Olen parisuhteessa ja minun poikaystävä on todella mustasukkainen minusta. Olen joutunut unohtamaan kaikki minun poikapuoliset ystävät, koska hän ei siedä niitä. Olen todella epätoivoinen, koska minusta tuntuu, etten saa poistua meidän asunnosta niin, ettei hän vahtaisi kenen kanssa minä olen yms.
Miten saisin hänen mustasukkaisuuden pois? Hän aina sanoo minulle syyksi, että hänen exät ovat pettäneet häntä. Mutta minä en ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Eikä hän silti voi lopettaa epäilyä.
Nainen
Hei,
tilanteesi kuulostaa tukalalta. Mustasukkaisuus parisuhteessa on tiettyyn rajaan asti luonnollista, mutta kuulostaa siltä, että teidän parisuhteessanne tämä raja on jo ylittynyt. Kerroit poikaystäväsi epäilevän sinua, vaikket ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Jäin miettimään, mistä poikaystäväsi mustasukkaisuudessa mahtaa olla pohjimmiltaan kysymys. Onko se kenties parisuhteen alkuun liittyvää epävarmuutta vai oletteko seurustelleet pidempään? Kuinka poikaystäväsi ilmaisee mustasukkaisuuttaan ja kuinka sinä tähän reagoit? Kuinka pitkään näin jatkunut? Usein mustasukkaisuuteen liittyy kokemus omasta ulkopuolisuudesta tai vaillejäämisestä. Onkohan poikaystävälläsi omia menoja, harrastuksia, kumpaakin sukupuolta olevia ystäviä...?
Kahdenkeskisyyden lisäksi parisuhteessa tarvitaan myös omaa tilaa, muuten parisuhteen "happi" loppuu. Toisen vahtaaminen tai rajoittaminen ei kuulu tasavertaiseen parisuhteeseen. Pidemmän päälle vaikea mustasukkaisuus nakertaa parisuhdetta, vie voimia molemmilta osapuolilta ja aiheuttaa helposti uusia ristiriitoja. Pystyttekö te keskustelemaan asiasta rakentavasti kahden kesken vai tarvittaisiinko siihen kenties ulkopuolista näkökulmaa?
Mustasukkaisuuteen ei tarvita aina erityistä "syytä" vaan joissakin ihmisissä se herää herkemmin mm. aiempien elämänkokemusten vuoksi. Kirjoitit, että poikaystäväsi on joutunut pettymään aiemmissa suhteissaan. Jäin miettimään, kuinka poikaystäväsi on käsitellyt näitä pettymyksiään ja kuinka paljon aiemmat kokemukset heijastuvat nykyiseen suhteeseenne?
Kysyt, miten mustasukkaisuuden saisi pois. Se on iso kysymys, johon en osaa suoraan vastata. Mustasukkaisuutta ei voi ikäänkuin "leikata" ihmisestä pois, vaan mustasukkaisuuden hoitamiseen tarvitaan mustasukkaisen henkilön omaa muutoshalua. Olet ottanut jo vastuuta parisuhteestanne kirjoittamalla ongelmastanne. Itse mustasukkaisuuden tunne ja siihen liittyvä käyttäytyminen on kuitenkin poikaystäväsi vastuulla.
Pitkittyessään mustasukkaisuudessa voi toteutua niin kutsuttu "itseään toteuttava ennuste". Jos mustasukkainen osapuoli alkaa uskoa kumppaninsa löytävän jonkun toisen, hän alkaa ehkä alitajuntaiusesti toimimaan niin, että lopulta hän työntää kumppaniaan luotaan omilla epäillyillään. Etäisyyttä ottamalla ihminen voi yrittää valmistautua tulevaan ja suojella itseään väistämättömiltä asioilta. Mutta etääntyminen ja liittyvä kylmä ja torjuva käytös saattaa ajaa toisen jopa uskottomuuteen tai haluun ennen pitkää päättää suhde. Mustasukkaiselle tämä on ikäänkuin vahvistus siitä, että hän oli epäilyksineen oikeassa. Kirjoitit, että poikaystäväsi pyrkii rajoittamaan menemisiäsi ja muita ihmissuhteitasi. Älä suostu tähän!
Mikäli poikaystäväsi myöntää mustasukkaisuuden, on valmis keskustelemaan asiasta ja muuttamaan käyttäytymistään, on mahdollista, että pääsette asiassa eteenpäin omin voimin. Joskus tilanteen purkaminen vaatii kuitenkin ulkopuolista näkökulmaa. Tällöin apua voisi lähteä aluksi kysymään terveysasemalta tai työterveyshuollosta.
Tärkeää on, että pidät huolta itsestäsi. Mieti, minkälaisen parisuhteen sinä haluat ja tarvitset. Kulje sitten sitä kohti äläkä tyydy vähempään!
Olemme mieheni kanssa olleet pariskunta jo reilut 10 vuotta. Aina on ollut selvää, ettei minun tarvitse havitella menoa tyttöjeniltaan tai muuhun vastaavaan. Riidellään asiasta usein, mutta rakastan miestäni, joten en halua erota tämän vuoksi. Kaikki naistenjuhlat ja tyttöjenillat menevät niin, että muiden miehet eivät tule, mutta minun mieheni on naisporukan keskellä, aina. Vitsiä siitä muut heittävätkin, mutta mieheni ei ota sitä loukkauksena, vain minä häpeän. Mietin mitä pitäisi tehdä? En ole koskaan antanut edes ymmärtää, että olisin kiinnostunut muista miehistä, mutta silti minua kohdellaan kuin jatkuvasti saalistavaa. Haluaisin nyt ammattilaiselta apuja, kiitos.
Nainen, 28v
Hyvä ystävä,
Nimimerkki jonka olet valinnut kuvaamaan itseäsi ja tilannettasi on hyvin pysäyttävä. Se sisältää suuren ristiriidan. Kuvaat miestäsi hyväksi. Hän saattaa sitä olla monella muulla alueella, mutta toisen ihmisen rajoittaminen ja kontrolloiminen eivät ole hyvyyttä.
Olet nuoresta iästäsi huolimatta ollut jo pitkään, yli 10 vuotta, parisuhteessa. Eli onko niin, että olet ollut juuri ja juuri täysi-ikäinen kun olet mennyt yhteen miehesi kanssa? Sanot, että "aina on ollut selvää, ettei minun tarvitse havitella menoa tyttöjeniltaan tai muuhun vastaavaan". Onko siis niin, että koet olleesi vankina koko tuon 10 vuotta? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi olet suostunut tuohon kaikkeen? Liittyykö se mahdollisesti jollain tapaa omaan historiaasi ja perhetaustoihisi?
