgasmia, mutta hän ei ole myöntänyt asiaa. Ylipäätään hän kokee seksittömyydestä puhumisen lähinnä syyllistämisenä.
Muutama viikko sitten olin työmatkalla ja tapasin nuorehkon amerikkalaisen miehen, johon ihastuin. Annoin itseni heittäytyä suhteeseen hänen kanssaan, vaikka aluksi vastustelin. Kyse ei mielestäni ollut seksistä sinänsä, sillä fyysinen lähentyminen tapahtui vasta, kun olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä ja olin kokenut häneen voimakasta henkistä yhteyttä. Olen miettinyt paljon sitä, miksi näin tapahtui. Suhtaudun luottamukseen parisuhteessa hyvin vakavasti, ja minun on vaikea ymmärtää tai hyväksyä käytöstäni. Tämä kolmas osapuoli sanoo rakastuneensa minuun, ja uskon, että myös minun tunteeni olivat (ovat) aitoja. Rakastan silti kumppaniani – en vain osaa sanoa, millä tavalla ja riittääkö se. Ajattelen, että tämän uuden tuttavuuden positiivisuus, keskustelevaisuus ja huomaavaisuus ovat asioita, joita olen kaivannut suhteessani. Olen kertonut kihlatulleni, etten ole enää varma naimisiinmenosta, ja että tapasin toisen miehen, johon ihastuin. En ole kertonut harha-askeleen yksityiskohtia, sillä minusta vakavin asia tapahtuneessa on juuri tuo tunnetason petos. En tiedä, tulisiko asia käsitellä juurta jaksain, että avioliitto olisi vielä mahdollinen. Toisaalta en ole varma, olenko valmis avioliittoon – ylipäätään tai hänen kanssaan. Jos olen, miksi näin kävi? Nyt kun ajattelen yhteenmuuttoamme ja kihlautumistamme, minä olen hoputtanut meitä etenemään tietyssä tahdissa, jotta voisin aikataulullisesti tavoittaa haaveeni perhe-elämästä. Ehkä olen halunnut uskoa suhteen paremmaksi kuin se on ollutkaan? Nyt joka tapauksessa huomaan kuvittelevani, millaista toisen kanssa olisi, enkä enää lähes vuoden mittaisen selibaatin jälkeen tunne haluavani kihlattuani – läheisyys tuntuu tyhjältä, kiusalliseltakin. Vai olisiko kyse syyllisyydentunnosta? En halua kompromissiavioliittoa, mutta toisaalta jokaisessa suhteessa kai tulee vähemmän intiimi vaihe. Näitä vakavia pohdintoja vaikeuttaa se, että hääsuunnitelmista tulisi päättää pian. Olemme sopineet kutsujen postittamisen lykkäämisestä, mutta muuten kaikki on auki. Kihlattuni haluaa yhä kertomani jälkeenkin mennä naimisiin.
Sitoumus
VASTAUS: Hyvä yhteys, paljon huumoria sekä samanlaiset arvot ja haaveet ovat sinänsä erittäin hyvä lähtökohta suhteelle. Seksin vähäisyys voi olla vakavakin ongelma, erityisesti, jos asiasta ei voida käydä kunnioittavaa ja toisia ymmärtävää keskustelua. Sinun on hyvä miettiä sitä, oletko valmis elämään suhteessa, jossa seksiä ei kenties koskaan tule olemaan niin paljon kuin kaipaisit? Vuoden mittainen selibaatti tuntuu teidän iässänne melko epätavalliselta, olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä.
Olette molemmat tunteellisia. Hän ilmaisee tunteitaan sulkeutumalla ja kiukunpuuskilla, sinä itkemällä. Tästäkin ilmiöstä olisi hyvä käydä rakentavaa keskustelua. Tunteita tulee, eivätkä ne tapa. Niille pitäisi antaa tilaa, ja molempien tulisi yrittää ymmärtää toisen tunteita, ja tapaa ilmaista niitä. Tietenkin tässä on syytä pitää kiinni ihmistavoista. Omat hyvinkään rankat tunteet eivät oikeuta henkisesti väkivaltaista käytöstä toista kohtaan. Jos kumppanisi ei keskustelun jälkeenkään ymmärrä sinun tunteitasi, vaan edelleen pitää niitä huomiohakuisuutena, kannattaa jälleen miettiä, voitko voida hyvin sellaisessa suhteessa.
Kerroit, ettet voi saada orgasmia. Tunnut olevan asiasta aika varma, joten olet ilmeisesti jo selvittänyt sitä melko lailla. Jos et kuitenkaan ole, voisi olla hyvä kääntyä tässä asiassa vielä asiantuntijan puoleen. Mikäli onnistut löytämään gynekologin, joka ymmärtää jotain seksuaaliterapiasta, hän voisi olla hyvä vaihtoehto.
On kovin tavallista, että kun suhteen toinen osapuoli koittaa puhua jostain, mistä hän kärsii, toinen kokee sen syyllistämisenä. Tästäkin pitäisi jälleen kerran pystyä käymään keskustelua. Miten kumpikin voi ilmaista omia tarpeitaan? Miten puhua, ettei se tuntuisi syyllistämiseltä?
Ihastus tai rakastuminen ovat ylipäänsä huonoja syitä tehdä pitkän tähtäimen ratkaisuja. Se, että on johonkin rakastunut, ei todellakaan takaa sitä että hänestä sukeutuisi hyvä pitkäaikainen kumppani. Eikä myöskään se, että ihastuu johonkin ns. kolmanteen osapuoleen millään lailla todista sitä, että alkuperäinen suhde olisi huono. Me ihmiset nyt vain olemme herkkiä ihastumaan ja rakastumaan. Vasta pitempiaikainen tutustuminen näyttää, onko suhteessa oikeasti aineksia.
