Olen tilanteessa, johon en ikinä olisi osannut kuvitella päätyväni.
Olen seurustellut mieheni kanssa omasta lukioajastani lähtien, siis koko aikuisikäni. Naimisissa olemme olleet kahdeksan vuotta, ja meillä on neljävuotias lapsi. Yhteiseen aikaan on mahtunut paljon. Esimerkiksi vaikea masennukseni ja lapsuuteni käsittelyä psykoterapiassa ja onnettomuus, jossa melkein kuolin, läheisten kuolemia ynnä muuta. Kaikista näistä on jo vuosia ja kaikesta on selvitty yhdessä, mikä on hitsannut meitä yhteen. Luulin niin. Olemme olleet läheisiä ja rakastaneetkin. Kaikki on ollut hyvin ja arki on sujunut ja olen kuvitellut, ettei voi tulla mitään mikä voisi meidät erottaa. Tiedän, ettei mieheni voi kuvitella vieläkään, että voisimme koskaan päätyä eroon.
Parin viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut etsiä itseäni ja tuntea voimakasta tarvetta itsenäistyä. Olen miettinyt, kuka minä olen, mistä onni tulee, läsnäoloa ja niin edelleen ja lukenut aiheesta paljon ja suuriakin oivalluksia on tullut. Tämä etsintä on muuttanut näkemyksiäni elämästä paljon. Tuntuu, että koko tapa katsoa maailmaa on muuttunut.
Miehelläni ei ole kiinnostusta näihin asioihin, enkä voi vaatia häneltä sitä. Tuntuu, että emme vain kohtaa toisiamme. Aloin seurustella hänen kanssa ehkä siksi, että hän oli saatavilla ja että hain turvaa tai isähahmoa ja sitä, että hän tekisi minut ehjäksi ja on hyvä ja kiltti. Olin onnellinen, että kelpasin jollekulle. Nyt kun nuo tarpeet ovat oikeastaan lakanneet etsintäni myötä, huomaan, etten tunne häntä kohtaan enää rakastavaisten välistä rakkautta tai intohimoa (enkä ole ehkä koskaan tuntenut).
On meillä silti ollut kivaa. Kunnioitan ja pidän hänestä kyllä, mutta kiitollisuudenvelka siitä, että hän on kannatellut minua vaikeina aikoina ei oikein riitä syyksi pysyä yhdessä. Ei meillä silti ole oikein edes riitoja, ei voi sanoa, että menisi erityisen huonosti tai että hänessä olisi ihmisenä jotain vikaa. En vain enää viihdy tässä enkä oikein tunne vetoa esimerkiksi seksiin hänen kanssaan vaikka yritän. Tilannetta on jatkunut jo jonkin aikaa, ja olen kyllä yrittänyt puhua aiheesta.
Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli toinen mies. En kuvitellut, että minulle voisi käydä näin. Olimme ensin hyviä ystäviä, ja meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kaikki alkoi mahtavilla keskusteluilla elämästä, mutta vähitellen rakastuimme toisiimme. Tavalla, jonka en tiennyt olevan mahdollista. En ole koskaan ennen kokenut tällaista yhteyttä tai intohimoa enkä tiennyt, että sellaista on. On myös syvä ystävyys, jonka uskon jatkuvan vaikka mitä tapahtuisi. Vaikka tämä sivusuhde ei koskaan johtaisi yhteiseen arkeen, tuntuu vähän, että olen nähnyt liikaa voidakseni jäädä nykyisen mieheni luo. Nyt kun tiedän mikä on mahdollista... tuntuu, etten enää voi katsoa miestäni silmiin ja unohtaa mitä tiedän kokeneeni toisen kanssa. En valinnut enkä suunnitellut tätä. Mieheni ei tiedä tästä suhteesta, mutta riski on koko ajan olemassa.
En oikein edes haluaisi yrittää nykyisen mieheni kanssa, sillä näen, että olemme olleet alunperinkin ehkä liian erilaiset ja ehkä yhdessä vääristä syistä. Lapsi tietysti mietityttää, miten hän selviäisi erosta...?
Tavallaan itsestäni tuntuu, etten vain voi enää jatkaa. Silti mietin sitäkin, pitäisikö lapsen takia yrittää ja voisiko jostain löytyä se intohimokin, jota ei oikein koskaan ole ollut... Ja kun mies on kiltti ja hyvä ja rakastaa, tuntuu toisaalta väärältä häntä kohtaan lähteä. Itse uskon selviäväni hyvin, jos ero tulee, mutta en suhtaudu asiaan kevyesti. Maailmankatsomukseni on sellainen, etten usko asioiden koskaan menevän elämässä lopulta väärin, kävi miten kävi. Siitä seuraa aina jotain uutta. Mietin että auttaisiko, jos päätän katsella tilannetta vielä vaikka puoli vuotta tai jotain, mutta toisaalta välillä tuntuu, etten pysty siihen ja ettei pitkittäminen auta. Jos eroaisimme, mieheni voisi löytää jonkun kivan naisen, jonka kanssa myös hänellä voisi olla parempi olla kuin kanssani. Erossa pelottaa lähinnä se, kuinka vaikeaa se olisi miehen ja lapsen kannalta. Tuntuu, että tavallaan teen jo tämän avioliiton päättymisen surutyötä, joten voiko sitä enää pelastaa?
