Olen 26-vuotias nainen, naimisissa ulkomaalaisen 32-vuotiaan miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä kolme vuotta, johon on sisältynyt paljon kriisejä: työttömyyttä, mieheni muutto Suomeen ja vaikea sopeutuminen ja näistä vaikeuksista puhjennut masennus. Viime vuosiin on mahtunut ihania hetkiä, lämpöä, hellyyttä, hassuttelua ja rakkautta -- mutta niistä huolimatta lähes koko alkutaivaltamme ovat varjostaneet nämä suuret ongelmat.
Nyt mustimmat pilvet alkavat väistyä ja tilanne tasoittua. Olemme oppineet paljon toisistamme ja mieheni on tehnyt paljon töitä sopeutuakseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Tilanne näyttäisi siltä, että olemme päässeet pahimman yli ja nyt saamme nauttia arjesta, jossa osaamme käsitellä ongelmiammekin paremmin. Mutta sitten omaa sisintäni alkoi kalvaa ja huomasin, että toisin kuin naimisiin mennessämme ajattelin, haluaisin mieheni kanssa lapsia. Haluaisin perheen. Mieheni taas on aina ollut varma, ettei halua, ikinä.
Ajatukseni liittyvät varmasti osin myös siihen, että olen suhteen alussa tukahduttanut omia tunteitani ja tarpeitani usein miehen hyväksi ja kun hän samalla paini masennuksen kourissa, joka ilmeni usein syytöksinä minua kohtaan. Olen 1,5 vuoden ajan terapian avustuksella käsitellyt omia tukahdutettuja tunteitani, rakentanut omanarvontuntoani ja selvitellyt sitä, miksi tunteista puhuminen on minulle niin vaikeaa ja miten ottaa oma tilani myös parisuhteessa. Terapian yksi vaihe on nyt saatettu päätökseen ja minun on tarkoitus kokeilla omia siipiäni tuntojeni kanssa. Olen siksi tunnustellut paljon omia tunteitani ja antanut tilaa ajatuksilleni, mistä tämä lapsihaavekin on sitten pulpahtanut esiin. Suhdetta edeltävää aikaa muistellessani muistan aina halunneeni lapsia. En tästä syystä edes oikein ymmärrä, miten mieheni tavatessani olen niin vahvasti ollut lapsettomuuden kannalla. Luultavasti ennemmin siksi, että olin ollut vuosia ilman minkäänlaista seurustelusuhdetta enkä uskonut avioliittoa ja lapsia osakseni tulevan.
Olemme keskustelleet asiasta paljon, rauhallisesti ja toistemme kannat täysin ymmärtäen. Hyväksyn mieheni mielipiteen asiasta ja hänen perhetaustansa tuntien se vaikuttaa luonnolliselta. Mieheni suhde vanhempiinsa on ollut hyvin vaikea ja on sitä yhä. Hänelle lapsuus ja vanhemmuus näyttäytyvät todella negatiivisina asioihina, joihin sisältyy vain stressiä ja huolta, eikä juuri mitään hyvää. Hän ymmärtää kuitenkin myös minun kantani, joka olen kotoisin perheestä, jossa vanhemmat todella rakastivat olla vanhempia minulle ja sisaruksilleni, vielä eronsa jälkeenkin, ja suhteemme ovat yhä lämpimät. Olen tyytyväinen keskusteluyhteyteemme, mutta aihe itsessään ahdistaa. Juuri kun kaikki alkoi olla paremmin, tuli minulle eteen este, jossa ei tunnu olevan kompromissia.
Pitäisikö minun jäädä vielä ja katsoa, miten tilanne kehittyy? Vai erota, sillä niin kävisi lapsiasian takia varmasti ennemmin tai myöhemmin? Voiko asiantuntijalle puhumisesta olla apua, vaikka olemme jo onnistuneet puhumaan asiasta rauhallisesti keskenämmekin? Ja kuinka voin tehdä sen lopullisen päätöksen, että jätän mieheni, kun en kuitenkaan tiedä tulevasta?
