KYSYMYS: Tämä ei koske minua, vaan yhtä ystävääni, jonka toiminta jotenkin häiritsee minua, vaikkei asia kuulukaan minulle. Olen siis 20-vuotias opiskelija ja aloitan ammattikorkeassa toista vuottani ystäväni kanssa, jolla on poikaystävä.
Onhan se hienoa, mutta jotenkin keino, millä hän sai poikaystävän jotenkin mietityttää minua. Tutustuin tähän ystävääni viime vuonna, koska aloitimme saman luokan ja teimme usein paritehtäviä. Vähän ajan päästä hän kertoi pitävänsä samalla luokalla olevasta miehestä oikein paljon, Olin iloinen hänen puolestaan, mutta sitten mies kertoi, että on varattu. Osittain harmitti ystäväni puolesta, mutta häntä ei vaikuttanut haittaavan se, että mies oli varattu ja oli seurustellut tyttöystävänsä kanssa jotain vähän yli kolme vuotta. Mies oli kuulemma muuttanut juuri opintojen perässä tänne Helsinkiin tyttöystävänsä kanssa, jonka kanssa he muuttivat myös juuri yhteen. Yhtenä iltana mies otti tyttöystävänsä mukaan, joka vaikutti minusta ihan mukavalta ja tulinkin hänen kanssaan vähän juttuun. Kuitenkin huomasin ystäväni olevan aika ärsyyntynyt tästä ja lähenteli miestä jopa tyttöystävän edessä kiehnäämällä tai jotakin. Ystäväni pisti sen humalan piikkiin, vaikkei hän mielestäni ollut juonut paljoakaan. Tyttöystävä ei kuitenkaan sanonut mitään, ehkä vähän kummasteli muttei ainakaan saanut mustasukkaisuuskohtausta. Ehkä hän halusi jutella asiasta poikaystävänsä kanssa myöhemmin tai jotain, en tiedä. Jokaisella oppitunnilla tai muulla ystäväni halusi jutella pojan kanssa ja yhdessä vaiheessa hän sanoi minulle, ettei pidä tästä tyttöystävästä yhtään. Olin vähän että ehkä normaalia, jos oli mustasukkainen, mutta olin sitä mieltä, että varattua ei kannata yrittää, koska ainakin se on minun moraaliani vastaan. Ystäväni suuttui vähän, kun kerroin mitä mieltä olin. Sitten kuulin ystävältä, että poikaystävä kertoi tyttöystävänsä masennuksesta ja siitä, että se alkoi ottaa päähän. Ystäväni vaikutti oikein riemastuneelta siitä, että hänen ihastuksensa puhui tyttöystävästään hieman kielteiseen sävyyn. Myöhemmin ystäväni kertoi kuinka usein mies jutteli hänen kanssaan ja avautui masennuksesta.
Näin heistä tulevan vain parempia ystäviä, mutta sitten juuri viime keväänä luokkamme mennessä viettämään iltaa keskustaan ystäväni suuteli miestä. En ole varma, kumpi teki aloitteen ja vessassa (baarin vessassa) käydessäni ystäväni kertoi ilahtuneena että mies tulee hänen luokseen yöksi. Olin vähän hämmentynyt, koska olin ajatellut että mies ei pettäisi tyttöystäväänsä. Suuteleminen on mielestäni pettämistä (tai ainakin minun kohdallani jos poikaystäväni pettäisi minua, seurustelen siis) enkä usko että tyttöystävä suhtautui asiaan hyvin tietenkään. Menin omaan kotiini ja en voinut olla ajattelematta tyttöystävää. Seuraavana päivänä juttelin Facessa ystäväni kanssa ja hän kertoi että poikaystävä jättäisi tyttöystävänsä ja haluaisi miettiä. En pystynyt olemaan iloinen ystäväni puolesta, en vain pystynyt, koska säälin tyttöystävää ja hänellähän oli kaiken päälle masennus tai niin oli sanottu. En tiedä masennuksesta paljokaan, mutta kun sellaisesta kärsii eikö silloin tarvita toisen tukea? Niin minä ajattelisin jos minulle tai poikaystävälleni iskisi sellainen.
Noin pari viikkoa myöhemmin poikaystävä jätti tytön ja noin parin viikon päästä Facebookiin ilmestyi että ystäväni ja tämä mies olivat nyt parisuhteessa, vaikka mies asui yhä samassa osoitteessa eksänsä kanssa, koska hän ei voinut muuttaa vielä pois. Kuulin, että tyttöystävä lähti Espooseen eli kotikaupunkiinsa eron aikoihin, ehkä juuri siksi ettei hän halunnut olla tekemisissä juuri eksäksi tulleen kanssa. Minulla on sellainen fiilis, että se, mitä ystäväni ja mies tekivät tälle tytölle oli kyllä väärin. Nyt ystäväni on viettänyt enemmän ja enemmän aikaa uuden poikaystävänsä kanssa ja kuulin ettei poikaystävä ole esitellyt häntä vieläkään omille kavereilleen. He eivät asu yhdessä, poikaystävä muutti omaan asuntoon,vaikka onkin usein ystäväni luona ja edellinen tyttö jäi vanhaan. Ystäväni myös kertoi, ettei poikaystävä kertonut pettämisestä eksälleen ottaessaan eron puheeksi. Emme ole nyt olleet tekemisissä vähään aikaan muualla kuin koulussa, koska en jotenkin pysty katsomaan häntä ja tätä poikaystävää. Olen myös ollut paljon töissä, koska tämä opintotukimuutos ja kaikki.
Onko mahdollista että poikaystävä pettäisi joskus häntäkin, kun jokin suhdekriisi iskee? Ystäväni on onnen kukkuloilla, ja vaikka asia ei käytännössä kuulu minulle olen vähän närkästynyt siitä, että hän lähestyi nykyistään vaikka tämä olikin varattu. En tuntenut kunnolla tätä edellistä tyttöystävää, mutta mielestäni hän ei olisi ansainnut sitä, mitä hänen eksänsä teki. Johtuukohan myös tuomitseva asenteeni myös siitä, että tämä ystäväni ei ole niin hyvä kuin jotkut kaverini ovat, koska heidän kohdallaan yritän ymmärtää heidän tekojaan, mutta tämän kohdalla tuomitsen täysin? Olenko huono ystävä? Meillä on hauskaa kun olemme kahdestaan, mutta tässä asiassa en pysty olemaan hänen puolellaan.
Huono(ko)Ystävätär, 20
VASTAUS: Ihan ensin tekee mieli sanoa, että olet varmaankin aivan hyvä ystävätär. Eikö hyvät ystävät tunneta juuri siitä, että he pyrkivät avoimesti puhumaan vaikeistakin asioista ja pystyvät antamaan ystäville rakentavaa palautetta? Kuulen kirjeestäsi, että yrität olla asiallinen ja rakentava. Et ole haukkunut ystävääsi lyttyyn, vaikka sinun on mahdotonta hyväksyä hänen toimintaansa. Eikä tarvitsekaan hyväksyä. Ystävillä voi olla erilainen arvomaailma ja erilainen moraali. Pidän sinun käsitystäsi oikeasta ja väärästä aivan hienona. Ei se minustakaan ole mitenkään oikealta tuntuvaa, että tarkoituksella koettaa ”kaapata” toisen kumppania uuteen suhteeseen.
Sitten asian toinen puoli on se, että he kaksi ovat vastuussa toisilleen ja läheisilleen omista ratkaisuistaan. Sinä olet yrittänyt vieressä kertoa, miltä asia sinusta tuntuu ja näyttää. Ei tämä nyt tietysti ole ainoa pari, jotka ensin ihastuvat ja heittäytyvät tunteen mukaan ja siinä parisuhteet särkyvät. Olet nähnyt vierestä tapahtumaketjun, joka on aika tavallinen ja silti joka kerta ainutlaatuinen ja koskettava. Ihmisten oikeat tunteet ovat isoissa myllerryksissä. Kuitenkin näiden kahden uusi suhde on kahden ihmisen päätös ja sinä et voi olla vastuussa heidän päätöksestään. He kantavat nyt vastuuta päätöksistään. Sekin on tietysti raskasta seurata, jos näyttää siltä, että he eivät pysty yhtään ajattelemaan ihmisiä heidän ympärillään. Osaat miettiä juuri oikeita kysymyksiä. Tällainen suhteen aloitus, jossa toinen loikkaa suoraan toisesta suhteesta seuraavaan on usein altis jännitteille. Saattaa olla, että heidän olisi hyvä joskus keskustella siitä, mitä tässä tapahtui ja mitä se kaikki tarkoittaa heidän parisuhteessaan. Mutta nämä ovat heidän kysymyksiään, joihin he pääset käsiksi tai sitten ei. Vierestä ei usein kannata tai voi toisen parisuhdetta mihinkään suuntaan ystävänä johdattaa.
Sinulla on hyvä kyky ajatella miltä asiat tuntuvat toisten ihmisten kannalta. Juuri tämä kyky todennäköisesti estäisi sinua itseäsi toimimasta samalla tavalla. Siksi myös varmasti tuntuu pahalta, kun ajattelet tätä miehen entistä kumppania. Hän tuli jätetyksi toisen takia. Kuulostaa, että olet toiminut asiassa monella tavalla viisaasti. Oma mieli on tietysti täynnä näitä kysymyksiä. Hyvä, kun purat ja pohdit niitä. Uskon, että pääset eteenpäin. Ystäväsi toivottavasti osaa arvostaa sitä, että uskallat ja haluat kertoa mielipiteesi. Niin oikeat ystävät tekevät.
KYSYMYS: Olen ymmälläni meneillä olevaan suhteeseen mieheen, jonka kanssa seurustelin joskus teininä. Nyt keski-iässä aloimme yllättäen kirjoittelemaan tiiviimmin, jota kestänyt nyt noin neljä kuukautta. Kirjoittelu on ollut kaikkien vuosien varrella enemmän ystäväpohjaista kuulumisten vaihtoa kerran pari vuodessa, sillä molemmilla on kulkeneet omat perhe-elämät ja opiskelut tahoillaan lähes samaa kaavaa. Samoin molempien syvällinen kyky keskustella asioista ja molempien erot ex-aviopuolisoista ovat tuoneet molemmille vertaistukea vaikeassa elämäntilanteessa ja pitänyt meidät yhteydessä.
