KYSYMYS: Olen ollut yli viisi vuotta parisuhteessa. Aloimme seurustelemaan, kun minä olin vielä teini, joten käsitykseni ihmissuhteista oli vasta kasvamassa. En nähnyt silloin hälytysmerkkejä. Sairaalloinen mustasukkaisuus, kyttääminen, yms. Aloin kokea, että tein oikeasti väärin, jos näin ystäviä tai tein ylipäätänsä jotakin ilman häntä. Pyytelin jatkuvasti anteeksi. Ryhdyin välttelemään tällaisiä tilanteita. Hän itse harrastaa paljon, joten olin yksin paljon.Tästä masennuin.
Nyt olen työstänyt näitä asioita ja käynyt niitä läpi. Olen muut elämän osa-alueet saanut kuntoon, paitsi parisuhteen. Olen muuten tyytyväinen. Mutta koen edelleen parisuhteen todella hallitsevaksi. Edelleen tuntuu, että kaikkiin menoihin pitäisi pyytää lupa yms. Välillä tuntuu, että tukehdun. Hänen kanssaan on mahdoton keskutella. Hän ei myönnä mustasukkaisuuttaan eikä näe ongelmaa parisuhteessamme.
Minusta tuntuu pahalta, että vain minä olen epävarma tulevaisuutemme suhteen. Olisin jo valmis luovuttamaan. Mitä minun tulisi tehdä? En halua jatkaa näin ja uhriintua.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Jos ymmärrän viestiäsi oikein, niin masennuit mm. miehesi käyttäytymisen - sairaalloisen mustasukkaisuuden, kyttäämisen ja niistä johtuvan yksinäisyytesi takia.
Nyt olet työstänyt ja saanut elämäsi osa-alueita haltuusi ja koet olevasi tyytyväisempi elämääsi. Minun korvin kuulostaa myös sitä, että koet olevasi jollain tapaa vahvempi ja pystyt paremmin olemaan oma itsesi. Kuitenkaan kaikki tuo hyvä työ minkä olet tehnyt itsesi hyväksi, ei ole muuttanut parisuhdettanne ja miestäsi. Kerrot, että hän on edelleen hallitseva, kontrolloiva, rajoittava ja mustasukkainen. Nuo asiat mitä kuvasit, ovat toisen omistamista ja väkivaltaa. Mitä tapahtuu jos vastustat häntä, et "tottele"? Joudutko pelkäämään häntä näissä tilanteissa ja pelon takia alistumaan hänen vaatimuksiinsa?
Miehesi käyttäytymisessä huolestuttavinta on se, että hän ei näe ongelmaa itsessään, omassa mustasukkaisuudessaan. Jos ihminen ei pysty tarkastelemaan omaa käyttäytymistään ja näkemään tarvetta muutokselle on jokseenkin mahdotonta muuttua. Väkivaltaisen käyttäytyminen muuttuminen lähtee siitä, että ihminen ottaa vastuun siitä ja myöntää sen, että väkivaltaisuus on hänelle ongelma. Niin kauan kuin ihminen oikeuttaa oman väkivaltaisen käyttäytymisen toisen käyttäytymisellä, muuttuminen on mahdotonta. Sanot, että et halua jatkaa näin, uhriintua. Hienoa, sillä sinun ei missään nimessä pidäkään. Miehesi ei omista sinua, kukaan ei voi omistaa toista. Sinun on laitettava rajat itsesi ympärille ja lakattava alistumasta. Jos tarvitset ulkopuolista tukea tälle työlle sitä voit saada esim. erilaisista väkivaltatyötä tekevistä tahoista mm. Kirkon perheneuvonta tai [url=www.naistenlinja.fi]Naisten Linja[/url].
Jäin vielä miettimään viestissäsi mikä on saanut sinut pysymään suhteessanne? Rakastatko miestäsi? Jos rakastat, niin mitä sillä tarkoitat? Entä minkälaisen parisuhteen ja puolison haluaisit? Millaista elämää haluaisit elää hänen kanssaan yhdessä ja erikseen? Sinun on kuunneltava unelmiasi, toiveitasi ja tarpeitasi. Jos ihminen elää sivussa itseltään hän on vaarassa masentua, katkeroitua. Siksi kuulostaa niin hyvältä kun kerrot työstäneesi itseäsi. Jatka tuota työtä itsesi kanssa niin löydät vähitellen itse vastauksen esittämääsi kysymykseen "Mitä minun tulisi tehdä?".
KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa jo lähes neljäkymmentä vuotta. Suhdetta ovat rasittaneet toiset suhteet ja niistä puhumattomuus. Taustana on mieheni adoptiolapsuus, minulla isän alkoholiongelma, ero isästä kun olin vain kuusivuotias (hän kuoli, kun olin yksitoistavuotias). Joskus tuntuu, että elämä on pahaa unta. Ehkä se on sitä meille molemmille.
Koska menimme nuorina naimiisin, piti aloittaa elämä turvallisista lähtökohdista käsin, mikäli ymmärrän.Olimme vain lapsia, jotka rakastuivat toisiinsa. Meillä on lapsia on kaksi ja he elävät jo omaa, onnelllista elämäänsä. Meillä on hyvä olla, mutta tunteista emme pysty puhumaan. Minä yritän, mutta mieheni on kuin hiljainen puu. En voi ymmärtää häntä mitenkään. Hän sanoo, että hänellä on kaikki hyvin. Hyväniin, mutta minulla ei ole kaikki hyvin. Olen onneton ja surullinen.
Lohtuna ovat lapset ja lapsenlapset, jotka tuovat jo paljon rakkautta. Mutta silti kaipaan mieheni rakkautta, missä se on?
VASTAUS: Kerroit kirjeessäsi että teillä puolisosi kanssa "on hyvä olla". Ihan kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Välillä koet että elämäsi on kuin pahaa unta. Koet ettei puolisosi osaa puhua tunteistaan eikä kaikkia kipeitä asioita menneisyydestä ole voitu käsitellä. Kaipaat miehesi rakkautta.
Kun kerroit puolisosi adoptiolapsuudesta ja oman isäsi alkoholiongelmista ja varhaisesta kuolemasta, ymmärsin että olet pohtinut ehkä enemmänkin omaa elämääsi ja puolisosi elämää sekä taustojanne. Usein onkin niin että monet nykypäivän asiat juontuvat kaukaa menneisyydestä, jopa lapsuudesta. Ehkä puolisosi ei ole lapsena oppinut ilmaisemaan tunteitaan ja omia tarpeitaan? Ehkä häntä ei ole kuultu eikä huomattu? Nämä ja monet muut asiat selviävät jos löydätte keskusteluyhteyden ja rohkenette kohdata myös kipeät asiat yhteiseltä taipaleeltanne. Uskottomuus satuttaa ja loukkaa. Luottamus on vaikeaa rakentaa uudelleen - mutta mahdotonta se ei ole. Uskottomuuden tuottaman kivun ja häpeän takia asiasta voi olla vaikea puhua. Vuosien jälkeen sen esille nostaminen voi tuntua vanhojen haavojen auki repimiseltä. Voisiko asiasta puhuminen kuitenkin palauttaa yhteyden ja luottamuksen välillenne?
Mietin vielä tuota puolisosi puhumattomuutta. Kuinka kauan sitä on jatkunut? Onko se leimannut suhdettanne alusta lähtien vai kehittynyt vuosien varrella? Onko se suora seuraus uskottomuudesta?
Omista tunteista puhuminen ei aina ole helppoa. Sitä voi kuitenkin opetella. Turvallisessa ilmapiirissä omien tunteiden sanoittaminen on helpompaa. Ja kun tunteilla on nimi, ne on helpompi kohdata ja työstää.
Millä tavoin olette osoittaneet toisillenne rakkautta? Kun muistelet yhteistä elämäänne, miten olette ilmaisseet välittämisenne ja toisen merkittävyyden itselle? Joku ilmaisee rakkautensa sanoin, toinen teoin. Oletteko puhuneet siitä, miten itse pyritte ilmaisemaan toiselle että hän on tärkeä? Jos puolisosi ei enää ilmaise välittämistään sinulle, olisi hyvä että voisit avoimesti puhua hänelle toiveistasi.
Olen iloinen että sinulla on lapset ja lapsenlapset, jotka tuovat iloa, läheisyyttä ja rakkautta elämääsi! Toivon sydämestäsi että vielä löytäisitte puolisosi kanssa toisenne. Voisitteko ehkä lähteä yhdessä keskustelemaan avioliitostanne perheneuvojan kanssa? Ulkopuolisen näkökulma voi joskus avata solmuja jotka tuntuvat mahdottomilta avata.
KYSYMYS: Löytyisikö jostain kirjallisuutta tms., josta olisi apua uusperheen arjesta selviämiseen ja pelisääntöjen rakentamiseen?
Arki 3-, 5-, 9-, ja 11-vuotiaiden lasten kanssa, joka päiväisinä harrastuksineen on erittäin haastavaa, kun siinä sivussa pitäisi yrittää vielä hoitaa työt ja kodinhoito. AIkuisten välistä yhteistä aikaa ei tunnu löytyvän mistään. Lisäksi kahdesta eri perheestä tulleilla lapsilla on hyvin erilaiset säännöt, jotka hiertävät myös aikuisten väliä. Toisen aikuisen asenne lastenkasvatuksessa on: aikuinen päättää ja toisen mielestä perheessä pitäisi luovia lasten ehdoilla. Kompromissin löytyminen vaikuttaa mahdottomalta.
VASTAUS: Kysyit kirjallisuutta liittyen uusperheen arjesta selviytymiseen ja yhteisten pelisääntöjen luomiseen. Kannattaa tutustua [url=www.supli.fi]Suomen uusperheiden liiton[/url] materiaaliin nettisivuilla. Sieltä löytyy myös tietoja liiton julkaisuista, joita voit tilata suoraan nettisivuilta tai etsiä vaikkapa kirjastosta.
Perheiden arjessa on kaiken kaikkiaan paljon haasteita, jotka kuormittavat parisuhdetta. Uusperheissä on lisäksi omat erityispiirteensä. On hienoa, että olette tiedostaneet asian ja lähteneet etsimään pulmiinne ratkaisuja! Erityisesti uusperheiden haasteita ovat juuri mainitsemasi arjen järjestelyt kovin eri-ikäisten lasten kanssa sekä yhteisten suuntaviivojen löytäminen, kun yhdistetään kaksi perhe- ja kasvatuskulttuuria. Teidänkin tilanteellenne löytyy varmaan polkuja eteenpäin, jos saatte jaettua monisyistä vyyhtiä pienempiin osasiin: kokonaisuus jäsentyy, ja asioille ja monenlaisille tunteille saadaan nimet. Näin niiden käsittely helpottuu.
Haastavan perhe-elämän ja arjen keskellä ajan järjestäminen parisuhteelle ei ole yksinkertaista. Se on kuitenkin tuiki tarpeellista ja se kannattaa! Millä tavoin voitte itse vaikuttaa siihen? Onko jotain josta voisitte luopua? Onko teillä turvaverkkoja, läheisiä jotka voisivat hetkeksi ottaa lapset hoitaakseen?
On erittäin tärkeää että löydätte puolisonne kanssa toimintamallit, joihin voitte kumpikin sitoutua. Kompromisseiltakaan ei voi välttyä. Jos vanhemmat eivät vedä yhtä köyttä, arki voi mennä hyvinkin hankalaksi. Lapsetkin kokevat olonsa turvallisemmaksi kun tietävät mitkä periaatteet ohjaavat perheen yhteiselämää. Kun ensin löydätte kahdenkeskisten keskustelujen myötä omat, yhteiset pelisääntönne, johon kumpikin teistä voi sitoutua, on lastenkin helpompi ymmärtää pelisääntöjen logiikka ja noudattaa niitä.
Jos ette puolisosi kanssa löydä yhteistä linjaa kahdestaan, kannattaa hakea ulkopuolisen näkökulmaa ammattiavun turvin. Uusperheiden haasteisiin voi etsiä ratkaisuja vaikkapa juuri kirkon perheneuvonnasta. Myös vertaistuki ja kurssit, joista löydät tietoa edellä mainitsemaltani nettisivulta, voivat olla avaavia kokemuksia.
KYSYMYS: Olen nyt pitemmän aikaa ollut tosi onneton.
Seurustelusuhdetta jota liki pitäen ensi helmikuussa ollut 9 vuotta, on ollut aikamoista. Olen 52v, mieskaveri 49v. Emme asu yhdessä, eikä tulisi onnistumaankaan. Viime kerralla kun kaveri piti juopotteluputken, käyttäytyi taas huonosti. Kun en vastannut hänen puheluihinsa, hän lähetti viestin että: haista paska kun en vastaa ja että onko mulla ukkoja muita. Kun en vaan halua jutella kun on siinä kunnossa. Koin tuon asian kotirauhan häirintänä.
Hän ei missään asioissa tue eikä kannusta. On sanonut arvostavansa, mut eipä osoita sitä mitenkään. En ole halunnut hyvin hirveästi viime aikoina kiinnostua olemaan iloinen. Omistan ajokortin jonka sain vuonna 1983. Mieskaverini autoa olen ajanut muutaman kerran, mutta nyt hän ei halua tai ei kysy haluanko ajaa ja minusta tuntuu etten hänen mielestään osaa. Itsekkäästi käyttäytyy. Yksin kamppailen tämän asian kanssa. Vanhin tytär tietää, mut hän ei halua enää kuulla mitä mies on taas minua kohtaan tehnyt tai sanonut.
Nukkuminen on ollut mulla toisinaan huonoa yöllä. Eilen päivällä mies käväisi luonani ja minä olin väsynyt koska edellisen yön nukuin tosi huonosti. Mies tokaisi onko krapula. Se sattui koska asia ei ollut niin. Kaipaan ongelmaani apua, tukea. Hyviäkin hetkiä on ollut ja kausia, vaan huonot ovat olleet raskaita ja henkisesti kuluttavia. Mies kerran sanoi ettei ole kerenny yhdessäolomme aikana sanomaan hyvää ulkonäöstäni. Yhdessä en halua hänen kanssaan lähteä baariin koska se hänen humaltuessaan ei ole mulle kivaa. Ja kun liikumme hänen autolla, niin on tosi epämukavaa miten hän kiinnittää huomionsa muihin naisiin jotka ajavat autolla ja osoittaa heille empatiaa. Pahoitan mieleni, mut hän ei tietenkään oo moksiskaan. Antaisi minunkin yrittää ja kannustaisi.
Jatta
VASTAUS: Hei, ja kiitos kirjeestäsi! Olen iloinen siitä, että olet lähtenyt hakemaan apua tilanteeseesi.
Kerroit omasta parisuhteestasi. Vaikka suhteessasi on ollut hyviäkin hetkiä, koet että moni asia on toisin kuin toivoisit. Sinun toiveitasi tulee kunnioittaa ja kuunnella. Sinulla on oikeus hyvään elämään ja tasapainoiseen parisuhteeseen. On tärkeää että kuuntelet itseäsi ja sitä miltä sinusta tuntuu. Sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin olet! . Muista pitää huolta itsestäsi ja hyvinvoinnistasi. Sinulla on myös oikeus saada läheiseltäsi arvostusta ja kunnioitusta.
Olen huolissani sinusta, ja seurustelukumppanistasi myös. Seurustelusuhteenne on jatkunut jo pitkään ja se tuntuu kuluttavan sinua henkisesti ainakin huonoina kausina. Kirjeestäsi luin, että miesystäväsi pahoittaa alituiseen mielesi, ei tue sinua ja toimii itsekkäästi. Kuulostaa siltä että hänellä on myös vakavia ongelmia päihteiden käytössä. Olisi hyvä että hän osaisi ottaa vastaan apua!
Oletko puhunut vaikeuksistasi muiden kuin tyttäresi kanssa? Onko sinulla muita luotettavia ihmisiä joille voit asiasta puhua?
Kannustaisin sinua lämpimästi hakemaan apua omaan elämäntilanteeseesi. Onko kotipaikkakunnallasi esimerkiksi perheasiain neuvottelukeskusta? Olisi todella tarpeellista että sinä ja kumppanisikin saisitte pulmiinne tukea ja apua!
KYSYMYS: Erosimme 15 vuotta kestäneestä avioliitosta kaksi vuotta sitten. Meillä on ihanat lapset ja tämän eroajan, olemme olleet ihan mukavissa väleissä.
Itse kävin eroryhmän ja olen yrittänyt käsitellä asiaa. Eron syyksi olen löytänyt erityisesti oman kasvuni tarpeeni.
Elämme oli hyvää ja näytti varmasti tasapainoiselta. Itse aloin kuitenkin voida huonosti ja lopulta en nähnyt muuta keinoa elää ja hengittää kuin eroamalla tekemällä ison muutoksen elämässäni. Kaksi vuotta on ollut melkoista vuoristorataa, mutta en ole katunut eroamme enkä haikaillut eksmiestäni. Olen tutustunut ihmisiin ja saanut elää ”kadotettua nuoruuttani” joka toinen viikonloppu lasten ollessa isällään. Olen ollut myös onnellinen.
Olen uskonut että löydän sen oikean rakkauden, joka täyttää sisälläni olevan tyhjiön. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Melko pian olen huomannut, ettei kenestäkään tapaamistani ole ”elämäni mieheksi”. Eksäni on elänyt saman ihmisen kanssa koko tämän kaksi vuotta.
En edelleenkään kadu tai tunne sellaista vetoa – kuin miehen ja naisen välillä – eksääni kohtaan, mutta olemme alkaneet keskustelun, jossa pohdimme palaammeko yhteen. Lasten kannalta ja järjellä ajatellen tämä kannattaisi. Nyt kysymys kuuluu löydänkö / löydämmekö toisemme uudelleen, löytyykö kipinä ja rakkaus.
Tahtoisin olla onnellinen – kävi miten kävi. Ja lasten parasta toivon myös, mutta tiedostan että lapset voivat olla onnellisia jos olen sitä itse.
Kysymys kuuluu, mitä voisin tehdä. Mietimme että menemme treffeille. Minua pelottaa.. jos päätän lähteä tähän, löydänkö itseni samasta pisteestä, tai miten voin olla varma ja pysyä päätöksessäni.
Manna, 40
VASTAUS: Kirjeestäsi luen että koet olevasi tienristeyksessä: pohdit ja kyselet itseltäsi mitä valintoja sinun tulisi tehdä. Palatako takaisin yhteen entisen puolison kanssa vai pitää ero voimassa? Kerroit että teillä on hyvät välit ja että olet ollut myös onnellinen eron jälkeen. Olet saanut jotain mitä vailla olet ollut.
Toisaalta myös koet ettet ole löytänyt sitä mitä olet toivonut löytäväsi: elämäsi miestä, häntä joka "täyttäisi tyhjiön" sisälläsi. Ja vaikka koet että eropäätöksesi oli oikea etkä edelleenkään tunne vetoa entistä puolisoasi kohtaan, olet alkanut miettiä palaamista aiempaan suhteeseen. Mietit löydättekö vielä toisenne ja voiko rakkaus välillänne syttyä uudelleen.
Joskus käy niinkin, että eronnut pari löytää toisensa uudelleen (lyhyemmän tai pidemmän ajan kuluttua) ja elää onnellista elämää yhdessä. Rakkaus voi siis syttyä uudelleen. Siksi uskon itse että se voisi olla mahdollista myös teille.
Ottaisin kuitenkin vakavasti myös huolesi siitä, että "löydät itsesi samasta pisteestä." Toisin sanoen teidän kannattaa keskustella ja pohtia asiaa yhdessä monelta kantilta. Mikä toi teidät alun perin yhteen, mistä saitte voimavaroja liittoonne, mitkä asiat kuormittivat sitä? Mitkä asiat vaikuttivat siihen, että lopulta erositte? Teidän kannattaa katsoa ensinnäkin siis taaksepäin. Sen lisäksi olisi hyvä pohtia tätä hetkeä: miten itse kunkin asiat ovat nyt, mikä teitä vetää yhteen, mikä taas vie poispäin toisistanne? Vielä kannattaa pohtia myös tulevaisuutta: jos palaamme yhteen, mitä itse kukin toivoo ja odottaa parisuhteelta? Minkä asioiden pitäisi olla toisin ettei sama kehityskulku toistuisi? Mitkä asiat lisäävät onnellisuutta itse kunkin elämässä, mitkä asiat taas kuluttavat?
Tässä siis muutamia miettimisen arvoisia kysymyksiä joista voi aloittaa asian työstämisen – yksin ja yhdessä. Kirjeesi ei kerro miten käsittelitte eroanne entisen puolisosi kanssa. Ero, siihen johtaneet syyt ja kaikki tunteet sekä eron vaikutukset on hyvä työstää läpi, että kaikki tarpeellinen tulisi sanoitetuksi. Jäin miettimään sitäkin, oletteko eronne käsittelyssä samassa vaiheessa: olethan sinä elänyt kaksi vuotta itseksesi (sinulla on ollut aikaa käydä läpi asioita) mutta puolisosi on kertomasi mukaan aloittanut uuden suhteen aika pian eronne jälkeen.
Voisit ehkä lähestyä asiaa myös siitä näkökulmasta, mitä olet eron jälkeen löytänyt ja oppinut ja mitä vielä olisi löydettävissä. Kerroit että vaikka elämänne oli "hyvää ja tasapainoisen näköistä", voit kuitenkin huonosti etkä löytänyt muuta keinoa selvitä kuin ero. Kun käsittelit eroanne, millaisia syitä löysit sille että voit huonosti? Etkö kokenut parisuhdettanne tyydyttäväksi? Oliko elämänvaiheenne liiaksi sinua kuormittava? Oliko sisäisen kasvun tarpeesi pikemminkin peruste erolle kuin syy siihen? (Perustelusi erolle on se, ettei voinut kasvaa sisäisesti parisuhteessa. Voiko varsinainen syy löytyä syvemmältä?) Vielä voisit pohtia, oletko saavuttanut tavoitteesi: oletko kasvanut sisäisesti? Oletko löytänyt jotain uutta, jota voit tuoda suhteeseenne? Mitä olette yhdessä ymmärtäneet parisuhteestanne ja erostanne? Jäin miettimään myös kuvaamaasi "tyhjiötä sisälläsi": onko se jotain jonka vain toinen ihminen, muu kuin sinä itse, voi täyttää?
Puhut viisaasti omasta ja lastesi onnellisuudesta. On tärkeää että kaikki voivat hyvin ja ovat onnellisia. Siksi on hyvä pohtia asioita ennen yhteen palaamista. Mutta tärkeää on myös muistaa tunteet toista kohtaan ja yhteinen tahto kulkea samaa polkua kumppaneina toisilleen.
Koet ehkä saaneesi enemmänkin kysymyksiä kuin vastauksia. Ajattelen kuitenkin että sinä löydät vastaukset yhdessä puolisosi kanssa asioista keskustellen.
Toivottavasti vastaukseni auttaa teitä alkuun. Kirkon perheneuvonta ja muut tahot auttavat mielellään mahdollisuuksiensa mukaan sinua ja koko perhettäsi!
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Tällä kertaa aiheena jouluun erinomaisesti sopiva teema, anteeksianto.
Lääketieteessä ja jopa taloustieteessä on tutkittu anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen vaikutuksia ihmisiin. Anteeksianto tervehdyttää sairaan. Anteeksi pyytäminen parantaa yritysten taloudellista menestystä. Tutkimusten mukaan vääryksien selvittämättä jättäminen jähmettää ihmistä ja yhteiskuntaa. Kyse ei siis ole mistään pikkuasiasta.
Jokaisessa pitkässä parisuhteessa joudutaan pyytämään ja antamaan anteeksi. Läheisissä ihmissuhteissa tulee vääjäämättä tilanteita, joissa on tahallaan tai vahingossa loukannut toista, tai tehnyt väärin. Miksi anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen on sitten niin vaikeaa?
Perheneuvoja-sosiaalipsykologi Saara Kinnusen mukaan ihmisessä on jotenkin sisäänrakennettuna taipumus syyttää toista asioista.
”Anteeksi pyytäminen on vaikeata. Se pitää sisällään sen myöntämisen, että mä olin väärässä ja mä tein väärin. Astutaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ja se ei ole helppoa. Ihmisillä on taipumus selittää, että mä huusin, kun sä sanoit niin, tai mä tein syrjähypyn, koska sä teit väärin”, Kinnunen kuvailee.
Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen anteeksi antamisesta?
”Se on semmoinen elämän välttämättömyys, että ylipäätään selvitään eteenpäin tässä inhimillisesti vajavaisten ihmisten maailmassa. Ilman tahtoa ja kykyä antaa anteeksi, ihmissuhteet jumiutuu kiukkuun ja katkeruuteen. Anteeksi antaminen on väylä eteenpäin”, Kinnunen sanoo.
Kinnusen mielestä kristinusko on ainoa uskonto, jossa anteeksianto on tärkeänä elementtinä.
”Muissa uskonnoissa korostuu vastuunkanto ja rangaistus. Kristinuskossa on tämä anteeksi antaminen, joka sinänsä on aika epärationaalinen asia.”
Anteeksipyytelijät ja kovapäiset
Kinnusen mukaan on kahden tyyppisiä (ongelmallisia) ihmisiä:
”On sellaisia, jotka ovat näitä anteeksipyytelijöitä, ja jotka eivät kestä ristiriitaa. Vaikka toinen olisi syyllinen, he pyytelevät perherauhan nimissä anteeksi - vaikka toinen olisi se loukkaaja. Sitten on sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan oppineet pyytämään anteeksi. Kaikki on aina toisen vika. Ei olla lapsena opittu anteeksi pyytämisen mallia, jossa pyydetään anteeksi ja nollataan se tilanne”, Kinnunen kertoo ja jatkaa:
”Lapsuudessa on voinut saada pintapuolisen anteeksi pyytämisen mallin. Sovinto vaatii aina sen selvittämisen, että mitä on tapahtunut.”
Kinnusen mukaan on tavallista jättää puolin ja toisin tehdyt loukkaukset selvittämättä.
”Silloin kumppanien väliin alkaa kasvaa paksuuntuva muuri. Samalla välit kylmenevät ja etääntyminen kasvaa. Lämpimät tunteet vähenevät, mikä altistaa riidoille ja loukkauksille. Tämä johtaa monenlaiseen pahoinvointiin”, Kinnunen varoittaa.
Voiko anteeksi pyytämisen mallin opetella aikuisena?
”Kaikkia ihmissuhdemalleja voi opetella aikuisuudessa”, Kinnunen vakuuttaa.
Laastari voi pahentaa vammaa
Onko anteeksi antaminen vaikeaa?
”Anteeksi antamisessa on monenlaisia tilanteita. Jos näen, että toinen ottaa vastuun omasta käytöksestään, on anteeksi antaminen helpompaa. On syviä loukkaantumisia, joita ei voi heti antaa anteeksi, vaikka toinen teot myöntäisi ja ottaisi niistä vastuun. Voi olla, ettei voi heti antaa anteeksi, mutta toivottavasti voi myöhemmin tehdä niin”, Kinnunen vastaa.
Kinnunen varoittaa näennäisistä sovinnoista.
”Laastariksi käytetyt anteeksiannot eivät vapauta, vaan ovat kuin puhdistamattoman haavan päälle laitettuja laastareita. Ennen kuin voi antaa anteeksi, pitää tietää mitä anteeksi antaa. Täytyy kohdata ja käsitellä asia”, Kinnunen sanoo.
”On tilanteita ja ihmissuhteita, joissa sovintoa ei voida tehdä kasvotusten. Toinen on voinut kuolla, tai ei halua kohdata. Ihmisen täytyy joskus yksin käsitellä asiaa. Parisuhteessa on kaksi ihmistä ja silloin voidaan asioita selvitellä yhdessä.
Kinnunen korostaa väärintekijän roolia. Hänen on myönnettävä tekonsa ja osattava ottaa vastuu.
”Käytän joskus otsikkona: älä pyydä anteeksi. On tilanteita, joissa anteeksipyytäminen on liian aikaista. Jos ei kestä toisen kiukkua, on turha vielä pyytää anteeksi. Anteeksipyyntö ei ole delete-nappula, jolla asia pyyhkiytyy pois. Vastuunkantamista on, että suostuu kohtaamaan sen, mitä on toiselle aiheuttanut. Älä pyydä anteeksi, jos et suostu kohtaamaan toisen kipua. Toisen kipu ei hellitä ennen kuin hän on tullut kuulluksi”, Kinnunen neuvoo.
”Vasta kun toisen paha olo ja tuska on tullut ymmärretyksi, ja kun toinen on tullut kuulluksi, luodaan edellytykset anteeksi antamiselle. Kun loukattu ottaa myöhemmin asian esille ja loukkaaja sanoo, että mähän oon jo pyytänyt anteeksi, on se merkki siitä, että asiaa ei ole vielä selvitetty loppuun asti. Jotta katkeruus ja kiukku voisi sulaa, sanon anteeksipyytäjälle: älä hätiköi, odota, käsittele asiaa.”
Kinnusen mielestä yleensä ei kannata alkaa kaivella kaikkia menneitä loukkauksia. Joskus terapiaan tulevilla pareilla on kuitenkin niin syviä katkeruudentunteita koetuista vääryyksistä, ettei elämässä päästä eteenpäin niitä selvittämättä.
”Joskus pari ei pääse katkeruudesta, jos ei saa sanoa, mistä on syvästi loukkaantunut. On vastuunkantoa kuunnella toista. Anteeksi pyytämisen ja antamisen tavoite on sovinto, ja sitä ei saada syntymään, jos hätiköidään.”
Salainen koston kaipuu
Mikä on anteeksi antamisessa vaikeinta?
”Kohtuuton kipu, tai se että mua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Tähän se liittyy se Hammurabin laki: ”silmä silmästä, hammas hampaasta”, että ihmisen on kärsittävä tekemisistään”, Kinnunen selittää.
Jotta voisi antaa törkeän teon anteeksi, on selvitettävä itselleen pari asiaa:
”Ei anteeksi antaminen vapauta toista vastuusta. Ei sitä tehdä toisen takia. Teen sen itseni takia, että pääsen kiukusta ja katkeruudesta. Meillä on edessä valinta. Joko jään kiukkuun ja katkeruuteen, tai annan anteeksi”, Kinnunen valaisee.
”Ajatellaan että anteeksi antaminen on tunteiden asia. Tunteita on turha jäädä odottelemaan. Anteeksi antaminen on tahdon asia. Kun opetan sitä, piirrän usein junan. Veturi on tahdon päätös, tunteet saattavat tulla vasta perimmäisessä vaunussa. Aluksi tunteet eivät välttämättä ole mukana ollenkaan. Päätöksen jälkeen, tuntien tai vasta viikkojen kuluttua, alkaa tulla myönteisiä tunteita”, Kinnunen kertoo.
Toimiiko tämä oikeasti?
”Kyllä toimii, mutta pullonkaulana on tämä tahdon päätös. Usein kuulee sanottavan, että tätä mä en ikinä anna anteeksi. Terapeutille tulee voimaton olo. No sille ei sitten voi mitään. Toivon että tulisi se tunne, että tahdon tahtoa antaa anteeksi, että suunta on oikea”, Kinnunen sanoo.
Takaisin Edeniin
”Meidän on hyvä muistaa näin joulun lähellä, että kun olemme tienhaarassa, voimme panna kädet ristiin ja sanoa Jumalalle, että auta minua. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto on joulun sanoma.”
Kinnunen uskoo rukouksen voimaan, ja kehottaa anteeksi antamisen kanssa kamppailevia hiljentymään ja pyytämään apua. Myös uskonnottomat ihmiset voivat itsekseen miettiä, mikä on elämässä tärkeää.
”Doctor Philin sanoin: haluatko olla oikeassa, vai onnellinen?”
Mitä anteeksipyytämisestä seuraa?
”Siitä voi seurata mahdollisuus asioiden selvittämiseen. Mitä tuo väärä teko on aiheuttanut? Se on ensimmäinen askel sovintoon, ja siihen että suhde voi päästä lähenemään ja rikkoutunut yhteys voi päästä eheytymään. Se on kultainen portti, josta aikanaan aukeaa puutarha”, Kinnunen lupaa.
”Kun näitä kipeitä asioita käsitellään ja päästään anteeksi antamiseen asti, parhaassa tapauksessa kaksi vähän nöyrempää ihmistä pääsee vähän lähemmäksi toisiaan. Joskus selvitysprosessissa anteeksiantajakin alkaa nähdä omaakin osuuttansa asiaan. Eivät nämä tilanteet ole mustavalkoisia.”
Tule alas marttyyrin korokkeelta
Kinnunen muistaa yhden parin, jossa vaimo lupasi antaa anteeksi miehensä uskottomuuden vasta kun mies osaa selittää, miksi alkoi viihtyä kodin ulkopuolella. Kinnusen mielestä vaimolla oli halu ymmärtää oma osuutensa parisuhteen kriisissä.
”Joskus on hyvä selvittää, mikä on mun osuuteni. Kumpikin on vastuussa omasta osuudestaan.”
Mitä anteeksi antamisesta seuraa eri osapuolille?
”Siitä seuraa huojennusta. Ja uuden yhteyden mahdollisuus ja uuden alun mahdollisuus. Paha asia voidaan jättää taakse. Emme koe muistinmenetystä. Kyllä asia voi tulla mieleen, mutta silloin on hyvä sanoa itselleen, että hei, mä oon antanut anteeksi, en jää tätä märehtimään”, Kinnunen sanoo.
Kinnusen mukaan anteeksi antaminen ei voi olla ehdollista, tyyliin ”annan anteeksi, jos muutut”.
”Anteeksi antaminen sisältää riskin, ettei toinen muutukaan, vaan loukkaa samalla tavalla tai toisenlaisella tavalla minua.”
”Anteeksi antamisella on rajansa, jos toinen loukkaa jatkuvasti. Anteeksi antaminen ei voi olla sitä, että mua voi loukata miten tahansa, tai että mua voi kohdella miten tahansa”, Kinnunen täsmentää.
Kinnusen mukaan uskottomuudenkin voi antaa anteeksi, jos ymmärtää toisen tekoon johtaneet syyt ja tunteet.
”Teko ei silti tule hyväksyttäväksi.”
”Ajattelitko, että tää syrjähyppy parantaa teidän välistä suhdetta?”, on Kinnusen mielestä tarpeellinen kysymys, vaikka pettäjän teon taustalta löytyisi sinänsä ymmärrettäviä asianhaaroja, esimerkiksi etääntynyt parisuhde.
Kinnusen mukaan ymmärtäminen ja anteeksi antaminen ovat eri asioita, mutta ymmärrys antaa tilaa anteeksi antamiselle.
”Anteeksi antaminen avaa polun toisen ihmisen hyväksymiselle puutteineenkin. Meissä jokaisessa on vikoja, ja jokainen meistä tekee vääriä tekoja. Sen tosiasian hyväksyminen on tärkeää.”
Onko mielestäsi asioita, joita ei voi antaa anteeksi, tai joita ei tarvitse antaa anteeksi?
”Jos me pidetään erillään anteeksi antaminen ja hyväksyminen, voidaan lähteä siitä, että itsemme takia voimme prosessoida asiaa niin, että voimme antaa anteeksi, vaikka teko ei koskaan tulisi hyväksytyksi”, Kinnunen vastaa.
”Anteeksiantamattomuus voi olla raskas taakka. Anteeksiantamaton mieli voi olla kasvupohja katkeruudelle ja vihalle, ja näillä on taipumus kasvaa. Se voi aiheuttaa tunnelukkoja, jotka kasvaa muillekin elämänalueille.”
Kinnusen mielestä keski-iän uupumus ja masennus voivat johtua näistä käsittelemättömistä katkeruuksista, jotka kannattaisi selvittää ennen kuin ne peittävät elämän hyvät asiat alleen.
”Terapiassa masennuksen taustalta voi paljastua asioita, joita ei ole anteeksi annettu. Asian käsittely antaa vasta mahdollisuuden toipumiseen. Anteeksiantamattomuus on tavallaan elämän riistäjä. Se tarjoaa tarttumapinnan muille elämän ikäville asioille, kun taustalla on katkeruutta ja vihaa.”
Kinnunen myöntää, että joskus anteeksi antaminen on miltei mahdotonta. Graavein esimerkki on läheisen murha.
”On asioita, jotka ovat niin haavoittavia ja loukkaavia, että inhimillisesti tuntuu, että on mahdotonta antaa anteeksi. En suosittele mitään kevyttä ja helppohintaista anteeksi antamista. Joudumme kohtaamaan kivuliaita tunneprosesseja. Usein tarvitaan rinnalle toinen ihminen, jonka kanssa prosessia käy läpi”, Kinnunen neuvoo.
Kukaan toinen henkilö ei voi vaatia törkeitä loukkauksia ja raskaita menetyksiä kokeneelta ihmiseltä anteeksiantoa. Anteeksi antamisen prosessin on lähdettävä ihmisestä itsestään.
”Ihmisen on itse haluttava jättää taakka taaksensa.”
Kinnunen myöntää, että anteeksi antamisessa on erilaisia koulukuntia ja luetteloja siitä, mitä voi tai ei voi antaa anteeksi. Niistä ei ole mitään hyötyä, jos niiden ainoa tarkoitus on syyllistää tai velvoittaa kaltoin kohdeltua.
Anteeksi pyytäminen on muotia
Julkisuudessa on nykyään tapana pahoitella kaikenlaista. Valtiot, poliitikot ja yritykset pahoittelevat omia tai toisten tekoja. Onko tämä hyvä asia?
”Tavallaan se on hyvä ele, jos se tuo lohtua, mutta mikä on tavoite, kun pahoittelusta ei seuraa mitään? Ei ole tilaa toisen osapuolen kivun kuunteluun. Ei ole tilaa kuulluksi tulemiselle”, Kinnunen sanoo.
Toisten kokemien loukkauksien syvyyttä on ulkopuolisen vaikea arvioida. Jotkut kokevat vakavaltakin tuntuvan teon vain kevyenä takaiskuna, ja toiselle vähäpätöiseltä näyttävä asia on musertava.
”Voi olla pienikin asia, joka sattuu ja on syväkin loukkaus, jos se osuu arkaan kohtaan”, Kinnunen muistuttaa.
Myös Lääkärikirja Duodecimin mukaan anteeksi antamisesta on iso ilo ja hyöty ihmiselle itselleen. Tutkimukset osoittavat, että anteeksi antaminen vähentää vihaisuutta, masennusta ja stressiä, ja lisää toivon, rauhan, myötätunnon ja itsevarmuuden tunteita. Ihmissuhteet ja terveys paranevat.
Duodecimin mukaan nuorten on vaikeampi antaa muille anteeksi asioita. Ehdottomuus, mustavalkoisuus ja kostonhalu on tyypillisempää nuorena kuin vanhana. Onneksi kyky antaa anteeksi paranee useimmilla ihmisillä elämänkokemuksen mukana.
KYSYMYS: Meillä on todella vaikea tilanne meneillään. Pian tulee yhdeksän vuotta täyteen yhdessä, 2010 syntyi yhteinen poikamme, ja viime syksynä menimme vihdoin naimisiin. Kaikkien vastoinkäymisten ja vaikeuksien jälkeen olin aidosti onnellinen, kiitollinen ihanasta perheestäni. Kunnes kuukausi sitten vaistoni osui oikeaan, löysin mieheni puhelimesta viestiketjun, joka paljasti kesästä asti kestäneen suhteen toiseen naiseen. Suhde, joka sisälsi päivittäistä viestittelyä, säännöllistä tapaamista, seksiä, jopa jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Muutamassa sekunnissa romahti kaikki se mihin uskoin.
Mennäänpä sitten ajassa taaksepäin. Aloimme seurustelemaan alkuvuonna 2006, rakastuin mieheeni melkein ensisilmäyksellä. Ensimmäistä kertaa hänen nukahdettua viereeni ajattelin, että tässä on se oikea. Tämän miehen kanssa minun on tarkoitus kulkea. Tunne on ollut hyvin vahva kaikesta huolimatta näinä vuosina. Ja todellakin kaikesta huolimatta, sillä sitä on ollut paljon.
Jo aika pian suhteemme alussa huomasin, että jotain on vialla. Miehelläni oli paljon haluttomuutta, hän torppasi tekemäni aloitteet. Hänellä ei ollut tuolloin kykyä keskustella, eikä kohdata minun tunteitani, vaan jos aloin itkemään, hän lähti ulos. Usein hän oli ahdistunut. Kun koitin jotenkin päästä siitä selville, hän hermostui, sanoi, että nyt vaan on huono päivä ja se siitä. Vietin monet illat itkien itseni uneen. Mutta en lähtenyt, vaikka monta kertaa se kävi mielessä. Oli niin paljon hyvääkin. Kuitenkin tuo mieheni haluttomuus jätti minuun jälkensä, yhdistettynä kyvyttömyyteen puhua siitä.
Olin aivan vakuuttunut, että syy on minussa. Että olen liian huono, lihava, ruma tai jotain. Sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen. Kävin siitä terapiassa, mutta en uskaltanut edes terapeutille kertoa, mistä kaikki johtui. Oli niin mielettömän kipeä paikka myöntää, että on torjuttu seksuaalisesti. Muutakin vastoinkäymistä tuli samaan syssyyn, mieheni isän uhkapeliongelma paljastui, ja hänen vanhemmilleen tuli ero. Se oli myös miehelleni kova paikka. Samaan oma isoäitini kuoli. Elettiin alkuvuotta 2009. Olin niin murusina kaikesta, että päätimme erota.
Minusta tuntui, että mies ei pystynyt tekemään päätöksiä suhteemme suhteen, ehdimme tuossa välissä asua vuoden yhdessä, mutta sitten vuonna 2007 työt veivät hänet toiselle paikkakunnalle ja itse jouduin opintojen takia asumaan toisaalla. Reissasimme siis toistemme luona, käytännössä minä hänen luonaan, kaksi vaikeaa vuotta, ja minua ahdisti tilanne, ja epävarmuus, minkä hänen päättämättömyytensä aiheutti. Kuitenkin, kaikesta huolimatta rakastin häntä. Erossa jaksoimme olla lähemmäs kaksi kuukautta, lopulta minä otin yhteyttä, kun ikävä oli ylitsepääsemätön. Palasimme yhteen, juttelimme, minulle selvisi, että mieheni haluttomuus oli yhteydessä hänen ahdistukseensa omasta terveydentilastaan. Olin kyllä ollut tietoinen siitä, että hän jatkuvasti tarkkaili omaa vointiaan, söi hiivakuureja, kuulosteli vatsan omituisia tuntemuksia. Se vei häneltä paljon energiaa ja kykyä nauttia elämästä.
Päätimme kuitenkin jatkaa. Ja kävi niin, että 2009 kesällä ehkäisy petti, ja huomasin olevani raskaana. Yksimielinen päätös oli pitää lapsi. Se muutti asioita myös niin, että minä muutin mieheni luo, ja tein viimeisiä opintoja etänä yliopistooni. Loppuvuosi 2009 sujui siis verrattain onnellisissa tunnelmissa, vihdoin oli tehty päätöksiä, meillä oli ensimmäinen oikea yhteinen koti, ja lapsi tulossa. Seksikin oli alkanut sujua. Maaliskuussa 2010 ihana poikamme syntyi. Vauvan kanssa kaikki sujui todella hyvin, vauva-arki oli ihanaa ja nautin kotona olemisesta ja hänen hoitamisestaan. Mieheni oli myös irtisanoutunut entisestä työstään ja perusti vanhojen työkavereittensa kanssa oman yrityksen. Tämä toi pienen pikantin lisän koko kuvioon. Uuden yrityksen aloitus tarkoitti tietysti sitä, että rahat on tiukkaakin tiukemmalla. Ja ihminen, joka huolestuu helposti kaikesta, on tietysti erityisen huolissaan, jos ei ole oikein kunnon perusturvaakaan. Joten mieheni oli siinäkin aika kovilla. Minä keskityin vauvapilvessä olemiseen ja nautin.
Kuitenkin pian kaikki muuttui, kun miehelläni todettiin tammikuussa 2011 syöpä. Se oli aivan valtava järkytys, olin aivan hajalla pelosta ja huolesta, kuinka selviytyisin yksin pienen lapsen kanssa.
Alkuvuosi meni sumussa ja syöpähoidoissa. Meidän keskinäinen suhteemme vahvistui tuona aikana, vaikka oli kamalaa, niin silti välillämme oli paljon rakkautta. Kesään mennessä pahin oli ohi, näytti jo hyvältä, että syöpäkin saatiin havaittua ajoissa ja tulevaisuus oli valoisamman näköinen. Mies päätti irtisanoutua yrittämisestä, kaikki työahdistus yhdistettynä syöpään oli värjännyt koko asuinpaikan niin pahaksi, että muutimme takaisin kotikaupunkiimme. Alkuun kaikki näytti kivalta, mies jäi kotiin hoitamaan lasta, minä jatkoin opintoja. Mutta syksyllä jo alkoi mennä tilanne huonoksi. Mies oli valtavan ahdistunut, ajoittain jopa niin pahasti, ettei pystynyt tekemään mitään. Meidän väliltämme kaikki tuntui olevan kuollut. Syövän jälkeen iski hänelle kamalaakin kamalampi ahdistus. Ja minä olin vihainenkin, tuntui, ettei hän kyennyt näkemään miten kovasti olin itsekin kärsinyt siinä samassa.
Keväällä 2012 oli keskinäinen tilanteemme niin paha, että lapsikin jo oirehti. Soitin lopulta perheneuvolaan, etten enää jaksa.. Pääsimmekin sitten parisuhdeterapiaan, joka oli kamalaa, siellä jouduttiin käymään kaikki läpi juurta jaksain, mutta se auttoi. Miehellä todettiin ahdistuneisuushäiriö. Kaikki ei ollutkaan vain minun pään sisällä. Pitkästä aikaa saatiin aika hyvään jamaan hommat. Mies aloitti uuden työn. Voimme taas pikkuhiljaa paremmin. Kunnes keväällä 2013 mies irtisanoutui burn outin takia, alkuun mielekäs työ kasvoi vastuiltaan liian suureksi palaksi, yritys muutti pääkaupunkiseudulle, ja meidän olisi pitänyt seurata perässä. Pari kuukautta hän jaksoi rampata siellä, kunnes jäi pois ja oli taas aivan loppu.
Parisuhde voi kuitenkin hyvin, tuin miestä, meillä oli paljon keskinäistä ymmärrystä ja lämpöä. Löysimme uuden kodin, johon muutimme maaliskuussa 2013. Mieheni oli loppuvuoden kotona, löysi elämäniloa, punoi uusia suunnitelmia, harrasti ja voi taas paremmin. Menimme naimisiin syksyllä 2013, koska kaikki tuntui olevan niin hyvin. Alkuvuonna hän perusti oman yhdenmiehen yrityksensä työllistäen näin itsensä. Kaikki meni hyvin, itsekin olin työelämässä, ihana koti ja ihana perhe. Mutta sitten kuitenkin tuli tämä. Minun on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että kaiken yhdessä kokemamme jälkeen tilanne on tämä, kaiken sen työn jälkeen mitä suhteemme eteen tehtiin. Nämä ovat olleet elämäni vaikeimmat yhdeksän vuotta, mutta olen halunnut uskoa, yrittää, jaksaa, rakastaa. Se on ollut sen arvoista, minä olen nykyään paljon vahvempi ihminen. Ja koska hän on se oikea. Lapseni isä ja minulle niin rakas.
Haluan koko sydämestäni antaa anteeksi, mutta en tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Luottamus on mennyt. Niin raa'asti minulle on valehdeltu päin naamaa. Niin kovasti satutettu. Voiko siitä koskaan selvitä? Jokainen viesti, jokainen puhelinsoitto, joka kerta kun hän on puhelimella, sama pyörii minun mielessäni. Jäytävä pelko, kamala epävarmuus. Jos saisin hänet kiinni vielä kerran toisen naisen kanssa, romahtaisin lopullisesti. Toinen asia, mikä minua mietityttää on hänen mielenterveytensä. Hän ei ole vieläkään mennyt hoidattamaan sitä kuntoon, vaikka diagnoosikin on. Uskon, että tämä pettäminenkin kumpuaa siitä ahdistuksesta. Siitä, että kun kaiken pitäisi olla hyvin, ja onkin, mutta ei sitten sisimmässään olekaan. Uskon myös sen, kun hän sanoo, että tämä ei johtunut minusta. Mutta voinko enää jäädä, vai pitäisikö minun pelastaa oma mielenterveyteni ja lapseni? Näihin vuosiin on mahtunut jo monta romahdusta. Niitä on varmasti tulossa lisää. Mikään ei tunnu pahemmalta kuin perheen rikkominen, lapsi ja isä ovat todella läheisiä. Lapsi murtuisi täysin. Mitä tässä voi tehdä? :( Pitkä tarina, mutta mielestäni se pitää kertoa kokonaa, jotta saa oikeanlaisen kuvan..
Murtunut, 31
VASTAUS: Kertomuksesi on monella tavoin koskettava ja se herättää monenlaisia tunteita. Minulle se kertoo siitä, että parisuhteessakin on aina kaksi erillistä ihmistä, joilla molemmilla on omat unelmansa, omat toiveensa ja omat ahdistuksensa. Myös ihmisen tahto, eli haluaminen on aina hyvin henkilökohtainen asia. Sen yli ei kukaan toinen voi kävellä. Kun kerroit miehen haluttomuudesta, niin siitä sai sen käsityksen, että siinä tilanteessa koit sen vahvasti loukkaavana ja sinuun kohdistuvana torjuntana. Etsit vikaa itsestäsi. Myöhemmin ymmärsit, että haluaminen ja haluttomuus ovat mutkikkaampia asioita. Ihmisen oman tahdon asioita, joilla on kiinteä yhteys tunteisiin.
Jos onkin niin, että tunteet ja tahto eivät koskaan ole toisen ohjailtavissa, eivätkä oikein edes ihmisen itsensäkään määräiltävissä, niin ihmissuhteisiin liittyy aina myös valintoja. Parisuhteessa läheisyyden ja välimatkan ristiriitaa on kautta aikojen pyritty ratkaisemaan kolmannen osapuolen avulla. Tämä kolmas voi olla lapsi tai työ, alkoholi tai harrastus tai vaikkapa joku ihminen. Uskottomuus voi olla ratkaisuyritys parisuhteen ongelmiin, mutta yhtä hyvin se voi liittyä ihmisen henkilökohtaiseen etsintään, jossa hän saattaa olla tai uskotella olevansa kiintynyt tuohon kolmanteen. Se voi olla ihmiselle henkilökohtaisesti toimiva ratkaisu tai se voi viedä vielä syvempään ahdistukseen. Molemmissa tapauksissa se on kumppania kohtaan syvä loukkaus. Ei ole olemassa mitään sellaista syytä, johon vedoten voisi velvoittaa antamaan tällaista loukkausta anteeksi. Parisuhde ei ole enää sitä, mitä sen piti olla.
Toisaalta uskottomuus ei tee ihmisestä jatkossa epäluotettavaa. Jos uskoton osapuoli on kokenut myös uskottomuuden tuoman ahdistuksen, hän ei halua kokea sitä uudelleen. Et kertonut siitä, onko puolisosi pyytänyt anteeksi ja ottanut itse vastuun teoistaan. Jos on, niin hyvä. Anteeksiantaminen on kuitenkin myös tahdon asia, kuten luottamuskin. Tässä vaiheessa on tärkeintä, että haluat antaa anteeksi ja tahdot luottaa, vaikka et vielä luotakaan.
Itse en usko, että eroamalla voidaan ratkaista uskottomuuden aiheuttamaa tuskaa ja surua. Se mitä on tapahtunut, ei häviä eron myötä. Tulisit aina muistamaan sen, miksi erositte. En myöskään näe, miten ero tässä tilanteessa voisi pelastaa lapsen. Uskottomuus on parisuhteen asia, ei vanhemmuuden. Tosin teet päätökset itse, mutta paljon kertoo lauseesi: "mikään ei tunnu pahemmalta kuin perheen rikkominen."
Jos päädyt eroratkaisuun, niin siitä tuskin kukaan voi sinua tuomita tai moittia. Perheen rikkomista on tapahtunut monella tavoin jo nyt. On tapahtunut paljon sellaista, mitä sinä et ole halunnut ja mistä sinä et ole päättänyt etkä ollut vastuussa. Näin ollen sinun ei tarvitse ajatella, että juuri sinä olisit rikkonut perheen, vaikka päätöksen tekisitkin.
Jos taas päätätte jatkaa yhdessä, niin luottamuksen uudelleen rakentaminen ja anteeksiantaminen ovat nekin yhteisiä asioita. Ne eivät tapahdu hetkessä, vaan vähitellen, jos te molemmat sitä haluatte. Voit kertoa puolisollesi, mitä sinä nyt tarvitsisit luottamuksen murusten keräämiseen. Jos hän rakastaa sinua, niin on selvä, että hän haluaa sinua korjaamaan sitä, mitä on ollut rikkomassakin.
KYSYMYS: Minulla on kaksi aikuista lasta – toinen kehitysvammainen. He molemmat asuvat omissa asunnoissaan. Ex-mieheni kanssa olemme hyvissä väleissä ja lasten takia ajoittain tekemisissä. Ex-miehelläni on puoliso.
Olen ollut naimisissa kahdeksan vuotta. Mieheni on hyvä mies, mutta ei voi hyväksyä lapsiani vieläkään. Hän ei myöskään pidä ystävistäni. Hän on loukannut ja haukkunut minua ja lapsiani mitä rumimmin. Ja melkein joka viikko aikoo erota. Olen pyytänyt häntä avioliittoneuvojan luo, mutta ei halua. Miehelläni ei ole omia lapsia. Hän on paljon mökillään.
Mitä tehdä? Olen väsynyt. Hän pyytää anteeksi, mutta sama tapahtuu taas viikon kahden päästä.
VASTAUS: Hyvä kysyjä,
Kerrot, että miehesi on hyvä mies. Mitäköhän mahdat tarkoittaa? Kun et tarkemmin kerro, niin minulle tuli mielikuva ja käsitys, että teillä on oikein mukavaa yhdessä kun olette kahden.
Mutta kun parisuhde ei yleensä voi olla vain kahdenkeskinen suhde. Ennemmin tai myöhemmin pari joutuu irrottautumaan ihanasta kahdenkeskisyydestä, mitä kutsutaan myös symbioosiksi tai rakastumisvaiheeksi, ja sietämään sitä, että parisuhde on itseasiassa kolmion muotoinen. Tällä tarkoitan sitä, että sen lisäksi, että parisuhteen osapuolilla on suhde toisiinsa, he molemmat joutuvat olemaan suhteessa myös muihin ihmisiin ja asioihin, sekä sietämään hetkittäin sivuun jäämistä eli mm. sitä että rakastetullani on muitakin tärkeitä ihmisiä ja asioita kuin minä. Ylipäätään hän on oma erillinen ihminen, joka ei ikinä voi vastata täydellisesti toiveitani ja tarpeitani. Eli aina joku kolmion kulma jää sivuun kun kaksi muuta ovat yhteydessä. Tämä kolmenkeskisyyden löytäminen ja sietäminen on itseasiassa parisuhteen keskeinen haaste. Parisuhde, joka pakotetaan jäämään kahdenkeskisyyteen, yleensä tuhoutuu.
Uusissa parisuhteissa tämä kolmenkeskisyyden sietäminen on usein vielä haastavampaa. Näissä parisuhteissa on jo alusta saakka selvää, että puoliso ei ole vain minua varten vaan hänellä on mm. rakkaushistoria, josta olen ikuinen ulkopuolinen. Tästä kipeänä muistutuksena ovat puolison lapset entisestä liitosta. Vielä vaativammaksi tilanteen tekee jos vain toisella osapuolella on lapsia aiemmasta suhteesta. Olen kuullut monet kerrat ihmisen kuvaavan, miten voimakas ulkopuolisuuden tunne saattaa olla suhteessa puolison entiseen elämään ja tämän lapsiin. Meidän ihmisten välillä on myös eroja miten helppoa tai vaikeaa meidän on sietää kolmenkeskisyyttä. Mitä enemmän meillä on taustassamme kokemusta sivuun, liian yksin jäämisestä, sitä enemmän me yleensä kaipaamme kahdenkeskisyyttä. Joskus tämä kahdenkeskisyyden kaipaus näkyy vain esimerkiksi korostettuna vaatimuksena seksiin. Parisuhteen seksihän on yleensä kahdenkeskistä.
Jos nyt palaan sinun tilanteeseesi. Mietin, että kokeekohan miehesi jäävänsä sivuun, ulkopuoliseksi suhteessa lapsiisi ja myös ystäviisi? Yksinkertaistettuna, mahtaakohan hän pelätä, että hän ei ole tärkein vaan nuo muut ovat tärkeämpiä? Jos näin on, on ymmärrettävää vaikkakaan ei hyväksyttävää, että hän yrittää saada haltuun tätä pelkoaan pienentämällä näiden muiden merkitystä esim. loukkaamalla ja haukkumalla. Jotta hän voisi kokea olevansa sinulle se tärkein.
Tilanteessanne huonoin vaihtoehto on, että alkaisit kapeuttamaan omaa olemistasi, luopumaan vähitellen niistä muista ihmisistä, jotka ovat sinulle tärkeitä. Olisiko mahdollista, että pysähtyisitte rauhassa keskustelemaan tilanteestanne sellaisena hyvänä hetkenä jolloin miehesikin on rauhallinen. Pystyisikö hän silloin kuvamaan tunnelmiaan? Olisiko sinun mahdollista kysyä mikä auttaisi häntä sietämään noita tilanteita paremmin? Onko jotain mitä sinä voisit tehdä toisin jotta se olisi helpompaa hänelle? Entä onko teillä riittävästi kahdenkeskisyyttä eli niitä tilanteita, joissa voitte tankata toisiltanne läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta?
Sanot, että olet pyytänyt miestäsi avioliittoneuvojalle mutta hän ei halua. Tiedäthän, että avioliittoneuvojalle voit mennä yksinkin pohtimaan parisuhdettasi.
Kiitän Sinua hyvin keskeistä aihetta käsittelevästä kysymyksestä ja toivotan oikein hyvää jatkoa!
KYSYMYS: Olen 26-vuotias nainen ja koen tällä hetkellä suurta ahdistusta elämäntilanteessani. Olen ollut parisuhteessa melkein vuosikymmenen ja aina silloin tällöin olen miettinyt, että onko tämä nyt todella se mitä haluan vai pitäisikö erota. Nyt tuntuu, että jokin muutos on elämässäni tehtävä. Koen, että minulla ja poikaystävälläni ei ole ihan samanlaiset arvot ja tulevaisuuden näkymät. Koen myös, että poikaystäväni ei halua tehdä kanssani asioita, jotka minua kiinnostaisivat, eikä osallistua kanssani esimerkiksi sukujuhliin ym. Emme ole ikinä olleet hyviä keskustelemaan asioista. Riitaa aiheuttavia tilanteita ei ole ikinä selvitetty, vaan on pidetty jonkin aikaa mykkäkoulua ja sitten jatkettu normaalisti. Lisäksi tuntuu, että en enää tunne häntä kohtaan niin kuin parisuhteessa kuuluisi. Rakastan häntä kyllä, mutta tunne on enemmän ystävärakkautta.
Otin eron puheeksi n. kuukausi sitten ja poikaystäväni teki selväksi, ettei haluaisi erota. Hän sanoi, että olisi valmis tekemään mitä vaan, jos se korjaisi asian. En vain tiedä muuttaako se enää mitään, kun tunteeni ovat jossain määrin vähentyneet. Samalla kuitenkin mietin, että jos nyt eroan niin annanko liian helposti periksi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Lisäksi tuntuu kauhealta olla se ”jättäjä” ja ehkä asian tekisi helpommaksi, jos päätös tulisi olemaan yhteinen. Hän myös sanoi, että jos eroamme, niin hän ei enää halua nähdä minua tai koiraamme, joka jäisi minulle erossa.
Mietin myös kovasti, miten selviän, jos eroamme. Itsetuntoni on aina ollut kovin huono. Minulla on nyt syksyn aikana diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko ja tarkoitus olisi aloittaa terapia alkuvuodesta. Sosiaalinen fobiani ei ole kaikista pahimmasta päästä, mutta useat sosiaaliset tilanteet aiheuttavat suurta ahdistusta ja fyysisiä oireita. Pystyn kyllä käymään töissä, mutta jään helposti pelkoni takia kotiin, kun minua pyydetään johonkin. Jos nyt eroan, niin pelkään, että eristäydyn vielä enemmän. Lisäksi minulle jää koira, joka tuo omat haasteensa kodista lähtemiseen. Yksinjääminen pelottaa kauheasti. Parisuhteessani olemme yleensä viettäneet aikaa poikaystäväni ystävien kanssa, koska poikaystävääni ei ole minun ystäväni juuri kiinnostaneet. Minulla ei ole kuin muutama oma ystävä, joilla tietenkin on omat elämänsäkin, joten he eivät pysty olemaan tukenani kuin silloin tällöin. Tietenkin poikaystäväni on ollut minulle jossain määrin myös se paras kaveri ja tämän menettäminen tuntuu kauhealta. Usein koen, etten pysty olemaan ihmisten kanssa täysin oma itseni ja hänen kanssaan olen pystynyt olemaan aidoimmillani.
Olen tämän eropohdinnan aikana (ja jo sitä ennenkin), ollut melko etäinen poikaystävääni kohtaan, koska en vaan ole pystynyt näyttelemään, että kaikki on hyvin, kun niin ei ole. Hän kovasti yrittää halata ja muuta, mutta en vain pysty siihen ja joudun olemaan torjuva. Tämä tuntuu minusta pahalta. En haluaisi olla hänelle ikävä. Lisäksi poikaystäväni pyrkii vain jatkamaan arkea normaalisti, vaikka tämä meidän eropohdintatilanne on ihan kesken. Heräilen öisin ja pohdin asiaa jatkuvasti, välillä tuntuu, että tulen hulluksi. Tuntuu, että menetän niin paljon, mutta en ole tässä tilanteessa onnellinen. Mitä minun pitäisi tehdä tässä tilanteessa? Jos eroaisimme, niin miten ikinä selviän siitä?
Hukassa
VASTAUS: Hei, kiitos viestistäsi ja tärkeästä kysymyksestä. Kirjoitat pohtineesi eroa pitkäaikaisesta poikaystävästäsi. Olette aloittaneet seurustelun nuorena ja olleet pitkään yhdessä. Voisiko jopa ajatella, että olette aikuistuneet yhdessä? Erokysymys on ymmärrettävästi vaikea. Luen viestistäsi siitä, miten joudut eroa pohtiessasi ristiriitaiseen tilanteeseen: joku puoli sinusta löytää hyviä perusteita mahdolliseen eroon. Kirjoitat esimerkiksi erilaisista tulevaisuudensuunnitelmista, arvomaailmasta ja poikaystävää kohtaan tuntemastasi ystävyydenkaltaisesta rakkaudesta. Joku toinen puoli taas epäröi miettimällä, annatko liian helposti periksi, eristäytyisitkö eron jälkeen ja miten selviäisit yksin. Erokysymystä vaikeuttaa kenties entisestään poikaystäväsi viesti, että erotilanteessa hän tahtoisi katkaista välinne kokonaan. Poikaystäväsi reaktio kertoo siitä, että myös hänelle ajatus erostanne on hyvin haavoittava. Hänellä ei ole tällä hetkellä muuta tapaa käsitellä asiaa kuin uhkaamalla välien katkaisemisella. Mietin, millä tavoin voisitte jakaa yhdessä eroon liittyviä kipeitä kysymyksiä? Kirjoitat toisaalta, että yhdessä keskusteleminen ei ole ollut suhteenne vahvuus. Tämän vuoksi mietin, voisiko esimerkiksi kirkon perheneuvonnasta olla teille apua? Perheneuvonnassa on mahdollista tutkia yhdessä perheneuvojan kanssa myös eroon liittyviä kysymyksiä. Toisinaan ulkopuolisen ihmisen kysymykset auttavat jäsentämään vaikeita tilanteita.
Kirjoitat viestissäsi siitä, että olet aloittamassa ensi vuoden alussa terapian. Tämä kertoo mielestäni toivosta – siitäkin, että sinulla on olemassa polku, jota pitkin voit lähteä tutkimaan oman mielesi salaisuuksia. Kenties terapiassa voi löytyä ymmärrystä myös eroon liittyville kysymyksille.
Päätät viestisi kysymällä, kuinka sinun tulisi toimia vaikeassa tilanteessasi? Kysymykseen on vaikea vastata puolestasi. Kysymyksesi on joka tapauksessa tärkeä ja tuo mieleeni runoilija John Keatsin kirjoituksen: "Mikä ei ole vielä saanut muotoa, tarvitsee mahdollisuuden kypsyä ehyeksi hahmoksi omassa tahdissaan ja omalla tavallaan. Tarvitaan luottamusta siihen, että merkityskuviot ja -yhteydet tulevat näyttäytymään. Mikäli yksilö ei kestä epätietoisuutta ja epävarmuutta, hän tulee tuntemaan kiusausta ennenaikaisiin ja pakotettuihin ratkaisuihin, jotka vievät hänet kauemmaksi itsestään." Pyydän sinua viipymään ristiriitaisten tunteidesi äärellä riittävän pitkään, ja tutkimaan kumpaakin erilaista puolta. Mieleeni nousee kysymyksiä: Mitä sinulle merkitsee, jos jäät suhteeseen, jossa et koe olevasi onnellinen? Entä jos lähdet? Mistä kaikesta joudut luopumaan? Mitkä olisivat keinojasi tulla toimeen erosta syntyvien tunteiden – esimerkiksi surun, pettymyksen ja yksinäisyyden kanssa?
Kiinnostun myös siitä, mikä erokysymyksen nostaa juuri nyt esille? Onko elämässäsi tapahtunut viime aikoina jotakin poikkeuksellista, mikä auttaisi sinua ymmärtämään sitä, mikä kuljettaa sinut erokysymysten äärelle?
Rohkeutta ja kaikkea Hyvää sinulle ja poikaystävällesi! Perheneuvoja Joona
KYSYMYS: Miksi kumppani ei pysty sanomaan rakastavansa ja käyttäytyy välinpitämättömästi vaikka ero tulisi/tulee?
Miesjokarakastaapetturia 25
VASTAUS: Minulla on sinulle nyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia... Kertoisitko hieman lisää itsestäsi, kumppanistasi ja suhteestanne. Onko niin, että sinä olet varma omista tunteistasi, mutta epävarma kumppanisi tunteista? Mikä on saanut sinut / teidät pohtimaan eroamista? Mitä tarkoitat petturilla?
Me täällä Suhdeklinikalla autamme mielellämme, mutta tarvitsemme lisää tietoa tilanteestanne kokonaisuuden hahmottamiseksi.
