Minä olen meistä kahdesta avoimepi ja puhun tunteistani. Hän sanoo, ettei ole koskaan tavannut kaltaistani, joka puhuu tunteistaan. Olen yrittänyt muutaman kerran puhua suhteestamme viimeisen neljän kuukauden aikana, mutta hän ei halua (osaa?) sanoa oikein mitään. Olen pyrkinyt esittämään suoria avoimia kysymyksiä, mutta esimerkiksi kysymykseen, mitä hän haluaa suhteeltamme, hän ei yksinkertaisesti suostunut vastaamaan ("en kerro").

Välillämme on paljon lämpöä ja välittämistä. Seksi sujuu ja siitä puhumme avoimesti, hän jopa enemmän kuin minä. Puhe loppuu jos pitäisi kertoa tunteista. Hän ei ole oma-aloitteisesti sanonut kertaakaan esimerkiksi tykkäävänsä minusta, on kyllä vastannut siihen, jos kysyn suoraan. Hän kertoo usein, kuinka haluaa minua ja olen tulkinnut sen hänen tavakseen kertoa välittämisestään.

Ongelmia tuottaa oikeanlaisen läheisyyden/etäisyyden löytäminen. Hän viihtyy erinomaisesti yksikseen, eikä hänelle tee tiukkaa vaikkemme näkisi kahteen viikkoon. Hänen intohimonsa on moottoriurheilu (Formulat, moottoripyöräily) ja on aivan tavallista, että jään toiseksi sekä tv:stä tuleville kisoille että kauniille ajosäälle.

Minulle tämä on erittäin vaikeaa. Kahden viikon ero tuntuu kohtuuttoman pitkältä ja tapaamiset pääsääntöisesti viikonloppuisin tuntuvat kovin harvoilta. Kärsin myös siitä, että aloite seuraavasta tapaamisesta tulee useimmiten minulta. Tuntuu että roolimme ovat juuttuneet siihen, että minä kyselen, ehdottelen seuraavaa tapaamista ja hän päättää, koska se tapahtuu. Tässä on tietty luonne-ero: minä olen täsmällinen aikatauluttaja, hän hetkessä elävä suunnitelmien kaihtaja. Olen yrittänyt puhua asiasta ja useastikin sanonut, että toivoisin meidän näkevän hieman useammin.

Oma tulkintani miehen puhumattomuudesta on, että lapsuudenkodissa asioista ei ole juuri puhuttu eikä rakkautta näytetty ja ymmärtääkseni sama puhumattomuus on jatkunut hänen suhteissaan - kunnes tapasi minut, joka odotan toisenlaista käytöstä. Lisäksi mies on ujo.

Toinen mieltäni painava asia on, että en ole vieläkään tavannut hänen lapsiaan. He tietävät olemassaolostani, mutta minua ei ole kertaakaan kutsuttu yhteisiin tapahtumiin - tai ainakaan hän ei ole minua ottanut mukaansa. Olen välttänyt tämän asian esiin ottamista, koska en halua painostaa. Itselleni perheeni on tärkeä, mutta mies ei ole ollenkaan innostunut viikonloppuvierailuista "anopin" luona.

Olen tehnyt miehelle selväksi, etten haluakaan häntä mukaani joka kerta, kun vierailen sukulaisteni luona, mutta joskus oli kiva jos hänkin lähtisi mukaan, esimerkiksi suurempiin juhliin. Harmittaa mennä aina yksin ja se tuntuu myös epäkohteliaalta. Tämä tilanne harmittaa minua kovasti ja tuntuu, että joudun selittelemään ja puolustelemaan miehen käytöstä muille.

En halua erota, sillä rakastan miestä kaikista näistä kommunikaatio- ynnä muista hankaluuksista huolimatta. Välillämme on vetovoimaa, luottamusta ja välittämistä. Meillä on myös erittäin mukavaa yhdessä silloin kun näemme. Lomilla olemme matkustaneet ja muutoinkin viettäneet enemmän aikaa yhdessä ja se on ollut tosi mukavaa.

Olen tällä hetkellä aivan hukassa. En halua painostaa, nalkuttaa enkä nipottaa, mutten tiedä, missä vedän rajan niin, etten itse kärsi. Tuntuu, että viime aikoina olen ollut vain surullinen tämän asian takia. Se pyörii mielessäni jatkuvasti ja tuntuu, etten löydä muuta ulospääsyä kuin ero.

Miten paljon voin odottaa "vanhalta" mieheltä muutosta? Miten paljon voin vaatia/esittää toivomuksia? Vai pitääkö minun vain hiljaisesti hyväksyä oma "toissijainen" roolini hänen elämässään, irrallaan hänen perheestään, pelkkänä viikonloppuystävänä?

Oma toiveeni on, että asuisimme jonain päivänä yhdessä (vielä ei kiire) - naimisiinkin toivosin meidän menevän, mutta siitä olen valmis luopumaan, sillä mies ei kuulemma "ikinä enää" mene naimisiin.