Suhteessa on muitakin vaikeuksia ja ongelmia (enimmäkseen tunteista puhumiseen ja ajankäyttöön liittyviä), minkä takia varmasti eroa mietinkin. Mieheni sopeutuminen Suomeen on myös ollut äärimmäisen hankalaa, emmekä luultavasti olisi jäämässä tänne, jos hänen kanssaan yhteiselämää jatkan. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että ulkomaille muuttaminen auttaisi häntä, ja toista samanlaista vaikeaa masennuksen riivaamaa maahanmuuttokokemusta en jaksaisi kokea -- varsinkin, kun tällä kertaa myös minä tarvitsisin tukea, ei pelkästään hän. Jos kaikki olisi aivan täydellistä, uskoisin olevan helpompaa tyytyä ihanaan elämään ihan kaksistaan. Mutta nyt tulevaisuus vaikuttaa kaksin jo valmiiksi olevan täynnä haasteita ja luopumista, en usko suhteen kestävän jos luovun vielä lapsihaaveistakin. Mieleni on mietteistä raskas.
Nainen, 26v
Hei
Kerrot suhteestasi, jossa näet paljon hyvää ja tärkeää, mutta myös suuria haasteita. Melkein koko yhdessäolonne ajan olette eläneet miehesi vieraaseen maahan sopeutumisen ja masennuksen ympärillä. Nyt kun tilanne on hänen kannaltaan parempi, on sinulle tullut tilaa miettiä suhteenne asioita myös omalta kannaltasi. Huomaat, että sinulla on haaveita, jotka eivät käy yksiin miehesi ajatusten kanssa, suurimpana niistä toive lapsista.
Suhteen alussa ei useinkaan ole ensimmäisenä mielessä yhteiset lapset. Silloin on "vain me kaksi", johon ei kolmatta vielä mahdu. Se on tärkeä vaihe parisuhteessa, silloin luodaan perustaa yhteiselle tulevaisuudelle, kun tankataan toisen läheisyydestä. Nyt kun olette olleet jo useamman vuoden yhdessä, tulee väistämättä eteen kysymys, saanko minä olla minä tässä suhteessa, tulenko hyväksytyksi toisen taholta omine tarpeineni ja toiveineni. Olet pohtinut omia tunteitasi terapiassa ja alat nyt olla paremmin selvillä siitä, kuka olet sekä mitä haluat elämältä ja parisuhteelta. Onko käynyt niin, että olosuhteiden sanelemana miehesi tarpeille on suhteessanne ollut enemmän tilaa jo alusta asti? Nyt olette uuden haasteen edessä, kun on sinun vuorosi tuoda omat toiveesi esille. Mahtuvatko ne osaksi suhdettanne? Tuletko riittävästi kuulluksi ja nähdyksi miehesi taholta? Kerrot, että ymmärrätte täysin toistenne näkökannat. Kuitenkin yhteiset keskustelunne jättävät sinut ahdistuneeksi, koska niiden lopputuloksena sinä koet joutuvasi luopumaan niin paljosta. Kerrot, että suhteessanne on paljon muitakin ongelmia kuin eriävä käsitys yhteisistä lapsista. Oletteko pystyneet puhumaan näistäkin asioista kaikessa rauhassa? Oletteko riidelleet ja jos olette, miten se on sujunut? Onko riita päättynyt molempien kannalta riittävään kompromissiin?
