KYSYMYS: Olen 28-vuotias. En enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Olemme olleet mieheni kanssa 6 vuotta yhdessä ja meillä on kaksi lasta. Nuorempi on 1,5 vuotta ja hänen kanssaan on ollut aika haastavaa kun nukkuminen on jäänyt melko vähälle. Parisuhteeseen ei olla jaksettu kauheesti panostaa. Mieheni ei kylläkään hirveesti ennenkään panostanut kahdenkeskiseen aikaan. Olen ajatellut että tämä on nyt tammöinen vaihe elämässä ja kyllä tästä selvitään kun hyväksytään että nyt keskitytään selviämään lasten ja raha-asioiden haastavuuden kanssa.

VASTAUS: Kiitos viestistäsi ja hyvä kun jaoit tilannettasi kanssani.

Viestisi perusteella minulle syntyi kuva, että olette kaksi hieman saman tyyppistä henkilöä, joille omista tunteista ja kokemuksista avautumine ei ole ihan luontevaa. Jostain historianne varrelta olette tuollaisen mallin oppineet ja ehkä se aluksi tuntui kotoiselle. Nyt kun tilanteet ovat kärjistyneet ja stressitekijöitä alkaa kertyä alatte reagoida tilanteeseen eri tavalla.

Sinä tuot esiin pettymystä, turhaumista ja suhteenne hankalia asioita. Miehesi välttelee edelleen "avautumista" ja vetäytyy ja voivottelee.

Tästä on saattanut syntyä kierre, jossa mitä enemmän sinä tuot vaikeuksia tai pettymystä esiin sitä voimallisemmin miehesi vetäytyy ja/tai käy toivottomaksi.

Jos yllä esitetty pitää jossain määrin paikkansa sinun käsityksesi mukaan, niin lue eteenpäin. Jos kuvaukseni ei osunut kohdalleen, niin alla oleva on lähinnä viihdelukemistoa sinulle. Ehkäpä voit sitten lähettää uusintakysymyksen palveluumme tai pyytää jotakuta toista vastaajaamme kertomaan oman näkemyksensä.

Kysymys: Mitä tekisin, kun tekisi mieli vaan antaa olla (ja luovuttaa)?
Koen, että kysymys koskee toivoa ja rohkeutta. Kun on yrittänyt moneen otteeseen ja usein tai aina pettynyt usko ja toivo alkavat kuolla. Kysyy paljon rohkeutta ja sitoutumista uskaltaa vielä yrittää saada positiivinen vastaus tarpeeseensa. Asiaa ei varmaankaan tee helpommaksi se, että jo lähtökohdissaan omista tarpeista, toiveista ja tunteista puhumien on vaikeaa. Mutta toisaalta se voi olla juuri se silta mitä pitkin pääsee toisen luo, nimittäin yhteinen ymmärrys siitä, kuinka vaikeaa on puhua tunteista ja tarpeista.

Koen, että tämä yhteydenotto tänne meille, on teko toivon ja rohkeuden puolesta. Silloin, kun oikein on ottanut selkäänsä, jokainen kaipaa tukea ja lohdutusta. Tänään katselin lyhyen eläinfilmin, jossa tappelussa hävinnyt simpanssi ulisi ja huusi pettymystään ja tappiotaan. Sen lohdutti toinen simpanssi, joka kävi halaamaan sitä ja pysyi siinä kunnes toisen paha olo helpotti – tässä suhteessa me ihmiset emme poikkea karvaisemmista serkuistamme. Hädän ja pettymyksen hetkellä tarvitsemme kaveria. Yritän nyt pikkuisen olla sinulle virtuaalikaveri ja halia sinua kirjallisesti niin, että uskallat vielä yrittää.

En vain oikein tiedä, mikä olisi sinulle sitä parasta rohkaisua ja lämpimintä tukea. Ammattilaisen tuki kun tahtoo täällä netissä olla aika paperinmakuista ja bitteihin kietoutunutta neuvontaa ja rohkaisua.

Ehdotukset
Kerrot, että olet yrittänyt puhua vaikeista asioista miehesi kanssa, mutta laihoin tuloksin. Ei liene kovin järkevää ehdottaa, että yritä vielä. Mutta paljoa muuta en osaa, kun en oikein näe vaihtoehtoja puhumiselle ja pyytämiselle. Mutta kun siinä juuri on ensimmäinen vaikeus: toinen ei reagoi. Yritän ehdotella sinulle joitain konsteja, joita voisit yrittää:

Mitä jos kertoisit miten tärkeästä asiasta sinulle nyt on kyse? Kertoisit miten vaikea sinun on tällaista tilannetta enää kauempaa sietää ja jaksaa ja että haluat siihen muutoksen joko yksin tai hänen kanssaan. (En siis suosittele pysymään iän kaiken toimimattomassa suhteessa. Yrittää kuitenkin kannattaa.)