Olisin kovin iloinen, jos joku voi auttaa. Vaikka esittää jotain näkökulmia, joita en ole huomannut... Kiitos!
Nainen 36
Kiitos yhteydenotostasi!
Viestisi herätti minussa monenlaista pohdintaa. Kirjoitit aluksi, että olet nyt tilanteessa, johon et olisi osannut kuvitella päätyväsi. Aloit aikoinasi seurustelemaan turvallisen, kiltin ja hyvän miehen kanssa, mutta nyt kaipaisit tältä mieheltä jotakin muuta. Myöhemmin kirjeessäsi kerroit, että elämääsi asteli yllättäen uusi mies - kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jäin miettimään, kuinka paljon koet voivasi itse vaikuttaa elämäsi tapahtumiin. Edelsikö jonkinlainen tyytymättömyys sekä kuvaamasi itsenäistymisen kaipuu rakastumistasi toiseen mieheen, toisin sanoen oliko uudella ihmissuhteella kuitenkin jonkinlainen tilaus?
Kuvasit varsin lämpimästi suhdetta aviomieheesi ja minulle välittyi kuva, että teillä on (ollut) varsin toimiva parisuhde. Kirjoitit raskaista elämänkokemuksista, joista olette yhdessä selvinneet. "Kaikki on ollut hyvin ja arki on sujunut ja olen kuvitellut ettei voi tulla mitään mikä voisi meidät erottaa." Parin viimeisen vuoden aikana olet kuitenkin alkanut etsiä itseäsi ja tuntea voimakasta tarvetta itsenäistyä. Olet tutkinut isoja elämänkysymyksiä ja muuttunut. Tällä hetkellä koet, ettette miehesi kanssa kohtaa toisianne. Olet pohtinut paljon sitä, miksi alun perin rakastuit juuri häneen ja minkälaisiin tarpeisiisi hän silloin vastasi. Kaipaat rakastumisen tunnetta ja intohimoa, joita et tavoita nykyisessä avioliitossasi. Tilanne on kiistämättä vaikea! Yhtäältä koet olevasi sitoutunut perheeseesi, toisaalta koet vetoa johonkin uuteen.
Pitkään parisuhteeseen kuuluu väistämättä vaiheita, jolloin toinen tai molemmat puolisot kokevat etääntymistä toisistaan. Perheneuvontatyössä olen monesti kuitenkin huomannut, että tämän vaiheen läpi on mahdollista päästä (esimerkiksi pariterapian avulla) ja silloin parisuhde voi lujittua entistäkin vahvemmaksi. Tärkeää on antaa tilaa molempien yksilöllisille tarpeille, samalla kun vaalitaan sitä hyvää, mitä parisuhteessa jo on. Oletko Sinä valmis vielä tekemään töitä parisuhteesi puolesta vai oletko jo luovuttanut? Olet työstänyt eroajatuksia ja pohtinut, mitä ero tarkoittaisi itsellesi, miehellesi ja lapsellesi. Koska emme voi kulkea elämässä kuin yhtä polkua kerrallaan, uudet vaihtoehtoiset polut sisältävät aina sekä mahdollisuuden että riskin. Kerroit maailmankatsomuksesi olevan sellainen, ettet usko asioiden koskaan menevän elämässä lopulta väärin, kävi miten kävi vaan jotakin uutta syntyy aina. Pidä tästä positiivisuudestasi kiinni!
Kirjoitit sivusuhteestasi ja ennenkokemattomasta yhteydestä ja intohimosta. Kirjoitit myös syvästä ystävyydestä, jonka uskot jatkuvan vaikka mitä tapahtuisi. En voi näiden tietojen perustella ottaa kantaa tämän suhteen mahdollisuuksiin, mutta kokemukseni mukaan sivusuhteissa on aina riskinsä. Näetkö julkisen parisuhteen mahdollisuuksia tämän miehen kanssa? Entä hän? Jos suhteenne ei olisi enää salainen, muuttuisiko se jotenkin? Miten? Jäin myös miettimään, kuinka paljon tämä suhde ehkä vaikuttaa eropohdintoihisi. Jos et olisi tavannut tätä uutta miestä, näkisitkö avioliittosi tilan nyt samalla tavoin? Entä jos et olisi tavannut tätä kyseistä miestä, olisitko kenties voinut rakastua johonkin toiseen?
Kokonaistilanteesi hahmottamiseksi olisi tärkeää selvittää, mikä liittyy omaan henkilökohtaiseen kasvuprosessiisi, mikä pitkän parisuhteen normaaleihin kehitysvaiheisiin ja mikä on sivusuhteesi merkitys tässä kokonaisuudessa. Kerroit käyneesi aikanaan psykoterapiassa ja uskonkin Sinulla olevan sellaista oivalluskykyä, että hyötyisit terapeuttisista keskusteluista myös nykyisessä elämäntilanteessasi. Toivon Sinulle kaikkea hyvää! Anna itsellesi aikaa kypsytellä rauhassa loppuelämääsi koskevia päätöksiä!
Lämpimin ajatuksin,
perheneuvoja Kaisa
18 kommenttia
shiwan8
23.10.2012 11:09
Anteeksi nyt, mutta jonkin aikaa sitten luin juuri ja juuri parikymppisen mimmin oivalluksesta joka nimenomaan estää tällaiset "ajattelin tässä niitä näitä"-valaistumiset. Tämä parikymppinen tajusi, että jossittelu ja "itsensä etsiminen" on kohtuullisen pässiä silloin kun A) mitään vikaa ei ole havaittavissa ja B) kun kokee itsensä onnelliseksi.
Tuossa yllä mentiin pahasti metsään näissä nimenomaisissa kohdissa. Jos oman kumppanin kanssa on hyvä olla eikä kaipaa muuta on sulaa typeryyttä mennä erikseen etsimään vikoja omasta suhteesta ja etsimään asioita joita voisi haluta. Se tie on lyhyt ja päättyy aina huonosti ihan vain siksi että jokaisessa suhteessa on jotain joka voisi olla paremmin ja aina on jotain sellaista jota ihminen ei ole vielä kokenut tai omistanut.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
23.10.2012 13:44
Shiwanilla on perus suomalainen näkemys asioista. Ei kannata korjata jotain mikä ei ole rikki. Kannattaa kuitenkin muistaa että elämän parhaita asioita ei voi saavuttaa ilman että yrittää tavoitella aina hivenen enemmän. Tähän toki sisältyy riski siitä että jää tyhjät käteen ja menettää kaiken. On jokaisen oma valinta mihin tyytyy ja kuinka paljon elämältään haluaa. Joku on tyytyväinen siihen että on joku kenen kanssa ei tarvitse tapella, joku haluaa päivittäistä palavaa intohimoa. Kukaan ei voi sanoa mikä on oikein juuri sinulle ja kuten itsekkin sanoit ei elämässä mikään voi mennä vikaan, jokainen päätös avaa uusia ovia. Se että löytyykö niiden takaa mukavia asioita on kokonaan toinen juttu.
Lasta on tässä asiassa turha ajatella. Ainakaan siltä kantilta kuinka hän selviää erosta. Mieti ennemmin minkälaisen roolimallin hän saa parisuhteesta jossa ei ole rakkautta, ainoastaan velvollisuutta. Itse olen avioerolapsi, ja sitä mieltä että useimmissa tapauksissa lapsi toipuu erosta hyvin, mutta ei elämisestä rakkaudettomassa kodissa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
23.10.2012 14:43
Allekirjoitan Shiwanin kommentin. Kävin tuon tien ja sillä olen. Johti aika turhaan eroon, näin jälkeenpäin ajateltuna. Paljon kärsimystä monelle ihan turhaan. Don't!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
23.10.2012 14:54
Tässähän tulee esiin taas tämä nykysuhteiden perisynti. Hylätään vanha ja etsitään uutta, kun parisuhde alkaa tuntumaan tylsältä tai ei ole enää huippukivaa. Näinhän käy 99% suhteissa jossain vaiheessa.
Käy varmaa juuri niin, että lähdet uuden miehen matkaan, koska tunnet jotain uutta säpinää hänen kanssaan. Loukkaat entistä miestä syvästi, koska suhteessa ei ole ilmenny päällisin puolin mitään ongelmaa ja hän on ollut tukenasi vaikeina aikoinakin eikä hylännyt sinua, eikä omasta mielestään ole tehnyt mitään väärää. Aiheutan kyllä pahan vinouman tälle miehelle, jonka motivaatio tehdä kaikkensa uuden suhteen eteen voi olla melko nollassa. Lisäksi lapselle ero voi olla shokki, koska lapsikaan ei välttämättä ole huomannut mitään vikaa parisuhteessanne.
