Olen 26-vuotias nainen. Ongelmani on se, että olen alkanut tulla mustasukkaiseksi miesystävästäni. En pidä itseäni kovin mustasukkaisena ihmisenä, vaikka aiemmissa suhteissani olen ajoittain saattanut olla, mutta melko harvoin.
Olen tällä hetkellä miesystäväni kanssa kaukosuhteessa ja näemme vain viikonloppuisin. Mustasukkaisuuteni alkoi noin viikkoa ennen kaukosuhteemme alkamista. Sitä ennen näimme päivittäin. Suhteemme on melko tuore, olemme seurustelleet noin kolme kuukautta. Uskon miesystäväni olevan uskollinen ja sisimmissäni luotan häneen ja tiedän, ettei hän ikinä haluaisi satuttaa minua. Jotenkin kuitenkin pelkään niin käyvän, enkä osaa käsitellä tätä pelkoani.
Aiemmat suhteeni ovat olleet vaikeita. Olen suhteissani kokenut henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Useimmat suhteeni eivät ole kestäneet kovin pitkään ja päättyneet siihen, että mies on kyllästynyt minuun. Olen monissa suhteissani koittanut olla liian hyvä ja painanut omat tarpeeni taka-alalle, jolloin olen varmasti vaikuttanut tylsältä, enkä ollenkaan haastavalta kumppanilta. Toisissa suhteissani olen valittanut liikaa, jolloin mies on kyllästynyt kuuntelemaan valitusta ja tuntenut varmasti itsensä huonoksi kumppaniksi. Monet suhteista on myös päättyneet oikeastaan ennen kuin ovat edes kunnolla ehtineet alkaa. Nyt olen kuitenkin löytänyt tasapainon, mieheni tukee ja kuuntelee minua, ja voin olla oma itseni.
Nykyinen miesystäväni on kuin vastaus haaveisiini: Hellä, huomaavainen, uskollinen ja luotettava. Tiedän hänen kunnioittavan ja rakastavan minua. Hän ei ole antanut aihetta minun olla mustasukkainen. Minä kuitenkin löydän aiheita mustasukkaisuuteen, lähinnä facebookista.
Miesystävälläni on paljon naisystäviä facebookissa ja tiedän hänen pitävän joihinkin näistä yhteyttä myös kännykän välityksellä.
Epäileväinen mieleni pakotti minut tutkimaan kerran hänen puhelintaan ja facebook-tiliään ja se tuntui jälkikäteen hyvin pahalta. En tietenkään löytänyt sieltä mitään mistä minun olisi aihetta olla huolissani. Miesystäväni on keskustellut näiden ystäviensä kanssa täysin asiallisesti. Nämä ystävät eivät kuitenkaan ole hänelle niin läheisiä, että hän tapaisi heitä kasvokkain suhteemme aikana, mikä saa tavallaan mieleni rauhattomaksi. Sillä ovatko nämä ystävätteret täysin puhtaasti ystäviä, jos niitä ei tavata silloin kun seurustelee ja miksi hän ei koskaan puhu heistä minulle?
Tuntuu myös pahalta kun nämä ystävättäret kutsuvat viesteissään kumppaniani sellaisilla hellillä nimillä, joita mielestäni vain tyttöystävä saa käyttää. Kerran riitelimme tästä aiheesta ja kumppanini vastasi, ettei hän voi vaikuttaa siihen mitä muut laittavat hänelle ja hän ei anna heille vastakaikua. Se on tavallaan niin, mutta miksei hän sano näille naisille, että heidän käytöksensä on epäsopivaa?
En tiedä miten saisin itseni luottamaan tähän mieheen. Tuntuu, että huoleni on turhaa, sillä tunnen kyllä kumppanini rakkauden ja tietäisin hänen käytöksestään jos hän tekisi jotain epäkunnioittavaa minua kohtaan. Silti mieleni pelleilee kanssani. Onko menneisyyteni nyt painolastinani ja miten voin alkaa luottaa kumppaniini? Mitä voin tietoisesti tehdä, ettei minun tarvitse epäillä, sillä tämä lähiaikoina mieltäni vaivannut mustasukkaisuus tuntuu raskaalta.
Voiko olla niin, että ajan kanssa opin luottamaan? Voisiko tämä väliaikainen kaukosuhteessa eläminen parantaa minut mustasukkaisuudesta kun huomaan, että suhteemme kestää tämän hetkellisen erillään olon ja kun huomaan, että mies on edelleen elämässäni? Puolen vuoden päästä kaukosuhteemme loppuu ja haluaisin silloin yhteisen arkemme olevan ihanaa ilman tällaisia ylimääräisiä huolia. Olisi myös helpompi olla tällä hetkellä erillään, jos minun ei tarvitsisi vaivata päätäni tällaisilla asioilla.