Tällä hetkellä olen kulkenut sinkku-statuksella kolmisen vuotta, mutta miehellä on suhde, jota kutsuu tapailuksi. Kun kuulin tästä, olin valmis vähentämään kirjoittelua ja tapaamisia ja jättämään heidät rauhaan, mutta todellisuudessa mies on se, joka haluaa tavata ja pitää yhteyttä päivittäin. Minulle se sinänsä sopii, koska itse en tee siinä mitään väärää ja hänen kanssaan mukava jutella. Taustalla kuitenkin vaivaa tämä miehen olemassa oleva suhde. Vaikka se tapailusuhde onkin, niin silti en usko sen olevan platoninen. Ennemmin uskon sen olevan oikea seurustelusuhde, jota kestänyt oman aikansa. Silti ihmetystä riittää myös miehen halu viedä minua kesärientoihin, kuten mökille, teatteriin tai syömään. Tapaillessa emme muutamilla ensimmäisillä kerroilla pussailleet tai muutakaan tunne asiaa ilmaisseet. Ne vain vaivihkaa tulivat kuvioihin alkaen poskipusuista ja viime kerralla yllätyin hänen ns. "etenemisestään" suudelmiin. Kuten kirjoituksestani huomaat, niin meidän eteneminen on ollut lähes olematonta. Olen sanonut, että minä en tässä ystävyydessä tee mitään aloitteita, enkä edistä tätä mitenkään, niin kauan, kun hänellä on olemassa joku, että kaikki on hänestä kiinni.
Kysymykseni lähtee suunnilleen siitä, etten ole suorista kyselyistäni huolimatta saanut häneltä selkeää vastausta siihen, mitä hän syventyneestä ystävyydestämme haluaa ja miksi haluaa pitää päivittäistä yhteydenpitoa, vaikka hänellä suhde on? Hän ei kuitenkaan vaikuta pettäjätyypiltä, koska kokemukseni mukaan sellaiset toimivat ja puhuvat ihan eri tasolla. Tämä ei ole vihjannut edes mitään intiimiä saatikka toiminut siihen suuntaan.
Tapauksessa on myös paljon ristiriitoja, kuten se, että hänen tapailusuhteen nainen melkein asuu hänen luonaan, mutta silti hänen sukulaisensa ei tiedä suhteesta (?). Talossa asuu myös hänen lapsensa, eli erikoista, etteivät lapset puhu isänsä suhteesta muille sukulaisille (?). Sitten viime syksynä hänen FB valokuvissaan oli kihlakuva, jota hänen sisaruksensa oli kommentoineet onnitteluilla, mutta nyt tiiviimmän kirjoittelun aikana se kuva on yllättäen hävinnyt. Tästä tulee mieleen väkisinkin, että mies on (tai on ollut) kihloissa tämämän naisen kanssa. Hän on sanonut, etteivät tapaa niin usein, koska naisella on omat työt ja lapsi kauempana. Oma tunne on, että heillä on jotain syvällisempää, josta mies ei halua puhua tai haluaa antaa siitä kevyemmän kuvan, kuin mitä se on.
Itse olen valmis laittamaan ystävyyden vähemmälle yhteydenpidolle ja jatkaa kumpikin tahoillaan omaa elämää, mutta hän on aina keksinyt jotain jutun aihetta, josta ollaan taas keskusteltu jne. Eli selkeästi hän ei ole valmis vähempään yhteydenpitoon. Jos hän olisi täysin sinkku, niin silloin olisin varmaan edistänyt ja katsonut johtaako tämä mihinkään pidemmälle, mutta nyt kuljen omasta halusta jarru pohjassa.
Miltä tämä keitos ulkopuolisen silmin vaikuttaa? Osaisiko joku mies vastata miksi mies käyttäytyisi näin?
Uusioneiti 41v.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kerrot olevasi 41-vuotias uusioneiti (hieno uussana!), joka on tällä hetkellä päivittäisessä ”kirjoittelusuhteessa” teini-iän poikaystävään. Vuosien varrella kirjoittelu on ollut kaverillista kuulumisten vaihtoa ja viime vuosina olette toimineet toisillenne vertaistukena erokriiseissänne. Nyt olette tavanneet muutaman kerran ja kiltit poskisuudelmat ovat vaihtuneet suudelmiin. Olisit kiinnostunut katsomaan voisiko suhde vanhan poikaystävän kanssa onnistua, mutta sinua häiritsee se, että mies on tahollaan ”tapailusuhteessa” toiseen naiseen. Epäilet miehen suhteen olevan syvemmän kuin mitä hän antaa ymmärtää ja hänen jopa osittain asuvan naisen kanssa. Mies välttelee suoria keskusteluja asiasta ja teidän suhteenne määrittelystä. Epämääräisyyttä lisää facebookissa ollut kihlakuva, joka on poistettu. Olet yrittänyt rajata yhteydenpitoa ja antaa tilaa miehen toiselle suhteelle ja olet selkeästi ilmaisut, ettet ole aktiivinen hänen suhteeseensa. Mies kuitenkin haluaa olla yhteydessä sinuun ja onkin päivittäin keksien aina jotain keskusteltavaa.
Kysyt osaisiko joku mies vastata siihen, miksi mies käyttäytyy näin. Tällä viikolla vastausvuorossa ei ollut miesperheneuvojia, mutta toivottavasti mietteeni edistävät pohdintaasi. Miesten kommentteja saat toivottavasti nettikeskustelun kautta. Se, että mies pitää yhteyttä päivittäin sinuun, on mielestäni aika selkeä merkki siitä, että mies on kiinnostunut sinusta eikä ole kunnolla sitoutunut toiseen suhteensa. Jokin häntä kuitenkin pitää siinä suhteessa. Yhteisiä lapsia suhteesta ei ole eivätkä miehen lapset puhu sukulaisille isänsä suhteesta tähän naiseen. Kovin julkiselta parisuhde ei tämän tiedon valossa vaikuta, mutta toisaalta facebookin kihlakuva kertoo jotain muuta. Kovin rohkeasti hän näyttäytyy sinun kanssasi julkisilla paikoilla, jos hän on vakiintuneessa parisuhteessa.
Heittelen tässä joitain ajatuksia siitä, mistä vastaavissa ”epämääräisissä suhdetilanteissa” yleensä on kyse. Voisiko olla niin, että hän ei uskalla lopettaa suhdetta ennen kuin on varma tunteistaan sinua kohtaan ja sinun tunteistasi häntä kohtaan? Tai jos hän kokee jollain tavalla olevansa sidottu huonovointiseen parisuhteeseensa, hän ehkä hakee suhteen ”pientä viatonta piristystä”, joka auttaa jaksamaan parisuhdearjessa Kerrot, että hän ei vaikuta pettäjätyypiltä. Oletteko keskustelleet yleisellä tasolla uskollisuudesta parisuhteessa? Mitähän hänelle tarkoittaa käsite ”tapailusuhde?”. Mietin onkohan hän tällä hetkellä etsimässä vakavaa suhdetta vai haluaako vain kirjoitella tai tapailla ihmisiä? Kirjoitteleekohan hän muiden kanssa? Mietin milloin ja mistä syystä mies on eronnut lastensa äidistä. Olisiko erosta jäänyt jotain vaikeutta sitoutua uuteen suhteeseen? Kaikkein tärkeimpiin kysymyksiin eli mitä hän tuntee sinua kohtaan ja miten hän määrittelee teidän suhteenne, mielestäni ansaitset vastauksia! Vastaamatta jättäminen tai kiertely asiassa ovat usein pahimpia tapoja reagoida toisen kysymyksiin. Jopa sen sanominen ääneen, että hän ei ole varma tunteistaan tai epävarma sen suhteen mitä haluaa, todennäköisesti helpottaisi sinua.
Sinuun liittyen mieleen tulee myös kysymyksiä. Onko sinulla ollut muita suhteita kolmen vuoden sinkku-aikana? Oletko miettinyt minkälaisen miehen haluat? Mihin teinisuhteenne aikoinaan loppui? Mikä tässä miehessä kiehtoo sinua? Oletko sinä rakastunut häneen? Mikä teitä yhdistää erokokemusten lisäksi? Olet hienosti ja järkevästi asettanut omat rajasi. Olet kertonut hänelle ettet aio olla aktiivinen hänen suhteensa, niin kauan kuin hän tapailee tätä toista naista. Jatkat yhteydenpitoa, koska se sopii sinkkuelämänvaiheeseesi ja tuntuu mukavalta. Oletko miettinyt kuinka kauan aiot hyväksyä tilanteen tällaisena? Kuinka pitkälle olet valmis etenemään eli mitä tapahtuu seuraavilla treffeillä? Mitähän tapahtuisi jos sanoisit, että et aio enää tavata etkä kirjoitella hänen kanssaan, koska et halua olla ns. toinen nainen? Muuttaisikohan se asetelmaa jotenkin tai edes avaisi hänen sanallista arkkuaan?
Toivottavasti saat selkoa tilanteeseen! Mukavaa kesää sinulle jarrut päällä tai kaasua painaen, sinkkuna tai parisuhteessa!
KYSYMYS: Elämäni on ulkoapäin katsottuna kunnossa, välillä jopa kadehdittavaakin.
Asutaan kauniissa miehen omistamassa omakotitalossa, molemmilla ok palkka... Mutta, mutta...
Avomieheni petti minua 2013. Pettäminen tapaus ei ilmeisesti "kuulunut" suunnitelmiin... Mut niin vaan kävi! Hän lähti kaverinsa kanssa laivalle ja minulla oli jo ennen tätä reissua epämääräinen olo. Olen kyllä luonteeltani hieman mustasukkainen, että "ihmeellinen" oloni saattoi siitäkin johtua. Tän episodin jälkeen käytiin parisuhdeneuvojalla, mutta edelleen asia piinaa minua aika ajoin... Tuntuu, että asiasta pitäisi vielä keskustella. Tai että minulla on vielä paljon kysymysmerkkejä tapaukseen liittyen. Meidän suhde meni ihan hyvin ennen tapausta, n. 2 vuotta oltiin jo asuttu yhdessäkin. Lapsia meillä ei ole, enkä minä niitä halua... Tästä ollaan puhuttu jo ennen yhteen muuttoa eli yhteinen päätös. Välillä kyl tuntuu, et mies vois lapsen haluta, mutta minusta hän on "vastuuton" eli ei edes isäksi sopisi.
Suhteessamme on paljon Miksi?- kysymyksiä, mutta niistä vaan ei puhuta... Alan pikkuhiljaa "kyllästyä" tähän elämään. Miksi en saa pettämistä mielestäni? Haluaako mies oikeesti lapsen? Miksi hän on vielä kanssani?