Uuden miehen kanssa sitten on kivaa, kun on jotain uutta, mutta samalla tavalla se hohto siitä hiipuu kuin uudesta autosta. Taas on tylsää. Entä jos taas tulee elämässä iso vastoinkäyminen, onko tämä uusi mies sinun tukenasi? Entä jos hän hylkääkin sinut? Sitten menet häntä koipien välissä entisen miehesi luokse pyytämään apua ja tukea, ei välttämättä heru. Kannattaisiko oikeasti pohtia mihin toimenpiteesi voi johtaa, varsinkin kun suhteessanne ei päällisin puolin ole mitään sellaista vikaa minkä kannattaisi antaa johtaa eroon. Olisi eri asia, jos miehesi pettäisi, hakkaisi tai olisi alkoholisti.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
23.10.2012 14:58
Parikymppinen voi olla omaa mieltään asioista eivätkä hänen mietintänsä ole elämää suurempia viisauksia ja totuuksia, niinkuin shiwan8 asian tuntuu esittävän ja oman näkemyksensä tähän pohjautuen nojaavan. Toki tuossa viimeisessä lauseessa on jotain ripausta totuudesta, mutta provosoiva AINA ja JOKAISESSA asenne ajaa tuotakin sanomaa mielestäni hiukan metsään.
Elämä itsessään tuo monesti syvempää käsittelypintaa asioihin. Kaikki ei ole järkeistettävissä eli vaikka voi sanoa olevansa onnellinen ja päällisin puolin ei pitäisi olla mitään vikaa, tuntemus asioista voi olla tyystin toinen. Sisäinen ääni vaan sanoo, että tämä ei ole sitä mitä haluan. Meitä ihmisiä on erilaisia, jotkut etsivät omaa totuuttaan syvemmin ja toiset tyytyvät eri asioihin. Siksi kukaan muu ei voi meille sanoa, kuinka tulisi toimia. Tätä asiaa myös perheneuvoja Kaisa toi esiin vastauksessaan ja esittääkin hyviä, pohdintaa aiheuttavia kysymyksiä syistä ja seurauksista.
Minun korviin kuulostaa, että tässä parisuhteessa ollaan ajauduttu koettelevaan vaiheeseen. Itsenäistyminen on tärkeää ja jos puoliso ei kiinnostu samoista asioista ja keskusteluista kuin itse, yhteys sellaiseen ihmiseen joka ymmärtää voi olla hyvin hullaannuttava. Uusi suhde ei välttämättä tuo lopullista onnea ja autuutta, monet asiat ovat meidän päässämme. Vanha suhde voi löytää uuden ponnen ja liekin avoimella vuorovaikutuksella, keskustelulla toiveista ja pettymyksistä ja tekemällä töitä sen eteen ehkä myös kolmannen osapuolen avulla (tarkoitan parisuhdetarapeuttia tms.). Tai sitten voi olla, että molempien on todettava yhteen ääneen, että elämä on kuljettanut erilleen. Lapsen kannalta en tiedä kumpi on kurjempaa, olla perheessä missä aistii vanhempien väliltä puuttuvan rakkauden joka voi suhteessa väkisin pysymisen aikana muuttua katkeroittavan vihaiseksikin sävyltään vai olla reilusti erolapsi.
Toivon sinulle Nainen 36 oikeita ratkaisuja sydämen ääntä kuunnellen. Minäkin uskon, että asiat tapahtuvat syistä ja johdattavat meitä uusiin oivalluksiin, monesti haasteiden kautta.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
23.10.2012 17:39
Olen kokenut ns. tosirakkautta kerran elämäni aikana (ja sehän jää pysyväksi loppu elämäksi...) ja ollut myöhemmin muutamassa suhteessa, joihin olen päätynyt kysymyksen esittäjän kuvailemista syistä. Lapsia tai noin monen vuoden suhteita ei tosin ole ollut. Nykyään olen yksin. Tosirakkautta kokeneena homma vaan on niin, että jos ei vastaavaa tule kohdalle, niin parempi olla yksin. Mitä olen omassa tuttavapiirissäni jutellut (+- 30-vuotiaita), niin harvinaista taitaa mun kokema olla. Onko kysyjällä tästä kyse, en tiedä, mutta tässä yksi vaihtoehto näkökulmaksi, ei sen enempää tai vähempää.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
23.10.2012 21:17
En nyt lukenut aiempia kommentteja (paitsi ensimmäisen, jonka kanssa olen eri mieltä), joten voi olla että toistan samoja asioita. Kuitenkin.
Se ei riitä syyksi olla yhdessä, että yhdessäolo ei ole tuskaista. Jokaisella on oikeus tuntea sitä syvää rakkautta, intohimoa ja mitä ikinä se onkaan, joka tekee ITSENSÄ onnelliseksi ja olon hyväksi. Jos joutuu tantraamaan "tässä on hyvä, tässä on hyvä" koskaan oikein itse uskomatta siihen, on jotain pielessä. Joskus vaan käy niin. Olette olleet niin nuoresta yhdessä, että ehkä olette vain niin tottuneita olemaan yhdessä, että ajatus muusta tuntuu oudolta. Itse erosin vastikään pitkästä parisuhteesta, joka alkoi lukioaikoina, koska aloin miettiä samoja ajatuksia kuin sinä. Lopulta tultiin pisteeseen, ettei yhteenjääminen ollut enää vaihtoehto. Mieti tarkkaan sitä, uskotko tulevaisuudessa katuvasi päätöstä jäädä yhteen, kun nyt sinulla on mahdollisuus irtautua ja etsiä juuri sitä, mitä sinä haluat. Olet kuitenkin vielä nuori!
Ymmärrän kyllä, että eroaminen epäilyttää pienen lapsenne takia. Uskon kuitenkin, että tilanne missä sinä olet onnellisimmillasi on paras myös lapsellenne. Ja miehellesi, koska hänkin ansaitsee ihmisen, joka ajattelee hänestä kuten sinä ajattelet jostain muusta. Sitä paitsi, jos et usko noiden tuntojesi katoavan, ajat itsesi luultavasti tilanteeseen, missä lähdet hakemalla hakemaan seikkailuita ym. vaikka yhdessä pysyisittekin - se ei ole reilua! Rakastat varmasti miestäsi, ja tuskin itsekään tahdot häntä pettää.
Ole rohkea, ole vahva. Nämä tilanteet ovat aina vaikeita ja kipeitä, mutta uskon oikeasti, että teet kaikille hallaa mikäli et nyt tee niinkuin sydän sinulle sanoo. Tsemppiä!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
24.10.2012 13:07
Olen kyllä täysin samaa mieltä ensimmäisen ”kommentoijan” kanssa. Miksi yleensä lähteä korjaamaan tai vaihtamaan mitään, mikä ei oikeasti ole rikki? Jos parisuhde ei ole riitaisa, puoliso on kaikin puolin kunnollinen ja hoitaa velvoitteensa kotia, puolisoa ja lapsia kohtaan niin miksi vaihtamaan? Ei se uusi kumppanikaan tunnu enää täydelliseltä kun ihastumisen hullaannuttava tunne menee ohi ja järki alkaa toimia normaalisti. Toiset oppivat tämän ensimmäisen pitkän suhteen jälkeen, toiset eivät koskaan. Toinen kysymys onkin sitten se, että jos puoliso/ puolisot juoksevat toisiltaan salassa vieraissa niin pitääkö sitä parisuhdetta jatkaa? Parisuhteen pitäisi ainakin omasta mielestäni perustua kumppanin kunnioitukseen ja rehellisyyteen sanoo halut mitä tahansa.
Kommenteissa minua jäi mietityttämään joiden kommentit siitä, että äidille paras (=mieluisin) ratkaisu on aina myös lapselle paras ratkaisu. Miksi näin? Eikö lapsilla ole onnekkaimmissa tapauksissa kaksi rakastavaa ja arjessa niin henkisesti kuin fyysisesti läsnä olevaa vanhempaa, joiden onnellisuus ja toiminta vaikuttavat lapsen kehitykseen? Lapset oppivat (ikävä kyllä) suuren osan elämänarvoistaan ja toimintatavoistaan lähipiiriltään. Kaikki me, toiset enemmän toisen vähemmän, olemme kapinoineet teineinä / varhaisaikuisina tätä edellisten sukupolvien taakan periytymistä vastaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun saamme omia lapsia (jos saamme) huomamme toimivamme tai ainakin tunnemme vetoa toimia tietyissä tilanteissa samoin kuin vanhempamme. Tämä koskee niin hyviä asioita (vaikkapa lapsien vieminen ongella tai marjametsään, lapselle lukeminen jne.), kuin huonoja (ääritapauksessa perheväkivalta tai meidän +30-vuotiaiden poissaolevan tuntuiset isät, joiden omat isät olivat sodan tunnevammauttamia / lapsistaan vieraannuttamia). Näin ollen vanhempien avioiero vaikuttaa aina lapseen ja sillä saattaa olla kauaskantoisia vaikutuksia lapsen elämään (vaikka erossa ei riideltäisikään lapsen huoltajuudesta ja tapaamisoikeuksista tai omaisuudesta).
