KYSYMYS: Vaimoni petti minua työkaverinsa kanssa kahden kuukauden ajan. Hän itse kertoi asiasta pari kuukautta sitten, kun toisen miehen vaimo sai tietää ja olisi muuten kertonut minullekin. Olemme olleet 22 vuotta parisuhteessa, joista naimisissa 18 vuotta. Meillä on kolme lasta, 17-, 16- ja 14-vuotiaat.
Maailma romahti, kun kuulin asiasta. Passitin vaimon pois kotoa muutamaksi päiväksi ja pyysin sitten takaisin keskustelemaan asiasta. Keskustelimme hyvin paljon ja keskustelemme vieläkin välillä asiasta. Jäimme kumpikin sairaslomalle asian tultua ilmi. Olemme käyneet omien työpaikkojen psykologien juttusilla. Vaimo katuu suunnattomasti tapahtunutta ja ei voi ymmärtää, mitä meni tekemään. Eli kuulemma jossain kuplassa ja vain sitä hetkeä, tietäen kumminkin sen olevan väärin.
Elämä on yhtä vuoristorataa edelleen. Välillä menee hyvin ja välillä tosi pohjalla. Emme halua erota kumpikaan, rakastamme toisiamme, seksielämä on ok, hoidamme parisuhdettamme käymällä syömässä, kahviloissa jne... Olemme varanneet yhteisen hotelliviikonlopun ihan kahdestaan vietettäväksi. Silti asia pyörii mielessäni enemmän tai vähemmän. Tänään tuli sellainen romahdus ja kaikki vyöryi taas mieleen. Ja tuntui ettei tästä tule mitään.
Aika usein viime aikoina on tuntunut siltä, että pitäisikö luovuttaa ja passittaa vaimo pois jatkamaan sitä leikkiä mihin ryhtyi? Sisimmässäni en kuitenkaan halua. Vaimo vähän suuttuu, kun alan muistelemaan ja tonkimaan asiaa ja silloin tuntuu itsestä, ettei jaksa. Olen kertonut vaimolleni tarvitsevani hänen tukea ja lohtua, mutta kun sitä tarvitsen, hän on vain aika huono sitä antamaan. Mitä voisin/voisimme vielä tehdä?
Selviääkö tästä tilanteesta? En haluaisi kuitenkaan luovuttaa. Miten saan asiat jäämään taakse ja suuntaamaan katseeni tulevaan, edes jotenkin..?
VASTAUS: Hyvä ystävä, kiitos kirjeestä. Olet ikään kuin myrskyn silmässä. Maailmasi romahti, kun kuulit vaimosi pettäneen sinua työkaverinsa kanssa. Et uskonut, että teille voisi koskaan käydä näin. Kyselet, voiko tästä tilanteesta selvitä, sillä et halua erota. Välillä tunteissasi käy aikamoinen myräkkä ja on vaikea olla vaimon kanssa saman katon alla. Suhdettanne on kohdannut pahin mahdollinen kriisi.
Kuulostaa siltä, että kumpikaan ei halua luovuttaa, mutta tunteet kulkevat vielä vuoristorataa. Se ei ole ihme, koska uskottomuuden paljastumisesta on vasta lyhyt aika. Sinulla on mielessä monia kysymyksiä. Osaan olet saanut vastaukset, mutta silti monet asiat askarruttavat sinua. Pariterapiassa meillä on tapana antaa määräaika esimerkiksi kaksi viikkoa, jolloin petetty osapuoli saa kysyä kaikki mieltä askarruttavat kysymykset ja pettäjä on velvollinen vastaamaan niihin. Tämä ei ehkä ole vaimollesi miellyttävää, sillä hän haluaisi jättää menneet taakseen eikä muistella niitä. Kuitenkin avoimuus on vastuunkantamista siitä, mitä on tapahtunut. Tehdessäsi kysymyksiä harkitse, mitä haluat tietää. Kaikki kuulemasi tallentuu mieleesi, etkä saa niitä enää pois muistoistasi. Kun kysymykset on määräaikana tehty, sen jälkeen suljetaan kysymyslaatikon kansi eikä enää kysellä. Sitten on aika suuntautua eteenpäin. Kummallekaan osapuolelle ei ole hyväksi, jos menneisiin tapahtumiin palataan jatkuvasti kuukausi kuukauden perästä ja vuosi vuoden perästä.
Luottamuksen rakentuminen on seuraava tehtävä. Kuinka moni prosenttisesti luotat tällä hetkellä vaimoosi? Kerro hänelle, mitä hän voisi tehdä sellaista, mikä lisäisi sinun luottamustasi häneen. Kun kyseessä suhde työpaikalla, sinua saattaa kiusata ajatus, että osapuolet tapaavat toisiaan työn merkeissä. Kerro vaimollesi, mikäli toivot hänen kertovan, jos hän tapaa miestä työkuvioissa. Silloin sinun ei tarvitse kysellä. Sopikaa myös, mitä tehdään, jos miehen taholta tulee yhteydenottoja. Kertooko vaimo niistä, näyttääkö viestit? Jos niin päätätte, kertokaa myös miehelle, että vaimo tulee kertomaan yhteydenotoista.
Jossain vaiheessa pääsette ehkä pohtimaan myös kysymystä, mistä oli tullut tilaus ulkopuoliselle suhteelle. Mitä muutoksia voisitte tehdä, että tilaa ulkopuoliselle suhteelle ei syntyisi? Kuulosti hyvältä, kun kerroit, että suhteessanne on paljon hyvää mm seksi toimii ja muutenkin pyritte hoitamaan suhdettanne varaamalla kahdenkeskistä aikaa. Kyselkää toisiltanne, millainen on kummankin mielestä hyvä parisuhde. Tehkää päätöksiä suhteenne parantamiseksi kummankin toivomaan suuntaan.
Teillä kummallakin on tahtoa selvitä kriisistä. Jos nyt kun asia on ajankohtainen, maltatte pysähtyä käsittelemään sitä, selviätte kyllä. Olette kumpikin hakeneet ulkopuolista apua kriisiinne. Se on hyvä. Apua voisi olla myös kirjasta Maria Buchert, Kari Kiianmaa, Tellervo Uljas, Revitty sydän – Voiko uskottomuudesta toipua? (Minerva 2010).
Kevään lämmittämää ja valostuttamaa aikaa suhteeseenne toivoen, perheneuvoja Saara
KYSYMYS: Olemme miehen kanssa olleet naimisissa 22 vuotta ja meillä on kolme lasta, kaikki teini-iässä (17, 15, 13v). Keskimmäinen tytär sairastui viime syksynä anoreksiaan. Oireilu alkoi loppukesästä ja eskaloitui nopeasti syömättömyydeksi. Perheen yhteiset ruokahetket muutuivat painostaviksi tilaisuuksiksi, joista kaikki halusivat eroon niin nopeasti kuin suinkin. Sain tyttären lääkäriin ja alkusyksystä hän joutui nopean painon laskun takia sairaalaan, jossa vietti sitten monta kuukautta. Ravitsemustila saatiin korjattua, mutta psyykkinen hoito on vasta alkanut. Nyt tytär on kotona, avohoidossa.
Ongelmanani on se, että KAIKKI on minun harteillani. Olen jäänyt omaishoitajaksi työstäni, jotta pystyisin huolehtimaan tyttären syömiset ja hoidon. Mies on kyllä käynyt hoitoneuvotteluissa, muttei muulla tavoin osallistu tyttären hoitoon. Olen pakottanut hänet lukemaan pari kirjaa syömishäiriöistä. Tytär kieltäytyy syömästä kenenkään muun perheenjäsenen kanssa kuin minun. Sanoo että isä on turha, häntä ei kotona tarvittaisi. Ei halua että isä kuulisi hänen asioistaan. Isää ei ole kuulemma koskaan hänen asiansa kiinnostaneet, miksi siis nyt? Itse koen, että mies on asettunut odottamaan, että minä hoidan asian kuntoon (kuten kaiken muun aina aiemminkin), olenhan nyt “vapaalla”.
Itse olen kuolemanväsynyt, kyllästynyt syömishäiriön minuun (ruokkijaan) kohdistamaan vihamielisyyteen, mutta mistään ei ole konkreettista apua tarjolla. Käyn kyllä työterveyshuollon psykologilla säännöllisesti. Mies ei tee mitään spontaanisti.
