KYSYMYS: Olen 26-vuotias nainen ja koen tällä hetkellä suurta ahdistusta elämäntilanteessani. Olen ollut parisuhteessa melkein vuosikymmenen ja aina silloin tällöin olen miettinyt, että onko tämä nyt todella se mitä haluan vai pitäisikö erota. Nyt tuntuu, että jokin muutos on elämässäni tehtävä. Koen, että minulla ja poikaystävälläni ei ole ihan samanlaiset arvot ja tulevaisuuden näkymät. Koen myös, että poikaystäväni ei halua tehdä kanssani asioita, jotka minua kiinnostaisivat, eikä osallistua kanssani esimerkiksi sukujuhliin ym. Emme ole ikinä olleet hyviä keskustelemaan asioista. Riitaa aiheuttavia tilanteita ei ole ikinä selvitetty, vaan on pidetty jonkin aikaa mykkäkoulua ja sitten jatkettu normaalisti. Lisäksi tuntuu, että en enää tunne häntä kohtaan niin kuin parisuhteessa kuuluisi. Rakastan häntä kyllä, mutta tunne on enemmän ystävärakkautta.
Otin eron puheeksi n. kuukausi sitten ja poikaystäväni teki selväksi, ettei haluaisi erota. Hän sanoi, että olisi valmis tekemään mitä vaan, jos se korjaisi asian. En vain tiedä muuttaako se enää mitään, kun tunteeni ovat jossain määrin vähentyneet. Samalla kuitenkin mietin, että jos nyt eroan niin annanko liian helposti periksi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Lisäksi tuntuu kauhealta olla se ”jättäjä” ja ehkä asian tekisi helpommaksi, jos päätös tulisi olemaan yhteinen. Hän myös sanoi, että jos eroamme, niin hän ei enää halua nähdä minua tai koiraamme, joka jäisi minulle erossa.
Mietin myös kovasti, miten selviän, jos eroamme. Itsetuntoni on aina ollut kovin huono. Minulla on nyt syksyn aikana diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko ja tarkoitus olisi aloittaa terapia alkuvuodesta. Sosiaalinen fobiani ei ole kaikista pahimmasta päästä, mutta useat sosiaaliset tilanteet aiheuttavat suurta ahdistusta ja fyysisiä oireita. Pystyn kyllä käymään töissä, mutta jään helposti pelkoni takia kotiin, kun minua pyydetään johonkin. Jos nyt eroan, niin pelkään, että eristäydyn vielä enemmän. Lisäksi minulle jää koira, joka tuo omat haasteensa kodista lähtemiseen. Yksinjääminen pelottaa kauheasti. Parisuhteessani olemme yleensä viettäneet aikaa poikaystäväni ystävien kanssa, koska poikaystävääni ei ole minun ystäväni juuri kiinnostaneet. Minulla ei ole kuin muutama oma ystävä, joilla tietenkin on omat elämänsäkin, joten he eivät pysty olemaan tukenani kuin silloin tällöin. Tietenkin poikaystäväni on ollut minulle jossain määrin myös se paras kaveri ja tämän menettäminen tuntuu kauhealta. Usein koen, etten pysty olemaan ihmisten kanssa täysin oma itseni ja hänen kanssaan olen pystynyt olemaan aidoimmillani.
Olen tämän eropohdinnan aikana (ja jo sitä ennenkin), ollut melko etäinen poikaystävääni kohtaan, koska en vaan ole pystynyt näyttelemään, että kaikki on hyvin, kun niin ei ole. Hän kovasti yrittää halata ja muuta, mutta en vain pysty siihen ja joudun olemaan torjuva. Tämä tuntuu minusta pahalta. En haluaisi olla hänelle ikävä. Lisäksi poikaystäväni pyrkii vain jatkamaan arkea normaalisti, vaikka tämä meidän eropohdintatilanne on ihan kesken. Heräilen öisin ja pohdin asiaa jatkuvasti, välillä tuntuu, että tulen hulluksi. Tuntuu, että menetän niin paljon, mutta en ole tässä tilanteessa onnellinen. Mitä minun pitäisi tehdä tässä tilanteessa? Jos eroaisimme, niin miten ikinä selviän siitä?