Siitä, olisiko sinun syytä kertoa kihlatullesi, mitä on tapahtunut ihastuksesi kanssa, ollaan ns. asiantuntijapiireissäkin montaa mieltä. Vastaus täytynee johtaa niistä arvoista, joita pidät tärkeänä. Jos pidät arvossa kivuttomuutta, voit ajatella että ihmistä ei satuta se mitä hän ei tiedä. Jos taas pidät arvossa rehellisyyttä, avoimuutta ja luottamusta, on syytä ajatella, voiko suhde toimia, jos sinulla on kannettavanasi näin suuri salaisuus, jonka tietäminen voisi vaikuttaa merkittävästi kumppanisi ratkaisuihin. Salaamalla tulet ainakin aiheuttaneeksi sen, että kumppanisi joutuu tekemään omat ratkaisunsa puutteellisen tiedon perusteella. Salaisuus tulee myös väistämättä vaikuttamaan sinun kykyysi olla läheisessä ja luottamuksellisessa suhteessa kumppaniisi. Myös se, että salaisuus tulee joskus ilmi jotenkin muuten, kuin sinun kertomanasi on yleensä suhteen kannalta paljon kohtalokkaampaa kuin se, jos itse kerrot.
Joka tapauksessa elämässänne on tällä hetkellä niin suuria kysymysmerkkejä, että voisi olla syytä ottaa aikaa asioiden harkitsemiseen. Häiden lykkääminen on kuitenkin pienempi paha, kuin häät, joiden seurauksena on onneton avioliitto ja kenties pikainen ero.
KYSYMYS: Olen nelikymppinen nainen ja seurustellut viisi vuotta vanhemman kumppanini kanssa vuoden.
Meillä molemmilla on teini-ikäisiä lapsia. Asumme erillään, yhteenmuuttosuunnitelmia ei ole. Viihdymme näin ja itse ainakin kaipaan ajoittain omaa tilaa. Näemme parhaimmillaan 2-3 kertaa viikossa, joskus menee parikin viikkoa näkemättä.
Suhteemme alkoi miehen voimakkaalla ihastumisella minuun. Vaikka minulla oli aiemmin huonoja kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista, pienen harkinnan jälkeen hyppäsin mukaan ja päätin että katsotaan tämä juttu. Suhteeseemme astui arki aika pian, mikä ei sinänsä haittaa koska molemmat tykkäämme tavallisista asioista, joita arkeen kuuluu. Kävi ilmi, että mies on työholisti, jonka on vaikea kieltäytyä myös ylimääräisistä töistä, joita hänelle tarjotaan. Tähän on syynä muun muassa taloudelliset asiat. Seurustelumme alkuvaiheessa hän jo myös kertoi myös kärsineensä aiemmin masennuksesta ja keskittymisvaikeuksista. Paremmin tutustuttuamme aloin ymmärtämään, että kumppanillani on edelleen keskittymisvaikeuksia ja siitä johtuvaa mielialojen vaihtelua. Tämä on tuonut haasteita suhteeseemme. Hänen on vaikea sopia asioita ja pitää kiinni sovitusta. Minä puolestani turhaudun, kun koen ettei edellä mainitun vuoksi luottamusta minun puoleltani oikein synny. Ymmärrän häntä ja hänen vaikeuksiaan asian suhteen, mutta ajoittain väsyn ja kaipaisin konkreettisia apuvälineitä, mitä minä voisin tehdä ja mahdollisesti muuttaa omia ajattelutapojani sekä käyttäytymistäni jotta asioiden sopimisesta tulisi jouhevampaa. Toisaalta mietin, että meitä on tässä suhteessa kaksi ja usein tuntuu siltä että vain minä ”kannan vastuuta” tästä suhteesta. Uskon, että hän haluaa olla luottamukseni arvoinen mutta edellä mainittujen ongelmien aiheuttamien rajallisten voimavarojen vuoksi se on hänelle vaikeaa.
Kun olemme yhdessä, meillä on pääosin mukavaa ja helppoa. Tykkäämme joistain samanlaisista asioista ja viihdymme sekä kotona että luonnossa. Vaikka lähes kuukausittain tulee tilanteita, joissa joudumme kohtaamaan edellä mainittuja hankaluuksia suhteessamme, emme ole kumpikaan halunneet luovuttaa yhdessäolomme suhteen. Pystymme puhumaan ja puhumme myös vaikeista asioista.
Itse mietin, olenko tyhmä vai rohkea kun haluan pysyä hänen kanssaan. Pettymyksiä tähän asti on tullut paljon (juurikin aikataulullisiin asioihin liittyen) mutta paljon on ollut ihania ja onnellisiakin hetkiä. Välillä koen suhteen ottavan enemmän kuin antavan ja mietin johtuuko tämä minun ajattelutavastani vai miehen käytöksestä, vai molemmista. Huomaan miettiväni tällaisina epätoivon hetkinä, kun on jotain sovittu ja siitä joudun useimmiten minä joustamaan/antamaan periksi, etten pidä tavastani reagoida. Useimmiten pystyn tulemaan vastaan mutta välillä hermostun, kiihdyn ja itken asiaa. Tällaisten tilanteiden jälkeen mies useimmiten skarppaa ja jaksaakin vähän aikaa kuunnella myös minun toiveitani.
Ennen tätä suhdetta olin useamman vuoden yksin. Noina yksinolovuosina kasvoin ja kehityin paljon. Nyt tuntuu, että jumitan. Olen miettinyt paljon onko tämä suhde minulle tärkeä ja miksi se on tärkeä. Kumppanini on herkkä, tunteva, maanläheinen ihminen mutta myös ailahteleva. Mietin, haluanko ”olla suhteessa” vai olla suhteessa ”juuri hänen kanssaan”. En ole kokenut itseäni ripustautujaksi vaan pikemminkin itsenäiseksi ihmiseksi. Siksikin tämä riippuvaisuuteni häneen ja asioiden jatkuva pohtiminen on saanut minut hämmentymään.
Keskittymisvaikeuksien ja mielialavaihtelujen vuoksi kumppanini on hakenut apua ja prosessi asian suhteen on aluillaan. Itse toivoisin käytännön työkaluja tällaisen ihmisen kanssa suhteessa elämiseen muun muassa omien ajattelu- ja toimintatapojen tarkastelun muodossa? Tai viisaita sanoja :-)
Jossu, 42
VASTAUS: Kuulostaa siltä, että olette kumppanisi kanssa luoneet hyvää ja kiirehtimätöntä kahden aikuisen ihmisen suhdetta, jossa voidaan asua erillään ja antaa toiselle tilaa mutta myös viihdytään yhdessä ja nautitaan samoista asioista. Tämä vaikuttaa hyvältä perustalta, mutta ongelmia tuottavat kokemasi miehen mielialojen vaihtelu ja keskittymisongelmat.
