KYSYMYS: Mietin parisuhteemme tilaa. Mitä pitäisi tehdä. Olemme aviopari, kolmekymppisiä. Meillä on kolme lasta, joista nuorin on vasta alle kuukaude vanha. Meillä on ongelmia, paljon riitoja. Riitojen aikaan minä lannistun, tunnen koko ajan oloni hylätyksi ja oloni on raskas. Minä pelkään näitä riitoja,koska mieheni hylkää minut henkisesti eikä välitä yrittää olla minulle ystävällinen lasten tähden. Kyllä minäkin osaan sanoa pahasti ja olen melkoinen nalkuttaja, mutta en "hylkää" miestäni. Nytkin tuntuu kun olen tällaisess herkässä mielentilassa että saan jatkuvasti itkeä ja olla surullinen. Tämä isyysloma on hänen kesälomansa, tänäkin aamuna hän suuttui minulle kun en antanut hänen nukkua pitkään. Sanon että eikö hän ollut juuri saanut nukkua keskeytyksettä 9h. Oli kuulemma herännyt ainakin neljästi. No,minä olin imettänyt vauvan ainaki sen neljö kertaa ja se ei ole pelkkää hereillä käymistä.
Lisäksi olen miettinyt että onko kohtuullista että saan kärsiä menemisistäni. Kävin monta kk sitten ulkomailla ja nyt syksyllä yhden viikonlopun reissun. Vieläkin hän selittelee omia menojaan ym. että ethän sinäkään tullut ulkomailta illalla kotiin lapsia laittamaan nukkumaan. Kun olin lähdössä reissuihin, sanoin että en lähde jos se tarkoittaa että saan kärsiä menemisistäni. Hän lupasi olla kiristämättä mutta niin on kuitenkin tehnyt. Olen anellut että menisimme parisuhdeterapiaan. Hän vastaa ettei mihinkään kallonkutistajalle lähde, toinen meistä on se jolla on ollut lääkkeet (minulla on joskus ollut masennuslääkkeet). tiedän että ainakin häntä hiertää se että meillä on liian vähän fyysistä läheisyyttä. En voi sille mitään, koska en tunne olevani turvassa hänen kanssaan. Minä pystyn fyysiseen läheisyyteen, halailuun ym, silloin kun meillä menee henkisellä tasolla hyvin. Miltä tämä vaikuttaa? Olen aika uupunut.
Tärkeintä minulle kuitenkin on etteivät lapset kärsisi. Sanottakoon vielä että emme käy kahdestaan juuri koskaan missään. Vaatii aina niin paljon pehmittelyä. Ja,esimerkeiksi edellistä hääpäivää emme juhlistaneet mitenkään. Muutenkin on mieleen jäänyt monesta juhlapäivästä että mies oli silloin pahalla tuulella.
Ahdistunut, 29 v.
VASTAUS: Teille voisi olla hyödyllistä yrittää keskustella noista asioista silloin, kun teillä ei ole riita päällä. Useimmiten riidat menevät metsään siitä syystä, että osapuolet eivät koe tulevansa kuulluksi. Miehesi saattaa kokea pahasti sanomisen ja nalkuttamisen niin vastenmielisenä, että hänellä ei ole muuta keinoa kuin vetäytyminen. Hän voi kokea, että ei saa omaa asiaansa sanotuksi, mikäli sinä puhut niin paljon. Sinä puolestasi koet vetäytymisen hylkäämisenä, ja niin teitä on kaksi, jotka eivät koe tulevansa kuulluksi. Kuulluksi tulemisen tarve on ihmisellä niin perustava, että on vaikea kuvitella hyvää parisuhdetta ilman sitä.
Voisitte yhdessä koittaa miettiä sitä, miten voisitte selvitellä asioita niin, että kumpikin kokee tulevansa kuulluksi. Monilla toimii ns. minä-viestin käyttäminen. Siinä koitetaan välttää syyllistävää sinä-viestiä. (Sinä olet laiskimus, vastuuton, itsekäs, idiootti ym.) Sen sijaan puhutaan omista tunteista ja kokemuksista. (Minusta tuntuu pahalta…, koen epäreiluksi kun…, jne.) Toisen osapuolen pitäisi koittaa malttaa kuunnella toisen kokemusta, eikä heti alkaa kertoa omaa näkemystään, tai esittää vastaväitteitä.
Teidän olisi syytä käydä rakentava keskustelu siitä, mikä on reilua. Tämä liittyy sekä aamuheräämisiin, että omiin menoihin. Niidenhän pitäisi jakautua kohtalaisen tasapuolisesti. Joskus väsyneenä ja verensokerin ollessa alhaalla tulee ärähdyksiä, joita ei pidä tulkita henkilön lopulliseksi kannanotoksi johonkin asiaan.
Voit koittaa selittää miehellesi, että parisuhdeterapiassa ei ole kysymys kummankaan osapuolen mielenterveydellisen häiriön hoidosta. Kyse on enemmän siitä, että jos kotona rakentava keskustelu ei onnistu, on käytettävissänne koulutettu ammattilainen, joka varmistaa sen onnistumisen. Jos miehesi ei suostu lähtemään parisuhdeterapiaan, on ainoa toivonne, että onnistutte keskustelemaan rakentavasti kotona. Siihen hänen on vähintäänkin suostuttava. (Ja tietysti sinunkin.)
Rakentavassa keskustelussa olisi hyvä antaa tilaa hänenkin kokemuksilleen. Mihin hän on pettynyt? Miksi hän on juhlapäivinä pahalla tuulella? Onko kenties kysymys siitä, että hän on jo etukäteen turhautunut, kun pelkää pettymystä läheisyyden ja kenties seksin suhteen? Seksuaalisesti tyydyttämätön ihminen on usein ärtynyt, ja siitä seuraa usein sellainen paha itseään ruokkiva kierre, ettei ärtyneen ihmisen kanssa tunnu helpolta ryhtyä intiimiin läheisyyteen.
Lasten kannalta on tärkeintä, että vanhemmilla on hyvä ja läheinen suhde toistensa kanssa. Ei ole niinkään huolestuttavaa, jos ette käy koskaan missään, mutta se on huolestuttavaa, jos ette tee koskaan mitään kahdestaan. Sekin pitäisi koittaa yhdessä rakentaa. Miettiä, mitä sinä haluaisit tehdä hänen kanssaan, ja mitä hän haluaa tehdä sinun kanssaan, ja siitä löytää yhteinen alue.
KYSYMYS: Olen 23-vuotias mies Vantaalta ja olen juuri eronnut vajaa 2-vuotisesta suhteesta syksystä 2014 - syksyyn 2016. Olimme avoliitossa, yhdessä asumista kesti puolitoista vuotta ja meille syntyi tytär.
Tytär oli 9kk kun ero koitti. Olimme olleet yhdessä syksystä 2014 alkaen kevääseen 2015 kun avovaimoni sai tietää olevansa raskaana, olin miettinyt hänen jättämistään koska oloni oli kyllästynyt ja riitelimme kokoajan. Sain tietää yhtäkkiä että hän on raskaana ja järkytyin pahasti koska tiesin että minusta ei ole isäksi näin nuorella iällä(minä 21v ja avovaimo 20v) ja tuntui siltä että elämä jatkuu vasta 18 vuoden päästä.
Halusin kuitenkin yrittää ihan tosissaan nyt kun avovaimoni oli raskaana enkä halunnut paeta vastuuta ja olla pelkuri joka jättää raskaana olevan naisen hädän hetkellä ja lapsi jää ilman isää.
Lapsi syntyi vuoden 2015 lopulla ja en heti ymmärtänyt mitä tapahtui ja asian sisäistäminen vei muutaman kuukauden. Pikkuhiljaa väsymys alkoi iskemään ja arki alkoi tuntua aina vain enemmän todelta. Välillä tuntui että ei jaksaisi millään mutta kiintymys lapseen kasvoi. Olimme riidelleet koko suhteen ajan vähän väliä, mutta lapsen tulon myötä se väheni jonkin verran.
Olin myös erittäin laiska hoitamaan ja olemaan lapseni kanssa. Tulin aina kotiin ja saatoin ehkä vaihtaa vaipan ja vähän pitää sylissä, sitten aloin pelaamaan ja jätin lapsen hoidon avovaimolle. Samanlaista kaavaa ei tietty joka päivä ollut ja yritin enemmän ja silti tuntui ettei minusta ole kunnon isäksi. Olin erittäin väsynyt koska teen suht fyysistä ja raskasta työtä ja aikaiset aamut.
Olen musiikki miehiä henkeen ja vereen, soitan bassoa ja laulan bändissä. Minua alkoi ennen suhteen loppumista ahdistamaan että en ikinä voi enään saada menestyvää bändiä mikä on minulle ollut se suurin haave ikinä, haave joka meni perheen edelle jopa.
Olin kateellinen kavereille jotka pääsevät soittamaan bändiensä kanssa ulkomaille ja mietin mielessäni että minulla ei tule ikinä olemaan siihen varaa kun minulla on perhe-elämä. Olin katkera avovaimolleni että saimme lapsen koska se vaikutti niin voimakkaasti bändi hommiin.
Olin myöskin alkanut epäröidä haluanko naimisiin, mistä avovaimo oli kysynyt että milloin kosin häntä. Yhdessä vaiheessa halusinkin kosia, mutta se tunne jäi. Aloin myös kysymään itseltäni että haluanko lisää lapsia ja katkeran tunteet alkoivat voimistumaan entistä enemmän kun mietin että jos kerran nyt ei ole kahdelle bändille kunnolla aikaa, ilman että siitä saa kuulla kotoa, niin miten sitten kun tulee lisää lapsia.
Sain luvan kuitenkin yrittää päästä soittamaan bassoa toiseen bändiin. Sitten kun aloin suunnittelemaan niin tuntui että tämä ahdistus ei johdukkaan siitä että en saisi soittaa bändeissä, vaan että en rakasta avovaimoani ja haluan muutosta. Aloin ajatella yksin asumista ja kuinka helppoa olisi olla sovussa ja nähdä lasta aina kun mahdollista. En todella ajatellut asiaa loppuun.
Nyt kun ero on koittanut, kadun sitä enemmän kuin mitään että lähdin. Ikävä lapseen on kova ja haluaisin myöskin avovaimoni takaisin. En ikinä ole näin paljon halunnut olla lapseni ja avovaimoni kanssa. Silti tuntuu että jos palaamme yhteen koska rakastan heitä paljon että sama ahdistus ja katkeruus tulee uudestaan. Tällä hetkellä tuntuu että perheen saaminen takaisin on tärkeintä. Tilanne on kuin painajaisesta...
Tarvitsen asiantuntevia neuvoja ja apua tämän kanssa.
VASTAUS: Viestisi on koskettava kuvaus siitä, mitä on yhtäkkiä joutua nuorella iällä kasvamaan aikuisuuteen, vanhemmuuteen ja vastuullisuuteen, kun kaikki on omassa mielessäkin vielä kesken. En yhtään ihmettele moneen suuntaan kulkevia tunteitasi, kapinointiasi ja ristiriitoja mielessäsi. Joku puoli sinusta ymmärrettävästi kaipaa ja haluaisi edelleen kulkea sitä nuoruuden polkua, mikä päättyi täysin yllättäen siihen, että sinusta tuli isä parikymppisenä. Samaan aikaan joku toinen puoli sinusta etsii uutta tietä ja kasvaa vähitellen uuteen elämänvaiheeseen.
Tilanne mihin jouduitte, olisi ollut vaativa kenelle tahansa. Tulla vanhemmaksi yllättäen ilman, että on lasta toivonut, halunnut. Kesken itsensä kanssa. Aloittelemassa yhteistä elämistä uudessa ihmissuhteessa. Ja sinä kerrot hienosti tästä keskeneräisyydestä ja siitä, miten järkytyksen, epävarmuuden, väsymyksen ja ristiriitojen keskellä kiintymyksesi lapseesi kasvoi, kaikesta huolimatta. Tuo kykysi kiintyä, kaipauksesi, halusi kantaa vastuuta ja yrittämisesi, kertovat sinusta paljon hyvää. Kuten myös kykysi tarkastella itseäsi noin rehellisesti, niitä kipeitäkin puolia.
Kun luin viestiäsi mietin, saitteko mistään ulkopuolelta apua ja tukea uuteen tilanteeseen sopeutumisessa? Huomasin olevani jopa vähän harmissani puolestanne jos ette saaneet. Silloin olette ehdottomasti jääneet liian yksin.
Kirjoitat viestissäsi ajatelleesi jossain vaiheessa, ettei sinusta ole kunnon isäksi. Viestisi luettuani sanoisin jopa päinvastoin. Sinulla on kaikki mahdollisuudet kasvaa parhaaksi mahdolliseksi isäksi lapsellesi. Se, että olet nuori tai että olet vielä pohdintojesi kanssa kesken, ei tarkoita, että et pystyisi olemaan hyvä isä. Itseasiassa suhde lapseesi ja sen säilyttäminen on erittäin keskeistä tässä tilanteessasi sekä sinulle että lapsellesi. Lapset antavat meille vanhemmille useita mahdollisuuksia kasvaa ja korjata. Joskus jopa paljon enemmän kuin mitä ansaitsisimme. Puhun yhteyden säilyttämisen tärkeydestä omaan lapseen siksi, että harva asia elämässä on niin kipeä kuin yhteyden menettäminen omaan lapseen. Se, jos mikä tekee elämässä katkeroituneeksi.
Vanhemmuuteen liittyy todellisia, oletettuja ja toivottuja velvollisuuksia. Usein niiden ajatellaan olevan ristiriidassa ns. oman elämän kanssa. Kirjoitat, että ”sait luvan” soittaa toisessa bändissä. Onko kyse oletetusta velvollisuuksista vanhemmuuden suhteen miksi soittamisesta piti alun perin luopua? Vanhemmuus ei tarkoita, että pitäisi luopua unelmistaan, esimerkiksi sinun tapauksessa soittamiseen liittyen. Unelmien on edelleen mahdollista toteutua, mutta todennäköisesti vähän ehkä eri tavalla tai aikataululla, mitä alun perin suunnittelit. Se on juuri sitä uuden tien löytymistä ja kasvamista uuteen.
Mietin myös kirjoittamaasi naimisiin menemisestä tai uusien lasten hankkimisesta. Kenen unelmia ne ovat? Parisuhteessa näet on yhteensovitettava molempien unelmia ja osattava riittävästi pitää kiinni itselle tärkeistä unelmista. Joskus puolisoiden unelmat ovat niin keskenään ristiriidassa, että joudutaan miettimään onko yhteinen elämä mahdollista.
Kerrot katuvasi sekä kaipaavasi lastasi ja avovaimoasi, yhteistä perhettänne. Sekin kertoo kasvamisestasi. Entinen polku entisessä muodossaan ei enää ole mahdollinen edes omassa mielessäsi. Koska lapsenne on vielä kovin pieni ja kaikki on niin kovin alussa ja kesken, ja koska välillänne on vielä tunteita, niin ehdotan, että yritätte vielä. Mutta älkää yrittäkö vain kahdestaan vaan hakekaa rohkeasti apua ulkopuolelta. Ottakaa esimerkiksi yhteyttä kaupunkinne Kirkon perheasianneuvottelukeskukseen. Myös neuvolasta voi kysyä ohjeita minne päin hakeutua.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää! Perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Sekä puolisoni, että minä olemme 21-vuotiaita. Olemme seurustelleet pian 3 vuotta ja asuneet saman katon alla 2 vuotta.
Suhteessamme on ollut ylä- sekä alamäkiä, mutta suurimmaksi osaksi aika on mennyt tasaisella körötellen. Emme riitele usein, mutta riidan yllättäessä parisuhteemme suurimmat ongelmat pääsevät valloilleen. Puolisolleni on ollut aina vaikea puhua tunteista, kun taas minä haluaisin puhua asiat halki perinpohjaisesti, jottei mielipahaa jäisi hampaankoloon. Usein riitojemme kulku menee kutakuinkin näin; tuon esiin ongelmakohdat, puolisoni ei sano juuta eikä jaata, mökötän, kyllästyn mököttämiseen ja alan meuhkata, puolisoni ei sano juuta eikä jaata, otan esiin "erokortin", puolisoni sanoo että erotaan sitten, tunti eteenpäin ja molemmat itkemme ja sanomme ettemme halua olla erossa toisistamme. Ja näin itse riidanaiheuttaja on unohdettu ja asia painettu villasella.
Viihdyn hyvin puolisoni seurassa. Ehkä jopa liian hyvin. Haluaisin viettää hänen kanssaan jokaisen illan ja viikonlopun. En ole koskaan kieltänyt häntä lähtemästä viettämään aikaa kavereidensa kanssa, mutta joka kerta hän joutuu potemaan huonoa omatuntoa minun jäädessä kotisohvalla kädet puuskassa istuskelemaan.
Kesällä ongelmamme kärjistyivät. Olin ilmoittautunut ensimmäiselle maratonille ja samoihin aikoihin saanut tietää työpaikkani lähtevän alta. Sanomattakin selvää, että olin stressaantunut. Myös puolisoni joutui kokemaan kovia kesällä menetettyään molemmat isovanhempansa muutaman viikon sisällä. Emme osanneet olla toistemme tukena.
Jäin lomalle elokuussa, jolloin riitojen kierre sai alkunsa. Vietimme liikaa aikaa yhdessä ja jopa toisen hengittäminen sai aikaan suuria tunteita toisessa. Riitelimme kaikesta, pienestä ja suuresta. Kävimme yhteisellä lomamatkalla ja olimme kaikesta huolimatta rakastuneita, mutta Suomeen palattuamme alkoi tapahtumaan.