Itse olen oman parinkymmenen aikuisvuoden elämänkokemukseni perusteella huomannut että helposti parisuhdetta vaihtavien ihmisten joukossa, kuin myös rinnakkaissuhteita pitävien joukossa on yllättävän suuri osa niitä, joiden vanhemmat ovat itse eronneet. Naiset yleensä vaihtavat parisuhdetta, mutta tuttavapiirissäni on myös muutama casanovakompleksista kärsivä "periaatteessa parisuhteessa" elävä herrashenkilö, joiden äidit ovat lähteneet ns. ”toisen miehen matkaan” . Omakohtaisiakin kokemuksia on näistä "entisistä avioerolapsista" ainakin kahden yksilön verran. Molempia yhdisti se, että toinen heidän vanhemmistaan etsii sitä loputtomasti kestävää suurta rakkautta (naimisissa 5 tai 6 kertaa). Toinen näistä existäni etsii edelleen sitä suurta rakkautta ja vaihtaa kumppania väh. 2-3 vuoden välein, toinen on ilmeisesti jälleen naimisissa ja toivottavasti viimein löytänyt sen elämänsä suurimman rakkauden, jota jaksaa katsella seuraavat 30-50-vuotta.
No molemmat erot olivat prosesseina helppoja, kun en ole riitelevää tyyppiä, eikä silloin ollut juurikaan omaisuutta tai lapsia joista riidellä.
Vastaa kommenttiinMuutenkaan en ymmärrä miksi eroissa pitäisi sen suuremmin riidellä, jos molemmat osapuolet pysyvät omaisuuden jaossa ja lapsiasioissa tasapuolisina. Tietysti tilanteet, joissa toinen puoliso jättää toisen uuden "kumppanin" vuoksi kuulostavat kohtuullisen hyviltä ainakin avioerojuristien, lastenhuollon virkamiesten ja käräjätuomareiden kannalta. Töitä riittää...
Vastaa kommenttiin
miesarvasitteko
27.10.2017 22:09
No itse ainakin rakastan niin kovasti, että pelottaa oikeasti ajatella, mitä tekisin, jos toinen jättäisi tai pettäisi. En tiedä.
Anonyymi
25.10.2012 01:02
Kuuntele itseasi. Miehesi on aikuinen ja vastuussa omasta elamastaan han saattaa odottaa suhteelta eri asioita kuin sina eika tunne tarvetta muuhun. Lapsi sopeutuu. Kuten itse sanoit: elettyasi jotain et voi enaa tuntea asioita niin kuin ennen, olet muuttunut, tarpeesi ovat muuttuneet. Kahden- ja kolmenkympin valilla kehitytaan niin paljon, etta eroonkasvaminen on aivan luonnollista. Puhun kokemuksesta, tilanteeni oli hyvin samanlainen, mutta ilman lasta. Eroon meni kaksi vuotta ja se veti minut taysin kuiviin, silla mies halusi jatkaa ja koska hanta kunnioitin ja rakastinkin jollain tasoilla, yritin kuunnella "jarjen aanta". Vasta kun homma meni niin rumaksi, etta ajattelin, etta olisin onnellisempi yksinkin, onnistuin lahtemaan. Ja olin oikeassa. Olen edelleen sinkku (kohta kolme vuotta erosta), monia miehia kylla tapaillut, mutta en viela epatoivoisesti pariutumassa pysyvasti. Sinkkuaika nuoruusian pitkan seurustelun jalkeen on ollut aivan loistavaa, avannut elamalle ja opettanut paljon, enka olisi koskaan osannut kuvitellakaan elavani monen monta kokemusta, joita se on tuonut mukanaan. Tietysti pitaa varautua pahimpaan; milta tuntuu, jos salasuhteesta ei koskaan tulekaan virallista ja jaat lapsesi kanssa yksin? Jos olet valmis ottamaan riskin, ota ihmeessa! On aivan turha kuunnella muiden pelkoja; ainoa ihminen, jonka kanssa takuuvaramsti vietat loppuelamasi on sina itse eika kukaan muu. Itse uskon, etta avoin, rohkea ja tasapainoinen ihminen kylla saa elamaltaan sita mita haluaa.
Vastaa kommenttiinPS. Myos mina kavin masennuksen lapi ja selvittelin vaikeaa lapsuuttani ja oman mielenterveyden vahvuus vahan etukateen pelotti, mutta ilman puolivillaista parisuhdetta olenkin vain kasvanut parempaan suuntaan.