Lähestyisin asiaa kolmesta näkökulmasta. Ensinnäkin siitä, mikä osa vaikeuksien hoitamisesta on miehesi omalla vastuulla? Kuulostaa hyvältä, että hän on itse lähtenyt hakemaan niihin apua. Osa asioista (mielialavaihtelut, keskittymishäiriöt) voi olla sellaisia, joihin on mahdollista saada lääke- ja/tai terapiahoitoa. Entä missä määrin hän kykenee kaikesta huolimatta vaikuttamaan omaan toimintaansa. Sanoit, että skarppaaminen onnistuu häneltä ainakin jonkin aikaa, joten hän pystyy tietoisesti muuttamaan toimintaansa. Hän voisi keskittyä tällä tavalla vahvistamaan suhdettanne. Toiseksi sinä voisit miettiä, mikä osa ongelman hoitamisesta on sinun vastuullasi. Miten pidät tasapainoa yllä niin, että et alkaisi ylihuolehtia asioista ja yliymmärtää miestäsi? Silloinhan veisit häneltä mahdollisuuden kantaa itse vastuuta. Kolmanneksi mietin suhdenäkökulmaa: miten kumpikin teistä saisi suhteessa onnistumisen ja hyvän olon kokemusta?
Voisitte sopia siitä, miten toimitaan, jos miehesi vaikkapa lipsuu sovituista aikatauluista. Tuntuisi tärkeältä, että ette päädy tilanteeseen, jossa sinä olet koko ajan kontrolli päällä ja kehittelemässä varasuunnitelmia miehen mahdollisen unohduksen varalta. Silloin olisit koko ajan hälytystilassa ja ärtynyt, eikä miehesi saisi edes tilaisuutta osoittaa kykenevänsä muuttamaan jotakin toiminnassaan. Ehkä sovitte, että jos miehesi ottaa jonkin asian vastuulleen, sinä et enää huolehdi etkä kysele tuosta asiasta, vaan luotat, että se hoituu. Mies miettisi jo sitoutuessaan tekemään jotakin, kykeneekö hän sitoutumaan lupaukseensa. Tällä riisuisitte epämääräisen tyytymättömyyden verkon pois asioiden yltä. Mies miettisi todella, mihin haluaa ja pystyy sitoutumaan ja sinä antaisit hänelle rauhan toteuttaa lupauksensa. Käytäntö osoittaisi, miten hyvin sopimus toimii.
Toinen vaihtoehto olisi kai sopia, että sinä otat suhteessanne päävastuun yhteisten asioiden järjestämisestä ja toteuttamisesta. Silloin tietäisit selkeästi, että sinulla on vastuu etkä odottaisi toiselta sen kantamista. Jos näin päättäisitte, suhteenne olisi tältä osin epätasa-arvoinen, mikä molempien pitäisi tiedostaa ja hyväksyä. Silloin olisi tärkeätä löytää sellaisiakin asioita, joista miehesi puolestaan ottaisi vastuun.
Kolmanneksi voisitte miettiä tilannetekijöitä. Mikä näissä olosuhteissa on pysyvää, mikä muuttuvaa? Onko mukana sellaista terveydellistä asiaa, masennusta tai keskittymishäiriötä, joka mahdollisesti hoidon myötä muuttuu? Minkä osan vaikeuksista voisitte jaksaa jonkin aikaa tietäen, että niihin voidaan ajan myötä saada apua?
On tärkeätä, että ette juutu pyörimään vain vaikeuksien ympärillä, vaan annatte tilaa kaikelle sille, mikä suhteessanne toimii ja tuo mielihyvää. Itseään voi auttaa ajattelemaan, että kumppani on hyvää tahtova ihminen, jolle tietyt asiat tässä kohdassa elämää ovat vaikeita, sen sijaan että leimaisi hänet mielessään hankalaksi persoonaksi, joka ei ikinä tule muuttumaan. Jos annatte toisillenne tilaa näyttää parhaat puolenne, ja ilmaisette ilonne niistä, pääsette realistisemmin kokemaan, miltä tämä suhde parhaimmillaan voisi tuntua.
KYSYMYS: Meillä on kolme lasta iältään 7,6 ja 3v. Itse olen vanhin 5-lapsisesta perheestä ja aina kokenut sisarukset suureksi rikkaudeksi. Olen myös haaveillut että itsekin saisin useamman lapsen, kolme tai neljä. Siitä lähtien kun nuorimmaisemme syntyi olen ajatellut vahvasti että yksi vielä. Yritin jo tuolloin vihjata asiasta miehelleni, mutta mies tyrmäsi keskustelun, koska meillähän oli jo vauva. Matkan varrella yritin joitain kertoja kokeilla kepillä jäätä josko miehen asenne olisi muuttunut, mutta aina sain vastauksen, jonka koin täystyrmäyksenä keskustelun avaukseen. Pahoitin mieleni ja jäin yksin haaveilemaan neljännestä lapsesta. Nyt biologinen kello tikittää. Olemme mieheni kanssa jo 39v. 2kk sitten otin ensimmäisen kerran kunnolla asian puheeksi. Mies koki keskustelun avauksen shokkina, koska oli mielessään kuvitellut että kolme lasta olisi ollut sovittu asia.
Olemme yrittäneet keskustella asiasta omia ajatuksiamme toisillemme jakaen, mutta asia ei tunnu menevän mihinkään suuntaan. Minä olen tunnepohjaisempi ja minun on helpompi heittäytyä Jumalan kannattelun varaan. En pelkää lainkaan ettemmekö selviytyisi loistavasti neljän lapsen kanssa. Onhan meitä kaksi fiksua aikuista, Jumalan tuki apuna ja taloudellinen tilanne kunnossa. Mies kuitenkin on luonteeltaan mukavuudenhaluisempi ja haluaisi kontrolloida paremmin arkeamme, joka nytkin on usein äänekästä hulabaloota. Mies on kaksilapsisen perheen kuopus ja tottunut lapsuudestaan asti seesteinen arkeen.
Itse koen suurta surua kun mies ei innostunut minun suunnitelmista ja miestä harmittaa kun minä en voi tyytyä siihen mitä meillä on. Viime aikoina suhdettamme on alkanut leimata ilottomuus ja jäykkyys tämän erimielisyyden takia. Miten pääsisimme asiassa eteenpäin?
Annie
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Sitä lukiessa on helppo ymmärtää teidän molempien tunteita, miehesi ja sinun. Olet itse isosta perheestä ja kokenut sisarukset suureksi rikkaudeksi elämässäsi. Lapsuudenperheessäsi on pärjätty taloudellisesti ison lapsijoukon kanssa, joten sinun on helppo luottaa siihen, että tekin pärjäisitte. Olet myös kasvanut siinä touhussa, hälinässä ja vilskeessä, jota monilapsisen perheen elämässä riittää. Miehesi on kasvanut kaksilapsisessa perheessä ja sen myötä rauhallisemmassa ympäristössä. Hänelle teidän kolme lastanne riittäisi mainiosti ja hän saattaa kantaa huolta myös taloudellisista näkökulmista.
Mietin, mistä kaikesta puhummekaan, kun puhumme lapsen hankkimisesta. Joku voi miettiä lapsilaumaa peuhaamassa pihalla ja kokoontumassa aikanaan omine perheineen mummolaan, meidän klaania, joka tukee toisiaan ja pitää yhtä, sisaruutta, joka elämänmittaisena ihmissuhteena tarjoaa aina tukea. Voidaan ajatella myös lähempänä olevia asioita: mahdollisuutta äitiys- ja vanhempainlomaan ja hoitovapaaseen, jolloin voisi itse irtautua hektisestä työelämästä ja mahdollistaa kaikille lapsilleen vanhemman läsnäoloa kotona. Sisaruksista on myös seuraa toisilleen, joten vanhempien työmäärä ei kasva suoraan lapsilukuun verrattavalla tavalla. Lapsen hankkiminen voi joskus antaa myös lisäaikaa miettiä omia tulevaisuuden suunnitelmiaan ja pohtia, mitä oikeastaan haluaa elämältä. Lapsi merkitsee tulevaisuutta ja toivoa: näiden pienten kautta katson elämässä eteenpäin. Heidän ja seuraavien sukupolvien kautta minunkin elämäni saa merkitystä. Ehkä lapsi myös toteuttaa elämässään jotakin, johon minulla ei ollut mahdollisuutta tai joka minulta on jäänyt kesken. Lapsen hankkimiseen liittyy aina itsekkyyttä, on kyse minun halustani saada lapsi ja toiveista, joita lapseen sijoitan. Tässä ei ole mitään väärää, on vain hyvä pohtia omia motiivejaan ja tulla enemmän tietoiseksi sitä, mitä kaikkea lapsi minulle edustaa.
Entä mistä kaikesta puhumme, kun lapsimäärä riittää? Ehkä tarpeesta saada jo levätä ja elää helpommin, kun pikkulapsivaihe alkaa olla ohi. Mielessä välkkyy mahdollisuus parisuhdeajasta kahden kesken oman rakkaan kanssa. Toki hellyyttä ja seksuaalista virettä on mahdollista ylläpitää pikkulapsivaiheessakin, mutta saahan aikuisten välinen läheisyys enemmän tilaa lasten kasvaessa. Väsymys hellittää, ja se näkyy kaikessa, työssä, parisuhteessa ja vanhempana jaksamisessa. Haluan olla riittävästi läsnä näiden lasteni elämässä enkä hankkia lisää. Voin katsoa myös tulevaisuuteen ja toivoa meille kahdelle aikaa aikuisten lasten vanhempina, vapaina toteuttamaan ihan omia toiveitamme ilman yhä pitenevää ajanjaksoa, jolloin meillä on alaikäisiä ensisijaisesti huomioitavina. Entä miten terveys kestää ja töitä riittää?
Tässä laukkasivat omat mielikuvani lapsen hankkimisen puolesta ja sitä vastaan. Teillä on omia, ehkä ihan toisenlaisia mielikuvia. Minusta olisi hyvä, jos ottaisitte ne kaikki puheeksi keskenänne. Osa niistä perustuu käytännöllisiin asioihin, osa tunteisiin. Näinhän on kaikkien elämän valintojen laita auton vaihtamisesta alkaen: keräämme faktoja, mutta suodatamme niitä tunteidemme kautta. Antakaa siis keskustelussa kaikkien mielikuvien lennellä aina pienistä, paljaista varpaista tassuttelemassa keittiön lattialla aikuisten viipyileviin aamukahveihin sanomalehden kera. Puhukaa realiteeteista myös: rahasta, jaksamisesta, ajankäytöstä.
Tällä hetkellä olette omien lapsuudenperheittenne elämään verrattuna keskivaiheilla: Kahden ja viiden lapsen keskiarvo olisi 3,5. Olette siis molemmat joustaneet omista lähtökohdistanne. Uskon, että teillä on kykyä keskustellen hakea ratkaisu, johon molemmat voivat sitoutua. Viestistäsi nousi mielikuva siitä, että perheessänne on paljon hyvää ja toimivaa. Arvostakaa sitä ja iloitkaa siitä!
KYSYMYS: Mieheni on pettänyt useasti. Olemme olleet 3 vuotta yhdessä mutta en halua luovuttaa. Miten unohtaa ja antaa anteeksi? Miten vähentää riitoja samoista turhista aiheista? Miten oppia taas katsomaan häntä niinkuin katsoin suhteen alussa?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Se herättää mielessäni paljon lisäkysymyksiä. Mikähän saa miehesi pettämään? Onko hän sitoutunut sinuun ja suhteeseenne? Miten hän voi omassa elämässään ja sinun kanssasi? Haluaako hän ylipäänsä sitoutua yhteen kumppaniin vai elää vapaassa suhteessa? Mitä olette keskenänne sopineet suhteenne rajoista? Joskus käy niin, että toinen pitää parisuhteen uskollisuutta sanomattakin selvänä asiana, mutta toiselle asia ei olekaan ollut näin.
Jos suhteenne lähtökohta on uskollisuus puolisoiden välillä, miehesi rikkoo pettämisellään yhä uudelleen tätä sopimusta ja loukkaa sinua. Miten hän mahtaa itse selittää toimintaansa? Onko hän pahoillaan ja pyytää kerta toisensa jälkeen anteeksi vai vähätteleekö hän sinulle aiheuttamaansa pahaa mieltä? Miten uskottomuudet ovat tulleet sinun tietoosi - hänen itsensä kertomina vai löytämiesi merkkien (toisen lisääntyvät poissaolot, viestittelyt, etääntyminen teidän välisestänne läheisyydestä yms.) kautta?