Ennenkin asenne avunpyyntöihini on ollut se, että auttaa jos sattuu sopiaan tai huvittamaan sillä hetkellä. En voi itse jäädä vain sivusta seuraamaan, kun tytär kärsii vaan toimin, sainpa apua tai en. Ystävät kyselevät miten jaksan. Pelkään että jossain vaiheessa romahdan, kun en saa mistään tukea. Käymme hoitotahon tarjoamissa "perhetapaamisissa", jossa on käynyt ilmi esim. se että minä olen perheen lohduttaja, mies ei sitä osaa kun ei ole itse koskaan saanut lohdutusta. Käskivät sormella osoittaen miestä hankkimaan meille parisuhdeneuvontaa, mutta mitään ei ole viikkoihin kuulunut. Tuskin kiinnostaa.
Kestän itseeni kohdistuvan välinpitämättömyyden, mutta on vaikeaa antaa anteeksi sitä ettei mies viitsi panostaa lapsiin. Oma napa on niin paljon tärkeämpi. Joskus olen ajatellut, että jos eroaisimme, miehen olisi pakko huomioida lapsiaan edes silloin kun on tapaamisia. Nyt epäilen että osa riittävän vanhoista lapsista ei edes haluaisi isäänsä tavata, kun saisivat itse päättää. Olen taloudellisesti hankalassa tilanteessa, tuloja ei juuri ole, joten eroa en voi nyt harkita. En jaksa enää rakastaa enkä VARSINKAAN kunnioittaa. Miten ihmeessä pystyisin antamaan anteeksi miehelleni sen, ettei edes oman lapsen hätä saa häntä ylös sohvalta?! Jos vihaan syömishäiriötä, niin vihaan miestänikin kun hän ei edes yritä osallistua!
“Se joka hoivaa”, 44
Hei!
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Riveiltä välittyy suuri hätä tyttären tilanteen takia, mutta myös kiukku ja turhautuminen siihen, että tunnet olevasi tilanteessa aivan liian yksin. Ymmärrän tunteesi.
Lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi perheessä ja joskus käy niin, että se ennemminkin erottaa, kuin yhdistää vanhempia. Tämä tapahtuu etenkin silloin, kun vanhempien tapa reagoida lapsen sairastumiseen on keskenään erilainen. Näin on nähdäkseni käynyt teilläkin. Olet itse ottanut suuren vastuun tyttäresi hoidosta ja toipumisesta. Miehesi taas, sanojesi mukaan, ei ole kovin sitoutunut tyttäresi parantumiseen. Tilanne vaikuttaa epätasapainoiselta ja epäoikeudenmukaiseltakin. Tyttären sairaus on selkeästi lisännyt jo ennestään sinussa olleita tyytymättömyyden tunteita, tunnet, että miehesi ei ainoastaan laiminlyö sinua, vaan myös lapsianne.
Meidän ihmisten on vaikea kestää yleensäkin sitä, että joku läheinen reagoi eri tavalla kriiseihin, kuin me. Erityisen kipeää tämä tekee silloin, kun kyseessä on lapseemme liittyvä asia. Voin vain arvella, miksi miehesi käyttäytyy, niin kuin kerrot, mutta vaistonvaraisesti ajattelen, että hän kyllä suree tapahtunutta, mutta omalla tavallaan. Ehkä tyttären syömishäiriö on jotain, mitä hänen on vaikea käsittää ja käsitellä. Ehkä hänen on yleensäkin vaikea puhua ja lohduttaa sanoilla.
Teini-ikäinen nuori näkee maailman usein kovin mustavalkoisesti ja hänelle on luontevaa löytää perheestään ystäviä ja vihollisia, pahoja ja hyviä ihmisiä. Monesti hän saattaa kiinnittyä voimakkaasti toiseen vanhempaan ja vastaavasti erkaantua toisesta. Vaikka sinä tunnet olosi turhautuneeksi, olisi kuitenkin tärkeää, etteivät tyttäreen ja isän välit ennestään huononisi. Joko isän tai sinun on välitettävä tyttärelle viesti, että isä tukee ja välittää ja on huolissaan, vaikka ei osaa sitä aina ilmaista.
Olen iloinen, että sekä sinä, että miehesi olette avun piirissä. Kuulostaa hyvältä, että käyt psykologin luona säännöllisesti ja että teillä kahdella on mahdollisuus hoitotahon perhetapaamisiin. Kuten sanottu, lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi koko perheelle, myös muille sisaruksille. Kerrot, että teille on suositeltu parisuhdeneuvontaa, mutta miehesi ei ole osoittanut kiinnostusta sen suhteen. Ehkä juuri nyt ei ole sen aika. Ehkä tilanne on juuri niin vaativa, kuin kerrot. Ajattelen, että vaikeina aikoina tulisi pitäytyä yksinkertaisissa asioissa ja välttää tekemästä isoja muutoksia tai päätöksiä. Tavallinen arki ja vahvat rutiinit auttavat paisti toipuvaa tytärtänne, myös hänen sisaruksiaan.. Syömishäiriöstä toipuminen vie pitkään, mutta jo se, että tyttärenne on päässyt sairaalasta kotihoitoon, on hyvä merkki. Toipuminen on alkanut.
Sinä olet äiti, mutta myös muuta. Sinun on pidettävä huolta itsestäsi, että jaksaisit , etkä romahtaisi suuren taakkasi alla. Myös hoitaja tarvitsee hoitoa. Jos mieheltäsi et saa tarvitsemaasi tukea ja lohdutusta, niin mieti mitä kautta voit saada sitä. Yritä joka päivä tehdä, jotain, mistä on sinulle iloa ja joka tuottaa mielihyvää.. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, vaan jotain mikä auttaa sinua kestämään.
Kun pahin kriisi on ohi, voitte tarkastella lähemmin parisuhdettanne. Mitä lapsen sairastuminen siitä näytti? Mitä teidän tulisi tehdä, jotta jatkossa molemmat voisitte tuntea olon tasavertaisiksi ja arvokkaiksi. Voitteko löytää tien takaisin molemminpuoliseen kunnioitukseen ja rakkauteen?
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Viime kerralla kävimme läpi sitoutumisen vaikeutta. Tällä kertaa aiheena on pettäminen.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
______________________________________________________________________________
Teksti: Mirja Wuokko
Uskottomuudesta puhuminen tuo mieleen salaisen seksiaktin, julman pettäjän ja järkyttyneen petetyn. Monet nimittäin selittävät kumppanin pettämistä juuri seksin puutteella, tai kumppanin muulla vialla. Asiantuntijan mielestä useimmat selitykset ovat vain pinnallisia kuittauksia, jotka jättävät oikeat uskottomuuden syyt pimentoon.
______________________________________________________________________________
Psykologi ja perheneuvoja Helena Topparin mukaan pettämisessä on kyse valtavan laajasta alueesta, eikä kysymykseen voida antaa yksiselitteisiä vastauksia.
”Uskottomuudella on yllättävän vähän tekemistä seksin kanssa. Se on joskus pintatasolla näin, tai ihmiset haluavat selittää asian näin, mutta syy on paljon syvemmällä. Uskottomuudella haetaan paljon isompia asioita elämään kuin seksiä”, Toppari kertoo.
”Mun näkökulma on kliinistä asiakastyötä tekevän näkökulma. Pettäminen tarkoittaa pareilla kokemusta siitä, että on rikottu jotain sopimusta. Monet eivät ole etukäteen puhuneet, että mitä se varsinaisesti on, mutta jommallekummalle tai molemmille tulee tunne, ettei ole toiselle enää ykkönen, joku tulee väliimme. Uskottomuuteen ei välttämättä liity fyysistä suhdetta, eikä siihen välttämättä liity rakastumista, vaan pettäminen rikkoo jotain yhteistä sopimusta, mistä taas seuraa turvattomuudentunnetta.”
Topparin mukaan samankaltainen uskottomuus voi eri elämäntilanteissa saada erilaisen merkityksen. Se voi satuttaa joissakin tilanteissa enemmän kuin muulloin. Uskottomuutta esiintyy usein elämän siirtymävaiheissa, joissa ihmiset ovat erityisen haavoittuvia.
”Pettäminen voi olla kertaluonteinen fyysinen tapahtuma, tai pitkään jatkuva suhde toiseen. Pettäjä voi myös kokea olevansa ihan hyvässä parisuhteessa, ja silti jokin tilanne tai olosuhde laukaisee uskottomuuden. Uskottomuus ei pettäjän mielestä kilpaile hänen parisuhteensa kanssa”, Toppari kuvailee.
______________________________________________________________________________
”Pettäminen ei ole puolison syytä. Uskottomuus liittyy ihmisen omiin kehitysprosesseihin ja teemoihin, joita jokin tilanne herättää. Pettäminen liittyy usein elämän siirtymävaiheisiin ja aika usein omien lasten uusiin elämänvaiheisiin. Esimerkiksi kun lapsi syntyy tai aloittaa koulun, tai kun lapsi alkaa seurustella tai muuttaa pois kotoa. Joskus uskottomuuteen liittyy poikkeava elämäntilanne, esimerkiksi sairaus, työttömyys tai lapsettomuus. Nousee tunnelmia ja oloja, joihin ihminen lähtee hakemaan ratkaisuja”, Toppari sanoo.
Topparin mukaan seksin puute on liian yksinkertainen selitys uskottomuudelle.
”Suurimmassa osassa pitkiä parisuhteita on aikoja, jolloin ei ole seksiä ja silti kaikki eivät petä. Sairauden tai lasten syntymän yhteydessä on katkoja seksissä, eikä se yksin johda uskottomuuteen. Parisuhteen seksi ei myöskään suojaa uskottomuudelta”, Toppari sanoo.
”Joskus uskottomuus on alun alkaen halua irrottautua suhteesta, halutaan itsenäistyä parisuhteesta. Osalla pareista ei ole halua jäädä vanhaan suhteeseen.”
Topparin mukaan uskottomuuden taustalla voi olla se, että parisuhde on solmittu tietyssä elämänvaiheessa tai tiettyyn tarpeeseen, ja nämä alkuperäiset motiivit eivät enää täyty.
”Ehkä ihminen on tullut vaiheeseen, jossa pystyy paremmin hahmottamaan, mitä haluaa ja millaista elämää haluaa elää.”
______________________________________________________________________________
Topparin mukaan moni pettäjä ihmettelee omaa käytöstään.
”On epämääräinen olo. Ihminen itse ei ehkä huomaa, että hänellä on erikoinen olo. Eteen sattuu tilanne, jossa löytää yhtäkkiä jonkun kiinnostavan ihmisen. Jotkut yllättävät itsensäkin omalla uskottomuudellaan. He ajattelevat, etten ole tällainen ihminen. Vain osalla pettäjistä uskottomuus on täysin tarkoitushakuista”, Toppari kertoo.
Topparin mukaan pariterapiassa usein selviää, että uskottomuus on ihmisen tapa yrittää ratkaista asioita.
”Se liittyy usein itsenäistymiseen. Se on omaksi itseksi tulemisen prosessi, jossa irtaudutaan vanhasta ja haetaan muutosta.”
______________________________________________________________________________
”Monenlaiset ihmiset voivat pettää. Monella on jokin kriisikohta elämässään tai osalla on läheisyyden säätelyn vaikeus. Heidän voi olla vaikea sitoutua yhteen ihmiseen. He eivät halua päästää ketään liian lähelle”, Toppari sanoo.
”Joskus ihmiset sanovat, että uskottomuus oli heille ainoa asia, joka oli jotain omaa.”
Topparin mukaan nuorena solmitut parisuhteet kantavat paljon lapsuudenperheeseen liittyviä taakkoja ja omiin vanhempiin liittyviä teemoja. Yhteisen lapsen saaminen voi aiheuttaa sekaannusta parin rooleissa.
”Intiimi suhde pitää toteuttaa jossain muualla. Äidin tai isän kanssa ei voi harrastaa seksiä.”
Topparin mielestä uskottomuuden oikeisiin syihin ei pureuduta kunnolla.
”Montako tietokirjaa on kirjoitettu suomeksi uskottomuudesta? Vaikka kaikki jossain elämänsä vaiheessa törmäävät asiaan jollain tasolla, ei siitä oikein saa otetta. On vaikea päästä keskustelussa syvemmälle tasolle. Uskottomuutta on vaikea tutkia. Ihmisten tulisi kääntyä itseensä, ja se voi olla kiusallista ja vaikeaa.”
______________________________________________________________________________
Petetylle uskottomuus tulee yleensä järkytyksenä. Toppari löytää uskottomuuden paljastumisesta hyviäkin puolia.
”Uskottomuuden paljastuminen pakottaa parisuhteen muutokseen. Usein pari alkaa puhua asioista, joita ei ole ennen käynyt läpi. Kannattaa pysähtyä miettimään, mitä tämä opettaa. Mitä uutta löydän itsestäni ja parisuhteestani. Yllättävän usein myös petetty löytää uusia puolia itsestään”, Toppari kannustaa.
Topparin mukaan monet uhoavat jättävänsä puolisonsa, jos tämä jää kiinni pettämisestä, mutta yllättävän moni onkin valmis jatkamaan parisuhdetta ja antamaan anteeksi.
”Uskottomuus on kuin tukki raiteilla. On pakko pysähtyä. Joskus tulee niin suuria tuhoja, ettei osa pareista toivu niistä koskaan. On vaikea löytää turvallisuus ja luottamus uudestaan. Parhaimmillaan tämä on opettavainen prosessi.”
”Valitettavasti osa pareista ei pysty siitä enää nousemaan. Pahinta on jos petetyksi tulemisen kokemus toistuu. Toinen paljastuu ja lupaa lopettaa sivusuhteensa, mutta suhde jatkuukin ja petetty kokee saman uudestaan. Siitä on vaikea lähteä nousemaan”, Toppari sanoo.
______________________________________________________________________________
”Pitkässä parisuhteessa tulee varmasti tilanteita, joissa tapaa ihmisiä, joihin ihastuu. Työelämässä koetaan nykyään usein intohimoisia hetkiä, kun onnistutaan yhteisessä projektissa ja kilistellään laseja. Ollaan alttiina rakastumiselle”, Toppari kuvailee työelämän vaaroja.
Kaikki eivät salaa toiseen ihastumista kumppaniltaan.
”Voi rakastua ja ihastua päivänvalossakin. Ihastuminen ei välttämättä edellytä salailua ja valehtelua. Kaikki eivät myöskään petä fyysisesti, vaikka rakastuisivatkin toiseen”, Toppari muistuttaa.
______________________________________________________________________________
”Maailma on nyt senkaltainen, että parisuhteesta tankataan asioita, joita ennen saatiin monesta muusta lähteestä. Ennen oltiin suhteessa myös esimerkiksi sukuun, jumalaan tai kylään, nyt haetaan kaikki parisuhteesta. Parisuhteista tulee liian tiiviitä ja tämä altistaa uskottomuudelle”, Toppari kuvailee.
______________________________________________________________________________
Topparin mukaan ihmiset arvostavat uskollisuutta ja ihmisillä on suuri tarve kahdenkeskisyyteen ja romanttiseen ja symbioottiseen parisuhteeseen.
”Parisuhdetta suojaa hyvä tunneyhteys toiseen. Silloin pysymme toistemme mielessä. Kun meillä on ikkuna auki toiseen, voimme luottaa siihen, että omat yhteydenotot tulevat vastaanotetuiksi. Jos ikkunaa ei pidetä puolin ja toisin auki, aletaan rakentaa seinää puolisoiden välille. Silloin suhde on vaarassa”, Toppari varoittaa.
”Hyvä tunneyhteys puolisoon on kuin toimiva nettiyhteys. En tarvitse sitä koko aikaa, mutta voin luottaa siihen, että se tarvittaessa toimii. Hyvää suhdetta ei halua riskeerata. Jos pystyy eläytymään toisen tunteisiin suruissa ja iloissa, on vaikeampi satuttaa toista pettämällä.”
”Jos taas tunneyhteys on huono, kumppani on helpompi tiputtaa mielestä ja olla suhteessa toiseen. On erittäin vaikeaa olla rakkaussuhteessa kahden kanssa. Jos ihastuu toiseen, alkaa helposti mitätöidä kumppania mielessään, koska intiimi tunnesuhde kahteen partneriin aiheuttaa liian suuren ristiriidan”, Toppari kertoo.
______________________________________________________________________________
”En usko, että uskottomuutta tai seksuaalisuutta voi erottaa omaksi alueekseen meidän psykologiasta ja selittää sitä vain hormoneilla. Monimutkaista asiaa ei voi pelkistää biologiaan”, sanoo Toppari.
Miehet ja naiset tarvitsevat Topparin kokemuksen mukaan pohjimmiltaan samoja asioita.
”Toiveena on, että joku näkee mut, joku ymmärtää ja hyväksyy, on kiinnostunut asioistani ja jakaa maailman mun kanssa. Tarpeet ovat pitkälti samat kuin lapsena. Kukaan ei ole vielä kiistänyt sitä, vaikka olisi kuinka kova jätkä”, Toppari vakuuttaa.
”Seksi tai seksiaddiktio on joillekin tapa rauhoittaa itseään. Se on väylä hakea tyynnytystä, ihan kuin alkoholi tai juokseminen.”
”Pohjimmiltaan uskottomuudellakin haetaan liittymistä ja turvaa. Usein turva on näennäistä. Epävarmuus itsestä voi ajaa ventovieraan syliin. Läheisessä suhteessa olemme alttiimpia”, Toppari kuvailee.
”Seksi tai seksiaddiktio on joillekin tapa rauhoittaa itseään. Se on väylä hakea tyynnytystä, ihan kuin alkoholi tai juokseminen.”
”Ihmislajille on ominaista olla turvallisessa kiintymyssuhteessa. Mitä enemmän parilla on yhteistä, sitä enemmän erittyy kiintymyshormonia. Hyvässä parisuhteessa on vanhemman ja lapsen suhdetta muistuttavaa kiintymystä ja hoivaelementtejä”, Toppari paljastaa.
”Kun kumppanit resonoivat myös fysiologisesti, on ulkopuolisen vaikeampaa tulla väliin.”
______________________________________________________________________________
”Yrittäkää päästä syvemmälle asioissa. Usein tarvitaan ulokopuolista apua, joku joka osaa katsoa asioita toiselta tasolta”, Toppari neuvoo.
”Parin pitäisi saada yhteinen ymmärrys siitä, että mitä meille tapahtui. Uskottomuus ei ole vain jostain tullut tsunami. Parin pitää tarkastella yhteistä parisuhdetta.”
Toppari myöntää parisuhteen korjaamisen olevan iso urakka.
”Pettäjän pitäisi ottaa vastuu teostaan ja olla aidosti pahoillaan. Olisi osattava tuntea myötätuntoa toista kohtaan: tein väärin, rikoin yhteistä sopimusta. Pettäjän vastuunotto on edellytyksenä sille, että pari pääsee eteenpäin”, Toppari sanoo.
”Ja petetyn tulisi osata kertoa omista tunteistaan. Syyllistäminen ja toisen pahuuden ja epäluotettavuuden korostaminen ei auta.”
”Uskottomuudesta toipumisen prosessi on usein pitkä ja vaativa. Olennaisinta on halu mennä eteenpäin yhdessä”, Toppari kannustaa.
Olen 18-vuotias nuori nainen. Minulla on ollut monenlaisia suhteita, mutta ne jotka eivät ole päättyneet tahtomattani, olen ilmeisesti itse tyrinyt..
Reilu vuosi sitten päättyi ensimmäinen pitkä suhteeni (vuodenmittainen). Poikaystävä jätti minut ilman kunnon syytä. Hän halusi kuitenkin palata yhteen noin viikon kuluttua. Palasimme yhteen vain muutamaksi päiväksi, kunnes itse jätin, koska en osannut enää luottaa. Ero oli poikaystävälle vaikea ja hän kävi useamman kerran raivoamassa mulle siitä, kuinka paska ihminen olen ja kuinka vaan juon ja poltan ja liikun huonossa seurassa.
Tämän jälkeen olin yli puoli vuotta ilman suhdetta. En harrastanut silloin edes yhden illan juttuja. Sitten löysin luokkakaverin kautta uuden poikaystävän, jonka kanssa kaikki eteni hyvin nopeasti. Aluksi annoin itsestäni suhteelle 150% ja hän ei oikein osannut sitoutua. Tämä aiheutti riitaa ja turhautumista molemmin puolin. Muutamien yhteenottojen jälkeen olimme jo "eronneet" useamman kerran, kunnes hän oli valmis sitoutumaan ja oma kiinnostukseni oli epämääräistä ja olin katsellut muitakin. Saimme kuitenkin kaikesta huolimatta suhteen toimimaan ja kaikki oli lopulta hyvin. Kunnes hän jätti minut. Hän viittasi kyllä siihen, että meillä on ollut vaikeaa, mutta varsinainen lopullinen syy jäi silti saamatta.
Ja jälleen kerran jäin yksin. Kunnes täysikäisyyden myötä aloin ravata baareissa ja tutustuin uusiin ihmisiin ja harrastin muutamia yhden illan juttuja. Tässä kohtaa löysin myös nettituttavuuksia, joista yksi tuli Tampereelta saakka luokseni ja asui luonani muutaman päivän. Muutaman päivän vietimme aikaa tiiviisti yhdessä - lähes seurustelimme. Juttu kuitenkin loppui siihen, kun itse ilmoitin etten osaa seurustella.
Löysin taas uuden miehen. Hän oli täydellinen. Kaikkea mitä voi toivoa ja valmis seurustelemaan. Mutta ei, jätin hänetkin, koska en enää pysty seurustelemaan. Sen jälkeen olen harrastanut yhden yön juttuja ja tutustunut moniin uusiin ihmisiin, joista muutama on hyviä tyyppejä, joista voisin mahdollisesti olla kiinnostunut. En enää tiedä mitä tehdä.. Olen miettinyt mitä haluan ja miksi, mutta en osaa vastata. En osaa seurustella, koska olen jatkuvasti eri mieltä siitä mitä haluan.
Joka kerta kun aloitan seurustelun, minua alkaa muutaman päivän jälkeen ahdistaa niin paljon, että paniikissa jätän kumppanini. Sitten on taas hyvä olla sinkkuna hetki, kunnes läheisyydenkaipuu iskee. Haluaisin rauhoittua ja seurustella, mutta en pysty. Joka kerta alkaa ahdistaa.
Muutenkin koko elämäni on melko päämäärätöntä, en osaa päättää enkä olla yhtä mieltä mistään. Haluanko miehen vai en? Opiskelenko loppuun vai jätänkö kesken ja teen töitä? Mikään ei oikein pysy kasassa, kun olen jatkuvasti eri mieltä. Lisäksi alkoholia kuluu liikaa. Aina juominen lähtee käsistä ja muistikuvat edellisestä illasta saattavat olla hämäriä. Yhdessä vaiheessa join, että pääsisin hetkeksi pois (ettei tarvitsisi ajatella). Voiko käytökseni taustalla olla trauma, mielenterveysongelma, alkoholismi..? Haluaisin vastauksia, enkä halua vaivata asioillani ystäviäni (silloin tällöin puhun kyllä ystäväni kanssa myös näistä). He eivät osaa auttaa, enkä koe olevani niin sekaisin, että psykologille olisi asiaa. Haluaisin jonkun ulkopuolisen, ns. ammatti-ihmisen, arvion käytöksestäni.. Toivottavasti tähän viestiin vastataan, kiitos.
Nainen, 18
Hyvä ystävä
Kiitos mailista. Siinä olit pohtinut elämääsi monelta puolelta. Jo tuo kirjoittaminen on toivottavasti ollut sinulle selkiyttävä tapahtuma. Nuoresta iästäsi huolimatta olet kokenut monenlaista – vuoden seurustelusta yhden yön suhteisiin, onnellisista hetkistä päämäärättömyyden tunteisiin.
Olet miettinyt mitä haluat ja miksi, mutta et osaa vastata. ”En osaa seurustella, koska olen jatkuvasti eri mieltä siitä mitä haluan”, sanot. Nykyään kun alat seurustella muutaman päivän jälkeen alkaa ahdistaa niin paljon, että paniikissa jätät kumppanin. Haluaisit rauhoittua ja seurustella, mutta et pysty. Joka kerta alkaa ahdistaa.
Teet elämästäsi tarkkoja havaintoja: ”Muutenkin koko elämäni on melko päämäärätöntä, en osaa päättää enkä olla yhtä mieltä mistään. Haluanko miehen vai en? Opiskelenko loppuun vai jätänkö kesken ja teen töitä? Mikään ei oikein pysy kasassa kun olen jatkuvasti eri mieltä. Lisäksi alkoholia kuluu liikaa. Aina juominen lähtee käsistä ja muistikuvat edellisestä illasta saattavat olla hämäriä. Yhdessä vaiheessa join, että pääsisin hetkeksi pois eikä tarvitsisi ajatella.”
Sinä käytät olotilaasi mukavan kuvaavaa sanontaa ”Olen erimieltä” tai ” En osaa olla yhtä mieltä mistään”. Olotilaa voisi kutsua ristiriidaksi. Ristiriitaisissa tilanteissa on pysähdyttävä. Silloin ei auta tehdä hätiköityjä päätöksiä ikään kuin kokeillakseen, miltähän uusi vaihtoehto tuntuisi. Ristiriitainen tunnetila pitää otteessaan.
Ristiriitaisessa tilanteessa on hyvä kaikessa rauhassa miettiä eri vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet. Olet nuori ja sinulla on toivottavasti paljon rikasta elämää edessä. Siksi sinulla ei ole mikään kiire seurustelusuhteisiin vain seurustelun vuoksi. Mieti, millaista kumppania toivot. Mitä arvotat seurustelukumppanissa? Millaiset luonteenpiirteet luovat sinussa turvallisuuden tunnetta? Millaisia elämäntapoja toivot kumppaniltasi? Mitä haluaisit tehdä hänen kanssaan, miten viettää aikaa? Millaisia asioita haluaisit jakaa hänen kanssaan? Millainen ihminen saattaisi olla kiinnostunut sinusta?
Olet tyytymätön nykyiseen olotilaasi; juomiseen, ristiriitaisiin ajatuksiin, kyvyttömyyteen seurustella. Yhden yön suhteet eivät täytä sydämesi kaipuuta. Tyytymättömyys on tärkeä tunne. Se on edellytys muutokselle. Vaikka olosi on hankala, on sinua kuitenkin onniteltava, sillä tyytymättömyys on pysäyttänyt sinut toteamaan, että tällaista et halua. Mitä siis haluat? Pysyviä ihmissuhteita, luottamusta, rakkautta, hyväksymistä, lohduttavaa, ymmärtävää syliä, iloa, joka säilyy seuraavaan aamuun asti, elämänhalua, elämisen tarkoituksen löytymistä – ehkä jotain näistä.
Tuntematta sinua, näen sinussa eksyneen, etsivän ihmisen, melkein pienen tytön vielä. Elämällesi on tarkoitettu jotain parempaa; tasapainoa, rauhaa, iloa, kykyä nauttia. Milloin menneisyydestäsi löydät ajan, tai edes pieniä hetkiä, jolloin olet ollut onnellinen ja levollinen? Ketä silloin kuului elämääsi? Mitä silloin teit? Mistä löysit ilon ja lohdutuksen? Löytäisitkö polun takaisin? Tai löytäisitkö uuden polun oikean itsesi luo. Pysähdyttyäsi voisit kuulla, mitä se pieni, eksynyt tyttö sinussa tarvitsee. Löytäisitkö luotettavan aikuisen, jonka kanssa yhdessä voisitte etsiä tietä ja koota elämäsi palasia? Jos kävit rippikoulun, oliko siellä luotettavaa opettajaa tai nuorisotyöntekijää, johon voisit ottaa yhteyttä? Tai luottaisitko nuorisoasemien terapeutteihin?
Elämäsi on liian arvokas kuljettavaksi sumussa ja yrityksen ja erehdyksen aikaansaamissa kivuissa. Olet matkallasi oppinut jo paljon. Pettymysten kipu ei mene hukkaan, jos se saa opettaa sinulle suuntaviittoja siihen, mitä et tahdo ja mitä haluat.
Pimenevästä syksystä huolimatta toivon sinulle sydämestäni valkenevaa tietä ja polkuasi ohjaavaa valoa. Saara, perheneuvoja
Olen 40-vuotias nainen ja ollut naimisissa jo 20 vuotta saman miehen kanssa. Meillä on kolme lasta, 19-, 17-, 12-vuotiaat. Miehellä on ollut tai on edelleen avioliiton ulkopuolinen suhde. Hän jäi kiinni ja lupasi lopettaa. Hän on jäänyt kiinni jo lukuisia kertoja.
Ensin ajattelin yrittää, mutta nyt ei ole enää haluakaan. En tunne miestäni kohtaan enää mitään. En halua häntä, eikä seksikään hänen kanssaan enää tunnu miltään. Olen käynyt mielessäni eroprosessia ja puhunut miehellenikin erosta. Hän ei halua eroa ja sanoo, että jos erotaan, niin se on vain ja ainostaan minun päätöksestäni. Hän sanoo rakastavansa minua ja näkee minut nyt uudessa valossa. Olen kuulemma muuttunut entistä seksikkäämmäksi ja haluttavammaksi. (Sitä varmaan olen muualla kuin kotona)
Vaikka mies on useita kertoja sanonut, että mitään suhdetta ei tähän naiseen ole niin silti aina jostakin kohdin tulee esille, että yhteydenpito on jatkunut ja näin ollen myös varmasti tapaamiset.
En ole halunnut lähteä enää vuosiin miehen ja hänen kavereiden tai työkavereiden kanssa ravintoloihin, koska en halua nähdä sitä alkoholin määrää, jonka hän juo, enkä ajatella sitä rahamäärää, jonka hän heihin ammentaa. Mies sanoo, ettei alkoholi ole ongelma vaikka kotiin tullaan niin, että jäädään eteiseen nukkumaan tai juuri ja juuri ryömitään vessaan oksentamaan. Jos itse lähden tyttöjen iltaan, niin olen huora ja saan hirveät huudot päälleni. ei sitä jaksa kuunnella. Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt, mikä pitää meitä yhdessä enkä ole löytänyt syyksi kuin lapset.
Meidän on turha varmaan lähteä enää edes pariterapiaan, koska siellä minut lytättäisiin nurin. Mieheni on ollut hyvä puhumaan aina ja voittanut kaikki puolelleen, jos haluaa. Paras tyttöystäväni tietää asioistamme. Hän on vakaasti sitä mielä, että oman mielenterveyteni takia minun pitäisi erota vielä kun olen järjissäni.
Onko meillä mielestäsi enää mitään mahdollisuuksia jatkaa liittoamme? Nainen, 40
Hyvä Rouva!
Mietit onko liitollanne mahdollisuuksia jatkua miehesi juomisesta, huutamisesta ja huorittelusta sekä mahdollisesta ulkopuolisesta suhteesta huolimatta. Et löydä lasten lisäksi mitään suhdettanne ylläpitävää voimaa. Jos ystäväsi kertoisi sinulle tämän saman omasta elämästään, mitä ajattelisit?
Pariterapiasta et usko mitään hyötyväsi, koska arvelet, että miehesi puhuisi terapeutin puolelleen. En väitä etteikö sellainen olisi mahdollista, mutta ainakin se olisi terapeutin vakava virhe. Terapeutin tulee olla mahdollisimman puolueeton ja neutraali, eikä asettua kummankaan puolelle toista vastaan. Oma kokemukseni pariterapiasta on, että siinä lähes mikä vaan on mahdollista, jos molemmat haluavat. Mutta tämä tarkoittaa, että molemmat osapuolet aidosti haluavat muutosta ja sitoutuvat siihen ja toisiinsa. Arveletko, että teillä olisi halua tällaiseen? Pariterapiassa voi pysähtyä myös pohtimaan sitä, onko suhteella ylipäätään jatkumisen mahdollisuuksia.
Miehesi sanoo, ettei halua eroa ja että eropäätös olisi kokonaan sinun vastuulla. Eikö miehesi näe omilla teoillaan mitään yhteyttä mahdolliseen eroon? Mitä sinulle merkitsee se, että miehesi pyrkii saamaan tilanteen näyttämään siltä, että sinä yksin olisit vastuussa mahdollisesta erosta? Tekeekö se sinusta esimerkiksi syyllisen tai vaikeuttaako se valinnan tekemistä? Miksi suostuisit kantamaan kaiken vastuun yksin? Ainakin omassa mielessäsi voit laittaa vastuuta sinne minne se kuuluu.
Minä en osaa ottaa kantaa siihen, onko liitollanne jatkumisen mahdollisuuksia. Se riippuu teistä. Kehotan sinua kuuntelemaan itseäsi. Jos tarvitset tukea oman äänesi ja varmuuden löytämiseksi, voit hankkiutua yksilöterapiaan. Siellä voit rauhassa miettiä, mitä todella haluat ja punnita vaihtoehtoja. Samaa voit tehdä myös ystävien ja muiden luotettujen ihmisten kanssa.
Toivon sinulle rohkeutta ja selkeyttä! Perheneuvoja, Iiris
Puolison pakottamista seksiin pidetään seksuaalisena väkivaltana, jos tämä ei sitä halua.
Entä kun toinen ei halua koskaan: voiko seksistä kieltäytymistä pitää väkivaltana toisen tarpeita kohtaan?
Miksi seksistä kieltäytyminen on yleisissä keskusteluissa hyväksyttyä, vaikka se tapahtuu sen kustannuksella, että toinen joutuu pidättämään luonnollisia tarpeitaan toisen vuoksi?
Hei,
Tartut mielenkiintoiseen kysymykseen haluamisesta, joskin se luultavasti on sinulle enemmänkin ahdistava kuin mielenkiintoinen. Lähdetään siitä, että parisuhteessa läheisyys toteutuu aina sen osapuolen ehdoilla, kumpi sitä vähemmän haluaa. Seksin määrän parisuhteessa määrittelee se, kumpi sitä vähemmän haluaa.
Voidaanko ajatella, että ongelma ei ole se, että puolisosi kieltäytyy seksistä, vaan se, että hän ei halua? Ainakin se on ongelma sinun kannaltasi katsottuna. Onko se ongelma myös puolisollesi? Siinä tapauksessa on, jos hän haluaisi haluta.
Haluaminen on aina hyvin henkilökohtainen asia. Myös seksin haluaminen. Mikä saa haluamaan, ja mihin liittyy se, että ei halua? Useimmissa parisuhteissahan asia on niin, että toinen haluaa enemmän. Joskus on kausia, että toinen ei halua ollenkaan. Niinä aikoina, kun seksiä ei ole lainkaan, olisi erityisen tärkeää keskittyä kaikkeen muuhun läheisyyteen, henkiseen ja fyysiseen. Haluaakohan puolisosi kuitenkin läheisyyttä ja hellyyttä?
Varsinaiseen kysymykseesi vastaisin, että en näe hyödyllisenä käsitellä seksistä kieltäytymistä moraalisena kysymyksenä, enkä näin ollen määrittelisi sitä väkivallaksi, koska kysymys on haluamisesta.
Haluamista ei voi määrätä eikä pakottaa. Se on hyvin henkilökohtainen asia. Kenellekään ei voi sanoa: sinun pitää haluta. Silloin haluaminen ei ole enää vapaaehtoista, ja siinä tapauksessa kyse ei ole haluamisesta, vaan velvollisuudesta. Sen sijaan haluamista voi synnyttää. Siihen voivat vaikuttaa monet asiat, niin parisuhteeseen kuin omaan elämäänkin liittyvät.
Teidän ei kannata tehdä tästä sellaista kilpailutilannetta, jossa väännetään kättä siitä, kumpi tekee väärin. Kysymys on teidän kahden välisestä intiimistä suhteesta, jossa molemmat varmasti haluaisivat tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään.
Olisi upeaa, jos voisitte yhdessä keskustella ilman syyttelyä siitä, mistä puolisosi itse arvelee sen johtuvan, että hän ei koskaan halua seksiä. Vai onko niin, että hän joskus haluaa, mutta ei saa sitä tuotua esille, ja haluamisenne eivät kohtaa. Voisit myös kysyä, milloin hänestä on edes vähän tuntunut siltä, että hän voisi haluta. Mitä muuta silloin tapahtui? Millaista läheisyyttä hän haluaa juuri nyt?
Olen nyt 32-vuotias ja tuntuu, etten ole koskaan seurustellut vakavasti ja pelkään, ettei ”sitä oikeaa” tulekaan vastaan. Tiivistettynä, en saa niitä jotka haluaisin, enkä halua niitä jotka saisin. En (mielestäni) etsi mitenkään omasta tasostani poikkeavaa naista. Kuitenkin tuntuu, että ajauduin aina johonkin suhteeseen, jossa nainen on kyllä ihana ja sopisi hyvin kumppaniksi, mutten koe häntä eroottisessa mielessä sellaiseksi kuin haluan.
Seksuaalisestikin kaikki toimii hyvin. Tiedän näiden olevan vain korvikkeita sen oikean puutteessa.
Kumppanin etsintäkehitykseni lienee varsin tavallinen. Seuraa olen saanut jostain syystä aina vähintään kohtalaisesti. Nuoruudessa oli yleensä alkoholi kuvioissa, sitten seurasi pelimiesoppeihin ihastuminen ja nykyään jo sen verran aikuistunut, että etsin oikeastaan vain aitoa kohtaamista toisen kanssa. Alas, tähän pystyvät kuitenkin vain tavallisen näköiset naiset.
Kaikki suhteet naisiin, jotka vastaavat ulkonäkömakuani ovat olleet nopeasta tai hitaasta etenemisestä huolimatta samanlaisia: ensin naiset ovat erittäin ihastuneen oloisia, usein he sanovat etteivät voi uskoa kohdanneensa kaltaiseni miehen. Jotkut ovat myös itkeneet, miten joku voi kohdella heitä, kuten minä tai olla niin ihmeellinen/rehellinen jne. Kun suhde etenee intiimiasteelle, he muuttuvat kuitenkin nopeasti. Joko he pakenevat, muuttuvat mahdottomiksi tai sanovat suoraan voivansa olla vain merkityksettömissä suhteissa tai ettei tunteita sittenkään vain ole.
Tiedän kyllä, että vaikuttaa että valitsen alitajuisesti tällaisia ”pelastettavia” naisia, joista ei kuitenkaan tule mitään. Syykin löytyisi helposti; yh-lapsi, pelkästään heikkoja/ongelmaisia naishahmoja lapsuudessa. En myöskään itse muutu suhteen aikana tarvitsevaksi tai yli-ihastuneeksi tai muutenkaan naisia karkottavaksi. Minulla ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, että löytyisi tasapainoinen minua miellyttävä nainen, tuntuu kuitenkin, ettei sellaisia vain ole. Tiedän, että saisin ja olen saanutkin haluamani näköisiä naisia, no olemalla enemmän kusipää, tällöin suhde ei kuitenkaan olisi sitä mitä haluan.
En tiedä mitä tehdä seuraavaksi tai mihin suuntaan lähtisin. Olen yrittänyt ihastua ja kiinnostua minusta kiinnostuneista tavallisista naisista, se ei kuitenkaan vain onnistu :( Viime aikoina olen myös menettänyt kiinnostuksen aloitteiden tekemiseen, treffeihin ja ylipäätään seurusteluun. Miksei ikinä voi olla samassa paketissa sekä (tunne)fiksua että hyvännäköistä? Mies, 32
Hyvä kysyjä,
Viestisi herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Ei ehkä niinkään valmiita vastauksia vaan enemmänkin vastakysymyksiä... Kirjoitit, ettet ole koskaan seurustellut vakavasti ja pelkäät, ettet löydä "sitä oikeaa". Tiivistit, että et saa niitä naisia, jotka haluaisit etkä halua niitä naisia, jotka saisit. Haastaisin sinut pohtimaan, minkälainen on ihannenaisesi. Sinulla on tietyt ulkonäkökriteerit...minkälaiset ne ovat? Minkälainen on hyvännäköinen nainen? Mitä se sinulle merkitsee? Sanotaan, että "kauneus on katsojan silmässä" - mitä tästä ajattelet? Mitä muita ominaisuuksia naisessa arvostat? Entäpä minkälainen on parisuhde, jota tavoittelet?
Kirjoittamasi perusteella jäin miettimään, onkohan kyse vain siitä, ettet ole tavannut itsellesi sopivaa naista. Vai voiko olla kyse myös siitä, kuinka itse kykenet läheiseen ja intiimiin suhteeseen. Miltä sinusta tuntuu sitoutua toiseen ihmiseen? Entä miltä tuntuu, jos toinen sitoutuu sinuun? Miltä tuntuu tarvita ja olla tarvittu? Tuntuuko sinusta itsestäsi, että olet rakastamisen arvoinen ja että sinulla on annettavaa toiselle ihmiselle? Mitä asioita mahdollisesti pelkäät? Liittyvätkö ne jotenkin omaan kasvuhistoriaasi?
Sanotaan, että suhde toiseen ihmiseen mahdollistuu vasta kun ihminen on riittävässä suhteessa itseensä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen tuntee itseään; omia toiveitaan, halujaan ja pelkojaan ja hyväksyy ne eli hyvällä tavalla rakastaa itseään. Voiko olla niin, että vaikka varsin analyyttisesti ja oivaltavasti kirjoitat itsestäsi, toiveistasi ja peloistasi, tutustuminen itseesi on ehkä vielä kesken?
Olet pohtinut paljon naissuhteitasi ja tunnistat tiettyä kaavaa, jonka mukaan suhteet etenevät. Kuinka tätä kaavaa voisi rikkoa? Kirjoitit, ettet tiedä, mitä tehdä seuraavaksi tai mihin suuntaan lähtisit. Ehdotan, että lähtisit pohtimaan omaa vaatimustasoasi. Voisitko olla armollisempi itsellesi ja kohtaamillesi naisille? Täydellistä ihmistä ei olekaan vaan jokaisella meistä on omat vahvuutemme ja puutteemme. Ilman niitä emme olisi ihmisiä. Mikä voisi olla jatkossa sinulle riittävän hyvää?
Uskon, että voisit hyötyä yksilöpsykoterapeuttisesta kontaktista, jossa pääsisit rauhassa pohtimaan näitä esittämiäni kysymyksiä. Oikotietä onneen ei ole, mutta kohtaamalla omat kipupisteensä voi löytää jotakin aivan uutta ja kaunista. Se matka kannattaa!
Olen aivan hukassa, HALUAN SAADA NEUVOA SINULTA! Olen seurustellut kolme vuotta ja neljä kuukautta 25-vuotiaan miehen kanssa. Meillä on ikäeroa nelisen vuotta! Itselläni on kaksi lasta aikaisemmasta suhteesta ja nyt kolmas lapsi kyseisen miehen kanssa, lapsi on nyt puolitoistavuotias.
Meillä lähti suhde yhdestä illasta ja ollaan oltu alusta asti tosi rakastuneita. Suhde lähti etenemään kovaa vauhtia, oltiin 24/7 yhdessä, koska silloin mieheni tila oli aika huono kavereiden suhteen. Piakkoin muutettiin yhteen ja vuosi lisää niin jäin odottamaan yhteistä lasta.
Nyt tilanne on se, että mies lähti kävelemään. Suhteen aikanakin monesti tokaisi, että hän ei ole nähnyt maailmaa kuin minä ja hänen kaverit menee siellä sun täällä ja jotenkin itseäni ahdisti myös tämä tilanne, että yhtäkkiä olen yksin kotona koko ajan. Ei ole aikuista seuraa eikä mitään. Teen kaiken yksin, siivoan, hoidan lapset, teen ruuat yms... Loppujen lopuksi ilo ja kaikki on kadonnut, kun itselläkin hyvin epävarma olo, että kiinnostaako toista enää edes.
Seksiä harrastettu viime aikoina kerran kahessa viikossa, mikä vähentyt lapsen syntymän jälkeen. Rupesin tosiaan itse miettimään meidän ikäeroakin, että onhan hän nuori poika ja tahtoo mennä, mutta sitten olen katkera niistä yhteisistä lupauksista ja haaveista ja nyt olen tilassa, että kasvatan kolme lasta yksin. Oma tilanteeni on tosi huono, kun toinen voi lähteä reppu selässä omile teilleen...
Itse rakastan tätä miestä ja olen yrittänyt hänen pyynnostään antaa hänelle hieman aikaa, mutta sitten kun annoin hetken aikaa, tajusin etten pääse itse jatkamaan oikein elämää, jos en saa selviä vastauksia, kun toinen menee joka viikonloppu baareissa. Minulle näyttää, että hän etsii toista, vaikka sanoo mulle, ettei niin tee. Eli pieni toivekipinä itsellä olisi, että palattaisiin yhteen. Mutta yhtenä päivänä sanoin minulle, että ei natsaa enää, joo rakastaa mua, mutta eri tavalla kuin ennen. En vaan jotenkin pysty sisäistään näitä asioita, silti odotan, että hän tajuaisi, ettei se maailma anna sitä, mitä rakastava vaimo, oma koti ja oma lapsi… Tuntuu silti, että hän haluaa jokseenkin hallita tilannetta, että haluaa olla mun kanssa hyvä ystävä jne.
Ja kun on lapsikin. Hän kävi muutamat kerrat täällä. Olen antanut hänen käydä peseytymässä, nukkumassa ja syömässä, mutta kun itse odottaa hyväuskoisena, että jospa hän tulisikin jäädäkseen. Sitten tuli olo, että pidän hänelle vain turvapaikkaa. Jos ei ole kaverit lähettyvillä, niin hänellä on joku paikka missä voi olla… Hän on mulle sanonut, ettei halua ketään naista elämään. Että ei huolta, ettei ole etsimässä ketään. Noi sanat, kun se sanoo, niin olen edelleen kiinni siinä, että ehkä joskus..?
Mutta silti selvisi, että oli laittanu heti eron jäkeen seuranhakupalveluun, että etsii seikkailua.... Nyt sanoin, että en halua enää nähdä yms, että nyt tarviin omaa aikaa päästäkseni eroon susta…Yrittää hallita mua sillä, että lähettelee viestiä perään, että ei muka tiennyt, että olisin hänet takaisin ottamassa, vaikka olen senkin asian tehnyt hänelle selväksi. Lapsen kautta pyytää heti, että näkisi lapsen heti seuraavana päivänä, vaikkei nyt muuten sillain kiinnostunut ole hänestäkään. Rupeeko hän myös pitämään omaan lastaan jonain nappulana, jotta voi hallita mun tunnemaailmaa....
En siltikään osaa päästä irti. En tiedä mitä tehdä, kun kaverit tai mikään ei kiinnosta. En saa mistään aloitettua mitään, kun ajattelen vaan häntä. Tuntuu, että itse olen hänelle antanu koko elämän ja nyt ei ole mitään... Nainen, 29
Hei Sinä, joka sanot olevasi aivan hukassa!
Kiitos viestistäsi. Viestisi oli jännittävä lukuelämys. Siitä välittyi kuva kuin virran pyörteessä olemisesta ja tuntu, kuinka pää välillä soljahtaa veden alle hallitsemattomasti. Mietin, että olet yhtäkkiä joutunut kriisin, pudonnut veden varaan. Osaatko uida tunteittesi ja tapahtumisen aallokossa? Millainen oli edellinen erosi? Opettiko se sinulle erossa selviytymisen taitoja? Millaiset erossa uimisen taidot lapsillasi on? Pystytkö auttamaan heidät tästä kuohunnasta turvallisesti yli? Miten lasten isät voivat auttaa lapsia eteenpäin? Oletko yksin näillä syvillä vesillä vai onko lähettyvilläsi ystäviä, sukulaisia tai muita ihmisiä, jotka voivat auttaa ja tukea sinua?
Pyydät neuvoja. Ensimmäinen neuvoni onkin ”älä jää yksin”. Puhu asioista, tunteistasi ja avun tarpeistasi muille ihmisille. Jos sinulla ei ole tukiverkostoa käytettävissäsi, käänny pikaisesti neuvolan ja/tai perheneuvolan puoleen. Sinä ja lapsesi olette oikeutettuja apuun ja tukeen saadaksenne taas tukevaa maata jalkojenne alle ja löytääksenne uuden suunnan elämällenne.
Toinen neuvoni on ”Selvittele omia tunteitasi”. Kerrot viestissäsi kokevasi mm. ahdistusta, epävarmuutta, ilon katoamista ja katkeruutta. Kerrot myös epäselvyydestä, toiveista (odotat mm. että hän tajuis…), hallittavana olemisesta, siitä kun mikään ei kiinnosta, aloitekyvyn puutteesta ja siitä kuinka olet antanut toiselle kaiken ja nyt jäät ilman mitään. Kerrot kuitenkin rakastavasi tätä miestä ja toivon kipinästä, että palaisitte vielä yhteen (jos ymmärsin oikein?). Muutama rivi myöhemmin kerroit sanoneesi, ettet enää halua nähdä ja tarvitset omaa aikaa, että pääset eroon hänestä.
Minun silmissäni, tuollainen tunteiden myllerrys ja pettymys on tavallista kriisien yhteydessä. Kohdissa, joissa elämän suunta muuttuu yllättäin. Kun haluaa aivan päinvastaisiakin asioita yhtä aikaa, on ymmärrettävää, että olo tulee tukalaksi. Kolmas neuvoni onkin ”koeta sietää epävarmuutta ja ajatusten sekamelskaa vielä hetki, älä ryntää mihinkään äkkinäisiin päätöksiin tai tekoihin”. Nyt on tuumaustauon paikka! Selvittele ajatuksiasi, toiveitasi ja pelkojasi rauhassa yksin ja yhdessä muiden kanssa. Keskustele ja kuulostele omia ja muiden ajatuksia. Tarvittaessa tässä sinua voinee auttaa myös esimerkiksi neuvolan psykologi tai perheneuvolan väki.
Mutta lopulta jää kysymys jatkuuko tiesi yksin vai yhdessä tämän miehen kanssa. Voi olla, että teistä kumpikaan ei tiedä sitä vielä. Neljäs neuvoni onkin ”keskustelkaa toiveistanne, tarpeistanne ja tunteistanne miehesi kanssa”. Jos tunteenne ovat kovin sekaisin edelleen, voisitte harkita pari- tai perheterapeutin puoleen kääntymistä. Niitä löytyy ilmaiseksi perheasiain neuvottelukeskuksista ja perheneuvoloista sekä joillakin paikkakunnilla kaupungin/kunnan palveluina. Lisäksi käytettävissänne on yksityiset palvelut, joita voi etsiä internetistä.
Viimeinen neuvoni on ”pidä itsestäsi hellä ja hyvä huoli”. Toivottavasti jaksat kohdella itseäsi kuin parasta ystävääsi.
Voimia sinulle toivottaen perheneuvoja Iiris
Olen eronnut pitkästä avioliitosta. Lähes 20 vuotta liittoa kesti, kunnes vaimo ilmoitti muuttavansa pois, joten erosimme. Eromme jälkeen seurustelin 36-vuotiaan naisen kanssa. Alku meni hyvin, olin ihastunut, ehkä jopa rakastunut. Puolen vuoden seurustelun jälkeen riitelimme paljon. Paljon ei oikeasti ole paljon, mutta paljon verrattaen ex-vaimon kanssa riitelyihin. Lopetimme seurustelun 7-9 kuukauden yhdessäolon jälkeen. Erosimme välissä ja aloimme uudestaa seurustelemaan, mutta nykyisin olemme vain ystäviä. Joskus chattailemme.
Nyt seurustelen 44-vuotiaan naisen kanssa. Olemme seurustelleet 10 kuukautta ja meillä on mennyt hyvin. Voisi sanoa, että jopa oikein hyvin. Hän on aivan ihana ja herttainen. Haluan olla hänelle luotettava ja uskollinen. Uskomme molemmat Jumalaan.
Minua askarruttaa se, että en koe olevani rakastunut (vieläkään). Tuskinpa löydän ihanampaa, mukavempaa, huumoritajuisempaa naista kuin hän on. Kannattaako/pitääkö minun jatkaa suhdetta ja odottaa rakastumista (onko se tunne edes tarpeellista?), vai pitääkö vaan haluta rakastaa ilman tunnetta (joka voi sekin mennä kyllä ohi, kun aika kuluu)? Mies, 43
Hei,
Sinulla on kokemus pitkästä avioliitosta. Oliko siinä rakkautta? Ilmeisesti oli. Kysymyksestäsi saa sen käsityksen, että vaimosi halusi erota, tai ainakin muuttaa erilleen. Entä sinä? Mitä sinä halusit?
Eron jälkeen pystyit joka tapauksessa uuteen suhteeseen, olit ihastunut, jopa rakastunut. Mutta se oli erilaista kuin pitkässä avioliitossasi. Riidatkin olivat erilaisia. Voi olla, että tuo päättynyt seurustelusuhde oli kuitenkin sinulle tärkeä erosta toipumisenkin kannalta, vaikka se sitten päättyikin. Sait ainakin ystävän!
Sitten tämä nykyinen suhde. Sehän kuulostaa oikein hyvältä: teillä menee hyvin, hän on ihana ja herttainen, mukava ja huumorintajuinen. Sinä haluat olla hänelle luotettava ja uskollinen. Lisäksi teillä on vielä yhteistä arvopohjaa; usko Jumalaan. Kaikki tuntuisi olevan hyvin, jopa erinomaisesti.
Kuitenkin sinua askarruttaa, että et koe olevasi rakastunut. Mihin vertaat tätä tunnetta? Siihen mitä sinulla oli ex-vaimosi kanssa vai tähän edelliseen suhteeseesi? Silloin olit ihastunut, "ehkä jopa rakastunut". Joskus, usein - tai itse asiassa aina - on vaikeaa aloittaa uutta suhdetta noin pitkän avioliiton jälkeen kuin teillä oli. Ero ei ole vain sitä, että muuttaa pois, tai sitä että siitä on virallinen päätös. Tunnetason eroaminen vie aikansa. En tiedä missä vaiheessa olet tässä prosessissa.
Mietit nyt: "pitääkö jatkaa... pitääkö haluta rakastaa...". Ei pidä eikä tarvitse. Mitä on rakastuminen ja mitä on rakkaus? Suhde voi olla hyvä ja siinä voi olla paljon rakkautta, vaikka se ei alkaisikaan voimakkaasta rakastumisen tunteesta. Rakkaus on paljon enemmän kuin tunne: se on välittämistä, joka ilmenee arkisina tekoina. Se ilmenee sitoutumisena: haluaa olla toiselle luotettava ja uskollinen. Aivan niin kuin kirjoitit. Eikö se ole rakkautta parhaimmillaan? Tai se tunne, että ei ole ihanampaa naista kuin hän.
Tärkeintä nyt olisi, että kysyisit itseltäsi: mitä minä haluan. Mitään pakkoa tai velvollisuutta ei ole. Jos päätät jatkaa, se on vapaaehtoinen valintasi. Mieti mikä on sinulle tärkeää. Jos tärkeää on voimakas rakastumisen tunne, niin silloin tuskin kannattaa jatkaa tätä suhdetta, missä sitä ei ole. Jos tärkeää on se, mitä teillä on, niin miksi heittäisit sen pois. Perheneuvoja Heikki
Miten saisi kerrottua kumppanilleni, että meidän suhde on loppu?
Olemme siis olleet kuusi ja puoli vuotta yhdessä ja olen kyllästynyt kaikkeen. Kirjeitäni availlaan, sähköpostiani luetaan, toinen juo joka ilta. Ei läheisyyttä, ei mitään...
Jos avaudun naiselleni, hän saa kauheat raivarit ja uhkailee viedä yhteisen koiran. Mua oikeestaan pelottaa, jos näin käy!! Pliiiis auta! T: Yx lepakko Nainen, 30
Hei!
Kiitos viestistäsi! Tilanne kuulostaa varsin hankalalta. Olet niin kyllästynyt kumppanisi käytökseen, kontrollointiin ja alkoholinkäyttöön, ettet näe teillä enää jatkamisen mahdollisuuksia.
Ei kuulosta oikein hyvin voivan kumppanisikaan. Epäluottamus hänen puoleltaan on suurta, kun hän tuntee tarvetta tutkia yksityisiä viestejäsi. Onko teillä ollut pettämistä eli onko hänelle aihetta olla mustasukkainen sinusta vai onko se täysin aiheetonta? Ainakin se kertoo hänen epävarmuudestaan suhdettanne kohtaan.
Jokailtainen juominen kuulostaa pakenemiselta. Onko kumppanisi mahdollisesti niin ahdistunut tilanteestanne, että lääkitsee sitä alkoholilla?
Kuulostaa siltä, että voitte molemmat huonosti ja koira on otettu välillenne kiistakapulaksi. Kumppanisi varmasti tietää, että koira on sinulle tärkeä ja siksi se on tehokas ase parisuhdetaistelussa.
Kerroit, että olet yrittänyt avautua, mutta keskustelu ei ole edennyt rakentavasti vaan päinvastoin. Mietin, mikähän on kumppanisi raivostumisen takana. Pelkääkö hän kenties eroa niin paljon, ettei uskalla edes kuunnella, mitä sinulla on sanottavaa? Jotenkin teidän olisi päästävä puhumaan tilanteestanne, josta molemmat nyt kärsitte. Entä jos kirjoittaisit hänelle kirjeen tai sähköpostia? Sen hän voisi lukea omassa rauhassaan ja sulatella sanomaasi ennen kuin vastaa.
Muutamakin käynti pariterapeutilla voisi auttaa teitä puhumaan asiat selviksi, mikäli se ei kahden kesken mitenkään luonnistu. Kuuden ja puolen vuoden yhteisen elämän jälkeen ansaitsette molemmat sen, että tiedätte, mitä rakkaudellenne tapahtui ja miksi olette nyt eroamassa.
Jos saatte asianne jotenkin puhuttua ja erottua muulla tavoin kuin suuressa riidassa, saatte varmasti sovittua myös koiran hoidosta jatkossa. Voi olla, että on tarpeen tehdä sopimus siitä, kumman luona se milloinkin on ihan niin kuin tapaamisoikeudet lapsille.
Olette olleet toisillenne tärkeitä ja ehkä olette sitä edelleenkin. Toivon, että pääsette puhumaan asioista rakentavasti ja toisianne kunnioittaen.
