KYSYMYS: Olen tosi järkyttynyt, onneton ja surullinen. Minua on petetty ja ystävyyttäni on käytetty röyhkeästi hyväksi. Tarinamme on seuraavanlainen: Olemme n. 60 pari, naimisissa olemme olleet 29 vuotta. Meillä on molemmilla 1 lapsi aikaisemmista nuoruuden avioliitoista ja 1 yhteinen. Lapset ovat tietysti jo aikuisia ja poissa kotoa. Mieheni on yrittäjä (nyt osittain eläkkeellä jo) ja minä olen toimistotyöntekijä, vielä työelämässä n. 2 vuotta. Miehen yritystoiminassa (rakennusala) koimme viime vuonna paljon laman aiheuttamia hankaluuksia ja rahallisia menetyksiä. Möimme kaiken mahdollisen pois, jotta vältimme konkurssin. Edellinen vuosi oli tosi rankka, mutta saimme raha-asiat jonkinlaiseen tilaan. Viime syksynä mieheni tutustui remonttihommissa työnantajaansa, rakastui päätäpahkaan tähän daamiin ja pikkuhiljaa päätyi sänkyyn. Nainen sopisi ikänsä puolesta meidän tyttäreksi. Remontti tuli tehtyä ja laajeni naisen vakituisen miesystävän vapaa-ajanasuntoon keväällä. Sama peli jatkui. Talven aikana mieheni "rakastaja" hivuttautui pikkuhiljaa ystäväkseni, kutsui kylään ja vieraili useaan otteeseen meillä ja teimme jopa pieniä matkoja porukalla.
Naisen asuinkummpani tuli myös samalla tavalla petetyksi kuin minä. Jotain epäilinkin aika-ajoin, mutta silmäni olivat sokeat, en millään voinut uskoa, että heillä oli suhde. Kaikki paljastui viime lauantaina tekstiviestien kautta. Luin niitä salaa. Mieheni on tunnustanut kaiken. Hän sanoo, että voin ottaa eron halutessani, mutta ei ole itse sitä hakemassa. Suhteen hän lupaa lopettaa, mikäli vain pystyy. Rakkaus ei kuulemma kuole helpolla. Minuakin hän sanoo kuitenkin rakastavansa. On tosi raskasta elää tämän asian kanssa, yksi tyttäristämme tietää ja pyysi, että älkää erotko. Minua hävettää, nolottaa ja ahdistaa kaikki. Koen nöyryytystä ja tietysti myös tuskaa ja vihaa sitä naista kohtaan. Miten jatkaisin ja jaksaisin elää ?
Petetty aviovaimo
VASTAUS: Oletpa joutunut todella kokemaan raskaita asioita. Lämmin myötätuntoni sen suhteen. Kuvaamasi tunteet ovat hyvin ymmärrettäviä, vaikka tosiasiassahan sinä et ole tehnyt mitään hävettävää tai noloa. Tällaisia tunteita ihmisen mieli kuitenkin näyttää tällaisessa tilanteessa tuottavan. Koita kuitenkin uskoa, että sinulla ei ole mitään syytä olla häpeissäsi.
Kysyit, miten jatkaisit ja jaksaisit elää. Jos tarkoitat, miten jatkaisit miehesi kanssa, on sinun kuunneltava itseäsi hyvin tarkasti. Jotkut meistä ovat sellaisia, että pääsevät uskottomuudesta yli ja voivat jatkaa suhdetta senkin jälkeen. Toiset taas kokevat sen niin loukkaavana ja haavoittavana, että yhteinen elämä käy mahdottomaksi. Millainen ihminen siis sinä olet? Voitko kuvitella onnellista elämää tämän jälkeen? Asiaa kannattaa harkita kaikessa rauhassa. Ei ole mitään syytä tehdä hätiköityjä päätöksiä. Tee kuitenkin ihan oma ratkaisusi. Tyttären toive on ymmärrettävä, mutta nyt sinun on toimittava niin kuin itse koet itsellesi parhaaksi. Suuri kysymys on varmaan se, kykeneekö miehesi todella lopettamaan ulkopuolisen suhteen. Entä jos hän ei pysty? Voitko siinäkin tapauksessa jatkaa liittoanne?
Mutta miten jaksaisit elää? Se on mahdollista niin, että tekee ensin surutyön siitä mitä on menettänyt. Vaikka ette eroaisikaan, olet varmasti menettänyt ainakin tunteen onnellisesta ja tasapainoisesta parisuhteesta. Ainakin joksikin aikaa. Sinun olisi vain jaksettava uskoa, että suru, tuska ja ahdistus menevät aikanaan ohi. Ihminen on rakennettu niin, että toivumme menetyksistä. Tässä vaiheessa usein ystävät ovat korvaamattoman arvokkaita. Olisi tosi tärkeää, että sinulla olisi joku läheinen ihminen jonka kanssa voisit jakaa tuntojasi.
Toinen olennainen asia tulevaisuuden kannalta on se, että alat löytää ihan omasta elämästäsi niitä asioita, jotka tekevät siitä elämisen arvoista. Pitkässä liitossa käy helposti niin, että elämä pyörii liikaakin parisuhteen ympärillä, ja monet omat asiat jäävät syrjään. Nyt on aika koittaa palauttaa mieleen niitä juttuja, jotka tekevät elämäsi mielekkääksi ja merkitykselliseksi. Mikä on sellainen tärkeä asia, jolle haluat elämässäsi omistautua? Mikä tuo sinulle iloa? Onko sinulla joitain omia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita, joita olet viime vuosina laiminlyönyt? Ketkä ovat tällä hetkellä elämäsi tärkeät ihmiset? Jos saat tällaisista asioista kiinni, tulee elämäsi olemaan jatkossa mielekästä, kävipä liitollenne miten tahansa.
KYSYMYS: Meillä on todella vaikea tilanne meneillään. Pian tulee yhdeksän vuotta täyteen yhdessä, 2010 syntyi yhteinen poikamme, ja viime syksynä menimme vihdoin naimisiin. Kaikkien vastoinkäymisten ja vaikeuksien jälkeen olin aidosti onnellinen, kiitollinen ihanasta perheestäni. Kunnes kuukausi sitten vaistoni osui oikeaan, löysin mieheni puhelimesta viestiketjun, joka paljasti kesästä asti kestäneen suhteen toiseen naiseen. Suhde, joka sisälsi päivittäistä viestittelyä, säännöllistä tapaamista, seksiä, jopa jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Muutamassa sekunnissa romahti kaikki se mihin uskoin.
