KYSYMYS: Hei, olen aikaisemmin kirjoittanut tänne, mutta nyt pohdin toista asiaa, jota voisi kutsua ongelmaksikin tai pulmaksi. Harrastan sellaista miesvaltaista lajia, jonka aloitin yli puoli vuotta sitten ystäväni kehotuksesta, mikä on ollut minulle hyvä päätös, koska nautin harrastuksesta ja se on auttanut minua ajattelemaan muuta kärsiessäni erosta. Kyseisessä harrastuksessa käy myös parhaan mukaan yksi mies, jonka olen tuntenut monta vuotta kaveripiiristä. Hän on ilmaissut tai näyttänyt merkkejä siitä, että hän olisi ihastunut minuun. Itse asiassa on näytti jonkin asteen ihastumisen merkkejä jo monta vuotta sitten, silloinkin kun seurustelin miehen kanssa, joka sattuu olevan tämän minun mahdollisesti ihastuneen miehen kaveri. Nyt he eivät ole olleet tekemisissä keskenään omien kiireiden takia.
Pulmani on siis se, etten tiedä miten pitäisi mahdolliseen ihastumiseen suhtautua. Hän vaikuttaa mukavalta ja ei ole hassumman näköinenkään, mutta en ole varma omista tunteistani. Tällä hetkellä en osaa sanoa niin sanotusti kyllä, mutten myös eikään. Olen myös jotenkin imarreltu, että minuun on ihastunut joku, mutten tahdo uuteen parisuhteeseen, jos en ole täysin varma asiasta. En myöskään tahdo, että parisuhteen motiivina olisi yksin olemisen tai tylsyyden poistaminen tai riippuvuus, tahdon motiivin olevan aito rakastuminen ja se olisi epäreilua minuun tosissaan ihastunutta miestä kohtaan, jos alkaisin seurustella hänen kanssaan vain siksi, että hänellä olisi tunteita tai että en haluaisi olla enää sinkku. Olen käsitellyt eroa parhaani mukaan: ero tuli tapahtui todennäköisimmin eksän ihastuttua samalla luokallaan olevaan naiseen (myös yhtenä yönä mahdollisesti petti, mikä ratkaisi sen, että eksä halusi alkaa seurustella naisen kanssa, joka oli ollut ihastunut häneen ensin eikä hän pitänyt minusta mikä näkyi tapaamisten aikana, kun seurustelin eksäni kanssa vielä eli nainen oli ilmaissut selkeästi olevansa eksään ihastunut eikä nähnyt minua esteenä). Siksi tuntuu etten ole ihan täysin erosta yli päässyt vielä. Kyseessä oli ensimmäinen suhteeni, olimme yli 3 vuotta yhdessä ja ehdimme asua melkein vuoden saman katon alla. Eksäni saattoi olla tyytymätön suhteeseemme masennukseni takia, mutta hän uskalsi lähteä vasta, kun uusi oli katsottuna eikä hän yrittänyt ratkoa asiaa kanssani esimerkiksi keskustelemalla. Minua myös yks toinen mies yritt melkein heti eron jälkeen, mutten ollut valmis ja olen nytkin tyytyväinen, että uskalsin sanoa ei enkä tahtonut laastarisuhdetta. Hän oli myös vähän liian päällekäyvä, mitä tämä minuun ihastunut ystävä ei ole onneksi.
Mietin, että pitäisikö ystävälle antaa mahdollisuus esimerkiksi niin, että viettäisimme jotenkin aikaa vaikka menemällä kaupungille eli tutustumalla paremmin toisiimme? Tuntuu että mieleni saattaakin muuttua, vaikka olen ihastunut kahteen muuhun mieheen aavistuksen verran, jotka harrastavat samaa lajia, mutten tunne heitä yhtä hyvin enkä uskalla tehdä heidän kanssaan aloitetta. Olen tyytyväinen itseeni ja itsetuntoni on alkanut koheta eron myötä, mutta en tahdo tehdä päätöksiä hetken mielijohteesta.
VASTAUS: Ajattelet tosi vastuullisesti, että et tahdo aloittaa suhdetta vääristä motiiveista, etkä halua satuttaa toisen tunteita. Sanot, että et osaa sanoa varmasti kyllä, mutta et ihan varmasti eikään. Tällaisista asioista ei saa varmuutta muuten kuin tutustumalla toiseen enemmän. Jos hän ehdottaa tapaamista, voisi olla reilua kertoa avoimesti omasta tilanteestasi. Olet halukas tutustumaan, mutta et ole ehkä vielä päässyt edellisestä erostasi kokonaan yli, etkä voi luvata yhtään sen enempää.
Eikös sitä niin kannattaisi edetä, että ensin tapaillaan, ja jos siitä kehkeytyy halu mennä pidemmälle, ryhdytään seurustelemaan, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu oikealta, mennään naimisiin tai avoliittoon. Kyllähän tässä aina se vaara on, että joku saa sydänsuruja, jos tapailu ei johdakaan seurusteluun, tai seurustelu yhteiseen kotiin. Mutta sitä ei kai voida välttää. Jos toimitaan avoimesti ja rehellisesti, selviytyy toinen osapuoli mahdollisimman pienillä vaurioilla.
Kerroit, että olet ihastunut kahteen muuhunkin mieheen. Tapaileminen ja tutustuminen ei estä pitämästä muitakin mahdollisuuksia auki. Vasta kun on tutustuttu, voi tehdä päätöksen siitä, haluaako ryhtyä rakentamaan sitoutunutta suhdetta johonkuhun. Siinä vaiheessa, kun päätetään alkaa seurustella, on syytä karistaa muut ehdokkaat pois mielestä.
KYSYMYS: Hei, olemme seurustelleet nelisen vuotta miesystäväni kanssa. Minulla pitkä liitto takana, josta kaksi lasta. Puolisolla myös lapsia. Puolisolla hyvin tiiviit välit sukulaisiinsa, minulla huomattavasti väljemmät. En ole tottunut tiiviiseen yhteyden pitoon sukulaisten kanssa. Minua ahdistaa kun mieheni jatkuvasti on yhteydessä mm. veljeensä ja on hirmu kiinnostunut veljensä lasten kuulumisista, tuntuu että ihan liian kiinnostunut. Ennen minua puolisoni ei ole juuri seurustellut, vaan elämä on pyörinyt sukulaistensa ympärillä. Olen tottunut että seustellessa ollaan tiiviisti yhdessä (ei liian tiiviisti kuitenkaan, teen paljon omia juttuja) ja että asiat jaetaan parisuhteen kesken, asioista neuvotellaan ja kerrotaan mitä aiotaan tehdä.
Nyt minusta on ruvennut tuntumaan että ehkä olenkin liian vaativa ja kontrolloiva. Haluaisin tietää puolisoni aikeet ja menot, haluaisin että edes soittaisi että nyt meen käymään kaverilla ja jos esimerkiksi aikoo antaa lapselleen rahaa. Haluaisin tukea myös hänen isyyttään. Antaa neuvoja ja vinkkejä, sanoa mikä on minusta oikein ja mikä väärin. Näin oletan hänen myös tekevän lasteni kanssa ja hyväksyn hänen ehdotukset lasteni kasvatukseen, ja neuvottelemme niistä. Mutta jotenkin minusta tuntuu että hän ei halua minun neuvojani mihinkään vaan kaikki on hänen (ja sukulaistensa tekemänä) aina oikein. Ja yleensä aina kun sanon oman mielipiteen (tarkoitan hyvää) niin saan kiukun niskaani ja syyttelyn että hänestä tuntuu että ei voi itse päättää mitään ja kaikkeen pitäisi olla lupa kysymässä. Kovasti ymmärtää näkemykseni esim rahan annossa työssäkäyvälle lapselleen ja omatoimisuuteen opettamiseen. Mutta käytännössä ei vaan halua kuulla ja toteuttaa yhteisiä näkemyksiämme. Välillä on kotona niin väsyneenä että ei jaksa kiinnostua minun ja lasteni tekemisistä pätkääkään, häneen ei saa oikein kontaktia mitenkään. Vetoaa aina väsymykseen. Mutta samalla hetkellä on valmis lähtemään vierailulle veljensä luo jossa on yltiöpäisen kiinnostunut lapsista ja heidän tekemisistä. Väsymys katoaa ja asenne muuttuu. Hän muuttuu iloiseksi ja puhuvaiseksi hetkessä. Naureskelee ja vitsailee. Mutta samalla sekunnilla kun poistumme heiltä hän palaa väsymysmoodiinsa.
Kiinnostus lasteni menestyksistä on täysi nolla mutta veljensä lapset huomioi lupaamalla jätskiä tms palkaksi, onnittelemalla yms. Lapsensa vierailu menee myös samaa rataa, koskaan ei väsytä ja aamullakin hyppää ekana sängystä (vaikka normisti viimeisenä) niin iloisena ja pirteänä. Mutta kun lapsi lähtee, alkaa apatia. Minun sukulaisten vierailut istuu sohvalla ja plärää nettiä. Ei osallistu juurikaan kiinnostuneesti keskusteluun. Olenko minä tässä tapauksessa liian herkkä ja mustasukkainen? Vai miksi minusta tuntuu että minussa ja lapsissani on vika ettemme voi tuottaa hänelle sitä iloa mitä perheen pitäisi tuottaa? Olenko liian kotrolloiva kun haluan tietää asioista mitkä liikuttaa meidän perhettä ja haluan olla päättämässä perhettä koskevissa asioissa? Mikä on liian kontrolloivaa?
