KYSYMYS: Kaikkihan tietävät sanonnan, että jos mies on kiinnostunut naisesta, hän kyllä ehtii nähdä ja järjestää aikaa tapaamiselle.
Olen 27-vuotias ja tapaillut kevään ajan viisi vuotta vanhempaa miestä, joka on kaikin tavoin ihana. Meillä on yhdessä hauskaa ja molemmilla on tunteita, minulla enemmän kuin hänellä. Jossain vaiheessa yhteydenpitomme väheni jonkin verran ja mies sanoi, ettei hän oikein jaksa viestitellä ja että se kyllästyttää. Nyt hän sanoi, ettei tiedä haluaako jatkaa tapailua.
Ongelma on, ettei miehellä ole aikaa tapailulle. Hän on eronnut kahden pienen lapsen isä. Kuulemma elämä on aika kaaoksessa ja tuntuu hankalalta yrittää järjestää kaiken lisäksi aikaa myös minun tapaamiselleni. Minulla ei ole lapsia, joten en ihan ole osannut samaistua hänen tilanteeseensa ja tiedän, että olen saattanut olla ehkä aika vaativakin näkemisen suhteen (en ole esimerkiksi tajunnut, että tokihan hän haluaa varmasti viettää aikaa ihan yksinäänkin, kun on vapaata lapsista). Miehen sanojen mukaan meidän tapailumme on alkanut tuntua velvollisuudelta. Että minä olen ikään kuin yksi suoritettava asia lisää, joka pitää mahduttaa aikatauluihin. Luotan kyllä mieheen enkä epäile että syy olisikin toinen nainen.
Tiedän, että tämä kuulostaa typerältä. Tiedän, että miestä ”ei kiinnosta” tai siis että hän haluaa keskittyä elämässään ensin lapsiin ja työhön, enkä itsekään ole valmis mihinkään vakavampaan. Tiedän, että minä olen hänen tärkeysjärjestyksessään vasta lasten ja töiden jälkeen. Mutta koen, että meidän välillämme on kuitenkin vahvaa kemiaa aina silloin kuin ehditään nähdä.
Onko mitään järkeä odottaa ja antaa miehen hengähtää ja katsoa mitä tapahtuu? Tuntuu, että tämä mies olisi kaiken odottelun arvoinen. Järki sanoo että siirry eteenpäin, mutta sydän sanoo, että tämä mies olisi juuri se! Ettei tätä tunnetta ja ”yhteyttä” kannattaisi heittää hukkaankaan. Olenko idiootti, jos annan miehelle nyt aikaa selvitellä elämäänsä ja katsoa, sovinko minä siihen jotenkin?
Taas rakastunut
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kirjoitat järjen ja tunteen ristiriidasta. Korvasi kuulevat miehen ilmaisevan selvin sanoin, ettei hän ole innostunut jatkamaan tapailua kanssasi, mutta sydämesi ei halua sitä uskoa.
Tilanne on kannaltasi harmillinen. Löysit miehen, joka tuntuisi juuri sopivalta sinulle. Hänen elämäntilanteensa ei vaan tällä hetkellä ole parisuhteelle otollinen. Joku sanoikin, että yksi tärkeä osa suhteen alkamisessa on ajoitus. Sinun kohdallasi ajoitus olisi juuri nyt sopiva, mutta valitettavasti miehen kohdalla näin ei ole. Voin kuvitella sinun tuntevan monenlaisia ristiriitaisiakin tunteita: rakkautta, toiveikkuutta, pettymystä, surua, epätietoisuutta ym.
Mietit, kannattaisiko sinun jäädä odottamaan miestä, eli sitä, että hän saisi elämänsä järjestykseen, paneutuisi riittävän pitkään lapsiin ja työhönsä ja löytäisi sen jälkeen aikaa ja halua parisuhteeseen, vai kannattaisiko sinun siirtyä eteenpäin omassa elämässäsi. Mitähän nämä vaihtoehdot sinulle käytännössä tarkoittaisivat? Miten eläisit, jos päätät jäädä odottamaan? Pysyisit tulevina vuosina kotona kaikki illat, tapaisit vain naispuolisia ystäviäsi, haavelisit itseksesi...? Entä jos päätät siirtyä eteenpäin? Kirjaudut Tinderiin tms, alat deittailla, liikut ulkona ja ihmisten keskellä mahdollisimman paljon...? Vai jotain aivan muuta?
Entä jos et miettisikään elämääsi tämän yhden etkä kenenkään muunkaan miehen mukaan, vaan sen mukaan mitä itse haluat ja tarvitset. Kaipaatko elämääsi rauhoittumista, hiljaisuutta, tilaa omille ajatuksillesi, aikaa selvitellä tunteitasi? Vai kaipaatko enemmän seuraa, menemistä ja tekemistä jne? Suositten, ettet sido onnellisuuttasi tämän miehen varaan. Elä elämääsi kaikilla eri osa-alueilla niin täyspainoisesti kuin mahdollista. Jos hän sitten joskus mahdollisesti vuosien kuluttua haluaa palata suhteeseen kanssasi, hän kyllä järjestää sille tilaa ja aikaa elämässään, ihan niin kuin itsekin heti viestin alussa totesit. Älä pysäytä omaa elämääsi siksi aikaa. Olet paljon enemmän arvoinen kuin olla jollekin velvollisuus muiden suoritettavien asioiden joukossa. Arvosta itse itseäsi ja nauti elämästäsi. Tulet vielä löytämään sen miehen, joka rakastaa sinua aidosti ja haluaa jakaa elämänsä kanssasi.
Älä tyydy murusiin. Ansaitset enemmän. Olet sen arvoinen.
KYSYMYS: Siitä on pitkä aika kun tänne viimeksi kirjoittelin ja onneksi nyt pahin on ohi. Nyt on ilmennyt uusi ongelma ja se on, että rajojen vetäminen ei tunnu enää onnistuvan. Suhteen alussa rajat toimi suhteellisen hyvin, mutta mitä pitemmälle suhde eteni ja tunteet kasvoi sitä enemmän aloin joustamaan yhä enemmän ja enemmän ja antamaan helpommin anteeksi huomaamattani. Ensin se alkoi naisen taholta pieninä valheina tai lupausten rikkomisina. Täysin mitättömillä oikeastaan kuten tuleekin muutaman minuutin myöhässä sovitusta ajasta tai kävi kahvilla kaverin kanssa vaikka väitti, että piti käydä mummon luona puita hakkaamaassa. Sitten alkoi kunnon valehtelu ja lupausten rikkominen yms. Luonnollisesti tästä tuli riitaa. Välillä joustin ja välillä en ja usein kun en joustanutkaan niin riita kasvoi ja lopulta aloin joustamaan ihan vain jotta rauha säilyisi. Nyt nämä pahimmat tilanteet on takanapäin ja yritämme uutta alkua puhtaalta pöydältä. Olen miettinyt, että aloin joustamaan asioissa liikaa ehkä sen takia, koska nainen on herkkä ja tunteellinen, hänellä on huono itsetunto ja hän ei kestä kritiikkiä ja itkee hyvin helposti herkkyytensä takia. Hän ei aina kestä edes rakentavaa jos se kohdistuu hänen tekemisiinsä vaikka ne olisivat olleet vääriä. Saatan joutua pitkään selittämään ja perustelemaan omaa näkökantaani, että hän rauhoittuu ja suostuu edes yrittämään ymmärtää. Ehkä myös rakkauteni sokaisi minut pitkäksi aikaa ja olin sillon liian lepsu. Olen miettinyt onko minun kunnioitukseni kadonnut suhteessamme sen takia, koska olen niin pitkään joustanut ja ollut anteeksiantavainen ja hän on saanut tehdä vähän mitä mielii. Esimerkkejä:
1. Olemme kaukosuhteessa ja meidän piti hiihtoloman jälkeen tavataa vähintään kerran joku viikonloppu ennen, kuin hän valmistuu koulusta (tällä viikolla 28.5. Oli työssäoppimassa kotipaikkakunnallaan), mutta ei onnistunut mitenkään. Oli hautajaiset joihin hänen äitinsä pakotti hänet mukaan kuvajaaksi, piti tavata ystävä jota näkee kerran vuodessa, oli kaksi riita jotka minä halusin sopia kasvokkain, mutta hän ei suostunut niiden takia tulemaan, työssäoppimispaikan tehtävät tuli tielle, mutta aikaa oli sitten käydä kavereiden kanssa kahvilla yms.
2. Edellä mainittu liittyy tähän. Alkuperäinen suunnitelma oli, että hän olisi tullut sunnuntai iltana luokseni ja olisi ollut luonani ja olisimme viettäneet ne päivät aikaa yhdessä, keskiviikkona hän olisi palannut asuntolaan ja viettänyt aikaa asuntolassa olevien kavereittensa kanssa ja torstaina hän olisi lähtenyt kotiin. Tämä suunnitelma muuttui kun koulu ilmoitti, että heillä ei olekkaan maanantaina ja tiistaina koulua. Nainen oli kertonut äidilleen tästä heti, että hänellä alkaa vasta keskiviikkona koulu. Minä sain tietää vasta aivan viimetipassa. Tämä johti siihen, että naisen äiti oli jo keksinyt sunnuntaille ja maanantaille ohjelmaa naiselle joten alkuperäinen suunnitelma ei onnistunut mitenkään. Edelleen en tiedä miksi hän kertoi äidilleen kun olisi voinut noudattaa alkuperäistä suunnitelmaa eikä hän itsekkään osaa sanoa miksi. Hänellä olisi ollut vapaata ja hän olisi voinut leikkiä vaikka kissojen kanssa joita minulla on kolme ja joista hän itsekkin pitää ja minä olisin työpäivän jälkeen tullut kotiin ja olisimme voineet viettää aikaa yhdessä. Tämä yhteinen viikko sunnuntai-tiistai oli sovittu jo tammikuussa sellaiseksi, että vietämme sen yhdessä, mutta hän omalla toiminnallaan esti sen ja tämä ei ole ensimmäinen kerta kun jokin muu muka estää tapaamasta.
3. Sovittujakin asioita venytettiin ja välillä venytetään edelleen vaikka se onkin vähentynyt. Esimerkiksi jos on sovittu, että näemme skypessä klo: 19:00 niin hän saattaa esimerkiksi jäädä kaverin kanssa kahville vielä pariksi tunniksi ja hänen reaktionsa asiaan on "Hupsis. Jäin suustani kiinni. Anteeksi. Ei kai haittaa? Ethän suuttunut?". Tähän reagoin alussa suuttumuksella ja yritin puhua asiasta, mutta nainen alkoi käyttää korttia "Enkö saa tavata kavereitani". En keksinyt tähän mitään kunnollista vastausta paitsi, että lupauksia pitäisi noudattaa ja, että tietysti hän saa tavata kavereitaan ja enhän minä sitä kiellä ja hänen vastauksensa oli aina "No tuntuu siltä". Lopulta luovutin ja aloin vain joustamaan ja pyytämään anteeksi sitä jos hermostuin.
4. Nykyisin jos sanon, että jokin asia ei käy tai en tykkää jostain mitä hän sanoi minulle niin hän ei aina edes pyydä anteeksi vaikka olisi satuttanut minua. Asia kääntyy niin, että minä pyydän anteeksi sitä, että pahoitin hänen mielensä asialla josta halusin keskustella.
Meillä oli pari päivää sitten yksi pieni riita väärinymmärryksestä johtuen ja huomautin hänelle silloin tuosta anteeksipyytämisestä. Silloin hän pyysi anteeksi kun suuttui minulle turhasta. Minulla on kuitenkin sellainen tunne, että minun täytyy joustaa kaikessa ja se pitää todella paljon paikkansa. Jos en jousta tai myönny naisen tahtoon niin hän suuttuu ja saattaa alkaa pitämään muutaman päivän kestävää mykkäkouluakin. Samoin hän pakenee tai yrittää paeta jos keskustelemme jostain kipeästä aiheesta mikä on monesti hänen itsensä aiheuttamaa. Yleensä kuulen "En halua olla tässä (skypessä)", "En halua puhua", "Menen nukkumaan", "En osaa ajatella", "En rauhoitu", "En kuuntele" yms. Kipeistä asioista puhumisen aloitan aina minä ja pyrin puhumaan niistä, mutta hän monesti pakenee niitä, suuttuu niistä tai aloittaa mykkäkoulun tai sekä että. Jälleen minä pyydän anteeksi kun suututin hänet/sain hänelle pahan mielen.
Tiivistettynä: Jos yritän vetää rajoja nykyisin niin hän suuttuu, saattaa aloittaa päiviä kestävän mykkäkoulun jonka avulla tavallaan pakottaa minut puhumaan ensin ja pyytämään anteeksi omaa käytöstäni vaikka olisin ollut ihan asiallinen ja hänen se pitäisi pyytää anteeksi. Hän muuttaa suunnitelmia ja lupauksia oman päänsä mukaan ja ilmoittaa minulle vasta viimetipassa kun niitä on lähes mahdoton alkaa uudelleen muuttamaan. Hän pyytelee niitä anteeksi, mutta tästä on tullut rutiini hänelle, että hän tekee miten tahtoo. Hän sanoo ettei tee sitä tahallaan ja pyytää aina anteeksi, mutta ei hän näytä tekevän mitään sen eteenkään ettei näin kävisi. Miten voisin palauttaa tilanteen siihen millainen se suhteen alussa oli, että minäkin pystyin vaikuttamaan suhteeseen ja tilanteisiin ja olin se ns. isäntä. Nyt tuntuu, että nainen on ottanut "miehen paikan". En pysty enää vetämään rajoja, koska hän ottaa niistä nokkiinsa eikä anna minun tehdä niin.
Miten minun pitäisi toimia jotta voisin jälleen olla hänelle jämpti ja mies joka pystyy laittamaan hänelle myös rajoja ilman, että hän ottaa sen negatiivisesti ja suuttuu? Miten keikauttaa vaakakupit takaisin siihen asentoon missä ne olivat, että kumpikin sai vaikuttaa, mutta minä olin miehenä mies ja nainen naisena? Miten palauttaa entinen kunnioitus ja arvostus? Suhteen alussa hän ei suuttunut rajojen vetämisestä ja piti suurimmaksi osaksi lupauksistaan kiinni enkä minäkään ollut ns. "hihnassa vedettävä".
Epävarma nuorimies 23v.
VASTAUS: Aloitat viestisi kertomalla, että ”pahin” on takanapäin, mutta nyt suhteessanne on ilmennyt uusia vaikeuksia rajoista. Toiveikkuutta tilanteessa voisi herättää se, että olette mitä ilmeisemmin onnistuneet selvittämään aikaisemmin keskinäisiä vaikeuksianne yhdessä. Miksei myös nyt tässä uudessakin tilanteessa.
Olet viestisi perusteella kokenut vahvasti, ettei naisystäväsi pidä yhteisistä sopimuksista kiinni ja ettei hän kerro oikein avoimesti tekemisistään ja hän on valehdellut sinulle. Tällainen tilanne varmasti herättää monenlaisia tunteita: ehkä epäilet sitä, oletteko molemmat sitoutuneet vastavuoroisella tavalla suhteeseenne. Ja mikä on puolison asioiden tärkeysjärjestys.
Kirjoituksesi perusteella olet tuonut esille naisystävällesi, että toivoisit hänen pitävän sovituista asioista paremmin kiinni ja muutenkin panostavan enemmän suhteeseenne ja yhteiseen aikaan. Viestisi perusteella käy kuitenkin niin, että keskinäisistä keskusteluistanne seuraa väsyttäviä riitoja eikä tilanteeseen tule muutosta parempaan. Nyt olet yrittänyt joustaa ja olla välittämättä omista tunteistasi, jotta sopu ja rauha säilyisi välillänne. Kaikesta päätellen tämä toimintamalli ei sinun kannalta ole oikein toimiva. Koet, ettet oikein voi vaikuttaa siihen, mitä suhteessanne tapahtuu ja haluisit saada takaisin ”isännän” paikan.
Ehkä kannattaa vielä miettiä sitä, ratkeaisivatko esille tuomasi kysymykset sillä, että molemmat löytäisivät ikään kuin sukupuolelleen tyypilliset roolit suhteessanne. Pienellä varauksella suhtautuisin myös siihen ajatukseen, että ns. ruuvin kiristäminen toisi toivottavaa tulosta eli se, että olisit jotenkin jämptimpi asettamaan rajoja naisystävällesi.
Jäin miettimään sitä, oletko avoimesti puhunut niistä tunteista, jotka nousevat pintaa kun naisystäväsi ei sinun näkökulmasta toimi sovitulla tavalla? Kirjoitit, että toivot kunnioituksen ja arvostuksen tunteen palautuvan suhteeseenne. Kertooko tämä ymmärrettävä toive siitä, että koet itsesi tällä hetkellä varsin riittämättömäksi ja jotenkin huonoksi naisystäväsi silmissä? Ettet ole hänestä niin kiinnostava, jotta hän olisi valmiimpi satsaamaan enemmän sinuun?
Käykö nyt helposti niin, että monet tunteesi (joita voi olla vaikeaa ihan heti tavoittaa, esim. epävarmuus) tulevat esille tavalla, jonka naisystäväsi kokee kritiikkinä ja arvosteluna häntä kohtaan? Kirjoitit, että naisystäväsi on herkkä, tunteellinen ja että hänellä on huono itsetunto ja siksi hän ei voi oikein kuulla toiveitasi ja ajatuksiasi. Itseäni jäi kiinnostamaan, mitä kaikkea naisystäväsi herkkyys, tunteellisuus ja huono itsetunto oikeastaan hänelle itselleen tarkoittavat? Käyttäisikö hän edellä mainittuja sanoja kuvaamaan itseään vai joitakin muita sanoja?
Kerroit, että kun tuot vaikeita asioita esille, niin naisystäväsi monesti poistuu tilanteesta (”en halua olla tässä”, ”en halua puhua”). Mitä välillänne on tapahtunut keskustelussa ennen kuin hän poistuu tilanteesta - toistuuko jokin sama kuvio? Missä tunnesävyssä keskusteluja käydään ja miten kuulette toistenne sanomiset (esim. tulenko kritisoiduksi, tulenko vähätellyksi tms.).
Mitä luulet, että sinä voisit tehdä toisin, että naisystävälläsi olisi helpompaa puhua vaikeista ja tunteita herättävistä asioista ja olla poistumatta paikalta?
Sellainenkin asia tuli mieleen vielä kirjoituksestasi, kuinka helposti alamme miettimään parisuhteissamme sitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, kuka teki oikein ja kuka väärin. Veikkaan, että aika monet tavoittavat tällaisen tavan ajatella suhteessaan, jos ovat rehellisiä. Mutta jos tavoittelemme suhteissamme ”minun” ja ”sinun” sijasta ”meitä”, niin ns. voitot ja tappiot ovat myös yhteisiä.
KYSYMYS: Vaimoni petti minua 1,5 vuotta sitten ja teko seuraa minua joka ikinen päivä vieläkin. Mietin mitä kaikkea vaimolla olisi vielä kerrottavana tapahtuneesta ja salaileeko hän vielä jotain tapahtunutta?
Elämme edelleen yhdessä lastemme kanssa. Vaimo on päässyt aika hyvin yli teostaan jota on katunut alusta asti kun jäi kiinni. Vaimo on ollut pettynyt ja hieman masentunutkin siitä mitä teki. Luottamusta en ole saanut takaisin ja anteeksi en ole voinut vieläkään antaa. Voinkokaan koskaan? Tämä on ollut tuskallinen taival edetä ja on edelleen.
Mitä pitäisi tehdä, että voisin jatkaa elämääni siten ettei joka päivä tarvitsisi miettiä tapahtunutta? Nyt tuntuu, että olisi ollut helpompaa heti alussa lähteä pois ja erota. Tuhota kaikki hääkuvat, vaatteet, kengät yms tavarat millä olin hemmotellut vaimoani. Minun on paha olla edelleen tapahtuneen seurauksena. Onko mitään enään tehtävissä? On meillä kuitenkin yhteisiä juttuja kuten kahviloissa ja syömässä käyntejä. Mutta jokin puuttuu.
Petetty mies 42 v.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Toivottavasti osaan antaa sinulle joitakin uusia näkökulmia tilanteeseesi.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi nimimerkkisi valintaan. Se kertoo kysymyksesi sisällöstä, mutta jäin miettimään, kuvastaako se myös identiteettiäsi tällä hetkellä. Se, että oma puoliso pettää, on aina iso juttu ja kirpaisee varmasti jokaista, mutta kirjeestäsi tulee sellainen olo kuin aika olisi pysähtynyt silloin 1,5 v sitten. Oma mielesi ei ikään kuin pääse eteenpäin vaan pyörittää edelleen samoja kysymyksiä kuin heti silloin pettämisen tultua ilmi.
Kuulostaa hyvältä parisuhteenne kannalta, että vaimosi on osoittanut katumusta ja ilmeisesti pyytänyt sitä anteeksi. Se, että hän on ollut pettynyt itseensä ja masentunut, kertoo, että pettäminen on vastoin hänen arvojaan. Hän on varmasti kärsinyt teostaan paljon ja maksanut kalliit oppirahat kokemuksestaan. Ja mikä tärkeintä, hän on halunnut jatkaa sinun kanssasi ja näin ollen valinnut sinut uudelleen. Se on aina upea juttu.
Luottamus on iso teema, joka luonnollisesti nousee aina tapetille pettämisen jälkeen. Luottamus on kuin lasiesine, joka särkyy herkästi, yksikin kunnon kolaus riittää. Sen kokoonliimaaminen taas on hankalampaa ja hidasta hommaa. Parisuhteessa se kuitenkin on mahdollista. Tuskin mikään suhde selviää niin, ettei jompikumpi (tai molemmat) joskus jotain virhettä tekisi. Tärkeää on tietysti myöntää, että on toiminut väärin puolisoaan kohtaan, olla pahoillaan ja katua sitä.
Luottamuksen palautumisessa molemmilla puolisoilla on oma osuutensa. Sen, joka on teollaan luottamuksen rikkonut, tulee katumuksen lisäksi jatkossa kaikin keinoin pyrkiä olemaan luotettava ja toisen luottamuksen arvoinen. Se näkyy nimenomaan tekemisissä ja tekemättä jättämisissä. Sanat ja lupaukset ovat tyhjiä ilman konkretiaa. Tähän tarvitaan myös aikaa ja kestävyyttä.
Petetyllä osapuolella on myös oma osuutensa luottamuksen jälleenrakennustalkoissa. Hänen tehtävänsä on ensiksikin päättää, haluaako olla niissä mukana, onko valmis pyrkimään anteeksiantoon ja suhteen korjaamiseen. Näkeekö hän suhteella vielä tulevaisuutta, haluaako jatkaa yhdessä? Tässä kohdin hän joutuu valitsemaan suuntansa: ero vai yhdessä yrittäminen. Kun hän on päättänyt haluavansa jatkaa suhteessa, hänen tehtävänsä on yrittää luottaa. Jos vain toinen tekee kaikkensa tilanteen korjaamiseksi ja toinen vetää jatkuvasti mattoa hänen altaan epäilemällä ja osoittamalla epäluottamusta, ennuste ei ole kovin hyvä. Niin tässä kuin muissakin kohdin parisuhde on kahden kauppa. Yksin kukaan ei voi sitä ylläpitää eikä pelastaa.
Kerroit, että sinun on vaikeaa antaa anteeksi vaimollesi. Se onkin joskus pitkä prosessi. Tärkeä kysymys siinä on, haluatko antaa anteeksi. Voisit miettiä, mikä vaimosi teossa oli pahinta. Mikä siinä loukkasi sinua kaikkein eniten? Voi olla, että sitä pohtimalla pääsisit kiinni johonkin tärkeään. Kerrot, että sinun on edelleen puolentoista vuoden jälkeen paha olla ja mietit asiaa päivittäin. On mahdollista, että vaimosi pettäminen on osunut johonkin erityiseen kohtaan sinussa ja sinun elämäntarinassasi. Voi olla, että tämä tapahtuma on nostanut ainakin tunnetasolla pintaan jotain kipeää. Onko omassa historiassasi tapahtynyt kenties jotain samankaltaista joskus? Onko joku muukin, johon olet luottanut, pettänyt luottamuksesi?
Mietin jostain syystä myös sitä, että onko mahdollista, että syyllistät jotenkin itseäsi tapahtuneesta ja rankaiset itseäsi muistelemalla sitä jatkuvasti, antamatta itsellesi lupaa unohtaa. Jos tunnistat tällaista, voisitko antaa jo itsellesi anteeksi? Kukaan meistä ei ole täydellinen ihminen eikä puoliso. Kaikki teemme virheitä ja tyhmyyksiä joskus, vaikka haluaisimmekin olla hyviä. Toivoisin sinulle armollisuutta sekä vaimoasi että itseäsi kohtaan. Hän on jo valinnut sinut uudelleen. Mikäli rakastat häntä edelleen, valitse sinäkin hänet ja anna teille mahdollisuus olla onnellisia yhdessä.
Mikäli omat pohdinnat ja yhteiset keskustelut eivät tunnu vievän tarpeeksi eteenpäin, kannattaa käyttää hyödyksi ammattilaisen apu. Hyviä parisuhdeterapeutteja löytyy [url=www.evl.fi/perheneuvonta]kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista[/url] tai Suomen pariterapiayhdistyksen kautta.
KYSYMYS: Olen muutaman vuoden ollut parisuhteessa ihanan miehen kanssa. Meillä on yhteensä viisi lasta, kaikki teini-ikäisiä, joista kolme täysi-ikäistä. Emme asu yhdessä mutta vietämme paljon aikaa molempien kodeissa, silloin kun toisella ei ole lapsia luonaan. Lapsemme eivät ole tavanneet toisiaan, sillä omat lapseni eivät halua tavata mieheni lapsia. Lasteni on ollut vaikea hyväksyä suhdettamme ja nyt tuntuu, että aikaa on jo kulunut liian kauan. Koen tilanteen todella hankalaksi.
Ongelmana on myös erilaiset kasvatuskäytännöt mieheni kanssa. Mieheni palvelee lapsiaan ja tekee kaikki heidän puolestaan. Itse taas haluan opettaa lapsilleni erilaisia taitoja elämää varten ja vaadin heitä osallistumaan yhteisen kodin hoitamiseen. Mieheni tytär käyttää isänsä kiltteyttä todella törkeästi hyväkseen. Tytär huutaa, kiroilee ja uhkailee isäänsä jos ei saa tahtoansa läpi. En pysty hillitsemään itseäni näissä tilanteissa ja olenkin suoraan sanonut, mitä ajattelen tyttären käytöksestä. Kyseessä on kuitenkin jo täysi-ikäinen nuori nainen.
Nyt tilanne on kärjistynyt siihen, että tytär ei tule isänsä luokse kun olen siellä vaan on silloin poikaystävänsä luona. Syy siihen, miksi tytär ei tule isälleen minun siellä ollessani on, että hän tietää etten hyväksy moista käytöstä isäänsä kohtaan. Tytär ja mieheni toinen lapsi ovat sanoneet isälleen, etteivät halua, että osallistun mihinkään keskusteluihin joita he käyvät keskenään vaikka istuisin vieressä. Haluaisin keskustella asiasta tyttären kanssa mutta hänen isänsä pelkää liikaa tyttärensä reaktiota eikä siis halua, että keskustelisimme asiasta. Se taas ahdistaa minua, sillä haluan puhua asiat halki ja haluan opettaa myös lapsille, että asioista pitää puhua. Kun esimerkiksi omat lapseni käyttäytyivät ikävästi miestäni kohtaan, otin asian heti puheeksi kaikkien osapuolien kanssa yhdessä. Mieheni periaatteessa ymmärtää pointtini asiassa mutta ei halua/uskalla tehdä asioille mitään. Mieheni tytär siis manipuloi isäänsä ja en kestä sitä ollenkaan.
Tilanne ahdistaa itseäni todella paljon ja mietin sitä lähes taukoamatta. Se on vaikuttanut mm. siihen, että kun olen mieheni luona en uskalla puhua siellä mitään ja mietin, mitä voin sanoa vai voinko sanoa mitään. Tilanne on myös ajautunut siihen, että en halua mennä mieheni luokse, kun hänellä on lapset siellä. En halua aiheuttaa myöskään lapsille ahdistusta siitä, että olen siellä. Sillä uskon, että he kokevat minut ahdistavaksi. En tiedä enää mitä teen? Rakastan miestäni valtavasti mutta en tiedä mitä tilanne pidemmän päällee tekee omalle mielenterveydelleni.
Surusilmä 41 v.
VASTAUS: Kuulostaapa ikävältä tilanteelta ja samanaikaisesti kovin tutulta. Olet löytänyt itsellesi ihanan miehen, jota rakastat valtavasti. Mutta miten sovittaa yhteiseen uusperheen elämään kummankin lapset ja sitä kautta myös kummankin historia?
Minulle tuli viestisi sisällöistä kolme erilaista suhteen tasoa, jotka pitäisi saada toimimaan.
1. Parisuhde eli yhteys miehesi ja sinun välillä.
2. Vanhemmuus eli kummankin suhde omiin lapsiinsa.
3. Suhde puolison lapsiin.
Kuulostaa sitä, että jollain tapaa kaikilla näistä tasoista, sekä sinun että miehesi osalta, on hankaluuksia.
Kuvaat suhdetta mieheesi hyväksi, mitä se varmaan onkin muilla alueilla, paitsi vanhemmuus- ja kasvatuskysymyksissä. Et hyväksy miehesi tapaa olla vanhempi suhteessa hänen lapsiinsa. Riitelettekö tästä vai tulevatko riidat sinun ja hänen lastensa välille? Oletteko pystyneet rauhallisesti keskustelemaan ja kuulemaan kummankin näkökulmia ja toivomuksia? Tiedätkö, minkälaista suhtautumista tai asioita miehesi toivoisi sinulta? Miten ja millaista hän toivoisi, että asiat ja yhteydenpito olisi uusperheessänne? Miten helppoa tai vaikeaa teidän on ylipäätään ratkaista ristiriitoja välillänne? Onnistuuko se muissa asioissa? Pystyttekö riitelemään muista kun näistä uusperhekysymyksistä? Myös uusperheessä keskeistä on vanhempien hyvä yhteys ja kyky ratkaista ristiriitoja ilman, että tilanteet ja tunteet kärjistyvät.
Toinen taso, minkä viestistäsi luin, on että kummankaan teistä lapset eivät ole hyväksyneet vanhempiensa uutta puolisoa ja kumpikaan teistä ei ole pystynyt tältä osin löytämään yhteyttä omiin lapsiinsa. Kerrot omalta osaltasi, että sinun lapsesi eivät ole hyväksyneet suhdettanne ja suostuneet tapaamaan miehesi lapsia. Mistä siinä on kyse? Mitä he eivät hyväksy? Keneen ja mihin he ovat pettyneitä? Eihän miehesi lapsilla ole mitään osaa eikä arpaa sen kanssa, että lastesi vanhempien suhde on päättynyt ja sinulla ja miehelläsi on suhde. Oletko pystynyt puhumaan näistä asioita heidän kanssaan ja kyselemään heiltä? Miten he asiat kokevat? Miten he toivoisivat asioiden olevan tai järjestyvän? Veikkaan, että hekään eivät halua tilanteen jatkuvan tällaisena. Ajattelisin, että sinun ensisijainen tehtäväsi on pyrkiä rakentamaan keskusteluyhteyttä omiin lapsiisi uusperhekuvioon liittyvissä kysymyksissä. On yhtä iso ja haitallinen asia, että sinun lapsesi eivät hyväksy suhdettanne kuin miehesi lasten suhtautuminen sinuun. Mutta sinun ensisijainen tehtävä on pyrkiä korjaamaan asioita omalla tontillasi.
Kolmas suhteen taso on suhde toisen lapsiin, jotka uusperhekuviossa tulevat kuvioon kylkiäisinä, haluaisipa tai ei. Ne muistuttavat usein kipeälläkin tavalla siitä, miten kummallakin on oma historiansa ja aikaisempia parisuhteita. Ehkä haastavin asia uusperheessä elämisessä, on kestää ulkopuolisuutta ja suostua olemaan myös sivussa. Se onnistuu parhaiten silloin kun noilla kahdella aiemmalla mainitsemallani suhteen tasolla yhteys toimii. Miehesi tapa olla vanhempi, hänen suhteensa tyttäreensä, on pitkälti hänen asiansa. Se on samalla tavalla yksi tapa olla vanhempi kuin sinun tapasi. Siinä on todennäköisesti asioita ja historiaa joista sinä kaikelta osin et voi olla tietoinen. Sen sijaan, että yrittäisit vaikuttaa heidän suhteeseensa, pystyisitkö miettimään miksi et kestä tätä asiaa. Miksi se vaikuttaa sinuun niin vahvasti? Todennäköisesti et pysty muuttamaan miehesi tapaa olla vanhempi. Siksi siihen on opittava ottamaan etäisyyttä, eräällä tapaa suostuttava. Sanot, että haluaisit puhua asiat halki miehesi tyttären kanssa. Se kieltämättä kuulostaa minustakin hieman uhkaavalta. Kuitenkin on aikuisuutta, pyrkiä rakentamaan yhteyttä lapseen ja nuoreen. Se onnistuu parhaiten niin, että lähestytään nöyrinä, kiinnostuneina, kysellen, ja että ollaan valmiita ottamaan vastuu niistä asioista, jotka omassa käyttäytymisessä menivät pieleen.
Ehkä eniten kannustaisin sinua vahvistamaan sinun ja miehesi välistä yhteyttä, jonka varassa jaksaisitte, toinen toisianne tukien, näitä haastavia uusperheen tilanteita ja suhteita. Helppoja ne eivät ole kenellekään. Suomen Uusperheiden liitolla on mm. parisuhdekursseja, jotka auttavat vahvistamaan parisuhdetta juuri uusperhenäkökulmasta.
KYSYMYS: Olen ihastunut työkaveriini joka oli ennen esimieheni mutta ei ole enää. En tiedä pitäisikö antaa ihastukselleni tilaa tai siis miettiä asiaa vai yrittää unohtaa asia? Itse olen naimisissa (minulla pieni poika) ja niin siinä on vain käynyt että olen jollain ihastunut tai haluaisin päästä tästä "tunteesta" eroon jotta tämä ei vaikuttaisi käyttäytymiseeni läheistä työkaveriani kohtaan. Tämä henkilö on itseasiassa johtotason henkilö ja en tiedä olenko ihastunut vain hänen asemaansa vai persoonaan.
Pyysin hänet myös Facebook kaveriksi mutta lähetin melkein heti perään viestin että ehkä on parempi pysyä vain työkavereina ja tavallaan peruin kaveripyynnön. Rehellisesti sanottuna olen välttänyt ihastukseni kohteen seuraan vaikka haluaisin tutustua häneen ystävänä tai muuten vaan mukavana työkaverina. En oikein tiedä miten saisin tilanteen "normaalisoituvan" tai olisi vaan mukava tutustua häneen (naiseen). Itse olen siis mies 37 v ja tämä ihastukseni kohde n. 40 v.
Tämä ihastukseni kohde on minua kohtaan myös hyvin ystävällinen ja voisi kuvitella että hän on huomannut että saatan olla hänestä kiinnostunut/pitää. Huomasin itsekkin että hakeuduin joissakin palavereissa vain hänen viereen istumaan melkein joka kerta. Saatan jossain tilaisuuksissa katsella useasti missä hän tai mitä tekee. Aivan turhaan siis. Tai miettiä mitä hän tekee lomallaan tms.
Tilanne voi olla hänelle (ihastukseni kohteelle) myös hämmentävä tai kiusallinen. Olen jotenkin tulkinnut että ihastukseni voisi olla kiinnostunut minusta kun hän puhuu myös lapsistaan minulle hieman. Ihastukseni kohde on siis eronnut ja hänellä 2 lasta ja hän on nyt sinkku. Lähinnä siis haluaisin tietää miten minun tulisi toimia jotta tälläinen "ylimääräinen" ihastuminen ei vaikuttaisi normaaliin päivittäiseen yhteistyöhön tai jotta voisin myöntää itselleni että unohda hänet ja keskity omaan avioliittoon.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kysymyksesi aihepiiri, työkaveriin ihastuminen, koskee aika monia ihmisiä. Vietämme työpaikoilla ison osan vuorokaudestamme. Olemme tekemisissä työkaverimme kanssa päivittäin jopa enemmän kuin puolisomme kanssa. Meillä on yhteisiä projekteja, tavoitteita, onnistumisia tai tukeutumista toisiimme työhön liittyvissä asioissa. Työssä meistä näkyy vähän tai joskus paljonkin erilainen puoli kuin kotioloissa ja läheisimmissä ihmissuhteissa. Ei siis ole ihme, että työpaikoilla syntyy paljon ihastumisia. Osa niistä jää vain ohimeneviksi ihastumisiksi. Osa johtaa suhteisiin - romansseihin, parisuhteisiin, avioliittoihin. Osa johtaa pettämissuhteisiin sekä huonoimmillaan valtaviin parisuhdekriiseihin ja tragedioihin.
Erityinen riski työpaikkasuhteen syntymiselle on jos työkaverit alkavat työn sisältöjen lisäksi jakamaan toisilleen henkilökohtaiseen elämäänsä liittyviä asioita ja huolenaiheita. Jos samanaikaisesti kotona, omassa parisuhteessa, tämä jakaminen on jostain syystä lakannut ja tunneyhteys heikentynyt, niin riski suhteelle kasvaa.
Pohdit viestissäsi ihastumistasi työkaveriisi. Kuulostaa sitä, että et oikein itsekään tiedä mitä ihastuksesi pohjimmiltaan on ja mitä toivoisit tapahtuvan. Mainitset, kuin ohimennen, että olet naimisissa ja pienen pojan isä. Lopuksi ikään kuin kehotat itseäsi unohtamaan ihastuksen ja keskittymään parisuhteeseesi. Tartun tuohon viimeiseen, sillä huomasin viestiäsi lukiessani miettivän parisuhdettasi ja sitä, millainen se mahtaa olla. Miten sinä sen tällä hetkellä koet? Oletko parisuhteessasi onnellinen? Kaipaatko jotain, joka ei tällä hetkellä parisuhteessasi toteudu? Minkälainen yhteys sinulla on vaimoosi? Miten olet kokenut lapsen syntymisen? Onko se vaikuttanut suhteeseenne? Miten? Mitä mielikuvissasi tämä ihastumisen kohde sinulle antaisi?
Meillä ihmisillä on valtava tarve yhteyteen. Joskus, esimerkiksi lapsen syntymisen myötä, saattaa käydä niin, että parisuhdeyhteys puolisoiden välillä alkaa heiketä. Lapsi tulee puolisoiden väliin ja alamme kaivata toisiamme. Joskus miehet kokevat jäävänsä sivuun lapsen ja äidin välisestä tunnesuhteesta. He eivät aina osaa kommunikoida tätä kaipausta yhteyteen puolisolleen, vaan pitävät sen sisällään. Tällaisessa tilanteessa olemme kovin alttiina ihastumisille. Ehdottaisin, että lähestyisit ihastumiskysymystä tästä näkökulmasta. Pohtisit sitä, mikä on se tila ja tarve mitä ihastuminen mahdollisesti täyttää.
Olisiko mahdollista, että lähestyisit vaimoasi yhteydenetsimismielessä? Kysyisit, mitä hänelle kuuluu. Sanoisit, että olet miettinyt teiltä ja sitä mitä teille parina kuuluu. Kertoisit, että ikävöit häntä. Kertoisit mitä sinä kaipaat ja kysyisit häneltä samaa.
Tällaisia asioita viestisi toi mieleeni. Toivotan sinulle hyvää jatkoa!
KYSYMYS: Nyt ois sellanen ongelma, että meillä suhteessa ei tuo kommunikointi pelaa tietyllä osa-alueella ja minä ja parempi puoliskokin tiedostetaan asia. Minä ilmeisesti enemmän, kuin hän, koska olen yleensä se joka eniten jää ymmälleen asioissa. Olemme siis kaukosuhteessa. Muuten suhde toimii hyvin, mutta tämä on meillä ongelmana vielä: Meillä kommunikoinnissa ongelmana on liian epäselvät keskustelut joissa jää osa asioista sanomatta tai kysymättä. Otan yhtenä esimerkkinä pari päivää sitten tapahtuneen:
Nainen kertoi kasaavansa grilliä ja tekevänsä puutöitä muun perheen kanssa ja kertoi tulevansa myöhemmin juttelemaan skypeen. Asiahan oli minulle täysin ok ja puuhastelin omia juttujani. Hän tuli sitten myöhemmin skypeen ja minä odotin jo, että pääsemme juttelemaan, mutta hän halusi tehdä vielä koulutehtävänsä (opiskelee siis vielä) ja äitienpäiväkortin mikä tietysti oli minulle täysin ok. Kun hän sai ne valmiiksi hänen piti mennä saunaan, mutta hän sanoi, että juttelemme sen jälkeen. No hänellä kestää siellä yleensä sen 30-40min ja odottelin häntä skypeen paikalle ja sitten hän laittoi, että katsoo hetken
televisiota samalla kun kuivattelee mikä myös tietysti oli minulle täysin ok. Odottelin semmoiset 20min ja sitten hän sanoi, että aikoo katsoa leffaa. Sitten hän sanoi, että ''Jos kerkeis sen leffan jälkeen jutella hetken ;)''. Tässä kohtaa minua alkoi harmistuttaa jo kun olin suurinpiirtein puolipäivää turhaan odotellut ja toinen lupaillut, että tulen ja sitten ei tulekkaan ja taas lupaa tulevansa ja taas ei tulekkaan. Tässä kohtaa ajattelin, että käy niin, että hän kun on sen leffan katsonut niin hän on niin väsynyt ettei jaksa jutella. Harmistuksissani näpäytin hänelle sitten ''Pitää katsoa kerkiänkö’'. Tähän hän kysyi ''Kuinka niin?'' ja vastasin, että ''Omia juttuja’'. Sanoin hänelle sitten, että minusta tuntuu, että olen turhaan odotellut ja, että ei ole kiva miten hän pompottaa minua noin, että ''tuun, en tuu, tuun, en tuu, tuun''-tyylillä. Siihen hän vastasi ettei tee niin tahallaan ja ei osannut muotoilla oikein tuota ''Jos kerkeis sen leffan jälkeen jutella hetken'' vaan hän tarkoitti, että kerkiää jutella ja muotoili sanavalintansa väärin. Sitten sieltä tuli avautuminen miten hän on tehnyt rankasti ulkona hommia ja listasi kaikki puutyöt, grillinkasaamiset, grillaamiset jne. Enhän minä tiennyt, kuin vain puutöistä ja grillin kasaamisesta joten en tiennyt hänellä olleen rankka päivä. Tässä kohtaa hän päätti ettei sitten tulekkaan puhumaan skypeen lainkaan. Yritin rauhoitella häntä, mutta ei siitä oikein mitään tullut ennen, kuin soitin hänelle ja puhuimme puhelimessa ja puhelimessakin hän oli todella vihainen (nainen on temperamenttinen ja kiihtyy nollasta sataan herkästi). Siinä tuli puheeksi mm. se leffan katsominen ja siinä tapahtui kummallakin kömmähdys: minä en tajunnut kysyä miten kauan se leffa kestää (kesti enää vain vähän aikaa) eikä hän tajunnut sanoa minulle kauanko se kestää joten oletin sen kestävän vielä pitkään minkä takia harmistuin ja pamautin sen näpäytyksen. Minä pyysin anteeksi sen jälkeen kun hän sanoi, että ''no olisit kysynyt''. Sitten sanoin tuosta telkun katsomisesta, että hän olisi voinut sanoa aiemmin, että aikoo katsoa leffaa vielä siihen perään niin hän sanoi ''kuivattelin ettei tarttis märis hiuksis istuu koneella''. Kysyin miksei hän sanonut minulle suoraan, että haluaa kuivatella niin kauan, että hiukset kuivuu. Vastaus oli: ''no sori kun en tajunnut''. Sitten hän kertoi kaiken rankasta päivästä ja minä vastasin etten tiennyt, että hänellä oli niin rankka päivä ja, että jos hän olisi kertonut minulle, että hänellä on niin rankka päivä ollut takana ja, että haluaa sen takiakin rauhassa katsella telkkaria ja leffaa niin olisi voinut vain sanoa minulle.
Onneksi sain hänet lopulta rauhoittumaan ja pääsimme kumpikin nukkumaan
hyvillä mielin.
Meillä on siis ongelma tiivistettynä: asioista jää osa kertomatta (naisella yleensä ja joskus myös minullakin, mutta harvemmin), kumpikin tekee oletuksia vajaan kertomuksen pohjalta (naiselta jää selventämättä asiat kuten tuo kauan leffa kestää ja minäkään en aina tajua kysyä asioista) ja sitten kun tilanne alkaa jo muuttua riidaksi niin sitten vasta paljastuu kaikki vaikuttavat asiat ja nainen yleensä jättää viimetippaan sen, että kertoo suunnitelmien muuttumisen. Ollaan keskusteltu tästä ongelmasta kahdenkesken, mutta tuntuu, että minä ainoastaan otan oppia. Osittain tuo naisen temperamenttikin haittaa kommunikointia, koska silloin hän ei millään meinaa suostua puhumaan asioista. Samoin hän aika usein kieltää sen, että on vihainen, mutta minä tunnistan kyllä hänen äänestään, puheistaan, kirjoitustyylistään ja myös eleistään milloin hän on vihainen ja lopulta sitten suostuu puhumaan. Miten voisimme parantaa kommunikointiamme, että välttyisimme tämmöisiltä väärinymmärryksiltä ja niin, että saisin tuon toisenkin huomaamaan, että pitää vielä petrata kommunikointiamme?
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kysymyksesi liittyy kommunikointiin ja siihen liittyviin ongelmiin. Jotenkin tuntuu siltä, että nämä kysymykset yleistyvät, vaikka periaatteessa meillä on enemmän väyliä ja mahdollisuuksia kommunikaatiolle, kuin koskaan ennemmin. Käsitin, että te elätte tällä hetkellä etäsuhteessa ja olette luoneet tavan keskustella ja olla yhteydessä päivittäin esimerkiksi Skypen avulla.
Vaikka Skypessä kommunikoidaankin kasvokkain, on se silti aina eri asia, kuin samassa tilassa oleva kommunikointi. Kun ihminen on läsnä, hänen koko olemuksensa kommunikoi, myös hiljaisuus, eleet, kosketus, liikkeet. Osa informaatiosta tulee tätä kautta, emme ole yksin sanojen tai sävyjen varassa. Vielä suurempi tulkitsemisvaara on tietenkin silloin, kun käydään vuoropuhelua tekstiviestein.
Toinen ongelma on se, että yleensä kommunikoimme tai käymme vuoropuhelua aika luontevasti, ilman aikatauluja tai asettautumista varsinaiseen keskusteluun. Kertaamme päivän kuulumisia, samalla muutakin tehden. Kommunikaatio, kotityöt, syöminen ja muut lomittuvat yleiseen olemiseen. Sovittu kohtaaminen Skypen kautta, vaatii aina asettumista kommunikatiiviseen tilaan, tyyliin "nyt keskustellaan". Joskus käy niin, ettei jaksa asettua siihen tilaan. Tähän saattaa olla monia syitä, yleisempänä varmaan väsymys.
Esimerkissä kerrot tavallaan siitä kuinka kommunikoinnin esteeksi tulee joukko sattumanvaraisia arkipäivän toimintoja ja asioita joita kumppanisi tekee. Samalla sinä olet jo "asettautunut odottamisen tilaan" ja tietenkin turhaudut kun kommunikointi lykkääntyy. Kun sitten lopulta asetutte keskustelemaan, on kuormitus jo valmiina. Hän saattaa tuntea syyllisyyttä siitä, että on pitkittänyt yhteisen hetken aloittamista, tai hän saattaa kokea, että sinä syyllistät tai hoputat häntä. Sinä toisaalta saatat tuntea olosi syrjäytetyksi ja vähemmän tärkeäksi. Ainekset riitaan ja väärinymmärrykseen on kylvetty. Seuraa kiukuttelua, syyttelyä, tulkintaa ja kinaa, josta seuraa taas purkamista ja rauhoittelua. Vaikka käytte molemmat tyytyväisenä ja rauhoittuneena nukkumaan, olette kumpikin tavallaan riidelleet "tyhjästä". jonka purkamiseen ja tilanteen rauhoittamiseen taas kuuluu aikaa.
Olisi varmaan puolin ja toisin hyvä olla sopimus, ettei jokaisena päivänä tarvitse keskustella sen kummemmin, joskus riittää viesti siitä, että toinen on olemassa ja voi hyvin. Sitä hedelmällisempää on sitten keskustella enemmän kun molemmat haluavat sitä ja tuntevat siihen tarvetta.
Mainitset tyttöystäväsi temperamenttisuuden; sekin on totta, että temperamenttierot vaikuttavat kommunikointiin. Jos ihminen kiihtyy helposti, "nollasta sataan", niin kuin kerrot, on turha yrittää puhua hänelle tunnekuohun aikana. Anna hänen rauhoittua rauhassa, ja keskustele vasta myöhemmin. Kerrot myös, että sinulla on tunne, että vain sinä otat opiksesi riitatilanteissa. Ehkä te opitte eri lailla, eri tahdissa. Anna hänelle aikaa.
Varsinkin etäsuhteessa olisi tärkeää, että pystyy pitämään toisen mielessä ja tuntemaan turvaa ja rauhaa. En tiedä, missä vaiheessa suhteenne on. Oletteko juuri tavanneita? Juuri rakastuneita? Vai onko suhteenne jo vakiintunut, oletteko molemmat levollisella mielellä sen suhteen? Jos teillä on kyllin turvallinen ja luottavainen suhde , ei tarvitse aina niin paljon konkreettista yhteyttä. Äsken mainitsemani kuittaus voi riittää toiselle kertomaan: "olet tärkeä ja olen ajatellut sinua".
Kerrot hienosti kysymyksesi lopussa siitä, miten tärkeää hyvä kommunikaatio on sinulle ja , että haluaisit sen yhä kehittyvän välillänne. Se on hieno tavoite, mutta vaatii paljon aikaa. Se myös varmasti helpottuu, kun voitte olla enemmän "oikeassa" yhteydessä, sellaiseen johon puhuvan pään lisäksi liittyy koko ihminen, hiljaisuus ja hengityskin. Ihminen puhuu niin monilla tavoillakin, kuin vain sanoilla.
Kannattaa myös muistaa, että ihmisten välinen vuoropuhelu on aina altis väärinymmärryksille ja virhetulkinnoille. Ajan myötä oppii ymmärtämään, mitkä asiat ovat riidan ja kinastelua arvoisia ja minkälaisten asioiden kannattaa vain antaa mennä ohitse. Kaikkeen ei voi tarttua ja jumiutua. Ja oleellista on myös se, ettei riidassa ole voittajia ja häviäjiä, eikä oleellista ole aina sekään, kumpi oli oikeassa.
KYSYMYS: Voivatko omaa tilaa vaativa introvertti ja läheisriippuvainen ekstrovertti muodostaa pidemmän päälle kestävän parisuhteen?
Taustaa:
Olen n. kolmekymppinen nainen, mieheni on viitisen vuotta vanhempi. Olemme seurustelleet 4,5 vuotta, ja suurimman osan siitä myös asuneet yhdessä. Meillä on kaksi yhteistä lasta, 3,5- ja 2-vuotiaat. Päällisin puolin kaikki on oikein kivasti: lapset ovat ihania ja kilttejä, kaikin puolin melko helppoja lapsia; Taloudellisesti pärjäämme, joskin aika tiukkaa on ja kauheasti ei mitään ylimääräistä ostella; Tulemme erinomaisesti toimeen toistemme vanhempien ja muun lähisuvun kanssa, tukiverkkomme on vankka ja olemme muutenkin paljon tekemisissä molempien sukujen kanssa; Meillä on samanlaisia toiveita tulevaisuuden suhteen, ja jaamme saman arvomaailman (ainakin suurimmalti osin).
Silti tuntuu että olemme vähän väliä eron partaalla. Tai ainakin minä olen. Riitelemme jatkuvasti. Niin pienistä kuin isoistakin asioista: lasten kasvatuksesta, rahasta, ajankäytöstä, töistä, kotitöistä, milloin mistäkin. Miehellä on myös tapana kaivella vanhoja. Jos kritisoin hänen käytöstään jossain tilanteessa, hän vetää esiin jonkun vuosia vanhan tapauksen jossa minä käyttäydyin huonosti, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä nykyisen tilanteen kanssa. Hän vatvoo eritoten muutamia tiettyjä vanhoja tilanteita kerta toisensa jälkeen, vaikka ne on jo monesti käyty läpi.
Mieheni ei halua erota. Hän on hyvin perhekeskeinen, ja on jo kerran eronnut, eikä halua toistaa sitä kauheutta enää koskaan. Hän on jokseenkin läheisriippuvainen, eikä oikein osaa olla yksinään. Hänellä on myös heikko itsetunto, ja hän kaipaa tukea ja oman arvonsa pönkitystä tunteakseen olonsa hyväksi.
Minä sen sijaan olen paljon itsenäisempi, arvostan omaa aikaa ja tilaa, ja viihdyn parhaiten yksin omin ajatuksineni. Toki viihdyn erinomaisesti lasteni kanssa ja miehenkin, mutta kaipaan kuitenkin säännöllisesti "nollausta", jolloin saisin vaan olla rauhassa yksin. Sitä mieheni ei voi ymmärtää, vaan ottaa sen lähinnä loukkauksena häntä kohtaan, etten halua viettää päivieni ainoita lapsi- ja työvapaita hetkiäni hänen seurassaan. En myöskään kaipaa pönkitystä ja kehuja, vaan arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Osaan kuitenkin olla myös itsekriittinen, ja käyn sisäistä keskustelua itseni kanssa jatkuvasti.
Mieheni on koti-isänä, ja itse teen osa-aikatöitä (joka päivä n 5-6h). Silti tuntuu, että minä hoidan lapsia vähintään yhtä paljon kuin mies. Hoidan lapsia aamut, koska mies nukkuu joka aamu pitkään. Illallakin osallistun lasten juttuihin vähintään yhtä paljon kuin mieskin. Ja monesti teen ruoan, kun tulen töistä. Mies ei juuri puuhaile lasten kanssa päivisin, ei käy puistoissa tai askartele tai leiki. Pitää kyllä hengissä, tarjoaa jonkun välipalan jossain välissä, mutta pitkälti lapset puuhaavat omiaan kun mies on tietokoneella tai tekee muita omia juttujaan.
Mies ei tee kotitöitäkään juuri koskaan, joten koti on sekainen ja likainen. Mies vetoaa jatkuvasti siihen, ettei hän jaksa hoitaa lapsia ja kotia, kun ei saa minulta positiivista huomiota. Minä taas yritän kerta toisensa jälkeen jankuttaa hänelle, että minulla ei mitenkään voi riittää enää energia hänen huomioimiseen, jos saan hoitaa lapset, käydä töissä, siihen päälle vielä hoitaa lapsia lisää ja tehdä kotitöitä. Tätä samaa pyörää pyöritämme ympäri ämpäri. Kumman pitäisi muuttua ensin?
Minulle läheisyys ja kauniiden sanojen jakaminen on hyvin vierasta, enkä oikein osaa sellaista käytöstä edes kaivata. Lapsia kyllä halaan, pussaan ja kehun tuon tuostakin, mies sen sijaan ei. Sekin on aika käsittämätöntä, että hän peräänkuuluttaa minulta sellaista kohtelua jota kuitenkaan ei itse toteuta niitä kohtaan jotka sitä häneltä todella tarvitsisivat. En pysty ymmärtämään hänen prioriteettejaan. Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde? Omasta mielestäni lapset ovat etusijalla. Heitä pitää kohdella hyvin, vaikka parisuhteessa olisi ongelmia. Mieheni sen sijaan jatkuvasti peilaa parisuhteen ongelmat lapsiin - jos minä olen kettumainen ja kylmä hänelle, hän on kettumainen ja kylmä lapsille. Ja sekös vaan pahentaa meidän välejä.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Voimmeko oppia jonkin kultaisen keskitien, jossa minä saisin oman aikani ja mies saisi tarvitsemansa huomion? Mistä olisi hyvä aloittaa?
Introvertti-86
Kerroit että päällisin puolin perheenne elämä on ”oikein kivasti”. Luettelet paljon hyviä asioita jotka ovat kunnossa, jotka tukevat parisuhdettanne ja perhettänne sekä ovat merkittäviä voimavaroja elämässänne. Silti olette vähän väliä eron partaalla.
Kerrot että miehesi ei halua erota. Itse kuulostat miettivän, onko teillä edellytyksiä jatkaa pidemmällä tähtäimellä. Luin viestistäsi että mietit ainakin ajoittain eroa. Yksi syy on riitaisuus. Toisena syynä luen viestistä kokemuksesi siitä, että olette erilaisia. Näet itsessäsi piirteitä omaa tilaa kaipaavasta introvertistä ja puolisossasi läheisriippuvaisen ekstrovertin piirteitä. – Toisaalta teillä on myös hyvin paljon yhdistäviä tekijöitä, lähtien arvomaailmasta ja tulevaisuuden toiveista.
Kirjeesi alussa esittämääsi kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Jokainen parisuhde on ainutlaatuinen, samoin jokainen parisuhteessa oleva on erilainen kuin toinen osapuoli. Parisuhteessa persoonien väliset erot tuntuvat vuosien mittaan monesti korostuvan. Mikä teidät sai alun perin yhteen? Mikä teitä yhdistää tänään?
Kirjeesi lopussa, ihan sivulauseessa, hahmotteletkin jo omaa vastausta alun kysymykseesi. Siirryt siinä persoonallisuuserojen määrittelystä pohtimaan tarpeitanne: miten kummankin tarpeet tulisivat tyydytetyksi? Mitä keinoja löytäisitte siihen, ettei kumpikaan kokisi toisen toiveita taakkana tai hylkäämisenä. Voisiko näitä keinoja etsiä vuorovaikutuksestanne käsin, jota kirjeessäsi vähän avasitkin. Miten voisitte puhua tarpeistanne niin ettei toinen ahdistuisi, syyllistyisi tai pahastuisi? Miten voisitte auttaa toisianne ymmärtämään itseänne?
Kun puhutaan tarpeista ja niihin vastaamisesta, ei ajatus ole, että tekisitte vaihtokauppaa: ”jos sinä ensin teet näin, teen minä puolestani näin”. Hedelmällisempää on, jos kumpikin asennoituu suhteessa toiseen kuin parisuhteen alussa usein sen kummemmin miettimättä tehdään: ”haluan tehdä sinulle hyvää, koska olet minulle tärkeä” – ei siis vastapalveluksen toivossa. Näin toimien seuraukset voivat olla yllättäviäkin. Mutta: tarvitaan molempien tahtoa lähteä etsimään yhteistä hyvää. Olennaista on että keskustelette avoimesti, uskallatte puhua tarpeistanne ja toiveistanne toiseen luottaen ja kuuntelette arvostaen toistenne syvimpiä tunteita ja toiveita. Tämä on helppo sanoa, mutta sen mukaisesti onkin vaikeampi toimia!
Sitäkin vielä mietin, että onko teillä tietynlainen epäsuhta ihmiskontaktien suhteen: onko niin että miehesi on päivän kotona ja kaipaa siksi iltaisin aikuiskontaktia ja sinä taas haluat palautua päivän kuormista (kenties monista kohtaamisista ihmisten kanssa)? Toisaalta kyllä kerrot että olette tiiviisti tekemisissä molempien sukujen kanssa. Voisiko tätä kautta kuitenkin löytyä jotain uutta keskusteluihinne?
Kysyit vielä: ”Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde?” Tähänkään en voi antaa yhtä vastausta. Lapselle vanhemmat ovat elintärkeitä. Ilman hoitoa lapset eivät tule toimeen. Lapsi on suojaton ja tarvitsee siksi aikuisen hoivaa, turvaa, läsnäoloa, lohdutusta, hyväksyntää, tukea ja ennen kaikkea rakkautta. Näin ajatellen lapsi kyllä menee ehdottomasti edelle. Mutta parisuhdekaan ei kukoista ilman hoitoa. Jos se unohdetaan eikä sille annetaan aikaa eikä sen eteen tehdä ajoittain työtäkin, se kuihtuu.
Toivottavasti osasin antaa joitakin ajatuksenpoikasia, joiden avulla selviäisitte eteenpäin. Parisuhde on eräänlainen prosessi, joka kaipaa paitsi huolenpitoa, myös ajoittaista pysähtymistä ja sen katsastamista missä mennään. Olisi hienoa jos voisitte käydä yhdessä vaikkapa perheasiain neuvottelukeskuksessa: ulkopuolisen näkökulman avulla voi saada nopeastikin isojakin muutoksia aikaan!
Kuten totesitkin, teillä on elämä monessa mielessä hyvin. Toivon siis teille hyviä ja onnellisia aikoja myös parisuhteessanne!
KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa 22v., yhdessä kaikkineen 27v. Olemme selvinneet vaikeista asioista, lapsettomuushoitoineen. Oman talon rakentaminen, pääasiassa itse tehden. Olimme todella rakastuneita ja oli sellainen me henki. Nyt viimeiset vuodet olleet vaikeita. Huomasin muutokset mieheni täytettyä 50v (5v. sitten).
Muuttui välinpitämättömäksi, ei huomioi minua mitenkään, mitään hyvää sanaa en ole moneen vuoteen saanut, ei juuri puhu, jos puhuu on äkäinen ääni, kohauttelee olkapäitään kun juttelen, "en tiedä" yleisin vastaus kuin teini-ikäisillä konsanaan. Ei ole kiinnostunut mistään asioistani ja tuntuu että on halunnut välimatkaa myös ystäviimme, toki omat kaverit tärkeitä. Halaukset suukot vähentyneet, ei aloitetta koskaan hänen puoleltaan. Kertoo tapahtumista ystäville minä muodossa, vaikka yhdessä niitä olimme tehneet. Yhden kerran väläytti että on kyllästynyt ja haluaa vapautta. Sitä hänellä toki mielestäni on keskiverto miestä enemmän.
Yritin keskustella tilanteesta useampaankin kertaan, mutta hän ei ollut halukas. Ja itsekin tein väärin kun koetin vaan sopeutua ja odottaa aikaa parermpaa ja muutosta ja sopivaa hetkeä.
Tässä äsken mieheni oli työpaikan risteilyllä ja ei laittanut yhtään viestiä minulle, sanoi että ei joka kohdassa laivalla onnistunutkaan.
Sitten itse tein teon jota en aimmin ole koskaan tehnyt, eli luin kännykän viestejä ja siellähän näkyi että ko. risteilyltä oli viestitetty ueita kertoja toiselle naiselle ja loppuviimein tuli ilmi että hänellä on ollut viestittelysuhde tämän toisen naisen kanssa tietämäni mukaan ainakin 2 1/2 vuoden ajan. Lounastreffejä, kahvilla käyntejä, aamulenkkejä viestistä paljastui. Ystävänpäiväyllätystä ym mitä itse en enää alkuvuosien jälkeen ole saanut.
Kiven kovaan hän vannoo että se on pelkkää ystävyyttä ja lukemani viestit eivät kyllä mitenkään lemmekkäitä olleet, asiapohjaisia.
Minua loukkaa tämä todella paljon,Yhteisiltä lomiltamme on viestitetty ja tarjottu tuliaisia tuomaan. Ja kun olen mennyt aikaisemmin nukkumaan, on viestit kulkeneet. tästä pettämisestä syntyi keskustelu ja hän oli vahvasti eron kannalla kun haluaa muutosta ja vapautta. Mitään romanttisia ajatuksia ei kuulemma tämän naisen suhteen hänellä ole, ei halauksia ja suukkoja kuulemma, voiko olla totta?? Olen itse kuitenkin sillä kannalla että kun ja jos mitään isompaa ei ole tapahtunut, niin ei pitkää suhdetta ja yhteistä kotia noin vaan kannata rikkoa, vaan yrittää työstää meidän suhdetta parempaan, uuteen alkuun. Tahtotilasta kysymys, itsellä sitä on, mutta onko miehellä?
Nyt ollaan miettimässä jatkoa, että yritetään paikata liittoamme, mietitään mihin toivotaan parannusta ja työstetään sitä. Haluaisin pariterapiaan, mutta hän ei ole halukas, ei koe siitä hyötyä olevan. Laitoin kuitnekin meidät jonoon perheasiain neuvotteluun, syksylle mahd. tilannekartoitus tulisi, jos saisin siiheksi pään kääntymään.
Laitoin kuitenkin ehdoksi että tämä ystävyyssuhde pitää katkaista ja hän kokee sen vaikeana, ei ole pystynyt päättämään asiaa. Kolmannen osapuolen vaikutus ei kuitenkaan yhteistä asiaamme mielestäni edistä. Jos tämä todella on pelkkää ystävyyttä, voinko vaatia että se on loputtava? Koen kuitenkin sen uhkana ja nöyryytystä kun selkäni takana salakähmäisesti on näin toimittu. Olen ollut ihan rikki tämän asian kanssa. Miten olisi viisasta toimia ja menetellä, päässä vaan pyörii että mitä todella se suhde on ja kuinka kauan kestänyt oikeasti.
Neuvoja tarvitaan.
VASTAUS: Kerroit viestissäsi että olette olleet puolisosi kanssa yhdessä kohta jo kolmekymmentä vuotta. Viimeiset viisi vuotta olet kokenut vaikeiksi miehesi etääntymisen takia. Sanoit miehesi myös sanoneen joskus, että ”on kyllästynyt ja kaipaa vapautta”. Kerroit vielä että äskettäin paljastui että puolisollasi on ollut toinen nainen, mutta että tuo suhde on puolisosi mukaan puhdasta ystävyyttä. Tämä on kuitenkin satuttanut sinua kovasti ja olet ”ihan rikki”.
On hienoa että olet hakenut apua perheasiain neuvottelukeskuksesta! Toivottavasti myös miehesi osaa ottaa sitä vastaan sulateltuaan asiaa.
Mietit mikä mahtaa olla puolisosi ja hänen naisystävänsä välisen suhteen todellinen laita. Onko se vain ystävyyttä vai sisältyykö siihen muutakin – kyselet siis itseltäsi voitko luottaa puolisoosi. On toki hyvinkin mahdollista, että kyseessä vain henkisen tason ystävyys. Oli asia niin tai näin, totta on kuitenkin se, että se on loukannut sinua ja koet sen uhkana ja salakähmäisyydessään nöyryyttävänä: kun puhutaan pettämisestä, on kuunneltava satutetun osapuolen kokemusta. Yksi kokee uskottomuutena asian, joka toiselle ei sitä ole. Sinä olet kokenut miehesi ystävyyden toiseen naiseen pettämisenä ja uhkana. Se että miehesi on etääntynyt sinusta eikä osoita huomiotaan sinulle, ei lainkaan lievennä tuota pelkoa ja epäluottamusta. Luottamus rakentuu avoimuudesta: minusta olisi hyvä jos voisitte puhua asiasta ja sen herättämistä tunteista avoimesti niin että sinua satuttanut asia ei jäisi hiertämään välejänne. Onko miehesi valmis siihen? Kipeistä asioista puhuminen ei ole helppoa. Ehkä se olisi turvallisempaa kolmannen osapuolen, vaikkapa perheneuvojan läsnä ollessa?
Jäin miettimään myös sitä, että kerroit huomanneesi muutokset 5 vuotta sitten. Ymmärränkö oikein että muutos ei ole tapahtunut vähitellen, vaan sille on jossain määrin määriteltävissä ajankohta? Onko silloin tapahtunut jotain? Oliko teidän elämässänne muutoksia? Kokiko puolisosi tuolloin itsessään muutoksia henkisellä tai fyysisellä tasolla? Mitä luulet, olisiko teidän vielä mahdollista keskustella tästä sinun huomaamastasi viiden vuoden takaisesta muutoksesta?
Teillä on pitkä yhteinen menneisyys. Yhteisen tulevaisuuden edellytyksenä on molempien halu jatkaa yhdessä. Hyvän parisuhteen kulmakiviä on myös toimiva vuorovaikutus. Molemmilta tarvitaan rohkeutta ja luottamusta, että toiselle avautuminen olisi mahdollista. Kipeiden asioiden käsittely turvallisesti ja toista arvostava kuunteleminen tuovat parisuhteen osapuolia lähemmäs toisiaan. Luottamuksen rakentuminen vaatii joskus aikaa ja sinnikästä työtä.
Toivon teille voimavaroja, rohkeutta ja kärsivällisyyttä etsiessänne uutta yhteyttä välillenne!
KYSYMYS: Tämä kysymys ei koske parisuhdetta, mutta liittyy sen ympärille kuitenkin.
Minulla on uusi poikaystävä ja kaksi lasta sekä uudella poikaystävällä on kaksi lasta. Hänen poikansa vierailee isänsä luona säännöllisesti. Tytär harvemmin. Minun lapseni taas tapaavat isiään harvoin (heillä on eri isät).
Kuinka autan uudessa elämäntilanteessa lapsiani sopeutumaan? Nyt näyttää siltä, että ihan ok menee, mutta pieniä sopeutumisvaikeuksia taitaa olla. Poikani ja hänen poikansa ovat samanikäisiä ja samassa koulussa ja sikäli helppoa muodostaa kaverisuhde. Pojat ovat 8-vuotiaita. Tyttäreni on 4v. Hänen tyttärensä taas 12v. Tyttäreni on kuitenkin tottunut liikkumaan veljensä ja hänen kaveriensa kanssa poikaporukassa. Tyttäreni on kuitenkin tottunut myös saamaan sen enimmän huomion puoleensa ja nyt olen tietysti huomioinut myös uutta kumppania aika tavalla läheisissä merkeissä.
Eikö uusioperhekuviossa ole eri vaiheita? Ensialkuun ns. kuherruskuukausi ja sitten mahdollisesti taantumavaihe jne. Yhteen emme heti ainakaan ole muuttamassa, mutta käsittääkseni tapaamme jatkossakin usein. Nyt olemme naapureita, mutta hän on myymässä asuntoaan ja muuttamassa muutaman kilometrin päähän.
Haluaisin saada tämän kuvion toimimaan kunnolla ja mahdollisimman pienillä haavoilla puolin ja toisin.
Kiitos vastauksesta jo etukäteen.
VASTAUS: Kerrot kirjeessäsi omasta ja lastesi uudesta elämänvaiheesta ja mahdollisesta uusperheen muodostumisesta. Mietit millä tavalla tukisit lapsiasi ja poikaystäväsi lapsia niin että asiat sujuisivat ”mahdollisimman pienillä haavoilla”. Ymmärsin siis että haluat varautua ja valmistautua etukäteen mahdollisiin hankauskohtiin ja haasteisiin.
Uusperheen arjen haasteet ovat moninaiset. Uusperheessä on monta jäsentä ja lapsia on monenikäisiä. Osa asuu koko ajan yhteisessä kodissa, osa asuu välillä muualla. Välillä talo on täynnä väkeä, välillä on hiljaisempaa. Kun ihmisiä on paljon, myös näkökulmia ja kokemusmaailmoja on paljon. Jokainen tulee uusperheeseen myös omine tunteineen, toiveineen ja pettymyksineen. Ketään ei saisi unohtaa – ei aikuisten kokemusta mutta ennen kaikkea ei lapsia.
Lähtökohtana on siis hyvä muistaa se, että jokainen perheen jäsen tuo mukanaan ihan oman näkökulmansa, kokemusmaailmansa ja tunteensa. Ne vaikuttavat uusperheen päivittäisissä kohtaamisissa ja se on hyvä tiedostaa. Toisaalta tämäkään ei ole vain haaste, vaan myös rikkautta ja – tohtisin jopa sanoa – upea lahja.
Mietit että poikasi ja poikaystäväsi poika ehkä löytävät helpommin toveruuden monien yhdistävien tekijöiden ansiosta. Tyttärenne taas ovat varsin eri-ikäisiä, ja mietit miten oma tyttäresi sopeutuu uuteen tilanteeseen, jossa ei ole huomion keskipisteenä. Yksiselitteisiä vastauksia en pysty tässä antamaan, voin vain pohtia yleisemmin ja esittää sinulle kysymyksiä pohdittavaksi. Läsnäolo, puhuminen ja huomion antaminen tukevat uuteen tilanteeseen sopeutumista. Kaikki ovat yksilöitä – miten voisi tukea kunkin keskinäisen suhteen kehittymistä? Miten saada heidät kokemaan myönteisellä tavalla sisaruutta? Onko esimerkiksi mitään edes pienen pientä puuhaa tai hetkeä, jossa leikki-ikäinen ja murrosikäinen voisivat kokea keskinäistä yhteyttä? Ei välttämättä helppo tavoite, mutta onnistumisen hetki on varmasti kaikille palkitseva!
Uusperheessä molempien vanhempien on panostettava uuden, yhteisen perheen hyvinvointiin. Tavoitteenahan on oma perhe omine pelisääntöineen, joihin kaikki sitoutuvat. Se, miten on toimittu aiemmassa perheessä, ei välttämättä enää toimi uudessa perheessä. Yhteisöllisyyden, sen ”meidän perhe”-kokemuksen syntymiseksi tarvitaan yhteisiä koko perheen hetkiä ja elämyksiä: niistä muodostuvat yhteiset muistot, jotka puolestaan luovat yhteisyyden tunnetta.
Puhuit uusperheen eri vaiheista. Jokainen perhe on erilainen ja yksilöllinen. Jonkinlaisia kehityskulkuja ja vaiheita uusperheissä voidaan kuitenkin tunnistaa. [url=www.supli.fi]Suomen uusperheiden liiton[/url] sivuilta saat asiasta tarkempaa tutkimustietoa. Sieltä löydät myös muun muassa artikkeleita aiheesta sekä tietoa uusperheellisille kohdennetuista luennoista, parisuhdekursseista, tapahtumista ja vertaisryhmistä.
Teillä on monta ihmistä, jotka ovat uuden äärellä. On monta uutta ihmistä, johon tutustua ja joihin luoda suhde. Haasteita siis toki on, mutta myös rikkautta. Kun panostatte suhteeseenne ja perheeseenne, uskon että teillä tulee olemaan vielä paljon onnellisia hetkiä yhdessä läheistenne kanssa!
KYSYMYS: Tapasin v. 2014 alussa miehen jonka kanssa käytännössä alettiin seurustelemaan aivan samantien. Olimme molemmat jo yli 30-vuotiaita, ja "villit vuodet" takana. Itse olin eronnut muutama vuosi aiemmin erittäin vaikeasta, väkivaltaisesta, alistavasta suhteesta jossa mies lisäksi vielä petti, suhteessa sinnittelin edellämainituista huolimatta melkein 7 vuotta. Vieläkään tuo exäni ei ole lopettanut piinaamistani, vaikka on itse jo uudessa suhteessa.
Ihastuin tosi tulisesti tähän uuteen mieheen. Hän on huomaavainen, kiltti, aito, avoin, tunteellinen; kaikkea mitä exäni ei ollut. Hän teki heti selväksi että haluaa tulevaisuuden kanssani ja alkoi puhua nopeasti yhteenmuutosta ja yhteisen asunnon ostosta. Koin tämän hiukan ahdistavana, mutta myönnyin silllä mies oli niin ihana kaikin puolin (ja on siis edelleen). Mies ei painostanut varsinaisesti mutta vei asioita eteenpäin niin että muutimme pian yhteen, vain n. 8 kk ensitapaamisen jälkeen. Kuten kerroin, minua alistettiin ja määräiltiin vahvasti aiemmassa parisuhteessa joten en ehkä osannut riittävästi tuoda omia pelkojani esille vaan annoin miehen toiveiden määrätä.
Ostimme talon joka on aivan ihana ja mieskin osoittautunut kokoajan paremmaksi. Emme riitele ja mies huomioi minua. Mutta ahdistukseni on aivan suunnaton: Minua ärsyttää (on ärsyttänyt jo monta kk) lähes kaikki miehen ominaisuudet. Seksi on lopahtanut, koska minua ei vaan enää kiinnosta. Ne piirteet joissa mieheen ihastuin alunperin, tuntuvat todella ärsyttäviltä. Mies haluaa olla kanssani kokoajan, koska sanoo että nauttii seurastani niin paljon. Itse kaipaisin vapautta ja itsenäisyyttä, mutta kun olen koittanut asiasta varovasti puhua (olen todella huono puhumaan tunteistani koska exän kanssa tuli turpaan automaattisesti jos oli erimieltä) jolloin tuntuu että mies menee ihan lukkoon ja alkaa syyttää itseään. Mustasukkaisuutta en miehessä ole tavannut aiemmin, paitsi nyt: Hämmästyin kun tulevana viikonloppuna miehellä on menoa ja minä sanoin lähteväni tapaamaan ystäviäni, hän innokkaasti yritti ympäripuhua minua etten lähtisi. Ehkä etäisyyteni on saanut hänen hälyytyskellot soimaan).
En haluaisi luopua miehestä, haluaisin olla hänelle hyvä ja haluaisin tietää miten ihmeessä pääsisin eroon näistä naurettavista ahdistuksen piirteistä, eihän ole mitään järkeä ahdistua ja ärsyyntyä toisen kävelytyylistä, puhetyylistä, tavasta vastata jopa puhelimeen (!).
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Sitä lukiessani ajattelin, että olet ihan itsekin päässyt kiinni niihin tekijöihin jotka vaikuttavat sinuun ja tämänhetkiseen suhteeseenne.
Kerrot että taustassasi on vaikea, väkivaltainen, alistava suhde, joka osin muistuttaa vieläkin itsestään. Nykyisen miehesi kanssa muutitte nopeasti yhteen, hänen toivomuksestaan. Sanot, että et osannut tuoda esille omia pelkojasi, vaan annoit tämänkin miehen toiveiden määrätä.
Nyt elät parisuhteessa, jossa kuvaat miestäsi monin hyvin adjektiivein. Kuitenkin, kaikesta hyvästä huolimatta, olet suunnattoman ahdistunut, ja ärsyyntynyt mieheesi.
Kerrot, että ette riitele. Kuitenkin sanot, että lähes kaikki miehessä ärsyttää sinua. Hän haluaa olla kanssasi koko ajan ja sinä kaipaisit vapautta ja itsenäisyyttä. Hän yritti ylipuhua sinua olemaan menemättä tapaamaan ystäviäsi vaikka hänellä itsellään oli menoa. Viestistäsi kuulen ärtymyksesi ja sen, että olet eri mieltä hänen kanssaan mielessäsi. Mutta etkö tuo tätä ärtymystäsi esille hänelle? Jos et, niin miksi et? Mitä pelkäät tapahtuvat jos toisit sen esille, riitelisit? Olisiko se mahdollista tässä suhteessa? Tietääkö hän edes, että olet eri mieltä ja ärsyyntynyt? Onko niin, että kaikki ärtymys, viha kasaantuu sisällesi ja hän näkee vain vetäytymisesi ja hän reagoi siihen?
Minulle tuli viestistäsi mieleeni surullinen mielikuva kultaisesta häkistä. Elät taas eräällä tavalla vangittuna, nyt vain toisenlaisissa puitteissa. En tiedä kuka tämän häkin on rakentanut. Ehkä te kaksi yhdessä. Olennaista tässä kohtaa on se, voiko tuon häkin purkaa? Mitä se tarkoittaisi kummallekin teistä ja miten se tehdään?
Rakkaus ja halu voivat elää vain silloin kun parisuhteessa on riittävästi vapautta. Ilman vapautta ne vähitellen tukehtuvat ja kuolevat. Niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin, niin ärtymys ja viha eivät välttämättä ole huonoja asioita parisuhteessa. Monissa parisuhteissa, joissa ei lainkaan riidellä on ongelmia mm. seksin kanssa. Sanot, että olet huono puhumaan tunteistasi koska aiemmassa suhteessa tuli aina turpaan. Kerrot nykyisessä suhteessasi miehesi menevän lukkoon ja alkavan syyttää itseään. Kumpikin tarkoittaa viime kädessä samaa eli sitä, että sinä alistat omat tarpeesi muiden tarpeille, omalla kustannuksellasi. Jos ihmisen ei ole mahdollista puolustaa omia tarpeitaan, on vaarassa, että hän vähitellen masentuu ja/tai katkeroituu.
Sanot viestisi lopussa, että et halua luopua miehestäsi, haluaisit olla hänelle hyvä. Minä ohjaisin sinua etsimään, tekemään ja puolustamaan niitä asioita, joita sinä haluat. Olemaan itsellesi hyvä. Olet useiden vuosien ajan, mahdollisesti jopa jo lapsuudessasi, tottunut laittamaan omia tarpeitasi sivuun Siksi ehdotan, että etsit itsellesi jonkun ihmisen, esimerkiksi Kirkon perheneuvonnasta, joka voisi auttaa sinua löytämään omaa ääntäsi. Kun sinä alat löytää omaa ääntäsi, miehesi joutuu väistämättä tutustumaan uuteen puoleen sinussa. Se edellyttää sitä, että myös hän joutuu tutkimaan itseään ja omaa tapaansa olla suhteessa. Parhaimmillaan tästä prosessista kuitenkin seuraa uudenlainen parisuhde jossa kummakin on hyvä olla.
Kaikkea hyvää Sinulle toivottaen perheneuvoja Helena