Kuulen kirjeessäsi ihmettelyäsi siitä, että miksi miehesi pitää sinua vankinaan koska omasta mielestäsi et ansaitse sellaista kohtelua. Olen kanssasi samaa mieltä. Et ansaitse tuollaista kohtelua. Itse asiassa ketään ihmistä ei saisi kohdella noin. Sen, että miehesi pitää sinua vankinaan rajoittaen ja kontrolloiden menemisiäsi voi määritellä väkivallaksi ja alistamiseksi. Sen ei saa antaa jatkua sillä se on haitallista teille molemmille ja parisuhteellenne. Ymmärsin kirjeestäsi, että miehesi epäilee, että olisit kiinnostunut muista miehistä. Onko tämä miehesi mustasukkaisuus perusteluna sille, että hän rajoittaa vapauttasi ja tulee mukaan sinun menoihisi. Mustasukkaisuus ei kuitenkaan oikeuta ketään rajoittamiseen ja kontrollointiin.
Mietit mitä sinun pitäisi tehdä. Vastaan, että sinun on lakattava suostumasta kontrollointiin. Sinä tarvitset apua, jotta pystyt katkaisemaan tuon haitallinen kuvion välillänne. Myös miehesi tarvitsee apua mustasukkaisuuteensa ja taipumukseen kontrolloida ja rajoittaa, jos hän on valmis sitä ottamaan vastaan. Toivottavasti on. Mutta sinun ei ole syytä jäädä odottamaan hänen haluaan muuttua. Usein tällainen kontrolloiva vuorovaikutuskuvio ei pääty itsestään. Päinvastoin sillä on taipumusta vahvistua. Siksi on tärkeää, että et enää suostu siihen.
Miten kauan rakkaus jaksaa elää vangittuna? Meissä ihmisissä on sisällä usein tarve tulla omaksi itseksemme. Tällä tarkoitan vapautta elää omannäköistä elämää ja tehdä niitä asioita, joita pitää itselleen tärkeinä. Tämä tarve usein voimistuu kun ikäännymme. Siksi saattaa hyvin olla niin, että nyt, lähestyessäsi kolmeakymppiä, miehesi kontrollointi on alkanut tuntua entistä pahemmalta. Kerrot, että rakastat miestäsi. Vaarana on, että tuo rakkaus alkaa kuihtua, jopa kääntyä vihaksi ja katkeruudeksi, jos annat kontrolloimisen jatkua. Vapaus ja luottamus ovat happea rakkaudelle. Kontrollointi, rajoittaminen ja pakottaminen tappavat sitä.
Ei ole ihan helppoa alkaa muuttaa vuorovaikutuskuviota joka on jatkunut pitkään samanlaisena. Saattaa olla, että tarvitset siihen ulkopuolisen ihmisen apua. Nettiosoitteessa www.naistenlija.fi on tietoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen eri muodoista sekä tietoa paikoista, joista voi hakea apua ja tukea itselleen. Mm. seurakuntien perheneuvonnasta voi hakea keskusteluapua tämän kaltaiseen tilanteeseen.
Hei. Kaipaisin neuvoja hyvinkin pulmalliseen tilanteeseen. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä useamman vuoden, vaikkakin asiat alkoivat sujua jo paremmin vuosien mittaan, olemme ajautumassa eroon.
Elämme uusioperheessä (minulla lapsia edellisestä avioliitosta) ja saimme yhteisen lapsen vajaa vuosi sitten. Talonkin hankimme yhdessä ja pari vuotta sitten menimme kihloihin. Viime kuukausina suhteemme on ajautunut jonkinlaiseen kriisiin.
Riitelemme jatkuvasti, ja viikottain joku asia suhteessamme käy vaivaamaan minua. Minulla tähän vaikuttaa myös varmasti pienen lapsen kanssa heräily ja ajoittain rankkakin arki. Yritän puhua aiheesta asiallisesti, mutta joka kerta päädymme koko päivän kestävään riitaan. Jonkun aikaa riideltyämme mies lähteekin yleensä menemään ja minä jään lapsen/lasten kanssa kotiin yksin kesken riidan selvittämisen. Riidan aikana mies puhuu erittäin ilkeästi ja haukkuu minua mennen erittäin loukkaavasti henkilökohtaisuuksiin. Esimerkkinä voin kertoa rumat kommentit lasten saamisen jälkeisestä vartalostani. Nykyisin hän on alkanut ottaa äitini ja isäni mukaan haukkumalistaan.
Minun on myös erittäin vaikea päästä myöhemmin jo riidan sopimisenkin jälkeen yli noista ilkeistä sanoista. Ja tämä vaikuttaa myös siihen etten ole koskaan oikein tuntenut olevani läheinen miehen kanssa. Enkä tunne hänen kanssaan oikein kunnolla yhteenkuuluvuutta taikka voimakasta rakkautta.
Seksi on myös yksi mikä puuttuu suhteestamme. Mies on kykenemätön tekemään aloitteita seksiin, ja on kertonut usein ettei haluakkaan niin usein. Ennen tapaamistani hän oli ollut vuoden ilman seksiä. Itselläni on lapsen saannin myötä myös halut laskeneet. Kaipaisin silti seksiä, mutta en niin paljoa että tekisin itse aloitteita myöskään. Olemme siltäkin osin ajautuneet umpikujaan.
Suuseksiä tai esileikkiä suhteessamme ei ole ikinä ollut. Sitäkin kaipaisin, mutta mies on sanonut ettei pidä sen antamisesta, joten en sitä kehtaa pyytääkkään. Itse pidän suuseksin antamisesta, mutta haluan olla antamatta kun tiedän etten itsekkään sitä saa. Tämäkin asia vaikuttaa suhteemme laatuun.
Ja mies jäi raskaana ollessani kiinni nettiseksistä. Mikä osaltaan vaikuttaa siihen etten tunne olevani haluttava miehen silmissä. Ja tottakai miehen haluttomuus seksiin ja ilkeät sanat vaikuttavat paljon siihen etten tunne olevani haluttava. Enkä siten halua enää hänen kanssaan seksiä vaikka sitä muuten kaipaisinkin.
Ennen tätä suhdetta olin myös hyvin pitkässä suhteessa ja se olikin tähän suhteeseen verrattuna erittäin hyvä. Luulin tosin silloin että voisin löytää jotain vieläkin parempaa. Koen joskus tämän uuden suhteen olevan rangaistus siitä että tyhmyyttäni hylkäsin mahtavan suhteen ja edellisen suhteen aikana saadut lapset menettivät ehjän perheen.
Nyt en haluaisi tehdä samaa virhettä, että lapsi joutuisi eroperheeseen tai tottumaan isäpuoleen tai äitipuoleen. Vaan haluaisin että tämä lapseni saisi ehjän ja toimivankin perheen. Silti tuntuu että nämä ongelmat joita on niin paljon vievät kaiken energian. Enkä toki halua että lapset joutuvat sitten kuuntelemaan jatkuvaa riitelyä.