VASTAUS: Kerrot, että elämäsi avomiehesi kanssa on ulkoapäin katsottuna kunnossa. Kuitenkin viestistäsi luen, että pinnan alla on puhumattomia, kesken jääneitä, epäselviä asioita, jotka tuovat epävarmuutta ja turvattomuutta suhteeseenne.
Kerrot, että miehesi petti sinua ja että kävitte tämän jälkeen parisuhdeneuvojalla. Tuliko teille tuolloin ymmärrystä siihen, mitä tapahtui ja miksi? Koitko, että miehesi oli aidosti pahoillaan tapahtuneesta ja ymmärsi uskottomuuden merkityksen sinulle? Miten hän koki tapahtuneen? Millaista teidän yhteinen elämänne ja parisuhteenne on ollut ennen tapahtumaa ja tapahtuneen jälkeen? Kerrot, että olet luonteeltasi hieman mustasukkainen. Mustasukkaisuus liittyy usein epävarmuuden ja turvattomuuden tunteisiin. Kun tällaisessa tilanteessa tapahtuu uskottomuutta, niin se osuu suoraan pelkoihimme. Voinko luottaa? Riitänkö? Kelpaanko? Olenko sinulle tärkein? Jos pari ei löydä yhteistä ymmärrystä tapahtuneelle, ja sen jälkeen korjaavaa, hoitavaa vuorovaikutusta, uskottomuus aiheuttaa parisuhteeseen haavan jota pelkästään aika ei paranna. Kysyt miksi et saa pettämistä mielestäsi. Kuulostaa sitä, että järjen tasolla haluaisit päästä tapahtuneen yli, mutta tunteesi ovat eri mieltä. Tunteet viestittävät edelleen sinulle turvattomuutta. Vasta kun koet olevasi turvassa suhteessasi, tunteesi tapahtuneeseen voivat vähitellen rauhoittua.
Sanot, että haluaisit vielä keskustella asiasta miehesi kanssa. Oletko yrittänyt puhua hänelle? Miten hän suhtautuu? Mitä haluaisit hänelle sanoa tai häneltä kysyä? Voisiko olla hyödyllistä, että kirjoittaisit itsellesi ylös näitä mielessäsi olevia asioita? Tällöin on usein helpompi rauhallisesti tuoda esille ajatuksiaan ja tunteitaan ja toisen on helpompi ottaa niitä vastaan. Joskus pari on yrittänyt keskustella uskottomuudesta, jopa niin, että asia nousee koko ajan esille ja aiheuttaa riitoja. Siksi olisi tärkeää, että asiasta päästäisiin puhumaan uudella tavalla eikä kerta toisensa jälkeen samoja asioita toistellen. Jos keskustelu ei onnistu, voi myös kirjoittaa puolisolleen kirjeen.
Viestisi lopussa on kaksi isoa, yhteisiin unelmiin ja tulevaisuuteen liittyvää kysymystä. Haluaako mies oikeasti lapsen? Miksi hän on vielä kanssasi? Oletko uskaltanut kysyä häneltä näitä asioita? Kuulostaa siltä, että suhteenne kaipaa perusteellista keskustelua kummankin unelmista, toiveista ja yhteisisistä päämääristä ja tulevaisuudesta. Oletko itse miettinyt näitä asioita omalta kohdaltasi muiltakin osin kuin lapsen saamisen kannalta? Tällaiset keskustelut jäävät helposti käymättä, erityisesti jos suhteeseen liittyy epävarmuutta. Joskus näet on niin, että kummankin ajatukset tulevaisuudesta ovat niin erilaisia, että pari joutuu sen kysymyksen äärelle, että onko yhteinen tulevaisuus mahdollinen.
Toivotan sinulle rohkeutta tämän asian selittämiseksi. Perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Kirjoitan tänne jälleen. Suhde on viime kirjoituksen jälkeen edistynyt parempaan, mutta nyt iski jälleen dilemma josta kirjoitan ja haluaisin tähän vastauksia, apuja, neuvoja, ihan mitä vain.
Nainen haluaisi nyt pistää suhteen poikki. Tai itseasiassa ei edes tiedä haluaako vai ei. Jotta sopan ymmärtäisi niin pitää kertoa vähän lisää eli:
Kinastelimme lauantaina naisen ajankäytöstä ja miten hänestä tuntuu, että kun kerron hänelle omista ajatuksistani ja tuntemuksistani niin hän hermostuu niistä. Mainittakoon nyt ensimmäisenä, että naisella on tällähetkellä opintojen takia paljon stressiä ja hyvin herkästi hermostuu ja persoonaan kuuluu ettei hän kestä varsinkaan stressaantuneena pientäkään kritiikkiä. Edes rakentavaa tai sellaista ''minusta tuntuu tältä tämän asian takia..''. Meillä on siis yhteinen aika vähentynyt. En tarkoita, että pitäisi kokoajan nyhjätä toisen vieressä, mutta hänellä on nykyisin jatkuvasti menoa. Tästä siis mainitsin hänelle. Aikaisemmin tästä ei tullut mitään riitaa, mutta nyt hän jostain syystä kiskoi senkin mukaan, että olin puhunut ajankäytöstä aikaisemmin. No samalla paljastui tuo, että hänestä on tuntunut, että syyllistän häntä kun kerron syitä miksi minusta on välillä tuntunut jokin asia pahalta. No puhuimme nämä asiat halki ja kaikki oli hyvin.
Sunnuntaina aamu ja päivä meni ihan normaalisti toisen kanssa jutellessa ja aikaa viettäessä ja hyvällä tuulella olimme kumpikin. Juteltiin siinä sitten asioita ja sitten tuli puheeksi sattumalta pieni pala meidän menneisyydestämme. Pettäminen. Nainen oli siis pettänyt minua kerran menneisyydessä exän kanssa. Minä olin antanut tämän tapahtuneen jo anteeksi, mutta hänestä oli tuntunut, että en ollut antanut sitä anteeksi vaikka siitä on kauan aikaa kun viimeksi tästä aiheesta puhuttiin ja silloin kerroin antaneeni sen anteeksi. Ilmeisesti hän ei ollut uskonut minua. Naisella oli tästä paha olo ja hän lähti lenkille ja sinä aikana sekä hän, että minä rauhotuimme. Hän oli rauhoittunut ja minä myös ja juttelimme sitten ihan normaalisti taas mukavia. No jatkoimme lisää keskustelua myöhemmin hänen tahdostaan ja koska minäkin halusin selvittää asian. Meillä oli aikaisemmin käynyt niin, että nainen oli hautonut vanhoja riitoja jotka sitten puhuim me halki ja sovimme, että jatkossa kerrotaan jos jokin asia painaa mieltä eikä sitä jäädä yksin hautomaan. No asiat sujui hyvin tuon sopimuksen jälkeen, mutta nyt puolenvuoden jälkeen alkoi paljastumaan (sunnuntaina), että nainen oli hautonut meidän vanhojakin riitojamme mielessään taas kerran, mutta ei vain ollut kehdannut kertoa niistä minulle. Ei kaikkia, mutta osaa riidoista. Ihmettelin miksei hän ollut kertonut minulle, että häntä oli jäänyt kalvamaan vanhat asiat ja hän ei itsekkään tiennyt miksei ollut kehdannut kertoa. Tässä kohtaa hän kertoi ettei tiedä rakastaako minua enää ja haluaako olla kanssani, koska hänellä on niin paha olo ja, että haluaa olla yksin. Hänen mielensä muuttui vähän väliä niin, että ensin hän halusi omaa aikaa miettiä yksin ilman mitään suhteita ja yhteydenpitoa ja sitten yhtäkkiä hän halusi katkaista samantien ja taas muutti mieltään, että haluaakin miettiä rauhassa, mutta haluaa samalla kuitenkin puhua minulle, mutta ilman mitään hellyydenosoituksia yms. Mieli siis muuttui keskustelujen aikana vähän väliä. Olin täysin ihmeissäni, koska olin luullut meillä menevän aivan hyvin ja niin hänenkin mielestään joten tämä hänen olotilansa tuli aivan puuntakaa ja se tuli hänellekkin aivan yhtäkkiä tämän keskustelun aikana kun puhuimme siitä, että hän oli hautonut vanhoja riitoja. Tämä hänen riitojen hautominen osoittautui syyksi. Hän kertoi, että oli miettinyt tuon pettämis-keskustelun aikana kanssa haluaako olla minun kanssani, mutta lenkillä käyminen oli parantanut hänen oloaan ja sysännyt moiset mietteet pois. Kyselin häneltä mitkä riidat ja muut syyt olivat tämän olon aiheuttaneet. Hän ei osannut tarkalleen vastata mitkä olivat aiheuttajat, mutta lopulta kertoi muutaman mistä yritin hänen kanssaan jutella:
1. Minä olin antanut pettämisen anteeksi, mutta hän ei ollut vielä antanut itselleen sitä anteeksi ja sanoi, että tässä olisi syytä hänelle lähteä. Minä sanoin, että ei ole sillä olen antanut anteeksi ja hän intti tuota, että hän ei ole itselleen ja ei toista petä jos rakastaa. Minä sanoin, että jotkut pettävä vaikka rakastaa jos on esimerkiksi vanhoja tunteita exää kohtaan (hänellä oli ollut). Ex ei ole enää kuviossa mitenkään ja nainen oli aikaisemmin väittänyt hyväksyneensä myös asian, mutta sanoi nyt, että aihe oli niin kipeä ettei hän ollut kyennyt puhumaan siitä kanssani viimeisimmän keskustelun jälkeen. Hän myönsi myös, että on syyttänyt itseään tämän ajan ja syyttää edelleen eikä tiedä kauan kestää kun hän antaa itselleen anteeksi tai antaako ikinä. Minä sanoin, että se vaatii aikaa, mutta minä kyllä jaksan odottaa enkä tuomitse häntä siitä ja olen jo aiheesta päässyt yli. Inttäminen jatkui edelleen.
2. Hänestä on tuntunut, että kyselen kokoajan hänen tekemisistään, menoistaan ja mitä hän puhuu muiden kanssa ja ettei hänellä ole mitään yksityisyyttä ja, että minun muka pitäisi tietää kaikki. Tästä sanoin, että olimme aikoinaan sopineet, että hän voi sanoa minulle kun haluaa omaa tilaa niin annan hänen olla aivan rauhassa. Ei ole pyytänyt sitä ja minä en tietääkseni muutenkaan paljoa kysy häneltä. Kysyn hänen päivästään kun hän tulee kotiin, että oliko millainen päivä. Jos huono niin yritän vähän piristää häntä ja jos hyvä niin olen iloinen hänen puolestaan. Saatan kysäistä mitä siellä tapahtui, mutta en muuta. Jos hän on ulkona kavereiden kanssa niin annan hänen olla aivan rauhassa sillä tiedän hänellä olevan kaikki hyvin, mutta muutaman tunnin päästä (3-6h jälkeen) saatan kysäistä miten ilta menee ja mitä puuhastelevat. Hän on ihan reilusti vastannut, että ovat vaikka keilaamassa, kahvilla tai pelaamassa aliasta ja, että mukava ilta (tämänkään takia en ole ajatellut, että hän on noin ajatellut, koska aina reilusti kertonut mitä tekevät ja omien sanojensa mukaan kertonut ihan mielellään). Tähän olen vastannut, että mukavaa kun on kiva ilta ja en ole sen tarkemmin kysellyt paitsi jos nainen itse on kertonut esimerkiksi jonkun kaverin toilailleen niin olen saattanut kysyä mitä tämä kaveri oikein teki. Kerran tai kaksi kysyn miten ilta sujuu riippuen kuinka myöhään hän on ulkona. Silloin kun hän puhuu puhelimessa, whatsappissa, facebookissa tai skypessä jonkun kanssa niin joskus kysäisen kenen kanssa hän juttelee ja hän vastaa aina kenen kanssa ja vastaan vaan, että ''okei'' tai kysäisen, että mitäpäs asiaa tällä kaverilla oli. Kysyn siis vain ihan uteliaisuuttani ja senkin takia, että jos naisella on menoa kaverin kanssa niin en sitten ihmettele missä hän on ja voin rauhassa keskittyä omiin puuhiini. En myöskään tunne kaikkia naisen kavereita hyvin joten senkin takia kysäisen, että tavallaan opin kysymällä vähän enemmän näistä kavereista millaisia ovat. Puolustelin kyllä vähän itseäni sanomalla nämä hänelle ja se suututti häntä ja hän vain vastasi, että tuntuu siltä, että minun pitäisi tietää kaikki. En ole ajatellut niin. Ihan uteliaisuuttani kysyn ja tottakai haluan tietää miten päivä meni ja, että onko hänellä kivaa kavereiden kanssa (ei aina, koska osa kavereista tykkää ryypätä ja hän ei lainkaan ja välillä ahdistuu siinä seurassa ja haluaa pois, mutta ei kehtaa lähteä heidän seurastaan). Välillä on käynyt niin ettei nainen ole tullut kotiin kun on pitänyt ja ilta venynyt pitkälle ja kun olen ihan nätistikkin tästä sanonut niin hän on siitä suuttunut ja raivonnut minulle. Tietysti itsekkin alan hermostua jos toinen raivostuu kun kysyn vain syytä miksi ilta venyi ja kerron, että odotin häntä kotiin. En kuitenkaan aina sano vaan useimmiten totean, että asia ok ja siitä ei sen kummemmin puhuta.
3. Suhteemme alussa kun olin vielä aika tyhmä ja kokematon parisuhteiden suhteen niin tokaisin naiselle sängyssä todella typerän ja loukkaavan kommentin jota pyysin heti anteeksi ja kysyin miten voisin hyvittää sen. Nainen oli siis niin liukas esileikistämme, ettei yhdyntä onnistunut mitenkään, koska hän oli niin liukas, että luisuin ulos hänestä yritimme sitten mitä asentoa tahansa ja koko sänky oli märkä. Lopulta totesin ettei tästä tule mitään kun olet niin kostea ja lopetimme touhun siihen. Nainen sanoi, että se tuntui todella pahalta kun sanoin noin ja pyysin sitä anteeksi koko sydämmestäni ja olen katunut sitä koko tämän ajan. Hän kertoi nyt, että tuo kommentti on syöpynyt hänen päähänsä eikä suostu lähtemään pois. Hän oli vakuutellut antaneensa tämän anteeksi, mutta ei sitten ollutkaan.
4. Koska naisella on ollut paljon stressiä niin hän on ollut todella hermona. Sen takia meillä on tullut mitättömistäkin asioista riitoja, mutta ne on aina sovittu ja kumpikin on pyytänyt anteeksi. Nyt hän mietti, että koska meillä on ollut niin paljon riitoja niin hän ei tiedä onko meidän järkevää olla yhdessä. Minä totesin, että on, koska kuitenkin riidat ovat johtuneet pääasiassa hänen stressistään ja siitä miten hermona on. En ole ainut joka kärsii tästä hänen tämänhetkisestä stressistään. Totesin myös, että näiden pikkuriitojen avulla olen oppinut toimimaan hänen stressitilansa kanssa paremmin ja oppinut varomaan sanojani. Hän silti pohtii eroa ja, että haluaa olla yksin ja ei oikein tiedä mitä tekisi. Haluaa kuitenkin saattaa opinnot päätökseen, mutta ei tiedä valmistuuko (minä tiedän, että valmistuu. Olen auttanut opinnoissa ja hänellä on hyvät arvosanat ja näytötkin menneet kunnialla läpi ja silti hän stressaa siitä). Nainen ei oikein osaa sanoa haluaako olla kanssani vai ei ja rakastaako minua edelleen vai ei näiden edellä mainittujen asioiden takia.
Kun lopetimme keskustelun tästä aiheesta niin sanoin hänelle, että annan hänelle aikaa miettiä kaikessa rauhassa yksin. Hän sanoi, että saan puhua hänelle, mutta mitään hellyydenosoituksia hän ei anna vaikka minä itse antaisin.
Kuitenkin kun lopetimme keskustelun (skypettelimme webit auki kun hän oli ystävänsä luona) niin hän lähetti lentopusun, lentohalin ja toivotti hyvää yötä samaan tapaan, kuin aina ennenkin (Hyvää yötä, kauniita unia oman kullan kuvia, nuku hyvin) ja hymyili minulle. Vaikka hän vaikutti keskustelumme aikana kylmältä kun kuunteli minua niin välillä se hänen kylmyytensä murtui ja hän itki avoimesti ja totesi, että hänellä on paha olo ja siksi ei tiedä. Hänellä on tunteet ja ajatukset kuulemma aivan sekaisin. Kuitenkin hän kuunteli ja puhui minulle nyt aivan avoimesti. Kohta kakkosesta hän mainitsi, että oli ajatellut vähän liikaa, mutta hänellä on nyt silti paha olo ja haluaa olla yksin. Hän myös sanoi, ettei tiedä eikä ymmärrä miksei kertonut minulle näistä olotiloistaan aikaisemmin. Hän sanoi, että hänelle tuli vasta siinä lenkin aikana tämmöisiä ajatuksia. Sanoin hänelle, että tällä hetkellä paras ratkaisu kummallekkin on nukkua yön yli ja katsoa sitten haluaako hän puhua vai olla vielä yksin ja onko olotila muuttunut mihinkään ja ettei tehdä hätiköityjä päätöksiä. Silloinkin kun näin kävi aikaisemmin, että hän oli hautonut asioita niin hän otti aikalisän, mutta siinä vierähti viikko kun kaikki oli taas kunnossa. Luulen, että nyt käy vähän samoin, mutta en ole aivan varma, koska hän vaikutti sen verran sekavalta. Siis oikeasti sekavalta. Välillä hän itki, välillä vaikutti vihaiselta, välillä vain turhautuneelta ja välillä taas ihan rauhalliselta. Vaikka hän tuosta erosta puhuikin niin samalla hän sanoi, että haluaisi pitää minut elämässään.
Ajatukset ovat tästä hieman sekaisin, koska hän antaa ymmärtää, että haluaa kokonaan pois ja ei halua ollaan missään tekemisissä ja sitten sanoo päinvastaista ja sitten sanoo ettei ole menossa mihinkään vaan haluaa aikalisän ja tämä on vain takapakkia yms. Mitä tässä tilanteessa pitäisi oikein tehdä? Sen ymmärrän, että pitää antaa hänelle omaa aikaa nyt, mutta onko antaa tähän mitään apuja, että miten esimerkiksi saisin hänet puhumaan tuosta pettämisestä vaikka se on kipeä asia. Millekkään parisuhdeterapeutille hän ei suostu lähtemään. Vaisto ja aikaisempi kokemus sanoo, että tässä käy vielä hyvin kunhan hän saa aikaa, mutta sydämmessä on kuitenkin pieni pelko, että mitä jos hän lähtee. Nainen sanoi kuitenkin, että hänen on itsekkin vaikea olla ilman minua ja olla hempeilemättä minulle, mutta pakko jotta hän voi rauhassa pohtia. Se hänen hyvän yön toivotuksensa mitä hän yleensäkin tekee, nuo puheet ettei hän ole menossa mihinkään ja tuo, että hänen on vaikea olla ilman minua niin mielestäni kuitenkin kertovat siitä, että hän haluaisi olla kanssani, mutta hänen tunteensa ja päänsä on pahan olon takia nyt hieman sekavassa tilassa.
Suhteemme voi muuten hyvin ja meillä on suhteessa paljon enemmän hyviä kokemuksia ja asioita, kuin huonoja. Sen tietää meistä kumpikin, mutta hän sanoi siitäkin, että nykyisessä mielentilassa ei pysty ajattelemaan hyviä eikä huonoja asioita. Meillä on kuitenkin tulevaisuudenkin suunnitelmat aivan samanlaiset ja meistä kumpikin nauttii toisen seurasta kun olemme kahden tai muiden ihmisten kanssa ja aivan avoimesti näytämme tunteemme. Olemme jo päättäneet lasten nimet, missä asuisimme tulevaisuudessa, minä säästän tällä hetkellä rahaa tulevaisuuttemme varten ja olemme muutenkin tehneet paljon tulevaisuuden suunnitelmia kuten ajatelleet matkustaa ennen lasten hankintaa.
Unohdin mainita tuossa aiemmin vielä yhden asian mikä häntä vaivaa. Muutama hänen kavereistaan ja omistani on sanonut hänelle, että hän ei muka yritä yhtä kovasti tässä suhteessa tehdä töitä, kuin minä. Sekin on vaivannut häntä ja se purkautuu nyt minuun. Hän väittää, että minäkin olen antanut ymmärtää niin noiden edellä mainittujen asioiden takia. En ajattele niin ja sanoin suoraan, että tiedän hänen tekevän parhaansa tässä suhteessa kuten minäkin ja se riittää. Silti sekin vaivaa häntä.
