KYSYMYS: 6 vuotta kestänyt parisuhteeni päättyi 3kk sitten tyttöystäväni jättäessä minut. Aloimme seurustelemaan jo 16 ja 17 vuotiaina. Hän oli myös paras ystäväni ja uskoin että tulemme olemaan aina yhdessä. Hänen mielestään olimmekin muuttuneet vain ystäviksi ja tämän takia oikestaan halusi erota. Hän haluaisi olla edelleen kavereita ja laitteleekin viestiä silloin tällöin ja olemme nähneetkin aika usein. En vai tiedä pystynkö olla vain kavereita sillä rakastan häntä edelleen ja hänen näkeminenkin saa niin ristiriitaiset tunteet minussa. Haluaisin nähdä ja olla hänen kanssaan mutta tiedän että hän ei halua enää palata yhteen ja en tiedä onko siis mitään järkeä enää satuttaa itseäni olemalla hänen kanssaan vain kavereina. Hänellä on ilmeisesti joku uusi äijäkin kuvioissa. Lopetanko kaiken yhteydenpidon häneen? Minulla ei ole paljoa ystäviäkään ja siksi olen välillä häntä nähnytkin etten joutuisi olla yksin.
Jaakko23
VASTAUS: Hyvä, että kirjoitit meille Suhdeklinikkaan. Kysymyksesi on nimittäin sellainen, jota moni muukin eronnut miettii.
On aika tavallista, että se, joka on tehnyt eropäätöksen ja menee jo omassa elämässään eteenpäin, haluaa silti pysyä ystävinä eron jälkeen. Hänelle se on helppoa. Hän on yleensä käsitellyt eroon liittyvät tunteet jo siinä vaiheessa, kun on alkanut miettiä eroa. Hänen tunteensa ovat muuttuneet ja kohdistuvat jo mahdollisesti johonkin uuteen ihmiseen. Siitä huolimatta hän voi ajatella, että eksä on ihan hyvä tyyppi ja hänet olisi mukava pitää edelleen elämässään kaverina, jatkaa hyviä keskusteluja, mukavaa yhdessä hengailua tms. Joskus mukana on myös syyllisyyttä. Lähtijä voi ajatella hyvittävänsä tekonsa olemalla ystävällinen ja pysyttelemällä kaverina, varsinkin jos hänellä on huoli, että toinen jää ihan yksin. Sääli ei kuitenkaan mielestäni ole oikea lähtökohta millekään ihmissuhteelle.
Jätetyn (anteeksi nämä termit) on usein hankalampi muuttaa rooliaan seurustelukumppanista ja rakastetusta kaveriksi. Mukana on paljon tunteita, niin rakkautta ja kaipausta kuin yleensä myös vihaa ja pettymystä. Jos itsellä on rakkauden tunteita, voi ajatus kaveruudesta tuntua jopa loukkaavalta. Ikään kuin itse tarjoaisi koko kakkua ja toinen nappaa siitä vain palasen kuorrutusta.
Ajattelen, että sinun tärkein tehtäväsi tässä vaiheessa on työstää eroon liittyvät tunteet, suru, viha ym ja suunnata elämässäsi eteenpäin. Tämä on tosi hyvä kohta sinulle hakeutua uusien ihmisten pariin ja luoda uusia kaverisuhteita, vaikka se ei olisikaan ihan helppoa. Pahinta, mitä voit itsellesi tehdä, olisi jäädä nyt roikkumaan ex-tyttöystävääsi ja hänen kaveruuteensa. Älä tee itsellesi sitä.
Olet viettänyt koko nuoruutesi tyttöystäväsi kanssa. Nyt sinulla on loistava tilaisuus tutkailla, kuka oikeastaan olet ihan itsenäsi. Mitä sinä itse haluat elämältäsi? Nyt olet vapaa miettimään sitä täysin itsekkäästi ja omilla ehdoillasi.
Jos haluat tukea eroprosessiisi, hanki vaikka Kimmo Takasen kirja Tunne sydämesi. Olisi myös hyvä, jos voisit jutella jonkun kanssa. Jos lähipiiristäsi ei sellaista ihmistä löydy, etsiydy ammattiauttajan juttusille. Jos opiskelet, koulusi kautta voit hakeutua psykologin tai vaikka oppilaitospapin juttusille. Muussa tapauksessa voit kysyä muutamaa käyntikertaa vaikka lähimmästä Perheasian neuvottelukeskuksesta.
Toivon sinulle kestävyyttä eroprosessin syövereihin, uteliaisuutta uutta elämäntilannettasi kohtaan ja rohkeutta uuden kaveripiirin hankintaan.
KYSYMYS: Olen nainen iältäni47v, mieheni on 36 vuotias. Olemme olleet yhdessä nyt 4 vuotta. Kesti kolme vuotta ilman riitoja lukuunottamatta minun mustasukkaisuuttani, miehelläni on paljon naispuoleisia ystäviä joihin hän on yhteydessä netin välityksellä. Lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta riitti. Suhdettamme on rasittanut minun luottamus mieheeni, luottamus koki kolauksen suhteemme alussa, tein väärin kun luin mieheni keskustelun naispuoleisen ystävän kanssa, viestin sisältö oli hyvinkin seksistinen. Olin aivan rikki. Mies perusteli sen olevan huumoria.
Tämän vuoden maaliskuulla suhteemme rakoili, taas kävin lukemassa yhden keskustelun, sen sisältö tuntui pahalle ja parisuhdettamme loukkaavalle. Mieheni käytös muuttui huhtikuussa, hänestä tuli hyvin etäinen, kaikki yhteinen tekeminen loppui, lämpö, läheisyys ja seksi loppui. Yritin puhua, kysyä missä mennään, kaikki oli kujlemma hyvin. Kävimme kesälomalla ulkomailla, kaipasin läheisyyttä, siitä tuli riitaa, puolet matkasta meni pilalle. Kotona sain taas tilaisuuden tutkia mieheni puhelimen, järkytyin. Tajusin että hänellä oli ollut seksisuhde naiseen jonka minäkin tiedän. Suhde oli alkanut huhtikuussa. Tapailuja oli useampia, viimeisin yhteisen matkamme jälkeen elokuussa, he olivat viettäneet yön mieheni kaverin mökillä. Olen ihan rikki, mies ei osaa sanoa syytä teolleen, ei oikein suostu puhumaan mitään. Alussa kielsi kaiken. Miten tästä voin selvitä, kumpikaan ei halua erota. Puhuminen ei luonnistu. Minä haluan puhua, mies sanoo että asia on jo käsitelty hänen osaltA. En saa miehestäni mitään irti. En pysty luottamaan. Mies on tapaillut tätä naista töidensä lomassa, mies betoni alalla. Pelkään että he lankeavat taas toisiinsa ellei suhteemme piristy. Nainen asuu keskustassa, miehelläni alkaa 2 kk työt keskustassa. Pelkään, haluan jatkuvasti tietää missä mieheni kulkee, jos hän on kotona päivän, minä työssä, olen rauhallinen mutta kun mies lähtee töihin, olen levoton. Tarvitsen neuvoja.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kerrot neljän vuoden suhteessasi kokeneesi lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta, mutta myös luottamuspulaa ja mustasukkaisuuden tunteita. Miehelläsi on naispuolisia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä netin välityksellä. Jo suhteen alussa järkytyit luettuasi miehesi keskusteluja naispuolisen ystävän kanssa. Huhtikuussa miehesi kirjoittelu toisen, sinulle tutun, naisen kanssa eteni seksisuhteeseen. Miehesi on lopettanut suhteen, mutta sinä pelkäät sen jatkuvan. Ette kumpikaan halua erota. Miehesi on haluton käsittelemään tapahtunutta. Pyydät neuvoja tilanteeseen.
Vaikka nykyajan some- ja nettimaailma tarjoavat oivia tilaisuuksia suhteen ulkopuoliseen virikkeiden hakuun sitä haluaville, pariskunnat harvoin sopivat pelisääntöjä muiden ihmisten kanssa viestittelyyn ja chattailuun. Usein asia tulee yllätyksenä toiselle osapuolelle ja sitten on pähkäiltävä mitä se tarkoittaa parisuhteen kannalta. Toki joissain suhteissa on sopivaa kirjoitella yksityisviestejä ja chattailla muiden kanssa kokematta sitä omaa suhdetta uhkaavana. Usein kuitenkin pitkäaikainen ulkopuoliselle ihmiselle uskoutuminen ja/tai flirttailu kirjoittelemalla koetaan hyvin loukkaavaksi, joskus jopa pahemmaksi uskottomuudeksi kuin yhden yön seksiseikkailu.
Suhteenne alussa miehesi kuittasi sinun mielestäsi seksistisen kirjoittelun huumoriksi. Jäätyään kiinni seksisuhteesta, hän ei ensin myöntänyt pettäneensä. Myönnettyään tapahtuneen hän ei ole halukas asiaa käsittelemään. Koet ettet saa miehestäsi mitään irti. Se on varmasti turhauttavaa ja raskasta. Sinun näkökulmastasi asian käsittely on kesken ja olet jäänyt asian kanssa yksin. Ei ole mukavaa epäillä, kontrolloida ja pelätä mitä jatkossa tulee tapahtumaan. Sinun luottamuksesi uudelleen rakentumisen kannalta olisi tärkeää, että miehesi ottaisi vastuun teostaan, kykenisi osoittamaan myötätuntoa sinua kohtaan ja ehkä jollain lailla hyvittelemään tapahtunutta. Luottamuksen voi saada takaisin perinpohjaisten keskustelujen ja uusien, hyvien luottamusta herättävien kokemusten avulla. Jotta voisitte jatkaa parisuhteessa tyytyväisinä, asiasta on vaan keskusteltava. Parempaa keinoa ei ole keksitty. Asian sivuuttaminen ei toimi. Luottamuksen takaisin saaminen vie aikaa. Ihmiset toki ovat yksilöllisiä sen suhteen miten selviytyvät kohtaamistaan vaikeuksista, mutta yleensä uskottomuus jää työstämättömänä vaivaamaan hyvin pitkään. Petetyksi tulemisen kokemuksella on yleensä vaikutuksensa myös mahdollisiin tuleviin ihmissuhteisiin.
Kerrot, että kumpikaan ei halua erota. Mietin mikä pitää teitä yhdessä? Mitkä ovat ne suhteenne hyvät puolet, jotka saavat sinut jatkamaan suhdetta tämän kolauksen jälkeen? Kirjoituksesta ei käy ilmi onko teillä lapsia tai yhteistä omaisuutta, jotka yleensä saavat ihmiset yrittämään yhdessä uskottomuuden jälkeen. Jos keskustelisimme kasvokkain, kysyisin sinulta mitä kaikkia tunteita miehesi uskottomuus sinussa herättää. Kerrot, että olet ollut ”rikki.” Kirjoitat myös pelosta. Kerrot pelkääväsi, että miehesi lankeaa tähän naiseen uudestaan jos suhteenne ei piristy. Lauseesta minulle tulee sellainen olo, että koet jotenkin syyllisyyttä tapahtuneesta. Mietin oletko pystynyt tuntemaan vihaa tai kiukkua tapahtuneen johdosta? Kerrot, että hän ei osaa sanoa syytä käytökseensä. Keskusteluissanne ei ilmeisesti selvinnyt miksi miehesi kokee tarvetta kirjoitella seksuaalissävytteisesti muiden naisten kanssa. Ja miksi hän oli uskoton juuri tämän naisen kanssa. Se, että sinäkin tiedät naisen, tuntuu sinusta varmasti erityisen pahalta. Joskus uskoton osapuoli perustelee tekoaan parisuhteen toimimattomuudella tai suoraan toisen tekemisillä tai tekemättä jättämisillä. Uskoton osapuoli on kuitenkin yksin vastuussa tekemästään toista loukkaavasti teosta.
Kirjoitat suhteenne piristymisen toiveesta. Oletteko yhdessä miettineet suhteenne piristämiskeinoja? Olisiko hän valmis puhumaan niistä ensin ja sitä kautta voisitte päästä pohtimaan suhteenne tilaa ennen uskottomuutta ja puhumaan tapahtuneesta? Voisiko miehesi suostua pariterapiaan, rauhalliseen keskusteluun ammattilaisen avulla? Jos hän ei suostu keskustelemaan asiasta kotona tai pariterapiassa, suosittelen sinulle käyntejä yksin jollain ammattiauttajalla. Myös ystäviin on hyvä tukeutua tässä tilanteessa.
Voimia ja tilanteen helpottumista toivoen Perheneuvoja Nina
KYSYMYS: Olen 21-vuotias naisen alku. Olen seurustellut avomieheni kanssa jo kuusi vuotta ja yhdessä olemme asuneet noin kaksi vuotta.
Suhteemme on sujunut hyvin, tietysti tavallisia riitoja tulee silloin tällöin, mutta saamme ne aina soviteltua.
Kesän lopussa meidän suhteessamme tapahtui suuri muutos, kun jouduin muuttamaan toiselle puolelle suomea opiskelemaan. Aluksi avomiehen piti jäädä kotipaikkakunnalleen tekemään töitä ja muuttamaan n. vuoden päästä perässä, mutta päätti itse muuttaa jo heti opintojeni alussa.
Tällä hetkellä suhteemme on kriisissä. Suuri on muutos ei ole tehnyt hyvää parisuhteellemme. Mieheni riitojen aikana syyttää minua hänen tilanteestaan, kun on joutunut muuttaa toiselle paikkakunnalle. Myös minulla on ollut vaikeaa välillä sietää miestäni, kun hän ei liiku kotoa oikeastaan mihinkään, pelaa vain päivät pitkät. Tilanne kärjistyi siihen, kun mies ilmoitti ettei tiedä haluaako tulevaisuudessa lapsia. Minulle asia on ollut aina täysin selvää, että haluan lapsia jossain elämänvaiheessa. Olemme puhuneet jo noin viikon ajan erosta ja siitä onko tulevaisuudellamme toivoa. Mies haluaisi haluta lapsia, mutta sanoi ettei tiedä voiko luvata haluavansa niitä joku päivä. Kerroin, etten pysty jatkaa suhdetta mikäli hän päättää ettei lapsia halua. Mieheni sanoi ettei haluaisi erota, en halua minäkään, mutta en tiedä pystynkö jatkamaan suhdettamme, sillä lapset ovat aina olleet minulle se ensimmäinen haave ja toive.