Vastaa kommenttiin
Anonyymi
25.10.2012 19:30
Ihastuminen ja intohimo on eri asia kuin koko elämän läpi kestävä, aito rakkaus. Ihastumisen tunne menee suhteessa kuin suhteessa ohi vuoden, puolentoista jälkeen ja sen jälkeen tulee miettiä mitä jää jäljelle: Aitoa rakkautta ja välittämistä vaiko vain kaveruus tai ystävyys, johon ainaisesti varjonsa heittää se, että on ollut intiimissä suhteessa toisen kanssa. On aivan luonnollista - vaikkakin harmillista, joissakin tapauksissa - että esim. exän tulevat poika-, tai tyttöystävät eivät suvaitse läheistä yhteydenpitoa entiseen seurustelukumppaniin: Tämä vain siis viitaten siihen, että JOS lähtisit täysillä intohimoiseen suhteeseen ja se päättyisi eroon jossain vaiheessa mitä sinulle jää jäljelle? Exä jonka kanssa sinulla on lapsi ja joka luultavasti ei halua tai voi olla sinuun muuten juuri millään tavalla yhteydessä ja exä, jonka kanssa sinulla oli intohimoinen suhde, mutta jonka päätyttyä toinen osapuoli siirtyy eteenpäin elämässään. Siirryt varmasti sinäkin, mutta oliko se kaikki sen arvoista? Pystyisitkö herättämään intohimon nykyisessä suhteessasi? Oletko vain rutiinien ja arjen musertama henkilö, joka on ihmissuhteessa, josta toisesta on tullut itsestäänselvyys? Lähtekää romanttiselle illalliselle, yökerhoon, yhteiselle lomalle - vaikka vain viikonlopuksi - ilman lasta. Yllätä miehesi ostamalla seksikkäistä alusasuja. Pyydä häntä saapumaan drinkille ja näyttelemään ettette tuntisi toisianne. Varaa hotellihuone ja vie hänet ravintolasta hotelliin vieteltäväksi. Sinulla on lapsi tämän ihmisen kanssa, joten jossain vaiheessa suhdettanne olette seksiä harrastaneet ja toisianne halunneet: Mikä hänessä sai sinut syttymään? Mikä sai sinut rakastumaan häneen? Tottakai jos ihmisen luonne on perustavalla tavalla muuttunut tai toinen ihminen on teoillaan loukannut sinua niin, ettei kumppanista löydy enää mitään mielenkiintoista on aika miettiä omia tunteita ja joskus parasta on erota. Mutta ikinä, ikinä syy eroon ei pitäisi olla siinä, että ihastuu toiseen: Ota mieluummin vaikka etäisyyttä kaikesta, kummastakin suhteesta. Ole yksin ja mieti tunteitasi. Mieti mitä oikeasti elämältäsi haluat ja mihin suuntaan olet matkalla. Älä heittäydy laastarisuhteisiin tai hae hetkellistä hurmiota sillä se ei johda ikinä mihinkään pysyvään.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
27.10.2012 21:34
Kun ei tingitä mitä menetän ja mitä saan, sitten on helppoa elää oman minän mukaan. Eli: opi elämään itsenäisesti. Nyt vain laskelmoiva ajattelu. Säälittävää.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
27.10.2012 23:37
Tähän voisi lisä lyhyen ytimekkäästi RAKKAUS on IKUISTA kohde vain vaihtuu, moni muuten ei osannut ottaa kantaa kuinka esim koti olot voivat vaikuttaa siihen kypsyyteen kuinka asiat voivat luisua kuin ne nyt parisuhteessa luisuuvat. Toiset vaan on läpi elämän vahvempia ja suhteet senkuin kestää ja kestää. Ainahan ihmisillä on tosi järkeviä perusteluja juu juu ne ei tästä maailmasta lopu. Kyllä olen kokenut useita pitkiä parisuhteita, joten tiedän ainakin omasta kokemuksesta mitä ja missä sekä kuinka että millä mennään. Miksi aina syitä pitää etsiä, jos ihminen on vahva mieleltään. Siis hyvässä kunnossa fyysisesti niin silloin asiat vaan ovat myös suhde puolella todella vahvat. Kyllä psykoloogit auttaa ja keskustelut auttaa ketä ja ketkä niin mieltää. Se kotikasvatus ympäristö ja sen paineet syitä on niin monia kuin on meitä mielipiteiden esittäjiä... Eikä nekään tuota onnea menestystä, rahakaan ei sitä tuo joskus se helpottaa. Senkin riippuu kuinka kypsälle se menee jälleen paltaan sinne melkein imemis asteelle. Ja jos on kasvatettu pumpulissa sieltä voi vasta ne vaikeudet vasta alkaa. On tässä ympäriltä kuollut todella paljon ihmisiä sun muuta mutta silti en ainakaan anna sen vaikuttaa ainakaan tietoisesti suhteisiin. Paljon pään sisällä tapahtuu tiedostamattomia asioita. Mutta nyt lopetan ja annan viisaille tilaa, voi katsoa kuinka jonkun toinen kokemus jopa ehkä voi auttaa kanssa kärsiää. Ja miksi hypätä toisen kanssa siis tuntemattoman sänkyyn hei haloo... Taas ois töitä voi kun toinen tuntuu hyvältä kun itsellä menee huonosti voi päivää. Tuntuu ja tuntuu asiat saa varmasti tuntumaan pahalta vaikkei sitä oikeasti olisikaan pakkasella yleensä paleltaa ja kesällä helteellä voi olla kylmä, niin sopii itsekunkin miettiä juttujaan ehkä elämä paranee. Kun ihmisellä on kaikki oikeasti hyvin pitää vaan alata miettimään etsimään mikähän toisessa tai minussa onkaan vikanan. Ja kannattaa katsella itseä välillä peilistä miksi ja miksi ajattelen että toimin kuitenkin toisin niin... T: Näkevä ja kokenut suhteissa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
28.10.2012 03:37
Mielestäni muutto erilleen ja rehellisyys. Aika näyttää palataanko vai pysytäänkö erossa. Erosta huolimatta voi olla tuttuina. Ei väkisin voi olla.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
29.10.2012 21:04
Äijä jeesannu sua masiksen ja ollut tukena ku oli vaikeaa. Sit kiitokseks sä jätät sen ja tuhoot sen elämän (mikäli hän sinua rakastaa kovasti). Aika brutaalii touhuu. 35-vuotias on näköjään uusi kaksikymppinen. Missä velvollisuus?
Mut kantsii puhuu sun äijälle. Voipi olla jopa et sitäki jurppii teidän meininki ja haluu eroo susta. Ei sitä tiiä.
Tsemii enivei!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
4.11.2012 20:30
Anonyymi yläpuolella joka puhuu kerran elämässä koettavasta todellisesta rakkaudesta, puhuu läpiä päähänsä. Moinen ajattelutapa on aivan pohjattoman typerä, ja lisäksi tahtoo olla itseään toteuttava profetia. Sopii teini-ikäisille ja Shakespearen hahmoille.
Avioeroa ei koskaan pitäisi lähteä ottamaan heppoisin perustein. Tottakai silloin kun itsellä on etsivä ja kokeileva kausi menossa, kaikki uusi kiinnostaa, ja tuntuu siltä että ihan hyvin pärjäisi, ja olisi onnellisempikin, ilman mitään sitoumuksia. Toisaalta välillä asiat menevät aika pahasti pipariksi, kuten kysyjä ilmeisesti on huomannutkin, ja jos silloin on hankkiutunut eroon kaikista "tylsistä" sitoumuksista ja velvollisuuksista niin sitä saa kyllä katua. Pelkkä se että mies ei hakkaa tai petä ja käy töissä ei voi riittää suhteen pohjaksi, mutta koko yhteinen aikuisuus voisi jo riittääkin...
Nykyaikana mielestäni rakastumista korostetaan liikaa -halusin elämääni muutoksen, hankin siis toisen miehen. Kuitenkin sitä voi lähteä kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille, tai perustaa bändin, tai mennä uudelleen ylipistolle ja hankkia toisen uran -kaikki suurempia elämänmuutoksia joita varten ei tarvitse hajottaa perhettä. Jos sitä todella kokee haluavansa itsenäistyä ja hakea itseään, niin eikö näillä eväilla pääse pidemmälle kuin uudella erilaisella suhteella? Tietysti suhteeseen liittyy alkuhuuma joka tekee siitä houkuttelevamman, ja on vährmmän työlästä antaa miehen vain tulla elämään ja muuttaa se -mutta joskus on parasta tehdä asiat vaikeamman mukaan.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
5.11.2012 15:41
Niin helppoa kuin se onkin tuomita se joka tekee sen "helpon" tien ratkaisun ja lähtee etsimään "onnea", on se jokaisen oikeus.
Parisuhteeseen vaaditaan aina kaksi.
Eihän se silti tarkoita sitä etteikö lähtijä voisi olla lapsellinen ja itsekäs ja tehdä tekoaan juuri näistä syistä, mutta se oikeus on hänellä kuitenkin on.
"Muutenkaan en ymmärrä miksi eroissa pitäisi sen suuremmin riidellä, jos molemmat osapuolet pysyvät omaisuuden jaossa ja lapsiasioissa tasapuolisina. Tietysti tilanteet, joissa toinen puoliso jättää toisen uuden "kumppanin" vuoksi kuulostavat kohtuullisen hyviltä ainakin avioerojuristien, lastenhuollon virkamiesten ja käräjätuomareiden kannalta. Töitä riittää..."
Parisuhde vaatii kaks, riitelyyn riittää yksi.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
8.11.2012 15:51
Nykynaisten ongelma. Halutaan kiltti mies elättäjäksi ja lapsien isäksi ja jännä pahis panokaverksi.
Ongelman ovat luoneet feministit viime vuosikymmenillä, kun äidit ovat kasvattaneet pojista kiltinlaisia nössöjä, jotka kävelevät naisten tossun alle. Nainen haluaa maskuliinisen miehen joka osaa näyttää kaapin paikan vaikka feministit sanoisivat mitä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin