KYSYMYS: Olen toista kertaa naimisissa ja edellinen suhde kaatui puolison uskottomuuteen. Nykyinen suhde on kestänyt 11 vuotta ja yhteisiä lapsia ei ole. Lapset ovat edellisistä suhteista.
Noin kolme vuotta sitten kahdella lapsella neljästäni alkoi tulla vakavia sairastumisia. Omat hermot olivat todella kireänä ja olin aivan lukossa. Purin kaiken puolisooni ja sanoinkin ystävälle, että ihme on, kun ei ota ja lähde.
Tässä kohtaa mieheni löysi netistä ulkomaalaisen naisen, jonka kanssa aloitti tiiviin nettisuhteen. Jotenkin onnistuivat olemaan tekemisissä 24/7. Suhde eteni todella lujaa ja suuria tunteita tuli kuvaan. Mieheni jäi kiinni tästä suhteesta ja ymmärsin tilanteen, koska koin syyllisyyttä. Uskoin häneen, kun sanoi lopettaneensa suhteen. Sitten hän jäi kiinni toisen kerran ja otin jo vastapuoleen yhteyttä.
Nainen oli tyrmistynyt ja kiukkuinen, mutta jatkoi kuitenkin taas suhdetta, kunnes suuttui jostain miehelleni ja ilmiantoi hänet. Taas mies vannoi, että suhde on ohi, kunnes nainen otti elokuussa taas yhteyttä ja oli edelleen vihainen. Sain selvitettyä, että mies halusi jutella taas naiselle, kunhan rauhoittuisi. Siinä kohtaa sanoin, että jos naiselle menee yksikään viesti on ero silloin selvä.
Olen saanut naiselta satoja kuvia miehestäni, jotka hän on naiselle lähettänyt: rakkautta tihkuvia viestejä on tuhansia, videota ym. Nyt nainen ottaa yhteyttä koko ajan minuun, eli lähettää samat viestit, jotka lähettää miehelleni. Niissä hän yrittää miestä takaisin. Henkinen kanttini on todella kovilla kun tätä heidän ns. eroaan on tehty kohta vuosi, enkä usko enää mihinkään enkä mitään.
Nyt olemme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies vannoo minulle rakkauttaan, mutta oman pinnan alla kuohuu ja pelkään, että jään kuohunnan alle. Itsetunto on kovilla, kun lukee miehen hehkutusta tälle naiselle. Mitä pitäisi tehdä. Puhuttu on ja paljon.
Mari
VASTAUS: Mari, tilanne minkä kuvailet viestissäsi kuulostaa niin kaoottiselta, että se pitää saada pysäytettyä. Mutta miten? Sitähän sinä kysytkin. En tiedä osaanko antaa konkreettisia vastauksia kysymykseesi, mutta voisin miettiä tilannettasi tässä vastauksessani. Onko niin, että kaiken tuon pyörityksen keskellä elävät sinun neljä lastasi. Miten he tässä tilanteessa voivat? Miten sinulla, teillä perheen aikuisilla on kaiken keskellä ollut voimavaroja aikuisuuteen ja vanhemmuuteen? Lastenkin takia tai ehkä erityisesti juuri heidän takiaan tilanne on rauhoitettava.
Kun aikuisten kapasiteetista menee osa tällaiseen kuvioon se tarkoittaa yleensä sitä, että aikuisilla ei ole riittävästi tilaa mielessä lapsen tarpeille mistä seuraa, että lapset/nuoret jäävät liian yksin. Puhumattakaan tilanteesta, jossa lapset joutuvat oikeasti myös tavalla tai toiselle kuulemaan aikuisten välisiä riitoja/tilanteita. Tästä seuraa lisää huonoa.
Kerrot, että miehesi löysi nettisuhteen tilanteessa, jossa sinä olit tiukoilla lastesi sairastumisiin liittyen. Jos ymmärsin oikein, niin tästä on alkanut kierre, jossa te kaikki osapuolet olette eri tavoin pyörineet viimeiset kolme vuotta. Kerrot, että kuviossa on vaihdettu satoja kuvia ja tuhansia viestejä, videoita ym. Valitettavasti tuo kuulostaa huolestuttavalta. Ihan kuin aikuisen ihmisen kyky hallita ja kontrolloida itseään olisi jostain syystä pettänyt. Jos muut osapuolet eivät aikuisuutta itsestään löydä tai halua löytää, niin sinun on aloitettava itsestäsi, itsesi ja lastesi takia.
Kerrot, että et usko enää mihinkään etkä mitään. Mitä odotat tapahtuvan, mikä palauttaisi uskosi? Uskosi mihin? Mikä on saanut sinut kerta toisensa jälkeen jatkamaan, toistuvista pettymyksistä huolimatta? Mitä tarkoittaisi pelin poikki viheltäminen?
Minä ehdotan, että sinä alat piirtämään ympärillesi rajoja, joilla puolustat omaa itseäsi ja arvokkuuttasi. Sinä ansaitset parempaa. Se, että vaikeassa elämäntilanteessasi purit hätääsi kiukulla, ei anna oikeutusta miehellesi pettää ja jatkaa pettämistä. Se, että olet kohdellut puolisoasi huonosti, ei myöskään velvoita sinua ottamaan vastaan mitä tahansa käyttäytymistä sinua kohtaan. Kerrot, että itsetunto on tilanteessa kovilla. Tietenkin on ja se vähitellen tuhoutuu jos annat tilanteen jatkua. Voisiko ensimmäinen konkreettinen askel olla se, että suljet kaikki yhteydenpitolinjat tältä kolmannelta osapuolelta. Laitat estot puhelimeen, sähköpostiin, ym. Et ota häneltä vastaan enää mitään, et selityksiä, kuvia, viestejä, videoita. Olet kuullut ja nähnyt tarpeeksi satuttavaa. Miksi ottaa vastaan yhtään enempää? Toinen konkreettinen asia jota ehdottaisin on, että etsit itsellesi jonkun ulkopuolisen ihmisen, joka voisi auttaa sinua rajojen piirtämisessä ja pitämisessä. Tällainen tuki voisi löytyä esim. täältä kirkon perheneuvonnasta. Vasta kun tilanne on riittävästi rauhoittunut, on mahdollista, että sinä ja miehesi voitte käydä keskenänne sellaisia keskusteluja joista oikeasti voisi olla teille hyötyä. Pelkkä lupaaminen ja rakkauden vannominen ei valitettavasti riitä.
Todennäköisesti, jotta pystyisitte parina jatkamaan, teidän on vielä löydettävä yhteinen ymmärrys sille mitä tapahtui.
Tarvitaan paljon korjaavaa, hoitavaa puhetta ja vuorovaikutusta. Mutta vielä, tällaisessa tilanteessa, se ei ole mahdollista.
Toivotan sinulle voimia ja itsesi arvostusta! perheneuvoja Helena
Olen 21-vuotias nainen ja ongelmani on tunnekylmyys. Olen kokenut ihastumisen tunteen vain pari kolme kertaa elämässäni, eivätkä nekään ole kestäneet kauaa.
Sitoutuminen ahdistaa minua suunnattomasti enkä ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Heti, jos mies alkaa osoittaa kiinnostustaan, ahdistun ja lopetan yhteydenpidon kuin seinään. Siitä on syntynyt useita vaikeuksia, koska miehet ovat jääneet "roikkumaan" vastakaiun toivossa. Miesten lähettämät viestit, liiallinen läheisyys, kaikenlainen romanttisuus ja lässytys saavat minut voimaan pahoin. Kun mies on kertonut pitävänsä minusta, en ole koskaan voinut sanoa mitään takaisin.
Minulle on mahdoton ajatus, että koskaan esimerkiksi menisin naimisiin tai hankkisin lapsia.
Ahdistuksesta huolimatta on hetkiä, jolloin kuitenkin haluaisin parisuhteen. Olen miettinyt jo pitkään, mikä minussa on vialla, kun en pysty tuntemaan tällaisia tunteita.
Viimeisen vuoden aikana olen myös alkanut miettimään, olenko bi-seksuaali. Mutta toisaalta naiset, kuten miehetkin, kuitenkin viehättävät minua vain ulkonäön perusteella mutta heti jos edetään pidemmälle, pakenen. Toivon, että saisin jonkinlaista selkoa tilanteeseeni, koska en tiedä mistä tämä johtuu.
VASTAUS: Kuvauksesi perusteella en pidä sinua tunnekylmänä. Pikemminkin olet herkkä ihminen, jonka tunteet vain ovat niin syvällä, että niistä on vaikea saada otetta. Tunteesi tulevat esille epämääräisenä ahdistuksena, jos toinen ihminen – on hän sitten mies tai nainen – tulee sinua liian lähelle. Toisaalta haaveilet siitä, että uskaltaisit sitoutua toiseen ihmiseen, toisaalta tuo ajatus herättää sinussa ahdistavia tunteita.
Olet yrittänyt saada kiinni tuosta epämukavasta olostasi, joka liittyy toisten ihmisten läheisyyteen. Onkohan joku läheinen ihminen joskus rikkonut henkilökohtaisia rajojasi, vaikkapa moittimalla ulkonäköäsi, halveksimalla, vähättelemällä tai koskettelemalla tavalla, jota et olisi halunnut? Jos näin on, voi alkaa itsekin uskoa toisen vääristynyttä puhetta tai sopimatonta käytöstä, siitä on tullut "normaalia". Kun sitten joku osoittaa aidosti kiinnostustaan, se herättää epämääräisen ahdistuksen. Läheisyys ja romanttisuus tuntuvat tungettelulta, vaikka tietää, että sen pitäisi tuntua hyvältä.
Sinussa ei ole mitään vialla, olet vain aloittanut matkan kohti itseäsi, tunnistamaan, kuka oikeasti olet ja mitä elämältä haluat. Matka itseen voi olla pitkä ja mutkainen, mutta se kannattaa tehdä.