Oletteko keskustelleet asiasta? Tietääkö mies, miltä sinusta tuntuu ja oletko itse kuullut hänen näkemyksiään tilanteestanne? Lupaako hän yhä uudelleen, ettei pettäminen toistu vai olettaako hän sinun olevan vain välittämättä mokomista pikkujutuista? Heittelen kaikkia näitä arvauksia ja vaihtoehtoja lähinnä siksi, että olisi tärkeää, että puhuisitte kaikesta tällaisesta keskenänne. Kysyt, miten vähentää riitoja. Avoin ja syyttelemätön keskustelu kaikesta mieltä painavasta on tärkeintä. Keskustelua varten olisi hyvä miettiä myös kaikkia niitä hyviä puolia, joita toisessa näkee, ja aloittaa niistä. Sanotaan, että yhtä kielteistä palautetta kohti ihminen tarvitsee kolmesta viiteen myönteistä. Jos sitten keskustellessa jommankumman tunteet alkavat kuumentua ja puhe muuttua syyttelyksi, kannattaa ottaa aikalisä ja jatkaa vasta kummankin rauhoituttua. Joskus kirjoittaminen toimii hyvänä alkuna. Kirjoittaessaan voi rauhassa miettiä, mitä haluaa oikeasti sanoa. Kun vielä nukkuu yön yli ennen viestin lähettämistä, voi siivota pois mahdolliset loukkaavat sanat.
Pohdit, miten voi unohtaa ja antaa anteeksi. Anteeksiantamiseen liittyy se, että loukkaava asia käsitellään riittävästi. Kun tapahtunutta on käsitelty ja ymmärrät jotenkin, mitä on tapahtunut ja mitkä seikat siihen ovat johtaneet, voit antaa anteeksi vähitellen ajan myötä ja miehesi tuella. Anteeksiantaminen alkaa päätöksestä, mutta tunnetasolla se on pitkä prosessi.
Sinun on syytä myös miettiä vakavasti, mitä tällainen suhde antaa sinulle. Kuinka monta kertaa kannattaa antaa anteeksi? Jos toinen kerta toisensa jälkeen rikkoo lupaukset, hänen toimintansa alkaa vaikuttaa hyväksikäytöltä tai joltakin hänen syvemmältä ongelmaltaan, jonka kantajaksi sinä joudut. Ero voi olla varteenotettava vaihtoehto, jos muutosta ei tapahdu.
Pidä huolta omasta hyvinvoinnistasi ja elä täysipainoista elämää! Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Olen 29-vuotias nainen ja olen seurustellut mieheni kanssa kaksi vuotta, josta reilu vuosi on asuttu yhdessä. Mieheni on ihana ihminen, meillä on hauskaa yhdessä ja hän kohtelee minua hyvin. Ongelmana on kuitenkin oma käyttäytymisen. Sairastan traumaperäistä stressihäiriötä koko lapsuuden kestäneen henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn sekä seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi. Olen terapian avulla kyennyt valmistumaan ammattiin ja elämään kohtuullisen normaalia elämää.
Terapia on kuitenki loppui puoli vuotta sitten, koska en saa siihen enää kelan enkä sairaanhoitopiirin tukea ja en kykene maksamaan käyntejä kokonaan itse. Terapian loppumisen jälkeen vointini romahti, olen joutunut jäämään sairaslomalle ja traumatakaumat ja muut oireet ovat palanneet. Olen mieheni seurassa ärtynyt, saatan pelätä häntä yhtäkkiä täysin ilman syytä, koen hänen juttunsa mauttomina, kosketuksen ahdistavana ja kaikenlaisen minuun kohdistumattoman toiminnan (esimerkiksi kavereiden kanssa vietetyn ajan) hylkäämisenä. Tämä on siis alkanut viimeisen puolen vuoden aikana. Olen ikäänkuin katkeroitunut miehelleni siitä että hän on saanut elää onnellisen elämän ja kykenee suoriutumaan arjesta, vaikka järjellä ajatellen tiedostan että hän haluaa minulle vain hyvää ja yrittää vain auttaa minuakin suoriutumaan.
Tiuskin miehelle lähes koko ajan, en halua koskea häneen ja saatan esimerkiksi kävellä kesken kaiken huoneesta kun hän yrittää kertoa päivästään. Tiedostan pahoittavani miehen mielen ja käyttäytyväni epäkunnioittavasti mutta en kykene säätelemään tunnereaktiotani näissä tilanteissa. Mies on onneton, mikä pahentaa oloani ja aiheuttaa paniikin koska pelkään entistä enemmän hylkäämistä. Miten kykenisin hillitsemään itseni näissä tilanteissa ja saisin pidettyä kiinni siitä kunnioituksesta ja arvostuksesta jota tunnen miestäni kohtaan? Ovatko ongelmani vain liian vakavia jotta kykenisin tällä hetkellä ylläpitämään parisuhdetta? Parisuhteemme on menossa karille tämän johdosta ja erilleen muutosta on jo puhuttu.
Epätoivoinen
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Kuvauksestasi huomaa, että tunnet itsesi hyvin ja ymmärrät, että voimakkaat reaktiosi parisuhteessa nousevat omista epävarmuuden tunteistasi. Terapiasi on siis toiminut hyvin ja auttanut sinua ymmärtämään itseäsi. Tämän hetken haasteesi on kyetä hallitsemaan toimintaasi ilman terapian tukea. Tämä on siis välivaihe, jossa luovut apupyöristä. Muista, että osaat kyllä ajaa itse. Tarvitset vain harjoitusta jo osaamiisi taitoihin.
Muista, että tunne ja toiminta ovat eri asioita. Kun mieleesi nousee epävarmuuden tunne tai ahdistunut olo, joka herkästi voisi purkautua poikaystävääsi kohtaan, pysäytä tilanne hetkeksi vaikkapa poistumalla toiseen huoneeseen. Muista, että tunteesi ei ole paha tai väärä. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Sinä voit kuitenkin aina itse päättää, miten reagoit tunteen vallassa.