Nyt mietin miten tästä tilanteesta edetään.. Mies lupasi pohtia tulevaisuuden suunnitelmiaan ja kertomaan niistä minulle avoimesti. Tuntuu kuin matto olisi revitty jalkojen alta. Olemme aina suunnitelleet tulevaisuuttamme ja leikitelleet asian kanssa. Nyt tulevaisuus ei välttämättä ole enää itsestäänselvyys.
Epätoivoinen
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kerrot suhteenne muuttuneen sen jälkeen, kun muutitte sinun opiskelusi vuoksi kotipaikkakunnalta eri puolelle Suomea. Miehesi ei ole sopeutunut uuteen tilanteeseen. Kerrot ettei hän poistu kotoa ja lähinnä pelaa koko päivän. Miehesi syyttää sinua tilanteestaan, vaikka itse halusi muuttaa heti perässä. Hän on nyt sanonut, ettei hän tiedä haluaako lapsia tulevaisuudessa. Tämä on tullut sinulle järkytyksenä, koska olette aina suunnitelleet tulevaisuuttanne yhdessä ja haluat ehdottomasti lapsia. Koet olevasi epätoivoinen ja mietit eroa.
Olet 21-vuotias, mutta olet seurustellut avomiehesi kanssa jo pitkään. Ilmeisesti miehesi on suunnilleen samanikäinen. Jäin miettimään missä vaiheessa olette joskus suunnitelleet hankkivanne lapset. Jos asia ei juuri tällä hetkellä ole ajankohtainen, miksihän miehesi miettii lapsi-asiaa juuri nyt? Liittyyköhän pohdinta jotenkin parisuhteeseenne yleisimmin? Onko hän alkanut jollain tavalla epäillä parisuhteenne toimivuutta ja kestävyyttä uudessa ja epämukavassa tilanteessa? Kun kaikki ympärillä on muuttunut (hän ei ole töissä, uusi paikkakunta, ei ystäviä eikä sukulaisia lähellä), suhteenne on hänelle ainoa tuttu asia. Väkisinkin parisuhteen merkitys korostuu ja nousee hänelle keskeiseksi uudessa tilanteessa. Suhteenne ehkä alkaa näyttäytyä uudessa valossa teille molemmille.
Mietit, voitko jatkaa suhdetta lapsiasian epäselvyyden vuoksi. Lasten hankkiminen yhdessä on luonnollisesti suuri sitoumus. Asiasta on hyvä olla varmuus teillä kummallakin. On hyvä, että miehesi on uskaltanut kertoa epäilyksistään, vaikka se onkin järkyttänyt sinua. Jos lopetat suhteen miehesi epävarmuuden vuoksi nyt, kadutko päätöstä joskus? Mitä jos tämä on vain väliaikainen, huono hetki suhteessanne, joka helpottuu miehesi oman elämäntilanteen kohentuessa? Onkohan tämä teille ensimmäinen kriisi parisuhteessanne? Pitkissä parisuhteissa on välillä vaikeampia vaiheita. Se, kuinka niistä selvitään, testaa parisuhteenne toimivuutta. Elämäntilanteenne on teille nyt poikkeuksellinen. Voisiko lapsi-asian jättää hautumaan ja yrittää saada elämänne mielekkääksi teille kummallekin uudella paikkakunnalla? Jos miehesi löytäisi töitä, harrastuksia, teille muodostuisi ystäväpiiriä sieltä, olisiko hän samanlaisissa mietteissä? Mietin myös miten parisuhteenne mahtaisi voida, jos olisitte ns. kaukosuhteessa. Joskus pariskunnat sopivat eron sijaan tauosta. On hyvä keskustella kaikista vaihtoehdoista.
KYSYMYS: Olen 33 vuotias nainen ja minussa piilee jokin vika mitä en saa millään korjattua, en saa itseäni muuttumaan ja usein tunnen olevani oravanpyörässä. Olen ollut uskoton jokaista poikaystävääni kohtaan joita on ollut nyt 3 kappaletta. Ensimmäsessä parisuhteessa olin hyvin nuori 16 vuotias elimme yhdessä 10 vuotta siihen 10 vuoteen mahtui paljon yhden illan juttuja niin paljon että en ole pysynyt laskuissa mukana. Minun ja silloisen poikaystävän suhde oli myös itsessään hyvä seksin ja rakkauden ja hellyyden suhteen. Ensimmäisen kerran kun häntä petin painoi se mieltäni erittäin paljon mutta ajan myötä en tuntenut minkäänlaista katumusta tai pahaa mieltä. Jätin ensimmäisen poikaystäni julmasti ja kylmästi hyppäämällä seuraavan poikaystäväni matkaan, tähän mieheen ihastuin valtavasti ja tunsin itseni todella onnelliseksi hän sai minut hekumman partaalle joka kerta ja läheisyyttä oli erittäin paljon. Mutta myös häntä petin useasti aina humalassa. Tämä mies joutui muuttamaan ulkomaille ja hyppäsin siitä suhteesta taas suoraan uuteen. Viimeinen poikaystäväni olikin yksi niistä jonka kanssa petin edellistä. Tunteeni häntä kohtaan olivat vahvat ja rakastavat yhdessä olimme n 5 vuotta siinäkin suhteessa petosta tapahtui hyvin paljon. Kaikille poikaystävilleni olin kuitenkin rehellinen ja kerroin tapahtuneista useinmiten.
Nyt 33 vuotiaana olen ensimmäistä kertaa elämässäni sinkku, enkä voisi enempää vihaa tätä tilannetta yksin oltaessa mieleeni tulvii kaikki pahat asiat hermostun ja mietin mitä tehdä, olen kuin hukassa oleva lapsi, yleensä ratkean juomaan tai textailemaan kaikille tuntemilleni ihmisille. Ainoa asia mikä helpottaa yksinäisyyden tunteeseeni on olla töissä, kavereiden tai miesten kanssa. Olen myös edelleen yhteydessä exiini. Olen itse hyvin rakastava nainen tykkään koskettaa ja hymyillä olla onnellinen. välillä tuntuu että olen antanut itseni petikumppaneilleni vain ja ainoastaan sen takia että he eivät tunne itseään huonoksi tai pelatuksi tuleelta, yleensä olen myös se tyydyttäjä en itse saa seksistä näitten tuntemattomien kanssa paljon mitää jos minulla tunteita tulee peliin niin tarraudun näihin miehiin ja yleensä siitä alkaakin jo uusi suhde. Tarvitsen apua en tiedä miten rauhoittaa tätä mieskeskeistä pyöremyrskyä päässäni!
Suhdeaddicti
VASTAUS: Sinun olisi varmaan viisasta ryhtyä pohtimaan sitä, mitä tarvetta koitat tyydyttää yhden illan suhteilla. Usein pettämisen takana ei välttämättä ole se, että olisi itse kuolettavasti ihastunut johonkin. Pikemminkin voi olla, että se tuntuu vaan niin hyvältä, kun joku on ihastunut minuun. Eräs mahdollisuus on, että ihminen on lapsuudessaan jäänyt vaille sitä huomiota, mitä me vanhemmilta tarvitsemme, ja yrittää korvata sitä etsimällä huomiota muilta. Mahdollisuuksia on kuitenkin monia, ja sinun voi olla vaikea selvitä pohdinnoistasi yksin. Sanoitkin, että tarvitset apua mieskeskeisen pyörremyrskyn rauhoittamiseen. Suosittelisinkin, että hankkisit itsellesi ammattiapua. Psykoterapia voi vaikuttaa kalliilta ja isolta satsaukselta, mutta se voi olla sen arvoista, jos lopputuloksena on tyytyväisempi loppuelämä. Mikäli sinulla ei ole mahdollisuutta hakeutua intensiiviseen yksilöpsykoterapiaan, voit koittaa saada apua paikkakuntasi perheasiain neuvottelukeskuksesta.
KYSYMYS: Perheemme on uusioperhe joka koostuu minun omista kahdesta lapsesta 14 vuotiaasta tytöstä jolla on adhf, 17 vuotiaasta pojasta, avomiehestä ja hänen 15 vuotiaasta pojasta, sekä 2 koiraa.
Noin reilu vuosi sitten avomieheni pojalla alkoi mennä huonosti.Ensin hänellä todettiin chronin tauti, tämän jälkeen hän lintsasi koulusta, sekaantui päihteisiin ja vaikutti ahdistuneelta.Hän pääsi lastensuojelun piiriin, koska emme saanet kotona häntä kouluun.
Hän on ollut siitä lähtien erilaisten tukitoimien piirissä ja hänelle diagnosoitiin myös add.
Olen aivan loppu. Tunnen itseni huonoksi äitipuoleksi ja minun on erittäin vaikea hyväksyä poikapuolen haasteet ja käytös.Tuntuu että olen tutustunut oman lapseni kohdalla hänen sairautensa alusta, 4 vuotiaasta asti eri tukitoimiin, vienyt häntä terapiaan, kokeillut erilaisia lääkehoitoja ja samalla ollut kohtuuttoman vähän esikoispoikani tukena. Olen hoitanut tämän kaiken yksin.
Miten voin piilottaa ikävät tunteeni mieheltäni ja poikapuolelta, koska en haluaisi missään tapauksessa kuormittaa heitä enempää, mutta olen oman jaksamiseni äärirajoilla?
VASTAUS: Kysyt, kuinka voit piilottaa ikävät tunteesi mieheltäsi ja poikapuoleltasi. Ajattelisin, että hyvä tapa toimia löytyy kuitenkin toisaalta. Uskon, että sinun olisi päinvastoin hyvä kertoa miehellesi uupumuksestasi ja siihen liittyvistä tunteista. Olet varmaan joutunut elämässäsi kantamaan vähän liikaa. Ei se tee kenestäkään huonoa ihmistä tai äitipuolta, jos voimat loppuvat. Avoin keskustelu on paras tapa koittaa löytää selviämiskeinoja tilanteesta. Voitteko kenties jakaa kuormaa vähän toisella tavalla? Keksittekö yhdessä uusia toimintatapoja? Jo se voi lievittää tilannetta, jos voitte keskustella avoimesti ja ymmärtäväisesti, niin että voitte kokea olevanne samalla puolella ja toistenne tukena.
On hienoa, että et halua kuormittaa miestäsi ja poikapuoltasi enempää, mutta joskus yhdessä kannettu kuorma voi olla molemmista kevyempi.
KYSYMYS: Mietin parisuhteemme tilaa. Mitä pitäisi tehdä. Olemme aviopari, kolmekymppisiä. Meillä on kolme lasta, joista nuorin on vasta alle kuukaude vanha. Meillä on ongelmia, paljon riitoja. Riitojen aikaan minä lannistun, tunnen koko ajan oloni hylätyksi ja oloni on raskas. Minä pelkään näitä riitoja,koska mieheni hylkää minut henkisesti eikä välitä yrittää olla minulle ystävällinen lasten tähden. Kyllä minäkin osaan sanoa pahasti ja olen melkoinen nalkuttaja, mutta en "hylkää" miestäni. Nytkin tuntuu kun olen tällaisess herkässä mielentilassa että saan jatkuvasti itkeä ja olla surullinen. Tämä isyysloma on hänen kesälomansa, tänäkin aamuna hän suuttui minulle kun en antanut hänen nukkua pitkään. Sanon että eikö hän ollut juuri saanut nukkua keskeytyksettä 9h. Oli kuulemma herännyt ainakin neljästi. No,minä olin imettänyt vauvan ainaki sen neljö kertaa ja se ei ole pelkkää hereillä käymistä.
Lisäksi olen miettinyt että onko kohtuullista että saan kärsiä menemisistäni. Kävin monta kk sitten ulkomailla ja nyt syksyllä yhden viikonlopun reissun. Vieläkin hän selittelee omia menojaan ym. että ethän sinäkään tullut ulkomailta illalla kotiin lapsia laittamaan nukkumaan. Kun olin lähdössä reissuihin, sanoin että en lähde jos se tarkoittaa että saan kärsiä menemisistäni. Hän lupasi olla kiristämättä mutta niin on kuitenkin tehnyt. Olen anellut että menisimme parisuhdeterapiaan. Hän vastaa ettei mihinkään kallonkutistajalle lähde, toinen meistä on se jolla on ollut lääkkeet (minulla on joskus ollut masennuslääkkeet). tiedän että ainakin häntä hiertää se että meillä on liian vähän fyysistä läheisyyttä. En voi sille mitään, koska en tunne olevani turvassa hänen kanssaan. Minä pystyn fyysiseen läheisyyteen, halailuun ym, silloin kun meillä menee henkisellä tasolla hyvin. Miltä tämä vaikuttaa? Olen aika uupunut.
Tärkeintä minulle kuitenkin on etteivät lapset kärsisi. Sanottakoon vielä että emme käy kahdestaan juuri koskaan missään. Vaatii aina niin paljon pehmittelyä. Ja,esimerkeiksi edellistä hääpäivää emme juhlistaneet mitenkään. Muutenkin on mieleen jäänyt monesta juhlapäivästä että mies oli silloin pahalla tuulella.
Ahdistunut, 29 v.
VASTAUS: Teille voisi olla hyödyllistä yrittää keskustella noista asioista silloin, kun teillä ei ole riita päällä. Useimmiten riidat menevät metsään siitä syystä, että osapuolet eivät koe tulevansa kuulluksi. Miehesi saattaa kokea pahasti sanomisen ja nalkuttamisen niin vastenmielisenä, että hänellä ei ole muuta keinoa kuin vetäytyminen. Hän voi kokea, että ei saa omaa asiaansa sanotuksi, mikäli sinä puhut niin paljon. Sinä puolestasi koet vetäytymisen hylkäämisenä, ja niin teitä on kaksi, jotka eivät koe tulevansa kuulluksi. Kuulluksi tulemisen tarve on ihmisellä niin perustava, että on vaikea kuvitella hyvää parisuhdetta ilman sitä.