Mustissa sukissa
Hyvä ystävä Mustissa sukissa,
Kirjeessäsi on hienoa se, että ymmärrät mustasukkaisuutesi liittyvän sinuun itseesi, omiin kokemuksiisi ja historiaasi. Sillä näin on erittäin usein mustasukkaisuuden kohdalla. Mustasukkaisuus liittyy usein myös hyvin varhaisiin lapsuusiän kokemuksiimme, joita emme välttämättä edes osaa yhdistää aikuisiän mustasukkaisuuden tunteisiin.
Aiemmissa ihmissuhteissasi et ole voinut luottaa. Kerrot kokeneesi henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Eli olet kokenut traumatisoivia tapahtumia. Nyt mekanismi, joka on alun perin tarkoitettu sinun suojelemiseksi, on tullut yliherkäksi reagoimaan ”vaaralle”. ”Mielesi pelleilee” kuten itse sitä kuvaat, eli näkee vaaroja sielläkin missä niitä ei ole ja tekee vääriä hälytyksiä. Tällaisessa tilanteessa mielemme tulkitsee pienenkin vihjeen, joka muistuttaa aiemmasta, vaaraksi ja koko elimistömme joutuu eräänlaiseen hälytystilaan. Näin tapahtuu yleensä silloin kun ihminen on aiemmin joutunut altistumaan voimakkaille, uhkaaville kokemuksille, jotka ovat ylittäneet hänen sietokykynsä.
Kuulostaa sitä, että nyt eräänlaisena ”trauman laukaisijana” toimi se, että suhteenne varhaisessa vaiheessa, jossa turvallisuus ei ollut vielä riittävästi ehtinyt rakentua välillenne, jouduitte ”kaukosuhteeseen”. Tämä fyysisen välimatkan tuoma etäisyys laukaisi sinun mielesi hälytysjärjestelmän huutamaan, että varoitus, et ole turvassa.
Nyt pitäisi löytää tapoja viestittää mielen hälytysjärjestelmälle, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää, olet turvassa.
Oletko itse huomannut mitkä asiat rauhoittavat sinua? Rauhoittaako sinua se jos miehesi puhuu sinulle rauhoittavasti ja sanoo, että ei ole hätää? Entä miten niinä hetkinä pystyisit rauhoittamaan itseäsi, joina miehesi ei pysty sinua rauhoittelemaan? Rauhoittaisiko sinua jokin häneltä saatu esine, joka erossa ollessanne symboloisi sinulle hänen turvallista läsnäoloaan? Entä miten saisit itsesi ja elimistösi ihan fyysisestikin rauhoittumaan? Yleensä näet mielemme hälytysjärjestelmän aktivoituessa myös fyysinen elimistömme aktivoituu. Siksi keinot, jotka rauhoittavat elimistöämme rauhoittavat usein myös mieltämme.
Se, mikä ei meitä yleensä rauhoita on kuvaamasikin kaltainen toiminta, kuten puhelimen ja viestien tutkiminen tai tietojen kysely, kontrollointi, suuttuminen, syyttäminen, jne. Niiden vaikutus on yleensä päinvastainen.
Kuvaat kirjeessäsi aiempien suhteittesi hankaluuksia ja omaa käyttäytymistäsi niissä. Sanot kuitenkin, että ”nyt olen löytänyt tasapainon ja mieheni tukee minua ja voin olla oma itseni”. Osaatko sanoa mistä tuo muutos johtuu? Mikä auttaa sinua olemaan tässä suhteessa erilainen? Oletko tehnyt työtä itsesi kanssa, esim. käynyt terapiassa? Usein on niin, että iän ja kokemusten karttuessa opimme tuntemaan itseämme paremmin ja pystymme ehkä muuttamaan joitain aiemman elämän käyttäytymiskuvioita. Joskus on kuitenkin niin, että ne haavat, apua tarvitsevat alueet, ovat sisällämme sen kaltaisia, että niiden tutkiminen ja korjaaminen vaatii ammatillisemman ihmissuhteen. Siksi suosittelisin sinulle myös hakeutumista esim. väkivaltaa kokeneiden naisten ryhmään tai ihan omille terapiakäynneille.
Olen varma, että sinun on mahdollista oppia ajan kanssa luottamaan. Olet oikeassa, että erossa oleminen on paljon helpompaa jos iso osa kapasiteetistamme ei mene turvattomuuden tunteen käsittelemiseen. Parisuhteessa on myös tärkeää opetella olemaan turvallisesti erossa toisistamme, sillä todennäköisesti jatkossakin elämässä tulee tilanteita, joissa meidän pitää voida luottaa turvalliseen yhteyteen välillämme, välimatkasta huolimatta.
Kaikkea hyvää Sinulle ja suhteellenne!
perheneuvoja Helena