VASTAUS: Se, mikä on liian vaativaa ja kontrolloivaa, on mietittävä erikseen jokaisessa suhteessa. Sen perusteella mitä kerroit, ei tule sellaista kuvaa että menisit mahdottomuuksiin. Mutta jos kumppanisi on eri mieltä, on teidän koitettava keskustelemalla löytää sellainen linja, joka teille molemmille sopii. Hänellä voi olla hyvin erilainen ajatus siitä, millä lailla omista menoista, raha-asioista, ym. kerrotaan. Teidän on lyötävä pöytään molempien toiveet ja odotukset, ja katsottava, onko niistä leivottavissa sellainen kompromissi, jonka molemmat voivat hyväksyä. Ja jos ette pääse yksimielisyyteen, täytyy miettiä, onko suhteessa niin paljon muita hyviä puolia, että on valmis kestämään eroavaisuudet tässä asiassa.
Sama koskee sitä, miten ollaan yhteydessä sukulaisiin. Teillä on tässä asiassa kovin erilaiset taustat ja tottumukset. Periaatteessahan siinä ei ole mitään pahaa, että sisarukset ovat läheisiä toisilleen. Kiinnostusta veljen lapsiin voi selittää se, että kumppanisi on tuntenut heidät pienestä pitäin ja kiintynyt heihin. Sinun lapsesi ovat hänelle vieraampia, kun olette olleet vasta nelisen vuotta yhdessä. Mutta jos asia häiritsee sinua, on syytä käydä keskustelua. Sinun olisi kuitenkin hyvä ymmärtää sitä, että sukulaiset ovat kumppanillesi tärkeitä ja hyväksyä melko kiinteäkin yhteydenpito.
Väsymys ja haluttomuus kotona on sitten toinen juttu. Sinun on varmaankin kysyttävä häneltä ihan suoraan, miksi hän on niin väsynyt ja haluton sinun ja lastesi kanssa. Onko hänellä jotain hampaankolossa, mitä hän ei saa sanotuksi? Syyt on hyvä selvitellä juurta jaksain. Sinulla on myös oikeus esittää toiveesi siitä, että hän osoittaisi enemmän kiinnostusta sinua ja lapsiasi kohtaan. Jos muutosta ei tule, voi olla vaikea jatkaa suhdetta.
Mielestäni on aivan kohtuullista toivoa, että silloin, kun on ihmisiä kylässä, ei plärätä nettiä. Tässä asiassa et ole liian herkkä. Varsinkin, jos hän kykenee siihen silloin, kun hänen omat sukulaisensa ovat kylässä.
KYSYMYS: Kysyisin lähinnä asioiden käsittelemisestä omassa tilanteessani. Koin eron noin kaksi kuukautta sitten, tai siis tulin jätetyksi koska kontrolloin suhdetta liikaa. Olemme kuitenkin olleet yhteydessä melkein joka päivä ja mies harkitsee paluuta yhteen jos olen “muuttunut”. Haluan toki muuttua, tai ainakin ajatella ja käsitellä asioita eri lailla. Olen 31-vuotias ja kumppanini viitisen vuotta nuorempi.
Hän koki, etten olisi saanut estellä hänen menojaan ystäviensä luokse joka ikinen kerta, vaan hyväksyä ettei hän vastaa sitten jopa viikkoon puhelimeen eikä ole tilivelvollinen missä on ollut. Huumeet ovat olleet jossain määrin kuvioissa aina, ei toki suonensisäiset vaan lähinnä viihdekäytössä hänellä.
Olen ennenkin seurustellut ja osannut rakastaa, ja luopua. Tämän henkilön kohdalla kaikki on toisin, antaisin kaiken anteeksi, valheet ja satunnaisen väkivallankin.
Missä menee rakkauden ja riippuvuuden raja? Toki en tunne olevani riippuvainen, koska en ole nähnyt häntä eron jälkeen. En silti pääse eteenpäin. Kävin muutaman kerran puhumassa ammattilaiselle, mutten saanut tolkkua ajatuksiini sieltäkään.
Päässä pyörii suuri kysymys, että miten kukaan voi tehdä toiselle näin? Miksi silti välitän?
Myönnän, että olen yrittänyt kontrolloida ja ehkä pelastaa hänet tuosta vajoavasta suosta, koska asiat oli hyvin ennen kuin hänen ystäviensä runsas alkoholinkäyttö huumeineen lisääntyivät. Parisuhde kesti reilun kaksi vuotta.
Olen vieläkin erittäin rakastunut ja ikävöin suuresti. Ymmärrän kuitenkin sen, että en voi odotella häntä ikuisuutta ja pettyä taas tai hillitä omaa elämääni ja sanomisia. Vastasinko nyt omaan kysymykseeni vai olisiko antaa vielä neuvoja?
Ota Suhdeklinikka seurantaan Facebookissa!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Hyvä ystävä, kiitos viestistäsi! Kirjoitat eronneesi noin kaksi kuukautta sitten. Sinun on vaikeaa hyväksyä eroa, mikä on ymmärrettävää, koska rakastat ja kaipaat entistä miestäsi. Myös se, että olette erosta huolimatta olleet tiivisti yhteydessä vaikeuttaa ymmärrettävästi luopumista.
Kiinnitin viestissäsi huomiota erityisesti siihen, että olet ottanut vastuun erosta kokonaan itsellesi. Kerrotkin miehesi harkitsevan paluuta yhteen, jos sinä pystyt muuttumaan. Pidän epärealistisena ajatusta, että parisuhteen ongelmat voisivat johtua vain toisesta. Parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi, ja kummatkin vaikuttavat siihen, millainen suhteesta muodostuu. Kirjoitat tarpeestasi kontrolloida, mutta myös entisen miehesi huumeiden käytöstä ja satunnaisesta väkivallasta. Mietin, mikä vaikutus teidän kummankin toiminnalla on ollut suhteeseenne?
Kirjoitat, ettet pääse eteenpäin. Pidän arvokkaana, että olet etsinyt kuitenkin ratkaisua kysymyksiisi myös ammattilaisen kanssa. Halutessasi voisit olla yhteydessä lähialueesi perheasianneuvottelukeskukseen. Yhdessä perheneuvojan kanssa voisitte pohtia sitä, mikä tilanteessasi olisi parasta. Ajattelen suhteen jatkumisen edellyttävän joka tapauksessa molempien toiminnan arvioimista ja vastuun kantamista yhdessä.
KYSYMYS: Pulmani koskee suhdetta, jonka ongelmana omasta näkökulmastani on suhteen "määrittelemättömyys" ja paikallaan polkeminen.
Tapasin miehen noin kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli eronnut edellisestä suhteestaan. Emme alkaneet seurustelemaan, sillä miehen tilanne oli täysin epäselvä. Tapailimme, mutta itse odotin enemmän, odotin parisuhdetta. Tämä aiheutti välillämme ristiriitoja, sillä odotuksemme olivat erilaiset. Erosimme ja lähdin etsimään itselleni jotakin toista ihmistä. Kuitenkin ikävä ajoi minut jälleen yhteen häneen kanssaan. Suostuin siihen, että vain tapailemme, sillä halusin hänet elämääni “millä ehdolla tahansa”.
Tapailua on kestänyt nyt noin vuoden, ja välimme ovat lähentyneet kovasti. Koen hänet läheiseksi ja monella tapaa suhteeni häneen tuntuu tunnetasolla seurustelulta. Kuitenkin näemme hyvin harvoin, emmekä jaa arkea millään tavalla. Hän myös ahdistuu, jos yritän puhua suhteen laadusta, eikä seurustelun kriteerit käytännön tasolla täyty. Olen myös hyvin epävarma, sillä en tiedä onko hän oikeasti minuun millään tapaa sitoutunut, vaikka itse koen hänet läheiseksi. Näen paljon vaivaa hänen vuokseen, suunnittelen menoja hänen aikatauluihin, yritän olla tukena. Hän myös tukee minua.
Ongelmani on, että en tiedä miten jatkaa. Epävarmuus hänen ajatuksistaan suhteestamme saa minut epäilemään, sitä käytänkö itse turhaa aikaani häneen. En ole ihan valmis vielä luovuttamaan, sillä hänessä on jotain upeaa, mutta en tiedä mitä muuta voin vielä tehdä? Hän ei kaikesta vaivannäöstä(suuresta sellaisesta) ja antamastani ajasta huolimatta ole valmis edes puhumaan suhteesta, saatikka sitten seurustelemaan. Mitä tehdä?
Nainen, 29
VASTAUS: Kiitos selkeästä kysymyksestäsi. Tilanteesi on sen sijaan kaikkea muuta kuin selkeä. Pohdintojasi värittävät epävarmuus ja voimakkaat ristiriidat. Yritän selkeyttää tilannettasi hiukan: 1) Olet kohdannut ihmisen, josta pidät, ja jonka koet läheiseksi 2) haluat seurustella hänen kanssaan ja vakiintua 3) näet paljon vaivaa, että yhteisolonne toteutuisi. 4) hän ei halua seurustella kanssasi 5) hän kokee puheet seurustelusta ja tulevaisuudesta ahdistavaksi.
Huomaat varmasti, kuinka erilaiset näkökulmat sinulla ja vastaavasti ”kumppanillasi” ovat. Hän on ilmeisimmin tyytyväinen siihen, että suhteenne on toistaiseksi määrittelemätön. Toisin kuin sinä, joka koet että suhteenne polkee paikallaan. Itse asiassa teit itse saman havainnon aiemmin, ja siksi suhteenne silloin siihen päättyikin. Nyt olette tavallaan taaskin siinä kohdassa ja se ajatus, että olet hänen kanssaan ”ehdoilla millä tahansa”, ei enää riitäkään.