Ahdistuksesi kertoo, että sisälläsi on kimppu erilaisia tunteita, joita on tärkeää tutkia kaikessa rauhassa. Tunteet ovat ajattomia, niiden alkuperä voi yhtä hyvin olla tässä hetkessä kuin kaukana omassa menneisyydessäkin. Sinun kannattaisi hakeutua puhumaan näistä tunteistasi ammattiauttajalle. Jos olet opiskelijaterveydenhuollon piirissä, voit lähteä sitä kautta etsimään sopivaa keskustelukumppania.
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Tällä kertaa aiheena on työn tuoman paineen vaikutus parisuhteeseen.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
Modernin ajan ihmisen elämään on tullut paljon mukavuuksia. Työaika on virallisesti ehkä historian lyhyin. Silti työ kilpailee voimakkaasti parisuhteen ja kodin kanssa. Työ on monen ihmisen mielessä kaiken aikaa. Työelämä tarjoaa aivan uusia älyllisiä ja sosiaalisia haasteita ja houkutuksia.
Suomalaiset naiset ovat tehneet maailmanennätyksen kokopäivätöissä käymisessä. Useimmissa muissa maissa naimisiin menevät naiset alkavat omistautua kodille ja perheelle. Suomessa aikuisten on käytännössä pakko käydä töissä voidakseen asua jossakin. Väsyneet miehet ja naiset palaavat töistä kotiin, jossa odottaa uusi työmaa. Ei ihme, että työn ja kodin yhteensovittamisesta puhutaan paljon. Perheneuvoja Lauri Anttilan mielestä siitä pitäisi puhua vieläkin enemmän.
Työterveyslaitoksen vuoden 2009 tutkimuksen mukaan työssäkäyvistä yli puolet arvioi, etteivät kotiasiat häiritse juuri koskaan työhön keskittymistä. Samaan aikaan enemmistö koki, että ansiotyö aiheuttaa kotiasioiden laiminlyöntiä ainakin joskus. Asennemittauksissa perhettä arvostetaan, mutta työ hallitsee ajankäyttöä ja sanelee päivän rytmin.
Suomalaiset väittävät arvostavansa perhettä eniten
”Arvostukset vaihtelee. Milloin työ on tärkein, milloin koti. Nää menee suhdanteiden mukaan. Kun on töistä tiukkaa ja yt:t joka puolella, työ ajaa ohi. Se on vähän feikkiä sanoa, että perheen arvostus nousee. Työllä on tosi merkittävä rooli meidän hyvinvoinnin kannalta”, sanoo Lauri Anttila.
”Ihmiset tarvitsee rahaa meidän yhteiskunnassa. Jos ihmisellä ei ole rahaa, on vaikeaa löytää tärkeitä arvoja omasta itsestä, luonnosta ja vapaaehtoistyöstä. Ensi sijalla on riittävän toimeentulon takaaminen. Työ tuo sisältöä ja rytmiä päivään.”
Kuinka usein työn ja kodin yhteensovittaminen tulee esiin pariterapiassa?
”Aika usein tulee esille, se on aika iso stressitekijä monessa perheessä kyllä. Ihmiset ajattelevat, että töissä on vaikeaa. Työtä ei voi tehdä omilla ehdoilla, vaan työnantaja määrittelee ne. Työtahti on kova, ja varsinkin nää it-jutut, sähköpostit ym. tuo stressiä. Monet tuntee siitä syyllisyyttä. Monet kokee työn mielekkäänä, mutta se on selvä aikarosvo”, Anttila kertoo.
Anttilan mukaan työstään innostunut ei itse välttämättä koe runsasta työntekoa haittana.
”Työntekijä ei välttämättä koe itse ristiriitaa, mutta puoliso ja lapset voivat kokea. Kotona on vaikeaa löytää rauhallista soppea, jossa voi näpytellä rauhassa tai puhua puhelua ulkomaille.”
Duunari voi olla paras kumppani
Työterveyslaitoksen mukaan kotiaan joutuvat laiminlyömään useimmiten yrittäjät, toimihenkilöt ja esimiesasemassa olevat. Kellokortista näyttää tulleen monelle suorittavan tason työntekijälle pelastus. Asiantuntija- ja johtotehtävissä käytetään joustavaa kokonaistyöaikaa, mikä monissa tapauksissa merkitsee jatkuvaa töissä tai valmiudessa oloa. Naisilla kodin laiminlyönnin kokemukset ovat viime aikoina lisääntyneet. Psyykkinen oireilu, kuten masentuneisuuden tunne, unettomuus, ärtyisyys ja uupumus ovat myös lisääntyneet.
TTL:n mukaan tasa-arvoista kotitöiden jakoa kannatetaan nykyään yleisesti asennetasolla, mutta käytännössä perhevapaat ja kotityöt kasautuvat naisille, joille jää vähemmän aikaa ja energiaa panostaa työhön. Naiset tekevät miehiä useammin kompromisseja perheen hyväksi.
”Ihmisten asenne voi olla tasa-arvoinen, mutta onko työantajan asenne? Töissä voi olla vaikeaa lähteä pyytämään vapaata. Tämä voi olla myös rahasta kiinni. Tästä pitäisi puhua vielä enemmän. Välillä ryöpsähtää jokin isyyskeskustelu, sitten se vaietaan. Nuoret ovat erilaisia. Uusien sukupolvien mukana tulee muutos”, Anttila uskoo.
Anttilan mukaan pelkkä asennemuutos ei riitä, vaan tarvitaan muutoksia lainsäädäntöön. Perhevapaiden kustannukset voisi jakaa eläkemaksujen tapaan tasan kaikille.
Anttilan vastaanotolla eivät valita vain kotiäidit tai työelämän naispuoliset altavastaajat. Naiset saattavat satsata opintoihin ja työhön paljonkin aikaa, ja he haluavat usein varmistaa hyvän työmarkkina-aseman huonoina ja hyvinä aikoina.
”Nykyään nainenkin voi tehdä enemmän töitä”, Anttila sanoo.
Pohdimme parisuhteeseen vaikuttavia sukupuolirooleja. Eikö naisilla ole enemmän kanssasisaria, joille valittaa, että ukko on aina töissä? Uranaisen mies taas saattaa kokea, että kavereiden vaimot ovat kotihengettäriä oman siipan rinnalla.
”Kokeeko mies, ettei saa naisen huomiota? Äkkiä sitä huomiota haetaan muualta. Onko miesten lähtöherkkyys (tämän seurausta)?”, Anttila pohtii.
Usein pikkulapsiperheessä nainen huomioi Anttilan mukaan ykkösenä lapset, ja mies voi kokea olevansa syrjässä.
”Kun nainen menee (takaisin) töihin, se jatkuu, ettei parisuhteeseen satsata. Nainen haluaa oman elämänsä takaisin, oman päänsä ja oman kroppansa. Jos työpaikalla joku alkaa kiinnostua susta, tuntuu että hei, mä oon muutakin kuin ruoanlaittaja”, Anttila kuvailee.
Työpaikan ihastumiset eivät välttämättä johda mihinkään sen kummempaan, mutta loukkaukset voivat olla verisiä henkiselläkin puolella.
”Tästä voi koitua henkistä uskottomuutta, jos parisuhteen hoito on jäänyt tekemättä. Ei ole yritetty saada lastenhoitajaa ja tehty asioita yhdessä. Menty leffaan tai tehty perheen kanssa asioita. Läheisyys jää pois. Yhtäkkiä huomataan, että ollaan vieraantuneita. Kun ihmiset etääntyvät toisistaan, mitä mielelle tapahtuu? Ihminen kaipaa seuraa ja läheisyyttä ja huomiota”, Anttila sanoo.
Ihminen on kolmipyörä
Anttilan mielestä ihminen on kokonaisuus, ja kaikkien elämän tärkeiden palasten pitäisi sopia yhteen. Hän vertaa ihmisen elämää kolmipyörään. Pyörät ovat perhe / parisuhde, työ ja oma aika / mieli.
”Jos yksi kolmipyörän kumeista on tyhjä, se vaikeuttaa ihmisen elämää ja kolmipyörän etenemistä. Jos jokin tärkeä asia on huonosti, se vaikuttaa meidän koko elämään. Jos vaikka pomon kanssa ei mene hyvin, kyllä se heijastuu perhe-elämään”, Anttila muistuttaa.
Jyväskylän yliopiston tutkimukset työyhteisöjen perhemyönteisyydestä antavat samansuuntaisia tuloksia. Parhaiten työn ja kodin yhteensovittaminen sujuu silloin, kun ihmisellä on hallinnan tunne sekä työssä että kotona, ja kun hän omaa sen lisäksi myös hyvät yksilölliset stressinhallintakeinot.
Työ on mielentila
”Parisuhteessa työ on kolmas pyörä, uskottomuuteen verrattava asia silloin kun työ on tärkeämpi kuin kumppani. Se on kierre. Kun kotona on yhä vähemmän puhetta, on myös vähemmän henkistä läheisyyttä, ja se voi johtaa fyysisen läheisyyden vähenemiseen. Kumpikin alkaa järjestellä aikaansa omilla ehdoilla”, Anttila valaisee.
”Työ on usein mielentila. Ihmiset ei mene vain fyysisesti, vaan myös psyykkisesti sinne. Töissä ollaan asioiden kanssa tekemisissä. Niiden kanssa on helpompi olla kuin tunteiden kanssa. Kaikki kotona odottavat parisuhderistiriidat, lasten kasvatus, kotityöt ja uusperhekuviot ovat usein vaativampia. Työ on helpommin hallittava mielentila, joka jää helposti päälle kun työaika loppuu”, kuvailee Anttila.
”Työkavereiden kanssa on helpompi puhua asioista kuin kotona. On vaikea hypätä työmoodista arkipäivän maksalaatikkokeskusteluihin. Arkipäivän kohtaamisia on oltava riittävästi, että säilyisi semmoinen kotikieli. Pitäisi olla yhteisiä asioita, joista voi olla kiinnostunut.”
Anttilan mielestä toisen arkipäivästä kiinnostuminen voi olla vaikeaa. Ihmiset suoriutuvat usein väsyneinäkin pakollisista lasten- ja kodinhoitokuvioista, mutta kumppanin kuulumiset jäävät helposti syrjään.
Kaksi tärkeää matkaa
Mitkä ovat pahimmat ongelmat työn ja kodin yhteensovittamisessa?
”Rajapinta. Osataanko erottaa työ ja koti toisistaan, periaatteessa ja käytännössä. Työmatka ja kotimatka on loistavat sanat. Työmatkalla asetutaan työmoodiin. Kotimatkalla laitetaan työ sivuun ja aletaan miettiä kotiasioita. Mitäs me syödään tänään, pitäiskö soittaa puolisolle jne.”, Anttila sanoo.
”Jos työasioita pitää vielä illalla hoitaa, vaikuttaa se siihen, miten on läsnä perheen arjessa. Jos ei ole läsnä, rupeaa puhe loppumaan. Jos ei saa häiritä toista, alkaa se vaikuttaa henkiseen ja fyysiseen läheisyyteen. Kohta kotona on kaksi ihmistä ilman aikuista kumppanuutta.”
Mitä asialle voi tehdä?
”Ihmisten pitää opetella kalenterimenettely. Istahdetaan tiettynä päivänä alas ja tsiigataan tulevan viikon tapahtumat. Mietitään voidaanko tehdä jotain kimpassa. Suunnitellaan yhdessä myös joulut ja lomat ym.”, Anttila neuvoo.
Muitakin pieniä ja helposti toteutettavia muutoksia on tarjolla.
”Ottakaa iltateetraditio. Istukaa alas ja jutelkaa. Mitä kuuluu? Miten päivä on mennyt? Nämä ois loistavia kysymyksiä. Jos toinen pysähtyy miettimään ja vastaamaan, ja vielä kysyy, että miten sun päivä on mennyt, voi lähteä tulemaan erilaisia keskusteluja. Parisuhteessa tarvitaan yhteistä aikaa ja yhdessä olemista. Jos on lapsia, kannattaa ottaa lapset mukaan.”
Anttilan mukaan pieni teehetki ei ole kovin hurja myönnytys perheen hyvinvoinnille.
”Kiireinen ihminen kokee toisen vaativana. ”Sä et huomioi mua” -kommentti onkin vaativa”, Anttila myöntää ja jatkaa:
”Harvoin menee tunteja päivässä, jos vähän huomioi toista! Ongelmana on se, että työ on niin imevää. Miten voin pysähtyä juttelemaan kumppanin kanssa?”
Monella on ihan aidosti aikaa vieviä projekteja, kuten väitöskirjan teko. Voisiko kumppanille antaa jonkin määräajan, esimerkiksi ”teen tätä projektia kaksi kuukautta, ja sitten minulla on enemmän aikaa”?
”Kyllä. Ihminen kestää paremmin asioita, jos on määräaika. ”Mä en pysty tänään juttelemaan, kun mun pää on niin täynnä, palataanko asiaan huomenna?” Iso projekti voi olla parisuhdetta vahvistava asia. Meillä on toiveita toista kohtaan. Jos ei niistä puhuta ääneen, ne muuttuu vaatimuksiksi ja pettymyksiksi”, Anttila varoittaa.
”Jos voidaan puhua, että nyt mulla on väliaikaisesti tämä juttu, tuntuu helpottavalta. Jos toisesta tuntuu, että tätä hommaa jatkuu ikuisesti, alkaa tuntua toivottomalta. Välissä pitää olla sitä arkea.”
Mitä vaihtoehtoja on, jos on aina niitä tärkeitä juttuja?
”Jo se, että asioista ruvetaan puhumaan, vie asioita jonnekin. On tärkeätä tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Että toinen ottaa tosissaan sen, etten jaksa näin. Pitää kuunnella kiinnostuneesti ja aktiivisesti, että mitä tähän liittyy”, Anttila vastaa.
Entä jos puhe ei johda mihinkään muutokseen?
”Aina ihmiset eivät löydä ratkaisuja. Aina kuuntelu ei riitä. Aina ihmiset eivät löydä vaihtoehtoja. Sitten pari voi päätyä eroon. Jos kumppanit ovat epävarmoja tällaisissa asioissa, on tärkeää pohtia millaista elämä olisi eron jälkeen. Asia josta ei voi puhua, suurenee meidän päässä”, Anttila kertoo.
Anttilan mielestä ihmiset eivät eroa turhaan. Ero on suuri ja ristiriitainenkin asia, mutta siihen ei ryhdytä koskaan kevyesti.
”Oisko jotain ollut joskus aikaisemmin tehtävissä? Ne jotka eivät ole vielä eronneet, voivat miettiä, mitä voisi tehdä nyt”, Anttila kehottaa.
”Kummallakin on tärkeitä juttuja, kummatkin on väsyneitä ja stressaantuneita, varsinkin pikkulapsiperheissä. Voi priorisoida. Mitkä asiat on välttämättömiä hoitaa ja millä tasolla, nollasta kymppiin. Mikä asia on kahdeksan (arvoinen), mikä kuutonen ja mikä pelkkä ykkönen jne. Voi delegoida. Kuka tai ketkä tekee, ja milloin hoidetaan? Kuinka tarkasti tämä hoidetaan?”, Anttila vinkkaa.
Anttila kehottaa kiireisiä pariskuntia miettimään, onko oikeasti välttämätöntä tehdä asiat niin kuin ensin ajateltiin.
”On tärkeää olla itselleen kriittinen ja armollinen, ja toiselle armollinen”, Anttila vakuuttaa.
Aina joku superihminen pystyy hoitamaan kaiken?
”Hänelle voi sanoa, että hienoa, mä en tällä hetkellä pysty”, Anttila ohjeistaa.
Onko lapsettomilla pareilla ongelmia kodin ja työn yhdistämisessä?
”Ihan samat ongelmat on ajankäytön ja arjen jakamisen kanssa. Kohtaamattomuutta voi olla ihan samalla lailla”, Anttila kertoo.
Varoitukset menevät kuuroille korville
Auttaako se, jos ihminen ilmoittaa jo seurustelun alussa, että olen uraihminen, eikä minusta tule koskaan kotiäitiä tai -isää?
”Ihmiset eivät halua kuulla tällaista, eivätkä välttämättä ymmärrä sen seurauksia. He eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa vaikka kymmenen vuoden ajan, tai mitä se tarkoittaa sitten kun olen 45. Olenko tyytyväinen siihen, että mulla on oma elämä, ja riittääkö se?”, Anttila sanoo.
Mitä haluaisit sanoa nuorille aikuisille?
”Ihminen muuttuu yllättävän pitkään. Mitä me ollaan parikymppisinä voi olla jotain muuta kuin kolmekymppisinä. Mitä me tehdään isona, tai millaisia me ollaan kymmenen vuoden kuluttua? Miten lapset vaikuttaa? Me ei nähdä omaa muutosta, mutta toisen muutos voi olla vaikea hyväksyä”, Anttila kertoo.
Anttilan mukaan asioista pitää opetella puhumaan, ja keskustelua täytyy myös ylläpitää jatkuvasti.
”Moni kertoo, että ”alussa me puhuttiin, mutta nyt me ei olla kymmeneen vuoteen puhuttu”. Arjessa pitää puhua, ja pitää ottaa toinen huomioon. Mikä on se tapa, jolla toista muistaa”, Anttila herättelee.
Tapasin kesän alussa ihanan miehen, johon kesän aikana rakastuin. Koko ajan minulla on ollut tunne, että kumppani ei kerro aivan kaikkea ja on uskoton minulle. Hän on yhä hyvä ystävä exänsä kanssa ja viestittelee hänelle viikoittain. Tämä häiritsi minua ja pyysin, että kumppani vähentäisi viestittelyä. En kuitenkaan saanut koskaan varmuutta tapahtuiko tätä, koska en ikinä saanut tietää / lukea kumppanini viestejä. Riitoja on ollut todella paljon ja yleensä ne koskevat kumppanini exää tai muita naispuolisia ystäviä, joita miehellä on paljon.
Nyt kumppanini paljasti tavanneensa toisen naisen noin kuukausi sitten. He ovat myös edelleen hyviä ystäviä. Kuulemma mitään heidän välillään ei ole tapahtunut...
Sain myös tietää, että mies on haukkunut minua exälleen, ja he ovat puhuneet koko kesän ajan meidän riidoista ja minun huonoista puolistani. Mies on myös kosinut minua monesti. Sanoo rakastavansa, lupailee asioita (mitkä eivät kuitenkaan toteudu), mutta kuitenkin....tapaa muita naisia ja juttelee muille naisille. Olen päättänyt erota miehestä, mies kuitenkin pyytää uutta mahdollisuutta. En kuitenkaan uskalla luottaa enää mieheen johon rakastuin, koska kaikki olikin valhetta.. :(
Olenko tekemässä oikeaa ratkaisua? Voisiko miehelle antaa vielä mahdollisuutta? En enää kestä epävarmuutta, ja tunnetta, etten voi luottaa mieheen. Enkä miehen viestittelyä lukuisille naisille ja exälle... Pitäisikö kestää...?
Asia painaa mieltäni jatkuen ja olisin kiitollinen jos jotain mielipidettä kuulisin!
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Jäin miettimään, miltähän sinusta itsestäsi tuntui kirjoittaa tätä ja nähdä tekstisi kirjoitettuna. Minä tietenkin olen antamasi tiedon varassa, mutta arvatenkin olet poiminut tähän kaikki olennaiset seikat. Katsellaanpas niitä vähän.
Positiivisia asioita miesystävästäsi kerrot, että hän on ihana, sanoo rakastavansa sinua ja on kosinut jo monta kertaa.
