Kuinka toimia parisuhteessa, jossa huorittelu on arkipäivää ja väkivaltaa esiintyy välillä. Rakkaus taitaa olla kuollut, koska olen hänelle vain kotitalousautomaatti, jota saa haukkua niin paljon kun haluaa. Välillä tuntuu, että hänellä on outoja fantasioita, joihin liittyvät ulosteet. Enkä suostu toteuttamaan niitä.
Mikä olisi vaihtoehto kun on arvoton olo, eikä paljon ole väliä elääkö vai kuolee? Yksi mustelma tuli kerran, kun kynä lensi silmäkulmaa kohti, jonne se osui ylös ja sain vain pahan haavan. Kaikkein pahin paikka oli isku huuleen. Olen epätoivoinen.
Apua, olen umpikujassa. Nainen 36
Hei ja kiitos yhteydenotostasi!
Kerrot kirjeessäsi olevasi epätoivoisessa umpikujassa. Parisuhteessasi on sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa ja koet kumppanisi seksuaaliset fantasiat ja mahdolliset toiveet oudoiksi. Ilmeisesti tällainen asiaintila on jatkunut jo pitemmän aikaa, koskapa olet alkanut tuntea itsesi arvottomaksi.
Näihin kahteen asiaan minulla perheneuvojana on yksinkertainen ja selkeä kanta:
- Väkivalta on aina väärin eikä sen kohteeksi tarvitse suostua missään olosuhteissa. Ei vaikka miehesi väittäisi väkivalan syyn olevan sinussa.
- Pissa- ja kakkaleikkien kuvitteleminen ei sinänsä ole tuomittavaa, mutta niiden toteuttaminen edellyttää sitä, että kumpikin osapuoli sitä haluaa.
Väistämättä herää kysymys, mikä on saanut Sinut jäämään tällaiseen epätyydyttävään suhteeseen? Onko teillä miehesi kanssa minkäänlaista puheyhteyttä tällä hetkellä? Uskallatko ottaa väkivallan hänen kanssaan vakavasti puheeksi?
Ymmärtääköhän miehesi, että kyseessä on ongelma, johon hänen on haettava apua? Aloittaa voisi vaikka soittamalla Lyömättömään linjaan 09-61266212. Kannattaa myös katsoa Jussi-työ netistä. Jos näyttää siltä, että miehesi ei ymmärrä tai ei suostu hakemaan itselleen apua, niin Sinun ei kannata jäädä odottelemaan, vaan vakavasti harkita suhteen lopettamista. Näin senkin takia, että väkivallalla on parisuhteessa taipumus ajan myötä vain pahentua!
Jos tunnet olosi turvattomaksi, selvitä missä on lähin turvakoti. Sieltä saat myös käytännön toimintaohjeita kriisitilanteeseen varautumiseksi.
Umpikujasta löytyy tie ulos, kunhan ryhdyt toimimaan.
Olemme seurustelleet tyttöystäväni kanssa nyt noin kaksi vuotta. Itse olen 20-vuotias ja tyttöystäväni on 19-vuotias. Meillä on mennyt hyvin ja molemmat ovat rakastuneita toisiinsa ja seksiäkin on mielestämme melkein riittävästi. Ongelmana on vain välillä itselleni tuleva tunne siitä, että haluisi taas tuntea ihastumisen tunteen muihin ihmisiin ja seksiä muiden kanssa. Ylipäätänsäkin mennä vapaammin.
Tämä tunne ei ole koko aikaa, mutta välillä se on todella voimakaskin, eikä sitä helpota etten ole harrastanut seksiä muiden kuin tyttöystäväni kanssa. Tätä on jatkunut keväästä asti aina välillä. Olen nyt armeijassa ja tämäkin on rasittanut suhdettamme ja myös tyttöystävällä oli kerran tässä armeijan aika samanlaisia tuntemuksia muttei niin suuria kuin minulla. Kysynkin teiltä, loppuuko nämä tunteen ollenkaan, vaan ovatko ne koko ajan läsnä jos jatkan seurustelua? En halua alkaa pettämäänkään, mutta tuntuu etten voisi jatkaa näinkään. Voinko saada tunteita jotenkin kuriin? Olemme puhuneet yhdessäkin näistä asioista ja se helpottaa hetkeksi mutta ei auta pysyvästi. Mies, 20
Kiitos viestistäsi!
Lukemani perusteella päättelen, että suhtaudut seurustusuhteesi vakavasti ja otat myös tyttöystäväsi tunteet huomioon. Pidä siitä kiinni jatkossakin!
Olet solminut ensimmäisen (?) seurustelusuhteesi noin 18-vuotiaana ja ollut siihen sitoutunut. Kerrot, että teillä on mennyt hyvin, olette rakastuneita toisiinne ja seksiäkin on melkein riittävästi. Entäpä seksielämänne laatu? Oletteko siihen tyytyväisiä? Voitteko puhua avoimesti toiveistanne ja tarpeistanne? Kun ajoittain tunnet vapaudenkaipuuta ja vetoa uusiin ihmissuhteisiin, mistä silloin haaveilet? Voisivatko nämä haaveet toteutua nykyisessä seurustelusuhteessasi?
Alkuhuuman ja rakastumisvaiheen jälkeen tulee pitkässä parisuhteessa yleensä vaihe, jolloin toinen tai molemmat voivat kokea kaipuuta jotakin sellaista kohtaan, mitä ei tunnu omasta parisuhteessa oikein löytyvän. Tärkeää olisi pysähtyä silloin pohtimaan, mistä pohjimmiltaan onkaan kysymys (-niinkuin juuri nyt teetkin!). Voiko kyseessä olla parisuhteen normaaliin kehityskaareen liittyvä vaihe, jossa tarvitaan enemmän omaa tilaa tai tunnetaan kaipuuta palata takaisin alkuvaiheen tunteisiin...? Tästä vaiheesta moni pari selviää yhdessä eteenpäin ja jatkaa suhdetta, joka voi entisestään syventyä. Joskus pohdinta päätyy kuitenkin siihen, ettei seurustelusuhdetta haluta syystä tai toisesta jatkaa. Molemmissa tapauksissa avoin keskustelu on tärkeää. Jotkut seurustelevat parit päätyvät pitämään taukoa seurustelussaan kirkastaakseen omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Tällöin on tärkeää sopia yhteisistä pelisäännöistä. Kirjoitat, ettet halua alkaa pettämäänkään ja tämä kuullostaa hyvältä lähtökohdalta!
Kysyt, voitko saada tunteitasi jotenkin kuriin. Tähän en osaa antaa suoraa vastausta. Tunteet ovat aina aitoja eikä niitä voi pakottaa. Eri asia on, miten näiden tunteiden pohjalta toimii -siihen voi itse vaikuttaa. Omia tunteita voi jossakin määrin ruokkia esimerkiksi hakemalla vahvistusta niille ajatuksille, jotka tuntuvat houkuttelevimmilta. Viime kädessä kysymys kuuluu: Mitä Sinä itse haluat?
Kerroit, että armeija-aikasi on rasittanut parisuhdettasi. Miltä erossa olo on tuntunut? Onko se lisännyt tai vähentänyt tunteitasi tyttöystävääsi kohtaan? Kaipaatko häntä? Armeijavaihe on loppujen lopuksi melko lyhyt ja määräaikainen jakso elämässä, joten malttaisitko odottaa sen loppuun ennenkuin teet suurempia päätöksiä seurustelusuhteesi osalta?
Hyvää syksyn jatkoa toivotellen, perheneuvoja Kaisa
Mieltäni painaa moni asia parisuhteestamme. Olemme olleet naimisissa nyt viisi vuotta. Olemme aika erilaisia luonteeltamme ja taustoiltamme, mutta molemmat ehjistä perheistä ja korkeasti koulutettuja. Parisuhdettamme leimaavat pahat riidat. Välillä menee pitkiäkin aikoja ilman yhtään riitaa, mutta sitten yhtäkkiä jostain alkaa riita, joka ei tunnu päättyvän. Se jatkuu samana tai toisena riitana pitkän aikaa. Välissä toki voi olla hyviäkin hetkiä, mutta yleisilmapiiri on "riitelevä", ikään kuin odottaisimme vain, että milloin se seuraava riita alkaa taas. Sitten se taas joskus loppuu ja voi mennä monta kuukauttakin ilman yhtään isompaa pahempaa riitaa. Tällöin elämä on ihan leppoisaa ja mukavaa.
Riidoissa pahinta on, että ne kärjistyvät helposti. Ei joka kerta, vaan silloin tällöin. Siis toinen joko uhkaa toista, että heittää jollain esineellä tai sitten lyö toista. Ei siis mitään hakkaamista, mutta lyönti se on pienikin lyönti. Kysymys nyt vain kuuluu, että mitä tehdä, ja mitä seuraamuksia tällaisesta on? Eli jos hakee apua tällaiseen, niin saako siitä heti poliisit peräänsä ja rikosrekisterin? Tyhmä kysymys, tiedän, mutta oleellinen kuitenkin. Toinen kysymys perään, että mistä voi hakea apua?
Lyöminen ei kuulu millään tavalla normaaliin elämään, ja itse ainakin pelkään sitä. Siis että itse lyön tai heitän miestä jollain esineellä. Se ei ole millään tavalla suunniteltua ja pyrin pitämään tunteet aisoissa. Kuitenkin, jos riita jatkuu, eikä sitä saada loppumaan, (mies jankuttaa jostain asiasta) se käy sekunnin sadasosassa, kun raivostuminen nousee. Sitä ei siis voi ennakoida millään. Yhtäkkiä taas huomaan, että olen heittämässä miestä jollain. Siitä tulee ihan hirveä olo ja pelkään itseäni, että mitä jos pimahdan joku kerta kunnolla. Kukapa sitä haluaisi olla ilkeä, riidellä tai olla väkivaltainen - ei kukaan. Mutta miksi sitten pitää olla?
No, miehen puolesta en voi tokikaan tässä kirjoittaa, että mitä hänen päässään liikkuu, kun hän uhkailee samalla tavalla minua.
Olisi tosi ihanaa saada kuulla tähän ammattilaiselta jotain vastausta. Nainen 28
Hei,
Olet mielestäni täysin oikeassa: lyöminen ei kuulu millään tavalla "normaaliin elämään". Pienikin lyönti, uhkailu ja pelottelu ovat väkivaltaa, eli väkisin otettua valtaa, eivätkä ne kuulu parisuhteeseen lainkaan. Tosin moneen parisuhteeseen ne kyllä valitettavasti kuuluvat. Parisuhdeväkivallan yleisyys ei tietenkään tee siitä hyväksyttävää. Sinun ei tarvitse hyväksyä sitä omaan elämääsi.
Sen sijaan vihan ja suuttumuksen tunne kuuluu normaaliin elämään. Vihan tunteen avulla me voimme asettaa omia rajojamme: minulle ei saa tehdä näin, tämä ei käy. Vihan ja kiukun vallassa jokaisen on vaikea hallita omia tekojaan. Se onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Suuttuminen on siis hyväksyttävää, mutta väkivalta ei. Kirjoitit, että raivostuminen tapahtuu hetkessä, eikä sitä voi mitenkään ennakoida. Kuitenkin juuri tässä on se itsensä kehittämisen paikka ja haaste: olisiko sittenkin joitakin merkkejä ilmassa, joita voisin oppia tunnistamaan? Voitte yhdessäkin miettiä, millä tavoin ottaisitte aikalisän niissä tilanteissa, jolloin vihan tunteet uhkaavat muuttua väkivallaksi. Se kumpi teistä tunnistaa tilanteen uhkaavaksi, voisi sovitulla tavalla ilmaista, että nyt ei riitaa kannata jatkaa. Silloin toinen kunnioittaisi tätä toivetta ja sopimusta.
Väkivaltaa ei siis kuulukaan hyväksyä. Pelko on rakkauden vihollinen. Riitoja sen sijaan on varmasti jokaisessa parisuhteessa. On hyvä erottaa riidat ja väkivalta. Jos on pelkoa, on myös väkivaltaa. Ainakin henkistä sellaista. Lyönti ja kiinni tarttuminen on jo fyysistä väkivaltaa, ja siis rikos. Jollakin tavoin väkivaltaan kannattaa puuttua. Apua saa esimerkiksi perheasiain neuvottelukeskuksista ja turvakodeista. Voit hakeutua keskustelemaan vaikkapa ensin yksin, etkä saa poliiseja perääsi. Kun teillä on näitä hyviä aikoja, niin suosittelisin keskustelemaan vaikkapa siitä, miltä riidat molemmista tuntuvat. Pelkäättekö molemmat toistanne ja itseänne?
Toistuvien riitojen takana voi olla jotain, mistä ette ole vielä puhuneet suoraan. Voi olla odotuksia ja pettymyksiä suhteessa toisiinne. Jos niistä ei puhuta, ne voivat tulla esiin riitoina aivan pienistäkin asioista. Monella pariskunnalla on vain muutama riidan aihe, jotka toistuvat. Tällöin voi olla kyse siitä, että kumpikaan ei ole vielä ymmärtänyt asian merkitystä ja tärkeyttä toiselle. Sen sijaan, että yritätte molemmat saada läpi omaa asiaanne, voisitte seuraavalla kerralla keskittyä esimerkiksi siihen, että haluatte todella oppia jotain uutta toisistanne. Miksi riidassa esiin tulevat asiat ovat niin tärkeitä, että ne toistuvat uudestaan ja uudestaan? Mitä kummankin toiveita ja odotuksia niihin liittyy?