Ei ole helppoa irrottautua ihmisestä, josta on tullut läheinen ja rakas. Kirjoitat, että hänessä on upea puoli ja sinun on vaikea luovuttaa hänestä. On hienoa, että kykenet kiinnittymään siihen hyvään, mitä hänessä on. Samalla sinun tulisi nähdä myös se, että hänessä on puolia, jotka haavoittavat sinua. On tavallaan hyvin loukkaavaa, ettei hän, kaikesta huolimatta, pystykään sitoutumaan sinuun. Siksi sinulle tuleekin varmasti tunne ajan haaskauksesta ja turhautumisesta. Sinun täytyy asettaa nämä kaksi asiaan vaakakuppiin, ja tarkastella kumpi painaa enemmän: hienot hetket hänen kanssaan vai alituinen pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne, kun hän ei ole valmis seurustelemaan kanssasi samalla vakavuudella, kuin sinä hänen kanssaan.
Kuten sanottu, luopuminen sattuu, mutta luopuminen voi myös johdattaa uuteen tilanteeseen ja uusiin mahdollisuuksiin. Mihin ratkaisuun päädytkin, toivotan sinulle rohkeutta!
KYSYMYS: Meillä on todella vaikea tilanne meneillään. Pian tulee yhdeksän vuotta täyteen yhdessä, 2010 syntyi yhteinen poikamme, ja viime syksynä menimme vihdoin naimisiin. Kaikkien vastoinkäymisten ja vaikeuksien jälkeen olin aidosti onnellinen, kiitollinen ihanasta perheestäni. Kunnes kuukausi sitten vaistoni osui oikeaan, löysin mieheni puhelimesta viestiketjun, joka paljasti kesästä asti kestäneen suhteen toiseen naiseen. Suhde, joka sisälsi päivittäistä viestittelyä, säännöllistä tapaamista, seksiä, jopa jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Muutamassa sekunnissa romahti kaikki se mihin uskoin.
Mennäänpä sitten ajassa taaksepäin. Aloimme seurustelemaan alkuvuonna 2006, rakastuin mieheeni melkein ensisilmäyksellä. Ensimmäistä kertaa hänen nukahdettua viereeni ajattelin, että tässä on se oikea. Tämän miehen kanssa minun on tarkoitus kulkea. Tunne on ollut hyvin vahva kaikesta huolimatta näinä vuosina. Ja todellakin kaikesta huolimatta, sillä sitä on ollut paljon.
Jo aika pian suhteemme alussa huomasin, että jotain on vialla. Miehelläni oli paljon haluttomuutta, hän torppasi tekemäni aloitteet. Hänellä ei ollut tuolloin kykyä keskustella, eikä kohdata minun tunteitani, vaan jos aloin itkemään, hän lähti ulos. Usein hän oli ahdistunut. Kun koitin jotenkin päästä siitä selville, hän hermostui, sanoi, että nyt vaan on huono päivä ja se siitä. Vietin monet illat itkien itseni uneen. Mutta en lähtenyt, vaikka monta kertaa se kävi mielessä. Oli niin paljon hyvääkin. Kuitenkin tuo mieheni haluttomuus jätti minuun jälkensä, yhdistettynä kyvyttömyyteen puhua siitä.
Olin aivan vakuuttunut, että syy on minussa. Että olen liian huono, lihava, ruma tai jotain. Sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen. Kävin siitä terapiassa, mutta en uskaltanut edes terapeutille kertoa, mistä kaikki johtui. Oli niin mielettömän kipeä paikka myöntää, että on torjuttu seksuaalisesti. Muutakin vastoinkäymistä tuli samaan syssyyn, mieheni isän uhkapeliongelma paljastui, ja hänen vanhemmilleen tuli ero. Se oli myös miehelleni kova paikka. Samaan oma isoäitini kuoli. Elettiin alkuvuotta 2009. Olin niin murusina kaikesta, että päätimme erota.
Minusta tuntui, että mies ei pystynyt tekemään päätöksiä suhteemme suhteen, ehdimme tuossa välissä asua vuoden yhdessä, mutta sitten vuonna 2007 työt veivät hänet toiselle paikkakunnalle ja itse jouduin opintojen takia asumaan toisaalla. Reissasimme siis toistemme luona, käytännössä minä hänen luonaan, kaksi vaikeaa vuotta, ja minua ahdisti tilanne, ja epävarmuus, minkä hänen päättämättömyytensä aiheutti. Kuitenkin, kaikesta huolimatta rakastin häntä. Erossa jaksoimme olla lähemmäs kaksi kuukautta, lopulta minä otin yhteyttä, kun ikävä oli ylitsepääsemätön. Palasimme yhteen, juttelimme, minulle selvisi, että mieheni haluttomuus oli yhteydessä hänen ahdistukseensa omasta terveydentilastaan. Olin kyllä ollut tietoinen siitä, että hän jatkuvasti tarkkaili omaa vointiaan, söi hiivakuureja, kuulosteli vatsan omituisia tuntemuksia. Se vei häneltä paljon energiaa ja kykyä nauttia elämästä.
Päätimme kuitenkin jatkaa. Ja kävi niin, että 2009 kesällä ehkäisy petti, ja huomasin olevani raskaana. Yksimielinen päätös oli pitää lapsi. Se muutti asioita myös niin, että minä muutin mieheni luo, ja tein viimeisiä opintoja etänä yliopistooni. Loppuvuosi 2009 sujui siis verrattain onnellisissa tunnelmissa, vihdoin oli tehty päätöksiä, meillä oli ensimmäinen oikea yhteinen koti, ja lapsi tulossa. Seksikin oli alkanut sujua. Maaliskuussa 2010 ihana poikamme syntyi. Vauvan kanssa kaikki sujui todella hyvin, vauva-arki oli ihanaa ja nautin kotona olemisesta ja hänen hoitamisestaan. Mieheni oli myös irtisanoutunut entisestä työstään ja perusti vanhojen työkavereittensa kanssa oman yrityksen. Tämä toi pienen pikantin lisän koko kuvioon. Uuden yrityksen aloitus tarkoitti tietysti sitä, että rahat on tiukkaakin tiukemmalla. Ja ihminen, joka huolestuu helposti kaikesta, on tietysti erityisen huolissaan, jos ei ole oikein kunnon perusturvaakaan. Joten mieheni oli siinäkin aika kovilla. Minä keskityin vauvapilvessä olemiseen ja nautin.
Kuitenkin pian kaikki muuttui, kun miehelläni todettiin tammikuussa 2011 syöpä. Se oli aivan valtava järkytys, olin aivan hajalla pelosta ja huolesta, kuinka selviytyisin yksin pienen lapsen kanssa.
Alkuvuosi meni sumussa ja syöpähoidoissa. Meidän keskinäinen suhteemme vahvistui tuona aikana, vaikka oli kamalaa, niin silti välillämme oli paljon rakkautta. Kesään mennessä pahin oli ohi, näytti jo hyvältä, että syöpäkin saatiin havaittua ajoissa ja tulevaisuus oli valoisamman näköinen. Mies päätti irtisanoutua yrittämisestä, kaikki työahdistus yhdistettynä syöpään oli värjännyt koko asuinpaikan niin pahaksi, että muutimme takaisin kotikaupunkiimme. Alkuun kaikki näytti kivalta, mies jäi kotiin hoitamaan lasta, minä jatkoin opintoja. Mutta syksyllä jo alkoi mennä tilanne huonoksi. Mies oli valtavan ahdistunut, ajoittain jopa niin pahasti, ettei pystynyt tekemään mitään. Meidän väliltämme kaikki tuntui olevan kuollut. Syövän jälkeen iski hänelle kamalaakin kamalampi ahdistus. Ja minä olin vihainenkin, tuntui, ettei hän kyennyt näkemään miten kovasti olin itsekin kärsinyt siinä samassa.
Keväällä 2012 oli keskinäinen tilanteemme niin paha, että lapsikin jo oirehti. Soitin lopulta perheneuvolaan, etten enää jaksa.. Pääsimmekin sitten parisuhdeterapiaan, joka oli kamalaa, siellä jouduttiin käymään kaikki läpi juurta jaksain, mutta se auttoi. Miehellä todettiin ahdistuneisuushäiriö. Kaikki ei ollutkaan vain minun pään sisällä. Pitkästä aikaa saatiin aika hyvään jamaan hommat. Mies aloitti uuden työn. Voimme taas pikkuhiljaa paremmin. Kunnes keväällä 2013 mies irtisanoutui burn outin takia, alkuun mielekäs työ kasvoi vastuiltaan liian suureksi palaksi, yritys muutti pääkaupunkiseudulle, ja meidän olisi pitänyt seurata perässä. Pari kuukautta hän jaksoi rampata siellä, kunnes jäi pois ja oli taas aivan loppu.
Parisuhde voi kuitenkin hyvin, tuin miestä, meillä oli paljon keskinäistä ymmärrystä ja lämpöä. Löysimme uuden kodin, johon muutimme maaliskuussa 2013. Mieheni oli loppuvuoden kotona, löysi elämäniloa, punoi uusia suunnitelmia, harrasti ja voi taas paremmin. Menimme naimisiin syksyllä 2013, koska kaikki tuntui olevan niin hyvin. Alkuvuonna hän perusti oman yhdenmiehen yrityksensä työllistäen näin itsensä. Kaikki meni hyvin, itsekin olin työelämässä, ihana koti ja ihana perhe. Mutta sitten kuitenkin tuli tämä. Minun on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että kaiken yhdessä kokemamme jälkeen tilanne on tämä, kaiken sen työn jälkeen mitä suhteemme eteen tehtiin. Nämä ovat olleet elämäni vaikeimmat yhdeksän vuotta, mutta olen halunnut uskoa, yrittää, jaksaa, rakastaa. Se on ollut sen arvoista, minä olen nykyään paljon vahvempi ihminen. Ja koska hän on se oikea. Lapseni isä ja minulle niin rakas.
Haluan koko sydämestäni antaa anteeksi, mutta en tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Luottamus on mennyt. Niin raa'asti minulle on valehdeltu päin naamaa. Niin kovasti satutettu. Voiko siitä koskaan selvitä? Jokainen viesti, jokainen puhelinsoitto, joka kerta kun hän on puhelimella, sama pyörii minun mielessäni. Jäytävä pelko, kamala epävarmuus. Jos saisin hänet kiinni vielä kerran toisen naisen kanssa, romahtaisin lopullisesti. Toinen asia, mikä minua mietityttää on hänen mielenterveytensä. Hän ei ole vieläkään mennyt hoidattamaan sitä kuntoon, vaikka diagnoosikin on. Uskon, että tämä pettäminenkin kumpuaa siitä ahdistuksesta. Siitä, että kun kaiken pitäisi olla hyvin, ja onkin, mutta ei sitten sisimmässään olekaan. Uskon myös sen, kun hän sanoo, että tämä ei johtunut minusta. Mutta voinko enää jäädä, vai pitäisikö minun pelastaa oma mielenterveyteni ja lapseni? Näihin vuosiin on mahtunut jo monta romahdusta. Niitä on varmasti tulossa lisää. Mikään ei tunnu pahemmalta kuin perheen rikkominen, lapsi ja isä ovat todella läheisiä. Lapsi murtuisi täysin. Mitä tässä voi tehdä? :( Pitkä tarina, mutta mielestäni se pitää kertoa kokonaa, jotta saa oikeanlaisen kuvan..
Murtunut, 31
VASTAUS: Kertomuksesi on monella tavoin koskettava ja se herättää monenlaisia tunteita. Minulle se kertoo siitä, että parisuhteessakin on aina kaksi erillistä ihmistä, joilla molemmilla on omat unelmansa, omat toiveensa ja omat ahdistuksensa. Myös ihmisen tahto, eli haluaminen on aina hyvin henkilökohtainen asia. Sen yli ei kukaan toinen voi kävellä. Kun kerroit miehen haluttomuudesta, niin siitä sai sen käsityksen, että siinä tilanteessa koit sen vahvasti loukkaavana ja sinuun kohdistuvana torjuntana. Etsit vikaa itsestäsi. Myöhemmin ymmärsit, että haluaminen ja haluttomuus ovat mutkikkaampia asioita. Ihmisen oman tahdon asioita, joilla on kiinteä yhteys tunteisiin.
Jos onkin niin, että tunteet ja tahto eivät koskaan ole toisen ohjailtavissa, eivätkä oikein edes ihmisen itsensäkään määräiltävissä, niin ihmissuhteisiin liittyy aina myös valintoja. Parisuhteessa läheisyyden ja välimatkan ristiriitaa on kautta aikojen pyritty ratkaisemaan kolmannen osapuolen avulla. Tämä kolmas voi olla lapsi tai työ, alkoholi tai harrastus tai vaikkapa joku ihminen. Uskottomuus voi olla ratkaisuyritys parisuhteen ongelmiin, mutta yhtä hyvin se voi liittyä ihmisen henkilökohtaiseen etsintään, jossa hän saattaa olla tai uskotella olevansa kiintynyt tuohon kolmanteen. Se voi olla ihmiselle henkilökohtaisesti toimiva ratkaisu tai se voi viedä vielä syvempään ahdistukseen. Molemmissa tapauksissa se on kumppania kohtaan syvä loukkaus. Ei ole olemassa mitään sellaista syytä, johon vedoten voisi velvoittaa antamaan tällaista loukkausta anteeksi. Parisuhde ei ole enää sitä, mitä sen piti olla.
Toisaalta uskottomuus ei tee ihmisestä jatkossa epäluotettavaa. Jos uskoton osapuoli on kokenut myös uskottomuuden tuoman ahdistuksen, hän ei halua kokea sitä uudelleen. Et kertonut siitä, onko puolisosi pyytänyt anteeksi ja ottanut itse vastuun teoistaan. Jos on, niin hyvä. Anteeksiantaminen on kuitenkin myös tahdon asia, kuten luottamuskin. Tässä vaiheessa on tärkeintä, että haluat antaa anteeksi ja tahdot luottaa, vaikka et vielä luotakaan.
Itse en usko, että eroamalla voidaan ratkaista uskottomuuden aiheuttamaa tuskaa ja surua. Se mitä on tapahtunut, ei häviä eron myötä. Tulisit aina muistamaan sen, miksi erositte. En myöskään näe, miten ero tässä tilanteessa voisi pelastaa lapsen. Uskottomuus on parisuhteen asia, ei vanhemmuuden. Tosin teet päätökset itse, mutta paljon kertoo lauseesi: "mikään ei tunnu pahemmalta kuin perheen rikkominen."
Jos päädyt eroratkaisuun, niin siitä tuskin kukaan voi sinua tuomita tai moittia. Perheen rikkomista on tapahtunut monella tavoin jo nyt. On tapahtunut paljon sellaista, mitä sinä et ole halunnut ja mistä sinä et ole päättänyt etkä ollut vastuussa. Näin ollen sinun ei tarvitse ajatella, että juuri sinä olisit rikkonut perheen, vaikka päätöksen tekisitkin.
Jos taas päätätte jatkaa yhdessä, niin luottamuksen uudelleen rakentaminen ja anteeksiantaminen ovat nekin yhteisiä asioita. Ne eivät tapahdu hetkessä, vaan vähitellen, jos te molemmat sitä haluatte. Voit kertoa puolisollesi, mitä sinä nyt tarvitsisit luottamuksen murusten keräämiseen. Jos hän rakastaa sinua, niin on selvä, että hän haluaa sinua korjaamaan sitä, mitä on ollut rikkomassakin.
KYSYMYS: Olen 26-vuotias nainen ja koen tällä hetkellä suurta ahdistusta elämäntilanteessani. Olen ollut parisuhteessa melkein vuosikymmenen ja aina silloin tällöin olen miettinyt, että onko tämä nyt todella se mitä haluan vai pitäisikö erota. Nyt tuntuu, että jokin muutos on elämässäni tehtävä. Koen, että minulla ja poikaystävälläni ei ole ihan samanlaiset arvot ja tulevaisuuden näkymät. Koen myös, että poikaystäväni ei halua tehdä kanssani asioita, jotka minua kiinnostaisivat, eikä osallistua kanssani esimerkiksi sukujuhliin ym. Emme ole ikinä olleet hyviä keskustelemaan asioista. Riitaa aiheuttavia tilanteita ei ole ikinä selvitetty, vaan on pidetty jonkin aikaa mykkäkoulua ja sitten jatkettu normaalisti. Lisäksi tuntuu, että en enää tunne häntä kohtaan niin kuin parisuhteessa kuuluisi. Rakastan häntä kyllä, mutta tunne on enemmän ystävärakkautta.
Otin eron puheeksi n. kuukausi sitten ja poikaystäväni teki selväksi, ettei haluaisi erota. Hän sanoi, että olisi valmis tekemään mitä vaan, jos se korjaisi asian. En vain tiedä muuttaako se enää mitään, kun tunteeni ovat jossain määrin vähentyneet. Samalla kuitenkin mietin, että jos nyt eroan niin annanko liian helposti periksi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Lisäksi tuntuu kauhealta olla se ”jättäjä” ja ehkä asian tekisi helpommaksi, jos päätös tulisi olemaan yhteinen. Hän myös sanoi, että jos eroamme, niin hän ei enää halua nähdä minua tai koiraamme, joka jäisi minulle erossa.
Mietin myös kovasti, miten selviän, jos eroamme. Itsetuntoni on aina ollut kovin huono. Minulla on nyt syksyn aikana diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko ja tarkoitus olisi aloittaa terapia alkuvuodesta. Sosiaalinen fobiani ei ole kaikista pahimmasta päästä, mutta useat sosiaaliset tilanteet aiheuttavat suurta ahdistusta ja fyysisiä oireita. Pystyn kyllä käymään töissä, mutta jään helposti pelkoni takia kotiin, kun minua pyydetään johonkin. Jos nyt eroan, niin pelkään, että eristäydyn vielä enemmän. Lisäksi minulle jää koira, joka tuo omat haasteensa kodista lähtemiseen. Yksinjääminen pelottaa kauheasti. Parisuhteessani olemme yleensä viettäneet aikaa poikaystäväni ystävien kanssa, koska poikaystävääni ei ole minun ystäväni juuri kiinnostaneet. Minulla ei ole kuin muutama oma ystävä, joilla tietenkin on omat elämänsäkin, joten he eivät pysty olemaan tukenani kuin silloin tällöin. Tietenkin poikaystäväni on ollut minulle jossain määrin myös se paras kaveri ja tämän menettäminen tuntuu kauhealta. Usein koen, etten pysty olemaan ihmisten kanssa täysin oma itseni ja hänen kanssaan olen pystynyt olemaan aidoimmillani.