Olemme jo kerran eronneet ja palasimme yhteen, mies silloin lupaili ja vannoi että haluaa muuttua ja perhearvot ovatkin hänelle tärkeät. Tajusi mukamas mitä menetti. Tällöin meillä ei tosin ollut vielä yhteistä lasta. Uskoinkin silloin miehen haluun muuttua ja palasimme yhteen.
Jälkeenpäin ajateltuna se olikin erittäin suuri virhe, eikä mies ole paljoakaan erilaisempi kuin silloin kun erottiin. Toki hän on alkanut ajan kanssa tottua myös edellisiin lapsiini. Joten parannusta toki on tapahtunut.
Hän ei kaipaa myöskään läheisyyttä niinkuin minä, eikä osaa suunnitella mitään reissuja/harrastuksia/menoja perheen kanssa. Hän menee aina yksin tai kavereiden kanssa. Kaipaisin kiinnostusta myös perheen kanssa tekemiseen, toki jos itse järjestän kaiken ja huolehdin menemisen ja lähdön niin hän osallistuu. Muttei itse ehdota mitään perheen kanssa taikka suunnittele mitään menoja yhdessä.
Haluaisinkin tietää kuulostaako yhtään siltä että noita mainitsemiani asioita pystyisi muuttamaan? Itse emme siihen pysty ainakaan, joten apua tarvimme ulkopuoliselta.
Nainen, 29 v
Hei,
Kiitos kirjoituksestasi, jossa kuvasit hyvin nykyistä ja mennyttä elämääsi, ja jonka lopussa esitit kysymyksen ja itse asiassa vastasitkin siihen: kysyit voiko mainitsemiasi asioita muuttaa, ja vastasit että ei ilman ulkopuolista apua. Koska sekä pelkäät sinun ja miehesi ajautuvan eroon, että sinulla on huono kokemus siitä miten "tyhmyyttäni hylkäsin mahtavan suhteen", niin nyt on toimittava, uudella tavalla.
Uusperheessä eläminen on haastava juttu. Väestöliitossa laadittiin "Parisuhteen kehrä" kuvaamaan toimivaa parisuhdetta, mutta pian huomattiin sen jättävän huomiotta monia uusperheessä parisuhteessa elävien kokemuksia ja haasteita, joten oli laadittava myös "Uusparisuhteen kehrä", johon voi tutustua mm. Vuokko Malisen ja Pekka Larkelan kirjassa Parisuhde – uusperheen ydin. En ala sitä tässä enempää avaamaan, mutta otan siitä yhden kirjoitukseesi liittyvän teeman esiin.
Malinen ja Larkela kirjoittavat uusperheessä elävien kokemusten perusteella parisuhteen toimivuuden edellyttävän sitä, että "mielessä asuva ex-puoliso täytyy ensin ’tappaa henkisesti.’" Uutta voi tulla, jos luopuu vanhasta, ja ex-puolison lisäksi myös siitä ex-suhteesta pitää luopua henkisesti. Kiinnitin heti huomioni siihen, miten vertaat nykyistä ja mennyttä parisuhdettasi, ja mietin että onko se jotain jota mielessäsi ajattelet, vai oletko riidassa tai muuten ilmaissut miehellesi miten huonosti suhteenne tässä vertailussa pärjää. Sanot, että ongelmanne vievät paljon energiaa, minä kysyn että miten paljon energiaa väliltänne tai sinusta valuu menneen muisteluun ja tekemäsi valinnan harmitteluun? Voin ymmärtää harmisi, sitä jäin miettimään että jos hylkäsit mahtavan suhteen, niin mitä parempaa sinä vielä silloin yritit löytää? Oli miten oli, nyt olisi aika luopua vanhasta, jotta jotain uutta voisi tulla.
Kirjoitat sekä suhteenne riidoista, että seksuaalisuudesta. Riitoja on viime aikoina ollut jatkuvasti, ne rasittavat molempia ja ne jäävät usein kesken, ja aivan erityisesti sinua satuttavat miehesi ilkeät puheet riidan aikana, puheet jotka menevät henkilökohtaisuuksiin, jäävät vaivaamaan ja jotka ylläpitävät jonkinlaista etäisyyttä ja varauksellisuutta sinussa suhteessa häneen. En ihmettele kokemustasi, ja olen pahoillani että joudut moisia puheita kuulemaan. Pidän itse rakentavan riitelyn tärkeimpänä asiana sitä, että se on turvallista, eikä miehesi puhetapa saati häipyminen paikalta edesauta turvallisen ilmapiirin syntymistä. Toki tekisi mieli kysyä häneltä esimerkiksi, että mikä saa hänet lähtemään ja miltä se hänestä tuntuu, miten hän riitanne kokee, mitä hän ilkeillä puheillaan yrittää saada aikaan tai miten riitanne vaikuttavat hänen parisuhdetyytyväisyyteen tai seksuaalisuuteen. Tärkeää olisi, että tunnistaisitte riitanne "kaavan" ja huomaisitte miten kaavaa voisi rikkoa ja muuttaa, tähän teitä voi auttaa asiantunteva pariterapeutti tai perheneuvoja.
Kerrot, että teidän seksuaalisuudessanne on eroja, mikä on tavallista. Aloitteellisuudessa on kumppanien välillä usein eroja, ja aloitteellisuus myös vaihtelee, eikä tämä koske pelkästään seksiä vaan monia muita parisuhteen alueita. Onko suhteessanne aina ollut niin, että sinä olet ollut seksin suhteen aloitteellisempi ja aktiivisempi – vai onko tilanne muuttunut? Jos tilanne on aina ollut teidän välillänne näin, niin toisaalta erilaisuus pitäisi hyväksyä, siitä pitäisi oppia puhumaan ja huomata erilaisuuden parhaimmillaan synnyttävän myös positiivista jännitystä. Toisaalta parisuhteeseen kuuluu myös kumppanin tarpeiden ja toiveiden huomioonottaminen ja täyttäminen, joten oman "mukavuusalueen" ulkopuolelle on myös hänenkin toisinaan uskaltauduttava – jos seksi nyt sitten sellaista edes hänelle tarkoittaa.
Mainitsit myös suuseksin ja esileikin puuttumisen suhteessanne. Parisuhteen seksuaalisuuteen kuuluu nautinnon antaminen ja saaminen, ja on monia tapoja toteuttaa tätä. Kumppanille voi kertoa toiveistaan ja pyytää vaikkapa suuseksiä kuten olet tehnyt, mutta häntä ei voi pakottaa tekemään asioita joita hän ei halua tai joista hän ei pidä, koska seksin tulee olla nautinnollista ja mukavaa molemmille. Voiko kuitenkin olla niin, että enemmän kuin se, että et saa suuseksiä, vaikuttaa suhteeseenne se mitä tästä seuraa. Sanot nimittäin, että et itse halua antaa suuseksiä, koska tiedät ettet sitäkään saa. Vaikka ajatus on ymmärrettävä, niin se on myös käyttäytymismalli joka vaikuttaa suhteenne laatuun, kuten itsekin kirjoitat. Oletko ihan varma, ettei tuota ajatusta voisi kääntää päälaelleen?