Olen tilanteessa, johon en ikinä olisi osannut kuvitella päätyväni.
Olen seurustellut mieheni kanssa omasta lukioajastani lähtien, siis koko aikuisikäni. Naimisissa olemme olleet kahdeksan vuotta, ja meillä on neljävuotias lapsi. Yhteiseen aikaan on mahtunut paljon. Esimerkiksi vaikea masennukseni ja lapsuuteni käsittelyä psykoterapiassa ja onnettomuus, jossa melkein kuolin, läheisten kuolemia ynnä muuta. Kaikista näistä on jo vuosia ja kaikesta on selvitty yhdessä, mikä on hitsannut meitä yhteen. Luulin niin. Olemme olleet läheisiä ja rakastaneetkin. Kaikki on ollut hyvin ja arki on sujunut ja olen kuvitellut, ettei voi tulla mitään mikä voisi meidät erottaa. Tiedän, ettei mieheni voi kuvitella vieläkään, että voisimme koskaan päätyä eroon.
Parin viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut etsiä itseäni ja tuntea voimakasta tarvetta itsenäistyä. Olen miettinyt, kuka minä olen, mistä onni tulee, läsnäoloa ja niin edelleen ja lukenut aiheesta paljon ja suuriakin oivalluksia on tullut. Tämä etsintä on muuttanut näkemyksiäni elämästä paljon. Tuntuu, että koko tapa katsoa maailmaa on muuttunut.
Miehelläni ei ole kiinnostusta näihin asioihin, enkä voi vaatia häneltä sitä. Tuntuu, että emme vain kohtaa toisiamme. Aloin seurustella hänen kanssa ehkä siksi, että hän oli saatavilla ja että hain turvaa tai isähahmoa ja sitä, että hän tekisi minut ehjäksi ja on hyvä ja kiltti. Olin onnellinen, että kelpasin jollekulle. Nyt kun nuo tarpeet ovat oikeastaan lakanneet etsintäni myötä, huomaan, etten tunne häntä kohtaan enää rakastavaisten välistä rakkautta tai intohimoa (enkä ole ehkä koskaan tuntenut).
On meillä silti ollut kivaa. Kunnioitan ja pidän hänestä kyllä, mutta kiitollisuudenvelka siitä, että hän on kannatellut minua vaikeina aikoina ei oikein riitä syyksi pysyä yhdessä. Ei meillä silti ole oikein edes riitoja, ei voi sanoa, että menisi erityisen huonosti tai että hänessä olisi ihmisenä jotain vikaa. En vain enää viihdy tässä enkä oikein tunne vetoa esimerkiksi seksiin hänen kanssaan vaikka yritän. Tilannetta on jatkunut jo jonkin aikaa, ja olen kyllä yrittänyt puhua aiheesta.
Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli toinen mies. En kuvitellut, että minulle voisi käydä näin. Olimme ensin hyviä ystäviä, ja meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kaikki alkoi mahtavilla keskusteluilla elämästä, mutta vähitellen rakastuimme toisiimme. Tavalla, jonka en tiennyt olevan mahdollista. En ole koskaan ennen kokenut tällaista yhteyttä tai intohimoa enkä tiennyt, että sellaista on. On myös syvä ystävyys, jonka uskon jatkuvan vaikka mitä tapahtuisi. Vaikka tämä sivusuhde ei koskaan johtaisi yhteiseen arkeen, tuntuu vähän, että olen nähnyt liikaa voidakseni jäädä nykyisen mieheni luo. Nyt kun tiedän mikä on mahdollista... tuntuu, etten enää voi katsoa miestäni silmiin ja unohtaa mitä tiedän kokeneeni toisen kanssa. En valinnut enkä suunnitellut tätä. Mieheni ei tiedä tästä suhteesta, mutta riski on koko ajan olemassa.
En oikein edes haluaisi yrittää nykyisen mieheni kanssa, sillä näen, että olemme olleet alunperinkin ehkä liian erilaiset ja ehkä yhdessä vääristä syistä. Lapsi tietysti mietityttää, miten hän selviäisi erosta...?
Tavallaan itsestäni tuntuu, etten vain voi enää jatkaa. Silti mietin sitäkin, pitäisikö lapsen takia yrittää ja voisiko jostain löytyä se intohimokin, jota ei oikein koskaan ole ollut... Ja kun mies on kiltti ja hyvä ja rakastaa, tuntuu toisaalta väärältä häntä kohtaan lähteä. Itse uskon selviäväni hyvin, jos ero tulee, mutta en suhtaudu asiaan kevyesti. Maailmankatsomukseni on sellainen, etten usko asioiden koskaan menevän elämässä lopulta väärin, kävi miten kävi. Siitä seuraa aina jotain uutta. Mietin että auttaisiko, jos päätän katsella tilannetta vielä vaikka puoli vuotta tai jotain, mutta toisaalta välillä tuntuu, etten pysty siihen ja ettei pitkittäminen auta. Jos eroaisimme, mieheni voisi löytää jonkun kivan naisen, jonka kanssa myös hänellä voisi olla parempi olla kuin kanssani. Erossa pelottaa lähinnä se, kuinka vaikeaa se olisi miehen ja lapsen kannalta. Tuntuu, että tavallaan teen jo tämän avioliiton päättymisen surutyötä, joten voiko sitä enää pelastaa?
Olisin kovin iloinen, jos joku voi auttaa. Vaikka esittää jotain näkökulmia, joita en ole huomannut... Kiitos! Nainen 36
Kiitos yhteydenotostasi!
Viestisi herätti minussa monenlaista pohdintaa. Kirjoitit aluksi, että olet nyt tilanteessa, johon et olisi osannut kuvitella päätyväsi. Aloit aikoinasi seurustelemaan turvallisen, kiltin ja hyvän miehen kanssa, mutta nyt kaipaisit tältä mieheltä jotakin muuta. Myöhemmin kirjeessäsi kerroit, että elämääsi asteli yllättäen uusi mies - kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jäin miettimään, kuinka paljon koet voivasi itse vaikuttaa elämäsi tapahtumiin. Edelsikö jonkinlainen tyytymättömyys sekä kuvaamasi itsenäistymisen kaipuu rakastumistasi toiseen mieheen, toisin sanoen oliko uudella ihmissuhteella kuitenkin jonkinlainen tilaus?
Kuvasit varsin lämpimästi suhdetta aviomieheesi ja minulle välittyi kuva, että teillä on (ollut) varsin toimiva parisuhde. Kirjoitit raskaista elämänkokemuksista, joista olette yhdessä selvinneet. "Kaikki on ollut hyvin ja arki on sujunut ja olen kuvitellut ettei voi tulla mitään mikä voisi meidät erottaa." Parin viimeisen vuoden aikana olet kuitenkin alkanut etsiä itseäsi ja tuntea voimakasta tarvetta itsenäistyä. Olet tutkinut isoja elämänkysymyksiä ja muuttunut. Tällä hetkellä koet, ettette miehesi kanssa kohtaa toisianne. Olet pohtinut paljon sitä, miksi alun perin rakastuit juuri häneen ja minkälaisiin tarpeisiisi hän silloin vastasi. Kaipaat rakastumisen tunnetta ja intohimoa, joita et tavoita nykyisessä avioliitossasi. Tilanne on kiistämättä vaikea! Yhtäältä koet olevasi sitoutunut perheeseesi, toisaalta koet vetoa johonkin uuteen.
Pitkään parisuhteeseen kuuluu väistämättä vaiheita, jolloin toinen tai molemmat puolisot kokevat etääntymistä toisistaan. Perheneuvontatyössä olen monesti kuitenkin huomannut, että tämän vaiheen läpi on mahdollista päästä (esimerkiksi pariterapian avulla) ja silloin parisuhde voi lujittua entistäkin vahvemmaksi. Tärkeää on antaa tilaa molempien yksilöllisille tarpeille, samalla kun vaalitaan sitä hyvää, mitä parisuhteessa jo on. Oletko Sinä valmis vielä tekemään töitä parisuhteesi puolesta vai oletko jo luovuttanut? Olet työstänyt eroajatuksia ja pohtinut, mitä ero tarkoittaisi itsellesi, miehellesi ja lapsellesi. Koska emme voi kulkea elämässä kuin yhtä polkua kerrallaan, uudet vaihtoehtoiset polut sisältävät aina sekä mahdollisuuden että riskin. Kerroit maailmankatsomuksesi olevan sellainen, ettet usko asioiden koskaan menevän elämässä lopulta väärin, kävi miten kävi vaan jotakin uutta syntyy aina. Pidä tästä positiivisuudestasi kiinni!
Kirjoitit sivusuhteestasi ja ennenkokemattomasta yhteydestä ja intohimosta. Kirjoitit myös syvästä ystävyydestä, jonka uskot jatkuvan vaikka mitä tapahtuisi. En voi näiden tietojen perustella ottaa kantaa tämän suhteen mahdollisuuksiin, mutta kokemukseni mukaan sivusuhteissa on aina riskinsä. Näetkö julkisen parisuhteen mahdollisuuksia tämän miehen kanssa? Entä hän? Jos suhteenne ei olisi enää salainen, muuttuisiko se jotenkin? Miten? Jäin myös miettimään, kuinka paljon tämä suhde ehkä vaikuttaa eropohdintoihisi. Jos et olisi tavannut tätä uutta miestä, näkisitkö avioliittosi tilan nyt samalla tavoin? Entä jos et olisi tavannut tätä kyseistä miestä, olisitko kenties voinut rakastua johonkin toiseen?
Kokonaistilanteesi hahmottamiseksi olisi tärkeää selvittää, mikä liittyy omaan henkilökohtaiseen kasvuprosessiisi, mikä pitkän parisuhteen normaaleihin kehitysvaiheisiin ja mikä on sivusuhteesi merkitys tässä kokonaisuudessa. Kerroit käyneesi aikanaan psykoterapiassa ja uskonkin Sinulla olevan sellaista oivalluskykyä, että hyötyisit terapeuttisista keskusteluista myös nykyisessä elämäntilanteessasi. Toivon Sinulle kaikkea hyvää! Anna itsellesi aikaa kypsytellä rauhassa loppuelämääsi koskevia päätöksiä!
Olen mielestäni ollut onnellisesti avioliitossa jo 13 vuotta ja meillä on kolme lasta. Kaikki sujuu tasaisen tappavasti: töihin, lapset kouluun ja päiväkotiin. Harrastusten pariin illalla, ruokaa, nukkumaan, seksiä sopivasti. Noin vuosi sitten työporukassa tuli pussailtua työkaverin kanssa pienissä sievissä ja tuota pussailua on jatkunut tasaisen tappavasti aina tilaisuuden tullen ilman alkoholiakin. Lisäksi viestittelyä.
Tuo työkaveri, muuten 13 vuotta minua nuorempi, on ihana suutelija ja rakastunut kuulemma minuun. Minua hänessä ilmeisesti viehättää tuo spontaanisuus, nuoruus ja se että hän osaa kehua minua ja minun ulkomuotoa ja kroppaa. Olen itse huono keskustelija ja tunteiden näyttäjä. En osaa pukea tätä sanoiksi, mutta tiedän että tämän pitäis loppua ennenkuin tapahtuu jotain muutakin. Onko tämä vaihdevuosia? Ikuista rakkauden kaipuuta?
Miten mies voi osata puhua naiselle noin. Hän ei todellakaan siis ole mikään `häntäheikki`. Oma mies ei osaa kehua ja kehut tulevat aina muilta miehiltä. Tämäkin tuntuu jo pettämiseltä, vaikka seksiä en ole kenenkään muun kanssa harrastanut. Miten eteenpäin? Taloudellisesti meillä menee erittäin hyvin, on autot, talot, mökki, osakkeita. Ero? Ei, kaikki menis jakoon.
Miestäni kiinnostaa ihan erilaiset asiat, kuten metsästys, mökkeily, lukeminen. Minua urheileminen ainakin viisi kertaa viikossa.. Tämän takana on 24 kilon laihdutus ja 2-tyypin diabetes. Onko mieheni liian kiltti? Hän tämän laihtumisen ja liikuntainnostuksen on mahdollistanut hoitamalla lapset, kun olen pois. Lisäksi hän päästää minut laulamaan karaokea ja niin edelleen. Just lauantaina mieskaverini sanoi, että kuinka miehesi pystyy päästämään sut ulos tuon näköisenä, seksikkäänä, kauniina. Eikö han ole mustasukkainen? Hän ainakin lähtis mukaan. Miten lähteä, kun toisen pitää olla lasten kanssa. Nainen 44
Hei,
Kerrot olevasi onnellisesti naimisissa - ja samalla rakastunut toiseen mieheen. Olet syystäkin hämmentynyt. Mitä tämä on? Mitä rakkaus lopulta on? Onko se oikea vihdoinkin astunut näyttämölle - vai onko rakkautta se arkinen elämä, mitä miehesi ja lastesi kanssa elät? Vai löytyisikö se todellinen rakkaus jostain tästä väliltä? Miten se sitten on elämässäsi yhdistettävissä? Tarvitaanko ero ja toinen suhde, vai voisiko nykyinen parisuhteesi löytää uutta potkua, niin että tarpeesi tulisivat paremmin huomioiduiksi? Entä mitkä mahtavat olla miehesi tarpeet, joita hän ei - ehkä kiltteyttään - tule ainakaan oma-aloitteisesti kertoneeksi? Onko niin, että teidän kummankaan ei ole helppo ilmaista syvimpiä tunteita toisillenne?
Tilanteesi on monelle tuttu. Olet valinnan edessä. Tunteittesi myllerryksessä pohdit tilannettasi myös järkevästi ja monelta kannalta. Miehesi mahdollistaa sinulle paljon sellaista, mikä muuten ei onnistuisi. Toisaalta kaipaat häneltä jotain sellaista, mitä salasuhteestasi saat. Juuri nyt on ennenkaikkea sinun itsesi mutta myös läheistesi kannalta tärkeää ratkaista, annatko salasuhteen mennä pidemmälle vai lopetatko sen tähän.
Kaksoiselämää et kauan jaksa, kuten annat viestissäsi ymmärtää. Sinun kannattaa miettiä, mitä ero merkitsisi sinulle, miehellesi, teidän yhteisille lapsillenne? Olisiko uudella suhteella tulevaisuutta? Päädyt sitten eroon tai salasuhteen lopettamiseen, joudut työstämään luopumisen surua.
Olisiko nyt kahdenkeskisen puhumisen paikka oman puolison kanssa? Arjen pyörityksessä sellaista ei ole aina helppo järjestää, mutta se vaiva kannattaa. Jos kahdenkesken puhuminen ei ota onnistuakseen, hakekaa ulkopuolista apua. Parisuhteeseen erikoistuneita asiantuntijoita löydätte sekä yksityiseltä puolelta että lähimmästä kirkon perheasiain neuvottelukeskuksesta.
Mikä minua vaivaa?! Olen koukussa matkailuun. Minulla ei todella olisi siihen rahaa ja velat kaatuvat niskaan. Silti revin rahan kuukausittaiselle reissulle vaikka mistä. Tämä "kulkutauti" alkoi noin vuosi sitten.
Aina kun reissusta tulee, on muutaman päivän masentunut olo ja haluaa takaisin. Vietän aikaani selaten sivua, josta matkani varaan. Minulla on hyvä mieli tuolloin ja tuntuu kuin olisin edes vähän lähempänä. Heti kun suljen sivun, tulee haikea olo. Tämä on naurettavaa, myönnän itsekin, mutta en voi tälle mitään. Jos en saa kaveria matkaan mukaan lähden vaikka yksin.
Hävettää jo ilmoittaa tutuille että taas kohta mennään. Nainen 23
Kiitos kysymyksestäsi!
Ymmärrän, että jatkuva matkustelun tarpeesi alkaa vähitellen vaivata mieltäsi. Tarpeesi taustalla voi olla monenlaisia syitä, joita näin lyhyen viestin perusteella on mahdoton arvioida. Lisäksi tämä palvelu keskittyy ihmissuhteissa ilmeneviin ongelmiin. Tietenkin sinunkin ongelmasi taustalla voi olla jotakin sen kaltaista, mutta en sitä viestisi perusteella voi sanoa. Suosittelen sinua ottamaan yhteyttä johonkin muuhun palveluun, joista esimerkkejä löydät alla olevasta linkistä
Olen tavannut elämäni miehen kolme kuukautta sitten. Kun tapasimme, suhteemme oli ensimmäiset kaksi viikkoa kuin huumetta. Emme pystyneet olemaan erossa toisistamme, kaikki muu elämämme kärsi, koska olimme niin lumoutuneita toisistamme. Hän kertoi minulle, että hänellä on lapsi, pieni poika edellisestä suhteesta. Ja edellinen suhde oli ollut kovin myrskyisä ja sen suhteen takia hän oli menettänyt elämässään paljon: ystävät, itsekunnioituksensa ja paljon muutakin. Nykyäänkin hän joutuu taistelemaan nähdäkseen poikaansa. Kerroin, että olen tukena hänelle kaikissa asioissa missä hän vain tarvitsee minua. Hän tekee pitkää yövuoroa, on valmistumassa koulusta ja hänellä on tuo lapsi.
Kaikki hänen kiireensä ovat ajaneet hänet niin paineen alle, että hänellä ei ole aikaa nähdä minua. Aluksi hän sanoi, että ei ehdi tällä viikolla, mutta enää hän ei edes lupaa, milloin nähdään seuraavan kerran.
Ymmärrän häntä ja lupasinkin odottaa, mutta mihin asti? Hän ei halua nähdä minua väsyneenä jne.. Mutta jos odotan siihen, että hänen koulunsa päättyy niin kuin hän pyysi, niin siihen on viisi kuukautta.
Luotan häneen, mutta uskoni alkaa olla mennyttä. Hän sanoo, että suhteemme on tuonut kaikki hänen tunteensa pintaan ja nopeasti eteneminen ahdistaa häntä, koska edellisessä suhteessa kävi juuri niin, että he etenivät niin nopeasti. Kun lapsi syntyi, heidän suhde ei kestänytkään enää sitä. Joten päätin, että annan hänelle aikaa, en ottanut yhteyttä viikkoon. Mutta sama homma on jatkunut edelleen.
Olen kuitenkin neljä vuotta vanhempi kuin hän, kun tapasimme sanoin hänelle suoraan ekoilla treffeillä, mitä odotan tulevaisuudessa. Haluan vakavan parisuhteen, lapsia muutaman vuoden päästä jne.. Hän sanoi haluavansa samoja asioita ja lupasi olla arvoiseni mies ja kohdella minua niin hyvin kuin voi. Hän sanoo minulle, että ei halua satuttaa minua enempää ja toivoo, että voisimme rauhassa katsoa miten juttumme etenee ja syvenee.
En kuitenkaan näe suhteelle tulevaisuutta, jos näemme kerran kuukaudessa, jos sitäkään. En ymmärrä, miten hän voi väittää välittävänsä ja kohdella minua näin. Välillä tunnen itseni liian vaativaksi, mutta samalla häpeän sitä, että olen niin kovin ihastunut, että olen oikeastaan valmiskin odottamaan. Mutta en näillä ehdoilla. Minä vaadin, hän lupaa. Hän ei kuitenkaan pysty pitämään lupauksiaan jolloin minä petyn taas ja käymme vakavan pitkän keskustelun ja hän lupaa uudelleen ja minä uskon. Koen, että olemme oravanpyörässä. Samalla tuntuu, että en halua päästää pois ihmistä joka voisi olla elämäni rakkaus. Mitä voisin tehdä? Antaa hänen olla ja katsoa mitä tapahtuu? Vai jatkaa tätä yhteydenpitoa joka rikkoo minut lopullisesti? Nainen 27
Hei,
Olet kokenut rakastumisen huuman! Kuvaat sattuvasti, miten se vie jalat alta. Toisesta ei voi olla erossa hetkeäkään ja koko muu elämä kärsii. Alkuvaiheen jälkeen palaudutaan väistämättä elämän realiteetteihin. Se on tarpeellista, sillä eihän sitä valtavaa tunteiden alkumyllerrystä kauan voisi kestääkään.
Et kertonut tarkemmin, millaisessa elämäntilanteessa itse olit, kun tapasitte. Poikaystävälläsi ainakin on lähimenneisyydessä vaikea ihmissuhde. Onkohan niin, että poikaystäväsi ei vain ole toipunut tarpeeksi voidakseen aloittaa uuden suhteen ja antaa sinulle mitä haluaisi? Tätähän itsekin mietit. Onkohan hän hakenut apua itselleen selvittääkseen asioitaan? Jos hänellä olisi joku, jolle puhua, hän voisi rauhassa pohtia menneisyyttään eikä se niin paljon rasittaisi teidän suhdettanne.
Kuvauksesi perusteella ymmärrät häntä ja olet valmis kulkemaan rinnalla. Mutta kaipaat luonnollisesti vastavuoroisuutta, sitä, että ystäväsi huomioisi myös sinun tarpeesi. Mietit, kuinka kauan jaksat odottaa, että sinun tarpeillesi tulisi suhteessa paremmin tilaa. Olette joutuneet vaatimusten ja lupausten kierteeseen, jossa kummankaan ei ole hyvä olla.
Olet ristiriitaisessa tilanteessa. Pohdit, kuinka kauan jaksat tällaista. Toisaalta et olisi valmis luopumaan näin lupaavasta suhteesta. Sinulla on omat haaveesi perheestä. Oletko miettinyt, mitä poikaystäväsi lapsi tuo suhteeseenne? Hän tulee olemaan osa perhettänne sillä tavalla kuin hänen vanhempansa ja sinä yhteisesti sovitte. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?
Olisikohan nyt myös vakavan yhteisen miettimisen paikka? Olette nyt selvinneet ensi huumasta ja pystytte paremmin pohtimaan suhdettanne. Kertokaa ilman vaatimuksia ja lupauksia rehellisesti toisillenne, mitä suhteelta haluatte. Arvioikaa, miten molempien tarpeet suhteessa toteutuvat. Voitteko toistenne seurassa olla juuri sellaisia kuin olette, välillä rakastuneita ja onnellisia, välillä väsyneitä ja kiukkuisia? Ymmärrettävästi on pelottavaa ottaa tätä puheeksi, sillä saatatte joutua toteamaan, että suhteenne ei voi jatkua. Mutta se voi myös puhdistaa ilmaa: pääsette paremmin selville niin omista kuin toisenkin toiveista ja pystytte näin paremmin vastaamaan niihin.
Olemme yrittäneet rakentaa parisuhdetta kumppanini kanssa pian viisi vuotta. Olemme 47-vuotiaita, molemmilla on yksi lapsi aiemmasta liitosta, ja perusasiat on kunnossa.
Suurin haasteemme on kumppanini kyvyttömyys tuntea selkeitä tunteita. Hän "rakastaa minua tavallaan", mutta ilmeisesti tunne ei ole kovin voimakas. Olemme käyneet läpi useita on/off-kausia molempien aloitteesta. Jotenkin aina palaamme yhteen. Perusodotuksemme suhteelta on hyvin erilainen. Minä haluan avoimuutta, yhteiset pelisäännöt, tunteen sitoutumisesta. Kumppanini haluaa paljon yksityisyyttä; hänellä on paljon entisiä kumppaneita ystävinä ja myös uusia naispuolisia ystäviä, joiden kanssa hän viettää paljon aikaa. Hän loukkaantuu, jos kysyn hänen menemisistään. Hän myös selkeästi kertoo pieniä epätotuuksia toisiin naisiin liittyen. Jos kyselen näistä ihan ystävällisesti, olemme taas off-tilassa, koska hän kokee kysymykseni mustasukkaisuudeksi.
Olemme umpikujassa. Minä rakastan kumppaniani ja varmaan sen takia siedän myös paljon sellaista, mitä ei tarvitsisi sietää. Kumppanini haluaa taas teiden eroavan, koska hän ahdistuu "mustasukkaisuudestani". Onko meillä mitään toivoa? Nainen 47
Hei,
Kerrot parisuhteestasi, jossa on toimivuutta mutta myös paljon tyytymättömyyttä aiheuttavia asioita. Sinun kannaltasi hankalinta tuntuu olevan se, ettei kumppanisi halua sitoutua suhteeseenne samalla tavalla kuin sinä. Sanot rakastavasi kumppaniasi ja samalla epäilet hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Mihin aikoinaan hänessä ihastuit? Mitä hänessä rakastat? Millaista käytöstä olet valmis hänen puoleltaan sietämään ja missä kulkee rajasi?
Pohtiessasi suhteenne jatkuvuutta sinun on tärkeää selvittää itsellesi, mitä suhteelta haluat ja mihin olet itse valmis. Riittääkö sinulle kumppanisi sitoutumisen aste? Oletko valmis elämään sen kanssa, että hänellä on paljon ystäviä, naispuolisiakin, joista sinä et juuri saa tietoa? Oletko omasta mielestäsi mustasukkainen, kuten kumppanisi sinut kokee, vai onko tarpeesi tietää hänen menemisistään sitä mitä itse koet parisuhteeseen kuuluvaksi?
Vanha totuus on, että kumppaniasi et voi muuttaa, mutta omaa suhtautumistasi häneen voit. Kuuntele itseäsi tarkkaan. Millaiseen muutokseen tunnet kutsua? Kuuntele sydämesi ääntä ja toimi sen mukaan.
Toivotan sinulle viisautta tällä matkalla, Pirkko perheneuvoja
Hei, olen elänyt samassa parisuhteessa noin kahdeksan vuotta. Meillä on kaksi lasta. Välissä oli puolentoista vuoden ero. Eron syynä oli se, että petin miestäni kerran. Olin ollut vuosia hellyysvajeessa ja en vain kestänyt sitä enää. Toisen sylissä tuntui taivaalliselta, kun tunsin olevani rakastettu ja haluttu ensimmäistä kertaa vuosiin. Nyt olemme palanneet yhteen noin vuosi sitten. Mieheni on edelleen dominoiva seksin suhteen. Hän ei suostu pyyntöihini esimerkiksi suudella hellästi. Kerran hän lopetti seksin kesken, kun halusin suudella.
Mikä neuvoksi? Voiko tilanne muuttua, ja voinko tehdä jotain? Muuten hän on panostanut hellyyteen ja tekee parhaansa osoittaakseen hellyyttä enemmän. Hän on alkoholistiperheen lapsi. Äiti ei ole osoittanut hellyyttä, lähinnä jakanut tukistuksia.
Voiko hän kasvaa tässä asiassa?
Parhain terveisin, vastausta odottaen. Nainen 28
Kiitos viestistäsi. Sen luettuani minulle tuli mielikuva kahdesta ihmisestä, jotka haluaisivat olla yhdessä, mutta jostain syystä lähelle pääseminen ja päästäminen on vaikeaa. Kirjoituksesta tuli myös hyvin esille se, että hellästi suuteleminen on intiimiä, lähelle päästämistä - intiimimpää kuin seksi. Tämän takia monet maksullista seksiä harrastavat eivät suutele.
Viestisi oli lyhyt, joten se herätti monia kysymyksiä. Kerroit, että petit miestäsi kerran, minkä seurauksena olitte puolitoista vuotta erossa. Mitä tuohon pettämiseen, eroon ja yhteen palaamiseen liittyi? Oletteko pystyneet käsittelemään siihen liittyviä asioita ja tunteita niin että molemmilla on tunne, että siihen ajanjaksoon liittyvät asiat on jätetty taakse? Vai tuovatko tuohon aikaan liittyvät asiat vielä turvattomuutta suhteeseenne? Onko niin, että olette pystyneet ainakin sen verran keskustelemaan asioistanne, että miehesi on panostanut hellyyteen ja tekee parhaansa osoittaakseen sinulle hellyyttä enemmän? Miltä sinusta tuntuvat ne hetket, kun saat mieheltäsi hellyyttä? Pystytkö asettumaan ottamaan sitä vastaan? Oletko kertonut hänelle, että näet hänen yrittävän ja tekevän parhaansa?
Kysyt viestissäsi voiko tilanne muuttua, voiko hän kasvaa tässä asiassa? Minä vastaisin molempiin kysymyksiin kyllä. Jos ymmärsin oikein, niin hän on jo osittain muuttunut. Halu olla yhdessä ja pelko siitä, että menetän tämän suhteen, on monille meistä hyvä motivaattori ryhtyä tarkastelemaan itseään ja sitä kautta muuttumaan. Kuitenkaan emme pysty muuttumaan pakottamalla, vaatimalla.
Parisuhteessa, myös sen vaikeuksissa, on aina kaksi osapuolta ja yleensä on niin, että kummankin pitää pystyä tarkastelemaan omaa osuuttaan. Oletko sinä pohtinut, miten olet tullut valinneesi miehen, jolle on vaikeaa lähelle päästäminen? Liittyykö se jotenkin sinun taustaasi? Olet elänyt kertomasi mukaan vuosia hellyysvajeessa. Miten reagoit tähän? Vaaditko, yrititkö tukahduttaa tarpeesi, vetäydyitkö? Ainakin lopulta käännyit ulkopuolisen suhteen puoleen. Onko sinulla käsitystä siitä, miten miehesi kokee sinut ja sinun tapasi pärjätä tilanteessanne? Entä jos kysyisit häneltä tätä?
Mietin, että onko teillä miehesi kanssa sellaista keskusteluyhteyttä, että voitte yhdessä puhua tästä asiasta, joka tulee väliinne. Paras lähtökohta keskustelulle olisi, jos sen painopiste ei olisi miehessä vaan teidän yhteisessä suhteessanne. Miten kumpikin sen näkee? Mihin on tyytyväinen? Mitä kumpikin haluaa, toivoo, tarvitsee siltä? Ovatko toiveenne miten erilaisia/samanlaisia? Pystyykö erilaisuudessa neuvottelemaan kompromissia niin, että kumpikin tulee kuulluksi. Voisitko jollain tapaa viestittää miehellesi, että hän on lapsuudessaan satutettu ja laiminlyöty ja sinäkin satutit häntä pettämisellä, mutta nyt haluat, että löydätte sellaisen tavan olla yhdessä, jossa teillä molemmilla on hyvä, turvallinen ja rakastettu olo. Turvallisessa suhteessa ei tarvitse kummankaan dominoida toista.
Toivotan teille antoisaa matkaa lähemmäksi toisianne. Perheneuvoja Helena
Olemme seurustelleet miesystäväni kanssa reilun vuoden. Hän on minua 13 vuotta vanhempi, pari kertaa eronnut, neljä aikuista lasta ja hyvät välit exiin. Minä puolestani en ole koskaan ollut naimisissa, ei lapsia. Asumme molemmat omissa kodeissamme, samassa kaupungissa. Näemme pääsääntöisesti viikonloppuisin.
Minä olen meistä kahdesta avoimepi ja puhun tunteistani. Hän sanoo, ettei ole koskaan tavannut kaltaistani, joka puhuu tunteistaan. Olen yrittänyt muutaman kerran puhua suhteestamme viimeisen neljän kuukauden aikana, mutta hän ei halua (osaa?) sanoa oikein mitään. Olen pyrkinyt esittämään suoria avoimia kysymyksiä, mutta esimerkiksi kysymykseen, mitä hän haluaa suhteeltamme, hän ei yksinkertaisesti suostunut vastaamaan ("en kerro").
Välillämme on paljon lämpöä ja välittämistä. Seksi sujuu ja siitä puhumme avoimesti, hän jopa enemmän kuin minä. Puhe loppuu jos pitäisi kertoa tunteista. Hän ei ole oma-aloitteisesti sanonut kertaakaan esimerkiksi tykkäävänsä minusta, on kyllä vastannut siihen, jos kysyn suoraan. Hän kertoo usein, kuinka haluaa minua ja olen tulkinnut sen hänen tavakseen kertoa välittämisestään.
Ongelmia tuottaa oikeanlaisen läheisyyden/etäisyyden löytäminen. Hän viihtyy erinomaisesti yksikseen, eikä hänelle tee tiukkaa vaikkemme näkisi kahteen viikkoon. Hänen intohimonsa on moottoriurheilu (Formulat, moottoripyöräily) ja on aivan tavallista, että jään toiseksi sekä tv:stä tuleville kisoille että kauniille ajosäälle.
Minulle tämä on erittäin vaikeaa. Kahden viikon ero tuntuu kohtuuttoman pitkältä ja tapaamiset pääsääntöisesti viikonloppuisin tuntuvat kovin harvoilta. Kärsin myös siitä, että aloite seuraavasta tapaamisesta tulee useimmiten minulta. Tuntuu että roolimme ovat juuttuneet siihen, että minä kyselen, ehdottelen seuraavaa tapaamista ja hän päättää, koska se tapahtuu. Tässä on tietty luonne-ero: minä olen täsmällinen aikatauluttaja, hän hetkessä elävä suunnitelmien kaihtaja. Olen yrittänyt puhua asiasta ja useastikin sanonut, että toivoisin meidän näkevän hieman useammin.
Oma tulkintani miehen puhumattomuudesta on, että lapsuudenkodissa asioista ei ole juuri puhuttu eikä rakkautta näytetty ja ymmärtääkseni sama puhumattomuus on jatkunut hänen suhteissaan - kunnes tapasi minut, joka odotan toisenlaista käytöstä. Lisäksi mies on ujo.
Toinen mieltäni painava asia on, että en ole vieläkään tavannut hänen lapsiaan. He tietävät olemassaolostani, mutta minua ei ole kertaakaan kutsuttu yhteisiin tapahtumiin - tai ainakaan hän ei ole minua ottanut mukaansa. Olen välttänyt tämän asian esiin ottamista, koska en halua painostaa. Itselleni perheeni on tärkeä, mutta mies ei ole ollenkaan innostunut viikonloppuvierailuista "anopin" luona.
Olen tehnyt miehelle selväksi, etten haluakaan häntä mukaani joka kerta, kun vierailen sukulaisteni luona, mutta joskus oli kiva jos hänkin lähtisi mukaan, esimerkiksi suurempiin juhliin. Harmittaa mennä aina yksin ja se tuntuu myös epäkohteliaalta. Tämä tilanne harmittaa minua kovasti ja tuntuu, että joudun selittelemään ja puolustelemaan miehen käytöstä muille.
En halua erota, sillä rakastan miestä kaikista näistä kommunikaatio- ynnä muista hankaluuksista huolimatta. Välillämme on vetovoimaa, luottamusta ja välittämistä. Meillä on myös erittäin mukavaa yhdessä silloin kun näemme. Lomilla olemme matkustaneet ja muutoinkin viettäneet enemmän aikaa yhdessä ja se on ollut tosi mukavaa.
Olen tällä hetkellä aivan hukassa. En halua painostaa, nalkuttaa enkä nipottaa, mutten tiedä, missä vedän rajan niin, etten itse kärsi. Tuntuu, että viime aikoina olen ollut vain surullinen tämän asian takia. Se pyörii mielessäni jatkuvasti ja tuntuu, etten löydä muuta ulospääsyä kuin ero.
Miten paljon voin odottaa "vanhalta" mieheltä muutosta? Miten paljon voin vaatia/esittää toivomuksia? Vai pitääkö minun vain hiljaisesti hyväksyä oma "toissijainen" roolini hänen elämässään, irrallaan hänen perheestään, pelkkänä viikonloppuystävänä?
Oma toiveeni on, että asuisimme jonain päivänä yhdessä (vielä ei kiire) - naimisiinkin toivosin meidän menevän, mutta siitä olen valmis luopumaan, sillä mies ei kuulemma "ikinä enää" mene naimisiin.
Auttakaa minua selvittämään tämä ilman että tuhoan tätä suhdetta. Nainen 45
Hyvä ystävä, kiitos kirjeestä.
Siinä olet pohtinut suhdettanne monelta kantilta. Olet selkiyttänyt itsellesi suhteenne vahvoja puolia ja sen vaikeuksia. Kerrot omista toiveistasi ja aavistelet, mitä mies suhteelta haluaa. Kaikesta näkyy, että pohdit paljon suhdettanne ja sen tulevaisuutta.
Kun olette yhdessä, teillä on mukavaa. Välillänne on lämpöä ja vetovoimaa ja luotatte toisiinne. Kaipaisit yhteisiä hetkiä enemmänkin ja sinua vaivaa, kun sinä olet usein aloitteen tekijä tapaamisista sovittaessa.
Sinä toivot tunteita ja suhteesta puhumista. Toivoisit enemmän kontaktia perheitten välillä. Haluaisit tavata hänen lapsiaan. Toivot, että joskus voisitte elää yhdessä ja sitoutua pysyvään parisuhteeseen.
Odotuksesi eivät ole mitenkään kohtuuttomia. Voisin melkein sanoa, että kuka tahansa vastaavassa tilanteessa seurusteleva voisi toivoa juuri samoja asioita. Kumppanisi pitää sinusta ja viihtyy seurassasi, mutta moottoriurheilusta on tullut hänelle tärkeä elämänalue. Näyttää siltä, että sinä odotat suhteelta enemmän kuin hän.
Mietit vaihtoehtoja:
1) erotako, mutta sitä et halua. Et halua tuhota suhdetta, niin kuin itse sanoit.
2) viikonloppusuhde, jossa elät irrallaan hänen elämästään ja perheestään. Kirjoituksestasi näkyi, että tätäkään vaihtoehtoa et halua, sillä silloin koet hiljaisesti alistuvasi sellaiseen suhteeseen, joka ei sinua tyydytä. Ymmärsinköhän oikein, että kumppanillesi sopisi tämä vaihtoehto.
Et halua painostaa, naputtaa etkä nipottaa. Olet jonkun kerran yrittänyt ottaa puheeksi suhteenne, mutta keskustelua ei ole syntynyt. Tuo on keskustelunaihe, joka teidän on välttämätöntä kohdata. Reiluun seurustelusuhteeseen kuuluu tasapuolisuus. Se, että kummankin tarpeita ja toiveita kuullaan ja otetaan huomioon. Nyt joudut olemaan ikään kuin sumussa, jossa et näe riittävän kauas voidaksesi kokea olosi turvalliseksi.
Teidän pitäisi päästä keskustelemaan edes sen verran, että voisitte kumpikin kertoa toisillenne, mitä odotatte tältä suhteelta; elämänkumppanuus-sitoutuminen-avioliitto-viikonloppusuhde vai mitä? Sitten voisitte tehdä johtopäätökset, onko tämä suhde, joka vastaa tarpeisiinne. Epätietoisuus kuluttaa voimat ja se nakertaa vähitellen myös suhteen mahdollisuuksia.
Olisiko viisautta, että kertoisit ennen tapaamista, että haluaisit puhua suhteestanne? Muuten tavatessanne voi olla hankala löytää sopivaa hetkeä ja asia jäytää mieltäsi.
Toivon hartaasti, että löytäisit taidon aloittaa keskustelu ja että saisitte tehdyksi suhteenne väliarvion. Sen jälkeen on selkeämpää lähteä jatkamaan yhdessä tai erikseen.