Pariterapia osaavan terapeutin johdolla voisi auttaa teitä pohtimaan suhdettanne. Siellä voisi käsitellä kipeitä asioita, kuten miehesi ikävää kokemusta kasvuperheestään. Sinun kokemuksesi on päinvastainen, ehkä se voi auttaa miestäsi näkemään, että elämä voi mennä toisinkin. Ikävät varhaiset kokemukset eivät välttämättä toistu elämässämme. Muutoksen eteen on kuitenkin tehtävä töitä. On opeteltava puhumaan tunteista, on voitava sopia ajankäytöstä molempia tyydyttävällä tavalla. Tärkeää on myös opetella riitelemään rakentavasti. Molempien on tultava toista puolitiehen vastaan: mitä se tarkoittaisi suhteenne haastavien kysymysten kohdalla? Vaikka teillä on hyvä keskusteluyhteys, sitä voi aina parantaa ja kolmannen osapuolen mukana olo voi auttaa teitä näkemään asioita uudesta näkökulmasta ja ratkaisemaan suhteenne solmukohtia. Pariterapiassa tulee yhdessä arvioiduksi myös se, mikä on suhteenne tulevaisuus.
Parien kanssa työskentelyyn erikoistuneita terapeutteja löydätte joko yksityiseltä puolelta tai esimerkiksi lähimmästä kirkon perheasiain neuvottelukeskuksesta.
Toivon sinulle voimia ja viisautta toimia myös itsesi huomioon ottaen
Perheneuvoja Pirkko
9 kommenttia
sweetsweetsweet
11.7.2013 15:11
Kokemuksesta voin kertoa, että lapsen myötä ongelmat vain lisääntyvät kun äiti ja isä ovat eri maasta.. Puhun siis ihan omasta kokemuksesta ja täydestä sydämestä neuvon, että jos vähänkin epäilet, siinä on sinulle jo vastaus. Aloita alusta, etsi itsellesi mies, joka haluaa samoja asioita kuin sinä. Jos sinä olet varma että haluat olla Suomessa, etsi suomalainen mies, niitä varmasti on tajolla, hyviäkin.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
11.7.2013 17:20
2 kyssäriä. Mitkä ajankäyttöongelmat ja mistä tämä jannu on kotoisin noin niin kuin etnisen ja uskonnollisen taustansa osalta. Nämä kun kertovat usein onko mitään yhteistä linjaa tiedossa vai nou.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Haaraldi
12.7.2013 09:38
Virheen olet tehnyt jos olet valinnut ulkomaalaisen miehen jostain muualta kuin pohjoismaista. Suomalaisten parikymppisten mimmien suosiossa on nyt ollut jo vuosia etelä-eurooppalaiset ja pohjois-afrikkalaiset miehet. Heidän tummia piirteitä ihaillaan ja rakastutaan puhtaasti ulkonäköön. Tähän kun lisää etelämaalaisen machokulttuurin, jossa rehellisyys ei ole se tärkein arvo, vaan rehentely. Kannattaisi hankkia suomalainen mies.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
12.7.2013 16:45
Tässä on kyllä pointti. Homma kuitenkin menee niin, että "ensimmäisellä kierroksella" mimmit ihastuvat mielikuviin ja kun totuus selviää niin on jo liian myöhäistä. "Toiselle kierrokselle" lähtiessä osa naisista on jo viisastunut eivätkä sen kummemmin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkaan tyhjän puhujat ole niin kovassa huudossa. Kansallisuudesta huolimatta rehelliset miehet joutuvat lähinnä masturboimaan tuonne kolmekymppisiksi saakka.
Alkup. kysyjä
14.7.2013 11:11
Kommentoijille tiedoksi, että kyseessä oleva mies on kotoisin rikkaasta länsimaasta ja kovinkin valkoihoinen, katukuvassa häntä ei erota suomalaisesta juuri kukaan (ei edes aina hänen puhuessaan suomea). Etniset ja uskonnolliset eroavaisuudet eivät ole ongelma, vaan sosiokulttuuriset seikat, ennemminkin yhteiskunta"luokkamme" ja perhetaustamme. Ulkomaisuus näkyy eniten siinä, että hän on joutunut aloittamaan Suomessa täysin tyhjästä ja sopeutuminen jähmeään sosiaaliseen kultuurin on ollut vaikeaa, mistä syystä olemme hyvin eri viivoilla elämässä tällä hetkellä. Osin tästäkin syystä on vaikea tehdä päätöstä: suhteessa on sen verran paljon hyvää, että haluaisin nähdä, millaiseksi se muodostuu kun olemme molemmat paremmin omilla jaloillamme. En kuitenkaan tiedä, uskallanko jäädä odottamaan sitä vai en.
Sweetsweetsweet, olet varmasti oikeassa, että monikulttuurisessa suhteessa lasten kasvattaminen tuo vielä enemmän ristiriitoja esiin kuin samasta kulttuurista tulevan puolison kanssa. Tätäkin on hyvä miettiä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
14.7.2013 16:13
Oliko miehellä nyt siis jotain mainittavaa statusta omassa kotimaassaan jos taviksen elämä on niin rankkaa?
No, ainakin teoreettinen mahdollisuus toimimiselle on olemassa jos hän on "rikkaan länsimaan" kasvatti ja saanut sellaisen kulttuurikasvatuksen jossa ei opeteta vaikkapa sitä, että alkuperäiskansa on tämän maahan muuttajan palvelijakansa kuten monissa kulttuureissa tehdään.
fatherofoneandhalf
14.7.2013 16:06
Jätä se. Ei ole mitään järkeä ruveta vatvomaan tätä terapiassa. Hän on mielipiteensä sanonut ja se kertoo ihan riittävästi, että otat suuren riskin jahkailemalla. Lisäksi on taipumusta masennukseen ja sekään ei lupaile hyvää. Mahtaako pää kestää jatkossa kunnon stressiä, jota kuitenkin tulee vastaan kaikille. Jos nyt alat odottelemaan ja käymään terapiassa niin sulla menee ainakin pari kolme vuotta helposti, jonka jälkeen tulee ero. Sen todennäköisyys on ainakin 50%. Silloinkaan kello ei vielä tikitä kovasti, mutta miksi riskeerata. Miehet jahkailee tätä usein, koska niillä ei ole kiire.
Jos lähet nyt etsimään tasapainoista, työssä käyvää kunnon miestä ja perheenisää niin ei ole vielä mikään kiire. Kyllä niitä löytyy.
Tuo ongelma on todellakin ytimissä asti, elämän peruskysymyksissä ja siksi en lähtisi tätä vatvomaan vaan liikkumaan suosiolla uusiin parempiin kohteisiin. Sellaisen miehen kanssa sun pitää olla joka haluaa lapsia. Haluaa lapsia ja on varma siitä. Tietää vastauksen peruskysymykseen. Semmosia on koska minäkin olen. Tämän nykyisen kanssa vaikka sen lapsen saisit niin hän voi hyvinkin mahdollisesti muuttaa mielensä 10v päästä ja sit oot YH. Se voi toki käydä kenen kanssa vaan, mutta tässä riski on korostunut. Ei kannata ottaa.
Odottelen tässä toista muksua perheeseen ja fiilis on erinomainen. Tätä ei kannata jättää väliin jos siltä tuntuu.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
sweetsweetsweet
14.7.2013 23:17
Hei, olet vielä nuori, jos et ole varma päätöksestä, katso mihin suhde kehittyy? Kyllä sen varmaan parissa vuodessa näet, silloinkaan ei ole myöhäistä perheen perustamisen kannalta, vaikka joutuisit uuden kumppanin etsimään. Itselläni on ollut aika samantapaiset kokemukset, muuttoa uuteen maahaan ( ei kummankaan kotimaa), uusi työ, stressiä, pitkiä työpäiviä, masennusta jne. Siihen vielä päälle se, että olette omillanne vieraassa maassa kenties, lapsi muuttaa suhteen TÄYSIN, vaikka sitä miten kuvittelee, ettei sillä ole niin suurta vaikutusta. Ensimmäisen vuoden unettomat yöt eivät auta asiaa, sen jälkeen jatkuu lapsen kalenterin mukaan eläminen - ja ellet elä niin ongelmat sen kuin lisääntyvät, joten siihen on vain totuttava. Sanoisin, että suhteen on parasta olla tosi hyvällä pohjalla ennen kuin perhettä perustetaan, ensimmäisen lapsen kanssa on etenkin melkoista koettelemusta. Kun lapsi kasvaa ja alkaa oppia kieliä, alkaa jonkinasteinen taistelu siitä kumpaa kieltä lapsi kuulee enemmän, millä kielellä luetaan kirjoja tai katsotaan piirrettyjä. Sitten tulevat erilaiset kasvatusperiaatteet päälle, niissä on joka tapauksessa eroja ellei miehesi nyt ihan ruotsalainen ole, sanoisin. Sen jälkeen mietitte miten vietätte lomat, missä maassa milloinkin. No, tämä siis jos asutte kolmannessa maassa. Tämä nyt tällaista tajunnanvirtaa.. Pointti on, että jos vähänkin epäröit, älä perusta perhettä miehen kanssa, josta et ole täysin varma, lapsi ei ainakaan korjaa mitään suhteessa, se on varmaa, niin ihana kuin se onkin. Ja tämä tietysti koskee yksikulttuurisia suhteitakin. Tsemppiä, ole ajattelematta asiaa vähän aikaa, elä, ja anna vastauksen tulla itsestään..
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
DutchFinn
23.7.2013 11:00
Captain Hindsight sanoo, että ensimmäinen virheesi oli rahdata se ulkomaalainen siippasi Suomeen asumaan. Itsekin naimisissa "rikkaasta länsimaasta" kotoisin olevan miehen kanssa, ja ei tullut koskaan mieleenkään asua yhdessä Suomessa. Vähemmästäkin olisi äijä ahdistunut ja masentunut (ei, en ole Suomea vastaan - päinvastoin, mutta suomen kielen opettelu yhdistettynä ankeaan talveen olisi ollut liian kova pala purtavaksi, veikkaan, semminkin kun tiesin että opin itse hänen kotimaansa kielen suit-sait).
Tuo lasten haluaminen on kyllä hyvä tarkistaa jo siinä vaiheessa, kun suhde menee vakavaksi, kuten teittekin. Harmi vaan että sanoit tuolloin, ettet halua lapsia. Tuo on kyllä jo aika deal-braker minun mielestäni...
Mutta toisaalta, kuten yllä jo sanottiinkin, olet vielä aika nuori ja ellei se biologinen kello ihan vitun lujaa vielä tikitä, odottaisin pari vuotta mikäli suhde on muuten kunnossa. Voihan sen miehenkin mieli muuttua, esim. minulle ja miehelleni kävi juuri näin. Aloitimme suhteemme "ei ikinä lapsia" -mentaliteetilla, ja vanhettuamme muutimmekin molemmat mielemme. Tosin ei meillä vieläkään lapsia ole kun minä muutin mieleni takaisin (nainen!) :D Mutta pointti siis että mies sanoi että tukee ratkaisuani mitä sitten ikinä haluankaan.
Nuo kieli- ym lomakysymykset eivät ole kovin relevantteja, tiedän perheen jossa isä suomenruotsalainen, äiti suomea puhuva, ja asuvat Alankomaissa, ja hyvin lapsi vetää kolmella kielellä. Iskän kanssa svenskaa, äipän kanssa finskaa ja päiväkodissa hollantia. Kyllä ne lapset sopeutuu. Jos se nyt siihen menee ettei osata päättää missä vietetään lomat niin ei hyvää päivää, silloin ehkä tosiaan aika pakata kamppeet :D
Ja Haaraldille tiedoksi että kyllä ne keskieurooppalaiset miehetkin ovat ihan mukiinmeneviä :) En kyllä ikinä vaihtaisi suomalaiseen mieheen enää takaisin.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin