Suhteessamme on ollut ylä- sekä alamäkiä, mutta suurimmaksi osaksi aika on mennyt tasaisella körötellen. Emme riitele usein, mutta riidan yllättäessä parisuhteemme suurimmat ongelmat pääsevät valloilleen. Puolisolleni on ollut aina vaikea puhua tunteista, kun taas minä haluaisin puhua asiat halki perinpohjaisesti, jottei mielipahaa jäisi hampaankoloon. Usein riitojemme kulku menee kutakuinkin näin; tuon esiin ongelmakohdat, puolisoni ei sano juuta eikä jaata, mökötän, kyllästyn mököttämiseen ja alan meuhkata, puolisoni ei sano juuta eikä jaata, otan esiin "erokortin", puolisoni sanoo että erotaan sitten, tunti eteenpäin ja molemmat itkemme ja sanomme ettemme halua olla erossa toisistamme. Ja näin itse riidanaiheuttaja on unohdettu ja asia painettu villasella.

Viihdyn hyvin puolisoni seurassa. Ehkä jopa liian hyvin. Haluaisin viettää hänen kanssaan jokaisen illan ja viikonlopun. En ole koskaan kieltänyt häntä lähtemästä viettämään aikaa kavereidensa kanssa, mutta joka kerta hän joutuu potemaan huonoa omatuntoa minun jäädessä kotisohvalla kädet puuskassa istuskelemaan.
Kesällä ongelmamme kärjistyivät. Olin ilmoittautunut ensimmäiselle maratonille ja samoihin aikoihin saanut tietää työpaikkani lähtevän alta. Sanomattakin selvää, että olin stressaantunut. Myös puolisoni joutui kokemaan kovia kesällä menetettyään molemmat isovanhempansa muutaman viikon sisällä. Emme osanneet olla toistemme tukena.

Jäin lomalle elokuussa, jolloin riitojen kierre sai alkunsa. Vietimme liikaa aikaa yhdessä ja jopa toisen hengittäminen sai aikaan suuria tunteita toisessa. Riitelimme kaikesta, pienestä ja suuresta. Kävimme yhteisellä lomamatkalla ja olimme kaikesta huolimatta rakastuneita, mutta Suomeen palattuamme alkoi tapahtumaan.

Lauantaina kinastelimme taas tyhjästä. Lähdin vanhempieni luokse ja ostin matkalla suklaalevyn, jonka voisin antaa puolisolleni anteeksipyyntönä. Tulin kotiin, mutta mies oli ehtinyt jo lähteä viettämään poikieniltaa ja suklaalevy jäi pikkulaukkuuni. Mies tuli yöllä kotiin ja päätti kömpiä sohvalle nukkumaan. Seuraavana aamuna minulla oli paha olla. Kysyin puolisoltani onko suhteessamme enää mitään järkeä ja olisiko meidän parempi asua erillään. Mies vastasi "kyllä kai". Meni tunti ja olimme taas siinä pisteessä, että haimme toisiamme ja kerroimme rakastavamme. Emme halunneet erota. Samana päivänä kauppareissulla halusin selvittää edellisen päivän riitaa. Tunsin huonoa omatuntoa, enkä ollut haastamassa riitaa. Mies totesi ettei halua puhua asiasta ja pyysi voisinko antaa jo olla. Hän oli kuulemma kyllästynyt jankutukseen. Suivaannuin asiasta ja kysyin viihtyikö hän enää seurassani. "En ainakaan, kun sinä olet tuollainen" oli vastaus jonka sain ja johon vastasin että siinä tapauksessa en halua olla enää hänen kanssaan. Tiemme erkanivat ja puolisoni sanoi että voisin hänen puolestaan painua "sinne itseensä". Minun pinnan paloi siinä vaiheessa ja kotiin tultuani pakkasia hänen vaatteensa ja totesin ettei minulla ola paikkaa mihin mennä.

Tässä vaiheessa puolisoni teki päätöksen nimeltä ero. Hän sanoi ettei rakasta minua enää, eikä tahdo enää koskaan palata. Kaduin tekojani ja sanojani sillä samalla sekuntilla.

Nyt erosta on kulunut kaksi viikkoa, eikä oloni ole helpottumaan päin. Edelleen mietin, olisiko unohtamani suklaalevy voinut pelastaa suhteemme. Olen yrittänyt kaikin keinoin kertoa hänelle että asiat voivat muuttua, olen pyytänyt uutta tilaisuutta, itkenyt ja katunut. Tiedän että asiat todella muuttuisivat. Tämä kolaus on ollut elämäni pahin, enkä usko että tulisin tekemään enää samoja virheitä. Ongelma on vain ettei puolisoni usko minua. Olen ehdottanut terapiaa, mutta asiat on kuulema puhuttu niin monta kertaa läpi eikä ne siitä muuksi muutu. Haluan kuitenkin itse muuttua ja päätin käydä terapeutilla yksin.