Mennäänpä sitten ajassa taaksepäin. Aloimme seurustelemaan alkuvuonna 2006, rakastuin mieheeni melkein ensisilmäyksellä. Ensimmäistä kertaa hänen nukahdettua viereeni ajattelin, että tässä on se oikea. Tämän miehen kanssa minun on tarkoitus kulkea. Tunne on ollut hyvin vahva kaikesta huolimatta näinä vuosina. Ja todellakin kaikesta huolimatta, sillä sitä on ollut paljon.
Jo aika pian suhteemme alussa huomasin, että jotain on vialla. Miehelläni oli paljon haluttomuutta, hän torppasi tekemäni aloitteet. Hänellä ei ollut tuolloin kykyä keskustella, eikä kohdata minun tunteitani, vaan jos aloin itkemään, hän lähti ulos. Usein hän oli ahdistunut. Kun koitin jotenkin päästä siitä selville, hän hermostui, sanoi, että nyt vaan on huono päivä ja se siitä. Vietin monet illat itkien itseni uneen. Mutta en lähtenyt, vaikka monta kertaa se kävi mielessä. Oli niin paljon hyvääkin. Kuitenkin tuo mieheni haluttomuus jätti minuun jälkensä, yhdistettynä kyvyttömyyteen puhua siitä.
Olin aivan vakuuttunut, että syy on minussa. Että olen liian huono, lihava, ruma tai jotain. Sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen. Kävin siitä terapiassa, mutta en uskaltanut edes terapeutille kertoa, mistä kaikki johtui. Oli niin mielettömän kipeä paikka myöntää, että on torjuttu seksuaalisesti. Muutakin vastoinkäymistä tuli samaan syssyyn, mieheni isän uhkapeliongelma paljastui, ja hänen vanhemmilleen tuli ero. Se oli myös miehelleni kova paikka. Samaan oma isoäitini kuoli. Elettiin alkuvuotta 2009. Olin niin murusina kaikesta, että päätimme erota.
Minusta tuntui, että mies ei pystynyt tekemään päätöksiä suhteemme suhteen, ehdimme tuossa välissä asua vuoden yhdessä, mutta sitten vuonna 2007 työt veivät hänet toiselle paikkakunnalle ja itse jouduin opintojen takia asumaan toisaalla. Reissasimme siis toistemme luona, käytännössä minä hänen luonaan, kaksi vaikeaa vuotta, ja minua ahdisti tilanne, ja epävarmuus, minkä hänen päättämättömyytensä aiheutti. Kuitenkin, kaikesta huolimatta rakastin häntä. Erossa jaksoimme olla lähemmäs kaksi kuukautta, lopulta minä otin yhteyttä, kun ikävä oli ylitsepääsemätön. Palasimme yhteen, juttelimme, minulle selvisi, että mieheni haluttomuus oli yhteydessä hänen ahdistukseensa omasta terveydentilastaan. Olin kyllä ollut tietoinen siitä, että hän jatkuvasti tarkkaili omaa vointiaan, söi hiivakuureja, kuulosteli vatsan omituisia tuntemuksia. Se vei häneltä paljon energiaa ja kykyä nauttia elämästä.
Päätimme kuitenkin jatkaa. Ja kävi niin, että 2009 kesällä ehkäisy petti, ja huomasin olevani raskaana. Yksimielinen päätös oli pitää lapsi. Se muutti asioita myös niin, että minä muutin mieheni luo, ja tein viimeisiä opintoja etänä yliopistooni. Loppuvuosi 2009 sujui siis verrattain onnellisissa tunnelmissa, vihdoin oli tehty päätöksiä, meillä oli ensimmäinen oikea yhteinen koti, ja lapsi tulossa. Seksikin oli alkanut sujua. Maaliskuussa 2010 ihana poikamme syntyi. Vauvan kanssa kaikki sujui todella hyvin, vauva-arki oli ihanaa ja nautin kotona olemisesta ja hänen hoitamisestaan. Mieheni oli myös irtisanoutunut entisestä työstään ja perusti vanhojen työkavereittensa kanssa oman yrityksen. Tämä toi pienen pikantin lisän koko kuvioon. Uuden yrityksen aloitus tarkoitti tietysti sitä, että rahat on tiukkaakin tiukemmalla. Ja ihminen, joka huolestuu helposti kaikesta, on tietysti erityisen huolissaan, jos ei ole oikein kunnon perusturvaakaan. Joten mieheni oli siinäkin aika kovilla. Minä keskityin vauvapilvessä olemiseen ja nautin.
Kuitenkin pian kaikki muuttui, kun miehelläni todettiin tammikuussa 2011 syöpä. Se oli aivan valtava järkytys, olin aivan hajalla pelosta ja huolesta, kuinka selviytyisin yksin pienen lapsen kanssa.
Alkuvuosi meni sumussa ja syöpähoidoissa. Meidän keskinäinen suhteemme vahvistui tuona aikana, vaikka oli kamalaa, niin silti välillämme oli paljon rakkautta. Kesään mennessä pahin oli ohi, näytti jo hyvältä, että syöpäkin saatiin havaittua ajoissa ja tulevaisuus oli valoisamman näköinen. Mies päätti irtisanoutua yrittämisestä, kaikki työahdistus yhdistettynä syöpään oli värjännyt koko asuinpaikan niin pahaksi, että muutimme takaisin kotikaupunkiimme. Alkuun kaikki näytti kivalta, mies jäi kotiin hoitamaan lasta, minä jatkoin opintoja. Mutta syksyllä jo alkoi mennä tilanne huonoksi. Mies oli valtavan ahdistunut, ajoittain jopa niin pahasti, ettei pystynyt tekemään mitään. Meidän väliltämme kaikki tuntui olevan kuollut. Syövän jälkeen iski hänelle kamalaakin kamalampi ahdistus. Ja minä olin vihainenkin, tuntui, ettei hän kyennyt näkemään miten kovasti olin itsekin kärsinyt siinä samassa.
Keväällä 2012 oli keskinäinen tilanteemme niin paha, että lapsikin jo oirehti. Soitin lopulta perheneuvolaan, etten enää jaksa.. Pääsimmekin sitten parisuhdeterapiaan, joka oli kamalaa, siellä jouduttiin käymään kaikki läpi juurta jaksain, mutta se auttoi. Miehellä todettiin ahdistuneisuushäiriö. Kaikki ei ollutkaan vain minun pään sisällä. Pitkästä aikaa saatiin aika hyvään jamaan hommat. Mies aloitti uuden työn. Voimme taas pikkuhiljaa paremmin. Kunnes keväällä 2013 mies irtisanoutui burn outin takia, alkuun mielekäs työ kasvoi vastuiltaan liian suureksi palaksi, yritys muutti pääkaupunkiseudulle, ja meidän olisi pitänyt seurata perässä. Pari kuukautta hän jaksoi rampata siellä, kunnes jäi pois ja oli taas aivan loppu.
Parisuhde voi kuitenkin hyvin, tuin miestä, meillä oli paljon keskinäistä ymmärrystä ja lämpöä. Löysimme uuden kodin, johon muutimme maaliskuussa 2013. Mieheni oli loppuvuoden kotona, löysi elämäniloa, punoi uusia suunnitelmia, harrasti ja voi taas paremmin. Menimme naimisiin syksyllä 2013, koska kaikki tuntui olevan niin hyvin. Alkuvuonna hän perusti oman yhdenmiehen yrityksensä työllistäen näin itsensä. Kaikki meni hyvin, itsekin olin työelämässä, ihana koti ja ihana perhe. Mutta sitten kuitenkin tuli tämä. Minun on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että kaiken yhdessä kokemamme jälkeen tilanne on tämä, kaiken sen työn jälkeen mitä suhteemme eteen tehtiin. Nämä ovat olleet elämäni vaikeimmat yhdeksän vuotta, mutta olen halunnut uskoa, yrittää, jaksaa, rakastaa. Se on ollut sen arvoista, minä olen nykyään paljon vahvempi ihminen. Ja koska hän on se oikea. Lapseni isä ja minulle niin rakas.
Haluan koko sydämestäni antaa anteeksi, mutta en tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Luottamus on mennyt. Niin raa'asti minulle on valehdeltu päin naamaa. Niin kovasti satutettu. Voiko siitä koskaan selvitä? Jokainen viesti, jokainen puhelinsoitto, joka kerta kun hän on puhelimella, sama pyörii minun mielessäni. Jäytävä pelko, kamala epävarmuus. Jos saisin hänet kiinni vielä kerran toisen naisen kanssa, romahtaisin lopullisesti. Toinen asia, mikä minua mietityttää on hänen mielenterveytensä. Hän ei ole vieläkään mennyt hoidattamaan sitä kuntoon, vaikka diagnoosikin on. Uskon, että tämä pettäminenkin kumpuaa siitä ahdistuksesta. Siitä, että kun kaiken pitäisi olla hyvin, ja onkin, mutta ei sitten sisimmässään olekaan. Uskon myös sen, kun hän sanoo, että tämä ei johtunut minusta. Mutta voinko enää jäädä, vai pitäisikö minun pelastaa oma mielenterveyteni ja lapseni? Näihin vuosiin on mahtunut jo monta romahdusta. Niitä on varmasti tulossa lisää. Mikään ei tunnu pahemmalta kuin perheen rikkominen, lapsi ja isä ovat todella läheisiä. Lapsi murtuisi täysin. Mitä tässä voi tehdä? :( Pitkä tarina, mutta mielestäni se pitää kertoa kokonaa, jotta saa oikeanlaisen kuvan..
Murtunut, 31
VASTAUS: Kertomuksesi on monella tavoin koskettava ja se herättää monenlaisia tunteita. Minulle se kertoo siitä, että parisuhteessakin on aina kaksi erillistä ihmistä, joilla molemmilla on omat unelmansa, omat toiveensa ja omat ahdistuksensa. Myös ihmisen tahto, eli haluaminen on aina hyvin henkilökohtainen asia. Sen yli ei kukaan toinen voi kävellä. Kun kerroit miehen haluttomuudesta, niin siitä sai sen käsityksen, että siinä tilanteessa koit sen vahvasti loukkaavana ja sinuun kohdistuvana torjuntana. Etsit vikaa itsestäsi. Myöhemmin ymmärsit, että haluaminen ja haluttomuus ovat mutkikkaampia asioita. Ihmisen oman tahdon asioita, joilla on kiinteä yhteys tunteisiin.
Jos onkin niin, että tunteet ja tahto eivät koskaan ole toisen ohjailtavissa, eivätkä oikein edes ihmisen itsensäkään määräiltävissä, niin ihmissuhteisiin liittyy aina myös valintoja. Parisuhteessa läheisyyden ja välimatkan ristiriitaa on kautta aikojen pyritty ratkaisemaan kolmannen osapuolen avulla. Tämä kolmas voi olla lapsi tai työ, alkoholi tai harrastus tai vaikkapa joku ihminen. Uskottomuus voi olla ratkaisuyritys parisuhteen ongelmiin, mutta yhtä hyvin se voi liittyä ihmisen henkilökohtaiseen etsintään, jossa hän saattaa olla tai uskotella olevansa kiintynyt tuohon kolmanteen. Se voi olla ihmiselle henkilökohtaisesti toimiva ratkaisu tai se voi viedä vielä syvempään ahdistukseen. Molemmissa tapauksissa se on kumppania kohtaan syvä loukkaus. Ei ole olemassa mitään sellaista syytä, johon vedoten voisi velvoittaa antamaan tällaista loukkausta anteeksi. Parisuhde ei ole enää sitä, mitä sen piti olla.
Toisaalta uskottomuus ei tee ihmisestä jatkossa epäluotettavaa. Jos uskoton osapuoli on kokenut myös uskottomuuden tuoman ahdistuksen, hän ei halua kokea sitä uudelleen. Et kertonut siitä, onko puolisosi pyytänyt anteeksi ja ottanut itse vastuun teoistaan. Jos on, niin hyvä. Anteeksiantaminen on kuitenkin myös tahdon asia, kuten luottamuskin. Tässä vaiheessa on tärkeintä, että haluat antaa anteeksi ja tahdot luottaa, vaikka et vielä luotakaan.
Itse en usko, että eroamalla voidaan ratkaista uskottomuuden aiheuttamaa tuskaa ja surua. Se mitä on tapahtunut, ei häviä eron myötä. Tulisit aina muistamaan sen, miksi erositte. En myöskään näe, miten ero tässä tilanteessa voisi pelastaa lapsen. Uskottomuus on parisuhteen asia, ei vanhemmuuden. Tosin teet päätökset itse, mutta paljon kertoo lauseesi: "mikään ei tunnu pahemmalta kuin perheen rikkominen."
Jos päädyt eroratkaisuun, niin siitä tuskin kukaan voi sinua tuomita tai moittia. Perheen rikkomista on tapahtunut monella tavoin jo nyt. On tapahtunut paljon sellaista, mitä sinä et ole halunnut ja mistä sinä et ole päättänyt etkä ollut vastuussa. Näin ollen sinun ei tarvitse ajatella, että juuri sinä olisit rikkonut perheen, vaikka päätöksen tekisitkin.
Jos taas päätätte jatkaa yhdessä, niin luottamuksen uudelleen rakentaminen ja anteeksiantaminen ovat nekin yhteisiä asioita. Ne eivät tapahdu hetkessä, vaan vähitellen, jos te molemmat sitä haluatte. Voit kertoa puolisollesi, mitä sinä nyt tarvitsisit luottamuksen murusten keräämiseen. Jos hän rakastaa sinua, niin on selvä, että hän haluaa sinua korjaamaan sitä, mitä on ollut rikkomassakin.
KYSYMYS: Kahden vuoden suhde päättyi, koska alussa mies ei kertonut mm. olevansa naimisissa. Yritimme jatkaa, puhumattomuus asioista, pidin sisälläni kaiken. Masennus alkoi hiipiä sisimpääni, lamaantuminen, pitkään huonoilla yöunilla, sitten jotain kilahti täysin. En vastannut enää viesteihin ym. Tiedän, että tein väärin. Lähdin matkaan, en etsien uutta vaan hakemaan apua. Kirjoitin kaiken mikä oli suhteessa loukannut minua. Vahva tunne vei eteenpäin, haluan selvittää ja puhua kumppanille, jonka olin jättänyt mitään selittämättä.
Otin yhteyttä n. 2kk jälkeen erostamme. Hän oli rikki, murskana, koska tunteet oli aitoja minua kohtaan. Hänellä oli jo uusi suhde. Putosin polvilleni, liian myöhään lähdin selvittämään syitä. Tapasimme, shokissa olin, hän puhui minä itkin, jotain jäi kesken. Masennus syveni, haen apua terapiasta, lääkkeistä, liikunnasta.
Kirjoitin hänelle ja kerroin kaiken rehellisesti, miksi, mitkä asiat saivat minut putoamaan tähän mustaan kuiluun. Erokirje häneltä. Ystävänä haluaa olla, on sinut itsensä kanssa. Petti kumppaniaan kanssani. Mies lähestyi uudestaan, halusi nähdä, miettii joka päivä minua, tapahtumia. Avoimesti puhuttiin, jotain jäi kesken suhteessamme, rakastamme toisiamme, tunne vahva molemmilla. Hän kantaa syyllisyyttä siitä, ettei ollut rehellinen suhteemme alussa ja myös minun masennuksesta.
Koen, että käytti hyväkseen minun heikkoa tilannettani, halusi omaa syyllisyyden takaa keventää, nähdä, että miten heikossa kunnossa todellisuudessa olen. Omaa oloani tämä vain pahensi, halusi minua, uskoin, että hän oli tosissaan mitä puhui. Pettämällä minua, uutta kumppaniaan, itseään, paljon asioita mitä pitää selvittää... hänellä. Antoi minulle toivoa yhteenpaluusta... eli aikaa pelaa, että näkee ja kulee aika ajoin, vointini kohonneen, selvinneeni tästä traumasta. En ota itse yhteyttä häneen.
Mielestäni tasapainoinen aikuinen mies ei toimi näin. Miten selivätä tästä eteenpäin, elämän tärkeimmästä asiasta, rakkaudesta toiseen, olla avoin, riisuttuna naamio pois.
VASTAUS: Hyvä ystävä, kerrot tutun tarinan rakkaussuhteessa pettymisestä. Tutun sikäli, että et ole ensimmäinen etkä viimeinen joka rakkaussuhteen jälkeen kärsii, yrittää toipua, selvitä eteenpäin ja opetella uudelleen luottamaan. Tarinan tuttuudesta huolimatta jokainen rakkaustarina on myös omanlaisensa, ainutlaatuinen. Rakkaussuhteen aiheuttavat haavat osuvat meillä ihmisillä eri kohtiin, usein myös aukaisten vanhoja haavojamme. Siksi niiden aiheuttamat kärsimykset ja vaikutukset ovat myös yksilöllisiä.
Kuulen kirjeestäsi kärsimyksesi ja se koskettaa. Ja kuulen tulevaisuuteen kurottavan kysymyksesi: "Miten selvitä eteenpäin?"
Kirjeesi lopussa sanot, ymmärtääkseni tästä rakastetustasi, että " mielestäni tasapainoinen, aikuinen mies ei toimi näin." Ajattelen, että aikuisuudessa on osaltaan vastaus myös tuohon kysymykseesi – aikuisuudessa ja ajassa. Sinä olet aikuinen. Pystyt pitämään huolta itsestäsi ja elämäsi ei ole lapsen tavoin muiden ihmisten varassa, vaikka aikuisinakin tarvitsemme lähellemme muita ihmisiä. Aikuisena pystyt seisomaan omilla jaloillasi, kärsimään, suremaan ja niin vähitellen toipumaan. Sureminen ja itkeminen ovat tärkeitä, eteenpäin kuljettavia asioita. Kerrot käyttäneesi kirjoittamista apunasi. Kirjoittaminen on hyvä tapa hahmottaa omia ääriviivojaan ja rakentaa itseään uudelleen. On myös monia muita tapoja: ystävät ja läheiset, lukeminen, musiikki, liikunta, ammattiapu. Ammattiapu on erityisen tärkeää jos tuntuu, ettei aikuisuus minussa meinaa kantaa. Aikuisuus on. mm. sitä, että emme suostu suhteeseen hinnalla millä hyvänsä siksi, että emme pysty olemaan yksin.
"Rauta rautaa hioo. Ihminen hioo ihmistä" sanotaan raamatussa. Niin kipeää kuin rakkaussuhteen haavoista toipuminen onkin, niin rakkaussuhteemme, ne kipeät ja vaikeatkin, tai ehkäpä juuri erityisesti ne, opettavat meille paljon itsestämme ja elämästä. On tärkeää yrittää kuunnella näitä opetuksia. Kirjoittamasi perusteella jäin miettimään sitä, miten hyvin sinä osaat pitää itsestäsi, omista tarpeistasi kiinni ja sanoa toiselle ihmiselle: "Tässä ovat rajani, tätä minä tarvitsen". Se, että pystymme hyvällä tavalla pitämään kiinni omista rajoistamme mahdollistaa sen, että voimme päästää toisen lähellemme ja silti pysyä itsenämme.
Se, että uskaltautuu pettymyksen jälkeen vähitellen luottamaan uuteen ihmiseen vie yleensä aikaa. Sen on hyväkin viedä aikaa. Ylipäätään aika, yksin oleminen suhteiden välillä tekee yleensä hyvää meille. Se mahdollistaa sen, että pysymme ottamaan vastaan uuden ihmisen hänenä itsenään, ei entisen korvaajana tai haavojemme hoitajana.
Kokemamme rakkaudet jättävät meihin jälkiä, jotka muuttavat muotoaan vuosien saatossa. Nuo rakkausjäljet ovat osa meitä.
Toivotan Sinulle hyvää rakkaussuhteesta toipumista!
KYSYMYS: Aloitus tuntuu hankalalta, sillä minulla ei ole tarkkaa kysymystä, jonka osaisin heti muotoilla. Aloitankin siis alusta.
Muutin pois vanhempieni luota muutama vuosi sitten (olen nyt 21-vuotias). Tapasin opiskelujen alkaessa mahtavan uuden miehen: opiskelemme samaa alaa ja meillä on paljon yhteistä. Nautimme aluksi toistemme seurasta vain ystävinä, mutta vanhan ja melko teatraalisen teiniaikaisen parisuhteeni päätyttyä, kerroin hänelle avoimesti tunteistani. Aloimme pian seurustella, enkä ollut ikinä tuntenut itseäni niin onnelliseksi. Tunsin olevani tällä kertaa rauhallisessa, turvallisessa ja kypsässä parisuhteessa täydellisen miehen kanssa. Tällä saralla mikään ei olekaan muuttunut sinänsä: olemme juuri muuttaneet yhteiseen asuntoon ja meillä on kaikki hyvin. Elämä osaa kuitenkin yllättää, myös ikävästi. Kun oma elämäni asettui uomiinsa sekavien ja huonossa parisuhteessa vietettyjen teinivuosien jälkeen, ja koin vihdoin olevani todella onnellinen omaan elämääni, vanhempani ilmoittivat yllättäen erostaan.
Olen aina ollut melko läheinen vanhempieni kanssa ja arvostan heitä suuresti. He ovat hoitaneet eronsa todella kauniisti, ilman riitoja tai hankaluuksia. Myös nuoremmat sisarukseni, jotka asuvat kotona, eivät ainakaan tunnu oireilevan juurikin vanhempieni kypsän suhtautumisen ansiosta. Itselleni eron hyväksyminen on ollut kuitenkin kovin vaikeaa. En kykene jostakin syystä käsittelemään näitä vanhempieni eron aiheuttamia tunteita. Surun, pettymyksen ja vihan, sekä toisaalta myös hyväksynnän ja ymmärryksen tunteet kiertyvät solmuksi, jonka avaaminen ei tunnu mahdolliselta. Toisaalta en haluaisi puhua koko asiasta etenkään vanhempieni kanssa, koska en asu enää heidän kanssaan ja ero ei käytännön tasolla vaikuta paljoa elämääni. Myös vanhempani, erityisesti äitini, tuo erosta keskusteltaessa esiin juuri tämän: heillä on oikeus omiin valintoihinsa ja muut eivät voi niihin vaikuttaa, vaikka se tuntuisikin vaikealta. Itsekin ymmärrän tämän, enkä haluaisi purkaa tunteitani heille, sillä eron he ovat hoitaneet niin siististi kuin mahdollista, ja ymmärrän, ettei elämä aina suju, kuten on suunniteltu.
Nyt nämä ristiriitaiset tunteet, joita en saa avattua, heijastuvat parisuhteeseeni. Poikaystäväni on yhtä ihana kuin ennenkin. Olen itse kuitenkin lukossa ja koen uskoni parisuhteisiin ja avioliittoon särkyneen. Ennen luotto yhdessä pysymiseen oli vahva, enkä epäillyt suhdettamme. Nyt osan ajasta tunnen oloni vain hyvin tyhjäksi ja yksinäiseksi erityisesti, koska poikaystäväni perhe on ehjä, enkä kykene oikein puhumaan erosta hänelle. Hän tuntuu aina sanovan ne väärät, minua loukkaavat sanat, koska ei ymmärrä tunteitani, vaikka yrittääkin. Muillekin puhuminen on vaikeaa. Sukulaisille en voi avautua, koska en halua heidän sekaantuvan eroon ja tiedän sen loukkaavan vanhempiani vaikeassa tilanteessa. Ystävilläni on myös suurella osalla ehjät perheet. Muutamien "erolapsien" (vaikka en tähän ryhmään täysin kuulukaan) kanssa olen keskustellut ja tämä onkin hetkeksi auttanut.
Miten saisin tätä lukkoa avattua? Se heijastuu suhteeseeni, enkä halua, että vanhempieni epäonnistunut avioliitto johtaa oman suhteeni epäonnistumiseen. Toisaalta tämä pelko saa minut työntämään poikaystävääni yhä kauemmas, jolloin epäonnistuminen on vain todennäköisempää. Mistä löytäisin apua omien tunteiden käsittelyyn?
Tunnelukossa
VASTAUS: Hyvä nimimerkki "Tunnelukossa". Kerrot eläväsi kaikin puolin antoisassa parisuhteessa, jota varjostaa vanhempiesi yllättävä ero. Se on aiheuttanut sinussa tunnemylläkän, jonka kanssa joudut nyt työskentelemään samalla kun rakennat omaa parisuhdettasi. Toivot, että voisit selvittää sinussa olevia tunnesolmuja, niin etteivät ne heijastuisi vahingollisella tavalla parisuhteeseesi.
Vanhempien ero tuli sinulle yllätyksenä. He ovat mahdollisesti kuitenkin itse tienneet jo pidemmän aikaa eron olevan tulossa. He ovat ehkä käsitelleet omaa kriisiään niin että teille erosta kertoessaan he olivat jo päässeet pahimman tunnemylläkän yli. Nyt sinä heidän aikuisena lapsenaan olet tuon tunnemyrskyn silmässä.
Äitisi on kyllä oikeassa siinä, että vanhemmillasi on oikeus omiin valintoihinsa, eivätkä muut voi niihin vaikuttaa. He ovat päättäneet erota, ja se on heidän asiansa. Heidän valinnallaan on kuitenkin väistämätön vaikutus läheisiin ihmisiin, ennen kaikkea teihin lapsiin. Vaikka olet jo aikuinen ja itsenäistynyt omasta kasvuperheestäsi, on vanhempien ero myös sinulle kriisi. Vaikka vanhempasi ovat hoitaneet eronsa tyylikkäästi, sillä ei voi välttää niitä tunteita, joita ero sinussa heidän lapsenaan herättää. Sinun kannaltasi se, mitä olet vanhempiesi suhteessa arvostanut ja pitänyt tärkeänä, on nyt saanut kovan kolauksen. Ei ihme, että sinua omassa suhteessasi pelottaa: entä jos meille käy samalla tavalla, entä jos tämä kaikki hyvä vain yhtenä päivänä hajoaa? Ei ihme, että tässä pelossasi työnnät poikaystävääsi pois, vaikka sydämessäsi toivot, että saisit olla turvassa hänen sylissään. Ristiriitainen käyttäytymisesi kuvaa koskettavasti sitä tunnemaailmaa, jossa tällä hetkellä elät.
Osaat eritellä hyvin tunteitasi ja tiedät paljon siitä, mistä tässä tunnemylläkässä on kysymys. Ristiriitaisten tunteiden kanssa eläminen ei ole mukavaa, mutta niitä ei myöskään tarvitse pelätä. Niitä voi rauhassa tutkia. Niille voi tehdä kysymyksiä. Esimerkiksi näin: Tunnistat olevasi vihainen, pettynyt ja surullinen. Kenelle tai mille olet vihainen ja miksi? Vanhemmillesi vai heidän yllättävälle eropäätökselleen, kun asiat näyttivät olevan hyvin? Mistä pettymyksen tunne tulee? Oletko pettynyt vanhempiisi vai kenties itseesi, kun et ole saanut heitä pysymään yhdessä? Entä suru; suretko vanhempiesi eroa vai särkyneitä unelmiasi ikuisesta rakkaudesta? Toisaalta tunnet myös ymmärrystä vanhempiasi kohtaan ja hyväksyt heidän ratkaisunsa. Mikä tekee heidän ratkaisunsa mielessäsi hyväksyttäväksi ja ymmärrettäväksi?
Mietit, miten ja missä voisit avata näitä tunnesolmuja. Poikaystäväsi yrittää auttaa sinua, mutta koet, ettei hän ymmärrä tunteitasi. Saman kokeneiden kanssa puhuminen on jonkin verran helpottanut. Ulkopuolisen asiantuntijan kanssa keskustelu varmasti auttaisi sinua eteenpäin tunteiden käsittelyssä. Se myös voisi vähentää jännitteitä parisuhteessasi sekä vanhempien ja muiden läheisten kanssa. Voisit lähteä hakemaan keskusteluapua opiskelijaterveydenhuollon kautta. Myös kirkon perheasiain neuvottelukeskuksen palvelut ovat käytössäsi.
On hyvä muistaa, että jokainen parisuhde on ainutlaatuinen. Niin myös sinun ja poikaystäväsi suhde on eri asia kuin vanhempiesi parisuhde. Te kaksi päätätte, millainen teidän suhteenne on ja millaiseksi se tulevaisuudessa muodostuu. Pitäkää hyvää huolta suhteestanne, niin että voitte rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa toisianne.
Toivon, että löydät sopivan avun tunnelukkojesi avaamiseksi!
Olen tapaillut mukavaa miestä muutaman vuoden ajan. Monet asiat ovat suhteessa hyvin ja koen hänet läheiseksi ja tärkeäksi itselleni. Suhde ei kuitenkaan ole kehittynyt tapailua pidemmällä, vaikka ainakin itse sitä toivoisin. Mies sanoo ettei pysty vakavampaan suhteeseen edellisten suhteiden huonojen kokemuksien vuoksi, minussa ei kuulemma ole vikaa. En haluaisi menettää itselleni tärkeää ihmissuhdetta, mutta tilanne on kaikinpuolin turhauttava. On raskasta tuntea itsensä jatkuvasti torjutuksi, mutta suhteen päättäminenkin tuntuu mahdottomalta. Mies kertoo olevansa minuun sitoutunut, vaikka ei halua suhteen etenevän tästä pidemmälle. Muutamaan kertaan olen jo päättänyt lopettaa suhteen, mutta olen siinä aina epäonnistunut sillä tunteeni miestä kohtaan ovat voimakkaita, vaikka en häneltä saa kaipaamiani asioita. Mitä minun tulisi tehdä, onko odottaminen turhaa?
Nainen
Hei
Vaikuttaa siltä, että olet tavannut elämäsi miehen, ainakin niin moneen asiaan olet hänessä tyytyväinen. Mutta siinä sinulle tärkeimmässä olet kokenut yhä uudelleen pettymyksen: hän haluaisi suhteenne jatkuvan tapaamisten asteella, sinä toivoisit jotain muuta.