Negatiivisista asioista mainitset jo heti suhteen alkuajoista asti tuntemasi epävarmuuden ja epäluottamuksen. Tiivis yhteydenpito ex:n kanssa on häirinnyt sinua ja olet pyytänyt häntä vähentämään sitä. Sinulla ei ole varmuutta siitä, kunnioittaako hän toivettasi. Teillä on paljon riitoja. Mies tapailee muita naisia ja on löytänyt jo lyhyen seurustelunne aikana uuden naisen. Hän on haukkunut sinua ex:lleen. Hän ei pidä lupauksiaan. Epäilet, onko kaikki ollut valhetta. Tunnet, ettet kestä enää epävarmuutta ja luottamuksen puutetta. Asia painaa mieltäsi jatkuvasti. Aika pitkä lista näitä miinusmerkkisiä seikkoja.
Kun hän on kosinut sinua monesti jo muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen, voisi ajatella, että hän on tosissaan ja on varma siitä, että haluaa elää kanssasi loppuikänsä. Hänen käyttäytymisensä puhuu kuitenkin toista kieltä. Monet asiakkaat, jotka hakeutuvat perheneuvojan vastaanotolle vaikean ihmissuhteen vuoksi, kertovat, että olivat jo heti suhteen alussa tunteneet hälytyskellojen soivan, mutta eivät silloin olleet halunneet ottaa niitä vakavasti. Se nousi mieleeni myös kirjettäsi lukiessani. Kun et koko seurustelunne aikana ole voinut olla turvallisella ja luottavaisella mielellä, mahtaakohan se asia muuttua ajan kuluessakaan?
Kun ihminen on rakastunut, hän ei edes näe muita naisia/miehiä. Maailmassa on vain Se Yksi. Jotenkin tämä ei sovi ollenkaan yhteen kertomasi kanssa. Miesystäväsi sanoo rakastavansa sinua, muttei käyttäydy niin kuin rakastunut mies käyttäytyisi. Tässä on monia muitakin samanlaisia ristiriitaisuuksia. Hän lupailee sinulle monenlaista, mutta ei toteuta niitä. Hän sanoo haluavansa naimisiin kanssasi, mutta puhuu sinusta pahaa ex:nsä kanssa ja tapailee muita naisia. Vannomalla rakkauttaan ja kosimalla taas kerran mies pitää sinua kiinni itsessään, mutta ei itse sitoudu suhteeseenne.
Sinä olet ollut rakastunut, ehkä olet sitä edelleenkin. Irti päästäminen on silloin vaikeaa, jopa tuskallista. Mutta joskus se on suurta viisautta, jos näyttää siltä, että jatkaminen toisi vain lisää tuskaa ja pettymyksiä. Uskon, että löydät vielä miehen, joka arvostaa sinua ja rakastaa sinua aidosti, haluaa olla sinulle uskollinen ja kaikin tavoin luotettava. Älä tyydy vähempään.
KYSYMYS: Olemme seurustelleet avomieheni kanssa nyt pari vuotta ja asuneet yhdessä vuoden. Suhde alkoi etäsuhteena, mutta mies muutti luokseni. Päädyimme minun kotikaupunkiini, koska opiskelen täällä. Mies ei ollut sitoutunut mihinkään kaupunkiin joten ratkaisu oli järkevä tältä osin. Minun elämäni on täällä: ystävät, koulu, työ ja menneisyys. Miehellä ei ole täällä muuta kuin minä. Hän ei myöskään ole tykästynyt kaupunkiin koska se ei tarjoa hänelle samanlaisia harrastusmahdollisuuksia ym. kuin hänen entinen kotikaupunkinsa. Hänellä ei ole täällä myöskään ystäviä (eikä hän tutustu ihmisiin helposti, joten tämä tuskin muuttuu). Tästä kaikesta johtuen mies viettää kaiken aikansa kotona. Suurimman osan ajasta hän pelailee tai surffailee netissä. Työn saralla hän on muutosvaiheessa. Hän opiskelee avoimessa joitain kursseja, mutta tekemistä hänellä ei juurikaan ole.
Minä sairastan ms-tautia. Minulla on oma yritys ja tämän lisäksi viimeistelen opintojani yliopistolla vaativassa tiedekunnassa. Tekemistä riittää ja orastava valmistuminen aiheuttaa stressiä ja paineita. Tauti näkyy minussa eniten kovana väsymisenä. Arki on rankkaa ja välillä tuntuu että selviytyminen tavallisesta elämästä on ylitsepääsemätöntä. Mies haluaisi harrastaa kanssani ja viettää paljon aikaa yhdessä, olenhan hänen ainoa ystävä täällä.
Lisäksi mies on erittäin aktiivinen seksuaalisesti. Nykyinen tilanteeni on aiheuttanut halujeni hiipumista (väsyminen ja stressi). Riitelemme miehen kanssa myös usein (aiheena mm. seksi ja entiset suhteet) ja tämä lisää haluttomuuttani. En pääse riidoista yli niinkuin hän ja mies kummastelee esim. miksen kykene sovintoseksiin. Kaipaan omaa aikaa ja lepoa. Mies taas kaipaisi juuri päinvastaista. Pahimmalta tuntuu kun en pysty tarjoamaan miehelle sellaista seksielämää kuin hän haluaisi. Mies sanoo ymmärtävänsä minua, mutta asia nousee esille turhan usein. Jos hän aidosti ymmärtäisi minua, eikai hän ottaisi asiaa puheeksi? Kun seksitauot venyvät pidemmäksi (n. viikko) mies alkaa käyttäytyä minua kohtaan inhottavasti. Hän sanoo että minun pitäisi kestää tämä ja ymmärtää häntä, koska hänellä on paha olo puutteessaan. Lisäksi mies sanoo että minun pitäisi vain yrittää seksiä, että halu saattaa syttyä kesken touhun. Minua tämä ajatus puistattaa. Tämän suhteen minulla on varmaankin jonkinasteinen lukko, sillä olen joutunut lievän seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi lapsena. Jos minulla ei ole sillä hetkellä halua, en halua myöskään "pakottaa" itseäni seksiin.
Olemme yrittäneet työstää ongelmiamme mutta samat asiat toistuvat yhä uudestaan ja uudestaan. Olemme riidelleet paljon suhteemme aikana, pahastikin. Kerran oksensin kun minulla oli niin paha olo. Vasta sain jonkin asteisen paniikkikohtauksen riidan aikana. Riitely vie minulta myös paljon energiaa ja arki muuttuu yhä vaikeammaksi. Olen sanonut miehelle jo monesti että voimani ovat loppu. En kestä enempää vastoinkäymisiä. Minun tulee selviytyä opinnoistani ja työstäni, niistä ei voi luistaa. Parisuhde on käynyt niin vaikeaksi, että mielestäni voisin paremmin yksin. Mies ei halua erota. Mitä ihmettä voimme tehdä?
VASTAUS: Luin kirjeesi moneen kertaan ja pohdin, mitä ja miten sinulle vastaisin. Tuntuu, että elämässäsi on kauhean paljon kuormittavia tekijöitä yhtä aikaa. Ja vastapainoksi iloa ja helpotusta tuovia asioita aika vähän. Kuitenkin, jotta elämämme säilyisi jollain tavalla tasapainossa, näitä molempia puolia tarvitaan.
Kerrot sairastavasi ms-tautia. Käsitykseni mukaan se on sellainen sairaus, että tulisi erityisen hyvin pitää huolta siitä, ettei elämä kuormittuisi liikaa, ja että olisi mahdollisuus lepoon ja rauhaan. Joillekin asioille voimme tehdä jotain, voimme yrittää helpottaa elämäämme monilla tavoilla. Sairaudelle itsessään sinä et voi mitään. Se on osa elämääsi osittain antaa rajat sille, millaista elämää voit elää. Ei niin, ettetkö voisi toteuttaa unelmiasi ja käyttää kykyjäsi parhaasi mukaan (valmistuminen, oma yritys), vaan niin, että joudut miettimään, mitä jaksat ja miten paljon kestät.
Jotenkin ajattelen myös niin, että moni periaatteessa hyvä asia on elämässä kääntynyt yllättäen elämää hankaloittavaksi. Ennen muuta ajattelen parisuhdettasi.
Et suoraan kirjoita sitä, mutta olettaisin, että välillänne on ainakin ollut, jos ei edelleen ole, voimakkaita tunteita; kiintymystä ja halua sitoutua. Jotain sellaista, että pelkkä etäsuhde ei ole teille kummallekaan riittänyt ja olette tahtoneet muuttaa yhteen ja perustaa yhteisen kodin. Oletan myös, että miehesi on ollut erittäin halukas sitoutumaan sinuun, koska hän on ollut valmis jättämään oman asuinympäristönsä ja siihen liittyvät tärkeät asiat.
Joskus voi käydä niin, että hyväksi ajateltu asia, kuten vaikka yhteen muuttaminen ja suhteen vakauttaminen tuokin tullessaan hankaluuksia. Miehesi on yllättäen paljon riippuvaisempi sinusta kuin sinä hänestä. On vaikeaa, teille kummallekin, löytää tasapainoa ja hyvää yhteistä olemista, kun toinen tuntuu olevan paljon sinun varassasi. Uskon, että häntäkin harmittaa se, että hänen tyytyväisyytensä ja tyytymättömyytensä on sinusta ja sinun tavastasi elää kiinni. Sinulla on kodin ulkopuolella elämää; opiskelut, työ harrastukset, ystävät. Hänellä on puolestaan mitä? Jokaisella kestää aikansa ennen kuin voi luoda itselleen arkisen ja tyydyttävän elämän, jossa voi toteuttaa itseään.
Kuitenkin on niin, ettei tilanne, johon olette ajautuneet, ole sinun syysi. Et ole vastuussa siitä, että hän on parhaillaan muutosvaiheessa, jossa entisen elämän tilalle ei ole vielä tullut uutta. Sinä voit toki olla hänelle tukena ja apuna, mutta elämän sisällöksi et voi hänelle kokonaan olla. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että tilanne varmasti syö miehesi itsetuntoa ja saattaa aiheuttaa arvottomuuden tunnetta. Onkin aika kuvaavaa, että riitanne ja konfliktinne käydään voimakkaasti seksuaalisuuden saralla. On kuin taas yksi hyvä ja elämää kannatteleva asia olisi kääntynyt yhteistä hyvää vastaan.
Se, minkä pitäisi tuoda teille yhteyttä, lämpöä ja hellyyttä, tuokin riitaa, tyytymättömyyttä ja syyllisyyttä. Kirjoitat, että miehesi on seksuaalisesti kovin aktiivinen, voisiko olla että hän haluaa olla vaan yhteydessä sinuun, olla sinun kanssasi, ja tuo on ainoa reitti jonka hän ikään kuin tällä hetkellä ”osaa”. Tällä en tarkoita sitä, että sinun tulisi kyetä harrastamaan seksiä silloinkin kun et halua. Ei tarvitse. Yleensäkin, kyse ei ole suostumisesta, vaan haluamisesta. ja sen tunnistaminen on tosi tärkeää.
Mikä voisi olla teille tie parempaan yhteyteen ja sitä kautta molemminpuoliseen seksuaalisuudesta nauttimiseen?
Voisiko se olla se, että puhuttaisiin rehellisesti siitä, missä tilanteessa suhde on, että molemmat voisivat kertoa peloistaan ja epäilyksistään. Että molemmat voisivat tunnustaa se, että tällaisenaan suhde vie enemmän kuin antaa ja että te molemmat tarvitsette myös iloa ja helppoutta, jota suhde parhaimmillaan voisi tuoda.
Jos kumpikin on kovin tyytymätön nykyiseen tilanteeseen, tulee myös muutosta hakea yhdessä. Kirjoitat hyvin koskettavasti siitä, kuinka ”arki on rankkaa ja välillä tuntuu että selviytyminen tavallisesta elämästä on ylitsepääsemätöntä”. Sellaista ei sinun, eikä yhteisen elämän tulisi olla.
Kaikkea hyvää sinun elämääsi toivottaa perheneuvoja Kati
KYSYMYS: Olen 20-vuotias nainen ja olen seurustellut poikaystäväni kanssa 5 vuotta. Suhteemme on edennyt ihan hyvin, vaikka olen välillä hieman mustasukkainen, ilman kuitenkaan mitään aihetta. Nyt suhteemme on kuitenkin ajautunut viime kesänä siihen että olimme matkalla rantalomalla, jossa tunnetusti näkyi paljasta pintaa ja pieniä bikinejä. Mieheni tuijotteli varsin paljon ja useampana päivänä näitä kauniita naisia vaikka huomautin hänelle monta kertaa asiasta. En itse vilkuile muita miehiä ja en siis pidä että miehenikään niin tekee ja olemme puhuneet siitä useasti. Pidän myös hyvää huolta omasta ulkonäöstäni sekä olen aika muodokas mutta hoikka, joten en näe mitään syytä tuohon. No tämä johti kovan riitaan, sillä mieheni sanoi ettei siinä ole mitään pahaa ja minä en pysty antamaan anteeksi.
Tästä eteenpäin on menty pelkkää alamäkeä. Mieheni opiskelee muualla kuin minä, ja näemme vain vkl siksi soittelulla on tärkeä osa suhteessamme. Mieheni ei kuitenkaan aina "muista" soittaa minulle vaikka olemme sopineet asiasta. En voi kuitenkaan uskoa että hän muka vain unohtaisi minut näin monen vuoden jälkeen. Yleensä siis minä olen se, joka soittaa juuri tästä syystä, mutta kerran olimme sopineet että jos mieheni kerran kuussa soittaisi minulle illalla. Myös jos satumme olemaan baarissa ja olemme sopineet jonkun lähtöajan ja paikalle sattuu ilmaantumaan hänen kavereitaan, ei poikaystäväni välitä mitään kun sanon että meidän tulisi lähteä vaan on kuin minua ei olisi olemassakaan. Jos sanon että minä lähden, saattaa hän vain ilmottaa että hän jää ja juhlii baarissa aamuun asti. Minusta tuntuu usein että hän käyttää minun kiltteyttäni vain hyväksi, sillä aina aamun tullen hän pahoittelee käytöstään ja sanoo yrittävänsä ajatella minuakin enemmän. Hän on luvannut jo niin usein mutta aina petyn.
Nyt viimeisen riidan jälkeen hän ei enää luvannut yrittää. Sanoi: olen tälläinen, hyväksy minut tälläisenä kuin olen tai etsi parempi. Nyt en tiedä mitä teen. Rakastan häntä kovasti, mutta en halua enää itkeä hänen peräänsä tai tuntea itseäni petetyksi. Minusta tuntuu usein etten ole sitä mitä hän etsii, mutta minulle hän sanoo että olen kaikki mitä hän tarvitsee ja ei osaa vain selittää miksi saattaa ns. unohtaa että seurustelemme silloin kun hän juo tai on kavereiden kanssa. Olen yrittänyt selittää että rakkaus on minusta ainakin sellaista joka kulkee mukana joka paikassa eikä niin vain voi tehä ettei vastaa toiselle kolmeen päivään mitään tai muuten vaan ei pidä sopimuksista kiinni. Meidän on pitänyt monta kertaa aloittaa uudelta pohjalta tämä suhde kesän jälkeen mutta aina tämä tyssää johonkin...
En tiedä olenko vain pikkumainen,mutta en tiedä mitä minun tulisi tehdä tässä tilanteessa?!
Väsynyt
VASTAUS: Hei Väsynyt! Laitanpa tähän alkuun huomioita siitä, mitä sanot kumppanistasi.
"mieheni tuijotteli varsin paljon ja useampana päivänä näitä kauniita naisia vaikka huomautin hänelle monta kertaa asiasta"
"mieheni ei kuitenkaan aina "muista" soittaa minulle vaikka olemme sopineet asiasta"
"ei poikaystäväni välitä mitään kun sanon että meidän tulisi lähteä vaan on kuin minua ei olisi olemassakaan"
"minusta tuntuu usein että hän käyttää minun kiltteyttäni vain hyväksi sillä aina aamun tullen hän pahoittelee käytöstään"
"hän on luvannut jo niin usein mutta aina petyn"
"unohtaa että seurustelemme silloin kun hän juo tai on kavereiden kanssa"
"ettei vastaa toiselle kolmeen päivään mitään"
Kun luen nuo kommentit jään miettimään, mitä odotat elämältäsi ja tulevaisuudeltasi? Millaisen kumppanin haluat ja millaisen kumppanin vierellä haluat elämäsi elää ja vanheta? Mahdatteko jakaa samanlaiset toiveet ja unelmat tulevaisuuden ja elämän suhteen?
Kumppanisi on laittanut sinulle ultimaatumin: ota tai jätä. Hyväksy minut tällaisena tai etsi parempi. Mitä arvelet, jos tyydyt tähän, mitä hän nyt tarjoaa, tuletko onnelliseksi? Sinä olet nuori ja sinulla on elämä edessäsi. Toivon, että voit kunnioittaa itseäsi ja kumppaniasi olemalla rehellinen sen suhteen, mitä tarvitset ja haluat. Jokainen meistä tarvitsee rinnalleen kumppanin, jonka kokee turvalliseksi, läheiseksi, kunnioittavaksi ja sellaiseksi, joka on riittävästi tukena silloin, kun sitä tarvitsee. Oletteko te toinen toisillenne tällaisia? Voiteko olla ja haluatteko olla ?
Kysyt, mitä tehdä tässä tilanteessa. Miten olisi rehellinen keskustelu siitä, mitä haluatte ja haluatteko/voitteko olla sitä toinen toisillenne? Jos avoin keskustelu ei onnistu, mieti onko aika vetää johtopäätöksiä.
Pelkään olevani kovin tyly. Ehkä se johtuu siitä, että olen jo "vanha" ja liitän nuoruuteen, jollaiseksi 20 v. koen, vapauden, etsimisen ja kokeilemisen ihanteita. Minussa herää pelko, että jotakin arvokasta voi hukkaantua vääränlaisen kumppanin rinnalla nysvätessä. Jos aidosti haluat jotain muuta, kuin mitä on tarjolla, mene ja etsi sitä. Jos taas keskusteltuanne asioista, haluatte samaa ja haluatte olla toinen toisillenne sitä, käärikää hihanne ja käykää selättämään vaikeuksianne. Se edellyttää, että molemmat (aikuisten oikeesti) sitoutuvat yhteiseen tavoitteeseen ja molemmat tutkivat itseään ja motiivejaan rehellisesti.
Toivon teille molemmille ihanaa nuoruutta, etsimisen ja löytämisen riemua! Samalla toivon teille kavereiden ja sukulaisten tukea silloin, kun on vaikeaa ja on aika itkeä ja luopua.
KYSYMYS: Olen 28-vuotias. En enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Olemme olleet mieheni kanssa 6 vuotta yhdessä ja meillä on kaksi lasta. Nuorempi on 1,5 vuotta ja hänen kanssaan on ollut aika haastavaa kun nukkuminen on jäänyt melko vähälle. Parisuhteeseen ei olla jaksettu kauheesti panostaa. Mieheni ei kylläkään hirveesti ennenkään panostanut kahdenkeskiseen aikaan. Olen ajatellut että tämä on nyt tammöinen vaihe elämässä ja kyllä tästä selvitään kun hyväksytään että nyt keskitytään selviämään lasten ja raha-asioiden haastavuuden kanssa.
Nyt en kuitenkaan jaksa enää. Me ei keskustella mistään asioista eikä muutenkaan yhteistä tekemistä löydy. Olen aiemmin yrittänyt keskustella, mutta mieheni kohautta hartioitaan tai alkaa puhumaan ihan muusta. Enää en jaksa yrittää avautua. Olo tulee vaan pahemmaksi kun kuvittelee että nyt keskustellaan jostakin. Mieheni kysyy kyllä mitä minulle kuuluu, mutta voin vastata että huonoa ja että huonosti on mennyt jo pidemmän aikaa, mutta hän vastaa yleensä vain harmi tai jotain vastaavaa. Ei kysy mistä johtuu eikä varsinkaan yritä helpottaa oloani.
Raha-asiat on pitkään ahdistanut ja niistä joka kuukausi mieheni voivottelee kun ikinä ei oo rahaa mihinkään. Meillä on todella tiukkaa taloudellisesti, mutta laskujeni mukaan meidän pitäisi pärjätä. Aina kuitenkin vähintään viimeinen viikko eletään muutamalla kympillä. Olen yrittänyt tehdä budjettia ja laskea ja puolisoni kanssa käydä menoja ja sopia kuluista, mutta mikään ei ikinä onnistu. En osaa sanoa mistä se johtuu. En syytä täysin miestäni asiasta, mutta hän ei ole mitenkään oma-aloitteisesti valmis tekemään mitään taloudellisen tilanteemme parantamiseksi. Valittaa vain. Itseäni stressaa raha-asiat todella paljon.
Lapsemme aloitti päiväkodin viikko sitten kun minun piti palata töihin ja se on ollut minulle todella raskasta. En saa mitään ymmärrystä tai tukea pahaan olooni. Ihan kuin puhuisi seinille kun kertoo miten ahdistavaa on jättää itkevä lapsi hoitoon. Oma ongelmani on etten helposti avaudu tunteistani mutta ei yhtään helpota jos toinen ei reagoi mitenkään vaikka kerron että on paha olla. Olemme tästä asiasta keskustelleet aiemmin, mutta mitään ei tapahdu. Hän vaikuttaa onnelliselta suhteessamme. Kunhan vain saa seksiä silloin tällöin ja aamuisin ja iltaisin halin ja sanotaan rakastavamme toista. Mikä tuntuu kovin vaikealta nykyisin.
Olen pelännyt tätä hetkeä milloin en enää jaksa itse sanoa asioista vaan annan vain olla. Nyt sellainen hetki on ja pelottaa mitä nyt teen..
VASTAUS: Kiitos viestistäsi ja hyvä kun jaoit tilannettasi kanssani.
Viestisi perusteella minulle syntyi kuva, että olette kaksi hieman saman tyyppistä henkilöä, joille omista tunteista ja kokemuksista avautumine ei ole ihan luontevaa. Jostain historianne varrelta olette tuollaisen mallin oppineet ja ehkä se aluksi tuntui kotoiselle. Nyt kun tilanteet ovat kärjistyneet ja stressitekijöitä alkaa kertyä alatte reagoida tilanteeseen eri tavalla.
Sinä tuot esiin pettymystä, turhaumista ja suhteenne hankalia asioita. Miehesi välttelee edelleen "avautumista" ja vetäytyy ja voivottelee.
Tästä on saattanut syntyä kierre, jossa mitä enemmän sinä tuot vaikeuksia tai pettymystä esiin sitä voimallisemmin miehesi vetäytyy ja/tai käy toivottomaksi.
Jos yllä esitetty pitää jossain määrin paikkansa sinun käsityksesi mukaan, niin lue eteenpäin. Jos kuvaukseni ei osunut kohdalleen, niin alla oleva on lähinnä viihdelukemistoa sinulle. Ehkäpä voit sitten lähettää uusintakysymyksen palveluumme tai pyytää jotakuta toista vastaajaamme kertomaan oman näkemyksensä.
Kysymys: Mitä tekisin, kun tekisi mieli vaan antaa olla (ja luovuttaa)?
Koen, että kysymys koskee toivoa ja rohkeutta. Kun on yrittänyt moneen otteeseen ja usein tai aina pettynyt usko ja toivo alkavat kuolla. Kysyy paljon rohkeutta ja sitoutumista uskaltaa vielä yrittää saada positiivinen vastaus tarpeeseensa. Asiaa ei varmaankaan tee helpommaksi se, että jo lähtökohdissaan omista tarpeista, toiveista ja tunteista puhumien on vaikeaa. Mutta toisaalta se voi olla juuri se silta mitä pitkin pääsee toisen luo, nimittäin yhteinen ymmärrys siitä, kuinka vaikeaa on puhua tunteista ja tarpeista.
Koen, että tämä yhteydenotto tänne meille, on teko toivon ja rohkeuden puolesta. Silloin, kun oikein on ottanut selkäänsä, jokainen kaipaa tukea ja lohdutusta. Tänään katselin lyhyen eläinfilmin, jossa tappelussa hävinnyt simpanssi ulisi ja huusi pettymystään ja tappiotaan. Sen lohdutti toinen simpanssi, joka kävi halaamaan sitä ja pysyi siinä kunnes toisen paha olo helpotti – tässä suhteessa me ihmiset emme poikkea karvaisemmista serkuistamme. Hädän ja pettymyksen hetkellä tarvitsemme kaveria. Yritän nyt pikkuisen olla sinulle virtuaalikaveri ja halia sinua kirjallisesti niin, että uskallat vielä yrittää.
En vain oikein tiedä, mikä olisi sinulle sitä parasta rohkaisua ja lämpimintä tukea. Ammattilaisen tuki kun tahtoo täällä netissä olla aika paperinmakuista ja bitteihin kietoutunutta neuvontaa ja rohkaisua.
Ehdotukset
Kerrot, että olet yrittänyt puhua vaikeista asioista miehesi kanssa, mutta laihoin tuloksin. Ei liene kovin järkevää ehdottaa, että yritä vielä. Mutta paljoa muuta en osaa, kun en oikein näe vaihtoehtoja puhumiselle ja pyytämiselle. Mutta kun siinä juuri on ensimmäinen vaikeus: toinen ei reagoi. Yritän ehdotella sinulle joitain konsteja, joita voisit yrittää:
Mitä jos kertoisit miten tärkeästä asiasta sinulle nyt on kyse? Kertoisit miten vaikea sinun on tällaista tilannetta enää kauempaa sietää ja jaksaa ja että haluat siihen muutoksen joko yksin tai hänen kanssaan. (En siis suosittele pysymään iän kaiken toimimattomassa suhteessa. Yrittää kuitenkin kannattaa.)
Mitä tapahtuisi, jos suoraan kertoisit, mitä tarvitset ja toivot? Voisitko kertoa miehellesi millaisia vastauksia toivot mieheltäsi, kun kerrot hänelle vaikka murheistasi? Luulen, että asia auttaisi, jos voisit olla mahdollisimman konkreettinen tyyliin: Toivon, että kysyt minulta mikä oloni on tehnyt pahaksi tai halaat tms. Toivon, että istut viereeni etkä lähde pois ennekuin olen saanut kertoa asiani loppuun. (Joskus näennäisen välinpitämättömyyden tms taustalla voi olla epätietoisuus mitä voisi tehdä, kun toisella on paha olo. Joskus taustalla voi olla pelko, ettei osaa tehdä mitään tai kokemus omasta keinottomuudesta ja avuttomuudesta tilanteessa.)
Mitä jos kysyisit häneltä, mikä saa hänet reagoimaan vaikenemalla tai siirtämällä keskustelun muuhun silloin, kun sinulla on paha olla? Mitä sinun paha olosi hänessä herättää tai mitä hänessä alkaa tapahtua, kun puheeksi tulevat perheen talousvaikeudet? Kokeko hän voivansa olla sellainen mies ja puoliso kun hän haluaisi? Ja jos ei, niin mikä estää?
Paria pykälää haastavampi on vaihtoehto, jota itse käytän usein esim. asiakkaitteni kanssa, mutta myös joskus läheisteni kanssa. Kutsun sitä tässä ja nyt –metodiksi. Kun toinen reagoi, tekee, sanoo, jättää sanomatta tms jotain kerron heti miltä se minusta juuri nyt tuntuu tai mitä minussa herää.
Esimerkiksi:
Kerron omasta pahasta olostani toiselle, mutta toinen räplää kännykkäänsä eikä vastaa mitään.
Minä: Musta tuntuu, että jään ihan yksin, kun et vastaa mitään. Samalla tulee olo, että en ole sinulle kovin tärkeä, kun minusta näyttää, että keskityt ennen kaikkea kännykkääsi.
Tästä voi lähteä hedelmällinen keskustelu, kun toinen saa tietoa siitä, mitä sinussa tapahtuu kussakin hetkessä ja mitä heidän toimintansa aiheuttaa sinussa. Vaikeaa tämä on siksi, että tämä ei tahdo toimia enää siinä vaiheessa, kun on jo vihainen, vaan se pitää aloittaa hyvissä ajoin, kun vielä pysyy tolkku päässä. Lisäksi se on vaikeaa, kun pitää oikeasti huomata miltä kussakin hetkessä tuntuu. Ja tunteet totisesti vaihtuvat nopeasti. Oman vaikeuskertoimensa asettaa vielä se tapa, jolla tuntemukset olisi syytä ilmaista. Kaikenlainen syyttely ja hyökkäämien kannattaa tässä kohdassa unohtaa. Vielä kun ottaa huomioon, että et "helposti avaudu" tunteistasi tämä vaihtoehto voi tarvita jonkin verran harjoittelua. (Voin sanoa, että se on ammattilaisellekin haastavaa, kaikista edellä mainituista syistä sekä siksi, että siinä laittaa itsensä alttiiksi haavoittumiselle jakamalla omista tunteistaan). Harjoittelun voisit kuitenkin aloittaa ryhtymällä tarkkailemaan omia tunteitasi. Voisit pysähtyä kuulostelemaan millaisia tunteita ja reaktiota sinussa alkaa tapahtua kussakin hetkessä.
Menkää pariterapiaan. Siellä voi löytyä keinoja päästä keskustelun alkuun ja varmuutta ja luottamusta tunteiden jakamiseen. Pariterapiaa on saatavilla paikkakunnasta riippuen kunnan järjestäminä, kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista ja yksityisesti. Yksityiseen pariterapiaan on mahdollista saada myös KELA-korvusta. Myös yksilöterapia voi auttaa. Netissä on väestöliiton sivuilla treeniohjelma parisuhteen parantamiseksi.
Lopuksi
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja paljon rohkeutta. Joskus käy niin, että tulee vesiperä hyvistä yrityksistä huolimatta. Sille ei voi mitään, sillä parisuhde on kahden kauppa, jossa yksin voi tehdä vain puolet matkasta. Joskus taas omat voimat eivät riitä perille saakka. Olisi hirveän hyvä, jos voisit löytää läheltäsi tsemppareita matkallesi. Onko sinulla kavereita, nettituttuja, sukulaisia, jotka voisivat kannustaa sinua eteenpäin ja kannatella sinua silloin, kun on vaikeaa? Tiedän, että odotat tätä puolisoltasi, mutta tässä kohtaa matkaa voisi myös kavereiden tuki olla avuksi. Ammattilaiset voivat myös toimia tukena.
KYSYMYS: Menin mieheni kanssa naimisiin vuoden alussa, lyhyen n. puolen vuoden tuttavuuden jälkeen. Suhteen alusta saakka meillä oli kovia riitoja, mutta mielestäni sellaisista asioista, joilla ei oikeasti ollut merkitystä - tai että niillä haettiin yhteisen elämän muotoja ja tapoja.
Pääsiäisen aikaan mieheni kävi ensimmäisen kerran minuun käsiksi humalassa. Tein rikosilmoituksen, jonka jälkeen hän kävi lyömättömällä linjalla ja kävimme yhdessä sovittelussa. Lyömättömän linjan käynnit mies lopetti muutaman kerran jälkeen, koska hänen mielestään siellä vain kyseltiin, kuinka v...mäinen vaimo minä olen. Saimme kuitenkin asian jotenkin käsiteltyä ja jatkoimme eteenpäin. Mielestäni meillä oli kaikki ainekset jatkaa, koska selvinpäin mies on mitä kiltein, auttavaisin ja hellin enkä todellakaan haluaisi erota.
Mainitun tapahtuman jälkeen väkivalta on toistunut "pienessä" mittakaavassa - tönimistä, haukkumista, pahimmillaan mustelmia ja raapimisen jälkiä. Pahinta kuitenkin on silmittömät raivonkohtaukset, jotka saavat alkunsa esim. pyynnöstäni, että haluan katsoa jonkin tv-ohjelman loppuun. Suhteen alkuaikoina hän vielä pyysi riitojamme anteeksi omalta osaltaan, mutta nykyisin hän ei suostu puhumaan niistä lainkaan ja suuttuu, jos minä otan asian puheeksi. Hänen käytöksensä on oikeutettua, koska minä olen niin v..mäinen.
Mies on myös alkanut enenevässä määrässä kontrolloimaan minua ja toistuvasti saan kuulla, kuinka minulla on toisia miehiä. Hankausta tuottaa äskettäin uudelleen aloittamani kuntosali- ja lenkkeilyharrastus. Lisäksi omien lasteni ja heidän perheidensä tai ystävieni tapaaminen aiheuttaa ainakin rivien välistä ilkeilyä. Jokaisen tekstiviestin ja puhelun hän haluaa tietää, kuka siellä oli. Hän itse raportoi kaikki tekemisensä ja menemisensä minulle, joka on aika ahdistavaa, koska tiedän hänen odottavan sitä samaa minulta.
Olen itse vastuullisessa asemassa työelämässä ja ansaitsen selvästi enemmän kuin hän. Työpäivien pituus ja palkkani on myös ajoittain ongelmana.
Luulen, että taustalla on ainakin osittain hänen vaikea lapsuutensa ja tunne siitä, ettei hän ole hyväksytty ja arvokas. En kuitenkaan koskaan osaa asettaa sanojani hänelle oikein, kun haluaisin tukea häntä. Alan myös väsyä siihen, että minun pitää tukea ja kannatella häntä, kun aikanaan kuvittelin rakastuneeni mieheen, jolla on terve itsetunto. Kaipaisin myös joskus ymmärrystä siihen, että itsekin voin olla väsynyt työpäivän jälkeen, vaikka en hänen tapaansa fyysistä työtä teekään. Hän itse tekee kaksivuorotyötä ja tuntuu, että minun pitäisi aina jaksaa valvoa hänen rytminsä mukaan, olla valmis seksiin ja ajoittaa kaikki harrastukseni sille ajalla, kun hän on työssä.
Välillä jopa epäilen, että hän pysyy liitossa, koska tämä on hänelle taloudellisesti edullisempaa ja esim. matkustamme paljon yhdessä, millä hän myös kehuskelee töissä.
Olen itse kolmannessa liitossani ja kynnys erota on korkea. Ajattelin, että tässä olisi ollut kaikki ainekset hyvään yhteiseen loppuelämään, mutta en myöskään haluaisi koko ajan varoa ja pelätä omassa kodissani.
VASTAUS: Valitettavasti tämä viestisi on niitä, joihin minun on helppo vastata. Tietynrajan kohdalla väkivalta on helppo kysymys. Minun miestäni väkivallassa on olemassa rajoja, joita ei saa ylittää. Kuvauksesi perusteella ajattelen, että teillä se raja on ylittynyt ja ylittyy edelleen. Se mitä rajan ylityksistä seuraa on sitten toinen juttu. Oikeastaan sitä jään kohdallasi miettimään.
Kertomasi perusteella saan kuvan, että teillä on ainakin fyysistä ja henkistä väkivaltaa ja ehkäpä myös taloudellista väkivaltaa. Väkivaltaa on elämässä, siitä emme kai pääse mihinkään. Mutta jokainen voi itse vaikuttaa omaan suhtautumiseensa siihen. Miten selität itsellesi, että teidän suhteessanne on väkivaltaa ja se saa toistua erilaisissa muodoissaan? Kysymykseni ei ollut syytös tai moite, mutta jään pohtimaan millaisen selityksen annat sille, mitä teidän suhteessanne tapahtuu ja miksi sitä siedät toistuvasti?
Kerrot, että olette olleet sovittelussa, mutta se on ollut lähes tuloksetonta arkenne kannalta. Pidän hienona, että ryhdyit toimiin ensimmäisen fyysisen väkivaltaepisodin jälkeen. Miehesi ei kuitenkaan sitoutunut väkivallattomuuteen ja lopetti hoitonsa kesken Lyömättömässä Linjassa. Teen itse aktiivisesti yhteistyötä Espoon Lyömättömän Linjan kanssa ja kokemukseni heidän toiminnastaan ovat hyvin positiivisia, enkä tunnista miehesi kuvaamaa toimintatapaa heidän toiminnastaan. Koetko, että miehesi ottaa vastuun käyttämästään fyysisestä ja henkisestä väkivallasta (sinun tarpeiden mitätöiminen ja niistä suuttuminen, rajoittaminen, tarkkailu, haukkuminen, kohtuuton raivoaminen, oman väkivaltaisen käytöksen oikeuttaminen sinun vittumaisuudella). Mitä arvelet tulevaisuudessa tapahtuvan, mikäli hän ei edelleenkään ota vastuuta toimistaan? Tutkimuksista tiedetään, että väkivallalla on voimakas taipumus raaistua kierros kierrokselta.
Halaisin olla herättelemässä sinun omaa itsesuojeluvaistoasi. Väkivallalla on taipumus hiertää uhrin itsetunto murusiksi ja väkivaltaan myös tottuu. Se mikä toista pelottaisi ja saisi juoksemaan kiljuen karkuun, ei jonkin ajan kuluttua, väkivallan keskellä eläneelle, ole enää paljon mitään. Miten sinun kohdallasi? Vieläkö osaat pelätä ja miten pelon tunnettasi kohtelet? Kuunteletko sen neuvoja, vai ohitatko sen? Kenenkään ei kuulu elää väkivallan kohteena. Mieti, mitä sinä haluat. Miten sinua saa kohdella?
Kerrot olevasi kolmannessa avioliitossasi ja kynnys erota on korkea. Ymmärrän. Väkivalta ei välttämältä tarkoita eroa, vaikka usein niin käykin. Ei myöskään ole häpeä kompastua ja tehdä virheitä toistuvastikin. Me ihmiset teemme niin. Surullista sen sijaan olisi, jos et pitäisi itsestäsi ja läheisistäsi huolta tai kunnioittasi omaa arvoasi ja oikeuttasi tulla kohdelluksi hyvin. Mietin miten sinun käy, jos jatkat elämistä suhteessa, jossa tulet kohdelluksi uudelleen ja uudelleen huonosti ja ruhjoen? Tiedän, että monet väkivaltaiset ihmiset voivat olla myös todella mukavia ja aidosti ihania ihmisiä. Yleensä heidän käytöksensä on myös jostain näkökulmasta ymmärrettävää. Pohdin vaan, maksatko liian kovaa hintaa niistä hyvistä hetkistä, jotka sinulla ja miehelläsi on? Mietin oletko jostain oppinut sellaisen mallin, että saamasi hyvä tulee aina hintalapun kanssa? Ja mitä luulet, tulevatko katkerat kokemuksenne heittämään ajanoloon varjonsa myös hyviin hetkiinne?
Silläkin uhalla, että kuulostan syyllistävälle, pohdin, mitä lapsesi ajattelevat siitä, että heidän äitinsä tulee toistuvasti pahoinpidellyksi, solvatuksi tai hyväksikäytetyksi? Mitä he tietävät ja minkä osan he kuvittelevat? Vaikka he olisivat jo isojakin, mitä he ajattelevat, mitä tunteita heillä mahtaa liittyä siihen? Pelkäävätkö he jotakin? Oletko koskaan keskustellut asiasta heidän kanssaan? Ketkä kaikki tässä kuviossa saavat sellaista tukea, jota he tarvitsevat? Saatko sinä? Tarvitsisiko lapsesi?
Vaikka en tunne sinua, vakaumukseni on se, että kaikki ihmiset ovat omilla ehdoillaan hyviä ja kunnioitettavia. Toivon siis, että sinä voisit suoda itsellesi sen kohtelun, jonka arvoinen olet. Väkivallan ollessa kyseessä, se voi käytännössä tarkoittaa tiukan rajan asettamista, ja vain sinä voit sen rajan vetää. Sinä et voi lopettaa miehesi väkivaltaa etkä ole siihen syyllinen. Vain hän itse voi ottaa toimistaan vastuun ja lopettaa väkivallan. Mutta sinä päätät, mitä siedät ja miten sinua saa kohdella.
En tiedä miten viestini päättäisin, niin paljon hyviä, kannustavia ja rohkaisevia ajatuksia haluaisin sinulle jakaa. Sinä olet niiden arvoinen. En tiedä missä asut, mutta jos sattuisit asumaan Espoossa, Lyömättömässä Linjassa on juuri alkamassa henkistä väkivaltaa kohdanneille naisille tarkoitettu ryhmä. Vertaistuki on usein parasta apua haavoittuneelle itsetunnolle ja murtuneelle tahdolle. Jos asut muualla, kannustaisin sinua hakeutumaan seuraan, jossa koet tulevasi kunnioitetuksi, tuetuksi ja kuulluksi. Usein ammattiavusta on myös hyötyä kuten turvakodista, naisten linjasta tai oman paikkakuntasi muista psykoterapiapalveluista. Useat perheasiain neuvottelukeskukset asettavat etusijalle väkivaltatapaukset. Niihin voi hakeutua myös yksin. Parihoitoa en lähtisi tässä vaiheessa suosittelemaan väkivallan ollessa osa elämäänne.
KYSYMYS: Olemme naimisissa olleet viisi vuotta ja yhdessä kahdeksan. Kolme lasta löytyy ja koira +ok-talo, eli normisetti suomalaisittain. Ikää on palttiarallaa 30.
Vuonna 2008 minulla oli lievää masennusta äitini juomisesta ja itsemurha-aikeista. Ensimmäinen lapsi valvotti unihäiriönsä takia ja hormonimigreenini oli huipussaan. Kirjoitan siis naispuolena. Olin väsynyt, mutten muista että olisiko suhteemme huonontunut.
Seksielämämme kuoli miehen puolelta samaisena vuonna, toivoin uutta lasta, mutta sitä ei tietysti kuulunut.
Vuonna 2011 onnistuin vihdoin tulemaan raskaaksi ja saimme pojan vuonna 2012. Silti suhteemme ei ollut seksuaalisesti läheinen. Joskin tulin vahingossa raskaaksi ja tyttö syntyi 2013.
Kiirin paikka tuli oikeastan kun tajusin täyttäväni sen kolmekymmentä, elän seksittömässä ja läheisyysköyhässä suhteessa. Olin kipuillut sitä jo vuosia. Tämä tietysti aiheutti sen itsetutkiskelun ja naiviisti ajattelin itsessäni olevan jotain hyvin suurta vialla. Niinpä päätin että hankin itselleni jotain korviketta pönkkäämään naisen huonoa itsetuntoa. Asia kuitenkin eteni niin pitkälle että sorruin pettämään aviomiestäni, kaikesta hurmioituneena. Samalla tajusin kuitenkin että, vaikka olin "huonossa suhteessa" rakastin miestäni valtavasti. Pettämiseni jälkeen oksentelin ja laihduin kaksi viikkoa, kunnes mietintäni jälkeen tunnustin ja kerroin samalla satuttaneeni miestäni pahoin ja en pysty sitä syyllisyyttä kantamaan henen kanssaan, halusin erota. Oloni vain paheni.
Mieheni kuitenkin yllätti minut totaalisesti. Hän tunnusti tehneensä jo monia vuosia aijemmin, pettänyt luottamukseni satunnaisen baarituttavuuden kanssa. Vuonna 2008. Sinä vuonna siis kuin seksielämämme kuoli.
Minut on tuomittu teostani kovin sanoin ja mieheni teosta on pyydetty unohtamaan, onhan siitä jo kuitenki aikaa.
Pitäisikö?
Olen naisena aivan maahan lyöty, itsetunnostani on enää rippeitä jäljellä, vain sanomaan sen että olen nätti. Mies kertoo sen vaikuttaneen seksiin välillämme, mutten voi käsittää?!
Olenko oikeasti ainut syyllinen tilanteeseen, vaikka mies jo aijemmin rikkoi kaiken tietämättäni?
Miten pääsen tervepäisenä ja käsiteltynä asioista yli ja mihin pitäisi keskittyä?
Olemme toki keskustelleet kotona, mutta en saa käsiteltyä sitä täysin.
VASTAUS: Kerrot parisuhteesi tarinan, jota on hallinnut läheisyyden puute. Se on sinun puoleltasi johtanut itsetunto-ongelmiin ja lopulta uskottomuuteen. Kannat syyllisyyttä tapahtuneesta, ja tunnustettuasi kuulet miehesikin olleen uskoton. Yrität ymmärtää, mitä teille oikein on tapahtunut.
Mietit läheisyyden puutteen yhteyttä ensimmäisen lapsen syntymään ja samoihin aikoihin tapahtuneisiin asioihin. Jouduit hoitamaan yhtä aikaa äitiäsi ja lastasi – ei ihme, että mielesi masentui. Elämänjärjestyksenhän olisi pitänyt mennä niin, että äitisi olisi ollut tukenasi lapsen synnyttyä. Miehesi ratkaisu tässä tilanteessa oli se, että hän etsi satunnaista lohtua muualta – sen sijaan, että olisi osannut olla tukenasi.
Siihen loppui läheisyys teidän väliltänne. Olit hämmentynyt ja mietit, mikä sinussa oli vialla kun läheisyys ja seksi ei enää kiinnostanut miestäsi. Naisellinen itsetuntosi mureni vuosi vuodelta, kunnes päätit testata, oletko vielä haluttava.
Parisuhteenne on kriisissä, mutta kriisin syy ei ole sinun uskottomuutesi. Syyt ovat syvemmällä. Uskottomuutesi - ja samalla miehesi uskottomuuden - ilmitulo auttoi näkemään yhteyksiä menneiden tapahtumien ja nykytilanteen välillä. Kaikki ei ole ollutkaan sitä, miltä se on näyttänyt.
Syyllisyys ja miten olette sitä käsitelleet, on teidän tarinanne yksi teema. Miehesi ratkaisi oman uskottomuutensa aikoinaan jättämällä kertomatta ja yrittämällä unohtaa tapahtuneen. Samoihin aikoihin hänellä alkoivat vaikeudet olla sinun lähelläsi. Sinä ratkaisit tekosi tunnustamalla. Myös sinä koit, ettet voi enää elää miehesi lähellä. Onko läheisyytenne kannalta lopulta kysymys samasta asiasta? Tuntuu mahdottomalta olla toisen lähellä kun tuntee syyllisyyttä ja häpeää, tiedostaa sitä sitten tai ei.
Tämä kriisi on uhka parisuhteellenne, mutta se voi olla myös mahdollisuus. Kumpaan suuntaan haluatte liittonne purren kääntyvän? Oletteko molemmat valmiita tekemään työtä sen eteen? Olisiko nyt aika käsitellä menneitten vuosien tapahtumat teidän molempien kannalta, niin että voisitte laittaa sille pisteen ja aloittaa uuden suhteen, sellaisen, jossa molemmat tulette kuulluksi ja nähdyksi sellaisina kuin olette –omine toiveinenne ja tarpeinenne?
Etsikää rohkeasti apua, jollei keskustelu kahden kesken luonnistu – ulkopuolinen kuuntelija voi auttaa teitä eteenpäin kriisinne selvittelyssä.
KYSYMYS: Minulla on hyvä aviomies: ei juo, ei hakkaa, tekee kotitöitä, hoitaa lapsia. Silti rakastan toista. Mitä teen?
VASTAUS: Olet kätkenyt lyhyeen kysymykseesi koko elämääsi syvästi koskettavan asian. Sinulla on hyvä mies ja silti rakastat toista.
Arvaan, että käyt nyt kierroksilla. Tunteesi myllertävät laidasta laitaan. Olet hämmentynyt niistä tunteista, mitä toisaalta aviopuolisosi ja toisaalta tämä rakkautesi kohde sinussa herättävät. Ehkäpä pohdit, mitä rakkaus ylipäätään on. Onko se sitä hyvää arkea, mitä puolisosi kanssa elät – josta ehkä kuitenkin tuntuu puuttuvan jotain. Vai onko se sitä tunteiden paloa ja intohimoa, mitä tunnet nyt toista kohtaan – josta taasen puuttuu arki ja sen rutiinit.
Nyt sinulla on miettimisen paikka. Mitä oikeastaan haluat elämältä? Mitä tarpeitasi perhetilanteesi tällä hetkellä tyydyttää, mitä muuta toivoisit siihen kuuluvan? Millaiset toiveesi tulevat tyydytetyiksi rakkautesi kohteen kanssa? Voisivatko nuo kaksi asiaa – arki ja intohimo – yhdistyä tämänhetkisessä parisuhteessasi? Joskus toiseen rakastumisessa saattaa olla kysymys siitä, että kaipaa omaan parisuhteeseensa jotain, mitä siinä on ehkä suhteen alussa ollut mutta mikä on vuosien myötä vähitellen hiipunut.
Sinun ja puolisosi olisi nyt syytä myös yhdessä pohtia parisuhteenne tilaa. Perhe-elämähän teillä tuntuu sanojesi mukaan sujuvan. Onko parisuhteenne jäänyt arjen rutiinien jalkoihin? Mitä sinä toivoisit olevan toisin – ja tiedätkö, mitä miehesi kaipaa yhteiselämältänne? Millaista oli teidän suhteenne alkuaika – onko siinä jotain sellaista, minkä haluaisitte löytää uudelleen?
Toivottavasti nämä muutamat ajatukset auttavat pohdinnoissasi eteenpäin. Etsithän rohkeasti apua, jos tuntuu, että ajatussolmut eivät ota auetakseen.