Hukassa
VASTAUS: Hei, kiitos viestistäsi ja tärkeästä kysymyksestä. Kirjoitat pohtineesi eroa pitkäaikaisesta poikaystävästäsi. Olette aloittaneet seurustelun nuorena ja olleet pitkään yhdessä. Voisiko jopa ajatella, että olette aikuistuneet yhdessä? Erokysymys on ymmärrettävästi vaikea. Luen viestistäsi siitä, miten joudut eroa pohtiessasi ristiriitaiseen tilanteeseen: joku puoli sinusta löytää hyviä perusteita mahdolliseen eroon. Kirjoitat esimerkiksi erilaisista tulevaisuudensuunnitelmista, arvomaailmasta ja poikaystävää kohtaan tuntemastasi ystävyydenkaltaisesta rakkaudesta. Joku toinen puoli taas epäröi miettimällä, annatko liian helposti periksi, eristäytyisitkö eron jälkeen ja miten selviäisit yksin. Erokysymystä vaikeuttaa kenties entisestään poikaystäväsi viesti, että erotilanteessa hän tahtoisi katkaista välinne kokonaan. Poikaystäväsi reaktio kertoo siitä, että myös hänelle ajatus erostanne on hyvin haavoittava. Hänellä ei ole tällä hetkellä muuta tapaa käsitellä asiaa kuin uhkaamalla välien katkaisemisella. Mietin, millä tavoin voisitte jakaa yhdessä eroon liittyviä kipeitä kysymyksiä? Kirjoitat toisaalta, että yhdessä keskusteleminen ei ole ollut suhteenne vahvuus. Tämän vuoksi mietin, voisiko esimerkiksi kirkon perheneuvonnasta olla teille apua? Perheneuvonnassa on mahdollista tutkia yhdessä perheneuvojan kanssa myös eroon liittyviä kysymyksiä. Toisinaan ulkopuolisen ihmisen kysymykset auttavat jäsentämään vaikeita tilanteita.
Kirjoitat viestissäsi siitä, että olet aloittamassa ensi vuoden alussa terapian. Tämä kertoo mielestäni toivosta – siitäkin, että sinulla on olemassa polku, jota pitkin voit lähteä tutkimaan oman mielesi salaisuuksia. Kenties terapiassa voi löytyä ymmärrystä myös eroon liittyville kysymyksille.
Päätät viestisi kysymällä, kuinka sinun tulisi toimia vaikeassa tilanteessasi? Kysymykseen on vaikea vastata puolestasi. Kysymyksesi on joka tapauksessa tärkeä ja tuo mieleeni runoilija John Keatsin kirjoituksen: "Mikä ei ole vielä saanut muotoa, tarvitsee mahdollisuuden kypsyä ehyeksi hahmoksi omassa tahdissaan ja omalla tavallaan. Tarvitaan luottamusta siihen, että merkityskuviot ja -yhteydet tulevat näyttäytymään. Mikäli yksilö ei kestä epätietoisuutta ja epävarmuutta, hän tulee tuntemaan kiusausta ennenaikaisiin ja pakotettuihin ratkaisuihin, jotka vievät hänet kauemmaksi itsestään." Pyydän sinua viipymään ristiriitaisten tunteidesi äärellä riittävän pitkään, ja tutkimaan kumpaakin erilaista puolta. Mieleeni nousee kysymyksiä: Mitä sinulle merkitsee, jos jäät suhteeseen, jossa et koe olevasi onnellinen? Entä jos lähdet? Mistä kaikesta joudut luopumaan? Mitkä olisivat keinojasi tulla toimeen erosta syntyvien tunteiden – esimerkiksi surun, pettymyksen ja yksinäisyyden kanssa?
Kiinnostun myös siitä, mikä erokysymyksen nostaa juuri nyt esille? Onko elämässäsi tapahtunut viime aikoina jotakin poikkeuksellista, mikä auttaisi sinua ymmärtämään sitä, mikä kuljettaa sinut erokysymysten äärelle?
Rohkeutta ja kaikkea Hyvää sinulle ja poikaystävällesi!
Perheneuvoja Joona
13 kommenttia
shiwan8
23.12.2014 15:45
Miehesi ei halua tehdä asioita jotka kiinnostavat sinua. Ok. Haluatko sinä tehdä asioita jotka kiinnostavat häntä?
Mieheäsi eivät kiinnosta sinun sukusi juhlat, mikä ei sinällään ole ihme koska se ei ole hänen sukunsa. Todennäköisesti sinua ei kiinnosta hänen sukunsa kekkerit.
Tilanne kuulostaa hyvinkin tutulta. Eri asiat kiinnostavat eri ihmisiä. Jos yhteisiä juttuja ei löydy niin sitten ei löydy. Vaihtoehdot ovat joko miettiä onko se oikeasti ongelma vai lähtevätkö molemmat mukavuusalueensa ulkopuolelle kokeilemaan asioita. Se kuitenkin kokemukseni mukaan vaatii sitä, että molemmat tekevät niin. Minun venymiseni ei yksin riittänyt.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Perkele2
24.12.2014 09:35
Naisen on vaan helpompi tulla henglailemaan rentoon miesporukkaan kuin miehen naislauman keskelle. Vähän sama juttu sukujuhlien kanssa. Naiset yleensä ylläpitävät ja järjestävät niitä, kun miehet vähän niin kuin vaan tuodaan paikalle. Tilanne on vielä surkeampi jos ei edes kuulu sukuun, usein löytyy vielä joku tyyppi joka toivoo ettet tulisi kuulumaankaan.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
hohhoitaas
26.12.2014 21:18
Blaa-blaa... Montako elämää sinulla on? Käytätkö sen ainoan miettien vai eläen? Omat ovat valintasi mutta älä tule toiste valittamaan, jos elämä ei olekaan kivaa niihin SINUN valintoihisi pohjautuen.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Mammmi
26.12.2014 22:59
No onpas tuohon sukujuhla-heittoon nyt tartuttu. Itse ymmärsin ongelman olevan jossain syvemmällä. Monesti etenkin miehet tuntuvat pitkissä suhteissa kokevan parisuhteen ja kumppanin itsestäänselvyyksinä, jolloin toista ei enää oteta huomioon samalla tavalla kuin ennen. Tämä näkyy esimerkiksi noin, ettei toisen mielenkiinnon kohteita pidetä juuri minään. Keskustelut, erimielisyydet ja jopa riitelyt saatetaan ohittaa olkien kohautuksella, koska oletetaan että kyllä se kumppani mua jaksaa kun on tähänkin asti jaksanut.
Monesti nämä tyypit heräävät ja muuttavat käytöstään vasta silloin kun ollaan eron partaalla, jolloin on usein jo liian myöhäistä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
rakkaus voittaa
27.12.2014 01:55
Kerrot, että miehesi on valmis tekemään mitä tahansa, jotta teidän tilanne korjaantuisi. Sinun kannattaa tarttua siihen. Todella yleistä on, että mies ei ole valmis tulemaan muutokseen mukaan. Pyytäkää apua/tukea siihen, miten teidän kannattaa lähteä yhdessä liikkeelle, ainakin opetella keskustelemaan kaikesta yhdessä rakentavasti. Kokemuksesta voin sanoa, että rakkauden vähettyä, tahto astuu kuvaan, Se auttaa rakkauden löytämiseen uudelleen.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
MEM2014
27.12.2014 13:43
Kuulostaa melkein sanasta sanaan tilanteelta, jossa itse olin reilu vuosi sitten - täsmälleen saman ikäisenä. Toivon, että alkuperäisen kysymyksen esittäjä näkisi viestini, sillä tuo kuulostaa monessa suhteessa niin samankaltaiselta tilanteelta.
8 vuoden parisuhteen jälkeen tilanne meillä tuntui pikemminkin sisarussuhteelta. Seksiä meillä ei ollut viimeisen vuoden aikana lainkaan. Emme kertoneet toisillemme rakastavamme. Hellyyttä tuntui olevan jälkikäteen ajateltuna tooodella vähän. Emme käyneet paljoakaan missään yhdessä. Olin ahdistunut, tunsin itseni epäsosiaaliseksi ja nyhjötin enimmäkseen kotona hänen kanssaan. Olin jo pitempään miettinyt, että näinköhän elämä on tällaista aina. Ystäväni totesi kerran ilman moralisoinnin häivääkään, että nykyään ei ihmisten ole pakko viettää loppuelämäänsä toistensa kanssa, eivätkä monet niin teekään. Se jotenkin naksautti jotain kohdilleen.
Ero oli hautunut mieleni perukoilla, kunnes siitä alkoi muodostua aivan oikea vaihtoehto. Lopulta päätöksen sinetöi ihastuminen toiseen. Tunsin itseni todella paskamaiseksi pahikseksi, mutta siinä kohtaa, kun lopulta kävelin kodistamme kaverini luokse evakkoon asunnonetsinnän ajaksi, tunsin oloni kevyeksi ja oikeasti hymyilin. Silloin tiesin, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Ero oli helpotus, niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Kaikki tuntui taas mahdolliselta, maailma alkoi näyttäytyä ihan toisenlaisessa valossa kuin aiemmin. Aloin keskittyä enemmän kavereihini ja ihan oikeasti siihen, mitä itse haluan ja miltä minusta tuntuu. Minuakin oli pelottanut, miten osaan hoitaa asioita ja järjestää elämäni ihan itse, kun on pitkään rutinoitunut lähinnä passiiviseksi kanssaeläjäksi, mutta lopulta kaikki järjestyi. Minulla oli toki suuri apu ja tukiverkko kolmesta ystävästäni, joiden kanssa sai itkeä, joiden luona sain punkata ja jotka kuuntelivat, kun puhuin ääneen ajatuksiani ja tunteitani. Minusta tuntui, että muutuin passiivisesta oman elämänsä sivustaseuraajasta aktiiviseksi toimijaksi.
Varmaan toki myös rakastumisella ja uudella suhteella on ollut tekemistä asian kanssa. Mietin kyllä, miten meille käy sitten, kun olemme olleet puolestamme uuden rakkaani kanssa vuosikymmenen yhdessä, mutta toisaalta jo lähtökohdat ovat erilaiset kuin aikaisemmassa suhteessani, ja hän on niin erilainen. Käy miten käy, haluan ehdottomasti ottaa asiasta selvää. Verrattuna eksääni ero on kuin yöllä ja päivällä. Käymme yhdessä ulkona ja ulkomailla, hellimme toisiamme joka päivä, puhumme kaikesta suoraan ja ilman syyttelyä. (Eksäni kanssa puhuminen oli harvasanaista ja ahdistavaa, ja tuntui, että hän loukkaantui kaikesta ja murjotti. Ironista kyllä, pelkäsin kuollakseni hänen jättävän minut, jos sanon jotain väärin, mikä minimoi aitoa kommunikointia aika tehokkaasti.) Siinä missä ennen olin hiljaisen ja ujon ihmisen kanssa, nyt olen rohkean ja sosiaalisen ihmisen kanssa. Tuntuu, että seura, jossa on, vaikuttaa siihen millainen itsekin on ihmisenä. Tunnen itseni rohkeammaksi ja vahvemmaksi hänen kanssaan. Plus seksi on ihanaa!
Edellinen suhteeni ei ollut edes alussaan näin ihanaa. Olen jälkeenpäin miettinyt paljon eroa, mutta en ole hetkeäkään katunut sitä. Kenties korkeintaan sitä, etten lähtenyt aiemmin, mutta toisaalta, kaikki tapahtuu aina silloin, kun aika on oikea. Eksäni ei ole juurikaan puhunut minulle sen jälkeen, emme ole nähneet yli vuoden aikana kertaakaan. Hänellä on siihen kaikki oikeus, voin kuvitella hänen olevan todella vihainen, pettynyt, katkera ja murtunut. Mutta minä en voi olla vastuussa hänen onnestaan, vain omastani, kyllä aika varmasti korjaa hänen haavansa. Olen pahoillani, että välimme ovat mennyttä, ja minut tekee surulliseksi, kun ajattelen, miten kauhea tilanne eromme hänelle varmasti oli. Mutta oma elämäni on mennyt jättämisen jälkeen pelkästään parempaan suuntaan. Myös ystäväni pitävät minua nykyisin iloisemman ja toimeliaamman oloisena kuin aiemmin. Toki minullakin on edelleen ongelmani, esim. laahaavat opintoni, tietenkään elämänmuutos ei ole muuttanut 100-prosenttisesti kaikkea, mutta koen, että minulla on erilainen katsantokanta ratkoa ongelmiani.
Se, mitä haluan vain sanoa elämäntilannettaan ja mahdollista eroa pohtivalle sanoa: olkaa rehellisiä itsellenne. Älkää pelätkö tai tunteko syyllisyyttä omista ajatuksisanne, vaan kuunnelkaa niitä ja kysykää, mitä ne teille kertovat. Jos päädytte eroon, kyllä asiat aina järjestyvät. Apua on tarjolla, kun sitä vain pyytää. Elämästä ei koskaan tiedä, se voi yllättää ikävällä tavalla, mutta se voi yllättää myös mitä ihanimmalla tavalla! Luottakaa itseenne, luottakaa elämään. Te olette vastuussa omasta onnestanne.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Ewe87
28.12.2014 16:34
Kyllä elämä kantaa. Kuulostaa siltä, ettet ole onnellinen, ja haet ikään kuin muilta "lupaa" erota. No, tässä se on: sinä saat erota, jos se on se, mitä haluat. Se on ihan ok. Niin joskus käy. Kyllä kaikki kääntyy aina parhain päin. Pelko, oli sen muoto mikä vain, on ehkä maailman huonoin syy jäädä suhteeseen. Tsemppiä!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
29.12.2014 17:00
Mammmi, eikös pointti nyt ollut se, ettei yhteisiä mielenkiinnon kohteita ole. Mies ei ole kiinnostunut lähtemään niihin juttuihin mukaan joita nainen arvostaa ja sen perusteella, ettei asiasta ole mitään mainintaa, voi hyvin olettaa ettei tilanne ole sen parempi toiseenkaan suuntaan.
Vastaa kommenttiinMielestäni on vähän huono vaatia kumppania mukaan omiin juttuihin jos ei ole valmis lähtemään mukaan toisen juttuihin. Mitään pakkoa ei toki ole, mutta jousto molempiin suuntiin on tarpeen jos mielii pitää homman tasa-arvoisena.
Vastaa kommenttiin
margohama
2.1.2015 10:36
Jos sinä et ole onnellinen ja toinen on onnellinen, niin ei tule toimimaan. Erosin jopa 5 kerta elämän ajan kuin yli 3v sinkkuna. Jos hän ei halua sinua nähdä niin olkoon. Sinuna miettisin mitä haluaisin ja tehdä. Mitä eristäytyminen niin sopeuduin hyvin vaikka aluksi tuntunut vaikealta. Ei varmasti eristäytyä kestä kauan kuin väliaikainen. Eroamisen jälkeen voi olla aluksi surullista/helpotusta mutta ajan myötä kyllä ohi. Olin nuori ,että sosiaalinen ja kavereiden kanssa ,mutta muutaman vuoden jälkeen alkanut hajoa. En enää luota ihmisiin ja paljon yksinoloja. Tottuin yksinäisyyteen liian pitkään.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Schiller
15.6.2016 20:53
Kirjoituksesta on runsas puolitoista vuotta, mutta joo. Minä ajattelen asian niin, että olet ollut epävarma eroaikeiden suhteen siksi, koska sinulla on tuo sosiaalisten tilanteiden pelko. Sen takia sinun on vaikea luoda ja ylläpitää ystävyyssuhteita (muutama hyvä kaveri).
Jos oppisit menemään sosiaalisiin tilanteisiin ilman pelkoja ja ennakkoluuloja, pystyisit luomaan myös uusia ystävyyssuhteita, etkä olisi niin takertunut ajatukseen "eron tuomasta onnesta", koska pystyisit silloin löytämään onnen muista sosiaalisista suhteista. Diagnoosi "sosiaalisten tilanteiden pelko" on minun mielestäni tekosyy. Sinun on vain helpompi jäädä sisälle kuin mennä ulos uusia ihmisiä tapaamaan. Ei se ole mikään pelko eikä myöskään syy diagnosoida sinua. Sinä tiedät, että voit mennä ulos tapaamaan uusia ihmisiä.
Toivon, että olet antanut palaa ja mennyt uusiin tilanteisiin.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Kokenut51
26.10.2016 23:05
Ok kauan on mennyt ap kirjoituksesta, mutta eihän tuo enää rakkaussuhteelta vaikuta. Missä on halu olla ja tehdä toiselle hyvää, palvellla toista? Olet ap nuori, joko eroat nyt itsekkäältä vaikuttavasta puolisostasi tai sitten paljon myöhemmin, jolloin mahdollisia haaveita yhteisestä elämästä ja perheestä rakastamansa ihmisen kanssa et voi enää saada ja miehesi jättää sinut sitoutuakseen kunnolla toiseen, jota rakastaa ja jolle haluaa antaa kaiken, jotta tämä on onnellinen. Pelasta itsesi voidaksi haaveilla ja toivottavasti myös löytää ennen pitkää rinnalle todellinen elämänkumppani❤️Ei kestä kiittää, haluaisin vain sinusta yhden onnellisen naisen lisää tähän maahan! Rohkeutta onnellisuuden etsimiseen Sinulle
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Samanlaista
22.2.2018 09:06
Olisi kiva tietää miten tässä kävi. Voittiko rakkaus, tahto vai pelko?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
surullinen85
27.7.2019 19:09
Sydän särkyy uudelleen tätä ketjua lukiessa koska olen itse samassa tilanteessa. Mieheni ilmoitti minulle että haluaisi asua yksin eikä ole onnellinen kanssani :( Mieheni on paras ystäväni ja olen yrittänyt kaikkeni että suhde kestäisi hyvänä, mutta toisen mielestä kiinnostus on lopahtanut eikä häntä enää kiinnosta mikään/ tehdä muutosta että parisuhteesta tulisi toimivampi. Ollaan oltu 7 vuotta yhdessä eikä minulla ole tällä paikkakunnalla hirveästi ystäviä kun langan päässä joten olen yksin kissani kanssa. Tuntuu murskaavalta heittää näin monta vuotta yhteiseloa vaan hukkaan, mutta minkä minä mahdan jos toinen heittää hanskat tiskiin :( olen äärimmäisen surullinen tällä hetkellä, itkenyt jo päiviä kun mietin että kohta me ei ole enää me :(
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin