Suhdeklinikka

KYSYMYS: Lyhyesti, olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 22 vuotta, joista naimisissa 20 vuotta. Ensimmäiset 15 vuotta hurahti 3 lapsen arkea pyörittäessä suhteellisen hyvässä yhteisymmärryksessä. Sitten mieheni joutui jäämään kotiin sairauslomalle 5 vuodeksi, jonka ansiosta taloutemme romahti ja perheessä alkoi todella vaikeat ajat. Ristiriitoja oli paljon ja tuolloin mieheni otti ensimmäisiä kertoja riitojen yhteydessä sanan ”ero” käyttöön. 5 vuotta sitten mieheni ilmoitti, ettei tunne rakastavansa minua ja näin on todennut edelleen tässä vuosien varrella.

Mieheni myös muuttui sairausloman aikana ja kohdisti minuun ison määrän henkistä väkivaltaa. Mietin jopa toisinaan, voiko mieheni sairastaa narsismia? Toisinaan minulla oli tunne, että olin 4 lapsen yksinhuoltaja, koska mieheni riiteli kuin teinilapsemme. Koin myös, että mieheltäni puuttui täysin empatiakyky ja tunteista ei puhuttu, eikä oikeastaan mistään muustakaan. Ja koskaan mieheni ei nähnyt missään muussa olevan vikaa, kuin että hän sai liian vähän seksiä eli hänessä itsessä ei ollut mitään vikaa. Olen itse kokenut, että mieheni ei arvostanut minua lainkaan, sillä niin ikäviä asioita hän minulle teki. Näistä vuosista mentiin kuitenkin kuin ihmeen kaupalla yli.

Mieheni palasi 3 vuotta sitten työelämään ja koulutti itsensä uuteen ammattiin. Suuria ristiriitoja on ollut edelleen, sillä mieheni luonne on kuin vuoristorata (ja edelleen seksi on yleisin syy kaikkeen, vaikka sitä on normisti), jota yritän itse ymmärtää. Mieheni tyyliin kuuluu esim. toisen vähättely ja sättiminen, jota hän itse kutsuu huumoriksi (ja jota minä en kuulemma ymmärrä). Tästä kaikesta huolimatta meillä on ollut myös ihan kivoja hetkiä, mutta taloudellinen tilanteemme ei ole sallinut 7 vuoteen tehdä mitään extra-kivaa, vaan nippanappa olemme selvinneet. Tämä ”meidän ihan kivaa” on myös tarkoittanut sitä, että olen jo vuosia joutunut tarkkaan miettimään, miten esim. esitän tietyt asiat miehelleni ja olen myös vähän varpaillani koko ajan hänen kanssaan, kun en yhtään tiedä, millä mielellä hän on hetken päästä?

Viime jouluna mieheni ilmoitti, että etsii itselleen asuntoa ja haluaa erota. Itse otin asian hyvin raskaasti, kun taas mieheni ei ollut edes surullinen. Ehdotin tuolloin terapiaa, mutta mieheni ei siihen suostunut. Olemme asuneet nyt 4 kuukautta eri osoitteissa ja eron harkinta-aikaa on pian kulunut 6 kuukautta. Ensimmäiset viikot pidimme hyvin vähän yhteyttä, mutta sen jälkeen olemme olleet paljon yhteydessä ja viettäneet aikaa toistemme kanssa. Mieheni käytös minua kohtaan on ollut ihan hyvää ja kohteliasta. Nyt mieheni on alkanut puhua tyyliin ”josko laittaisimme hynttyyt yhteen”. Ja kun olen sanonut, että ennen sitä meidän olisi opittava yhdessä puhumaan ja avaamaan asioita ja ongelmia, niin hän on saattanut vain hymähtää asialle tai todeta ”niin”.

Itselläni on nyt 4 suurta kysymystä mielessä, joihin ainakin kaipaan mieheltäni vastausta: 1) Rakastaako hän edelleen minua? En halua itse elää rakkaudettomassa liitossa. 2) Henkisen väkivallan on loputtava, pystyykö hän siihen? Lupasin itselleni 4 kuukautta sitten, etten enää koskaan aijo hyväksyä minkään valtakunnan väkivaltaa parisuhteessani. 3) Kun hän on kerran jättänyt minut, kuinka voin luottaa siihen, ettei hän seuraavan riidan yhteydessä jätä taas? Eli pelkään, että tulen uudelleen jätetyksi. 4) Mikä sai hänen mielensä muuttumaan? Kuinka hän koki yksin olemisen, ilman lapsia, koiria ja minua? Muuttiko tämä ero hänen suhtautumistaan esim. parisuhteeseen?

