Olen 24-vuotias nainen ja seurustellut neljä vuotta avomieheni kanssa. Olen ajatellut eroa jo puoli vuotta, mutta olen hukassa. En ole enää onnellinen suhteessamme, seksi ei kiinnosta, koska kumppanini ei herätä minussa tunteita seksuaalisesti. Seksi kyllä muuten kiinnostaisi.
En ole varma, onko tämän hetkinen kumppanini juuri se, jonka kanssa haluaisin viettää loppuelämäni. Olemme kuin hyviä ystäviä ja kämppäkavereita, nauramme toistemme jutuille, ymmärrämme toisiamme melko hyvin ja katsomme telkkaria joskus yhdessä. Emme muuten vietä aikaa yhdessä juuri ollenkaan ja riitelemme pikkumaisista asioista. Mitään romantiikkaa tai hellittelyä ei ole. En ole koskaan saanut häneltä kummempia lahjoja tai yllätyksiä, vaikka olen sanonut asiasta monta kertaa.
Kun puhuin hänelle tulevaisuudesta, tuli esille ettei suunnitelmamme ole samanlaiset. Nyt kun otin puheeksi eron, tuli se hänelle yllätyksenä, vaikka molemmat tiesimme ettei meillä mene hyvin. Heti kun mainitsin asiasta, että päädymme ehkä eroon, hän toikin minulle kukkia ja lupaili kihloja ja lapsia (vaikka pari viikkoa sitten ei vielä niitä halunnut). Nyt hän on toitottanut minulle koko ajan, että saamme asiat korjattua ja että vika on hänessä.
Nyt olen niin sekaisin tästä kaikesta, etten tiedä enään kumpi on oikea suunta ero vai yhdessä olo. Vaistoni sanovat, että en löydä enää onnea tästä suhteesta, mutta pelkään että vaistoni ovat väärässä.
Nainen, 24
Hei ja kiitos kysymyksestäsi!
Suhteenne vaikuttaa pikku hiljaa ajautuneen ystävyys- ja kaveruustasolle. Se tietty kipinä, seksuaalisuus ja intohimo, joka liittyy parisuhteeseen, on päässyt hiipumaan. On tärkeätä miettiä tässä kohdassa, onko tämä se suhde, johon haluaisi sitoutua loppuelämäkseen. Löytyykö siihen riittävästi yhteistä pohjaa? Fyysisen ja psyykkisen läheisyyden ylläpitäminen parisuhteessa vaatii ajan ja huomion satsaamista toiseen. Läheisyys ei säily itsestään, koska sitä tunteakseen kummankin pitää voida kokea olevansa toiselle tärkeä, ykkössijalla hänen elämässään.
Olet esittänyt puolisollesi näihin asioihin liittyviä toiveita, mutta hän ei ilmeisesti ole tajunnut, miten suuri merkitys näillä itsessään aika pienillä ja helposti toteutettavilla asioilla - lahjoilla, yhteisellä tekemisellä, ajan varaamisella toista varten, kaikenlaisella huomioimisella ja romanttisuudella - oikeasti on. Näillä pienillä viesteillä voi pitää yllä yhteyttä ja osoittaa toiselle arvostustaan ja rakkauttaan. Alettuasi puhua erosta miehesi on havahtunut asian mittasuhteisiin. Pienten huomionosoitusten ja välittämisen näyttämisen puute voisi johtaa teidät eroon. Tämän oivallettuaan miehesi on aktivoitunut toimimaan.
Olisiko sinun mahdollista antaa vielä aikaa suhteellenne? Voisitteko lähteä yhdessä löytöretkelle selvittääksenne, olisiko seksielämänne ja muu niin fyysinen kuin psyykkinenkin läheisyytenne löydettävissä uudelleen? Mitä hänen pitäisi tehdä ollakseen taas haluttava kumppani sinulle? Miten sinä voisit vastata hänessä virinneeseen aktiivisuuteen suhteenne pelastamiseksi? Mitä ylipäänsä odotatte parisuhteelta? Millaisia suhdemalleja olette saaneet omista lapsuudenkodeistanne?
Kukaan ei voi ennalta tietää, mitä tulette retkeltänne löytämään, uutta tuoreutta ja tulevaisuuden uskoa suhteeseenne vaiko ymmärryksen siitä, että suhde on todella tullut tiensä päähän. Motivoituisitteko vielä yhdessä etsimään näitä vastauksia?
Olen reilu nelikymppinen kolmen lapsen perheen äiti. Lapset 12, 10, 5 vuotta. Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä 18 vuotta ja niistä 14 naimisissa. Huomasin noin vuosi sitten muutoksen miehessäni, hän muuttui jotenkin etäisemmäksi.
Keskustelimme asiasta ja hän sanoikin, että kokee arjen suorittamiseksi ja otsarypyssä menoksi. Tunsin, että hän haluaisi vapautta, mutta perheemme sitoo häntä. Puhuimme erostakin jollain asteella, minä olin kovin ahdistunut siitä puhuessamme, hän ei.
Koin itseni viime syksynä voimakkaasti, ja edelleenkin jollain lailla, suhteessamme arvottomaksi. Meillä oli erittäin vaikea syksy. Jotenkin olemme sinnitelleet ja pystyneet olemaan yhdessä, mutta mieltäni ahdistaa suhteemme laatu, koska se on kylmä. Mieheni ei juurikaan kosketa minua, silloin kun haluaa seksiä, käy suoraan asiaan. Hän on tällä hetkellä tyytyväinen seksielämäämme, leikimme usein seksissä "kiellettyä hedelmää" ja häntä kiihottaa se varsin kovasti.
Lasten suhteen hän on muuttunut, hän ei halua lähteä lapseni päiväkodin äitienpäiväjuhlaan, koska minä (vaimona) en ole hänen äiti. Hän ei jaksa tehdä/leikkiä enää lasten kanssa. Hän vastailee minulle tylysti ja jos yritän jutella, meille tulee riita ja syyttelemme toisia. Hän ei kestä, jos minä menetän malttini. Kotityöt ei kiinnosta, tuntuu että huusholli on minun harteilla, pihatöistä hän ei ole kiinnostunut enää alkuunkaan. Ennen hän oli innokas ja siitä luopuminen on harmittanut minua kovasti.
Olen löytänyt kotona joskus tyhjän pullon ja joskus huomannut hänen olevan pienessä sievässä, kun palaan kotiin kokouksesta tai kaupasta. Sen olen suoraan sanonut, etten hyväksy piilojuomista. Hän urheilee ja haluaa tulla hyvään kuntoon kesäksi. Minusta hän toimii työ päivän jälkeen itsekkäästi: syönnin jälkeen viettää aikaa iPadilla ja lähtee liikkumaan ja siinäpä se ilta menee.
Itse yritän huomioida lapset, huushollin, pihan ym. kodin jutut. Mieheni ottaa osaa kyllä ruuanlaitoon ja siivoammekin välillä yhdessä kotia. Välillä kaikki sujuu hyvin, mutta monesti huomaan, että joudun olemaan varpaillaan ja miettimään sanojani hänelle etten loukkaa. Tulee kylmä tunne hänen toimistaan. Hän erosi kirkosta niin, etten minä tiennyt asiasta pitkään aikaan mitään.
Hän antaa postiivista palautetta minulle lenkkeilystäni ja toivoisi minun olevan hoikempi. Kertoo avoimesti, että katselee kauniita naisia ja halusi näyttää minulle kauniista kampaajastaan kuvan. En tunne itseäni kovinkaan mustasukkaiseksi, mutta jotenkin pelkään menettäväni hänet. Ehdotin viime syyskesällä parisuhdeterapiaan menemistä, mutta hän on ehdottomasti mitään sellaista vastaan. Kannattaisikohan minun mennä sellaiseen? Miten minun kannattaisi toimia? Haluaisin hoitaa suhdettamme ja toivoisin suhteemme laadun paranevan ja perheemme pysyvän koossa. Uskon, että lapsetkin aistii meidän välisen kylmyyden. Välillä huomaan miettiväni eroa hänestä, mutta pelkään sitä taloudellisista syistä. Häneltä tuntuu jotenkin puuttuvan se empatian ja lohduttamisen taito jota hänellä ennen oli. Olemme lasten kanssa suruissaan lemmikkimme puolesta, mutta hän on kylmä ja ei sano mitään, yhtään lohduttavaa sanaa, ainakaan minulle.
Välillä tuntuu, että haluaisin käpertyä jonkun miehen kainaloon, joka tykkää minusta, apua! Pelottaa, miten minä jaksan, kun näistä on todella vaikea puhua kenellekään ja ystäviäkään minulla ei oikein ole, sellaisia tosi hyviä, joille kehtaisi näistä puhua.
Hyvä ystävä,
Kiitos kirjeestä. Siinä kerrot suhteestanne, jossa vuoden aikana on tapahtunut muutoksia. Miehesi on tullut välinpitämättömäksi kodin, pihan ja lasten kanssa puuhailun suhteen. Hän ei osallistu lasten juhliin kuten ennen. Havainnot saavat sinut huolestuneeksi.
Sinä haluat tehdä jotain suhteenne eteen. Toivot suhteen laadun paranevan ja perheen pysyvän koossa. Et ole mustasukkainen tyyppi, mutta pelkäät, että menetät miehesi, koska hän ilmaisee kiinnostusta muiden naisten kauneutta kohtaan. Läheisyys ja hellyys ovat vähentyneet suhteestanne. Kuitenkin teillä edelleen on seksiä. Se on merkki siitä, että ette ole ajautuneet toivottoman kauas toisistanne.
Kirjeessäsi oli muutama lause, joka antaa toivoa paremmasta. Kerrot, että miehesi laittaa ruokaa ja siivoattekin yhdessä. Hän ei siis ole kokonaan tullut välinpitämättömäksi. Mietin, onko hänen kohdallaan kysymys väsymyksestä tai jostain ikäkausikriisistä. Ajatteleeko hän, että perhe uuvuttaa ja jossain muualla olisi helpompaa? Haaveileeko hän toisenlaisesta parisuhteesta? Miehesi kertoo olevansa tyytyväinen seksielämäänne. Oletko sinä? Voitko kertoa hänelle, mitä sinä toivot yhteiseltä seksiltänne, että se voisi olla molemmille ilo?
Kerroit myös, että joskus kaikki sujuu ihan hyvin. Tuo oli ilahduttava lause. Siis teillä on myös hyviä hetkiä ja toimivaa perhe-elämää. Tarkkailepa noita hetkiä. Mitä silloin teette? Mikä saa sinut tuntemaan, että kaikki sujuu? Mitä erilaista noissa hetkissä on huonoihin hetkiin verrattuna? Mitä sinä teet silloin toisin? Mitä miehesi tekee toisin? Noista hyvin sujuvista hetkistä voit löytää avaimia suhteenne korjaamiseen. Mitä niissä on sellaista, mitä voitte lisätä muuhun arkeen, mitä voitte tehdä useammin ja vahvistaa?
Monesti avaimet asioiden parantamiseen löytyvät niistä hetkistä, jolloin ongelmaa ei ole tai ongelma on pienempi. Silloin kannattaa tarkkailla, mikä on toisin, kun asiat ovat paremmin ja lisätä niitä arkeen.
Mistä saitte iloa silloin kun suhteenne vielä toimi? Mitä mukavaa teitte yhdessä? Minkä asioiden parissa viihdyitte? Voisiko näitä asioita lisätä elämäänne? Voisitko ehdottaa jollekin illalle iPadin ja liikunnan tilalle tai oheen jotain sellaista, mikä on aikaisemmin ollut mieluisaa kummallekin?
Toivon, että kesän lämpö voisi sulattaa sydämiinne kertyneen kylmyyden ja löytäisitte myönteisiä ajatuksia toisistanne ja että ne johtaisivat myönteisiin tekoihin ja suhteenne paranemiseen.
Olen seurustellut yli seitsemän vuotta ja avoliitossa olemme olleet kolme vuotta, aloitin seurustelun teini-iässä itseäni muutaman vuoden vanhemman pojan kanssa.
Meillä on todella hauskaa yhdessä, luotan häneen 100 prosenttisesti ja voin puhua hänelle mistä vain ja siinä se ongelma onkin, että minusta tuntuu että olemme nykyään vain ystäviä.
Me pussailemme ja halailemme aika paljon, mutta seksiä harrastamme noin kahden kuukauden välein. Olen yrittänyt puhua asiasta miehelleni, mutta hänen mielestään tämä on normaalia. Minä vaihdoin vuosi sitten toiseen työhön ja työaikani menee ristiin mieheni kanssa, jonka vuoksi näemme aika harvoin, mutta sitten jos vapaapäivät osuu kohdalle vietämme yhdessä aikaa.
Aluksi mieheni ei suostunutkaan siihen, että vaihdan nykyiseen työhöni, koska näen häntä harvemmin, mutta nykyään hän on sanonut, että toivoo minun pysyvän tässä työssä.
Tuntuu, että hänkin alkaa olla tottunut jo siihen, että olen paljon pois ja kun olen paikalla riitelemme huomattavasti enemmän. Olemmeko vain kasvamassa erillemme vai kuvittelenko vain ongelmat niin kuin mieheni sanoo?
Hei,
kirjoitat kauniita asioita parisuhteestasi: teillä on todella hauskaa yhdessä, luotat kumppaniisi 100 prosenttisesti ja voit puhua hänelle mistä vain. Olet alkanut kuitenkin pohtimaan, oletteko nykyisin vain hyviä ystäviä ja oletteko kenties kasvamassa eri suuntiin. Kirjoitit, että teillä on läheisyyttä pussailun ja halailun muodossa aika paljon, mutta seksiä harrastatte noin parin kuukauden välein. Jäin miettimään, onko tämä se asia, mistä olet parisuhdenäkökulmasta huolestunut? Kysymys kuuluukin: Mitä sinä kaipaat ja tarvitset?
Nykyisin parisuhteeseen latautuu monenlaisia odotuksia. Kaiken perustana on erilaisuuden hyväksyminen, omana itsenä nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, asioiden ennakointi ja sitoutuminen. Onko niin, että nämä parisuhteet kivijalan muodostavat osa-alueet ovat teillä kutakuinkin kunnossa?
Parisuhde muodostuu läheisyydestä ja etäisyydestä: ilman toista ei ole toista. Etäisyys ja läheisyys suhteessa kumppaniin voivat vaihdella voimakkaastikin: välillä vetäydytään, riidellään reippaasti tai halutaan ihan lähelle. Siksi jokaisen parin on löydettävä sellainen läheisyys-etäisyys -tasapaino, joka ei ahdista kumpaakaan. On tärkeää pitää huolta siitä, että molempien tarpeet ja toiveet tulevat huomatuiksi.
Seksuaalisuus on parhaimmillaan mieltä ja kehoa virkistävä voima. Molemmille iloa ja onnea tuottava seksielämä on parisuhteessa mahtava voimavara. Sitä kannattaa vaalia ja uudistaakin, pitää liekkiä yllä. Aina seksi ei kuitenkaan syystä tai toisesta huvita, toisen into ei tartu, ei yksinkertaisesti tee mieli seksiä. Halut ja vähäisemmän seksin tarpeet vaihtelevat. On tavallista, että halukkuus ei ole aina yhtä voimakasta myöskään samalla ihmisellä. Seksistä on silloin lupa kieltäytyä, mutta on tärkeää kertoa kumppanilleen todellinen syy. Taustalla voi olla esimerkiksi stressiä, väsymystä tai muuta kuormitusta. Seksuaalisuus on yksi herkimmin haavoittuvista parisuhteen osa-alueista ja torjuttu osapuoli voikin hakea herkästi vikaa itsestään. Kuinka tyytyväinen sinä olet seksielämänne laatuun ja määrään? Minkälaisia ajatuksia ja tunteita "seksitön ajanjakso" sinussa herättää? Voitko jakaa näitä kumppanisi kanssa?
Pitkässä parisuhteessa tulee yleensä vaiheita, jolloin seksiä on vähemmän. Seksitilastoja ei kannata lukea sillä silmällä, että vertaisi oman suhteensa seksimääriä toisten ilmoittamiin lukuihin. Jokaisessa parisuhteessa on oma tahtinsa. Seksuaalisuus on vastavuoroista ja sen on tarkoitus tuoda nautintoa, iloa ja energiaa molemmille.
Minusta kuulostaa antamiesi tietojen perusteella siltä, että parisuhteessanne on paljon hyvää, jota kannattaa vaalia. Tärkeää on muistaa kertoa kumppanilleen yhä uudestaan ja uudestaan toiveistaan ja odotuksistaan – ne kun muuttuvat matkan varrella samallakin ihmisellä ja samassakin parisuhteessa.
Suhteemme on kovin nuori - noin kuusi kuukautta. Olemme asuneet avoliitossa muutaman kuukauden. Suhteen alusta asti on ollut mustasukkaisuutta sekä omistushalua. Tyttöystävälläni on yksi kokemus petetyksi tulemisesta. Myös vaihtovuosi ulkomailla on tehnyt hallaa terveelle suhdeajattelulle.
Mustasukkaisuus alkaa viemään voimat molemmilta. Asiasta on keskusteltu. Aina keskustelu käydään saman kaavan mukaisesti. Kohtaukset saavat myös tyttöystävässäni väkivaltaisia ajatuksia. Alkoholin vaikutuksena myös litsarit ovat käytössä. Olen myös joutunut alkamaan valehtelemaan siitä, kuinka usein olen yhteyksissä naispuoleisiin ystäviini.
Mitä tehdä? En halua odottaa, että tilanne äityy. Onko ongelma molempien vai tyttöystäväni?
Hyvä kysyjä,
kirjoitit yleisestä, mutta varsin vaietusta ongelmasta. Mustasukkaisuus koskettaa meistä lähes jokaista jossakin elämänvaiheessa. Sitä ei ilmene ainoastaan parisuhteessa, vaan sitä voi kokea myös ystävistä, perheenjäsenistä, opiskelu- tai työtovereista... Mustasukkaisuus voi kohdistua myös toisen mielenkiinnon kohteeseen kuten harrastukseen tai työhön. Usein siihen liittyy kokemus omasta ulkopuolisuudesta tai vaillejäämisestä. Mustasukkaisuuteen ei tarvita aina erityistä "syytä", vaan joissakin ihmisissä se herää herkemmin mm. aiempien elämänkokemusten vuoksi.
Kirjoitit, että teidän parisuhteessanne mustasukkaisuutta ja omistushalua on ollut alusta alkaen. Tyttöystävälläsi on yksi kokemus petetyksi tulemisesta. Jäin miettimään, kuinka paljon tämä heijastuu nykyiseen suhteeseenne. Osaltaan tyttöystäväsi mustasukkaisuus kertoo varmasti siitä, että olet hänelle tärkeä eikä hän halua menettää sinua.
Kirjoitit kuitenkin, että mustasukkaisuus on alkanut viedä voimia teiltä molemmilta. Mustasukkaisuus onkin niin kutsuttu toissijainen tunne eli monen tunteen sekoitus, joka herättää kokijassaan epätietoisuutta, hämmennystä ja usein myös hallitsematonta käytöstä. Kostonhalu voi kohdistua mustasukkaisuuden kohteeseen tai koettuu kilpailijaan, kuviteltuun tai todelliseen.
Mustasukkaiset ajatukset voivat kasvaa hallitsemattomiin mittasuhteisiin ja aiheuttaa ikäänkuin mielensisäisen vankilan, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Nämä piinaavat ajatukset ja niihin liittyvä käyttäytyminen saattavat tuntua mustasukkaisesta itsestäänkin niin järjettömiltä ja sietämättömiltä, että niiden myöntäminen ja niistä puhuminen voi tuntua lähes ylivoimaiselta.
Te olette onneksi kyenneet keskustelemaan asiasta - tosin aina saman kaavan mukaisesti. Minkälainen tämä kaava on? Mikä olisi ensimmäinen askel tämän kaavan rikkomiseen? Sanotaan, ettei mikään muutu ellei mikään muutu. Miten te voisitte muuttaa keskustelujenne kaavaa? Tarvittaisiinko siihen ehkä kolmas, ulkopuolinen näkökulma?
Kipeiden ja vaikeasti käsiteltävien tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen lujittavat parisuhdetta ja luovat läheisyyttä, kun taas niiden torjuminen ja kieltäminen saavat käyttäytymään suhdetta tuhoavalla tavalla. Ongelman tukahduttaminen saattaa johtaa vihaan ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, äärimmillään jopa itsen tai toisen vahingoittamiseen. Teillä tämä raja on jo rikkoutunut eli väkivaltaisuus on tullut kuvioon mukaan. Tämä kierre täytyisi saada nyt katkaistua mahdollisimman pian!
Suosittelen teitä ottamaan yhteyttä parisuhdekysymyksiin erikoistuneeseen ammattiauttajaan, esimerkiksi lähimpään Perheasiain neuvottelukeskukseen. Ammattihenkilön kanssa voitte käydä ongelmaa rauhassa läpi, pohtia siihen johtaneita tekijöitä, ratkaisukeinoja sekä mahdollista yksilöterapiankin tarvetta.
Kirjoitit viisaasti, ettette halua odottaa tilanteen äitymistä. Vaikea ja hoitamaton mustasukkaisuus kuluttaakin kaikkia asianosaisia, rapauttaa parisuhdetta ja synnyttää uusia ristiriitoja. Olet ottanut jo vastuuta parisuhteestanne kirjoittamalla ongelmastanne. Itse mustasukkaisuuden tunne ja siihen liittyvä käyttäytyminen on kuitenkin tyttöystäväsi vastuulla, jonka hoitamisessa sinä voit olla tukena.
Pitkittyessään mustasukkaisuudessa voi toteutua niin kutsuttu "itseään toteuttava ennuste". Jos mustasukkainen osapuoli alkaa uskoa kumppaninsa löytävän jonkun toisen, hän alkaa ehkä alitajuntaiusesti toimimaan niin, että lopulta hän työntää kumppaniaan luotaan omilla epäillyillään. Etäisyyttä ottamalla ihminen voi yrittää valmistautua tulevaan ja suojella itseään väistämättömiltä asioilta. Mutta etääntyminen ja liittyvä kylmä ja torjuva käytös saattaa ajaa toisen jopa uskottomuuteen tai haluun ennen pitkää päättää suhde. Mustasukkaiselle tämä on ikäänkuin vahvistus siitä, että hän oli epäilyksineen oikeassa.
Kirjoitit, että olet jo alkanut valehtelemaan siitä, kuinka usein pidät yhteyttä naispuolisiin ystäviisi. Älä anna tämän jatkua! Vaikka mustasukkaisen henkilön kumppanin osa on usein hankala, ei se ole mahdoton tai muuttumaton.
Rohkeutta ja voimia muutoksen tiellä! Perheneuvoja Kaisa
Olen todella epätoivoinen 33-vuotias mies. Olen maannut kahden naisen kanssa elämäni aikana. Kumpikin oli ollut hullujen huoneella. Jotenkin en saa yhteyttä normaaleihin ihmisiin – pitää olla vähän hullu, jotta voi olla minun kanssa, vaikka itse olen äärimmäisen turvallisuushakuinen, hullun vastakohta.
Olin nuorena todella aktiivinen masturboimaan, mutta pari kiinnijäämistä lestadiolaisperheessä ei tehnyt hyvää. Nykyisin on vaikea edes ajatella seksiä enkä ole löytänyt mielenkiintoa myöskään parisuhteeseen.
Olen aivan liian kiltti ihminen, en uskalla tahtoa oikein mitään. Näyttää siltä että olen olemassa vain toteuttaakseni toisten ihmisten toiveita.
Mutta estyneisyydestä johtuen en kykene siihenkään. Minulla on jokin "kaikki heti" -tyylinen asenne, en osaa rakentaa mitään vaan pitäisi heti vain panna jokaisen kohtaamani naisen kanssa. En osaa arvostaa heitä ihmisinä, en tavallaan näe heitä, olen kuin narkomaani seksin suhteen, mutta häpeältä ja estoiltani en anna itseni toteuttaa sitä.
Saatan olla homo, ainakin minulla on valtava homofobia, muttei minua kiinnosta paneminen kakkosreikään. Ei minua kiinnosta mikään muu kuin itse panoakti.
Lisäksi kestokykyni on kamalan huono. Kirjoitan tätä epätoivossani, olen kulkenut henkistä tietä, ja olen sekaisin päässäni ollako selibaatissa vai eikö olla. Masturboidako vai eikö. Kaikki tuntuu siltä ettei minulla ole lupa tehdä oikein mitään, ja tyydyn vain kulkeman haamuna elämässä. Mies, 33
Hyvä Kysyjä!
Kiitos koskettavasta ja kauniista viestistäsi. Rehellisyys ja aitous koskettavat aina.
Piirrät viestissäsi kuvaa itsestäsi: kerrot olevasi epätoivoinen, et saa yhteyttä normaaleihin ihmisiin, olet turvallisuushakuinen, hullun vastakohta, nuorena olit aktiivinen masturboija, mutta nyt et tiedä voitko/saatko masturboida vai et, et uskalla tahtoa mitään, vaan elät toteuttaaksesi toisten toiveita, mutta et kykene siihenkään. Kerrot häpeän tunteista, huonosta kestokyvystä, estyneisyydestä ja kuinka kuljet elämässä haamuna.
Ammatillisen kokemukseni myötä voisin arvailla, että miehen elämässä on täytynyt tapahtua paljon ja pitkän aikaa, että on päätynyt tuollaiseen näkemykseen itsestään. Ehkä ei välttämättä ole tapahtunut mitään suurta ja mullistavaa, vaan yhtä hyvin paljon pieniä asioita vuosien ajan, jotka ovat vähitellen jäytäneet itsetunnon pohjamutiin.
Kuvailemasi kailtainen ihminen on voinut pitkäaikaisesti jäädä vaille riittävää tukea oman persoonan kehittymiselle ja kannustusta ja hyväksyntää oman tahdon ja ajattelun syntymiseksi. Jos ihminen ei kasva itsekseen hänestä tulee haamu. Olisiko sinulle voinut käydä näin?
Itsekseen kasvaminen ei ole yksinäinen tie, vaan se on vuorovaikutusprosessi, jossa annetaan ja saadaan. Syntyessään ihmisellä on joitakin ominaisuuksia. Vuorovaikutus ympäristön kanssa tekee kuitenkin ihmisestä persoonan. Myös geneettisiin ominaisuuksiin vaikuttaa ympäristö. Voit miettiä, miten sinun lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristö on vaikuttanut siihen, millainen olet nyt. Onneksemme persoonan kehityksen ei tarvitse pysähtyä koskaan. Jos pysähtyy, seurauksena on pökkelö.
Nostat viestissäsi näkyvästi esille seksin ja seksuaalisuuden. Kuvailet sitä pääasiassa ahdistuneen oloisesti: on vaikea ajatella seksiä, en osaa rakentaa mitään … pitäisi vaan panna heti, olen kuin narkomaani seksin suhteen, olen sekaisin päässäni ollako selibaatissa vai eikö, jne.
Halu on korvautunut ilmaisuissa pakolla ja ilo ja vapautuneisuus kokea elämää tuntuu vaihtuneen luvan puutteeksi. Kerrot olevasi äärimmäisen turvallisuushakuinen, mutta minä kysyn, oletko koskaan voinut kokea turvallisesti saavasi olla se joka olet? Sanot, että kestokykysi on heikko, mutta onko sinua tuettu ja rohkaistu silloin, kun olet ollut heikoilla ja autettu silloin, kun olet epäonnistunut? Onko sinua rohkaistu löytämään oma tiesi ja elämäsi? tai mitä on tapahtunut, kun olet kapinoinut auktoriteetteja vastaan? Oletko koskaan uskaltanut?
Kiinnostava oli kun sanoit, että "itse olen äärimmäisen turvallisuushakuinen, hullun vastakohta". Minulle tulee mieleen turvallisuushakuisen vastakohtana seikkailunhaluinen, rohkea. Olisiko seikkailuun lähteminen, rajojen rikkominen ja etsiminen aivan hullua?
En tiedä millainen on suhteesi lestadiolaisuuteen. Oman kokemukseni mukaan pahimmillaan liikkeen sisällä painostus, uhkailu ja syyttely voi olla ankaraa ja tukahduttavaa. Parhaimmillaan liikkeen sisältä voi löytyä lämmin koti ja turva. Luulen, että molemmat kuvat ovat tosia yhtä aikaa. Miten koet itsesi suhteessa liikkeeseen? Saatko olla etsivänä, ahdistuneena ja omanlaisenasi turvassa liikkeen sisällä, vai kelpaatko vain, jotkin ehdot täyttävänä?
Ajattelen, että sinulla on tehtävänäsi kasvutyötä omaksi itseksesi tulemisessa. Koska kasvaminen on vuorovaikutusta, kehottaisin sinua etsiytymään sellaisten ihmisten seuraan, joiden koet tekevän sinulle hyvää ja tukevan sinua. Tällaisia ihmisiä voi olla sekä liikkeen sisällä että sen ulkopuolella. Neuvoisin myös pitämään hauskaa ja tekemään kaikenlaista kivaa, siinä määrin kun se on sinulle nyt mahdollista. En pitäisi myöskään huonona ideana hakeutua yksilö- tai ryhmäterapiaan.
Kohdallasi pitäisin erityisen tärkeänä, että löydät empaattisen ja lämpimän terapeutin, joka uskaltaa rakentaa kanssasi oikean ihmissuhteen, jossa voit kasvaa siksi joka olet.
Kiinnostavia ja hyviä kasvun vuosia sinulle toivoen, Perheneuvoja Iiris
Olen ollut yhdessä vaimoni kanssa jo reilu kaksi vuotta. Hän on alusta alkaen ollut todella mustasukkainen, mutta tosipaikan tullen hän kieltää sen ehdottomasti. Hän katsoo kelloa, kun lähden salille ja jos hänen mielestään minulla menee liikaa aikaa, hän epäilee, että olen ollut pettämässä. Hän ihmettelee, kun en halua hänen kanssaan lähteä mihinkään, sillä joka kerta alkaa riita, että taas katsoit tuota ja tuota naista. Kävin traumaterapiassa ja hän epäili, että petän häntä terapeutin kanssa. Hän lukee tekstiviestini, tarkastaa Facebookin jne.
Hän saa myös hirveitä raivokohtauksia, aikaisemmin hän saattoi uhata tappaa itsensä ja samalla löi minua, puri, rikkoi kaiken. Pakko soittaa poliisi.
Nyt olen ollut kotoa pois muutaman päivän. Nyt hän syyllistää minua, ja sanoo että lapsilla on ikävä. Kolme lasta, yksi yhteinen n. seitsemän kuukautinen vauva. Tuntuu, että hän satuttaa joka päivä henkisesti. Ei auta raha-asioissa. Minun kuulemma pitää miehenä elättää perhe, eli minun rahat on perheen rahaa ja hänen äitirahat + muut lisät hänen rahaansa. Alkaa usko loppua.
Kerroit, että olette olleet yhdessä avovaimosi kanssa jo kaksi vuotta. Minun näkökulmastani se voisi olla myös vasta. Näiden kahden vuoden aikana on tapahtunut paljon. Olette tavanneet toisenne, ihastuneet, tutustuneet, muuttaneet yhteen, muodostaneet uusperheen ja saaneet yhteisen lapsen. Varsin lyhyessä ajassa on tapahtunut monia isoja asioita, jotka jo yksinäänkin vaatisivat aikaa ja sopeutumista.
Et kertonut taustoistanne, mutta avovaimollasi ainakin on takana myös ero vanhempien lastensa isästä/isistä. Jotain rankkaa sinäkin olet jo aiemmin kokenut, kun mainitsit traumaterapiasta.
Kirjoitit, että avovaimosi on alusta asti ollut sinusta mustasukkainen. Joskus mustasukkaisuus nousee ihan aiheesta ja oikeasta syystä, joskus ihmisen omasta epävarmuudesta ja aiemmista petetyksi ja/tai jätetyksi tulemisen kokemuksista. Naisesi voimakkaista reaktioista päätellen luottamus tuntuu olevan hänelle erityisen vaikeaa.
Itsemurhalla uhkailu on voimakas ase. Mikäli tiedät hänellä olleen aiempia itsemurha-ajatuksia tai -yrityksiä, tilanne tulee ottaa vakavasti. Uhkailut samoin kuin raivokohtaukset kertovat hänen epätoivostaan ja pahasta olostaan. Niihin hän tarvitsee perheen ulkopuolista apua. Kehota häntä hakemaan pikaisesti itselleen apua ja mene tarvittaessa ensimmäiselle käynnille mukaan. Terveyskeskus- tai neuvolalääkäri voi kirjoittaa lähetteen paikalliselle psykiatrian poliklinikalle.
Koet, että hän satuttaa sinua jatkuvasti henkisesti. Kontrollointi, lyöminen ja pureminen kuuluvat kaikki lähisuhdeväkivallan muotoihin, samoin tavaroiden rikkominen. Tällaiseen kohteluun sinun ei tietenkään pidä suostua. On myös lapsille vahingollista elää perheessä, jossa on väkivaltaa.
Ymmärrän, että etäisyyden ottaminen riitatilanteessa oli varmasti tarpeellista. Mietin nyt sitä, miten avovaimosi mahtaa pärjätä kolmen lapsen kanssa, joista yksi on vielä vauva. Tarvitsette varmasti keskusteluapua tilanteen selvittämiseen myös yhdessä. On tärkeää selvittää, onko yhteiseloa mahdollista jatkaa ja millä ehdoilla tai mikäli päädytte eroon, miten lasten mahdollisimman hyvä hoito turvataan? Keskusteluapua voitte saada neuvolan kautta, kunnallisista perheneuvoloista tai kirkon Perheasiain neuvottelukeskuksista, yhteystiedot löytyvät täältä:
www.evl.fi > Apua ja tukea > Ihmissuhteet > Perheneuvonta.
Muista, että sinun on tärkeää pitää huolta paitsi lapsista, myös itsestäsi isänä. Siinä olet korvaamaton.
Hei, olen 25-vuotias nainen. Olen ollut reilut kahdeksan vuotta parisuhteessa suunnilleen ikäiseni miehen kanssa ja viimeiset kolme vuotta olemme olleet naimisissa.
Kun tapasimme, olin psyykkisesti vielä aika kehittymätön. En oikein tiennyt mitä haluan ja siksi varmaan moraalistaan ja eettisistä periaatteistaan hyvinkin tiukka mieheni viehätti. Taisin todellisuudessa hakea jonkinlaista isähahmoa, tukea ja turvaa, jota minulla ei lapsuudessa ollut, isäni oli kovin poissaoleva (vaikka olikin kiltti, äidilleni en koskaan kokenut olevani yhtä tärkeä kuin veljeni, koin olevani väärää sukupuolta). Muutin (tai luulin muuttaneeni) oikeastaan kaiken itsessäni ollakseni mieheni ihannenainen. Koin hirveää syyllisyyttä kaikesta, mitä hän ei hyväksynyt ja yritin muuttua paremmaksi. Oikeasti monet asiat olivat ihan naurettavia ja turhanpäiväisiä (esim. kulmakarvoja ei saisi nyppiä tai naisten ei pitäisi olla kiinnostuneita tekniikasta ja urheilusta), mutta silloin ne olivat tosi isoja juttuja.
Kun ristiriidat oli saatu sovitettua eli käytännössä, kun minä olin muuttunut tarpeeksi, koimme alkuun molemmat olevamme tosi onnellisia yhdessä. En oikein tajunnut sitä silloin, mutta olin vain onnellinen, jos hänkin oli. Tuskin tajusin omia muita tunteitani yhtään sen paremmin silloin, nykyään kylläkin minua loukkaa se, miten hän kohteli minua.
Ajan mittaan kaikesta elämässäni tapahtuneesta aloin oireilla niin pahasti, että pääsin psykoterapiaan. Sen myötä olen pikkuhiljaa alkanut irrottautua miehestäni ja elää enemmän omaa elämääni. Olen alkanut olla taas sellainen mitä olin ennen tätä parisuhdetta, tosin lisäksi paljon tasapainoisempi ja onnellisempi.
Olen tullut siihen tulokseen, että minä ja mieheni olemme oikeastaan tosi erilaisia. Minä olen positiivinen, hän negatiivinen (omasta mielestään realistinen). Minä olen innostunut uusista asioista, hän haluaisi aina tuttua ja turvallista. Minä olen intohimoinen ja iloinen, hän ei koe intohimoa eikä ilmaise mitään tunteita kovinkaan vahvasti. Nykyään usein huomaan mieheni reagoivan minun käytökseeni ja sanomisiini suorastaan jotenkin piilevästi moittien tai paheksuen ja se tuntuu tosi pahalta. Lisäksi hän on itse kovin sovinnainen ja miettii paljon mitä muut ihmiset ajattelevat, minä en niinkään välitä siitä mikä on tapana tai muodissa. Hän on usein sanonut, pahoitellen kylläkin, että joskus häpeää minua ja esimerkiksi pukeutumistapaani ja se tuntuu myös tosi pahalta varsinkin, kun siinä ei minusta ole millään järkevällä mittarilla mitattuna mitään vikaa.
Koen muutenkin tulevani torjutuksi myös mielenkiinnon kohteideni ja seksuaalisuuteni osalta. Miestäni eivät kiinnosta samat asiat kuin minua. En itsekään ole kiinnostunut hänen harrastuksistaan mutta yritän sentään olla hengessä mukana. Lisäksi olisin itse hyvinkin aktiivinen seksuaalisesti ja omasta mielestäni monen miehen unelma, utelias ja halukas kokeilemaan monia juttuja ja olemaan muutenkin hyvin aktiivinen. Minua turhauttaa tosi paljon mieheni haluttomuus, koen että olen ruma, vaikka tiedän olevani todella hyvännäköinen. Minulla on minun ja monen muun mielestä ihannevartalo, mutta mieheni ei silti tunnu syttyvän. Hän on hirveän työkeskeinen, ollut niin kauan kuin olemme olleet yhdessä, ja hän on alkanut uupua sen takia, mikä tietysti vaikuttaa seksuaaliseen aktiivisuuteen.
Kaiken kaikkiaan minua harmittaa tosi paljon se, että olen mennyt hänen kanssaan naimisiin. Tein sen siksi, että halusin olla kaikin tavoin lähempänä häntä. Myös fyysinen läheisyys oli sitä mitä kaipasin, mieheni halusi odottaa avioliittoon ennen seksiä. Alkuaikoina koin, että hän halusi minua, mutta kun vihdoin olemme olleet naimisissa, hänen intohimonsa on vähentynyt tosi paljon.
Minulla on monin tavoin tosi hyvä mies, mutta en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, koska olen myös tosi onneton tässä tilanteessa, ollut jo usean vuoden ajan, enkä halua havaita vuosien päästä olevani yhä samassa tilanteessa. Useita kertoja olemme puhuneet näistä asioista, mutta mikään ei muutu. Enkä edes halua, että hänen intohimonsa ja halunsa olla kanssani on kiinni mistään puhumisesta. Jos se ei tule itsestään, ei se ole aitoa kuitenkaan. Haluaisin miehen joka olisi kaikilla elämän osa-alueilla positiivisempi ja intohimoisempi, mutta tuntuu hölmöltä ja tosi vaikealta ja peräti väärältä lopettaa hyvä parisuhde ja avioliitto sen takia. Mitä voin tehdä? Nainen, 25
Hei ja kiitos kysymyksestäsi!
Vaikuttaa siltä, että olette kasvaneet suhteessanne eri suuntiin. Tai ehkä paremminkin niin, että sinä olet tämän suhteen aikana kasvanut, kypsynyt, aikuistunut ja itsenäistynyt paljon oman terapiasi tukemana. Olet ollut suhteenne alkaessa vasta 17-vuotias, hyvin nuori ja vasta pikku hiljaa aikuistumassa. Ei siis ole ihme, että olet muuttunut melkoisesti siitä nuoresta tytöstä, joka olit. Ehkä miehesi on vanhempi.
Joka tapauksessa kuulostaa siltä, että hän on pysynyt peruspiirteiltään samanlaisena ihmisenä eikä myöskään kaipaa isompaa muutosta. Se, mikä vaikuttaa positiiviselta muutokselta sinussa: avautumisesi, itseluottamuksesi kasvu, vapautumisesi, itsesi ja seksuaalisuutesi löytyminen, tuntunee uhkaavalta hänestä. Kaipasit silloin nuorena tyttönä vahvaa isähahmoa, joka tietää, miten asioiden kuuluu olla ja miten elämää eletään. Nyt olet itse aikuinen ja riittävästi tasapainossa itsesi kanssa kysyäksesi itseltäsi, oman elämäsi parhaalta asiantuntijalta, miten juuri sinun elämääsi kuuluu elää, jotta se olisi riittävän hyvää. Tästä sinua voi onnitella! Olet kasvanut paljon.
Parisuhteessa kummallakin puolisolla pitäisi olla tilaa kasvaa ja muuttua, löytää itsestään uusia puolia. Parhaimmillaan puolisoiden välillä säilyy avoin ja läheinen suhde, jossa kummankin omaa tilaa kunnioitetaan ja vaalitaan sitä, mikä on yhteistä. Tuntuu siltä, että teidän suhteessanne keskusteleminen ei ole johtanut todelliseen ymmärtämiseen eikä muutokseen. Luulisin, että miehesikin on pettynyt. Mihinkähän kaikkeen seksuaalielämänne laimentuminen miehesi mielestä liittyy? Kaikkiaan ajattelen, että nyt pitäisi puhua kummankin tunteista ja niistä kätketyistäkin pettymyksistä ja toiveista, joita kummallakin on. Sanot, että et oikein usko, että puhuminen voisi sytyttää aitoa intohimoa, vaan intohimo on olemassa jos on. Voisiko ajatella, että asia ei ole näin yksiselitteinen. Jos päästään oikeasti puhumaan tunteista, peloista, toiveista ja pettymyksistä, sellainen avautuminen saattaa johtaa uudenlaiseen kohtaamiseen ja läheisyyteen, jossa seksuaalisuuskin voi roihahtaa uudelleen. En tietenkään voi tietää, olisiko sellainen mahdollista teidän välillänne. Jos avoin keskustelu ei tunnu kahden kesken aukeavan, hakeutukaa pariterapiaan.
Ilmeisesti teillä ei ole lapsia. Jos kävisi niin, että tienne lähtevät eri suuntiin, sellainen ratkaisu ei koskaan ole helppo, mutta toki helpompi kahden aikuisen välillä kuin lapsiperheessä. Tämä taitaa olla se kohta, jossa koko parisuhteen perusta kannattaa miettiä kunnolla. Sanot, että tuntuisi hullulta lopettaa hyvä parisuhde ja avioliitto. Onko tämä sellainen? Jotkut ottavat aikalisän ja muuttavat tilapäisesti erilleen selvitelläkseen tunteitaan. En tiedä, voisiko tällainen auttaa teitä.
Hyvää tulevaisuutta teille molemmille! Päivi, perheneuvoja