Voisitte yhdessä koittaa miettiä sitä, miten voisitte selvitellä asioita niin, että kumpikin kokee tulevansa kuulluksi. Monilla toimii ns. minä-viestin käyttäminen. Siinä koitetaan välttää syyllistävää sinä-viestiä. (Sinä olet laiskimus, vastuuton, itsekäs, idiootti ym.) Sen sijaan puhutaan omista tunteista ja kokemuksista. (Minusta tuntuu pahalta…, koen epäreiluksi kun…, jne.) Toisen osapuolen pitäisi koittaa malttaa kuunnella toisen kokemusta, eikä heti alkaa kertoa omaa näkemystään, tai esittää vastaväitteitä.
Teidän olisi syytä käydä rakentava keskustelu siitä, mikä on reilua. Tämä liittyy sekä aamuheräämisiin, että omiin menoihin. Niidenhän pitäisi jakautua kohtalaisen tasapuolisesti. Joskus väsyneenä ja verensokerin ollessa alhaalla tulee ärähdyksiä, joita ei pidä tulkita henkilön lopulliseksi kannanotoksi johonkin asiaan.
Voit koittaa selittää miehellesi, että parisuhdeterapiassa ei ole kysymys kummankaan osapuolen mielenterveydellisen häiriön hoidosta. Kyse on enemmän siitä, että jos kotona rakentava keskustelu ei onnistu, on käytettävissänne koulutettu ammattilainen, joka varmistaa sen onnistumisen. Jos miehesi ei suostu lähtemään parisuhdeterapiaan, on ainoa toivonne, että onnistutte keskustelemaan rakentavasti kotona. Siihen hänen on vähintäänkin suostuttava. (Ja tietysti sinunkin.)
Rakentavassa keskustelussa olisi hyvä antaa tilaa hänenkin kokemuksilleen. Mihin hän on pettynyt? Miksi hän on juhlapäivinä pahalla tuulella? Onko kenties kysymys siitä, että hän on jo etukäteen turhautunut, kun pelkää pettymystä läheisyyden ja kenties seksin suhteen? Seksuaalisesti tyydyttämätön ihminen on usein ärtynyt, ja siitä seuraa usein sellainen paha itseään ruokkiva kierre, ettei ärtyneen ihmisen kanssa tunnu helpolta ryhtyä intiimiin läheisyyteen.
Lasten kannalta on tärkeintä, että vanhemmilla on hyvä ja läheinen suhde toistensa kanssa. Ei ole niinkään huolestuttavaa, jos ette käy koskaan missään, mutta se on huolestuttavaa, jos ette tee koskaan mitään kahdestaan. Sekin pitäisi koittaa yhdessä rakentaa. Miettiä, mitä sinä haluaisit tehdä hänen kanssaan, ja mitä hän haluaa tehdä sinun kanssaan, ja siitä löytää yhteinen alue.
KYSYMYS: Olemme seurustelleet ja asuneet yhdessä noin viitisen vuotta, ja meillä on kolme vuotias lapsi. Tämä kaikki silloin tapahtui kovin äkkiä, lapsi ja yhteen muutto, ettei sitä edes silloin kerennyt onnen tiellä kauhistella. Nyt kuitenkin kun perheessä itse odotan pelaavamme yhteen, huomaan miehen olevan enemmän "yksilöpelaaja". Vauva aikana mies ei paljoa osallistunut yhteiseen arkeen, vaan omat menot olivat tärkeitä. Nykyään mies kokee lapsen ja hänen välisen suhteensa kehittyneen ja ovat ihan eritavalla vuorovaikutuksessa keskenään. Mies on siis hyvä isä kuitenkin.
"Ongelmana" meillä on, ettei mies paljoa viihdy kotona. Hänellä on paljon harrastuksia, jotka tottakai kuuluukin olla. Mutta näiden harrastusten välissä on vaikka minkälaista kaljottelua, parilla käymistä kapakassa. Hän ei useinkaan pysähdy ja vain ole meidän kanssa. Vaikka itsellänikin on harrastuksia, on ykkösenä minulle perhe. Tuntuu välillä, että miehelle tärkeintä on kaikki muu kuin me. Kaipaan, että toinen on vieressä tässä arjessa, yhteisiä iltoja perheenä, joita meillä ei ole ollut kuukauden sisällä kuin vain pari.
Olen tästä puhunut moneen otteeseen, mies lupaa aina osoittaa kiinnostuksensa, mutta sitten se taas unohtuu. Itselläni oli rikkonainen lapsuus, ja tunnen olevani hyvin pettynyt itseeni, jos en onnistu antamaan omalle lapselleni ehjää hyvää perhettä. Huomaan tämän kaiken vaikuttavan omaan hyvinvointiini, koska kotityötkin tuppaavat jäädä minulle muunmuassa. Lisäksi iso riidan aihe on raha, koska itse olen opiskelija, ymmärrän miestä ärsyttävän etten pysty rahoittamaan elämistämme. Mies ei taas osaa opiskelijani tulevaisuuden investointina, vaan hän haluaisi kaiken nyt. Mitä enemmän tutustun ensinnäkin itseeni, sitä useammin huomaan tulevani siihen lopputulokseen, että olemme todella erilaisia mieheni kanssa. Meillä on erilaiset arvot, eikä me juuri puhuta, koska mies ei "vaan osaa".
Välillä tuntuu, että miksei tässä voisi näinkin kulkea, mutta pelkään että lapsi aistii jotakin, vaikkei meillä niin kovasti riidelläkään. Tavallaan pystyisin olla yhdessä vain lapsen takia. Mutta toisinaan kaipaan niin kovasti sitä, että joku huomioisi ja näkisi minutkin muunakin kuin äitinä tai kaverina.
Kaikkein eniten haluan toimia lapsen parhaaksi, ja en tiedä mikä se tässä tilanteessa olisi.
VASTAUS: Esititpä vaikean kysymyksen. Siihen ei ole ihan yksiselitteistä vastausta. Kenties ratkaisevaa vastauksen kannalta on se, kuinka huonosti sinä voit. Jos voit hyvin huonosti, on syytä miettiä tarkkaan, pystytkö tarjoamaan lapsellesi sellaista vanhemmuutta, mikä on hänelle parhaaksi. Jos taas voit enimmäkseen ihan kohtalaisen hyvin, voi molempien vanhempien kanssa yhdessä eläminen olla lapsen kannalta paras vaihtoehto. Mainitsit kuitenkin, että miehesi on hyvä isä.