Oletko muuten kertonut kumppanillesi, mitä sinä parisuhteelta odotat? Onko hän tietoinen, miten turhautunut olet tilanteeseen ja miten koet itsesi torjutuksi hänen taholtaan? Oletko saanut sanotuksi, että vaikka rakastat häntä, et ole tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen? Jos olet, miten hän on kertomaasi suhtautunut? Jos et, miksi et?
Mies vetoaa edellisten suhteitten huonoihin kokemuksiin. Oletko selvillä, mitä hän tarkoittaa? Onko hän ollut vakavassa suhteessa, asunut esimerkiksi yhdessä kumppaninsa kanssa? Miten suhde on mennyt karille? Onko hän tullut jätetyksi tai petetyksi? Mitä hän pelkää teidän suhteellenne tapahtuvan, jos suhteenne muuttuisi vakavammaksi?
Suhteenne on taitekohdassa: vallitseva tilanne sopii kumppanillesi, mutta ei selvästikään tyydytä sinua. Löydättekö yhteisen tahdon muuttaa sitä sellaiseksi, että molemmat tulisivat kuulluiksi ja voisivat riittävän hyvin sekä yksilöinä että yhdessä?
Toivon sinulle viisautta ja rohkeutta edetä elämässäsi niin, että toiveesi hyvästä kumppanuudesta voisi täyttyä.
Olen seurustellut nyt kolme vuotta poikaystäväni kanssa. Tämä on minun ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni, ja olemme nyt asuneet yhdessä vuoden. Meillä on samat kiinnostuksenkohteet, sama huumorintaju, hyviä kavereita, samantyyppinen elämänkatsomus ja ote elämään. Viime jouluun asti kaikki sujui siis mallikkaasti. Sitten jokin loppui - seksi.
Jo aikaisemmin noin muutaman kuukauden ajan minä olin ollut se, jolta aloite seksiin tuli. Se oli aina ollut mielestäni (ja tietääkseni mielestämme hyvää), vaikka ehkä joskus hieman rutiininomaista. Mutta kuitenkin tyydyttävää molemmille osapuolille. Suhteen kahden ensimmäisen vuoden aikana harrastimme seksiä vähintään kaksi kertaa viikossa, viimeisen vuoden aikana noin kerran viikossa. Sitä on ollut myös useanlaista. Nyt viime kerrasta on ainakin kaksi kuukautta.
Olemme puhuneet asiasta pariin otteeseen. Poikaystäväni ei tarkkaan tiedä, miksi hänen enää ei tee mieli. Hänen mukaansa asia ei johdu minusta tai seksin laadusta. Hänen sanojensa mukaan hän on ollut väsynyt. Väsymys ei kuitenkaan ole näkynyt kuin tässä asiassa. Asia painaa minua kovasti. Kun seksi loppuu, sitä todellakin huomaa, että sanonta "seksi on suhteen koossa pitävä liima" pitää paikkansa. En ole ennen epäillyt suhteemme tilaa, ja nytkin tämä on ainoa asia, mikä suhteessamme hiertää. En haluaisi erota tällaisen asian takia, vaan tehdä suhteen eteen työtä.
Mitä minun tulisi tässä vaiheessa tehdä? Tulisiko puhua asiasta vielä enemmän hänen kanssaan, vaikka häneltä ei paljoa vastauksia saa? Vai pitäisikö vain odottaa, että hänen tekisi taas mieli? Miten kauan voin jaksaa seksittömässä avoliitossa? (Hellyyttä kyllä on, koskettelua, halauksia ja suukkoja, mutta leikkimielisyys siinä on enää häviävän pientä).
Minun tekisi myös mieli kysyä, onko hänellä ollut tällaisia tuntemuksia aiemminkin aikaisempien tyttöystäviensä kanssa, mutta en kehtaa, koska emme ole koskaan tunteneet tarpeelliseksi puhua poikaystäväni tai minun seksielämästä ennen suhdettamme (muuta kuin aivan päällisin puolin).
Nainen, 33
Hei ja kiitos kirjeestäsi, joka koskettelee kysymystä, joka minun perheheneuvojan vastaanotollanikin tulee esille tuon tuosta, nimittäin nuorten miesten seksuaalinen haluttomuus.
Monien asiantuntijoiden käsitys tänä päivänä on, että nuorten miesten seksuaalinen aktiivisuus on laskusuunnassa. Syitä tähän ei tarkasti tiedetä, mutta monia mahdollisia selityksiä on esitetty: mm. miehen testosteronitason lasku, masentuneisuus, jotkut lääkkeet...
Mutta mikä sitten on juuri sinun kumppanisi haluttomuuden taustalla, sitä on mahdotonta tässä lähteä arvailemaan. Poikaystäväsi on sanonut, että syy ei ole sinussa tai keskinäisen seksinne laadussa, joten sinun lienee aika turvallista ottaa asia puheeksi. Varmasti on syytä edelleen jatkaa teidän keskinäisiä pohdintojanne ja mm. miettiä, olisiko syytä ottaa yhteyttä lääkäriin, jolloin voitaisiin selvittää mahdolliset hormonaaliset syyt.
Teillä on kirjeesi mukaan hellyyttä, halauksia ja suukottelua, puuttuuko siis lähinnä itse akti? Pystyisittekö kertomaan toisillenne omista seksuaalisista fantasioistanne? Masturbaatiokokemuksistanne? Aikaisempien suhteidenne mahdollisista ongelmista, josta sanot, ettette ole koskaan tarkemmin puhuneet? Tällaiset aiheet ovat arkoja puhuttavaksi ja vaativat kummaltakin hienotunteisuutta toista kohtaan. Joskus niitä on helpompi puhua terapeutin huoneessa.
Yksi oleellinen kysymys on häiritseekö haluttomuus poikaystävääsi itseään. Vai riittäisikö hänelle suhde ilman seksiä, se kaikki hyvä mitä olet kertonut suhteestanne? Jos seksittömyys ei häiritse kumppaniasi ja hän on tyytyväinen ja valmis jatkamaan suhdetta sellaisena kuin se on, on sinun omalta osaltasi mietittävä, haluatko pysyä tässä suhteessa silläkin uhalla, että seksielämänne ei tästä paljoakaan vilkastuisi, vai onko sinun lähdettävä etsimään sellaista suhdetta, johon seksi liittyy toivomallasi tavalla.
Mitään ette menetä, jos menette seksuaaliterapeutille, jossa voitte pohtia yhdessä asiantuntijan kanssa kaikkia vaihtoehtoja ja mahdollisesti löytää seksin ilot uudelleen.
En tiedä alkoiko kaikki 1995. Nämä asiat ainakin tiedän.
Olimme olleet 1995 naimisissa 10 vuotta. Mieheni saapui kuntoutuksesta huulipunat paidan kauluksessa. Tanssiessa oli tullut. Kertoi, että kuntoutuksen aikana oli maksanut kaverinsa taksimatkan, kun kaveri oli käynyt jossain ja häneltä oli loppunut rahat. Myöhemmin paljastui, että se oli hänen oma reissunsa ja taksimaksu.
Tapahtunut sen jälkeen näinä vuosina:
Soitteli pitkän aikaa aikuisviihdelinjoille. Asia paljastui minulle yhdestä puhelinlaskusta, johon kiinnitin huomiota.
Laivareissulla käydessään oli ilmestynyt peilikaappiin uusi aftershave (Romance-merkkinen), jonka sanoi löytäneensä hytistä. Lopulta selvisi, että oli itse ostanut sen, vaikka niitä oli ennestäänkin kotona muutama.
Sen jälkeen pelasi raha-automaateilla pari-kolme vuotta siten, että oli tyhjentänyt S-tilin ja hakenut lainaa pelaamiseen pankista. Hänen omalla tilillään oli 18 senttiä rahaa. Sain hänet käymään edellä mainitun asian takia terapiassa.
Alkoholia käyttää harvoin, mutta sen käyttö menee aina yli. Kerran pikkujouluissa oli niin juovuksissa, että makoili miesten WC:ssä ja sen jälkeen sieltä ulos portaille vielä oksentamaan. Siitä pitikin sitten poistua kotiin kesken pikkujoulun vieton.
Eräässä turnauksessa toisella paikkakunnalla ollessamme, olimme illanvietossa ravintolassa. Tanssilattialta saapuessani baaritiskillä mieheni puristeli takapuolesta vierasta naista ja oli käymässä häntä suutelemaan. Minut huomatessaan säikähti kuin olisi aaveen nähnyt.
Kerran olimme sopineet, että haen hänet illanvietosta. Mutta hän saapuikin taksilla kotiin.
Liikenteessä hänen ajotapansa on sellainen, että ylinopeussakkoja on kertynyt kolmet vähällä ajalla. Ajoi viime lokakuussa kolarinkin, mistä autoihin tuli vain naarmuja.
Ja ihmettelin, kun rahaa pitää käydä ottamassa vähän väliä, kun "kaikki" voi maksaa kortilla. Kuukaudessa otot noin 200 euroa. Kertoi, että käy kahvilla. Mietin, että täytyy kyllä käydä useamman kerran päivässä, jos kahvi maksaa 2 euroa. Sanoi, että hän lopettaa sen tavan.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Viime kuussa jatkui sama homma. Kertoi, että on saattanut käydä kaksikin kertaa huoltoaseman baarissa juomassa pullakahvit à 8 euroa, päivässä siis 16 euroa. En ymmärrä, että pitää maleksia huoltoasemalla.
Kertokaa, kuuluuko tällainen normaaliin parisuhteeseen?
Nyt olen nukkunut kaksi viikkoa eri huoneessa, kun en tiedä jaksanko enää hänen kanssaan. Tuntuu, että aina tulee taas jotain, ja joutuu häneen pettymään. Nainen, 55
Hyvä Rouva!
Kiitos yhteydenotostanne, jossa kyselette kuuluuko kuvamanne kaltainen käytös normaaliin parisuhteeseen. Esittämänne kysymys on vaikea. Mielestäni parisuhteet ovat kahden henkilön välisiä sopimuksia, joissa se, mikä osapuolille sopii ja tuottaa tyydytystä, on OK. Edellyttäen, että heidän välinen "sopimus" ei riko toisten oikeuksia ja/tai Suomen lakia. Tunnistan siis ns. tavallisia tai yleisiä parisuhteita, mutta en ehkä osaa nimetä mitään suhdetta ns. normaaliksi.
Tavallisesti parisuhteisiin kuuluu aika ajoin voimakkaitakin tyytymättömyyden ja pettymyksen kokemuksia. Yleisesti parisuhteissa toteutuu myös seksuaalisen virittymisen eroja ja kaikenlaista hankaluutta niissä. Monissa parisuhteissa koetaan mustasukkaisuutta ja epävarmuutta omasta asemasta kumppanin rinnalla. Eikä epäluuloisuus ole tavatonta. Väsymys kumppaniin ja omien hankalien tunteiden kokemiseen on tuiki tavallista.
Olen nyt ilmaissut näkemykseni esittämäänne kysymykseen, mutta jotenkin aavistelen, että se ei ole hakemanne vastaus. Koska minun on vaikea arvata, mihin kysymykseen varsinaisesti ehkä haluaisitte vastausta, ehdottaisin, että hakeudutte joko pariterapiaan tai yksilöhoitoon.
Viestissänne ilmaisette pettymystä miehenne toimintaan. Ette kuitenkaan kerro muista ratkaisuyrityksistä tilanteessanne kuin vain siirtymisen nukkumaan toiseen huoneeseen. Olisi kuitenkin tärkeää, että toiveenne ja odotuksenne parisuhteenne suhteen voisivat tulla kuulluiksi ja toivottavasti myös hyvin vastaan otetuiksi.
Joskus toiveita on vaikea hahmottaa suoraan, vaan ne tulevat, kuin kiertotietä, kiukun ja pettymysten kautta. Toivon, että keskusteluissa itsenne ja toisen kanssa pysytte hahmottamaan, mitä elämältänne haluatte ja suhteenne voimavarat/sudenkuopat sekä omat mahdollisuutenne.
Kaikkea hyvää teille toivottaen, Perheneuvoja Iiris