Olen tämän eropohdinnan aikana (ja jo sitä ennenkin), ollut melko etäinen poikaystävääni kohtaan, koska en vaan ole pystynyt näyttelemään, että kaikki on hyvin, kun niin ei ole. Hän kovasti yrittää halata ja muuta, mutta en vain pysty siihen ja joudun olemaan torjuva. Tämä tuntuu minusta pahalta. En haluaisi olla hänelle ikävä. Lisäksi poikaystäväni pyrkii vain jatkamaan arkea normaalisti, vaikka tämä meidän eropohdintatilanne on ihan kesken. Heräilen öisin ja pohdin asiaa jatkuvasti, välillä tuntuu, että tulen hulluksi. Tuntuu, että menetän niin paljon, mutta en ole tässä tilanteessa onnellinen. Mitä minun pitäisi tehdä tässä tilanteessa? Jos eroaisimme, niin miten ikinä selviän siitä?
Hukassa
VASTAUS: Hei, kiitos viestistäsi ja tärkeästä kysymyksestä. Kirjoitat pohtineesi eroa pitkäaikaisesta poikaystävästäsi. Olette aloittaneet seurustelun nuorena ja olleet pitkään yhdessä. Voisiko jopa ajatella, että olette aikuistuneet yhdessä? Erokysymys on ymmärrettävästi vaikea. Luen viestistäsi siitä, miten joudut eroa pohtiessasi ristiriitaiseen tilanteeseen: joku puoli sinusta löytää hyviä perusteita mahdolliseen eroon. Kirjoitat esimerkiksi erilaisista tulevaisuudensuunnitelmista, arvomaailmasta ja poikaystävää kohtaan tuntemastasi ystävyydenkaltaisesta rakkaudesta. Joku toinen puoli taas epäröi miettimällä, annatko liian helposti periksi, eristäytyisitkö eron jälkeen ja miten selviäisit yksin. Erokysymystä vaikeuttaa kenties entisestään poikaystäväsi viesti, että erotilanteessa hän tahtoisi katkaista välinne kokonaan. Poikaystäväsi reaktio kertoo siitä, että myös hänelle ajatus erostanne on hyvin haavoittava. Hänellä ei ole tällä hetkellä muuta tapaa käsitellä asiaa kuin uhkaamalla välien katkaisemisella. Mietin, millä tavoin voisitte jakaa yhdessä eroon liittyviä kipeitä kysymyksiä? Kirjoitat toisaalta, että yhdessä keskusteleminen ei ole ollut suhteenne vahvuus. Tämän vuoksi mietin, voisiko esimerkiksi kirkon perheneuvonnasta olla teille apua? Perheneuvonnassa on mahdollista tutkia yhdessä perheneuvojan kanssa myös eroon liittyviä kysymyksiä. Toisinaan ulkopuolisen ihmisen kysymykset auttavat jäsentämään vaikeita tilanteita.
Kirjoitat viestissäsi siitä, että olet aloittamassa ensi vuoden alussa terapian. Tämä kertoo mielestäni toivosta – siitäkin, että sinulla on olemassa polku, jota pitkin voit lähteä tutkimaan oman mielesi salaisuuksia. Kenties terapiassa voi löytyä ymmärrystä myös eroon liittyville kysymyksille.
Päätät viestisi kysymällä, kuinka sinun tulisi toimia vaikeassa tilanteessasi? Kysymykseen on vaikea vastata puolestasi. Kysymyksesi on joka tapauksessa tärkeä ja tuo mieleeni runoilija John Keatsin kirjoituksen: "Mikä ei ole vielä saanut muotoa, tarvitsee mahdollisuuden kypsyä ehyeksi hahmoksi omassa tahdissaan ja omalla tavallaan. Tarvitaan luottamusta siihen, että merkityskuviot ja -yhteydet tulevat näyttäytymään. Mikäli yksilö ei kestä epätietoisuutta ja epävarmuutta, hän tulee tuntemaan kiusausta ennenaikaisiin ja pakotettuihin ratkaisuihin, jotka vievät hänet kauemmaksi itsestään." Pyydän sinua viipymään ristiriitaisten tunteidesi äärellä riittävän pitkään, ja tutkimaan kumpaakin erilaista puolta. Mieleeni nousee kysymyksiä: Mitä sinulle merkitsee, jos jäät suhteeseen, jossa et koe olevasi onnellinen? Entä jos lähdet? Mistä kaikesta joudut luopumaan? Mitkä olisivat keinojasi tulla toimeen erosta syntyvien tunteiden – esimerkiksi surun, pettymyksen ja yksinäisyyden kanssa?
Kiinnostun myös siitä, mikä erokysymyksen nostaa juuri nyt esille? Onko elämässäsi tapahtunut viime aikoina jotakin poikkeuksellista, mikä auttaisi sinua ymmärtämään sitä, mikä kuljettaa sinut erokysymysten äärelle?
Rohkeutta ja kaikkea Hyvää sinulle ja poikaystävällesi! Perheneuvoja Joona
KYSYMYS: Miksi kumppani ei pysty sanomaan rakastavansa ja käyttäytyy välinpitämättömästi vaikka ero tulisi/tulee?
Miesjokarakastaapetturia 25
VASTAUS: Minulla on sinulle nyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia... Kertoisitko hieman lisää itsestäsi, kumppanistasi ja suhteestanne. Onko niin, että sinä olet varma omista tunteistasi, mutta epävarma kumppanisi tunteista? Mikä on saanut sinut / teidät pohtimaan eroamista? Mitä tarkoitat petturilla?
Me täällä Suhdeklinikalla autamme mielellämme, mutta tarvitsemme lisää tietoa tilanteestanne kokonaisuuden hahmottamiseksi.
KYSYMYS: Noin kymmenen vuoden parisuhteessa on ollut monia ylä- ja alamäkiä, tietysti. Olemme 25-vuotiaita. Noin viisi vuotta sitten käytiin eron partaalla, mutta saatiin asiat kuitenkin selvitettyä. Nyt tuntuu, että sama oravanpyörä pyörii taas, ja itse taistelen syyllisyyden surun ja ahdistuksen suossa. Kukaan ei voi puolestani päättää, mikä on elämälleni oikea suunta, mutta ulkopuolisen apu tai perspektiivi tuntuu nyt tarpeelliselta. Kuten myös ulkopuolisen arvio siitä, kuinka vaikeaa avioliittomme eheyttäminen vielä olisi.
Olen ollut aina itsenäinen ihminen, hyvin tietoinen omasta tahdostani, omasta tilasta, ajasta, ajatuksista.
Olen vanhin lapsista, avioeroperheestä, jossa moninaisia alkoholi- ja väkivaltasotkuja, huolta ja huolehtimista pikkusisaruksista. Minut heitettiin kotoa pois alaikäisenä. En ole katkera, rakastan perhettäni yhä ja aina, mutta tämä on muokannut minusta yli-itsenäisen ja vahvan ihmisen. On rankkaa huomata, etten ehkä jaksakaan enää kantaa parisuhdettani ja sen toista osapuolta ja koko elämäämme harteillani.
Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa 16-vuotiaasta saakka. Minusta tuntuu, että hän on kasvanut tukeutuen minuun. Tämä on parisuhteemme suurin ongelma minun mielestäni. Hän muutti kotoa suoraan kanssani asumaan. Viiden vuoden takainen kriisimme oli vahvasti kriisi aikuiseksi kasvamisesta. Paljon käytännön asioita, kuinka kotia hoidetaan, millaista on yhdessäolo oikeassa aikuisten arjessa. Pääsimme siitä yli.
Mutta yhä ja edelleen koen, että mieheni ei seiso omilla jaloillaan. Emme ole tässä parisuhteessa kaksi kumppania, vaan minä ohjaan laivaa. Kriisien keskellä minun pitää näyttää suunta. Hän ei kykene päättämään pienintäkään asiaa kysymättä varmistusta minulta. Tämä asia ahdistaa minua kohtuuttoman paljon – jos yksinkertaisesti kieltäydyn sanomasta ”mielipidettäni” siihen, lähteekö hän lenkille, mitä pukee päälleen tai lähteekö ystävänsä kanssa oluelle, hän loukkaantuu. Tätä asiaa on vaikea kuvata lyhyesti, mutta suurin haaveeni olisi, että mieheni olisi itsenäisesti omin ajatuksin hoitanut jonkun asian alusta loppuun asti ilman minua. Asiasta on puhuttu aina. Asia ei muutu.
Seksielämämme on ajautunut umpikujaan. Joskus eläväinen ja kokeileva ja kiihkeä on nyt minusta johtuen lamaantunut. Halumme ovat aina käyneet hiukan eri tahtia, minulle hyvinäkin aikoina sopiva määrä olisi 1-2 kertaa viikossa, hänelle ehkä 3-5. Nyt tuokin tilanne kuulostaa niin houkuttelevalta. Haluaisin haluta, mutta en tunne itseäni seksuaaliseksi missään mielessä. Viimeksi ongelmiemme aikaan tein suuren työn, että pääsin takaisin siihen mielentilaan, mutta onnistuin siinä! Lueskelin paljon netissä haluista ja haluttomuudesta, fantasioista ja ruokin omiani lukemalla esimerkiksi novelleja. Yritin pukeutua kauniiksi ihan arkena, en vain mieheni nähden vaan kouluun, töihin. Yritin ylläpitää naiseuttani, ostin alusvaatteita ja ajoin karvani vaikka seksielämämme olikin lamaantunut ja kukaan ei tuloksia välttämättä nähnytkään. No, tästä seurasi vain se, että mieheni alkoi epäillä.
Seksielämämme kuitenkin parani ponnistelujeni myötä, ehkä parhaaksi ajaksi ikinä. Pystyin jopa jakamaan fantasioitani ja fantasioimme paljon yhdessä. Kunnes mieheni kävi noissa epäilyksissään tutkimassa tietokoneeni sivuhistoriaa ja totesi että olen nettikeskustellut seksistä. Hän piti tätä petturuutena. Olin keskustellut erään pariskunnan kanssa kolmen kimpasta, mikä oli mieheni ja minun lempifantasia puhua ja kuvitella sängyssä. En itse ollut mieltänyt asiaa vääräksi, kun keskustelu oli anonyymiä, eikä kyse ollut nettiseksistä, vaan hiukan latautuneesta keskustelusta asian tiimoilta yleensä.
Itse koin enemmän vakavaksi yksityisyyteni loukkaamisen, hän siis kaivoi keskusteluhistoriaani tietokoneeltani! Mutta häpeä ja syylllisyys ohittivat tämän ajatuksen. En pysty enää palaamaan yhdessä fantasioihin. Häpeän itseäni liikaa, että ruokkiessani seksielämäämme ajauduin sopimattomuuksiin. Mieheni yrittää yhä, että juttelisimme yhdessä tuhmia, en pysty tähän enää. Se tuntuu vain likaiselta, fantasiani on niin sanotusti tuhottu. En ajattele noita asioita enää edes itsekseni. Samat keinot seksihalujen herättelemiseen eivät vain enää tänä päivänä toimi.
Yritän yhä pitää huolta itsestäni ja tuntea itseni kauniiksi. Saunassa mieheni tenttaa, koska olen itseni ajellut (miksi). Hän ei myönnä, että tarkoittaisi näillä kysymyksillä mitään, mutta ne ahdistavat todella paljon. Yllätin mieheni eräänä viikonloppuaamuna pyytämällä hänet takaisin sänkyyn jäätyäni itse pidempään nukkumaan. Seksi oli oikein mahtavaa. Jälkikäteen mieheni alkoi tenttaamaan mitä ajattelin aamulla kun sain itseni syttymään. Kun sanoin etten halua puhua siitä, hän ei antanut asian olla, hän halusi tietää mitä ajattelin ja totesi, että jos en halua sitä kertoa, asia on siis sellainen mikä loukkaisi häntä. Tuskin siis enää teen aloitteitakaan.
Olen täysin lukossa, syytetty ja syyllistetty. Mieheni sanoo, että minun täytyy tehdä tälle asialle nyt jotain, tehdä itselleni jotain, eikä hän näe miten hän on itse minut tähän ajanut. Jonkinlainen madonna-huora-syndrooma, jossa minun pitäisi pystyä olemaan estoton ja avoin, mutta jossa oikeuteni omiin ajatuksiin ja fantasioihin viedään, ja niistä aiheutetaan minulle häpeää. Ongelma on lähiaikoina levinnyt muuhunkin läheisyyteen. Mieheni huomauttelee minulle jatkuvasti, etten halaa, pussaa, silitä tarpeeksi. Hän itse tekee sitä koko ajan, ja sanoo että en ole normaali, kun vetäydyn pois. En ole normaali, kun en antaudu kielisuudelmiin. En tiedä mikä lukko tässä on. Seksi aiheuttaa minulle ahdistusta, koska sen määrä ja laatu on minun vastuullani. Tunnelma on täysin sen varassa sytynkö, ääntelenkö, teenkö tarpeeksi. Enkä pysty siihen, ja tunnen aiheuttaneeni pettymyksen sillä vähällä mitä saan aikaan. Joskus mieheni näyttää pettymyksensä, imitoi naamani ilmeitä ja kuinka vaivaantunut olen sängyssä. Miten pystyisin hyppäämään suoraan nollasta loistavaan seksiin?
Nyt kun ongelma on jatkunut, mieheni on sanonut, ettei odotakaan kovin laadukasta seksiä. Kuitenkin hän on vakaasti sitä mieltä, että ongelma ei poistu, jos seksiä ei harrasteta. Minun masennustani kuulemma auttaisi vähän rentoutua, ja seksiin pitää vain ryhtyä. Ryhdyn siis siihen hiukan väkisin, ja muutaman kerran viikossa teen miehelleni käsin asioita. Mutta tästä ”en odotakaan mitään hyvää” –seksistä en usko olevan kuin haittaa – suoraan sanottuna tunnen itseni täydeksi haaskaksi. Säälittäväksi lahnaksi, jolla sattuu olemaan reikä.
Olen ahdistunut ja masentunut. Arki rullaa ihan ok, pystyn juttelemaan ja nauramaan asioille, mieliala on kuitenkin surumielinen, apaattinen, itku on herkässä. Tai jos ei itketä tuntuu aika kylmältä. Välillä mietin, olisiko se niin paha jos vain kuolisi pois. Olen tämän kertonut miehelleni, ja hän takertuu minuun yhä vahvemmin. Laittaa lupaamaan etten tee itselleni mitään (en tietenkään, en ole tarkoittanut asiaa uhkaukseksi, vaan kuvaukseksi siitä kuinka paha oloni on), lupaamaan ettemme koskaan eroa (jos vastaan, etten voi luvata sellaista hän romahtaa ja pitkän keskustelun jälkeen joudun kuitenkin vakuuttamaan ettei niin tapahdu), lupaamaan että kerron hänelle kaiken.
Haluaisin pystyä käymään keskustelua aiheesta, olemmeko me ajautumassa eroon. Saammeko seksiä enää kuntoon, saanko itseäni kuntoon, olenko sellainen mitä sinä haluat jos en pysty muuttumaan, oletko sinä mitä minä haluan, toivommeko tulevaisuudelta samaa. Mutta tämä keskustelu ei ole mahdollista, mieheni menee tolaltaan. Joudun siis pohtimaan yksin.
Rakastan miestäni, paljon, en epäile sitä hetkeäkään, mutta onko rakkaus muuttanut muotoaan? En halua hänelle mitään pahaa, mutta en jaksaisi tuntea syyllisyyttä siitä että olen vääränlainen, ajattelen väärällä tavalla, en anna hänelle sitä mitä kuuluu antaa. Hän kuitenkin sanoo, että on valmis uhraamaan ”elämänsä parhaat vuodet seksittömässä suhteessa”. Lähinnä mietin, onko masennus syy vai oire? Pääsenkö siitä yli uudelleen, löydänkö itseni taas uudelleen tässä suhteessa?
VASTAUS: Hyvä ystävä.
Kiitos perusteellisesta pitkästä kirjeestäsi. Lopussa kirjoitat, että rakastat miestäsi ja sitä et epäile hetkeäkään. Hänkin rakastaa sinua eikä halua kuullakaan puhuttavan erosta. Tässä on hyvä pohja lähetä tarkastelemaan sitä, miten voisitte päästä eteenpäin lukkiutuneesta tilanteestanne.
Olette selvinneet yhdestä kriisistä. Kerroit, että tuon kriisin myötä kasvoitte aikuisiksi. Muistelepa, mikä auttoi teitä selviytymään tuolloin? Todennäköisesti puhuitte paljon ja saitte sovittua yhteisen arkenne asioista ja käytännöistä. Silloin ongelmanne olivat toisenlaisia kuin nyt, mutta tuosta kriisistä selviämiskeinojen muisteleminen auttaa teitä tässäkin kriisissä.
Olette alkaneet seurustelun varsin nuorina. Olette olleet ihailtavan sitoutuneita parisuhteeseenne ja edelleen haluatte selvittää ongelmanne. Tänä päivänä ette ole samoja ihmisiä kuin seurustelua aloittaessanne. Ette ole edes samoja verrattuna viiden vuoden takaiseen kriisiinne. Olette nuoria ja tuossa iässä muututte, kypsytte ja aikuistutte koko ajan. Myös suhteenne dynamiikka on muutoksessa. Viiden vuoden takaiset muutokset, jotka saitte aikaan yhteisillä päätöksillä, antaa toivoa, että tämäkin kriisi on selvitettävissä ja teissä on nuoruuden joustavuutta kuunnella toisianne ja muuttua.
Erilaiset perhetaustat ovat kasvattaneet teistä erilaisia persoonia. Sinä olet joutunut ottamaan vastuuta ja itsenäistymään aikaisemmin kuin kasvavan lapsen kuuluisi ja miehesi on saanut olla huolehdittu ja tukeutua muihin ehkä tarpeettoman kauan. Tämä vastakkaisuus on aiheuttanut kitkaa, mutta tällä alueella kaikki kasvun mahdollisuudet on tallella, kun olette tiedostaneet asetelman. Oletko muuten miettinyt, mitä elämässäsi on merkinnyt se, että olet joutunut elämään kriisiytyneessä perheessä ja huolehtimaan itsestäsi ja muista varhain? Mitä se on merkinnyt parisuhteessanne? Ehkä suhteenne alussa jatkoit huomaamatta vastuun kantamista, aloitteellisuutta ja itsenäistä päätöksen tekoa. Nyt et enää jaksa. Viisaasti olet jo välillä heittänyt palloa miehellesi, kun hän kysyy mielipidettäsi itseään koskevissa päätöksissä. Kysele edelleen: ”Mitä itse haluat?”, jolloin hän joutuu kuulostelemaan omia tarpeitaan ja toiveitaan. Luulen, että tämän alueen pettymykset heijastuvat tällä hetkellä suhteeseenne ja seksielämäänne.
Seksielämänne on ajautunut umpikujaan, niin kerrot. Seksielämän ongelmat ovat kytköksissä suhteen ongelmiin. Uskon, että kun suhteessanne saatte selvitettyä yhteisymmärryksessä tämän hetken ongelmia, yhteisymmärrykselle ja lämmölle tulee tilaa suhteessanne. Toisaalta kerrot, että haluaminen on hiipunut, mutta samalla kerroit, että yhtenä aamuna kutsuit miehesi takaisin sänkyyn. Siis haluaminen on tallella, mutta hautautunut pahan mielen alle.
Teit paljon työtä virkistääksesi omaa seksuaalisuuttasi. Rikastitte seksielämäänne yhteisillä fantasioilla. Näen, että olette nähneet paljon vaivaa suhteenne eteen. Nyt et enää saa fantasioista iloa, koska niihin liittyi miehesi epäluottamuksen syntyminen ja sinun yksityisen alueesi rajan ylitys. Fantasiat palvelivat teitä aikanaan. Ehkä nyt olisi uuden tulokulman aika.
Koska juuri nyt olette seksin alueella umpikujassa, suosittelen että otatte monta askelta taaksepäin. Voisitteko alkaa deittailla uudelleen, tutustua toisiinne ilman seksiä. Seksuaaliterapiassa aloitetaan usein seksipaastolla, jotta velvollisuusseksin paineet hellittävät. Sopikaa ajasta, jolloin olette ilman seksiä, mutta pyritte lähestymään toisianne muilla tavoin. Mitä teette mielellänne yhdessä? Mistä nautitte?
Voitte olla lähellä toisianne, kosketella ja hyväillä, mutta jätätte erogeeniset alueet rauhaan. Silloin voitte löytää monipuolisempaa aistimielihyvää läheisyydestä ja kosketuksesta. Rentoudutte ja avarrutte nauttimaan ilman seksiä pelkoa tai suorituspaineita. Muutaman viikon aikana jo voitte kokea rauhoittumista, lepoa toistenne lähellä ja vähitellen voi seksuaalinen haluaminen hiipiä kuin huomaamatta.
Kysyit, kuinka vaikea avioliittonne eheyttäminen olisi. Työtä se vaatii, mutta halua siihen teillä näyttää olevan. Eheytyminen edellyttää myös halua antaa anteeksi se millä olette toisianne loukanneet. Keskustelkaa siitäkin kysymällä toisiltanne, millä olen sinua loukannut ja itseltänne ”Haluanko antaa anteeksi?”. Toivottavasti voitte vastata ”Kyllä”.
Toivon sydämestäni teille selviämistä, suhteenne eheytymistä ja jälleen uutta alkua. Sytytetään toivon kynttilä.
KYSYMYS: Hei, olen 23-vuotias nainen. Olen seurustellut elämäni aikana kahdesti, joista ensimmäinen suhde kesti muutaman vuoden, ja tämän jälkeinen “laastarisuhde” reilun puoli vuotta, mutta kariutui pääasiassa kokemaani henkiseen väkivaltaan.
Tästä viimeisimmästä suhteesta on nyt 3,5 vuotta aikaa, ja tässä välissä olen harrastanut kohtalaisen runsaasti yhden yön juttuja, sekä muutamaan kertaan olen ehtinyt ihastua, mutta aina väärään ihmiseen: joko en ole saanut vastakaikua, tai sitten miehet ovat olleet liian sitoutumiskammoisia ja ovat karanneet sen jälkeen, kun olen möläyttänyt tunteistani, vaikka olisivat itsekin väittäneet jotain tuntevansa. Olen aina ollut hyvin epävarma itsestäni, mutta yhden yön jutuilla luulin hetkeksi keränneeni itseluottamusta ja sellaista oloa, että “mä kelpaan”. Kyllä se siinä mielessä toimikin, lähes aina esimerkiksi baari-iltoina sain jonkun lähtemään mukaani, jos vain siltä sattui tuntumaan.
Jotkut kanssani öitä viettäneet laittoivat paljon enemmän peliin kuin minä, ja törkeästi jätin heidät roikkumaan vastaamatta yhteydenottoihin, vaikka olisimme nähneetkin useamman kerran. Tein tätä myös sellaisille kavereille, joiden kanssa eksyin sänkyyn syystä tai toisesta. Sanomattakin selvää, että olen tällä pilannut usean kaverisuhteen. Tämän vuoden alussa kuitenkin lopetin kaiken turhan säätämisen. Tammikuussa minulla oli yksi yhden yön juttu, mutta sen jälkeen päätin, että se saa loppua. Ei se ole sitä elämää, mitä mä haluan elää. Aloin tosissani toivoa tasaisempaa elämää. Jotain, mistä saa kiinni ja mihin tukeutua.
Tajusin, että yhden yön jutut ainoastaan tuhoavat minua kaikella sillä katumuksella ja ahdistuksella, enkä loppupeleissä ole saanut niistä mitään hyvää. Itseluottamukseni kyllä kieltämättä nousi aluksi, mutta lopulta aloin nähdä itseni vain säälittävänä ja halpana, mikä laski itsevarmuuttani alemmas kuin koskaan.
Kesällä aloin tuntea itseni tosi yksinäiseksi ja epähaluttavaksi, kun ei ollut mitään kontaktia miehiin. Kyllä sitä aina silloin tällöin sai huomiota, mutta olin (ja olen) sitä mieltä, että lähes poikkeuksetta kaikki näistä halusivat vain sänkyyn ja olisin vain jatkanut samaa elämääni, enkä halunnut sitä. Päätin, että seuraavaksi olen sängyssä tulevan seurustelukumppanini kanssa, millä sen nyt sitten mukamas ajattelinkin tietäväni.. Joka tapauksessa, purin vähän tätä oloani tinderillä, mikä oli ihan hauskaa. Yhden tuntemattoman kanssa olen tavannut, mutta pääasiassa koko tinderöinti oli vain sellaista itseluottamuksen uudelleen nostattamista, tai sen yrittämistä. Saada matcheja, mutta ei tarvitse lähteä siihen sänkytouhuun mukaan, mikä kaduttaisi kuitenkin. Loppukesästä painoin tinderissä hieman vitsillä sydäntä yhdelle tuttavalle samasta kaupungista - tutustunut olen häneen jo useampia vuosi takaperin kun olin suhteessa, ja ollaan satunnaisesti nähty, mutta ei sen kummemmin. Saman työpaikan takia näimme niissä merkeissä toisinaan ja teimme töitä yhdessä, mutta en ollut koskaan ajatellut häntä kaveria kummoisempana. Sattumalta siitä tuli kuitenkin match, jolle ensin nauroimme molemmat, mutta lopulta chattailun kautta tapasimme.
Sen jälkeen olemme harrastaneet useampaan kertaan seksiä ja ollaan ruvettu tutustumaan toisiimme kunnolla. Muutaman kerran jälkeen jo tajusin, miten mulle alkoi välittömästi kasvaa tunteita tuota ihmistä kohtaan - olimme niiiiiin samanlaisia, vaikka en ollut sitä ennen tajunnutkaan. Vihelsin jo ensimmäisen kuukauden aikana jutun pariin kertaan poikki vedoten siihen, etten pystykään tällaiseen friends with benefits -juttuun. Ei mennyt aikaakaan, kun mies ilmoitti, että haluaa tapailla kanssani. Sen jälkeen tilanne onkin ollut äärettömän haastava, koska en jostain syystä pysty sisäistämään “tapailua”. Tästä olemme saaneet muutamaan kertaan riidankin aikaan, sillä epävarmuuteni on tullut esille aivan liikaa. Se alkaa olla hyvin sairaalloista, sillä se on mielessäni aivan oikeasti 24/7.
Tiedän meidän kaveruusajoista miehestä sen verran, että hän on seurustellut useaan kertaan ja on ainakin kertaalleen pettänyt. Tiedän myös sen, että hän on erittäin flirttaileva ja sosiaalinen, erityisesti humalassa, mutta muutenkin. Ennen tapailuamme hänellä on ollut useamman kuukauden “villivaihe”, jolloin on harrastanut reippaasti yhden yön juttuja ja tapaillut useampaakin naista samaan aikaan. Nyt hän kuitenkin vakuuttaa, ettei aio enää tapailla ketään muuta kuin minua. Hän ei halua enää edes keskustella asiasta kanssani, koska olen niin useaan kertaan näyttänyt epäilyni tätä lupausta kohtaan, että hän alkaa todellakin kyllästyä vakuutteluun - ja ihan syystäkin, ymmärrän sen kyllä. Minun on vain tolkuttoman vaikeaa luottaa hänen sanaansa.
Erityisesti siksi, että mä kaipaisin tapailulta enemmän, mutta tunnen olevani ahdistava. Näemme vaihtelevasti, mutta noin kerran viikossa/kahdessa, toisinaan useammin, toisinaan harvemmin. Muuna aikana emme juuri pidä yhteyttäkään. Itse kaipaisin huomattavasti enemmän yhteistä aikaa, mutta en kuitenkaan halua, että hän tuntee minun riistävän aikaansa kavereidensa kanssa, sillä kuten mainittua, hän on todella sosiaalinen ja omaa tiiviin ystäväporukan, joiden kanssa viettää aikaansa oikeasti paljon. Aina kun näemme, hänen puhelimensa käy kuumana, puhelua ja viestiä pukkaa vähän väliä. Tämä ei minua aiemmin häirinnyt ollenkaan, koska tiesin ystävien pitävän oikeasti päivittäin yhteyttä PALJON. Eräällä kerralla hänen luonaan vieraillessa satuin kuitenkin ohimennen huomaamaan hänen puhelimensa pöydällä, ja siinä oli tinder päällä. En silloin oikein tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua, joten sivuutin asian, mutta heti sen jälkeen se on alkanut kaivelemaan mieltäni. Ja nyt pääsemme dilemmaan, kun en enää halua näyttää epävarmuuttani ja kysyä asiasta, koska pelkään (ja tiedän) ajavani hänet hiljalleen pois luotani lopullisesti, jos jatkuvasti näytän, etten luottaisi häneen.
Tämä mies tietää varsin hyvin edellisistä suhteistani ja menneisyydestäni muutenkin, mutta ei ole reilua laittaa kaikkea mun käytöstä senkään piikkiin. Mitä voisin tehdä tälle epävarmuudelleni? Kuinka voisin ottaa noita asioita hänen kanssaan puheeksi tekemättä asiasta mitään suurta numeroa ja ahdistuksen aihetta? En haluakaan aloittaa keskustelua mitenkään sävyllä “meidän täytyy nyt jutella vakavia”, vaan haluaisin kysyä asiasta vain ohimennen ja mainita, että se on vain mietityttänyt mua. Pelottaa, että oikeasti hakkaan sen viimeisen naulan tähän arkkuun ottamalla näitä asioita TAAS kertaalleen puheeksi, kun niistä on niin moneen kertaan jo jauhettu - ei tinderistä, mutta yleisesti siitä, miten pelkään hänen tekevän muiden kanssa jotain.
Huoh, olen ihan loputtomassa suossa oman pääni kanssa. En pysty käsittelemään ajatusta, että menettäisin tuon ihmisen, jonka kanssa oikeasti yhteinen aika on parempaa kuin mikään muu.
Väsynyt epävarmuuteen
VASTAUS: Kiitos pitkästä viestistäsi.
Kuulostaa sitä, että olet viime vuosina monin eri tavoin ja kokemuksin tutkinut ihmissuhteissa olemista. Ikääsi nähden olet ehtinyt jo kokea kovin monenlaisia suhteita. Osa näistä kokemuksista on ollut, ainakin joltain osin, hyödyllisiä ja osa haitallisia sinulle. Kaikista niistä voi kuitenkin yrittää oppia, ennen kaikkea itsestään. Niin kuin olet pyrkinytkin tekemään.
Kerrot, että olet yrittänyt nostaa itseluottamustasi yhden illan jutuilla ja tinderillä. Loppupeleissä et ole kuitenkaan saanut näistä itsellesi mitään hyvää vaan niiden vaikutus on ollut jopa päinvastainen: Olet alkanut näkemään itsesi säälittävänä ja halpana ja lopulta itseluottamuksesi on laskenut alemmaksi kuin koskaan. Kerrot, että olet alkanut toivoa tasaisempaa elämää, jotain mistä saa kiinni ja mihin tukeutua. Olet alkanut toimimaan naiden toiveittesi suuntaisesti mm. lopettamalla yhden illan suhteet.
Nuo mainitsemasi asiat kuulostavat hyviltä toiveilta ja oikeastaan ne ovat toiveita, jotka toteutuessaan tuovat turvaa ja vaikuttavat mm. itseluottamukseen. Itseluottamus parisuhteessa rakentuu mm. siitä, että voin luottaa, nojata kumppaniini, tulen nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi tarpeineni, minuun sitoudutaan. Itsetuntoa on myös se, että tiedän mitä tarvitsen ja kaipaan, ja pyrin järjestämään elämääni niin, että voisin mahdollisuuksien mukaan elää itseni näköistä elämää.
Sinulla on kokemusta miehistä, jotka eivät halua sitoutua ja jotka lähtevät kun sinä alat kertomaan tunteistasi. Toisaalta kerrot myös itsestäsi, että olet katkaissut yhteydenpidon kun vastapuoli on laittanut itseään peliin ja olisi ollut mahdollista syventää suhdetta. Nämä teemat toistuvat nykyisessäkin suhteessasi. Joku puoli sinusta kaipaa yhteyttä, sitä että voisi luottaa, voisi puhua ja kertoa itsestään, tunteistaan. Samanaikaisesti toinen puoli viheltää peliä poikki ja sanoo, etten pystykään tähän. Sanot että "en pysty sisäistämään tapailua". Mitä mahdat tarkoittaa?
Sanot, että kaipaat tapailultanne enemmän, mm. enemmän yhteistä aikaa. Nimimerkkisikin sanoo, että olet väsynyt epävarmuuteen. Mutta on vaikea luottaa. On vaikea luottaa, että miesystäväsi ei tapaile muita vaan on sitoutunut sinuun. On vaikea luottaa, että sinulla on oikeus puhua epävarmuudestasi juuri sellaisena kun sinä sen koet, ei vähätellen tai ohimennen. Viestissäsi hyvältä kuulostivat kaikki ne asiat, joissa tunnistat itseäsi, pelkojasi ja toiveitasi. Ajattelen, että sinun tulisi kuunnella niitä puolia itsessäsi ja miettiä mistä kaikesta ne kumpuavat. Mistä esimerkiksi mahtaa pohjimmiltaan kummuta tuo kelpaamattomuuden kokemus? Sanot, että pelkäät ajavasi hänet pois jos kerrot epävarmuudestasi. Se on tietenkin mahdollista, että niin kävisi. Muistan joskus kuulleeni sanonnan "Parempi tulla hylätyksi omana itsenään kuin rakastetuksi jonain mitä ei ole".
Saattaisi olla hyvä, jos löytäisit itsellesi jonkun turvallisen ammatti-ihmisen, esim. täältä Kirkon perheneuvonnasta. Hän voisi miettiä kanssasi näitä kysymyksiä ja olla tukenasi, että pääsisit ylös "loputtomasta suosta" jossa koet olevasi. Toivon, että jossain kohtaa saat ihmissuhteen, jossa voit olla turvallisesti sinä.
Kaikkea hyvää Sinulle toivottaen,
Perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Minulle ja vaimolleni tuli asumusero elokuussa ja syyt siihen oli minun alkoholinkäyttö ja sen myötä kaikenlainen salailu, vaikka toki vaimo oli pettänyt minua noin vuosi aiemmin.
Eroa ei olla vielä laitettu vireille… Meillä on viisi ihanaa lasta. Raha-asiat ovat olleet todella huonosti jo useamman vuoden. Me ollaan oltu naimisissa kahdeksan vuotta ja yhdessä jotain 11 vuotta.
Mä haluaisin meidän jossain vaiheessa palaavan yhteen ja olenkin valmis omalta osin hoitamaan asiani kuntoon ja odottamaan vaikka usean vuoden, koska rakastan häntä niin paljon. Mutta tuntuu niin pahalta, että vaimoni on joka kerta viihteellä, kun sillä on vapaa viikonloppu ja vähintään yhden miehen kanssa. Häntä on pienenä kiusattu koulussa ja haukuttu rumaksi ja niin edelleen, ja muutenkin nuorena ei ole saanut juoda ja ollut tiukemmat säännöt..
Mitä minun pitäisi tehdä, kun haluan vaimoni takaisin?
Haikaileva, 27
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Kirjoitat monenlaisista vaikeuksista: alkoholin käytöstä, salailusta, uskottomuudesta ja rahahuolista, jotka ovat vaikuttaneet tämänhetkiseen asumuseroon vaimosi kanssa. Teillä on viisi lasta. Et kirjoita siitä, minkä ikäisiä lapsenne ovat. Mietin, miten lapset pärjäävät vaikeassa tilanteessanne? Miten olette järjestäneet esimerkiksi käytännön asiat lastenne kannalta? Miten heille mahdollistuu asumuseronne aikana suhde molempiin vanhempiin?
Viestistäsi välittyy se, miten tärkeä vaimosi on sinulle. Kirjoitat rakastavasi häntä paljon, mikä on ymmärrettävää. Olette olleet pitkään yhdessä. Yhteiset elämänkokemukset ja lapset yhdistävät sinua ja vaimoasi väistämättä. Jäin miettimään sitä, että olet omien sanojesi mukaan valmis odottamaan vaimoasi vaikka usean vuoden ajan. Tietääkö vaimosi tämän, ja mitkä ovat hänen tunteensa sinua kohtaan? Kuinka paljon olette keskustelleet asumuseron aikana kummankin tunteista, toiveista ja tulevaisuuden suunnitelmista?
Kirjoitat vaimosi juhlivan paljon ja tapailevan muita miehiä, mikä huolestuttaa ymmärrettävästi sinua. Synnyttääkö vaimosi käytös huolen lisäksi myös muita tunteita? Kenen kanssa voit puhua vaikeasta tilanteestasi? Etsit vastauksia vaimosi käytökseen hänen lapsuutensa tiukoista säännöistä ja koulukiusaamisesta. Haluat tällä tavoin ymmärtää vaimoasi, mitä pidän arvokkaana. Hänen käytöksensä viittaa joka tapauksessa siihen, että hän ei ole ainakaan vielä valmis palaamaan luoksesi. Rohkaisen sinua miettimään, miten pitkään olet valmis odottamaan ja mitkä ovat odottamisen motiivit. Luen viestistäsi, että sekä sinä että vaimosi joudutte luopumiskysymysten äärelle. Pohdin, yritättekö ratkaista luopumisen surua kumpikin omalla tavallanne: sinä jäämällä odottamaan ja vaimosi etsimällä tilapäistä lohtua muista miehistä.
Toivon, että voisitte puhua asumuseron herättämistä tunteista ja toimintatavoista sen aikana. Ennen kaikkea toivon, että löytäisitte erotilanteen aiheuttamalle luopumisen surulle riittävästi tilaa. Vasta sen jälkeen pidän mahdollisena sen kysymyksen miettimistä, olisiko yhteen paluunne mahdollinen.
Kaikkea hyvää sinulle ja läheisillesi! Perheneuvoja Joona