Paras vaihtoehto tietenkin olisi se, että suhteenne kehittyisi niin, että voisit olla siinä tyytyväisempi. Sekään ei ole aivan mahdotonta. Miehille tuntuu nykyaikana aika usein käyvän niin, että nuoruuden kaveriporukoissa hengailuvaihe jatkuu vielä jonkin aikaa sen jälkeen, kun perhe on perustettu. Perheen isän asemaan kasvetaan jotenkin vähän jälkijunassa. Aika monella tapahtuu kuitenkin aivan itsestään kehitystä siihen suuntaan, että perheestä tulee aikaa myöten tärkeämpi.
Hyvin tärkeä kysymys on se, miten motivoitunut miehesi on pitämään perheenne kasassa. Yllättävän usein käy niin, että mies kuluttaa huomattavasti aikaa työn, harrastusten ja kavereiden parissa, mutta kun nainen kyllästyneenä tilanteeseen ilmoittaa olevansa lähdössä, mies onkin sitä mieltä, että nainen on hänelle tärkeintä elämässä, eikä hän missään tapauksessa halua eroa. Tämä saattaa olla tilanne myös sinun miehesi kohdalla, koska hän on kuitenkin koittanut tulla vastaa, kun olet puhunut hänelle. On hämmästyttävää, miten usein nämä miehet sanovat eron uhatessa, että sinun olisi pitänyt puhua asiasta. Vaimo toteaa puhuneensa siitä vuosia, mihin mies vastaa, että ei hän ole ymmärtänyt, että vaimo on niin tosissaan. Mies on luullut, että kysymys on ollut vain joistain lievistä ja ohimenevistä harmituksista. Eli jos onnistut puhumaan asiasta miehellesi siinä sävyssä, että hän todella tajuaa sinun olevan tosissaan, voi olla toivoa edistyksestä. On tietysti pidettävä huolta siitä, että yhteinen aika ei vähän ajan päästä pääse taas unohtumaan. Onnellisinta olisi tietysti, jos löytäisitte sellaista yhteistä tekemistä, joista molemmat pidätte. Kokemukseni mukaan ne ovat yleisimmin sarjojen tai elokuvien katselu yhdessä, kävelyllä käyminen tai erityisesti viikonloppuisin pieni yhteinen herkuttelu.
Miehesi oli todennut, ettei vain osaa keskustella. Tämä ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Ainakin täällä perheneuvojan vastaanotolla käy tuon tuostakin niin, että mies, joka on väittänyt ettei osaa keskustella, osaakin oikein hyvin. Hän saattaa kuvitella sinun kaipaavan jotain vallan erikoista keskustelun tasoa, ja arvelee, ettei osa sitä, koska ei ole sellaiseen tottunut. Näitä pelkoja voit koittaa hälventää, ja toisaalta voit perustella hänelle, että parisuhteessa on pakko opetella jonkin verran puhumaan, koska on asioita, jotka eivät kerta kaikkiaan puhumatta selviä.
Sinun on tehtävä selväksi miehellesi, ettet voi hyvin, ja muutoksen on tapahduttava, ja sen on oltava pysyvä. Jos sekään ei tunnu auttavan, voit uhata häntä pariterapiaan joutumisella. Se usein säikäyttää miehet pahanpäiväsesti, ja kenties saa hänet ymmärtämään että olet tosissasi. Jos sekään ei auta, kerro eroaikeistasi hyvissä ajoin, äläkä vasta sitten kun olet tehnyt lopullisen päätöksen. Se on ennen kaikkea reilua häntä kohtaan, ja toisaalta voi olla se äärimmäinen keino sada mies heräämään.
KYSYMYS: Olen 23-vuotias mies Vantaalta ja olen juuri eronnut vajaa 2-vuotisesta suhteesta syksystä 2014 - syksyyn 2016. Olimme avoliitossa, yhdessä asumista kesti puolitoista vuotta ja meille syntyi tytär.
Tytär oli 9kk kun ero koitti. Olimme olleet yhdessä syksystä 2014 alkaen kevääseen 2015 kun avovaimoni sai tietää olevansa raskaana, olin miettinyt hänen jättämistään koska oloni oli kyllästynyt ja riitelimme kokoajan. Sain tietää yhtäkkiä että hän on raskaana ja järkytyin pahasti koska tiesin että minusta ei ole isäksi näin nuorella iällä(minä 21v ja avovaimo 20v) ja tuntui siltä että elämä jatkuu vasta 18 vuoden päästä.
Halusin kuitenkin yrittää ihan tosissaan nyt kun avovaimoni oli raskaana enkä halunnut paeta vastuuta ja olla pelkuri joka jättää raskaana olevan naisen hädän hetkellä ja lapsi jää ilman isää.
Lapsi syntyi vuoden 2015 lopulla ja en heti ymmärtänyt mitä tapahtui ja asian sisäistäminen vei muutaman kuukauden. Pikkuhiljaa väsymys alkoi iskemään ja arki alkoi tuntua aina vain enemmän todelta. Välillä tuntui että ei jaksaisi millään mutta kiintymys lapseen kasvoi. Olimme riidelleet koko suhteen ajan vähän väliä, mutta lapsen tulon myötä se väheni jonkin verran.
Olin myös erittäin laiska hoitamaan ja olemaan lapseni kanssa. Tulin aina kotiin ja saatoin ehkä vaihtaa vaipan ja vähän pitää sylissä, sitten aloin pelaamaan ja jätin lapsen hoidon avovaimolle. Samanlaista kaavaa ei tietty joka päivä ollut ja yritin enemmän ja silti tuntui ettei minusta ole kunnon isäksi. Olin erittäin väsynyt koska teen suht fyysistä ja raskasta työtä ja aikaiset aamut.
Olen musiikki miehiä henkeen ja vereen, soitan bassoa ja laulan bändissä. Minua alkoi ennen suhteen loppumista ahdistamaan että en ikinä voi enään saada menestyvää bändiä mikä on minulle ollut se suurin haave ikinä, haave joka meni perheen edelle jopa.
Olin kateellinen kavereille jotka pääsevät soittamaan bändiensä kanssa ulkomaille ja mietin mielessäni että minulla ei tule ikinä olemaan siihen varaa kun minulla on perhe-elämä. Olin katkera avovaimolleni että saimme lapsen koska se vaikutti niin voimakkaasti bändi hommiin.
Olin myöskin alkanut epäröidä haluanko naimisiin, mistä avovaimo oli kysynyt että milloin kosin häntä. Yhdessä vaiheessa halusinkin kosia, mutta se tunne jäi. Aloin myös kysymään itseltäni että haluanko lisää lapsia ja katkeran tunteet alkoivat voimistumaan entistä enemmän kun mietin että jos kerran nyt ei ole kahdelle bändille kunnolla aikaa, ilman että siitä saa kuulla kotoa, niin miten sitten kun tulee lisää lapsia.
Sain luvan kuitenkin yrittää päästä soittamaan bassoa toiseen bändiin. Sitten kun aloin suunnittelemaan niin tuntui että tämä ahdistus ei johdukkaan siitä että en saisi soittaa bändeissä, vaan että en rakasta avovaimoani ja haluan muutosta. Aloin ajatella yksin asumista ja kuinka helppoa olisi olla sovussa ja nähdä lasta aina kun mahdollista. En todella ajatellut asiaa loppuun.
Nyt kun ero on koittanut, kadun sitä enemmän kuin mitään että lähdin. Ikävä lapseen on kova ja haluaisin myöskin avovaimoni takaisin. En ikinä ole näin paljon halunnut olla lapseni ja avovaimoni kanssa. Silti tuntuu että jos palaamme yhteen koska rakastan heitä paljon että sama ahdistus ja katkeruus tulee uudestaan. Tällä hetkellä tuntuu että perheen saaminen takaisin on tärkeintä. Tilanne on kuin painajaisesta...
Tarvitsen asiantuntevia neuvoja ja apua tämän kanssa.
VASTAUS: Viestisi on koskettava kuvaus siitä, mitä on yhtäkkiä joutua nuorella iällä kasvamaan aikuisuuteen, vanhemmuuteen ja vastuullisuuteen, kun kaikki on omassa mielessäkin vielä kesken. En yhtään ihmettele moneen suuntaan kulkevia tunteitasi, kapinointiasi ja ristiriitoja mielessäsi. Joku puoli sinusta ymmärrettävästi kaipaa ja haluaisi edelleen kulkea sitä nuoruuden polkua, mikä päättyi täysin yllättäen siihen, että sinusta tuli isä parikymppisenä. Samaan aikaan joku toinen puoli sinusta etsii uutta tietä ja kasvaa vähitellen uuteen elämänvaiheeseen.
Tilanne mihin jouduitte, olisi ollut vaativa kenelle tahansa. Tulla vanhemmaksi yllättäen ilman, että on lasta toivonut, halunnut. Kesken itsensä kanssa. Aloittelemassa yhteistä elämistä uudessa ihmissuhteessa. Ja sinä kerrot hienosti tästä keskeneräisyydestä ja siitä, miten järkytyksen, epävarmuuden, väsymyksen ja ristiriitojen keskellä kiintymyksesi lapseesi kasvoi, kaikesta huolimatta. Tuo kykysi kiintyä, kaipauksesi, halusi kantaa vastuuta ja yrittämisesi, kertovat sinusta paljon hyvää. Kuten myös kykysi tarkastella itseäsi noin rehellisesti, niitä kipeitäkin puolia.
Kun luin viestiäsi mietin, saitteko mistään ulkopuolelta apua ja tukea uuteen tilanteeseen sopeutumisessa? Huomasin olevani jopa vähän harmissani puolestanne jos ette saaneet. Silloin olette ehdottomasti jääneet liian yksin.
Kirjoitat viestissäsi ajatelleesi jossain vaiheessa, ettei sinusta ole kunnon isäksi. Viestisi luettuani sanoisin jopa päinvastoin. Sinulla on kaikki mahdollisuudet kasvaa parhaaksi mahdolliseksi isäksi lapsellesi. Se, että olet nuori tai että olet vielä pohdintojesi kanssa kesken, ei tarkoita, että et pystyisi olemaan hyvä isä. Itseasiassa suhde lapseesi ja sen säilyttäminen on erittäin keskeistä tässä tilanteessasi sekä sinulle että lapsellesi. Lapset antavat meille vanhemmille useita mahdollisuuksia kasvaa ja korjata. Joskus jopa paljon enemmän kuin mitä ansaitsisimme. Puhun yhteyden säilyttämisen tärkeydestä omaan lapseen siksi, että harva asia elämässä on niin kipeä kuin yhteyden menettäminen omaan lapseen. Se, jos mikä tekee elämässä katkeroituneeksi.
Vanhemmuuteen liittyy todellisia, oletettuja ja toivottuja velvollisuuksia. Usein niiden ajatellaan olevan ristiriidassa ns. oman elämän kanssa. Kirjoitat, että ”sait luvan” soittaa toisessa bändissä. Onko kyse oletetusta velvollisuuksista vanhemmuuden suhteen miksi soittamisesta piti alun perin luopua? Vanhemmuus ei tarkoita, että pitäisi luopua unelmistaan, esimerkiksi sinun tapauksessa soittamiseen liittyen. Unelmien on edelleen mahdollista toteutua, mutta todennäköisesti vähän ehkä eri tavalla tai aikataululla, mitä alun perin suunnittelit. Se on juuri sitä uuden tien löytymistä ja kasvamista uuteen.
Mietin myös kirjoittamaasi naimisiin menemisestä tai uusien lasten hankkimisesta. Kenen unelmia ne ovat? Parisuhteessa näet on yhteensovitettava molempien unelmia ja osattava riittävästi pitää kiinni itselle tärkeistä unelmista. Joskus puolisoiden unelmat ovat niin keskenään ristiriidassa, että joudutaan miettimään onko yhteinen elämä mahdollista.
Kerrot katuvasi sekä kaipaavasi lastasi ja avovaimoasi, yhteistä perhettänne. Sekin kertoo kasvamisestasi. Entinen polku entisessä muodossaan ei enää ole mahdollinen edes omassa mielessäsi. Koska lapsenne on vielä kovin pieni ja kaikki on niin kovin alussa ja kesken, ja koska välillänne on vielä tunteita, niin ehdotan, että yritätte vielä. Mutta älkää yrittäkö vain kahdestaan vaan hakekaa rohkeasti apua ulkopuolelta. Ottakaa esimerkiksi yhteyttä kaupunkinne Kirkon perheasianneuvottelukeskukseen. Myös neuvolasta voi kysyä ohjeita minne päin hakeutua.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää! Perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Sekä puolisoni, että minä olemme 21-vuotiaita. Olemme seurustelleet pian 3 vuotta ja asuneet saman katon alla 2 vuotta.
Suhteessamme on ollut ylä- sekä alamäkiä, mutta suurimmaksi osaksi aika on mennyt tasaisella körötellen. Emme riitele usein, mutta riidan yllättäessä parisuhteemme suurimmat ongelmat pääsevät valloilleen. Puolisolleni on ollut aina vaikea puhua tunteista, kun taas minä haluaisin puhua asiat halki perinpohjaisesti, jottei mielipahaa jäisi hampaankoloon. Usein riitojemme kulku menee kutakuinkin näin; tuon esiin ongelmakohdat, puolisoni ei sano juuta eikä jaata, mökötän, kyllästyn mököttämiseen ja alan meuhkata, puolisoni ei sano juuta eikä jaata, otan esiin "erokortin", puolisoni sanoo että erotaan sitten, tunti eteenpäin ja molemmat itkemme ja sanomme ettemme halua olla erossa toisistamme. Ja näin itse riidanaiheuttaja on unohdettu ja asia painettu villasella.
Viihdyn hyvin puolisoni seurassa. Ehkä jopa liian hyvin. Haluaisin viettää hänen kanssaan jokaisen illan ja viikonlopun. En ole koskaan kieltänyt häntä lähtemästä viettämään aikaa kavereidensa kanssa, mutta joka kerta hän joutuu potemaan huonoa omatuntoa minun jäädessä kotisohvalla kädet puuskassa istuskelemaan.
Kesällä ongelmamme kärjistyivät. Olin ilmoittautunut ensimmäiselle maratonille ja samoihin aikoihin saanut tietää työpaikkani lähtevän alta. Sanomattakin selvää, että olin stressaantunut. Myös puolisoni joutui kokemaan kovia kesällä menetettyään molemmat isovanhempansa muutaman viikon sisällä. Emme osanneet olla toistemme tukena.
Jäin lomalle elokuussa, jolloin riitojen kierre sai alkunsa. Vietimme liikaa aikaa yhdessä ja jopa toisen hengittäminen sai aikaan suuria tunteita toisessa. Riitelimme kaikesta, pienestä ja suuresta. Kävimme yhteisellä lomamatkalla ja olimme kaikesta huolimatta rakastuneita, mutta Suomeen palattuamme alkoi tapahtumaan.
Lauantaina kinastelimme taas tyhjästä. Lähdin vanhempieni luokse ja ostin matkalla suklaalevyn, jonka voisin antaa puolisolleni anteeksipyyntönä. Tulin kotiin, mutta mies oli ehtinyt jo lähteä viettämään poikieniltaa ja suklaalevy jäi pikkulaukkuuni. Mies tuli yöllä kotiin ja päätti kömpiä sohvalle nukkumaan. Seuraavana aamuna minulla oli paha olla. Kysyin puolisoltani onko suhteessamme enää mitään järkeä ja olisiko meidän parempi asua erillään. Mies vastasi "kyllä kai". Meni tunti ja olimme taas siinä pisteessä, että haimme toisiamme ja kerroimme rakastavamme. Emme halunneet erota. Samana päivänä kauppareissulla halusin selvittää edellisen päivän riitaa. Tunsin huonoa omatuntoa, enkä ollut haastamassa riitaa. Mies totesi ettei halua puhua asiasta ja pyysi voisinko antaa jo olla. Hän oli kuulemma kyllästynyt jankutukseen. Suivaannuin asiasta ja kysyin viihtyikö hän enää seurassani. "En ainakaan, kun sinä olet tuollainen" oli vastaus jonka sain ja johon vastasin että siinä tapauksessa en halua olla enää hänen kanssaan. Tiemme erkanivat ja puolisoni sanoi että voisin hänen puolestaan painua "sinne itseensä". Minun pinnan paloi siinä vaiheessa ja kotiin tultuani pakkasia hänen vaatteensa ja totesin ettei minulla ola paikkaa mihin mennä.
Tässä vaiheessa puolisoni teki päätöksen nimeltä ero. Hän sanoi ettei rakasta minua enää, eikä tahdo enää koskaan palata. Kaduin tekojani ja sanojani sillä samalla sekuntilla.
Nyt erosta on kulunut kaksi viikkoa, eikä oloni ole helpottumaan päin. Edelleen mietin, olisiko unohtamani suklaalevy voinut pelastaa suhteemme. Olen yrittänyt kaikin keinoin kertoa hänelle että asiat voivat muuttua, olen pyytänyt uutta tilaisuutta, itkenyt ja katunut. Tiedän että asiat todella muuttuisivat. Tämä kolaus on ollut elämäni pahin, enkä usko että tulisin tekemään enää samoja virheitä. Ongelma on vain ettei puolisoni usko minua. Olen ehdottanut terapiaa, mutta asiat on kuulema puhuttu niin monta kertaa läpi eikä ne siitä muuksi muutu. Haluan kuitenkin itse muuttua ja päätin käydä terapeutilla yksin.
Nyt haluaisinkin tietää onko tilanteelle enää tehtävissä mitään? Kysyin puolisoltani muistaako hän vielä niitä aikoja kun kaikki oli hyvin ja haluaisiko hän ne ajat takaisin, vastaukseksi sain "kyllä, mutta en usko niiden enää palaavan". Kuinka saan vakuutettua puolisoni siitä että tilanne voisi olla toisin? Olen niin hämillään, kuinka rakkaus voi kadota puolessa tunnissa?
- p
VASTAUS: Olette olleet puolisosi kanssa lähes koko aikuisikänne yhdessä ja nyt suhteenne on päättynyt eroon. Tilanne on varmasti raskas teille molemmille ja uuteen elämäntilanteeseen sopeutuminen vie oman aikansa. Kirjoitat, että suhteessa oli sekä ylä- että alamäkiä, mutta suurimman osan aikaa kuitenkin tasaisempaa. Ette riidelleet usein, mutta eri tavoin. Itse halusit selvittää asiat perin juurin, puolisollesi se oli vaikeampaa. Yritit sitten hyvällä tai pahalla, et saanut puolisoasi juuri reagoimaan. Arvelen, että tämä kuvaamasi puhumattomuus oli yksi suhteenne keskeisistä ongelmista. Riidan ratkaisuna käytitte toistuvasti "erokorttia", joka ehkä rauhoitti tilanteen hetkellisesti, mutta ei ratkaissut suhteenne syvempiä ongelmia.
Yksi erimielisyytenne aihe oli ajankäyttö. Itse halusit viettää vapaa-aikasi puolisosi kanssa, hän taas kaipasi kuvauksesi mukaan enemmän omaa tilaa. Olikohan asetelma tämän kaltainen suhteenne alusta alkaen vai muuttuiko se ajan myötä? Useinhan on niin, että rakastumisvaiheessa pari haluaa viettää kaiken mahdollisen ajan yhdessä, mutta myöhemmin jompi kumpi tai yleensä molemmat kaipaavat myös omia menoja ja / tai yksin oloa. Jos tällainen erillisyys ei mahdu parisuhteeseen, on riskinä, että siitä loppuu happi. Olisiko teille voinut käydä niin?
Viimeisimmän riitanne jälkeen puolisosi kertoi eropäätöksestään ja kertoi sen olevan lopullinen. Tämä on järkyttänyt sinua ymmärrettävästi ja kysytkin nyt, olisiko jotakin vielä tehtävissä suhteenne pelastamiseksi. En voi valitettavasti ottaa kantaa puolisosi tekemään päätökseen, sillä en ole kuullut hänen puoltaan tarinassa. Jokainen kun kokee asiat omalla tavallaan. Olet ehdottanut puolisollesi pariterapiaa ja se on toki yksi mahdollisuus, jos puolisosi on siihen vielä jatkossa valmis. Olet joka tapauksessa päättänyt käydä itse asiaa läpi terapeutin kanssa ja se kuulostaa minusta hyvältä! Olipa eronne sitten lopullinen tai ei, niin on itsesi kannalta tärkeää ymmärtää, mitä kaikkea vuosien varrella tapahtui. Terapiaprosessi on parhaimmillaan kasvuprosessi; satsaus omaan tulevaisuuteen ja hyvinvointiin. Ystävien ja sukulaisten tuki on myös kullanarvoista uudessa elämäntilanteessa.
Eroprosessiin liittyy aina monenlaisia vaikeita tunteita, kuten pettymystä, pelkoa, surua ja vihaa. Uusi elämäntilanne voi tuntua aluksi vieraalta ja pelottavaltakin. Näiden tunteiden läpikäyminen auttaa kuitenkin suuntautumaan elämässä eteenpäin, jolloin elämäniloa ja toiveikkuus jälleen lisääntyvät.