VASTAUS: Valotit pitkässä kirjeessäsi suhteenne tilaa monelta kantilta. Kirjeesi alussa kiteytät oleellisen (tai ainakin niin minä viestisi luin): kumppanisi haluaisi pistää suhteen poikki – tai ei itse asiassa tiedä haluaako vai ei.
Kerrot myös että hän haluaisi tilaa miettiä suhdettanne ja sitä mitä hän itse haluaa. On tärkeää että kunnioitat hänen pyyntöään. Jotkin elämässä vastaan tulevat kysymykset eivät vaadi pitkää aikaa tullakseen ratkaistuksi: toisten prosessointi kestää kauemmin. Kun on kysymys parisuhteesta, mukana ovat tunteet. Niiden käsitteleminen ei suju käden käänteessä. Niihin liittyvät myös toiveet, halut, tarpeet ja haaveet. Myös menneisyyden pettymykset, menetykset ja syyllisyys mutkistavat kuviota. Mietin, mahtaako kumppanisi painiskella tällaisten kysymysten sokkeloissa? Ainakin kerroit hänen sanoneen, että hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat sekaisin. Ja kun omakin kokemuksesi oli, että kumppanisi vaikutti ”oikeasti sekavalta” (tunteet ailahtelivat laidasta toiseen), on tilan ja ajan antaminen oman itsen kuuntelemiselle varmasti tarpeen. Ole kärsivällinen ja pidä mielessäsi omakin lupauksesi antaa ”hänelle aikaa miettiä kaikessa rauhassa yksin.”
Sinulla on ymmärrettävästi omat tunteesi, toiveesi, pettymyksesi ja haaveesi suhteessa kumppaniisi ja yhteiselämäänne. Hän on sinulle tärkeä, haluat auttaa häntä ja toisaalta pelkäät menettäväsi hänet. Haluat pitää hänestä kiinni. Nyt hän kuitenkin tarvitsisi henkistä tilaa selvittääkseen, mitä hän itse oikein haluaakaan. Hänen on nyt nähtävästi tarpeen kuulostella omia tunteitaan ja miettiä mitä sinulta, parisuhteeltanne ja koko elämältä haluaa. Voi olla että sen selvittäminen vie häneltä pidemmänkin ajan – yön yli nukkuminen ei välttämättä riitä. On tärkeää että annat hänelle sen ajan mitä hän tarvitseekaan, vaikkei se varmaankaan ole sinulle helppoa.
Kerroit ymmärtäväsi että hän tarvitsee nyt aikaa. Haluaisit kuitenkin auttaa häntä, koska välität hänestä. Ehkä sinun kannattaa kuitenkin luottaa siihen, että hän tietää kuitenkin itse parhaiten mitä ja millaista apua hän tarvitsee. Ja ellei hän nyt vielä tiedä, ajan kanssa sekin selviää.
Parisuhde muuttuu ajan mittaan. Välillä ollaan lähempänä toista, välillä otetaan etäisyyttä. Näin kuuluu ollakin. Voisiko olla niin, että tämä on yksi vaihe teidän parisuhteessanne: osa parisuhteen tervettä muutosta ja kumppaneina ja ihmisinä kasvamista? Kirjoitathan lopussa että suhteenne ”voi muuten hyvin” ja että siinä on molempien mielestä paljon hyviä puolia.
KYSYMYS: Minä ja tyttöystäväni olemme tunteneet kohta 10kk. Elimme erittäin läheisesti ja molemmilla on syvät tunteet toisisaan kohtaan. Olemme ollut nyt 4kk kihloissa. Rakastamme toisiamme syvästi. Noin 2kk sitten hän tuli lomalta ja sanoi että hänen omat ajatukset ovat hyvin sekaisin. Hän ei tiedä mitä tuntee. Tunteeko mitään ketään kohtaan. Masennus oli alkanut. Nyt olen yrittänyt puhua ja olla tukena ja vierellä.
Häntä vain ahdistaa ja ihan hetki sitten hän kertoi minulle että on loppuun palanut. Hän ei jaksa. Hän ei halua nähdä minua tai puhua minulle ja haluaa tauon suhteessa. Ymmärtäväisenä minä kuuntelen ja edelleen tuen ja olen täällä häntä varten ja kerroin että odotan. Otamme tauon. En tiedä kauanko pidämme taukoa. Sillä ei ole väliä jos tauko rakastani auttaa. Tämä kyllä tekee kipeää, mutta haluan rakkaani vain takaisin sellaisena iloisena, ahkerana ja ajatuksensa kanssa omana itsenä mitä hän olikin. Voin vain odottaa ja odottaa ja toivoa parasta.
En tahdo enempää häntä häiritä vaan annan omaa tilaa ja aikaa. Mutta silti minua tämä pelottaa. Voin kaiken maallisen menettää. Kaiken muun voin menettää mutta häntä minä en tahdo menettää. Olenko liikaa yrittänyt ja aiheuttanut sen että hän on palanut loppuun? Hän on minulle kertonut että en häntä menetä. Hän on minulle se oikea. Olen hänelle lojaali elämäni loppuun asti ja rakastan ihan aina. Mutta silti minua pelottaa rakkaani puolesta. En oikein tiedä mitä yritän kysyä, mutta hätä minulla on. Kaikki apu on tarpeen.
En muutakaan enää osaa sanoa kuin että apua. Apua.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi!
Teillä on tyttöystäväsi kanssa ollut läheinen ja syvä suhde. Suhde on tuntunut niin lujalta, että olette menneet kihloihinkin. Ei ole ihme, että tyttöystävän puhe sekavista tunteista, tilan tarpeesta ja masennuksesta on iskenyt sinuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tällaista et ole osannut odottaa.
Mietin, minkä verran tunnette toisianne kymmenen kuukauden tuntemisen pohjalta. Onko tyttöystävälläsi ollut aiemmin elämässään masennuskausia? Jos on, mikä on auttanut häntä toipumaan niistä? Onko hän hakenut hoitoa masennukseensa, aiemmin ja nyt? Riippumatta siitä, mitä suhteellenne tapahtuu, hänen on tärkeätä saada apua itselleen ja selvittää, millaisia elämään liittyviä muutostarpeita masennus hänelle viestii. Millaisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista se nousee?
Samoin on tärkeätä, että sinä pidät huolta itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi. Tarvitset läheisiä ihmisiä, joiden kanssa voit puhua tilanteesta ja tunteistasi. Voit myös hakeutua elämänvaiheestasi riippuen vaikkapa opiskelijaterveydenhuoltoon, työterveyspalveluiden puoleen tai terveyskeskukseen saadaksesi mahdollisuuden käsitellä ammattilaisen kanssa tätä kaikkea.
Oletko saanut tyttöystäväsi kanssa keskustellessanne selvyyttä siihen, millaiseksi hän kokee suhteenne? Liittyykö tilanteeseen joitain muutostarpeita teidän välillänne? Toivoisiko hän sinulta jotakin, mitä et ole osannut tai huomannut antaa? Entä millaiseksi sinä olet kokenut suhteenne? Kuka ja millainen sinä olet ihmisenä?Kaipaat rakastasi takaisin sellaisena iloisena, ahkerana omana itsenään, jollaisena olet hänet tuntenut. Tällainen henkilö voi palata elämääsi, mutta ehkä jollakin tavalla uudenlaisena. Kun tyttöystäväsi puhui loppuun palamisesta, aloin pohtia ylitunnollisuutta, ylisuorittamista ja liiallista kiltteyttä. Sinänsä hyvät, kauniit persoonallisuudenpiirteet voivat joskus muodostua ansaksi. Ihminen saattaa kokea olevansa hyväksytty ainoastaan suorittaessaan elämää tavalla, joka miellyttää muita. Entä, jos saisitkin tyttöystäväsi takaisin paitsi iloisena ja ahkerana, välillä myös kiukkuisena, surullisena ja rennosti laiskana? Ovatko iloisuus ja ahkeruus ajoittain olleet osa kulissia, jota hän on kokenut välttämättömäksi ylläpitää kelvatakseen ihmisille? Tällä en tarkoita sitä, että sinä olisit vaatinut häneltä tällaisia asioita, vaan että hän on itse saattanut olla ankara itseään kohtaan.
Tämä kaikki on minun puoleltani täyttä arvailua. Voi olla, että tyttöystäväsi kohdalla ja teidän suhteessanne on kyse ihan muista asioista. Vaikka pidätte taukoa, onko teidän jossakin kohdassa mahdollista keskustella toiveistanne, odotuksistanne, pettymyksistänne ja unelmistanne suhteessanne ja elämässä yleensä? Voiko taukoa pidettäessä silloin tällöin olla sovitusti yhteydessä ja jakaa sitä, missä kumpikin menee?
KYSYMYS: Kysyisin lähinnä asioiden käsittelemisestä omassa tilanteessani. Koin eron noin kaksi kuukautta sitten, tai siis tulin jätetyksi koska kontrolloin suhdetta liikaa. Olemme kuitenkin olleet yhteydessä melkein joka päivä ja mies harkitsee paluuta yhteen jos olen “muuttunut”. Haluan toki muuttua, tai ainakin ajatella ja käsitellä asioita eri lailla. Olen 31-vuotias ja kumppanini viitisen vuotta nuorempi.
Hän koki, etten olisi saanut estellä hänen menojaan ystäviensä luokse joka ikinen kerta, vaan hyväksyä ettei hän vastaa sitten jopa viikkoon puhelimeen eikä ole tilivelvollinen missä on ollut. Huumeet ovat olleet jossain määrin kuvioissa aina, ei toki suonensisäiset vaan lähinnä viihdekäytössä hänellä.
Olen ennenkin seurustellut ja osannut rakastaa, ja luopua. Tämän henkilön kohdalla kaikki on toisin, antaisin kaiken anteeksi, valheet ja satunnaisen väkivallankin.
Missä menee rakkauden ja riippuvuuden raja? Toki en tunne olevani riippuvainen, koska en ole nähnyt häntä eron jälkeen. En silti pääse eteenpäin. Kävin muutaman kerran puhumassa ammattilaiselle, mutten saanut tolkkua ajatuksiini sieltäkään.
Päässä pyörii suuri kysymys, että miten kukaan voi tehdä toiselle näin? Miksi silti välitän?