Esileikin puuttumista pidän suuseksin puuttumista valitettavampana. Mikä siihen on syynä? Mainitsemassasi nettiseksissä tai pornossa muuten esileikki aika usein on nimenomaan suuseksiä, joten jäin miettimään että miten nämä hänellä ja teillä liittyvät toisiinsa. Liittyykö suuseksiin hänellä jonkinlaista syyllisyyttä tai pornon hänessä herättämää ahdistusta? On jotenkin edes vaikea kuvitella parin välille säännöllistä seksiä ilman esileikkiä, tai sitä miltä se sinusta tai miehestäsi tuntuu, tai että miten siihen naisena "pääset mukaan" ilman lämmittelyä. Ehkä tämä on allekirjoittaneen rajoittuneisuutta, vai miten itse asian koet? Seksistä puhuminen harvoin pahentaa tilannetta, tapahtuu se sitten kahden kesken tai terapeutin avustuksella. Puhetta tarvitaan kuitenkin paljon!
Lopuksi kerrot myös miehesi läsnäolosta ja liittymisestä perheeseenne, mikä toimii ja mikä ei toimi. Kun en tiedä hänen lähtökohtiaan, niin on vaikea arvioida kuinka iso "harppaus" aiemmasta hänelle uusperheen arki ja perhe-elämän vaatimukset ovat. Kerrot, että hän ei osaa suunnitella tai järjestää perheen juttuja kuten sinä, minä kysyn että entä jos suunnittelisitte tai järjestäisitte yhdessä! Minusta tässä ei ole kyse siitä, että miehesi pitäisi tämän asian suhteen jotenkin erityisesti muuttua, vaan hänellä pitäisi olla halua oppia ja motivaatiota kantaa jaettua vastuuta perheenne tekemisistä. Ja kuka olisikaan parempi opettaja hänelle, kuin sinä, eikä sitä vastuuta hänelle voi jakaa kukaan muu kuin sinä. Se, että sinä järjestät kaiken ja huolehdit kaikesta mahdollista vapauttaa hänet vastuusta, helppohan valmiiseen pöytään on "osallistua."
Kuten alussa mainitsin, niin sinä esitit kysymyksen johon vastasit, eikä minulla ole siihen lisättävää. Suhteessanne on ongelmia, jotka vievät energiaa, sen sijaan että teillä olisi suhde, josta saa energiaa. Teille ongelmia aiheuttavat asiat ovat hankaluudestaan huolimatta ratkaistavissa tai niiden kanssa voi oppia elämään. Kun en tiedä missä asut en pysty tarkemmin ohjaamaan sinua ulkopuolisen avun piiriin, mutta tilanteeseenne sopivaa apua ja tukea saatte kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista, sekä yksityisiltä pariterapeuteilta, molempien yhteistietoja löytyy helposti nettihaulla.
Mikä neuvoksi? Olen ollut kaukosuhteessa kohta 3 kuukautta, mutta olemme olleet yhdessä aika monta kertaa ja suhde on päättynyt joka kerta ja eri syiden takia. Mieheni on mukava, rehellinen ja kaikkea muuta mitä voisi toivoa, hän ei petä minua suhteessa mutta ei myöskään näytä tunteita muulla keinolla kuin sanoen että rakastaa minua, mutta suhteessa on aika isoja ongelmia ja niitä on ollut ihan alusta asti. Olen kysynyt monet kerrat millon voisimme tavata, mutta vastaus on yleensä että katsotaan nyt tai että parin viikon päästä olisi aikaa tavata, mutta kun tulisi aika tavata niin miehelleni tulee menoja ja tapaaminen siirtyy taas ja näin on käynyt todella monta kertaa. Toki ymmärrän että hänellä on työ jonka takia minun pitäisi olla joustava.
Suhteessa ei ole oikeastaan mitään läheisyyttä koska emme pysty näkemään toisiamme niin useasti kun haluaisin. Näemme ehkä kerran kuukaudessa tai kerran joka toinen kuukausi, mutta nekin tapaamiset ovat vain sellaisia että hän tulee käymään luonani ja viipyy 2-3 tuntia ja lähtee takaisin kotia. Sitten kun sanon asiasta että en haluaisi lähteä mökille tai hänen luokseen vain yhden yön takia niin hän loukkaantuu asiasta, eikä vastaa viesteihin, eikä häntä näy netissäkään. Olen sanonut hänelle etten jaksa tälläistä suhdetta enää kovinkaan kauaa koska minulla on ollut useita aika samanlaisia suhteita takana. Jonkun toisen kanssa olisin nähnyt vaikka kuinka monta kertaa näin lyhyen ajan aikana. Olemme jutelleet yhteen muuttamisestakin ja perheen perustamisesta mutta en näe suhteelle minkään näköistä tulevaisuutta juuri nyt. Minulla olisi aika montakin toista henkilöä jotka ottaisivat minun itselleen jos vain voisivat, mitä minun pitäisi tehdä? Olen aivan neuvoton.
Mies
Hei
Kerrot kaukosuhteesta, joka on monella tavalla sinun kannaltasi epätyydyttävä. Näet suhteessanne toki hyviäkin puolia, mutta myös paljon sellaista, missä tunnet jääväsi tärkeysjärjestyksessä toiselle sijalle ja mikä suorastaan loukkaa sinua.
Onkohan niin, että suhteenne kyllä palvelee kumppanisi tarpeita, mutta sinun tarpeesi ja toiveesi eivät täyty? Olet yrittänyt joustaa ja ymmärtää kumppanisi työaikoja ja muita menoja. Hänelle tuntuu sopivan tämä harvoin ja lyhyesti tapaaminen. Sinä sen sijaan kaipaat suhteeltanne ymmärrettävästi enemmän. Kerrot, että olette miettineet yhteen muuttamista ja perheen perustamista. Toisaalta jos tuot esille omia ajatuksiasi ja toivot pidempää yhdessäoloa, kumppanisi loukkaantuu eikä suostu kanssasi kontaktiin.
Olisikohan nyt vakavan pohdinnan ja puhumisen paikka? Mitä sinä itse haluat parisuhteelta? Täyttyykö se tässä suhteessa? Entä mitä kumppanisi haluaa? Ovatko toiveenne riittävästi saman suuntaisia, että voisitte jatkaa yhteiselämää? Parisuhde on kahden kauppa; se ei pysy pystyssä, jos mennään enimmäkseen vain toisen mielihalujen mukaan ja toinen ei tule tarpeineen riittävästi kuulluksi eikä huomioiduksi.
Vihjaat, että muitakin kumppaniksi sopivia olisi sinulle tarjolla, jos vain heidät huolisit. Ovatko he vapaita? Ajatteletko, että nämä toiset voisivat tarjota sinulle jotain sellaista, mitä et tästä suhteesta saa? Onko se juuri sitä mitä toivotkin parisuhteelta? Enemmän yhdessäoloa ja yhteistä tekemistä, tunteiden ilmaisemista ja rakkauden osoittamista monin eri tavoin. Mikä pitää sinua kiinni nykyisessä suhteessasi? Onko se jotain sellaista, mistä et voi etkä haluakaan luopua? Voisiko tuo edellä mainittu toteutua teidän suhteessanne?
Toivon, että nämä kysymykset auttavat sinua ja teitä yhdessä pohtimaan, mikä on suhteenne tulevaisuus. Suhteesta voi rakentaa tyydyttävämmän, jos te molemmat sitä haluatte. Toisaalta toimimattomassa suhteessa ei kannata roikkua, jos riittävää muutoshalua ei löydy.
Olen tapaillut mukavaa miestä muutaman vuoden ajan. Monet asiat ovat suhteessa hyvin ja koen hänet läheiseksi ja tärkeäksi itselleni. Suhde ei kuitenkaan ole kehittynyt tapailua pidemmällä, vaikka ainakin itse sitä toivoisin. Mies sanoo ettei pysty vakavampaan suhteeseen edellisten suhteiden huonojen kokemuksien vuoksi, minussa ei kuulemma ole vikaa. En haluaisi menettää itselleni tärkeää ihmissuhdetta, mutta tilanne on kaikinpuolin turhauttava. On raskasta tuntea itsensä jatkuvasti torjutuksi, mutta suhteen päättäminenkin tuntuu mahdottomalta. Mies kertoo olevansa minuun sitoutunut, vaikka ei halua suhteen etenevän tästä pidemmälle. Muutamaan kertaan olen jo päättänyt lopettaa suhteen, mutta olen siinä aina epäonnistunut sillä tunteeni miestä kohtaan ovat voimakkaita, vaikka en häneltä saa kaipaamiani asioita. Mitä minun tulisi tehdä, onko odottaminen turhaa?
Nainen
Hei
Vaikuttaa siltä, että olet tavannut elämäsi miehen, ainakin niin moneen asiaan olet hänessä tyytyväinen. Mutta siinä sinulle tärkeimmässä olet kokenut yhä uudelleen pettymyksen: hän haluaisi suhteenne jatkuvan tapaamisten asteella, sinä toivoisit jotain muuta.
Oletko muuten kertonut kumppanillesi, mitä sinä parisuhteelta odotat? Onko hän tietoinen, miten turhautunut olet tilanteeseen ja miten koet itsesi torjutuksi hänen taholtaan? Oletko saanut sanotuksi, että vaikka rakastat häntä, et ole tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen? Jos olet, miten hän on kertomaasi suhtautunut? Jos et, miksi et?
Mies vetoaa edellisten suhteitten huonoihin kokemuksiin. Oletko selvillä, mitä hän tarkoittaa? Onko hän ollut vakavassa suhteessa, asunut esimerkiksi yhdessä kumppaninsa kanssa? Miten suhde on mennyt karille? Onko hän tullut jätetyksi tai petetyksi? Mitä hän pelkää teidän suhteellenne tapahtuvan, jos suhteenne muuttuisi vakavammaksi?
Suhteenne on taitekohdassa: vallitseva tilanne sopii kumppanillesi, mutta ei selvästikään tyydytä sinua. Löydättekö yhteisen tahdon muuttaa sitä sellaiseksi, että molemmat tulisivat kuulluiksi ja voisivat riittävän hyvin sekä yksilöinä että yhdessä?
Toivon sinulle viisautta ja rohkeutta edetä elämässäsi niin, että toiveesi hyvästä kumppanuudesta voisi täyttyä.
Olen 26-vuotias nainen, naimisissa ulkomaalaisen 32-vuotiaan miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä kolme vuotta, johon on sisältynyt paljon kriisejä: työttömyyttä, mieheni muutto Suomeen ja vaikea sopeutuminen ja näistä vaikeuksista puhjennut masennus. Viime vuosiin on mahtunut ihania hetkiä, lämpöä, hellyyttä, hassuttelua ja rakkautta -- mutta niistä huolimatta lähes koko alkutaivaltamme ovat varjostaneet nämä suuret ongelmat.
Nyt mustimmat pilvet alkavat väistyä ja tilanne tasoittua. Olemme oppineet paljon toisistamme ja mieheni on tehnyt paljon töitä sopeutuakseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Tilanne näyttäisi siltä, että olemme päässeet pahimman yli ja nyt saamme nauttia arjesta, jossa osaamme käsitellä ongelmiammekin paremmin. Mutta sitten omaa sisintäni alkoi kalvaa ja huomasin, että toisin kuin naimisiin mennessämme ajattelin, haluaisin mieheni kanssa lapsia. Haluaisin perheen. Mieheni taas on aina ollut varma, ettei halua, ikinä.
Ajatukseni liittyvät varmasti osin myös siihen, että olen suhteen alussa tukahduttanut omia tunteitani ja tarpeitani usein miehen hyväksi ja kun hän samalla paini masennuksen kourissa, joka ilmeni usein syytöksinä minua kohtaan. Olen 1,5 vuoden ajan terapian avustuksella käsitellyt omia tukahdutettuja tunteitani, rakentanut omanarvontuntoani ja selvitellyt sitä, miksi tunteista puhuminen on minulle niin vaikeaa ja miten ottaa oma tilani myös parisuhteessa. Terapian yksi vaihe on nyt saatettu päätökseen ja minun on tarkoitus kokeilla omia siipiäni tuntojeni kanssa. Olen siksi tunnustellut paljon omia tunteitani ja antanut tilaa ajatuksilleni, mistä tämä lapsihaavekin on sitten pulpahtanut esiin. Suhdetta edeltävää aikaa muistellessani muistan aina halunneeni lapsia. En tästä syystä edes oikein ymmärrä, miten mieheni tavatessani olen niin vahvasti ollut lapsettomuuden kannalla. Luultavasti ennemmin siksi, että olin ollut vuosia ilman minkäänlaista seurustelusuhdetta enkä uskonut avioliittoa ja lapsia osakseni tulevan.
Olemme keskustelleet asiasta paljon, rauhallisesti ja toistemme kannat täysin ymmärtäen. Hyväksyn mieheni mielipiteen asiasta ja hänen perhetaustansa tuntien se vaikuttaa luonnolliselta. Mieheni suhde vanhempiinsa on ollut hyvin vaikea ja on sitä yhä. Hänelle lapsuus ja vanhemmuus näyttäytyvät todella negatiivisina asioihina, joihin sisältyy vain stressiä ja huolta, eikä juuri mitään hyvää. Hän ymmärtää kuitenkin myös minun kantani, joka olen kotoisin perheestä, jossa vanhemmat todella rakastivat olla vanhempia minulle ja sisaruksilleni, vielä eronsa jälkeenkin, ja suhteemme ovat yhä lämpimät. Olen tyytyväinen keskusteluyhteyteemme, mutta aihe itsessään ahdistaa. Juuri kun kaikki alkoi olla paremmin, tuli minulle eteen este, jossa ei tunnu olevan kompromissia.
Pitäisikö minun jäädä vielä ja katsoa, miten tilanne kehittyy? Vai erota, sillä niin kävisi lapsiasian takia varmasti ennemmin tai myöhemmin? Voiko asiantuntijalle puhumisesta olla apua, vaikka olemme jo onnistuneet puhumaan asiasta rauhallisesti keskenämmekin? Ja kuinka voin tehdä sen lopullisen päätöksen, että jätän mieheni, kun en kuitenkaan tiedä tulevasta?
Suhteessa on muitakin vaikeuksia ja ongelmia (enimmäkseen tunteista puhumiseen ja ajankäyttöön liittyviä), minkä takia varmasti eroa mietinkin. Mieheni sopeutuminen Suomeen on myös ollut äärimmäisen hankalaa, emmekä luultavasti olisi jäämässä tänne, jos hänen kanssaan yhteiselämää jatkan. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että ulkomaille muuttaminen auttaisi häntä, ja toista samanlaista vaikeaa masennuksen riivaamaa maahanmuuttokokemusta en jaksaisi kokea -- varsinkin, kun tällä kertaa myös minä tarvitsisin tukea, ei pelkästään hän. Jos kaikki olisi aivan täydellistä, uskoisin olevan helpompaa tyytyä ihanaan elämään ihan kaksistaan. Mutta nyt tulevaisuus vaikuttaa kaksin jo valmiiksi olevan täynnä haasteita ja luopumista, en usko suhteen kestävän jos luovun vielä lapsihaaveistakin. Mieleni on mietteistä raskas.
Nainen, 26v
Hei
Kerrot suhteestasi, jossa näet paljon hyvää ja tärkeää, mutta myös suuria haasteita. Melkein koko yhdessäolonne ajan olette eläneet miehesi vieraaseen maahan sopeutumisen ja masennuksen ympärillä. Nyt kun tilanne on hänen kannaltaan parempi, on sinulle tullut tilaa miettiä suhteenne asioita myös omalta kannaltasi. Huomaat, että sinulla on haaveita, jotka eivät käy yksiin miehesi ajatusten kanssa, suurimpana niistä toive lapsista.
Suhteen alussa ei useinkaan ole ensimmäisenä mielessä yhteiset lapset. Silloin on "vain me kaksi", johon ei kolmatta vielä mahdu. Se on tärkeä vaihe parisuhteessa, silloin luodaan perustaa yhteiselle tulevaisuudelle, kun tankataan toisen läheisyydestä. Nyt kun olette olleet jo useamman vuoden yhdessä, tulee väistämättä eteen kysymys, saanko minä olla minä tässä suhteessa, tulenko hyväksytyksi toisen taholta omine tarpeineni ja toiveineni. Olet pohtinut omia tunteitasi terapiassa ja alat nyt olla paremmin selvillä siitä, kuka olet sekä mitä haluat elämältä ja parisuhteelta. Onko käynyt niin, että olosuhteiden sanelemana miehesi tarpeille on suhteessanne ollut enemmän tilaa jo alusta asti? Nyt olette uuden haasteen edessä, kun on sinun vuorosi tuoda omat toiveesi esille. Mahtuvatko ne osaksi suhdettanne? Tuletko riittävästi kuulluksi ja nähdyksi miehesi taholta? Kerrot, että ymmärrätte täysin toistenne näkökannat. Kuitenkin yhteiset keskustelunne jättävät sinut ahdistuneeksi, koska niiden lopputuloksena sinä koet joutuvasi luopumaan niin paljosta. Kerrot, että suhteessanne on paljon muitakin ongelmia kuin eriävä käsitys yhteisistä lapsista. Oletteko pystyneet puhumaan näistäkin asioista kaikessa rauhassa? Oletteko riidelleet ja jos olette, miten se on sujunut? Onko riita päättynyt molempien kannalta riittävään kompromissiin?
Pariterapia osaavan terapeutin johdolla voisi auttaa teitä pohtimaan suhdettanne. Siellä voisi käsitellä kipeitä asioita, kuten miehesi ikävää kokemusta kasvuperheestään. Sinun kokemuksesi on päinvastainen, ehkä se voi auttaa miestäsi näkemään, että elämä voi mennä toisinkin. Ikävät varhaiset kokemukset eivät välttämättä toistu elämässämme. Muutoksen eteen on kuitenkin tehtävä töitä. On opeteltava puhumaan tunteista, on voitava sopia ajankäytöstä molempia tyydyttävällä tavalla. Tärkeää on myös opetella riitelemään rakentavasti. Molempien on tultava toista puolitiehen vastaan: mitä se tarkoittaisi suhteenne haastavien kysymysten kohdalla? Vaikka teillä on hyvä keskusteluyhteys, sitä voi aina parantaa ja kolmannen osapuolen mukana olo voi auttaa teitä näkemään asioita uudesta näkökulmasta ja ratkaisemaan suhteenne solmukohtia. Pariterapiassa tulee yhdessä arvioiduksi myös se, mikä on suhteenne tulevaisuus.
Parien kanssa työskentelyyn erikoistuneita terapeutteja löydätte joko yksityiseltä puolelta tai esimerkiksi lähimmästä kirkon perheasiain neuvottelukeskuksesta.
Toivon sinulle voimia ja viisautta toimia myös itsesi huomioon ottaen
Riidat repivät yhdeksän vuotta kestänyttä suhdetta, suhde alkoi kummankin taholta salasuhteena ja tuntee sen jääneen sellaiseksi. Kummatkin ovat suhteen aikana toisiaan pettänyt ja miehellä ollut jopa useiden vuosien ajan rinnakkaissuhteita, jotka ovat tulleet esille. Luvannut joka kerta kuun taivaalta, mutta ei jostain syystä kykene pitämään lupauksiaan. Nainen käy psykoterapiassa, koska haluaa parantua kaikista asioista, joita suhde on aiheuttanut. Myös itse suhteen alussa pettänyt. Käynyt terapiassa kohta vuoden, mutta edelleen pysyy suhteessa, vaikka kokee sen olevan ahdistavaa ja täynnä epäluottamusta. Riidat kiertävät aina samaa rataa ja etäännyttää kumpaakin toisistaan. Mies ei kuitenkaan halua lopettaa suhdetta, vaan roikkuu siinä kuin olisi riippuvainen naisesta, mutta ei kuitenkaan osaa paikata aiheuttamaansa mielipahaa, vaan syyttää naista riidoista ja sen aiheuttamasta mielipahasta. Nainen yrittänyt erota satoja kertoja, mutta mies ei ota enää häntä vakavasti sen tiimoilta. Nainen pelkää jäävänsä ilman perhettä, lasta, normaalia parisuhdetta, koska mies ei kykene olemaan suhteessa avoimesti. Nainenkaan ei enää tiedä mitenpäin siinä kuuluisi olla, tuntee niin suurta nöyryytystä tapahtuneista ja häpeää tilannettaan, ettei kykene kertomaan kenellekään olevansa edelleen siinä suhteessa.
Nainen 37- ja mies 32-vuotias. Nainen kokee ettei pysty päästämään itsekään irti, koska toivoo koko ajan tilanteen muuttuvan ja heitä yhdistää seksuaalinen vetovoima voimakkaasti, joka ei ole koskaan yhdeksän vuoden aikana laantunut. Suhdetta ylläpitää intohimo, pelot, ahdistus, kommunikaation vähyys. Mies ei kykene minkäänlaiseen kommunikaatioon, vaan sulkeutuu täysin lukkoon ja syyttää naista jäkättämisestä. Mitä tilanteessa pitäisi tehdä, kun kummatkin kuitenkin kokee haluavansa kaikesta huolimatta olla suhteessa, miten suhdetta saisi korjattua, kun sitä on kummatkin vuosia pahoinpidellyt? Kummatkin ovat syyllisiä pahoihin asioihin, nainen haluaa muuttua ja mies väittää samaa, mutta nainen kokee ettei niin kuitenkaan tapahdu. Miten peloistaan pystyy päästämään irti, mistä löytyy voimavaroja muuttaa itseään parempaan suuntaan, jos toinen ei siihen kykene. Miten yrittää yhdessä jos ero ei ole vaihtoehto ja kokee toisen olevan valittu jostain syystä itselleen kaikesta pahasta huolimatta? Mitä neuvoja voisi antaa miehelle ja miten ne voisi kertoa, ettei toinen täysin sulkeudu?
Nainen, 37v
Hei,
Kuvailet parisuhdetta, joka on niin sairas, että se tekee myös suhteessa olevat ihmiset sairaaksi. Nainen joutuu käymään terapiassa parantuakseen suhteen aiheuttamista vammoista. Mutta sekään tuskin auttaa, koska sairas suhde sairastuttaa häntä yhä enemmän. Suhde on ahdistava, täynnä epäluottamusta ja perustuu pettämiselle. Se on niin huono, että nainen häpeää sitä ja itseään, eikä edes pysty kertomaan läheisilleen olevansa tässä suhteessa.
Naisella on sisimmässään valtava ristiriita: hän on yrittänyt erota useita kertoja. Ja toisaalta hän ei halua erota. Eikö hän pysty vai eikö hän halua? Eroyritykset ovat epäonnistuneet, koska mies ei halua eroa eikä ota eropuheita vakavasti. Kuitenkaan eroon ei tarvita kahta. Yksi riittää.
Toisaalta nainen haluaa erota, koska suhde ei tyydytä häntä. Toisaalta hän ei halua erota, koska pelkää jäävänsä ilman normaalia parisuhdetta. Mikä sitten on normaali paisuhde? Pysyessään tässä suhteessa nainen jää lähes varmasti ilman sellaista parisuhdetta, johon kuuluu luottamus, toisen arvostus ja keskinäinen kunnioitus.
Miksi mies haluaa pysyä tässä suhteessa? Onkohan syynä voimakas seksuaalinen vetovoima, jota he kaikesta huolimatta tuntevat toisiaan kohtaan. Ehkä tämä hyvä asia auttaa myös naista jaksamaan.
Kysymyksen perusteella tässä suhteessa on niin paljon tuhoavaa, että en rohkaisisi jatkamaan sitä. Asettaisin oman terveyden parisuhteen edelle. En myöskään usko, että joku olisi "valittu" jollekin. Ihminen valitsee itse kumppaninsa. Valinta voi olla oikea tai väärä. Toisaalta sanotaan, että kun ihminen valitsee itselleen kumppanin, niin hän tietäen tai tiedostamattaan valitsee aina jollakin tavalla tai jossakin mielessä oikean. Kumppani voi vastata johonkin tiedostamattomaan tarpeeseen ainakin sillä hetkellä ja tietyssä elämäntilanteessa, mutta myöhemmin voi osoittautua, että suhde ei ole elinkelpoinen.
Jos tämä pari haluaa pysyä yhdessä, siis jos molemmat haluavat sitä, niin se on heidän valintansa. Missä merkityksessä he voisivat olla toisilleen oikeat ja hyvät kumppanit? Nyt tuntuu siltä, että he nostavat esiin toisissaan huonoja asioita, toistensa varjopuolia. Tämä kierre pitää katkaista.
Kysyit mitä neuvoja voisi antaa miehelle. Ainakaan kumppanin ei kannata niitä neuvoja antaa, koska kumppanin neuvoja on vaikea ottaa vastaan. Sen sijaan naisen kannattaisi kertoa miehelle siitä, millaisen parisuhteen hän haluaa, mitkä ovat hänen unelmansa ja miten hän kokee kumppanin auttavan niiden suuntaan. Tämän lisäksi voisi kertoa siitä, mitä itse haluaa tehdä sen eteen, että tämä suhde olisi hieman parempi. Hän voisi kysyä, mitä mies ajattelee näistä.
Kuten kirjoitit, tässä ei syyttely auta. Molemmat ovat tuoneet suhteeseen sekä hyvää, että vahingollista. Molemmat ovat suhteessa vapaaehtoisesti. Ahdistavankin suhteen lopettaminen on raskasta, vaikeaa ja surullista. Mahdollisesti myös vapauttavaa.
Suhdetta ylläpitävät intohimo, pelot, ahdistus ja kommunikaation vähyys. Miten suhteessa tulevat esille ystävyys, hellyys, kumppanin arvostus ja keskinäinen kunnioitus.
Haluaisin kysyä ulkopuolisen mielipidettä ongelmaani. Olen reilut 40-vuotias naimisissa oleva nainen ja meillä on 3 lasta. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta, josta viimeiset 5 vuotta on ollut haastavaa. Mieheni on ihan "hyvä tyyppi", mutta parisuhteestamme puuttuu läheisyys ja hellyys. Koen olevani jatkuvassa "hellyys- ja läheisyysvajeessa" jonka vuoksi olen ajautunut salasuhteisiin. Arki muuten sujuu kohtuullisen hyvin. Olen puhunut miehelleni kosketuksen tarpeesta jo vuosia, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Aiemmin pyysin häntä halaamaan minua tai rapsuttamaan iltaisin. Nyt en enää edes jaksa pyytää koska koen jatkuvasti "kerjääväni" sitä ilman että toinen tekisi sitä vapaaehtoisesti. Seksiä harrastamme ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa.
Vuosi sitten tein tietoisen päätöksen etsiä kosketusta muualta ja sen jälkeen minulla on ollut useita avioliiton ulkopuolisia suhteita. Aluksi koin noista hetkistä iloa ja sain niistä valtavasti energiaa, mutta nyt vuoden jälkeen en koe saavani niistä juuri mitään irti. Minulle ei enää riitä, että joku koskettaa minua vaan haluaisin että se joku olisi ihminen joka lisäksi olisi rakastunut minuun. Haluan tunnetta. Huonoa omaatuntoa en ole potenut lainkaan, joka ilmeisesti kielii jostain. Tiedän, että jos kaksoiselämäni paljastuisi miehelleni, niin avioliittomme kariutuisi. Tiedän riskit, mutta silti olen järjestelmällisesti käyttäytynyt niin.
Elämämme näyttää ulkopuolisen silmin idylliltä, mutta koen olleeni todella yksin jo vuosia avioliitossamme. Olen ajatellut, että tämä on vain "vaihe", jonka jälkeen asiat korjautuvat mutta en usko enää siihen. Pelkään lähteä avaamaan ongelmiamme esim. parisuhdeterapiaan, sillä pelkään omaa reaktiotani keskustelujen käydessä syvällisimmiksi. Epäilen, etten voi niiden jälkeen enää jatkaa liitossamme. Tällä hetkellä vain yritän olla ajattelematta asiaa.
Mieheni on hyvä isä. Huomaan silti alitajuisesti miettiväni eroa ratkaisuna, joskaan en sitä lasten kannalta toivoisi. En tiedä miten lähtisin purkamaan tilannetta?
Nainen, 40v
Hei ja kiitos viestistäsi!
Ensimmäiseksi tekee mieli muistuttaa, että kriisi on mahdollisuus. Kriisi on tilanne, jossa vanhat toimintamallit eivät päde vaan on etsittävä uusia. Tuntuu, että sinä ja te yhdessä olette tällaisessa vaiheessa. Nykyinen tapa elää ei sellaisenaan toimi vaan turhaudutte molemmat. Tällainen kohta elämässä ravistelee perusturvallisuutta, mutta pakottaa yksilöä - ja tässä tapauksessa paria sekä perhettä - tutkimaan uusia mahdollisuuksia.
Tuo kokemuksesi läheisyys- ja hellyysvajeesta parisuhteessa on valitettavan yleinen. Onko suhteessanne joskus aiemmin ollut riittävästi läheisyyttä ja hellyyttä? Jos näin on, milloin tilanne on alkanut muuttua nykyiseen suuntaan? Mitä muuta niihin aikoihin on tapahtunut elämässänne? Millaisia läheisyyden malleja olette saaneet omien vanhempienne kautta? Miten miehesi kokee nykyisen tilanteenne? Onko hän loukkaantunut jostakin? Mikä on tehnyt lähellä olosta ja koskettamisesta vaikeata? Alkuun päästäksenne olisi tärkeätä päästä puhumaan paitsi pintatasosta (Kosketa minua enemmän!) myös pinnan alla piilevistä tunteista (Epävarmuudesta? Huolesta, että toinen ei välitä? Hiipuneista tunteista? Peloista?) Yhtenä isona salaisuutena välillänne ovat sinun salasuhteesi. Mahtaako miehesi tietää tai aavistaa niistä jotakin?
Koet, että salasuhteet aluksi antoivat sinulle iloa, mutta eivät enää. Ymmärrettävästi haluat kokonaisvaltaista suhdetta, johon sitoutua tunteineen, ei ainoastaan seksin ja siihen liittyvän kosketuksen kautta. Mitä tapahtuisi, jos ottaisit tämän kaiken puheeksi avoimesti miehesi kanssa? Romahduttaisiko se koko liittonne ja jos niin, mitä se merkitsisi teille ja lapsillenne? Miten voisitte päästä kohtaamaan toisenne syvemmällä tasolla, jos säilytät salaisuuden? Vai voisiko hyvin paljas avoimuus antaa mahdollisuuden jollekin uudelle teidän välillänne? Kerroit pelkääväsi pariterapiaan menoa, koska et tiedä, millaisia omat reaktiosi olisivat syvemmälle menevissä keskusteluissa. Rohkaisisin kokeilemaan terapiaa. Terapeutti on siellä läsnä juuri teitä varten, jotta voisitte yhdessä luoda riittävän turvallisen ilmapiirin avoimelle keskustelulle. Tunteita ja niiden ilmaisua ei tarvitse pelätä. Riippumatta siitä, löydättekö tien yhteiseen jatkoon tai eroon, uskon terapian auttavan teitä kumpaakin ja siten myös lapsianne kohtaamaan elämän muutostilanteen turvallisemmin.
Heittelen tässä paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole valmiita vastauksia. Toivon teille rohkeutta käydä yhdessä töihin!
Olen 36-vuotias mies pääkaupunkiseudulta. Naimisissa olen ollut yli kolme vuotta. En ole aina ihan tyytyväinen parisuhteeseeni. Edelliset naiset pyörii monesti mielessä. Menin ehkä liian nopeasti naimisiin. Kumppaniin tyytymättömyys aiheuttaa jostain syystä silmäkipua. Toivoisin naiselta parempia muotoja. Voi olla, että olen väärässä seurassa. Silmäkivut ovat joka päiväisiä ja on ehkä vaara että saan jonkun silmänpainetaudin. Olisi ehkä järkevintä ja terveellistä erota nykyisestä kumppanista?
Mies, 36v
Hei ja kiitos viestistäsi!
Kolme vuotta avioliitossa kuulostaa sellaiselta ajanjaksolta, jolloin ensihuuma ja uutuudenviehätys ovat ohi ja suhteeseen pitäisi löytää erilaista sisältöä. Menitkö naimisiin niin nopeasti, että et kovin hyvin tuntenut kumppaniasi? Mitä olet vuosien varrella löytänyt hänestä? Mistä kaikesta pidät hänessä? Mistä iloitset suhteessanne? Mihin olet tyytyväinen hänessä? Voisit tehdä listaa niin positiivisista kuin negatiivisistakin asioista suhteessanne ja sitten miettiä, mitä olisi tehtävissä negatiivisten puolien korjaamiseksi yhdessä.
Millaiseksi vaimosi mahtaa kokea suhteenne? Mitä hyviä ja mitä hankalia puolia suhteessanne hänen mielestään on? Millaiseksi hän kokee sinut? Mitä hän toivoisi sinun muuttavan toiminnassasi? Kun molemmat listaisitte suhteenne plussia ja miinuksia ja keskustelisitte sitten yhdessä siitä, mitä voisitte näille asioille tehdä, voisitte päästä lähemmäksi toisianne. Olennaista on, että ette lähde etsimään toisistanne virheitä ja moittimaan toisianne. Voitte sen sijaan kertoa toiveistanne ja tarpeistanne toisillenne. Avoimuus voisi luoda läheisyyttä ja läheisyyden myötä toinen voisi taas alkaa miellyttää silmää ja tuntua ihanalta katsoa. Eroa voisitte miettiä sitten, jos asioiden yhdessä pohtiminen ja yhteisten ilojen elvyttäminen ei tunnu lähtevän toimimaan.