Mitä tapahtuisi, jos suoraan kertoisit, mitä tarvitset ja toivot? Voisitko kertoa miehellesi millaisia vastauksia toivot mieheltäsi, kun kerrot hänelle vaikka murheistasi? Luulen, että asia auttaisi, jos voisit olla mahdollisimman konkreettinen tyyliin: Toivon, että kysyt minulta mikä oloni on tehnyt pahaksi tai halaat tms. Toivon, että istut viereeni etkä lähde pois ennekuin olen saanut kertoa asiani loppuun. (Joskus näennäisen välinpitämättömyyden tms taustalla voi olla epätietoisuus mitä voisi tehdä, kun toisella on paha olo. Joskus taustalla voi olla pelko, ettei osaa tehdä mitään tai kokemus omasta keinottomuudesta ja avuttomuudesta tilanteessa.)

Mitä jos kysyisit häneltä, mikä saa hänet reagoimaan vaikenemalla tai siirtämällä keskustelun muuhun silloin, kun sinulla on paha olla? Mitä sinun paha olosi hänessä herättää tai mitä hänessä alkaa tapahtua, kun puheeksi tulevat perheen talousvaikeudet? Kokeko hän voivansa olla sellainen mies ja puoliso kun hän haluaisi? Ja jos ei, niin mikä estää?

Paria pykälää haastavampi on vaihtoehto, jota itse käytän usein esim. asiakkaitteni kanssa, mutta myös joskus läheisteni kanssa. Kutsun sitä tässä ja nyt –metodiksi. Kun toinen reagoi, tekee, sanoo, jättää sanomatta tms jotain kerron heti miltä se minusta juuri nyt tuntuu tai mitä minussa herää.

Esimerkiksi:
Kerron omasta pahasta olostani toiselle, mutta toinen räplää kännykkäänsä eikä vastaa mitään.
Minä: Musta tuntuu, että jään ihan yksin, kun et vastaa mitään. Samalla tulee olo, että en ole sinulle kovin tärkeä, kun minusta näyttää, että keskityt ennen kaikkea kännykkääsi.

Tästä voi lähteä hedelmällinen keskustelu, kun toinen saa tietoa siitä, mitä sinussa tapahtuu kussakin hetkessä ja mitä heidän toimintansa aiheuttaa sinussa. Vaikeaa tämä on siksi, että tämä ei tahdo toimia enää siinä vaiheessa, kun on jo vihainen, vaan se pitää aloittaa hyvissä ajoin, kun vielä pysyy tolkku päässä. Lisäksi se on vaikeaa, kun pitää oikeasti huomata miltä kussakin hetkessä tuntuu. Ja tunteet totisesti vaihtuvat nopeasti. Oman vaikeuskertoimensa asettaa vielä se tapa, jolla tuntemukset olisi syytä ilmaista. Kaikenlainen syyttely ja hyökkäämien kannattaa tässä kohdassa unohtaa. Vielä kun ottaa huomioon, että et "helposti avaudu" tunteistasi tämä vaihtoehto voi tarvita jonkin verran harjoittelua. (Voin sanoa, että se on ammattilaisellekin haastavaa, kaikista edellä mainituista syistä sekä siksi, että siinä laittaa itsensä alttiiksi haavoittumiselle jakamalla omista tunteistaan). Harjoittelun voisit kuitenkin aloittaa ryhtymällä tarkkailemaan omia tunteitasi. Voisit pysähtyä kuulostelemaan millaisia tunteita ja reaktiota sinussa alkaa tapahtua kussakin hetkessä.

Menkää pariterapiaan. Siellä voi löytyä keinoja päästä keskustelun alkuun ja varmuutta ja luottamusta tunteiden jakamiseen. Pariterapiaa on saatavilla paikkakunnasta riippuen kunnan järjestäminä, kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista ja yksityisesti. Yksityiseen pariterapiaan on mahdollista saada myös KELA-korvusta. Myös yksilöterapia voi auttaa. Netissä on väestöliiton sivuilla treeniohjelma parisuhteen parantamiseksi.

Lopuksi
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja paljon rohkeutta. Joskus käy niin, että tulee vesiperä hyvistä yrityksistä huolimatta. Sille ei voi mitään, sillä parisuhde on kahden kauppa, jossa yksin voi tehdä vain puolet matkasta. Joskus taas omat voimat eivät riitä perille saakka. Olisi hirveän hyvä, jos voisit löytää läheltäsi tsemppareita matkallesi. Onko sinulla kavereita, nettituttuja, sukulaisia, jotka voisivat kannustaa sinua eteenpäin ja kannatella sinua silloin, kun on vaikeaa? Tiedän, että odotat tätä puolisoltasi, mutta tässä kohtaa matkaa voisi myös kavereiden tuki olla avuksi. Ammattilaiset voivat myös toimia tukena.

Tsemppiä toivottaen

perheneuvoja, Iiris