Kun hankala tunne vyöryy päälle, muista siis, että sinulla on valta valita, miten toimit tunteen vallassa. Sen sijaan, että purkaisit ahdistuksen loukkaamalla poikaystävääsi, voit ottaa tunnemyrskyysi etäisyyttä. Se voi tapahtua niin, että mielessäsi rauhoitat itseäsi ja otat etäisyyttä tunteeseesi. Usein on avuksi ottaa myös fyysistä etäisyyttä, jotta voi paremmin selkiyttää mielensä. Itsensä rauhoittamista voi opetella. Silmien sulkeminen ja rauhallinen hengittäminen auttavat usein. Voit sanoa mielessäsi itsellesi, että ei ole mitään hätää. Kaikki selviää kyllä. Tai sitten sanot jotakin muuta. Mitä sanoja itse ajattelisit tarvitsevasi silloin? Missä paikassa ahdistus tuntuu? Jos tunnet sen vaikkapa rinnassasi, voit painaa kätesi kevyesti sille kohdalle ja pyörittää kättä hitaasti ja rauhallisesti laajenevassa ympyrässä ahdistuskohdan yllä. Ympyrän laajetessa ahdistus sulaa ja tuulettuu rinnastasi pois.
Rauhoittuminen voi viedä muutamia minuutteja, puoli tuntia tai minkä verran aikaa tunnet itse tarvitsevasi. Kun fyysinen kiihtymyskin on ohi ja sydämenlyöntisi ovat tasoittuneet, hengitys tasaantunut ja jännitys kehostasi laantunut, voit miettiä, onko jäljellä todellinen tarve sanoa kumppanillesi jotakin. Jos on, pystyt rauhoittuneena valitsemaan rakentavat sanat. Jos taas koet, että kyse oli vain itsestäsi nousseesta ahdistuksesta, voit kertoa senkin kumppanillesi.
Pystyt kyllä löytämään muitakin keinoja itsesi rauhoittamiseen. Opettele luovasti ja vapaasti hoitamaan itseäsi hyvin. Kerro poikaystävällesi, että opettelet, ja vaikka joskus epäonnistut, se ei ole kaiken loppu. Pyörälläkin kaatuu välillä, mutta sitten vain noustaan ylös ja yritetään uudelleen.
Onnittelut siitä, että olet päässyt näin pitkälle itsetuntemuksessasi ja voimia jatkoon! Sinulla on hyvät eväät.
KYSYMYS: Minua kummastuttaa,että mieheni,joka on 60v. katselee netissä joka päivä vähäpukeisia naisia. Riittää yleensä iltasanomien linkit: bikinikuvat,takapuolikuvat ym.vastaavat. Joskus,kun olen ollut pari päivää reissussa,on koneeltamme klikattu pornosivuja ym. Hän itse vähättelee asiaa ja kehottaa minua sivuuttamaan ne toisarvoisina. Minua on kuitenkin alkanut ahdistaa tämä jokapäiväinen tapa. En voi muuttaa miestäni,mutta miten voin muuttaa oman suhtautumiseni,etten masennu ja ahdistu. Koen sen rikkovan suhteemme luottamusta ja tunnepuolta.
Surun lähellä
VASTAUS: Moni nainen jakaa huolesi - ja yleensä turhaan. Vaikka vältän sukupuolistereotypioita, miehen seksuaalisuus on keskimäärin visualisempaa kuin naisen. Yksilöiden välillä on toki suuria eroja, mutta on yleistä, että siinä, missä naiset kiihottuvat vaikkapa eroottisista tarinoista, miehet kaipaavat kuvia. Usein käy niin, että nainen kuvittelee miehen vertailevan omaa kumppaniaan kuvissa esiintyviin täydellisiin (photoshopattuihin) naisiin. Tästä nousee mustasukkaisuutta ja kelpaamattomuuden tunnetta, joka on turhaa. Luultavasti mies virittelee seksuaalisuuttaan kuvien avulla voidakseen hyödyntää vireytensä sängyssä oman puolisonsa kanssa. Kuvat ovat vain kuvia, eikä niissä esiintyvillä naisilla ole mitään todellista osaa teidän suhteessanne. Sinun ei tarvitse loukkaantua niistä.
Riippuvuudet ovat toki oma lukunsa. Jos vaikkapa pornon katselu alkaa viedä suurimman osan valveillaoloajasta ja häiritä normaalia arkielämää, on syytä huolestua. Miehesi kohdalla en kuule tällaista huolta olevan. Voisitko ajatella, että kyseiset kuvat ovat miehellesi normaali tapa toteuttaa seksuaalisuuttaan ja toimivat suhteessanne yhteiseksikin hyväksi?
KYSYMYS: Olemme olleet pitkään avioliitossa. Parikymmentä vuotta asiat tuntuivat olevan hyvin mutta viimeiset kymmenen vuotta on ollut vaikeaa. Jollakin tavalla mies alkoi salata asioita tai sanoi ettei meidän tarvitse kaikkea tietää toisistamme ja emme enää puhuneetkaan asioista kuten ennen. Välillä epäilin häntä uskottomuudesta ja näinkin FB kirjoituksia, joissa hän viestitteli minunkin tuntemilleni naisille flirttailevia viestejä ja muutaman kerran hän pahemminkin. Seksiä alkoi olla vähemmän ja vähemmän, enkä kokenut että olismme kumpikaan enää nauttineet siitä. Asioista alkoi olla hankalampi ja hankalampi puhua. Kaksi viikkoa sitten katsoin hänen puhelimensa kautta s-postin, jossa olikin viesti toiselta naiselta. Viesti ei jättänyt mitään epäselväksi. Vaadin selitystä ja olin melkoisessa shokissa. Nyt kun kysyin, haluaako hän olla minun kanssani hän vastasi että haluaa mutta, onko meistä siihen. MIes sanoi rakastuneensa ja olleensa imarreltu koska häntä rakastettiin.
Olemme välillä selvitelleetkin tätä asiaa mutta välillä emme puhu uskottomuudesta. Nukun huonosti, olen tosi väsynyt mutta nnukahdettuani herään ja asiat pamahtavat mieleen heti, käytän rauhoittavaa lääkettä päivittäin. Mietin voiko tästä enää seurata mitään hyvää, voiko mieheen enää luottaa, voiko meidän yhdessäolo jatkua. Rakastan miestäni ja haluaisin jatkaa hänen kanssaan mutta tälläista salaelämää en kestä. En voi puhua asiasta oikein kenenkään kanssa. Naisystäväni kyllä varmaan kuuntelisi mutta hän on yhteinen ystävämme, enkä haluais asettää häntä hankalaan tilanteeseen. MInun on vaikea aloittaa puhumista, halauisin kyllä mutta alan itkeä eikä järkevästä keskustelusta tule oikein mitään. Olo on tunnelissa vaeltamista, eikä loppua näy.
Nimimerkki 62
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Luettuani kirjoituksesi, aloin miettiä, mitä suhteessanne on tapahtunut kymmenen vuotta sitten. Se aika on ollut vaikeata ja siihen on liittynyt salaisuuksia. Onko tuolloin tapahtunut jotain loukkaamista, loukkaantumista tai ainakin etääntymistä teidän välillänne? Sittemmin on käynyt ilmi miehesi viestittely toisen naisen kanssa, rakastuminenkin.
Ymmärrän, että tilanne on sinulle hyvin vaikea ja raskas. Olette keskustelleet ja se kuulostaa hyvältä. Ehdotan, että keskittyisitte keskusteluissa vähitellen yhä enemmän puhumaan teidän kahden välisestä suhteesta. Mitä kumpikin on vuosien varrella kokenut suhteessanne? Onko ollut aikoja ja tilanteita, joissa jompikumpi on pettynyt tai loukkaantunut, kokenut yksinäisyyden tai hylätyksi tulemisen tunteita. On hassua, että usein molemmat saattavat kokea parisuhteessa yksinäisyyttä samaan aikaan. Silloin fyysinen ja henkinen etäisyys on jotenkin estänyt etsiytymästä toinen toisensa seuraan, vaikka kaipausta on kummallakin ollut. Entä millaista tulevaisuutta haluaisitte? Mitä kumpikin haluaisi tehtävän jatkossa toisin? Mitä toiveita teillä on toisianne kohtaan? Keskustelunne voisivat vähitellen siirtyä yhä enemmän nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.
Tuntuu hyvältä, että miehesi sanoo haluavansa olla sinun kanssasi, mutta ei tiedä, onko teistä siihen. Se merkitsee, että motivaatio on olemassa. Kaipaus on olemassa. Niin puhumista kuin fyysistä läheisyyttä voidaan opetella uudelleen. Se merkitsee uudelleen tutustumista ihmiseen, joka on jossain vaiheessa käynyt itsestäänselvyydeksi ja sitä myötä etääntynyt.
Tässä kohdassa ammattiapu olisi teille hyödyksi. Sitä kautta keskustelut voisivat avartua eivätkä jumittuisi vanhoille urille. Voi toki olla, että onnistutte siinä keskenännekin, mutta noin pitkään suhteeseen kannattaa satsata kaikki tarpeellinen.
KYSYMYS: Poikaystäväni jätti minut noin kuukausi sitten puhelimitse. Ennen sitä hän oli ollut viikon muualla miettimässä ja tuli siihen tulokseen, ettei halua jatkaa. Syiksi hän sanoi, ettei kestä enää masennustani ja ettei hän rakasta minua enää. Masennuksen syyn ymmärrän, koska edellisessä suhteessa hänen suhteessan eksä oli kiristänyt itsemurhalla ja satuttamisella.
Ehdimme olla kolme vuotta yhdessä, yhdessä asumista melkein vuosi, koska saimme samalta paikkakunnalta opiskelupaikan. Arki sujui aika hyvin: tunsin meidän olevan onnellisia, kunnes masennukseni uusiutui ja ilmeisesti avasi eksässä vanhat haavat. Hän samalla alkoi kiinnostua enemmän kavereidensa seurasta; meni viettämään heidän kanssaan iltoja eikä tullut oikein koskaan kotiin kuten oli luvannut. Pari kertaa kävi niin ettei tullut koko yönä. Pyysi anteeksi, mutta viime kertaa hän ei pyytänyt, Ilmoitti vain kylmästi ettei tule kotiin yöksi. Olin yhtenä yönä satuttanut itseäni, koska hän ei suostunut vastaamaan puhelimeen ja kertoi että tarkoituksella ei vastanut minulle. Pelkäsin hänelle sattuneen jotain ennen kuin hän kertoi seuraavana päivänä. Hän sanoi lähteneensä juomaan minun takiani tai osittain syytti minua halustaan juoda. Minusta meidän olisi pitänyt keskustella asiasta tai hän olisi voinut kertoa enemmän tuntemuksistaan. Kommunikointi hänen puoleltaan ehtyi...
Olen alkanut jotenkin toipua ja tuntenut, että ero oli pikemminkin hyvä asia. Onko sellainen normaalia? Minusta on jotenkin tullut sama vanha iloinen tyttö/nainen, joka olin ennen. Kyseessä oli ensimmäinen suhteeni ja mieitn, miksi olen toipunut melko hyvin jo tässä ajassa.
EkaaKertaaJätetty, 21
VASTAUS: Haluaisin nimetä sinut Selviytyjäksi. Kerrot, että poikaystäväsi jätti sinut puhelimitse. Hän olisi toki voinut olla huomaavainen ja hoitaa asian kasvokkain, mutta näin sitten tapahtui. Kirjoituksestasi huomaa, että olet jo ehtinyt miettiä paljon suhdettanne ja eron syitä. Ymmärrät, että sinun uusiutunut masennuksesi osui hänellä aiemman suhteen aiheuttamaan herkkään kohtaan. Samoin olet huomannut, että teidän olisi ollut tarpeen keskustella enemmän ja pojan olisi ollut hyvä kertoa enemmän tuntemuksistaan. Nythän hän on ratkaissut pettymyksiään ja suhteenne ongelmia juomalla ja olemalla öitä poissa ilmoittamatta. Nuo toiminnat eivät tietenkään ratkaise yhtään mitään, vaan päin vastoin aiheuttavat lisää ongelmia niin hänelle kuin parisuhteellekin. Kavereiden seura toki on voinut olla hyödyllistä, etenkin, jos heidän kanssaan on voinut puhua asioistaan. Sinä puolestaan aloit suhteen kriisitilanteessa satuttaa itseäsi. Tämä lisäsi poikaystäväsi huolta ja vahingoitti sinua. Miten voisit rakastaa ja auttaa itseäsi niin, että sinun ei enää tulevaisuudessa tarvitsisi toimia samoin, vaikka elämä toisi eteen stressaavia tilanteita? Keinoja ahdistuksen helpottamiseen voisit varmaan miettiä oppilaitoksesi psykologin kanssa.
Sinä olet alkanut jo toipua ja päästä erosta yli. Hienoa! Se on hyvä ja aivan normaalia. Ei ole olemassa mitään kaavaa, jonka mukaisesti pitäisi surra ja toipua. Olet alkanut saada entiseen poikaystävään ja suhteeseenne etäisyyttä, joka auttaa tarkastelemaan asioita uudessa valossa. Kauempaa näkee selkeämmin, mistä kaikesta oli kysymys. Voit ottaa menneestä suhteestasi mukaan 1) iloiset ja hyvät muistot, jotka ovat kasvattaneet omanarvontuntoasi 2) muistot, joiden kautta olet oppinut jotakin itsestäsi ja parisuhteessa elämisestä. On upeaa, että olet löytänyt uudelleen sen entisen, iloisen tytön, joka olet. Älä enää päästä sitä tyttöä karkuun! Jos vähänkin huomaat, että hän alkaa etääntyä elämästäsi, pysähdy heti ja korjaa suuntaa voidaksesi pitää hänet aina mukana. Värikästä, elämänmakuista syksyä sinulle!
KYSYMYS: Olemme tavanneet mieheni kanssa vuonna 2007. Olemme naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Suhdetta varjostaa se, että asumme omakotitalossa syrjäkylällä, josta molemmilla pitkät työmatkat. Elämme miehen unelmaa asua omalla kotipaikkakunnalla omakotitalossa. Itse haluaisin asua lähempänä aktiviteetteja joita voisi tarjota lapsille sekä työpaikkaa. Mies ei suostu edes puhumaan muuttamisesta eikä varsinkaan raha-asioista. Hän odottaa minulta että tekisin toista työtä täysipäiväisen työni lisäksi, mikä on mielestäni käsittämätöntä. Aikahan olisi pois lapsilta sekä omilta harrastuksilta. Olen ehdottanut muuttamista lähemmäksi töitä ja edullisempaan asuntoon (meillä on todella tiukkaa taloudellisesti). Hän ei halua asua missään osakkeessa eikä varsinkaan missään muualla kuin täällä omalla kotipaikkakunnalla. Olen neuvoton, en ole halunnut tällaista elämää missä autolla mennään paikasta toiseen, eikä ole harrastusmahdollisuuksia. Ja varsinkaan jos haluan kehittyä ammatissani niin en voi hakeutua sellaisiin paikkoihin töihin, koska työmatkat olisi niin pitkät.
Tämä todella syö suhdetta ja olen kiukkuinen, että asiasta ei voida edes puhua. Mitä minun tulisi tehdä? En haluaisi tämän takia erota, mutta näin täällä en pysty jatkamaan. Mies sanoo ettei muutosta tulisi vaikka muutettaisiin, sama tappelu jatkuisi hänen mielelestään. Mutta kun hän ei tunnu nyt tajuavan että tilanne johtuu juuri siitä, että mielestäni elämme hänen unelmaa jossa ei kuunnella muita eikä ole muita vaihtoehtoja. Vai olenko kenties itsekeskeinen, jos haluan kehittyä työssäni ja tarjota lapsille joitakin harrastumahdollisuuksia?
EraseAndRewind, 37 vuotta
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Teillä on miehesi kanssa pohdittavana tilanne, jossa puolisoilla on erilaiset unelmat ja päämäärät yhteisestä elämäntavasta. Tällainen eroavaisuus ei useinkaan tule esille vielä seurusteluvaiheessa, jossa rakastetun elämäntapa tuntuu osalta hänen persoonaansa ja kaikki kokonaisuudessa viehättää. Vasta arjen ja lasten myötä asioiden kääntöpuoli näyttäytyy. Maalla asumisessa on vapautensa ja oma kotiseutu on miehellesi rakas. Toisaalta matkat töihin ja harrastuksiin ovat pitkät. Asuminen voi tulla kalliiksi. Mitähän muunlainen eläminen maksaisi?
Voisitte yrittää keskustella aiheesta aivoriihen hengessä. Aivoriihessä kumpikin saa heittää ihan mitä tahansa ehdotuksia tarvitsematta miettiä niiden toteuttamiskelpoisuutta. Kaikki hullutkin ideat (muutetaan telttaan/perustetaan bed and breakfast lisätulon vuoksi) listataan ylös. Tässä vaiheessa luovuus saa kukkia. Mitä enemmän mielikuvitus rönsyää, sen parempi. Jokaiseen toisen heittämään ehdotukseen puoliso huudahtaa ihastuneesti: "Hyvä!" Näin keskustelun ilmapiiri pysyy innostavana ja kannustavana. Aivoriihen lopputuloksena on pitkä lista ideoita ja sivutuotteena luultavasti paljon naurua. Seuraava vaihe, vaikkapa seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla, jotta ideat saavat muhia, on listan läpikäyminen siten, että kaikki jollakin tapaa toteuttamiskelpoiset ideat otetaan yksi kerrallaan tarkasteluun. Mitään kiirettä ei ole, vaan jokaisen vaihtoehdon plussat ja miinukset kirjataan ylös. Asioille annetaan taas aikaa. Keskustelua viritellään sitä myötä, kun näkökulmia löytyy.
Tällaisen keskustelun tavoitteena on pitää keskustelu avoimena ja liikkuvana jumittumatta juupas-eipäs -väittelyyn vain kahden vaihtoehdon välillä. Syrjäisen omakotitalon ja keskustan kerrostalon välille mahtuu monia mahdollisuuksia. Mitkä ratkaisut helpottaisivat kireää taloutta? Entä arjen jaksamista? Tunneasioista on myös tärkeätä puhua ääneen. Kotiseuturakkaus on arvokasta. Miten sitä voisi pitää yllä, jos asuisi muualla? Mitä hyvää kunkin elämään mahtuisi lisää, jos työ- ja harrastusmatkat olisivat lyhyemmät? Miltä nykyisessä kodissa asuminen kenestäkin tuntuu? Miten viihtyvyyttä siellä voitaisiin lisätä?
Sanot, että miehesi ei halua keskustella rahasta eikä asumisesta. On hyvä huomata, että asioista puhuminen ei merkitse sitä, että heti tapahtuu jotain mullistavaa. Puhuminen voi auttaa ymmärtämään, miten toinen ajattelee ja miltä hänestä tuntuu. Puheessa voidaan leikitellä monenlaisilla mahdollisuuksilla. Jos puhumalla saadaan aikaan lisää ymmärrystä, ratkaisujakin voidaan askel kerrallaan löytää.