Lauantaina kinastelimme taas tyhjästä. Lähdin vanhempieni luokse ja ostin matkalla suklaalevyn, jonka voisin antaa puolisolleni anteeksipyyntönä. Tulin kotiin, mutta mies oli ehtinyt jo lähteä viettämään poikieniltaa ja suklaalevy jäi pikkulaukkuuni. Mies tuli yöllä kotiin ja päätti kömpiä sohvalle nukkumaan. Seuraavana aamuna minulla oli paha olla. Kysyin puolisoltani onko suhteessamme enää mitään järkeä ja olisiko meidän parempi asua erillään. Mies vastasi "kyllä kai". Meni tunti ja olimme taas siinä pisteessä, että haimme toisiamme ja kerroimme rakastavamme. Emme halunneet erota. Samana päivänä kauppareissulla halusin selvittää edellisen päivän riitaa. Tunsin huonoa omatuntoa, enkä ollut haastamassa riitaa. Mies totesi ettei halua puhua asiasta ja pyysi voisinko antaa jo olla. Hän oli kuulemma kyllästynyt jankutukseen. Suivaannuin asiasta ja kysyin viihtyikö hän enää seurassani. "En ainakaan, kun sinä olet tuollainen" oli vastaus jonka sain ja johon vastasin että siinä tapauksessa en halua olla enää hänen kanssaan. Tiemme erkanivat ja puolisoni sanoi että voisin hänen puolestaan painua "sinne itseensä". Minun pinnan paloi siinä vaiheessa ja kotiin tultuani pakkasia hänen vaatteensa ja totesin ettei minulla ola paikkaa mihin mennä.
Tässä vaiheessa puolisoni teki päätöksen nimeltä ero. Hän sanoi ettei rakasta minua enää, eikä tahdo enää koskaan palata. Kaduin tekojani ja sanojani sillä samalla sekuntilla.
Nyt erosta on kulunut kaksi viikkoa, eikä oloni ole helpottumaan päin. Edelleen mietin, olisiko unohtamani suklaalevy voinut pelastaa suhteemme. Olen yrittänyt kaikin keinoin kertoa hänelle että asiat voivat muuttua, olen pyytänyt uutta tilaisuutta, itkenyt ja katunut. Tiedän että asiat todella muuttuisivat. Tämä kolaus on ollut elämäni pahin, enkä usko että tulisin tekemään enää samoja virheitä. Ongelma on vain ettei puolisoni usko minua. Olen ehdottanut terapiaa, mutta asiat on kuulema puhuttu niin monta kertaa läpi eikä ne siitä muuksi muutu. Haluan kuitenkin itse muuttua ja päätin käydä terapeutilla yksin.
Nyt haluaisinkin tietää onko tilanteelle enää tehtävissä mitään? Kysyin puolisoltani muistaako hän vielä niitä aikoja kun kaikki oli hyvin ja haluaisiko hän ne ajat takaisin, vastaukseksi sain "kyllä, mutta en usko niiden enää palaavan". Kuinka saan vakuutettua puolisoni siitä että tilanne voisi olla toisin? Olen niin hämillään, kuinka rakkaus voi kadota puolessa tunnissa?
- p
VASTAUS: Olette olleet puolisosi kanssa lähes koko aikuisikänne yhdessä ja nyt suhteenne on päättynyt eroon. Tilanne on varmasti raskas teille molemmille ja uuteen elämäntilanteeseen sopeutuminen vie oman aikansa. Kirjoitat, että suhteessa oli sekä ylä- että alamäkiä, mutta suurimman osan aikaa kuitenkin tasaisempaa. Ette riidelleet usein, mutta eri tavoin. Itse halusit selvittää asiat perin juurin, puolisollesi se oli vaikeampaa. Yritit sitten hyvällä tai pahalla, et saanut puolisoasi juuri reagoimaan. Arvelen, että tämä kuvaamasi puhumattomuus oli yksi suhteenne keskeisistä ongelmista. Riidan ratkaisuna käytitte toistuvasti "erokorttia", joka ehkä rauhoitti tilanteen hetkellisesti, mutta ei ratkaissut suhteenne syvempiä ongelmia.
Yksi erimielisyytenne aihe oli ajankäyttö. Itse halusit viettää vapaa-aikasi puolisosi kanssa, hän taas kaipasi kuvauksesi mukaan enemmän omaa tilaa. Olikohan asetelma tämän kaltainen suhteenne alusta alkaen vai muuttuiko se ajan myötä? Useinhan on niin, että rakastumisvaiheessa pari haluaa viettää kaiken mahdollisen ajan yhdessä, mutta myöhemmin jompi kumpi tai yleensä molemmat kaipaavat myös omia menoja ja / tai yksin oloa. Jos tällainen erillisyys ei mahdu parisuhteeseen, on riskinä, että siitä loppuu happi. Olisiko teille voinut käydä niin?
Viimeisimmän riitanne jälkeen puolisosi kertoi eropäätöksestään ja kertoi sen olevan lopullinen. Tämä on järkyttänyt sinua ymmärrettävästi ja kysytkin nyt, olisiko jotakin vielä tehtävissä suhteenne pelastamiseksi. En voi valitettavasti ottaa kantaa puolisosi tekemään päätökseen, sillä en ole kuullut hänen puoltaan tarinassa. Jokainen kun kokee asiat omalla tavallaan. Olet ehdottanut puolisollesi pariterapiaa ja se on toki yksi mahdollisuus, jos puolisosi on siihen vielä jatkossa valmis. Olet joka tapauksessa päättänyt käydä itse asiaa läpi terapeutin kanssa ja se kuulostaa minusta hyvältä! Olipa eronne sitten lopullinen tai ei, niin on itsesi kannalta tärkeää ymmärtää, mitä kaikkea vuosien varrella tapahtui. Terapiaprosessi on parhaimmillaan kasvuprosessi; satsaus omaan tulevaisuuteen ja hyvinvointiin. Ystävien ja sukulaisten tuki on myös kullanarvoista uudessa elämäntilanteessa.
Eroprosessiin liittyy aina monenlaisia vaikeita tunteita, kuten pettymystä, pelkoa, surua ja vihaa. Uusi elämäntilanne voi tuntua aluksi vieraalta ja pelottavaltakin. Näiden tunteiden läpikäyminen auttaa kuitenkin suuntautumaan elämässä eteenpäin, jolloin elämäniloa ja toiveikkuus jälleen lisääntyvät.
KYSYMYS: Meillä on todella vaikea tilanne meneillään. Pian tulee yhdeksän vuotta täyteen yhdessä, 2010 syntyi yhteinen poikamme, ja viime syksynä menimme vihdoin naimisiin. Kaikkien vastoinkäymisten ja vaikeuksien jälkeen olin aidosti onnellinen, kiitollinen ihanasta perheestäni. Kunnes kuukausi sitten vaistoni osui oikeaan, löysin mieheni puhelimesta viestiketjun, joka paljasti kesästä asti kestäneen suhteen toiseen naiseen. Suhde, joka sisälsi päivittäistä viestittelyä, säännöllistä tapaamista, seksiä, jopa jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Muutamassa sekunnissa romahti kaikki se mihin uskoin.
Mennäänpä sitten ajassa taaksepäin. Aloimme seurustelemaan alkuvuonna 2006, rakastuin mieheeni melkein ensisilmäyksellä. Ensimmäistä kertaa hänen nukahdettua viereeni ajattelin, että tässä on se oikea. Tämän miehen kanssa minun on tarkoitus kulkea. Tunne on ollut hyvin vahva kaikesta huolimatta näinä vuosina. Ja todellakin kaikesta huolimatta, sillä sitä on ollut paljon.
Jo aika pian suhteemme alussa huomasin, että jotain on vialla. Miehelläni oli paljon haluttomuutta, hän torppasi tekemäni aloitteet. Hänellä ei ollut tuolloin kykyä keskustella, eikä kohdata minun tunteitani, vaan jos aloin itkemään, hän lähti ulos. Usein hän oli ahdistunut. Kun koitin jotenkin päästä siitä selville, hän hermostui, sanoi, että nyt vaan on huono päivä ja se siitä. Vietin monet illat itkien itseni uneen. Mutta en lähtenyt, vaikka monta kertaa se kävi mielessä. Oli niin paljon hyvääkin. Kuitenkin tuo mieheni haluttomuus jätti minuun jälkensä, yhdistettynä kyvyttömyyteen puhua siitä.
Olin aivan vakuuttunut, että syy on minussa. Että olen liian huono, lihava, ruma tai jotain. Sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen. Kävin siitä terapiassa, mutta en uskaltanut edes terapeutille kertoa, mistä kaikki johtui. Oli niin mielettömän kipeä paikka myöntää, että on torjuttu seksuaalisesti. Muutakin vastoinkäymistä tuli samaan syssyyn, mieheni isän uhkapeliongelma paljastui, ja hänen vanhemmilleen tuli ero. Se oli myös miehelleni kova paikka. Samaan oma isoäitini kuoli. Elettiin alkuvuotta 2009. Olin niin murusina kaikesta, että päätimme erota.
Minusta tuntui, että mies ei pystynyt tekemään päätöksiä suhteemme suhteen, ehdimme tuossa välissä asua vuoden yhdessä, mutta sitten vuonna 2007 työt veivät hänet toiselle paikkakunnalle ja itse jouduin opintojen takia asumaan toisaalla. Reissasimme siis toistemme luona, käytännössä minä hänen luonaan, kaksi vaikeaa vuotta, ja minua ahdisti tilanne, ja epävarmuus, minkä hänen päättämättömyytensä aiheutti. Kuitenkin, kaikesta huolimatta rakastin häntä. Erossa jaksoimme olla lähemmäs kaksi kuukautta, lopulta minä otin yhteyttä, kun ikävä oli ylitsepääsemätön. Palasimme yhteen, juttelimme, minulle selvisi, että mieheni haluttomuus oli yhteydessä hänen ahdistukseensa omasta terveydentilastaan. Olin kyllä ollut tietoinen siitä, että hän jatkuvasti tarkkaili omaa vointiaan, söi hiivakuureja, kuulosteli vatsan omituisia tuntemuksia. Se vei häneltä paljon energiaa ja kykyä nauttia elämästä.
Päätimme kuitenkin jatkaa. Ja kävi niin, että 2009 kesällä ehkäisy petti, ja huomasin olevani raskaana. Yksimielinen päätös oli pitää lapsi. Se muutti asioita myös niin, että minä muutin mieheni luo, ja tein viimeisiä opintoja etänä yliopistooni. Loppuvuosi 2009 sujui siis verrattain onnellisissa tunnelmissa, vihdoin oli tehty päätöksiä, meillä oli ensimmäinen oikea yhteinen koti, ja lapsi tulossa. Seksikin oli alkanut sujua. Maaliskuussa 2010 ihana poikamme syntyi. Vauvan kanssa kaikki sujui todella hyvin, vauva-arki oli ihanaa ja nautin kotona olemisesta ja hänen hoitamisestaan. Mieheni oli myös irtisanoutunut entisestä työstään ja perusti vanhojen työkavereittensa kanssa oman yrityksen. Tämä toi pienen pikantin lisän koko kuvioon. Uuden yrityksen aloitus tarkoitti tietysti sitä, että rahat on tiukkaakin tiukemmalla. Ja ihminen, joka huolestuu helposti kaikesta, on tietysti erityisen huolissaan, jos ei ole oikein kunnon perusturvaakaan. Joten mieheni oli siinäkin aika kovilla. Minä keskityin vauvapilvessä olemiseen ja nautin.
Kuitenkin pian kaikki muuttui, kun miehelläni todettiin tammikuussa 2011 syöpä. Se oli aivan valtava järkytys, olin aivan hajalla pelosta ja huolesta, kuinka selviytyisin yksin pienen lapsen kanssa.
Alkuvuosi meni sumussa ja syöpähoidoissa. Meidän keskinäinen suhteemme vahvistui tuona aikana, vaikka oli kamalaa, niin silti välillämme oli paljon rakkautta. Kesään mennessä pahin oli ohi, näytti jo hyvältä, että syöpäkin saatiin havaittua ajoissa ja tulevaisuus oli valoisamman näköinen. Mies päätti irtisanoutua yrittämisestä, kaikki työahdistus yhdistettynä syöpään oli värjännyt koko asuinpaikan niin pahaksi, että muutimme takaisin kotikaupunkiimme. Alkuun kaikki näytti kivalta, mies jäi kotiin hoitamaan lasta, minä jatkoin opintoja. Mutta syksyllä jo alkoi mennä tilanne huonoksi. Mies oli valtavan ahdistunut, ajoittain jopa niin pahasti, ettei pystynyt tekemään mitään. Meidän väliltämme kaikki tuntui olevan kuollut. Syövän jälkeen iski hänelle kamalaakin kamalampi ahdistus. Ja minä olin vihainenkin, tuntui, ettei hän kyennyt näkemään miten kovasti olin itsekin kärsinyt siinä samassa.
Keväällä 2012 oli keskinäinen tilanteemme niin paha, että lapsikin jo oirehti. Soitin lopulta perheneuvolaan, etten enää jaksa.. Pääsimmekin sitten parisuhdeterapiaan, joka oli kamalaa, siellä jouduttiin käymään kaikki läpi juurta jaksain, mutta se auttoi. Miehellä todettiin ahdistuneisuushäiriö. Kaikki ei ollutkaan vain minun pään sisällä. Pitkästä aikaa saatiin aika hyvään jamaan hommat. Mies aloitti uuden työn. Voimme taas pikkuhiljaa paremmin. Kunnes keväällä 2013 mies irtisanoutui burn outin takia, alkuun mielekäs työ kasvoi vastuiltaan liian suureksi palaksi, yritys muutti pääkaupunkiseudulle, ja meidän olisi pitänyt seurata perässä. Pari kuukautta hän jaksoi rampata siellä, kunnes jäi pois ja oli taas aivan loppu.
Parisuhde voi kuitenkin hyvin, tuin miestä, meillä oli paljon keskinäistä ymmärrystä ja lämpöä. Löysimme uuden kodin, johon muutimme maaliskuussa 2013. Mieheni oli loppuvuoden kotona, löysi elämäniloa, punoi uusia suunnitelmia, harrasti ja voi taas paremmin. Menimme naimisiin syksyllä 2013, koska kaikki tuntui olevan niin hyvin. Alkuvuonna hän perusti oman yhdenmiehen yrityksensä työllistäen näin itsensä. Kaikki meni hyvin, itsekin olin työelämässä, ihana koti ja ihana perhe. Mutta sitten kuitenkin tuli tämä. Minun on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että kaiken yhdessä kokemamme jälkeen tilanne on tämä, kaiken sen työn jälkeen mitä suhteemme eteen tehtiin. Nämä ovat olleet elämäni vaikeimmat yhdeksän vuotta, mutta olen halunnut uskoa, yrittää, jaksaa, rakastaa. Se on ollut sen arvoista, minä olen nykyään paljon vahvempi ihminen. Ja koska hän on se oikea. Lapseni isä ja minulle niin rakas.
Haluan koko sydämestäni antaa anteeksi, mutta en tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Luottamus on mennyt. Niin raa'asti minulle on valehdeltu päin naamaa. Niin kovasti satutettu. Voiko siitä koskaan selvitä? Jokainen viesti, jokainen puhelinsoitto, joka kerta kun hän on puhelimella, sama pyörii minun mielessäni. Jäytävä pelko, kamala epävarmuus. Jos saisin hänet kiinni vielä kerran toisen naisen kanssa, romahtaisin lopullisesti. Toinen asia, mikä minua mietityttää on hänen mielenterveytensä. Hän ei ole vieläkään mennyt hoidattamaan sitä kuntoon, vaikka diagnoosikin on. Uskon, että tämä pettäminenkin kumpuaa siitä ahdistuksesta. Siitä, että kun kaiken pitäisi olla hyvin, ja onkin, mutta ei sitten sisimmässään olekaan. Uskon myös sen, kun hän sanoo, että tämä ei johtunut minusta. Mutta voinko enää jäädä, vai pitäisikö minun pelastaa oma mielenterveyteni ja lapseni? Näihin vuosiin on mahtunut jo monta romahdusta. Niitä on varmasti tulossa lisää. Mikään ei tunnu pahemmalta kuin perheen rikkominen, lapsi ja isä ovat todella läheisiä. Lapsi murtuisi täysin. Mitä tässä voi tehdä? :( Pitkä tarina, mutta mielestäni se pitää kertoa kokonaa, jotta saa oikeanlaisen kuvan..
Murtunut, 31
VASTAUS: Kertomuksesi on monella tavoin koskettava ja se herättää monenlaisia tunteita. Minulle se kertoo siitä, että parisuhteessakin on aina kaksi erillistä ihmistä, joilla molemmilla on omat unelmansa, omat toiveensa ja omat ahdistuksensa. Myös ihmisen tahto, eli haluaminen on aina hyvin henkilökohtainen asia. Sen yli ei kukaan toinen voi kävellä. Kun kerroit miehen haluttomuudesta, niin siitä sai sen käsityksen, että siinä tilanteessa koit sen vahvasti loukkaavana ja sinuun kohdistuvana torjuntana. Etsit vikaa itsestäsi. Myöhemmin ymmärsit, että haluaminen ja haluttomuus ovat mutkikkaampia asioita. Ihmisen oman tahdon asioita, joilla on kiinteä yhteys tunteisiin.
Jos onkin niin, että tunteet ja tahto eivät koskaan ole toisen ohjailtavissa, eivätkä oikein edes ihmisen itsensäkään määräiltävissä, niin ihmissuhteisiin liittyy aina myös valintoja. Parisuhteessa läheisyyden ja välimatkan ristiriitaa on kautta aikojen pyritty ratkaisemaan kolmannen osapuolen avulla. Tämä kolmas voi olla lapsi tai työ, alkoholi tai harrastus tai vaikkapa joku ihminen. Uskottomuus voi olla ratkaisuyritys parisuhteen ongelmiin, mutta yhtä hyvin se voi liittyä ihmisen henkilökohtaiseen etsintään, jossa hän saattaa olla tai uskotella olevansa kiintynyt tuohon kolmanteen. Se voi olla ihmiselle henkilökohtaisesti toimiva ratkaisu tai se voi viedä vielä syvempään ahdistukseen. Molemmissa tapauksissa se on kumppania kohtaan syvä loukkaus. Ei ole olemassa mitään sellaista syytä, johon vedoten voisi velvoittaa antamaan tällaista loukkausta anteeksi. Parisuhde ei ole enää sitä, mitä sen piti olla.
Toisaalta uskottomuus ei tee ihmisestä jatkossa epäluotettavaa. Jos uskoton osapuoli on kokenut myös uskottomuuden tuoman ahdistuksen, hän ei halua kokea sitä uudelleen. Et kertonut siitä, onko puolisosi pyytänyt anteeksi ja ottanut itse vastuun teoistaan. Jos on, niin hyvä. Anteeksiantaminen on kuitenkin myös tahdon asia, kuten luottamuskin. Tässä vaiheessa on tärkeintä, että haluat antaa anteeksi ja tahdot luottaa, vaikka et vielä luotakaan.
Itse en usko, että eroamalla voidaan ratkaista uskottomuuden aiheuttamaa tuskaa ja surua. Se mitä on tapahtunut, ei häviä eron myötä. Tulisit aina muistamaan sen, miksi erositte. En myöskään näe, miten ero tässä tilanteessa voisi pelastaa lapsen. Uskottomuus on parisuhteen asia, ei vanhemmuuden. Tosin teet päätökset itse, mutta paljon kertoo lauseesi: "mikään ei tunnu pahemmalta kuin perheen rikkominen."
Jos päädyt eroratkaisuun, niin siitä tuskin kukaan voi sinua tuomita tai moittia. Perheen rikkomista on tapahtunut monella tavoin jo nyt. On tapahtunut paljon sellaista, mitä sinä et ole halunnut ja mistä sinä et ole päättänyt etkä ollut vastuussa. Näin ollen sinun ei tarvitse ajatella, että juuri sinä olisit rikkonut perheen, vaikka päätöksen tekisitkin.
Jos taas päätätte jatkaa yhdessä, niin luottamuksen uudelleen rakentaminen ja anteeksiantaminen ovat nekin yhteisiä asioita. Ne eivät tapahdu hetkessä, vaan vähitellen, jos te molemmat sitä haluatte. Voit kertoa puolisollesi, mitä sinä nyt tarvitsisit luottamuksen murusten keräämiseen. Jos hän rakastaa sinua, niin on selvä, että hän haluaa sinua korjaamaan sitä, mitä on ollut rikkomassakin.
KYSYMYS: Vaimoni petti minua työkaverinsa kanssa kahden kuukauden ajan. Hän itse kertoi asiasta pari kuukautta sitten, kun toisen miehen vaimo sai tietää ja olisi muuten kertonut minullekin. Olemme olleet 22 vuotta parisuhteessa, joista naimisissa 18 vuotta. Meillä on kolme lasta, 17-, 16- ja 14-vuotiaat.
Maailma romahti, kun kuulin asiasta. Passitin vaimon pois kotoa muutamaksi päiväksi ja pyysin sitten takaisin keskustelemaan asiasta. Keskustelimme hyvin paljon ja keskustelemme vieläkin välillä asiasta. Jäimme kumpikin sairaslomalle asian tultua ilmi. Olemme käyneet omien työpaikkojen psykologien juttusilla. Vaimo katuu suunnattomasti tapahtunutta ja ei voi ymmärtää, mitä meni tekemään. Eli kuulemma jossain kuplassa ja vain sitä hetkeä, tietäen kumminkin sen olevan väärin.
Elämä on yhtä vuoristorataa edelleen. Välillä menee hyvin ja välillä tosi pohjalla. Emme halua erota kumpikaan, rakastamme toisiamme, seksielämä on ok, hoidamme parisuhdettamme käymällä syömässä, kahviloissa jne... Olemme varanneet yhteisen hotelliviikonlopun ihan kahdestaan vietettäväksi. Silti asia pyörii mielessäni enemmän tai vähemmän. Tänään tuli sellainen romahdus ja kaikki vyöryi taas mieleen. Ja tuntui ettei tästä tule mitään.
Aika usein viime aikoina on tuntunut siltä, että pitäisikö luovuttaa ja passittaa vaimo pois jatkamaan sitä leikkiä mihin ryhtyi? Sisimmässäni en kuitenkaan halua. Vaimo vähän suuttuu, kun alan muistelemaan ja tonkimaan asiaa ja silloin tuntuu itsestä, ettei jaksa. Olen kertonut vaimolleni tarvitsevani hänen tukea ja lohtua, mutta kun sitä tarvitsen, hän on vain aika huono sitä antamaan. Mitä voisin/voisimme vielä tehdä?
Selviääkö tästä tilanteesta? En haluaisi kuitenkaan luovuttaa. Miten saan asiat jäämään taakse ja suuntaamaan katseeni tulevaan, edes jotenkin..?
VASTAUS: Hyvä ystävä, kiitos kirjeestä. Olet ikään kuin myrskyn silmässä. Maailmasi romahti, kun kuulit vaimosi pettäneen sinua työkaverinsa kanssa. Et uskonut, että teille voisi koskaan käydä näin. Kyselet, voiko tästä tilanteesta selvitä, sillä et halua erota. Välillä tunteissasi käy aikamoinen myräkkä ja on vaikea olla vaimon kanssa saman katon alla. Suhdettanne on kohdannut pahin mahdollinen kriisi.
Kuulostaa siltä, että kumpikaan ei halua luovuttaa, mutta tunteet kulkevat vielä vuoristorataa. Se ei ole ihme, koska uskottomuuden paljastumisesta on vasta lyhyt aika. Sinulla on mielessä monia kysymyksiä. Osaan olet saanut vastaukset, mutta silti monet asiat askarruttavat sinua. Pariterapiassa meillä on tapana antaa määräaika esimerkiksi kaksi viikkoa, jolloin petetty osapuoli saa kysyä kaikki mieltä askarruttavat kysymykset ja pettäjä on velvollinen vastaamaan niihin. Tämä ei ehkä ole vaimollesi miellyttävää, sillä hän haluaisi jättää menneet taakseen eikä muistella niitä. Kuitenkin avoimuus on vastuunkantamista siitä, mitä on tapahtunut. Tehdessäsi kysymyksiä harkitse, mitä haluat tietää. Kaikki kuulemasi tallentuu mieleesi, etkä saa niitä enää pois muistoistasi. Kun kysymykset on määräaikana tehty, sen jälkeen suljetaan kysymyslaatikon kansi eikä enää kysellä. Sitten on aika suuntautua eteenpäin. Kummallekaan osapuolelle ei ole hyväksi, jos menneisiin tapahtumiin palataan jatkuvasti kuukausi kuukauden perästä ja vuosi vuoden perästä.
Luottamuksen rakentuminen on seuraava tehtävä. Kuinka moni prosenttisesti luotat tällä hetkellä vaimoosi? Kerro hänelle, mitä hän voisi tehdä sellaista, mikä lisäisi sinun luottamustasi häneen. Kun kyseessä suhde työpaikalla, sinua saattaa kiusata ajatus, että osapuolet tapaavat toisiaan työn merkeissä. Kerro vaimollesi, mikäli toivot hänen kertovan, jos hän tapaa miestä työkuvioissa. Silloin sinun ei tarvitse kysellä. Sopikaa myös, mitä tehdään, jos miehen taholta tulee yhteydenottoja. Kertooko vaimo niistä, näyttääkö viestit? Jos niin päätätte, kertokaa myös miehelle, että vaimo tulee kertomaan yhteydenotoista.
Jossain vaiheessa pääsette ehkä pohtimaan myös kysymystä, mistä oli tullut tilaus ulkopuoliselle suhteelle. Mitä muutoksia voisitte tehdä, että tilaa ulkopuoliselle suhteelle ei syntyisi? Kuulosti hyvältä, kun kerroit, että suhteessanne on paljon hyvää mm seksi toimii ja muutenkin pyritte hoitamaan suhdettanne varaamalla kahdenkeskistä aikaa. Kyselkää toisiltanne, millainen on kummankin mielestä hyvä parisuhde. Tehkää päätöksiä suhteenne parantamiseksi kummankin toivomaan suuntaan.
Teillä kummallakin on tahtoa selvitä kriisistä. Jos nyt kun asia on ajankohtainen, maltatte pysähtyä käsittelemään sitä, selviätte kyllä. Olette kumpikin hakeneet ulkopuolista apua kriisiinne. Se on hyvä. Apua voisi olla myös kirjasta Maria Buchert, Kari Kiianmaa, Tellervo Uljas, Revitty sydän – Voiko uskottomuudesta toipua? (Minerva 2010).
Kevään lämmittämää ja valostuttamaa aikaa suhteeseenne toivoen, perheneuvoja Saara
KYSYMYS: Olemme miehen kanssa olleet naimisissa 22 vuotta ja meillä on kolme lasta, kaikki teini-iässä (17, 15, 13v). Keskimmäinen tytär sairastui viime syksynä anoreksiaan. Oireilu alkoi loppukesästä ja eskaloitui nopeasti syömättömyydeksi. Perheen yhteiset ruokahetket muutuivat painostaviksi tilaisuuksiksi, joista kaikki halusivat eroon niin nopeasti kuin suinkin. Sain tyttären lääkäriin ja alkusyksystä hän joutui nopean painon laskun takia sairaalaan, jossa vietti sitten monta kuukautta. Ravitsemustila saatiin korjattua, mutta psyykkinen hoito on vasta alkanut. Nyt tytär on kotona, avohoidossa.
Ongelmanani on se, että KAIKKI on minun harteillani. Olen jäänyt omaishoitajaksi työstäni, jotta pystyisin huolehtimaan tyttären syömiset ja hoidon. Mies on kyllä käynyt hoitoneuvotteluissa, muttei muulla tavoin osallistu tyttären hoitoon. Olen pakottanut hänet lukemaan pari kirjaa syömishäiriöistä. Tytär kieltäytyy syömästä kenenkään muun perheenjäsenen kanssa kuin minun. Sanoo että isä on turha, häntä ei kotona tarvittaisi. Ei halua että isä kuulisi hänen asioistaan. Isää ei ole kuulemma koskaan hänen asiansa kiinnostaneet, miksi siis nyt? Itse koen, että mies on asettunut odottamaan, että minä hoidan asian kuntoon (kuten kaiken muun aina aiemminkin), olenhan nyt “vapaalla”.
Itse olen kuolemanväsynyt, kyllästynyt syömishäiriön minuun (ruokkijaan) kohdistamaan vihamielisyyteen, mutta mistään ei ole konkreettista apua tarjolla. Käyn kyllä työterveyshuollon psykologilla säännöllisesti. Mies ei tee mitään spontaanisti.
Ennenkin asenne avunpyyntöihini on ollut se, että auttaa jos sattuu sopiaan tai huvittamaan sillä hetkellä. En voi itse jäädä vain sivusta seuraamaan, kun tytär kärsii vaan toimin, sainpa apua tai en. Ystävät kyselevät miten jaksan. Pelkään että jossain vaiheessa romahdan, kun en saa mistään tukea. Käymme hoitotahon tarjoamissa "perhetapaamisissa", jossa on käynyt ilmi esim. se että minä olen perheen lohduttaja, mies ei sitä osaa kun ei ole itse koskaan saanut lohdutusta. Käskivät sormella osoittaen miestä hankkimaan meille parisuhdeneuvontaa, mutta mitään ei ole viikkoihin kuulunut. Tuskin kiinnostaa.
Kestän itseeni kohdistuvan välinpitämättömyyden, mutta on vaikeaa antaa anteeksi sitä ettei mies viitsi panostaa lapsiin. Oma napa on niin paljon tärkeämpi. Joskus olen ajatellut, että jos eroaisimme, miehen olisi pakko huomioida lapsiaan edes silloin kun on tapaamisia. Nyt epäilen että osa riittävän vanhoista lapsista ei edes haluaisi isäänsä tavata, kun saisivat itse päättää. Olen taloudellisesti hankalassa tilanteessa, tuloja ei juuri ole, joten eroa en voi nyt harkita. En jaksa enää rakastaa enkä VARSINKAAN kunnioittaa. Miten ihmeessä pystyisin antamaan anteeksi miehelleni sen, ettei edes oman lapsen hätä saa häntä ylös sohvalta?! Jos vihaan syömishäiriötä, niin vihaan miestänikin kun hän ei edes yritä osallistua!
“Se joka hoivaa”, 44
Hei!
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Riveiltä välittyy suuri hätä tyttären tilanteen takia, mutta myös kiukku ja turhautuminen siihen, että tunnet olevasi tilanteessa aivan liian yksin. Ymmärrän tunteesi.
Lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi perheessä ja joskus käy niin, että se ennemminkin erottaa, kuin yhdistää vanhempia. Tämä tapahtuu etenkin silloin, kun vanhempien tapa reagoida lapsen sairastumiseen on keskenään erilainen. Näin on nähdäkseni käynyt teilläkin. Olet itse ottanut suuren vastuun tyttäresi hoidosta ja toipumisesta. Miehesi taas, sanojesi mukaan, ei ole kovin sitoutunut tyttäresi parantumiseen. Tilanne vaikuttaa epätasapainoiselta ja epäoikeudenmukaiseltakin. Tyttären sairaus on selkeästi lisännyt jo ennestään sinussa olleita tyytymättömyyden tunteita, tunnet, että miehesi ei ainoastaan laiminlyö sinua, vaan myös lapsianne.
Meidän ihmisten on vaikea kestää yleensäkin sitä, että joku läheinen reagoi eri tavalla kriiseihin, kuin me. Erityisen kipeää tämä tekee silloin, kun kyseessä on lapseemme liittyvä asia. Voin vain arvella, miksi miehesi käyttäytyy, niin kuin kerrot, mutta vaistonvaraisesti ajattelen, että hän kyllä suree tapahtunutta, mutta omalla tavallaan. Ehkä tyttären syömishäiriö on jotain, mitä hänen on vaikea käsittää ja käsitellä. Ehkä hänen on yleensäkin vaikea puhua ja lohduttaa sanoilla.
Teini-ikäinen nuori näkee maailman usein kovin mustavalkoisesti ja hänelle on luontevaa löytää perheestään ystäviä ja vihollisia, pahoja ja hyviä ihmisiä. Monesti hän saattaa kiinnittyä voimakkaasti toiseen vanhempaan ja vastaavasti erkaantua toisesta. Vaikka sinä tunnet olosi turhautuneeksi, olisi kuitenkin tärkeää, etteivät tyttäreen ja isän välit ennestään huononisi. Joko isän tai sinun on välitettävä tyttärelle viesti, että isä tukee ja välittää ja on huolissaan, vaikka ei osaa sitä aina ilmaista.
Olen iloinen, että sekä sinä, että miehesi olette avun piirissä. Kuulostaa hyvältä, että käyt psykologin luona säännöllisesti ja että teillä kahdella on mahdollisuus hoitotahon perhetapaamisiin. Kuten sanottu, lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi koko perheelle, myös muille sisaruksille. Kerrot, että teille on suositeltu parisuhdeneuvontaa, mutta miehesi ei ole osoittanut kiinnostusta sen suhteen. Ehkä juuri nyt ei ole sen aika. Ehkä tilanne on juuri niin vaativa, kuin kerrot. Ajattelen, että vaikeina aikoina tulisi pitäytyä yksinkertaisissa asioissa ja välttää tekemästä isoja muutoksia tai päätöksiä. Tavallinen arki ja vahvat rutiinit auttavat paisti toipuvaa tytärtänne, myös hänen sisaruksiaan.. Syömishäiriöstä toipuminen vie pitkään, mutta jo se, että tyttärenne on päässyt sairaalasta kotihoitoon, on hyvä merkki. Toipuminen on alkanut.
Sinä olet äiti, mutta myös muuta. Sinun on pidettävä huolta itsestäsi, että jaksaisit , etkä romahtaisi suuren taakkasi alla. Myös hoitaja tarvitsee hoitoa. Jos mieheltäsi et saa tarvitsemaasi tukea ja lohdutusta, niin mieti mitä kautta voit saada sitä. Yritä joka päivä tehdä, jotain, mistä on sinulle iloa ja joka tuottaa mielihyvää.. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, vaan jotain mikä auttaa sinua kestämään.
Kun pahin kriisi on ohi, voitte tarkastella lähemmin parisuhdettanne. Mitä lapsen sairastuminen siitä näytti? Mitä teidän tulisi tehdä, jotta jatkossa molemmat voisitte tuntea olon tasavertaisiksi ja arvokkaiksi. Voitteko löytää tien takaisin molemminpuoliseen kunnioitukseen ja rakkauteen?
KYSYMYS: Olemme eron partaalla oleva pariskunta ja meillä on 2-vuotias lapsi. Tulin raskaaksi muutaman kuukauden seurustelun jälkeen rakkauden ensihuumassa, emmekä tunteneet toisiamme varmaan vielä tarpeeksi hyvin. Tuntui, että halusimme samoja asioita, mutta olen huomannut, ettei näin ehkä olekaan. Itse tekisin pitkäkestoisempia suunnitelmia ja mieheni elää mieluummin päivä kerrallaan.
Ongelmamme alkoivat jo raskausaikana. Minusta tuntui, ettei mies ottanut raskauttani huomioon, tunsin empatianpuutetta. Halusin meidän olevan perhe, mutta miehelläni on ollut tapana tehdä asioita oman pään mukaan niistä neuvottelematta. Saan omaakin aikaa, mutta minusta tuntuu, että mitä kaipaan eniten olisi nimenomaan yhdessä tekeminen perheen kanssa. Ehdotukseni eivät useinkaan innosta häntä, ne ovat hänen mielestään liian tylsiä ja arkisia. Toisaalta hän loukkaantuu ellen innostu hänen ehdotuksistaan tai kun ajattelen, että lapsemme olisi hyvä nukkua ensin päiväunet tai muuta.
Välillä meillä on mennyt paremmin, sitten taas huonosti. Aluksi petyin ja loukkaannuin suhteessa usein, sitten opin olemaan asettamatta mitään toiveita ja odotuksia häntä kohtaan. Tämä on kuitenkin etäännyttänyt meitä toisistamme, eikä läheisyys tunnu enää hyvältä. Toivoisin vielä joskus elämässäni saavani rakkautta ja turvallisen perheen.
Tällä hetkellä olemme molemmat töissä, tuntuu kuitenkin, että kotityöt ja lapsen tarpeista huolehtiminen jää pitkälti minulle. Mieheni kyllä viettää aikaa lapsen kanssa, mutta lähinnä silloin kun hänelle itselleen sopii. Jos hänellä on vapaata, hän valvoo ja nukkuu iltapäivään saakka. Minä vaadin tasa-arvoa ja hänestä tuntuu, että vain mäkätän ja valitan kaikesta. Olen niin vihainen, uupunut ja turhautunut tilanteeseen, lapsen uhmakohtaukset ottavat välillä koville, etten osaa itse pysyä rauhallisena. Töissä käymisestä ja lapsestani saan voimaa, mutta en näe mitään toivoa suhteellamme enää, ero vain tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Mies ei haluaisi erota, mutta luulen, että syy on lähinnä koska hän menettäisi perheensä. Lapsemme kuitenkin tulisi asumaan luonani vaikka isäänsä näkisikin.
En ole tuntenut rakkautta välillämme vuosiin. Lähinnä olen vain vihainen ja turhautunut asioihin, jotka hän mielestäni tekee väärin. Ei ole koskaan tuntunut siltä, että olisimme niin läheisiä kuin kuuluisi, vaikka huumori onkin meitä yhdistänyt. Nautin nykyisin ajasta, kun olemme lapseni kanssa kahden, en edes haluaisi miestä seuraani enää. Olemme aina puhuneet ongelmistamme, mutta tuntuu ettei mies ymmärrä minua ja tarpeitani läheisyyden suhteen. Epäilen, että hänen lapsuutensa ei ole ollut yhtä rakastava kuin minun, hän ei kuitenkaan koe tarvetta terapiaan. Minulla on takana rakastava suhde ennen häntä, joten tiedän mitä suhteesta voi odottaa.
Nyt meillä on kuitenkin yhteinen lapsi vastuullamme, mutta perheenä pysyminen tuntuu mielestäni mahdottomalta. Pettymys on kuitenkin suuri, enkä tiedä mistä saisi voimaa eroprosessiin, naimisissa emme onneksi ole. Minua huolestuttaa myös miten lapsemme ottaa eron ja miten se vaikuttaa häneen ja suhteeseen isänsä kanssa, toisaalta myös tulevia kumppaneita ja uusperheen ongelmia. Tietenkin mietin myös pärjäämistäni lapsen kanssa kahdestaan. Olen surullinen, ettemme onnistuneet elämään perheenä.
Tipsu
VASTAUS: Kerrot turhauttavasta tilanteesta parisuhteessasi. Sanoit, ettet näe mitään toivoa yhteiselämän jatkumiselle. Silti lähetit kirjeen. Tulkitsen sen kuitenkin avunhuudoksi ja toiveeksi, että kuitenkin voisi löytyä joku tie yhdessä eteenpäin. Olet miettinyt eroa, mutta sekin tuntuu yhtä hankalalta. Jätän eron polun tässä vastauksessa sivuun ja keskityn etsimään mahdollista suhteenne parantumista.
Tulitte raskaaksi lyhyen tutustumisen jälkeen. Koit jääväsi odotuksen kanssa yksin. Tilanne oli kurja sinun kannaltasi. Myös lapsesi isälle raskaus oli yllätys eikä hän ollut valmis isäksi, joten hän ei osannut ottaa sinua huomioon kypsän aikuisen miehen tavoin.
Koska suhteenne on nuori, te vasta opettelette yhteistä elämää. Toteatte, että olette erilaisia. Mies eläisi päivän kerrallaan ja sinä suunnittelisit pidemmälle. Ehkä lapsesi isä jatkaa elämäntapaa, johon hän on tottunut eli omilla ehdoilla toimivaa poikamieselämää. Sinulla on odotuksia siitä, millaista toivot yhteisen perhe-elämän olevan. Olet pettynyt ja kerrot, että olet haudannut toiveesi. Se taas on etäännyttänyt teitä toisistanne.
Huomaan, että olet hyvä ja lapsen tarpeita ymmärtävä äiti; huolehdit lapsen päivärytmistä ja nyt kun olet kiukkuinen miehelle, olet huolestunut, että et jaksa lapsen kiukkukohtausten kanssa riittävän kärsivällisesti. Mietit myös eroa lapsen kannalta. Ihailen ja arvostan sinua kaikesta tästä. Kuulen rivien välistä ajatuksen, että lapsi on riittävän hyvä syy yrittää parantaa parisuhdetta.
Kerrot, että olette aina keskustelleet ongelmistanne. Se kuulostaa hyvältä. Teillä on puhumisen taito. Koet kuitenkin, että mies ei ymmärrä sinua. Millainen sävy teillä on keskustelussa silloin kun puhutte? Millainen puheen tyyli sinulla on kun kerrot sinua harmittavista ja kiukuttavista asioista? Käytät sanaa vaadin ja miehen korvissa puheesi kuulostaa joskus mäkätykseltä ja valitukselta. Ymmärrän toki, että kiukkuisena ei pysty puhumaan asiallisesti, mutta vihainen puhe ei johda toivottuun lopputulokseen.
Kerroit muutamista hyvistä asioista suhteessanne. Sanoit, että teillä oli alussa yhteisiä asioista. Mitä ne olivat? Voisiko niitä vahvistaa? Löytyisikö niitten ympäriltä yhteistä aikaa tukevaa tekemistä? Kerroit, että teillä on yhteistä huumoria. Fantastista!!! Huumori on ehkä pelastanut teidät monesta kiperästä tilanteesta. Viljelkää sitä enemmän. Se ei toki poista ongelmia, mutta keventää ilmapiiriä, jolloin ongelmiakin voi käsitellä rakentavammin.
Kerroit myös, että teillä menee joskus paremmin. Suurenmoinen asia. Ota suurennuslasi käteen ja katsele, mitä silloin on toisin? Mitä sinä teet toisin kun menee paremmin? Mitä mies tekee toisin, kun menee paremmin? Kerro siitä miehelle. Lisätkää sitä mikä toimii ja tuntuu hyvältä.
Toivoisit vielä joskus elämässäni saavasi rakkautta ja turvallisen perheen. Se on oikeutettu toivomus teidän kaikkien kannalta. Sinulla on kokemus rakastavasta parisuhteesta. Siksi toivot, että lapsesi isän kanssa suhde voisi olla samanlainen. Kuitenkin kyseessä on erilaiset miehet. Eri ihmisten kanssa parisuhde on erilainen. Jokainen tuo mukanaan oman menneisyytensä ja oman persoonansa. Jokaisen tehtävä on tehdä parisuhteestaan niin hyvä kuin se heille on mahdollista.
Kuinka toivonkaan, että pääsisitte rakentavan keskustelun alkuun, jossa kerrotte toisillenne, mitä odotatte hyvältä parisuhteelta. Kuuntelette toisianne ja yritätte ymmärtää. Kumpikin voi miettiä, mitä omalta osaltaan voit tehdä toisin muuttaakseen tilannetta. Molemmat voivat kertoa myös, mitä muutosta odottaa toiselta. Teette tämän itsenne ja lapsenne vuoksi. Kaikki te tarvitsette rakkautta ja turvallisen perheen.
Toivon teille kaikkea hyvää ja ristin käteni puolestanne. Perheneuvoja Saara
Haluaisin kysyä ulkopuolisen mielipidettä ongelmaani. Olen reilut 40-vuotias naimisissa oleva nainen ja meillä on 3 lasta. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta, josta viimeiset 5 vuotta on ollut haastavaa. Mieheni on ihan "hyvä tyyppi", mutta parisuhteestamme puuttuu läheisyys ja hellyys. Koen olevani jatkuvassa "hellyys- ja läheisyysvajeessa" jonka vuoksi olen ajautunut salasuhteisiin. Arki muuten sujuu kohtuullisen hyvin. Olen puhunut miehelleni kosketuksen tarpeesta jo vuosia, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Aiemmin pyysin häntä halaamaan minua tai rapsuttamaan iltaisin. Nyt en enää edes jaksa pyytää koska koen jatkuvasti "kerjääväni" sitä ilman että toinen tekisi sitä vapaaehtoisesti. Seksiä harrastamme ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa.
Vuosi sitten tein tietoisen päätöksen etsiä kosketusta muualta ja sen jälkeen minulla on ollut useita avioliiton ulkopuolisia suhteita. Aluksi koin noista hetkistä iloa ja sain niistä valtavasti energiaa, mutta nyt vuoden jälkeen en koe saavani niistä juuri mitään irti. Minulle ei enää riitä, että joku koskettaa minua vaan haluaisin että se joku olisi ihminen joka lisäksi olisi rakastunut minuun. Haluan tunnetta. Huonoa omaatuntoa en ole potenut lainkaan, joka ilmeisesti kielii jostain. Tiedän, että jos kaksoiselämäni paljastuisi miehelleni, niin avioliittomme kariutuisi. Tiedän riskit, mutta silti olen järjestelmällisesti käyttäytynyt niin.
Elämämme näyttää ulkopuolisen silmin idylliltä, mutta koen olleeni todella yksin jo vuosia avioliitossamme. Olen ajatellut, että tämä on vain "vaihe", jonka jälkeen asiat korjautuvat mutta en usko enää siihen. Pelkään lähteä avaamaan ongelmiamme esim. parisuhdeterapiaan, sillä pelkään omaa reaktiotani keskustelujen käydessä syvällisimmiksi. Epäilen, etten voi niiden jälkeen enää jatkaa liitossamme. Tällä hetkellä vain yritän olla ajattelematta asiaa.
Mieheni on hyvä isä. Huomaan silti alitajuisesti miettiväni eroa ratkaisuna, joskaan en sitä lasten kannalta toivoisi. En tiedä miten lähtisin purkamaan tilannetta?
Nainen, 40v
Hei ja kiitos viestistäsi!
Ensimmäiseksi tekee mieli muistuttaa, että kriisi on mahdollisuus. Kriisi on tilanne, jossa vanhat toimintamallit eivät päde vaan on etsittävä uusia. Tuntuu, että sinä ja te yhdessä olette tällaisessa vaiheessa. Nykyinen tapa elää ei sellaisenaan toimi vaan turhaudutte molemmat. Tällainen kohta elämässä ravistelee perusturvallisuutta, mutta pakottaa yksilöä - ja tässä tapauksessa paria sekä perhettä - tutkimaan uusia mahdollisuuksia.
Tuo kokemuksesi läheisyys- ja hellyysvajeesta parisuhteessa on valitettavan yleinen. Onko suhteessanne joskus aiemmin ollut riittävästi läheisyyttä ja hellyyttä? Jos näin on, milloin tilanne on alkanut muuttua nykyiseen suuntaan? Mitä muuta niihin aikoihin on tapahtunut elämässänne? Millaisia läheisyyden malleja olette saaneet omien vanhempienne kautta? Miten miehesi kokee nykyisen tilanteenne? Onko hän loukkaantunut jostakin? Mikä on tehnyt lähellä olosta ja koskettamisesta vaikeata? Alkuun päästäksenne olisi tärkeätä päästä puhumaan paitsi pintatasosta (Kosketa minua enemmän!) myös pinnan alla piilevistä tunteista (Epävarmuudesta? Huolesta, että toinen ei välitä? Hiipuneista tunteista? Peloista?) Yhtenä isona salaisuutena välillänne ovat sinun salasuhteesi. Mahtaako miehesi tietää tai aavistaa niistä jotakin?
Koet, että salasuhteet aluksi antoivat sinulle iloa, mutta eivät enää. Ymmärrettävästi haluat kokonaisvaltaista suhdetta, johon sitoutua tunteineen, ei ainoastaan seksin ja siihen liittyvän kosketuksen kautta. Mitä tapahtuisi, jos ottaisit tämän kaiken puheeksi avoimesti miehesi kanssa? Romahduttaisiko se koko liittonne ja jos niin, mitä se merkitsisi teille ja lapsillenne? Miten voisitte päästä kohtaamaan toisenne syvemmällä tasolla, jos säilytät salaisuuden? Vai voisiko hyvin paljas avoimuus antaa mahdollisuuden jollekin uudelle teidän välillänne? Kerroit pelkääväsi pariterapiaan menoa, koska et tiedä, millaisia omat reaktiosi olisivat syvemmälle menevissä keskusteluissa. Rohkaisisin kokeilemaan terapiaa. Terapeutti on siellä läsnä juuri teitä varten, jotta voisitte yhdessä luoda riittävän turvallisen ilmapiirin avoimelle keskustelulle. Tunteita ja niiden ilmaisua ei tarvitse pelätä. Riippumatta siitä, löydättekö tien yhteiseen jatkoon tai eroon, uskon terapian auttavan teitä kumpaakin ja siten myös lapsianne kohtaamaan elämän muutostilanteen turvallisemmin.
Heittelen tässä paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole valmiita vastauksia. Toivon teille rohkeutta käydä yhdessä töihin!
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä viisi ja puoli vuotta, tästä kahdeksan kuukautta naimisissa. Meillä on yksi lapsi ja toinen tulossa. Olemme matkan varrella olleet erossa kolme kuukautta, jonka jälkeen palasimme yhteen, totesimme tämän "tauon" aikana molemmat, että kuulumme yhteen.
Omat tunteeni vahvistuivat ja sitouduin parisuhteeseemme, tunsin mieheni tekevän samoin, joten häät olivat ajankohtaiset. Häiden jälkeen arki sujui kuin ennenkin, rakkautta osoitimme toisillemme ehkä enemmän kuin ennen. Olin onnellinen. Kuitenkin hieman yli kuukausi sitten kaikki muuttui.
Mies muuttui kylmäksi, ei näyttänyt eikä osoittanut rakkauttaan, oli poissa kotoa ja kotona ollessaan ei ollut henkisesti läsnä. Keskustelimme asioista ja kaikki asiat taidettiin selvittää, kunnes mies ilmoitti haluavansa erota, tämä tuli minulle ihan puskista. Sanoi olevansa vielä nuori ja haluavansa olla muiden kanssa, tehdä mitä huvittaa. Yhteistuumin kuitenkin sovimme pitävämme tauon tästä suhteesta, pari kuukautta sovittiin ajaksi.
Kuitenkin mies viikon tauolla olon jälkeen ilmoitti, ettei tauon tarvitse välttämättä kestää niin kauaa, mutta seuraavalla viikolla alkoi taas etääntyä. Hän on lastamme käynyt katsomassa säännöllisin väliajoin, nyt ei moneen päivään.. Olen itse aivan rikki. Ikävöin miestäni niin kovin. Mitään muuta en enää halua, kuin sen, että tulisi takaisin kotiin. Tuntuu etten jaksa enää mitään, hän vei mennessään sen virran minusta. En enää tiedä mitä tehdä... Nainen, 22
Hei,
Olet kuvauksesi perusteella varsin kuormittavassa elämäntilanteessa. Jäin miettimään, minkälaista apua ja tukea sinun on nyt mahdollista saada ystäviltä ja sukulaisilta?
Raskausaika on herkkää aikaa. Parisuhdekriisin ajoittuminen siihen kohtaan elämässä on rankka paikka ja herättää varmasti monenlaista epävarmuutta ja turvattomuutta tulevaisuudesta. Nyt olisi ensiarvoisen tärkeää, että keskustelisitte miehesi kanssa toiveista ja peloistanne. Teillä on yhteinen lapsi ja toinen syntymässä, joten olette joka tapauksessa sidoksissa toisiinne, tapahtuipa parisuhderintamalla mitä tahansa.
Jäin myös miettimään, minkälainen asia uusi raskaus teille oli – minkälaisia tunteita se teissä molemmissa herätti ja jaoitteko niitä toisillenne? Suosittelen, että hakeutuisitte pariterapiaan esimerkiksi Perheasiain neuvottelukeskukseen selvittämään tilannetta. Se olisi satsaus tulevaisuuteen koko perheen kannalta vaikka ehkä puhuisitte eroamisestakin yhtenä vaihtoehtona. Yhtä lailla olisi tärkeää selvittää parisuhteenne jatkamisen mahdollisuuksia. Asiasta on hyvä puhua myös äitiysneuvolassa ja pohtia siellä mahdollisuutta perhetyöntekijän kutsumisesta kotiinne arjen helpottamiseksi. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että pidät nyt huolta itsestäsi!