Myönnän, että olen yrittänyt kontrolloida ja ehkä pelastaa hänet tuosta vajoavasta suosta, koska asiat oli hyvin ennen kuin hänen ystäviensä runsas alkoholinkäyttö huumeineen lisääntyivät. Parisuhde kesti reilun kaksi vuotta.
Olen vieläkin erittäin rakastunut ja ikävöin suuresti. Ymmärrän kuitenkin sen, että en voi odotella häntä ikuisuutta ja pettyä taas tai hillitä omaa elämääni ja sanomisia. Vastasinko nyt omaan kysymykseeni vai olisiko antaa vielä neuvoja?
Ota Suhdeklinikka seurantaan Facebookissa!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Hyvä ystävä, kiitos viestistäsi! Kirjoitat eronneesi noin kaksi kuukautta sitten. Sinun on vaikeaa hyväksyä eroa, mikä on ymmärrettävää, koska rakastat ja kaipaat entistä miestäsi. Myös se, että olette erosta huolimatta olleet tiivisti yhteydessä vaikeuttaa ymmärrettävästi luopumista.
Kiinnitin viestissäsi huomiota erityisesti siihen, että olet ottanut vastuun erosta kokonaan itsellesi. Kerrotkin miehesi harkitsevan paluuta yhteen, jos sinä pystyt muuttumaan. Pidän epärealistisena ajatusta, että parisuhteen ongelmat voisivat johtua vain toisesta. Parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi, ja kummatkin vaikuttavat siihen, millainen suhteesta muodostuu. Kirjoitat tarpeestasi kontrolloida, mutta myös entisen miehesi huumeiden käytöstä ja satunnaisesta väkivallasta. Mietin, mikä vaikutus teidän kummankin toiminnalla on ollut suhteeseenne?
Kirjoitat, ettet pääse eteenpäin. Pidän arvokkaana, että olet etsinyt kuitenkin ratkaisua kysymyksiisi myös ammattilaisen kanssa. Halutessasi voisit olla yhteydessä lähialueesi perheasianneuvottelukeskukseen. Yhdessä perheneuvojan kanssa voisitte pohtia sitä, mikä tilanteessasi olisi parasta. Ajattelen suhteen jatkumisen edellyttävän joka tapauksessa molempien toiminnan arvioimista ja vastuun kantamista yhdessä.
KYSYMYS: Aloimme seurustella, kun nykyinen vaimoni oli 16-vuotias. Minä olen häntä 12 vuotta vanhempi. En edes yritä väittää, etteikö joku voisi perustellusti liittää suhteemme alkuvuosiin hyväksikäytön piirteitä, mutta vaikka suhde saikin alkunsa aikuisen miehen ja lapsenkasvoisen teinin kiimasta, se kuitenkin johti avioliittoon, kun vaimoni kosi minua 10 seurusteluvuoden jälkeen.
Vuosi avioliiton solmimisesta vaimoni petti. Siitä on nyt kaksi vuotta. Olemme viettäneet yhdessä siis yhteensä 13 vuotta. Suhde on ollut vakaa ja lämmin. Suuret kriisit ovat puuttuneet, läheisyyttä on piisannut, meillä on ollut myönteinen suhde toisiimme, seksi on ollut turvallista, tyydyttävää ja sitä on ollut paljon, käytännön elämän ongelmiin olemme löytäneet toimivia ja pysyviä ratkaisuja ja meillä on ollut yhteistä tekemistä. Tämä on ymmärtääkseni myös vaimoni käsitys suhteesta. Kyselemme harvakseltaan toisiltamme, mitäs meille kuuluu, ja hyvää kuulemma kuuluu tai ainakin kuului pettämiseen saakka.
Pettäminen oli yhden yön humalainen kohellus. Sen syyksi vaimoni kertoi voimakkaan humalan, turhautumisen ja yksinäisyyden. Hän on paljon matkustava yksityisyrittäjä. Hotelliöitä, välipäiviä, hyvin paljon ajamista ja hillittömiä vuosittaisia kilometrimääriä, muuttuvia aikatauluja ja ennustamattomuutta, yötöitä, sekava nukkumisrytmi ja paljon yksinäisyyttä. Vaimoni työhön kuuluu myös se, että hän saa huomattavan määrän huomiota. Täysin vieraatkin ihmiset saattavat tunnistaa hänet, joten satunnaisia kohtaamisia riittää.
Minulla ei ole perustetta epäillä vaimoni tarinaa. Mikään suhteessamme ei viitannut pitempiaikaiseen rinnakkaissuhteeseen ennen pettämistä, eikä mikään ole viitannut pettämisen jälkeen siihen, että vaimoni tahtoisi lähteä suhteestamme.
Ongelma on se, ettei vaimoni selviä pettämisestä henkisesti. Hän antaa sille aivan kohtuuttoman merkityksen. Hän yrittää kompensoida tekoaan mielistelyllä eikä pidä samalla tavalla kiinni oikeuksistaan kuin aikaisemmin. Ja yhä vieläkin hän sortuu käsittämättömiin lapsellisuuksiin, jotka kai kumpuavat itseinhosta. "Siksikö nollasit trippimittarin, että voit seurata pettäjävaimosi ajettuja pettämiskilometrejä?" "Miltä tuntuu tehdä ruokaa levyllä, jota pettäjävaimosi on käyttänyt? Tuleeko ruokaan pettämisen maku?" Vaimoni ei varsinaisesti pettämistä jankkaa. Aihe ei nouse esiin edes viikoittain, mutta se väijyy jatkuvasti taustalla. Olenkin huomannut, että minullakin alkaa pinna kiristyä.
Meillä on taustallamme kaunis tarina, ehjä ja jakava suhde ja kun kumpikin sekä sanojensa että käytöksensä perusteella tahtoo suhteessa jatkaa, niin en ymmärrä, mitä merkitystä on yhden yön sählingillä. Sattuihan se eivätkä haavat parannu hetkessä, mutta vaikka vaimoni teki virheen, niin silti hän on oma, tuttu vaimoni, jonka lähellä minun on turvallinen olla. Se on minulle valtavan tärkeää.
Oma lapsuuteni oli silmittömän turvaton ja kaaosmainen, kun taas vaimoni on saanut kasvaa perusonnellisen parisuhteen suojassa. Luulen että tällä on vaikutuksensa tulkintamalleihimme. Siinä missä vaimoni näkee pettämisessä häpeällisen poikkeaman, epäonnistumisen tai uhan, minä näen vain sellaista, joka edustaa minulle tavanomaista ihmisyyttä ja elämää. Minulle pettäminen parisuhteessa on odotuksenmukainen tapahtuma. Sellaisia ihmiset nyt vain ovat, he pettävät. Kaikki eivät petä, mutta kun pitkässä parisuhteessa elää, on hyvin mahdollista, että joko pettää itse tai joutuu petetyksi.
Ymmärtäisin tilanteen paremmin, jos vaimoni kriiseilisi elämästä yleisemmin, kaipaisi esimerkiksi takaisin pitkässä suhteessa menetettyjä nuoruuden menovuosiaan, mutta sellaisesta ei ole merkkejä, eikä hän kysyttäessäkään sellaisia haluja ilmaise.
Jos oletetaan, ettei vaimoni kriiseile elämästään yleisemmin vaan että hän oikeasti tahtoo jatkaa suhteessamme niin kuin hän sanoo ja niin kuin hänen käytöksensä perusteella vaikuttaa, niin mitä tässä pitäisi tehdä? Kuinka saisin hänet ymmärtämään, että vaikka hän teki virheen, niin minulle kännipano on niin merkityksetön haksahdus, ettei sen vuoksi kannata useita vuosia katumuselämää viettää. Puhua en enää jaksa yrittää, eikä läsnäoleva, kiireetön ja painostamaton kuunteleminenkaan auta. Parhaiten vaimoani näyttää rauhoittavan se, kun hänen typerehtiessään otan häntä kädestä kiinni enkä sano mitään. Kaikki puhe johtaa ainoastaan kiihtyviin reaktioihin.
Olen yrittänyt saada vaimoni puhumaan ammattiauttajan kanssa (ilman minua, ei siis pariterapiaa) tai vaikka kavereidensa kanssa, mutta ehdotukset ovat kaikuneet kuuroille korville.
Ihanainenhan tuo on ja minulle aivan hirveän rakas, mutta kieltämättä tekisi välillä mieli karjua, että kerää nyt j*******a itsesi ja lopeta tuo ongelmien rakentelu. Eipä tuollainen karjuminen vain taitaisi jumissa olevaa ihmistä auttaa. Ei olisi auttanut ainakaan minua vaikeina vuosinani.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi!
Olet varmaan oikeilla jäljillä siinä, että vaimosi voimakas syyllisyys yhden yön suhteesta, josta on jo kulunut aikaa, johtuu ehkä osaltaan siitä, että hänen perusturvallisessa elämässään kyseessä on iso särö. Hänen on vaikeata antaa tapahtunutta itselleen anteeksi ja päästä siitä yli, vaikka asia on puhuttu ja anteeksi pyydetty ja annettu. Sinulla puolestaan on sen verran kokemusta elämän rosoisuudesta, että asia asettuu mielessäsi toisenlaisiin mittasuhteisiin.
Kuulostaa siltä, että olette käsitelleet asiaa viisaasti ja hyvin. Toki voisi olla hyvä, jos vaimosi puhuisi tapahtuneesta jonkun ulkopuolisen auttajan kanssa kyetäkseen löytämään eheämmän ja positiivisemman minäkuvan. Ei hänen tarvitse nimetä itseään pettäjävaimoksi. Mitä muita puolia hänessä on? Millä kaikilla myönteisemmillä nimillä hän voisi itseään kutsua? Millä nimillä sinä häntä kutsut? Kenen suulla hän puhuu nimittäessään itseään niin rumasti? Kuka häntä tuomitsisi niin rajusti? Usein ne tavat, joilla suhtaudumme itseemme tulevat vaivihkaa jostain menneisyydestä. Mitä nyt äiti/isoäiti/isoisä/opettaja sanoisi, kun en ole osannut elää elämääni oikein? Kenet kaikki koen pettäneeni, kun en olekaan ollut se hyvä ihminen, jollaisena kaikki minua pitivät?
Entä kuka antaisi anteeksi? Keiden läheisteni silmissä olen edelleen ihan hyvä ihminen, vaikka olenkin tehnyt tämän virheen? Minäkin haluaisin osaltani vakuuttaa vaimollesi, että hän on hyvä ihminen ja hyvä vaimo, joka on vain tehnyt kerran virheen. Kaikki me teemme elämässä virheitä ja pahoitamme rakkaimpiemme mieltä, mutta itselleen saa antaa anteeksi ja jatkaa uusin voimin eteenpäin.
Luulen, että olet itse keksinyt parhaan toimintatavan niihin tilanteisiin, joissa vaimosi alkaa pakonomaisesti syyttää itseään. Halaat, otat kädestä, pidät hyvänä ja olet hiljaa. Se vaikuttaa toimivan paremmin kuin sanat. Uskon, että ajan myötä nämä itsesyytöskohtaukset vähenevät ja laantuvat. Teillä on kuitenkin paljon hyvää yhteisessä elämässänne.
KYSYMYS: Olen eronnut pitkäaikaisesta avopuolisostani muutama kuukausi sitten. Meillä on eroprosessi vielä vähän kesken. Itse tunnen, että ero oli tähän hetkeen oikea ratkaisu. Seurustelimme lähes kymmenen vuotta. Välillämme oli jotain erityistä ja luulin, että emme eroaisi koskaan. Mutta tarpeeksi monen vastoinkäymisen vuoksi tahdoin erota. Tunteeni häneen ovat muuttuneet paljon, vaikka toki hän on minulle edelleen erittäin tärkeä ihminen. Kun tutustuimme, exäni oli vakavasti masentunut. Autoin häntä elämänilon etsimisessä ja vedin hänet ylös pohjalta ja annoin itsestäni kaiken hänelle. Siihen meni muutama vuosi. Kun hän sitten sai pikkuhiljaa elämäniloa takaisin ja alkoi elää, jäin minä osittain pois hänen elämästään. Yritin ymmärtää aluksi, että hän tarvitsee tilaa. Kuitenkin minusta tuntui, että olin yksin. Toisinaan jopa toivoin, että hän olisi sama ihminen kuin tutustuimme, vaikka en tietenkään halunnut, että hän masentuu.
Jäin usein yksin itkemään kotiin, kun hän lähti johonkin kavereidensa kanssa. Minä kävin töissä, maksoin lähes kaiken ja hoisin kodin. Ennen pystyimme puhumaan asioista, mutta nyt joku muuri oli tullut väliimme. Kului muutama vuosi ja minä vain jaksoin eteenpäin, vaikka välillä itsekin olin masentunut, enkä saanut siihen tarvittavaa tukea. Kesällä olin jo miettinyt, kuinka suhteemme oli mennyt tähän jamaan ja olin onneton. Olin useasti pyytänyt exääni muuttamaan käytöstään, mutta juuri mitään ei tapahtunut. Tapasin kesällä uuden tuttavuuden, josta on tullut minulle erittäin läheinen nyt eromme jälkeen. Vaikka emme tunteneet toisiamme, pystyin puhumaan hänelle lähes kaikesta. Kerroin kaikki minun ja exäni suhteen ongelmat ja pystyin käsittelemään asiat. Aiemmin olin vain yrittänyt exäni kanssa selviä asioita ja kun siitä ei mitään tullut, niin hyväksyi hiljaa asiat ja toivoin vain, että kyllä se vielä paremmaksi muuttuu.
Halusin siis erota mm. siksi, että menetin luottamuksen, olin loppu hoitamaan kaiken yksin, ex jäi kiinni pettämisestä pariinkin otteeseen ja tahdoin vihdoinkin elää ja saada asiani kuntoon. Minulla tuli vain yhtäkkiä mitta täyteen, kun pystyin käsittelemään kaiken sisälläni. Ilmoitin erosta ja se tuli järkytyksenä exälleni, sillä olen ollut hänelle itsestäänselvyys. Nyt olen eromme jälkeen tutustunut tähän uuteen tuttavuuteen paremmin ja hän on ollut tukenani ja auttanut minua paljon. Meistä voisi tulla jotain vakavampaakin, mutta minulla on siis vielä vähän exäni kanssa välit selvimättä. Ex on muuttunut osittain paljonkin, hoitaa kotiaskareita ja näyttää rakkauttaan minua kohtaan. Hän tahtoisi, että annan hänelle toisen mahdollisuuden. Minusta vain tuntuu, että en jaksa antaa elämästäni enää yhtään siihen, että hän korjaisi virheensä. Olen antanut siihen monta mahdollisuutta, mutta hän heräsi vasta kun lähdin kotoa.
Hän ei ole vieläkään täysin parantunut masennuksesta ja uhkailee itsensä satuttamisella. Itse haluaisin olla kavereita, mutta hän sanoo, että en tule näkemään enää ikinä häntä, jos en anna mahdollisuutta. En itsekään oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että olen tutustunut tähän ihanaan uuteen tuttavuuteen, vaikka enhän minä ole mitään väärää tehnyt, sillä olemme jo eronneet. Voiko luottamus palautua enää? Kannanko turhaan syyllisyyttä uudesta tuttavuudestani, jonka avulla olen vihdoin saanut nauraa pitkästä aikaa ja kokea kivoja asioita? Mitä jos ex tekeekin itselleen jotain, jos en anna mahdollisuutta? Tämä liitto oli ensimmäinen vakava suhteeni, enkä tiedä mikä on oikea tapa toimia..
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Hyvä ystävä, mieleeni tulee, että olet tällä hetkellä oman elämäsi tienristeyksessä, jossa katsot mennyttä matkaasi ja mietit tulevaa suuntaa. Älä pidä kiirettä, vaan pysähdy hetkeksi tähän risteykseen. Katsotaanpa ensin hieman taaksepäin: kerroit eronneesi hiljattain pitkäaikaisesta parisuhteesta. Yhteiseen matkaanne kuului monenlaisia vaiheita; myötä ja vastamäkiä. Exäsi kärsi vaihtelevista masennusjaksoista, mutta sinä jaksoit pitkään olla hänen apunaan ja tukenaan. Ajan myötä olit itsekin ajoittain masentunut, mutta et kokenut saavasi siihen vuorostasi tukea exältäsi. Lopulta halusit erota mm. luottamuksen menettämisen, yksinäisyyden ja exäsi toistuvan uskottomuuden vuoksi. Ymmärrän eropäätökseesi johtaneet tekijät hyvin, mutta onko niin, että itse koet vielä jonkinlaista syyllisyyttä eroratkaisustasi? En tiedä ikäänne, mutta luultavasti olette molemmat muuttuneet yhteisen matkanne varrella paljon. Ne tarpeet ja toiveet, joiden perusteella aikoinanne valitsitte toisenne kumppaneiksi, ovat ehkä muuttuneet (esimerkiksi hoivaamisen ja hoivatuksi tulemisen suhteen).
Muutama kuukausi sitten kerroit exälle eropäätöksestäsi. Olitte tulleet yhdelle elämän risteysasemista, jossa jokainen joutuu pohtimaan seuraavaa suuntaa. Käviköhän niin, että sinä jarrutit risteyksessä, mutta exäsi olisi halunnut jatkaa matkaa kanssasi entiseen tapaan? Kun toinen painaa jarrua ja toinen kaasua, tilanne jumiutuu. Nyt exäsi vaatii sinua antamaan hänelle vielä uuden mahdollisuuden, mutta itse olet epävarma. Kuuntele rauhassa tätä tunnetta ja mieti, mitä se sinulle kertoo. Mistä kaikesta halusit erota kun erosit exästäsi? Mitä kaipaat suhteestanne ja mitä et enää kaipaa? Minusta kuulostaa julmalta - suorastaan väkivaltaiselta - että exäsi uhkailee sinua itsensä vahingoittamisella. Hänen masennustaustansa tuntien olet ymmärrettävästi huolestunut tilanteesta, mutta exäsi on kuitenkin itse vastuussa omasta elämästään. Voit ohjata häntä hakemaan apua itselleen, mutta sinun tehtäväsi ei ole enää hoitaa häntä. Kuten kirjoitit, eroprosessinne on vielä kesken ja se vie oman aikansa. Tässä tilanteessa suosittelen, että käsittelette sitä molemmat tahoillanne, mahdollisesti ammattiauttajan luona. Jumiutuneesta tilanteesta täytyy pikkuhiljaa päästä eteenpäin ja jatkaa matkaa.
Mitä uuteen ihmissuhteeseesi tulee, niin suosittelen sinua etenemään hitaasti. Tärkeää on, että toivut nyt rauhassa itse erosta ja pidät hyvää huolta itsestäsi. Kysyit, kannatko turhaa syyllisyyttä uudesta ihmissuhteesta, jossa koet iloisia asioita (joita olet ehkä jo pitkään kaivannut elämääsi?). Minusta olisi tässä tilanteessa tärkeää erottaa pitkän suhteen päättyminen ja uuden aloittaminen toisistaan. Joskus uuden ihmisen löytäminen vauhdittaa ehkä jo pitkäänkin muhimassa ollutta eropäätöstä. Vaikka uusi ihminen ei olisikaan syynä eroon, saattaa se jätetyn osapuolen silmissä siltä vaikuttaa aiheuttaen jätetyssä katkeruutta ja jättäjässä syyllisyyttä. Uuden ihmissuhteen ennuste on sitä parempi, mitä selkeämmin vanha suhde on surtu ensin pois. Silloin on jälleen tilaa uudelle. Bruce Fisherin kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, on tarkoitettu erotilanteen kartaksi ja kompassiksi. Suosittelen sinua tutustumaan siihen.
KYSYMYS: Pulmani koskee suhdetta, jonka ongelmana omasta näkökulmastani on suhteen "määrittelemättömyys" ja paikallaan polkeminen.
Tapasin miehen noin kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli eronnut edellisestä suhteestaan. Emme alkaneet seurustelemaan, sillä miehen tilanne oli täysin epäselvä. Tapailimme, mutta itse odotin enemmän, odotin parisuhdetta. Tämä aiheutti välillämme ristiriitoja, sillä odotuksemme olivat erilaiset. Erosimme ja lähdin etsimään itselleni jotakin toista ihmistä. Kuitenkin ikävä ajoi minut jälleen yhteen häneen kanssaan. Suostuin siihen, että vain tapailemme, sillä halusin hänet elämääni “millä ehdolla tahansa”.
Tapailua on kestänyt nyt noin vuoden, ja välimme ovat lähentyneet kovasti. Koen hänet läheiseksi ja monella tapaa suhteeni häneen tuntuu tunnetasolla seurustelulta. Kuitenkin näemme hyvin harvoin, emmekä jaa arkea millään tavalla. Hän myös ahdistuu, jos yritän puhua suhteen laadusta, eikä seurustelun kriteerit käytännön tasolla täyty. Olen myös hyvin epävarma, sillä en tiedä onko hän oikeasti minuun millään tapaa sitoutunut, vaikka itse koen hänet läheiseksi. Näen paljon vaivaa hänen vuokseen, suunnittelen menoja hänen aikatauluihin, yritän olla tukena. Hän myös tukee minua.
Ongelmani on, että en tiedä miten jatkaa. Epävarmuus hänen ajatuksistaan suhteestamme saa minut epäilemään, sitä käytänkö itse turhaa aikaani häneen. En ole ihan valmis vielä luovuttamaan, sillä hänessä on jotain upeaa, mutta en tiedä mitä muuta voin vielä tehdä? Hän ei kaikesta vaivannäöstä(suuresta sellaisesta) ja antamastani ajasta huolimatta ole valmis edes puhumaan suhteesta, saatikka sitten seurustelemaan. Mitä tehdä?
Nainen, 29
VASTAUS: Kiitos selkeästä kysymyksestäsi. Tilanteesi on sen sijaan kaikkea muuta kuin selkeä. Pohdintojasi värittävät epävarmuus ja voimakkaat ristiriidat. Yritän selkeyttää tilannettasi hiukan: 1) Olet kohdannut ihmisen, josta pidät, ja jonka koet läheiseksi 2) haluat seurustella hänen kanssaan ja vakiintua 3) näet paljon vaivaa, että yhteisolonne toteutuisi. 4) hän ei halua seurustella kanssasi 5) hän kokee puheet seurustelusta ja tulevaisuudesta ahdistavaksi.
Huomaat varmasti, kuinka erilaiset näkökulmat sinulla ja vastaavasti ”kumppanillasi” ovat. Hän on ilmeisimmin tyytyväinen siihen, että suhteenne on toistaiseksi määrittelemätön. Toisin kuin sinä, joka koet että suhteenne polkee paikallaan. Itse asiassa teit itse saman havainnon aiemmin, ja siksi suhteenne silloin siihen päättyikin. Nyt olette tavallaan taaskin siinä kohdassa ja se ajatus, että olet hänen kanssaan ”ehdoilla millä tahansa”, ei enää riitäkään.
Ei ole helppoa irrottautua ihmisestä, josta on tullut läheinen ja rakas. Kirjoitat, että hänessä on upea puoli ja sinun on vaikea luovuttaa hänestä. On hienoa, että kykenet kiinnittymään siihen hyvään, mitä hänessä on. Samalla sinun tulisi nähdä myös se, että hänessä on puolia, jotka haavoittavat sinua. On tavallaan hyvin loukkaavaa, ettei hän, kaikesta huolimatta, pystykään sitoutumaan sinuun. Siksi sinulle tuleekin varmasti tunne ajan haaskauksesta ja turhautumisesta. Sinun täytyy asettaa nämä kaksi asiaan vaakakuppiin, ja tarkastella kumpi painaa enemmän: hienot hetket hänen kanssaan vai alituinen pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne, kun hän ei ole valmis seurustelemaan kanssasi samalla vakavuudella, kuin sinä hänen kanssaan.
Kuten sanottu, luopuminen sattuu, mutta luopuminen voi myös johdattaa uuteen tilanteeseen ja uusiin mahdollisuuksiin. Mihin ratkaisuun päädytkin, toivotan sinulle rohkeutta!
KYSYMYS: Mieheni haluaa erota. Olemme olleet yhdessä 12 vuotta, joista 6 avioliitossa. Meillä on kaksi lasta: 4-vuotias ja 1,5-vuotias. Mieheni kertoo olleensa onneton noin 1,5 vuotta eli suurin piirtein siitä saakka, kun saimme toisen lapsemme. Hän on kokenut itsensä hylätyksi ja tarpeettomaksi sekä torjutuksi. Itse olen kokenut olevani onnellinen, vaikka välillä on ollut raskaampia päiviä. Välillä on kyllä tuntunut, että jotain suhteesta puuttuu mutta olen tyytynyt odottamaan parempaa päivää. Lasten lisäksi arkeamme haastaa kummankin vaativat työt, jotka ovat meille kyllä tärkeitä. Olen itse aloittanut uudessa työssä puolisen vuotta sitten ja ollut siitä hyvin onnellinen. Ehkä tämän vuoksi en ole niin kiinnittänyt huomiotani mieheni huonoon oloon.
Mielestäni suhteessamme on paljon tehtävissä yhteistä aikaa ja hellyyttä lisäämällä sekä muistamalla tunnustaa rakkautta toiseen. Olemme erokriisistä huolimatta läheisiä ja hyvissä väleissä. Meillä on hellyyttä ja oikeastaan olemme läheisempiä ja ainakin minä rakastuneempi mieheeni kuin aikoihin. Mieheni sanoo kuitenkin, ettei usko tämän läheisyyden säilyvän ja on siksi tehnyt päätöksensä. Hän on todella jääräpäinen, vaikka hänelläkin on vaikeaa nyt ja hän kärsii tilanteesta.
Asumme toistaiseksi yhdessä mutta mieheni etsii uutta asuntoa. Kyse on siis jonkilaisesta ero-klassikosta, kun pienten lasten vanhemmat ovat ajautuneet kriisiin. Mieheni kieltäytyi terapiasta, koska olen kuulemma joskus aiemmin kieltäytynyt siitä. En tuolloin ollut ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Mieheni ajattelee, että voisimme olla kumpikin onnelisia jonkun toisen kanssa. Itse en voisi kuvitella parempaa miestä, jos ei oteta huomioon tätä sitoutumisen ja tahdon puutetta.
Olen pohtinut johtuuko tämä siitä, että mieheni on ainoa lapsi ja ollut äitinsä silmäterä aikuisiälle asti. Hän on tottunut saamaan kaiken huomion. Toisaalta lapsemme ovat hänelle myös rakkaat, eikä hän ainakaan tietoisesti voisi ajatella jääneensä jostain paitsi heidän vuokseen.
Onko mitään tehtävissä? Miten voisin voittaa mieheni luottamuksen suhteen tulevaisuuteen?
VASTAUS: Olet hämmentynyt. Suhteenne on ajautunut kriisiin. Miehesi on kokenut olleensa jo pitkään onneton liitossanne. Sinä sen sijaan et jaa samaa tuntemusta, vaan koet olleesi pääosin onnellinen. Ihmettelet, mistä tämä ristiriita tulee. Miten te voitte kokea yhteisen elämänne niin eri tavalla?
Kirjettäsi lukiessa tulee olo, että olet kuitenkin aika tietoinen siitä, mitä teille on tapahtunut ja mitkä seikat ovat olleet vaikuttamassa suhteenne kriisiytymiseen. Lapset ja molempien työt ovat vieneet yhteistä aikaanne siinä määrin, että parisuhteen hoitaminen on jäänyt taka-alalle.
Parisuhteessa tärkeä vaihe on sen alun kahdenkeskisyys, jossa toista ei tarvitse jakaa muiden kanssa. Se on kuin tankkausvaihe, jonka jälkeen on valmiimpi kohtaamaan sen väistämättömän tosiasian, että elämässä on muutakin kuin vain me kaksi. Parisuhteeseen tunkeutuva "kolmas" voi olla lapsi, työ, harrastus – mikä tahansa, mikä vähentää kahdenkeskistä aikaa. Tällainen vaihe kuuluu siis olennaisena osana parisuhteeseen ja se on aina kriisin paikka. Olemmeko tankanneet riittävästi toisiamme, että suhteemme kestää näiden "ulkopuolisten" läsnäolon?
Lapset tarpeineen aiheuttavat väistämättä tilanteen, jossa parisuhteelle ei jää aikaa niin kuin ennen. Lapsen syntyessä mies saattaa tuntea olonsa hylätyksi ja ulkopuoliseksi, kun nainen kiinnittää kaiken huomionsa uuden tulokkaan hyvinvointiin. Sinänsä luonnollinen ja normaali tilanne on parisuhteen kannalta ristiriitainen: nainen on onnellinen hoivatessaan lasta, samalla kun mies saa puolisoltaan vähemmän huomiota ja kokee jäävänsä tarpeineen syrjään.
Tunteet ovat ajattomia, ne saattavat putkahtaa kaukaa menneisyydestä, kun joku tämän hetken tilanne herättää ne eloon. Olisikohan miehellesi käynyt näin? Ainoana lapsena hän ei joutunut jakamaan äitiään sisarusten kanssa, mutta sinut hän "menetti" lapsille viimeistään silloin, kun nuorimmaisenne syntyi. Siitä hänellä alkoi voimistua hylätyksi, tarpeettomaksi ja torjutuksi tulemisen tunne.
Jokainen meistä käy läpi tavallaan ja ajallaan läpi niitä tunteita, jotka eivät ole aiemmin elämässämme tulleet riittävästi käsitellyiksi. Mahtaako miehesi nyt yrittää suojella itseään hylätyksi tulemiselta, kun hän ei uskalla luottaa, että tällä hetkellä sinänsä hyvä parisuhteenne tila jatkuisi myös tulevaisuudessa? Tuntuu vähemmän kipeältä vaihtoehdolta hylätä itse ennemmin kuin tulla uudestaan hylätyksi. Jokaisessa meissä elää myös unelma paratiisista: ehkä jossain on joku vain ja ainoastaan minua varten. Mutta paratiisiin ei ole paluuta – aina löytyy kolmansia, jotka rikkovat aika ajoin kahdenkeskisyyden.
Miehesi on osoittanut suurta rohkeutta, kun hän on uskaltanut kertoa tunteistaan sinulle. Samalla sinä olet saanut mahdollisuuden kertoa omistasi hänelle. Jatkakaa yhteistä jakamista, älkää yrittäkö tulkita toisianne. Miettikää, löytyykö tunteista yhteyksiä varhaisempiin kokemuksiin: onko elämässä joskus tuntunut samalta kuin nyt. Ehkäpä näin saatte purettua tunteitanne pala palalta ja luottamus toisiinne voi rakentua uudelleen. Joskus kolmannen läsnäolo voi tällaisessa tilanteessa auttaa antamaan riittävästi ulkopuolista näkökulmaa ja selvittämään suhteen solmuja.
Toivotan teille antoisaa matkaa tunteiden ajattomassa maailmassa.