Kaipaisin siis neuvoja, kuinka voimme edetä asian kanssa ja mitä meidän kuuluu toisiltamme kysyä ja mitä meidän tulee pohtia ja miettiä? Ja lähtökohtana on se, että mieheni ei mahdollisesti halua mitään pariterapiaa tms. Tiedän myös sen, että parisuhteeseen tarvitaan aina 2 ihmistä ja myös itselläni on peiliin katsomisen paikka. Ihan yhtälailla olen varmasti peilannut häneen omaa pahaa oloani ja käyttäytynyt huonosti. Oma haaveeni toki on, että pitkä liittomme saisi jatkua. Onko jotakin verkkosivua, josta voisimme poimia neuvoja?

Onko toivoa?

VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kerrot, että teillä on ollut pitkä yhteinen elämä, johon on liittynyt viimeisien vuosien aikana merkittävä kriisi liittyen miehesi terveyteen ja siitä seuranneeseen työuran vaihdokseen. Asutte tällä hetkellä erillään, mutta harkitsette jälleen yhteiseen suhteeseen palaamista. Olet joutunut kestämään hyvin raskaita aikoja, kärsinyt henkisestä väkivallasta ja kaikesta huolimatta kerrot, että haaveenasi on, että pitkä liittonne saisi jatkua.

Kirjeesi mukaan näyttää siltä, että vaikeutenne alkoivat miehen sairastumisen yhteydessä. Miehesi joutui käymään läpi ison kriisin ja kasvun paikan elämässään sairauden takia. Usein niissä hetkissä ihmiset käyvät läpi elämän merkitystä ja omia arvojaan ja pohtivat oman olemassaolon tarkoitusta. Silloin ihminen saattaa hetkeksi menettää elämänhalunsa. Saattaa olla, että ihminen joutuu jollain lailla korjaamaan käsitystään itsestään ja elämästään. Jäin pohtimaan, saiko puolisosi ulkopuolista tukea kriisinsä aikana? Onko hän pystynyt purkamaan tunteitaan ja pelkojaan, joita hän koki sairauteen liittyen?

Miehesi kriisi on vaikuttanut myös sinuun ja koko perheeseen. Kriisin aikana ja sen jälkeen eron myötä on syntynyt paljon haavoja suhteeseenne. Hän on käytöksellään rikkonut teidän välisen luottamuksen. Nyt kerrot olevasi tilanteessa, jossa pohdit, voitko luottaa häneen tulevaisuudessa. Silloin, kun luottamuksen on menettänyt, täytyy se ansaita uudestaan. Tässä hetkessä saatat tunnistaa, että jokin puoli sinusta luottaa tai haluasi luottaa mieheen, mutta toinen puoli ei uskalla luottaa. Tämä on ihan ymmärrettävää. Jos on valmis antamaan toiselle uuden mahdollisuuden, on luottamuksen silloin mahdollista alkaa rakentua uudelleen teidän välillenne. Luottamuksen rakentuminen vie oman aikansa. Kerrot kokeneesi suhteessa henkistä väkivaltaa ja nyt olet päättänyt rajojen asettamisesta siltä osin. Se kuulostaa erittäin hyvältä ja tärkeältä linjaukselta.

Pohdit kysymystä, että miksi miehesi muutti mielensä ja rakastaako hän sinua? Yhtä tärkeä, tai ehkä jopa vielä tärkeämpi kysymys on se, rakastatko sinä häntä edelleen? Miksi haluaisit jatkaa yhdessä hänen kanssaan? Oletko valmis antautumaan vielä siihen, että saatat tulla loukatuksi tai jätetyksi? Oletko valmis antamaan hänelle uuden mahdollisuuden? Jos olet, niin pohdi myös omia motiivejasi. Mistä syystä ja mitä toiveita sinulla liittyy teidän tulevaan suhteeseenne?

Joskus ulkopuolinen auttaa hahmottamaan tilannetta. Yksi vaihtoehto on kirkon perheneuvonta, joka on maksuton palvelu. Parisuhteeseen liittyviä asioita voi tulla käsittelemään myös ilman puolisoa.

Toivottavasti löydätte teille parhaimman tavan jatkaa elämäänne.

Perheneuvoja Sari

KYSYMYS: Minulla on ollut jo useamman vuoden ajan fyysinen suhde erääseen mieheen, johon olen kovasti ihastunut. Miehellä ei ole ollut koskaan pitkää parisuhdetta ja tämä tekee suhteen syventymisen hankalaksi, itselläni on myös takana pitkä 12-vuoden parisuhde, jossa oli henkistä väkivaltaa ja alistamista eli olen myös itse arka lähestymään tätä hieman ujoa ja estynyttä miestä. Eronnut olen kohta 5 vuotta sitten. Olen tavannut myös muita miehiä nyt sinkkuaikana, mutta tunteita minulla on vaan tätä ujoa miestä kohtaan eli koen, ettei kukaan muu kelpaa minulle. Toisaalta koen itse melko paljon riittämättömyyden tunteita suhteessa miehiin ja luulen, etten kelpaa kenellekään omana itsenäni. Vaikea suhde exän kanssa heikensi myös naisellista itsetuntoani.

Taustalla on myös hankala isäsuhde lapsuudessa/nuoruudessa, tosin tällä hetkellä koen, että välit isääni ovat melko hyvät. Lisäksi olen käynyt yli 2 vuotta terapiassa, jossa terapeutin kanssa käsitellään pääasiassa lapsuuttani ja isäsuhdettani. Olen mm. sanonut terapeutille, että mielestäni myös hankala parisuhteeni pitäisi käsitellä, tähän terapeutti sanoo, että on tärkeämpää selvittää lapsuuteni asiat eli miksi olen ajautunut hankalaan parisuhteeseen toki parisuhdettani on ohimennen käsitelty, muttei yhtään syvemmin. Terapeuttini on hyvin dominoiva ja toisinaan jopa jännitän terapeutille menoa ja joskus tuntuu, että esim. tarkkailen itseäni haitallisella tavalla enemmän kuin aiemmin.

Terapiassa käsitellään myös mahdollista lapsuudessani tapahtunutta hyväksikäyttöepäilyä isäni taholta ja tästäkin asiasta terapeutilla on hyvin vankka näkemys, että olen joutunut hyväksikäytön kohteeksi lapsena, hän ei juurikaan anna tilaa muille vaihtoehdoille vaikkapa valemuistoteorialle. Itse muistin nämä mahdolliset hyväksikäytöt parikymppisenä aleksander-tekniikan tunnilla, jotka saivat alkunsa siitä, kun kysyin ohjaajalta, että mahtaako minua olla lapsena käytetty hyväksi ja vasta tämän kysymyksen jälkeen aloin "muistaa" näitä tilanteita lapsuudesta. Aleksander-ohjaaja lähti täysin mukaan näihin "muistoihini", mielestäni hänen olisi kuulunut ohjata minut terapeutin puheille jo tuolloin, eikä tavallaan puoskaroida noin vakavalla asialla.

Tässä on melkoinen vyyhti selvitettävänä, on todella harmillista, jos minua on nuorena johdateltu muistamaan jotain sellaista mikä ei olekaan totta. Tai toisaalta, jos tapahtumissa on perää, niin kyllähän ne kuuluu asiantuntevasti käsitellä. Sen myönnän, että suhteeni miehiin on aina ollut hankala, jännitän joitain miehiä ja parisuhteen muodostaminen on ollut minulle aina hankalaa, ehkä tämä johtuu siitä, kun lapsuudessani on ollut perheväkivaltaa ja isän alkoholismia. Teini-iässä jouduin hyväksikäytetyksi muutaman itseäni vanhemman pojan osalta, kun luulin, että saan rakkautta suostumalla erinäisiin tekoihin. Niin tai näin en haluaisi käydä sellaisessa terapiassa mistä voi olla jopa haittaa minulle. Tosiaan tällä hetkellä elän ihan normaalia elämää, käyn töissä ja opiskelen, minulla on ystäviä ja hyvät välit kotiini, ainoastaan sopiva kumppani puuttuu minkä koen melko isoksi harmiksi, kun en meinaa löytää sitä oikeaa.

Yöperhonen, 39

VASTAUS: Kiitos viestistäsi, jossa pohdit tärkeitä kysymyksiä sekä menneisyyteesi että nykyhetken ihmissuhteisiin liittyen. Lasken nykyhetken ihmissuhteisiin sekä parisuhteesi että suhteesi terapeuttiisi. Usein näet tapamme asettua näihin suhteisiin kertoo jotain keskeistä meistä itsestämme. Niissä toistuu usein jotain omaan taustaamme liittyvää ja sen olisi hyvä tulla näkyväksi ja käsitellyksi. Siksi olisi tärkeää, että terapiasuhteessa tulisi tarkasteltavaksi myös asiakkaan kokemus terapeutista ja terapiassa olemisesta.

Aivan ensimmäiseksi kehottaisinkin sinua ottamaan puheeksi nämä viestissäsi kertomasi ajatukset ja tunteet terapeuttisi kanssa. Olisi tärkeää, että kertoisit terapeutillesi mm. että koet hänen tapansa dominoivana ja että sinua jännittää mennä terapiaan ja huomaat tarkkailevasi itseäsi tavalla, jonka ajattelet olevan haitallista sinulle. Terapeuteilla on yleensä valmiuksia ottaa vastaan asiakkaiden kokemuksia terapiasuhteessa olemisesta sillä terapiasuhteen on todettu olevan keskeinen terapian tuloksellisuuteen vaikuttava asia. Mikäli jostain syystä olisi niin, että näiden asioiden esille ottaminen terapeutin kanssa ei tuo terapiaan tarvittavaa muutosta, kehottaisin sinua ottamaan nämä ajatuksesi puheeksi esimerkiksi terapialausunnon kirjoittaneen lääkärin kanssa, mikäli kyseessä on Kela-terapia. Paras vaihtoehto kuitenkin on, että rohkaistut puhumaan suoraan terapeutille, sillä juuri tämä arkuus oman itsesi esille tuomisessa tulee nyt näkyville suhteessa terapeuttiisi. Kun puhut siitä, puhut jostain sinulle keskeisestä teemasta.

Mainitsemasi mahdollinen hyväksikäyttö on niin iso teema, että en tässä halua ottaa siihen kantaa. Yleisellä tasolla voisin sanoa, että sen sijaan, että keskittyisimme pohtimaan mitä tapahtui ja tapahtuiko jotain, pysähtyisimme miettimään sitä, miten esim. kokemani turvattomuus (mm. alkoholismi, lapsuudessa koettu väkivalta, aiempi turvaton parisuhde) näkyvät nykyisyydessä esimerkiksi kyvyssäsi asettua parisuhteeseen. Mihin asioihin huomaat reagoivasi ja miten? Mikä on taustalla oleva pelko/pelot, jotka nousevat. Osaat selvästi joitain noista peloista nimetä, mm. ”en koskaan kelpaa kenellekään omana itsenäni”.

Samalla tavalla kuten suhteessa terapeuttiin, kehottaisin sinua ottamaan asioita puheeksi myös tapailemasi miehen kanssa, siitä huolimatta, että se tuntuu vaikealta. Kerro omia ajatuksiasi ja kysy mitä ne hänessä herättävät. Jos se tuntuu liian vaikealta, niin mieti mitä pelkäät tapahtuvan jos niin tekisit. Pelkäätkö hänen reaktiotaan? Pelkäätkö, menettäväsi hänet? Pelkäätkö omaa reagoimistasi tai paljastumista?
Kuulostaa hyvältä, että elämäsi muut perusteet ovat kunnossa. Kuulostaa myös siltä, että osaat pohtia itseäsi ja miettiä asioiden välisiä yhteyksiä ja merkityksiä. Jos olemme joutuneet kokemaan turvattomuutta taustassamme, erityisesti niiden ihmisten taholta, joiden olisi pitänyt pystyä antamaan meille turvaa, se näkyy yleensä väistämättä siinä, minkälaisia parisuhteita valitsemme ja elämme. Terapiasuhde on parhaimmillaan ihmissuhde, jossa voisimme turvallisissa puitteissa tuoda esiin pelkojamme ja epävarmuuksiamme ja siten vähitellen saada kokemuksen kelpaamisesta ja turvasta. Tämä antaa mahdollisuuden sille, että pystymme uudella tavalla asettumaan myös muihin läheisiin ihmissuhteisiin ja löytämään myös sen meille oikeasti sopivan kumppanin.

Toivotan Sinulle rohkeutta ja kaikkea hyvää!

perheneuvoja Helena

KYSYMYS: Olen 29-vuotias nainen ja olen seurustellut mieheni kanssa kaksi vuotta, josta reilu vuosi on asuttu yhdessä. Mieheni on ihana ihminen, meillä on hauskaa yhdessä ja hän kohtelee minua hyvin. Ongelmana on kuitenkin oma käyttäytymisen. Sairastan traumaperäistä stressihäiriötä koko lapsuuden kestäneen henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn sekä seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi. Olen terapian avulla kyennyt valmistumaan ammattiin ja elämään kohtuullisen normaalia elämää.

Terapia on kuitenki loppui puoli vuotta sitten, koska en saa siihen enää kelan enkä sairaanhoitopiirin tukea ja en kykene maksamaan käyntejä kokonaan itse. Terapian loppumisen jälkeen vointini romahti, olen joutunut jäämään sairaslomalle ja traumatakaumat ja muut oireet ovat palanneet. Olen mieheni seurassa ärtynyt, saatan pelätä häntä yhtäkkiä täysin ilman syytä, koen hänen juttunsa mauttomina, kosketuksen ahdistavana ja kaikenlaisen minuun kohdistumattoman toiminnan (esimerkiksi kavereiden kanssa vietetyn ajan) hylkäämisenä. Tämä on siis alkanut viimeisen puolen vuoden aikana. Olen ikäänkuin katkeroitunut miehelleni siitä että hän on saanut elää onnellisen elämän ja kykenee suoriutumaan arjesta, vaikka järjellä ajatellen tiedostan että hän haluaa minulle vain hyvää ja yrittää vain auttaa minuakin suoriutumaan.

Tiuskin miehelle lähes koko ajan, en halua koskea häneen ja saatan esimerkiksi kävellä kesken kaiken huoneesta kun hän yrittää kertoa päivästään. Tiedostan pahoittavani miehen mielen ja käyttäytyväni epäkunnioittavasti mutta en kykene säätelemään tunnereaktiotani näissä tilanteissa. Mies on onneton, mikä pahentaa oloani ja aiheuttaa paniikin koska pelkään entistä enemmän hylkäämistä. Miten kykenisin hillitsemään itseni näissä tilanteissa ja saisin pidettyä kiinni siitä kunnioituksesta ja arvostuksesta jota tunnen miestäni kohtaan? Ovatko ongelmani vain liian vakavia jotta kykenisin tällä hetkellä ylläpitämään parisuhdetta? Parisuhteemme on menossa karille tämän johdosta ja erilleen muutosta on jo puhuttu.

Epätoivoinen

VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Kuvauksestasi huomaa, että tunnet itsesi hyvin ja ymmärrät, että voimakkaat reaktiosi parisuhteessa nousevat omista epävarmuuden tunteistasi. Terapiasi on siis toiminut hyvin ja auttanut sinua ymmärtämään itseäsi. Tämän hetken haasteesi on kyetä hallitsemaan toimintaasi ilman terapian tukea. Tämä on siis välivaihe, jossa luovut apupyöristä. Muista, että osaat kyllä ajaa itse. Tarvitset vain harjoitusta jo osaamiisi taitoihin.

Muista, että tunne ja toiminta ovat eri asioita. Kun mieleesi nousee epävarmuuden tunne tai ahdistunut olo, joka herkästi voisi purkautua poikaystävääsi kohtaan, pysäytä tilanne hetkeksi vaikkapa poistumalla toiseen huoneeseen. Muista, että tunteesi ei ole paha tai väärä. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Sinä voit kuitenkin aina itse päättää, miten reagoit tunteen vallassa.

Kun hankala tunne vyöryy päälle, muista siis, että sinulla on valta valita, miten toimit tunteen vallassa. Sen sijaan, että purkaisit ahdistuksen loukkaamalla poikaystävääsi, voit ottaa tunnemyrskyysi etäisyyttä. Se voi tapahtua niin, että mielessäsi rauhoitat itseäsi ja otat etäisyyttä tunteeseesi. Usein on avuksi ottaa myös fyysistä etäisyyttä, jotta voi paremmin selkiyttää mielensä. Itsensä rauhoittamista voi opetella. Silmien sulkeminen ja rauhallinen hengittäminen auttavat usein. Voit sanoa mielessäsi itsellesi, että ei ole mitään hätää. Kaikki selviää kyllä. Tai sitten sanot jotakin muuta. Mitä sanoja itse ajattelisit tarvitsevasi silloin? Missä paikassa ahdistus tuntuu? Jos tunnet sen vaikkapa rinnassasi, voit painaa kätesi kevyesti sille kohdalle ja pyörittää kättä hitaasti ja rauhallisesti laajenevassa ympyrässä ahdistuskohdan yllä. Ympyrän laajetessa ahdistus sulaa ja tuulettuu rinnastasi pois.

Rauhoittuminen voi viedä muutamia minuutteja, puoli tuntia tai minkä verran aikaa tunnet itse tarvitsevasi. Kun fyysinen kiihtymyskin on ohi ja sydämenlyöntisi ovat tasoittuneet, hengitys tasaantunut ja jännitys kehostasi laantunut, voit miettiä, onko jäljellä todellinen tarve sanoa kumppanillesi jotakin. Jos on, pystyt rauhoittuneena valitsemaan rakentavat sanat. Jos taas koet, että kyse oli vain itsestäsi nousseesta ahdistuksesta, voit kertoa senkin kumppanillesi.

Pystyt kyllä löytämään muitakin keinoja itsesi rauhoittamiseen. Opettele luovasti ja vapaasti hoitamaan itseäsi hyvin. Kerro poikaystävällesi, että opettelet, ja vaikka joskus epäonnistut, se ei ole kaiken loppu. Pyörälläkin kaatuu välillä, mutta sitten vain noustaan ylös ja yritetään uudelleen.

Onnittelut siitä, että olet päässyt näin pitkälle itsetuntemuksessasi ja voimia jatkoon! Sinulla on hyvät eväät.

Kannustavin terveisin,
Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Hei, psykiatri pyysi minua kysymään teiltä mahdollisuutta parisuhdeterapiaan, jossa voisin ainakin aluksi käydä yksin. Perheessämme kriisitilanne, joka osittain johtuu miehen paranoidista mustasukkaisuudesta.

VASTAUS: Perheneuvonta löytyy kirkon evl.fi - sivustolta netissä. Nopeimmin löydät meidät googlaamalla "Kirkon perheneuvonta". Löydät tuolloin tiedot Suomen kaikista perheasiain neuvottelukeskuksista. Kun valitset sen, joka sijaitsee kotipaikkakunnallasi tai lähinnä sitä, löydät heidän kotisivuiltaan ohjeet asiakkaaksi ilmoittautumisesta.
 
Ystävällisin terveisin
Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Olemme mieheni kanssa asumuserossa minun tahdostani, vuosien harkinnan ja yrittämisen jälkeen päädyin tähän ratkaisuun koska tunteeni miestäni kohtaan ovat kuolleet.

Aloitin itse keväällä käymään terapiassa koska oli niin paha olla kotona, en tiennyt tarkalleen mikä minussa oli vikana kun en kyennyt olemaan onnellinen ja tyytyväinen elämääni vaikka olen saanut kaiken mistä ikinä olen haaveillut, elämästäni oli tullut yksi suuri projekti, kokoajan piti keksiä uutta tekemistä arjenpyörityksen lisäksi jotta jaksoin eteenpäin.

Keväällä tuli totaalinen stoppi eikä mikään enää kiinnostanut, terapian myötä aloin ymmärtämään etten saa suhteestamme juurikaan mitään irti, vikaa on meissä kummassakin ja paljon olisi pitänyt tehdä toisin mutta lopputulos meidän välillä on se etten rakasta miestäni enää, ajatatus on että en tarvitse tuota ihmistä elämääni ja haluan elää ilman häntä.

Olen n.3 viikkoa asunut omillani, lapset ovat vuorotellen minun ja isänsä luona, itse nautin uudesta arjestani, tuntuu että minulla on enemmän annettavaa lapsilleni kun energia ei mene siihen että ottaa päähän katsoa kun toinen makaa sohvalla kun itse joutuu hoitamaan kaiken, meidän perheessä olin se joka otti kaiken vastuun arkisista asioista.

Mieheni on nyt romahtanut täysin, hän on täysin lamaantunut ollessaan yksin ja ajatukset vaipuvat synkkyyteen, hän ei saa mitään tehtyä. Hän tekisi kaikkensa jotta voisimme korjata välimme mutta ongelma on se etten itse halua takaisin suhteeseen, minun on nyt hyvä olla ja kun muistelee sitä omaa ahdistuksen määrää mikä minulla oli vuosien varrella suhteemme aikana en voi missään nimessä kuvitellakkaan haluavani takaisin siihen.

Kipinä on täysin sammunut ja vaatisi ihmeen että se syttyisi uudelleen.

Onko mitään keinoa auttaa miestäni selviytymään tästä, vaikken häntä romanttisessa mielessä rakasta on hän minulle tietenkin tärkeä, haluan että lasteni isä voi hyvin ja on kurjaa katsoa kun hän kärsii, eniten harmittaa se että lapset tietenkin huomaavat hänen pahan olonsa ja luultavasti murehtivat hänestä.

Kun ei itsellä ole halua korjata ongelmia suhteessa on varmasti turha mennä pariterapiaan mutta voisiko siitä olla apua miehelleni ymmärtää mitä on tapahtunut ja jotenkin oppia elämään uudelleen ilman minua.

VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kuulostaa siltä, että olet varma tunteistasi ja myös siitä, ettet enää halua palata suhteeseen. Asuessasi nyt noin kolme viikkoa itseksesi olet löytänyt uuden, hyvän arjen. Kerrot voivasi paljon paremmin ja että lapsesikin pääsevät osalliseksi hyvinvoinnistasi. Puolisosi taas on sanojesi mukaan romahtanut täysin.

Mietin onkohan teidän prosessinne kovinkin erirytminen? Miehesi on varmaankin jo pidemmän aikaa ollut enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, ettet ole tyytyväinen parisuhteeseesi ja elämääsi ylipäätään (Onko näin?). Silti tulee vaikutelma, että ratkaisusi on tullut hänelle yllätyksenä. Onkohan hän odottanut että käyntisi terapiassa auttaisi sinua loksauttamaan asiat kohdalleen niin, että voisit taas tyytyväisenä jatkaa elämää samoissa puitteissa kuin aiemminkin? Siinä tapauksessa asumusero ja päätöksesi olla palaamatta takaisin olisi hänelle yllättävä ja iso juttu käsiteltäväksi. Oma prosessisi vaikuttaisi olevan jo pidemmällä.

On hienoa että huomioit miehesi näkökulman ja pohdit pariterapian antia hänelle. Uskon että siitä voisi olla hyötyä myös sinulle, vaikka asian työstäminen on sinulla erilaista ja olet siinä eri vaiheessa. Voin kyllä siis suositella teillekin asian työstämistä esimerkiksi perheneuvonnassa, jossa moni juuri käsittelee eroa ja sen tuomia tunteita - yhdessä ja erikseen. Teidän molempien ja samoin lapsiennekin tulevaisuuden kannalta olisi hyvä, että mahdollinen eronne sujuisi mahdollisimman sopuisasti eikä repivästi. Prosessiin tarvitaan aikaa ja tilaa.

Eron hyväksyminen kuulostaa olevan puolisollesi iso pala nieltäväksi. Kolme viikkoa on lyhyt aika. Se on lyhyt aika teille kaikille: puolisollesi, sinulle ja yhteisille lapsillenne. Eroprosessi, johon kuuluu monen ihmisen näkökulma ja kokemusmaailma, on siis vasta aluillaan. Arjen rutiinit muotoutuvat ja vakiintuvat kuukausien mittaan. Samalla myös todella tärkeä eroon liittyvien tunteiden työstäminen pääsee alkamaan. Ammattilaisen kanssa asiaa puitaessa asian prosessointi helpottuu ja voitte säästyä monilta mutkilta ja kolhuilta.

Olli, perheneuvoja

KYSYMYS: Olimme 17-vuotiaita kun yhteinen taipaleemme alkoi. Matkan aikana on ollut kausia kun tuntuu, että on kasvettu erilleen yms. Mutta aina ollaan jatkettu yhdessä. Meille on myös siunaantunut yksi pieni lapsi.

Nyt kuitenkin minulla on tilanne että en tiedä enää mitää teen.

Reilun vuoden ajan olen tuntenut outoa ahdistusta kotona. Vaikka kotona minulla on kaikki mitä tarvitsen.

Miestä ei tunnu hetkauttavan että minulla on välillä tosi paha olla. Ystäviä ei paljoa ole, joten yksin pienellä paikkakunnalla lapsen kanssa.

Keskustelimme vasta asioista ja huomasin että rakastanko enää edes tätä ihmistä jota hyvä kun tunnen enää. Jotenkin olemme ajautuneet ihan erilleen toisistamme. Seksiä ei ole, yhteinen aika jota harvoin on menee harakoille, minä ainoastaan huolehdin kodista ja koko perheestä. Joskus harvoin jos mies imuroi jaksaa se kehuskella monta viikkoa kuinka hän nyt siivosi koko talon.

Mitä teen että saan tuon miehen oikeasti tajuamaan että homma luisuu käsistä? Sen mielestä asiathan on hyvin.

Minulla taas tuntuu että kaikkien muiden miesten antama huomio on uskomatonta kun kotona en minkäänlaista huomiota edes saa. Pelkään että vielä petän miestäni jos hommaan ei mitään ratkaisua tule..

Haaveilen myös toisesta lapsesta. Seksittömyys itsessään tietenkin estää tämän haaveen, mutta hirveän stressin aiheuttaa myös se että minulla pitäisi soittaa aika lapsettomuustutkintaan. Pelkään uskomattoman paljon koko hommaa ja pitkitän koko ajan soittoa. Tämäkin asia miehestäni on ihan ilmaa vaan. Minun huoleni omasta terveydestäni ei hetkauta miestä ollenkaan.

Nainen, 24

VASTAUS:Koet ettei parisuhteesi toimi, ettei miehesi todella näe sinua. Mietit, onko suhteenne suhde ollenkaan. Haluaisit jotain muuta, mutta et oikein itsekään tiedä mitä se olisi. Tunnet vain outoa ahdistusta, vaikka kaiken pitäisi olla ulkonaisesti hyvin. Pelkäät jopa pettämistä, koska muut miehet antavat sinulle sitä kaipaamaasi huomiota, jota omaltasi et saa.

Vaikuttaa siltä, että olet omalta puoleltasi yrittänyt kaikin tavoin puhua miehellesi tilanteesta. Hän vain ei tunnu ymmärtävän tuntemuksiasi ja huolta terveydestäsi, hänen mielestään asiat ovat hyvin. Yhteys välillänne on heikentynyt, läheisyyttä ja seksiäkään ei ole. Ei ihme, että sinulla on paha olla.

Pahaan oloon ja ahdistukseen on saatavissa apua, sinun ei tarvitse kärsiä siitä yksin. Oletan, että käyt neuvolassa pienen lapsesi kanssa. Oletko puhunut siellä tuntemuksistasi? Vanhemmuus ja elämä pienen lapsen kanssa mullistavat väistämättä koko arjen ja muuttavat myös parisuhdetta. Ystävyyssuhteet voivat muuttua paljonkin lapsen syntymän myötä, kun ystävät elävät erilaista elämäntilannetta. Neuvolatyöntekijöille kokemuksesi ovat tuttuja ja he voisivat auttaa eteenpäin. He myös opastavat, missä on lähin pariterapiaa antava taho, jos päätätte lähteä yhdessä hakemaan apua tilanteeseenne.

Toivon, että tilanteesi helpottuu pian.

Perheneuvoja Pirkko

KYSYMYS: Olen eronnut miehestäni yli vuosi sitten, mutta en tunnu pääsevän erosta irti. Ero tapahtui mieheni aloitteesta ja yllättäen. Hän oli jo kuulemma pitkään miettinyt eroa.

Suhteemme ei aikanaan kestänyt muutamaa vuotta kauempaa, mutta oli omasta mielestäni onnellinen. Luulin ko. ihmisen pysyvän vierelläni loppuun asti.

Eron jälkeen hän on lähestynyt minua useita kertoja ilmoittaen ettei voi elää ilman minua ja haluavansa yrittää vielä. Olen aina heltynyt, koska itse rakastan miestä. Kuitenkin nuo yritykset hiipuvat nopeasti ja päättyvät. Muutaman kuukauden päästä alkaa taas sama ruljanssi. En luota mieheen enää paljoakaan.

Hän on hyvä ihminen, mutta hyvin eksyksissä sen kanssa mitä minusta haluaa. Itse oireilen jonkin verran hänelle ja yritän puhua ongelmista, mutta tuntuu että hän aina hermostuu eikä halua puhua, koska keskustelu saa hänet epämukavaksi.

Olen ehdottanut hänelle yksilöterapiaa, meille pariterapiaa jne. Mitä pitäisi nyt tehdä? Olen väsynyt olemaan tiskirättinä. Voisin kestää nämä ajat jos tietäisin, että tarinalla on onnellinen loppu. Kuitenkin se haave alkaa olla kauempana ja kauempana.

VASTAUS: Kiitos tärkeää aihetta käsittelevästä kysymyksestäsi. Tärkeää sikäli, että osa eroavista pareista elää juuri kuvaamasi kaltaisessa tilanteessa. Tällöin toinen puolisoista haluaa eroa, mutta on hyvin ristiriitainen tämän haluamisensa suhteen. Yleensä molemmat puolisot näkevät myös paljon hyvää parisuhteessaan ja usein he myös kuvaavat, että he ovat olleet monella tapaa tärkeitä toisilleen. Toiselle osapuolelle eropuheet tulevat usein järkytyksenä, kuten sinullekin ne tulivat. Irrottautuminen on vaikeaa, molemmille.

Et kerro viestissäsi tarkemmin parisuhteestanne. Jäin myös miettimään, että onko miehesi kertonut sinulle jotain syitä miksi hän oli jo pitkään miettinyt eroa ja lopulta halusi erota. Vai onko hänen halunsa erota, jotain epämääräisempää, ilman, että hän osaa konkreettisesti nimetä asioita jotka olivat hänen mielestään parisuhteessanne huonosti tai toiveita, jotka eivät hänen kokemanaan toteutuneet suhteessanne? Viestisi perusteella oletan, että suhteenne on ollut monella tapaa hyvä teille molemmille. Itse kuvaat, että olit onnellinen. Myös miehesi on vaikea irrottautua sinusta koska kokee, ettei voi elää ilman sinua. Jokin voima vetää teitä yhteen ja samanaikaisesti, joku toinen voima työntää teitä erilleen. Mitä mahtaa olla kysymys?

Itse ajattelen, että kuvaamasi kaltaisissa parisuhdetilanteissa on usein kyse jommankumman puolison tai molempien itsenäistymis-erillistymisvaiheesta. Tällä tarkoitan psyykkistä kehitysvaihetta, jonka tarkoituksena ja päämääränä on se, että ihminen ottaa eri tavoin, uusista lähtökohdista haltuun itseään, omia toiveitaan ja tarpeitaan. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että ihminen haluaa tulla omaksi itsekseen ja järjestää elämänsä ympärillään siten, että se vastaisi tätä sisäistä kokemusta siitä kuka minä olen. Mutta kun tämä oman itsen haltuunotto on vielä kesken, niin ihminen ei välttämättä tiedä vielä kuka hän on ja mitä hän haluaa. Siitä seuraa usein tuo kuvaamasi kaltainen kuvio, että miehesi haluaa yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista.

Joskus joku ulkoinen tekijä laukaisee tällaisen prosessin. Tällaisia asioita voivat olla esim. omien vanhempien kuolema, ihastuminen, uusi työ tai opiskelu, oman lapsen itsenäistymisvaihe, tmv. Joskus taas on niin, että parisuhteen jokin polku on käyty loppuun. Olemme tarvinneet toisiamme tiettyihin asioihin mutta nyt tilalle on tullut uudenlaisia tarpeita. Tällöin kysymykseksi usein tulee, vastaako tämä suhde tämän uuden minäni tarpeita. Suhde on eräällä tavalla päivitettävä uuteen aikaan jotta se voisi jatkua. Joskus se on mahdollista ja joskus ei. Jos esimerkiksi olen valinnut puolisoni turvallisuusnäkökulmasta ja tankannut parisuhteesta turvallisuutta turvattoman lapsuuteni jälkeen, saattaa olla että tämä turvan tarve on tullut riittävästi tyydytetyksi ja ihminen on vahvistunut tavalla, joka mahdollistaa jonkun uuden itse puolen esiin nousemisen. Tässä vaiheessa ihminen valitsisi puolison todennäköisesti eri motiivein.

Ihmiset muuttuvat koko ajan. Eri elämätilanteissa tarvitsemme parisuhteelta erilaisia asioita. Tuntuu kuitenkin oudolta ajatus, että aina uusiin elämäntilanteisiin tarvitsisimme uuden puolison, aloittaisimme yhä uudestaan alusta. Joskus on myös niin, että tällaisessa omassa itsenäistymiskehitysvaiheessa saatamme "vahingossa" erota puolisostamme kun itse asiassa meidän pitäisi tehdä itsenäistymistyötä suhteessa johonkin muuhun, esim. omiin vanhempiin. Kun ihminen mietti eroa, on tärkeää kysyä itseltään: "Mistä minä haluan erota?".

En suosittele tämän kaltaisessa tilanteessa ensisijaisesti pariterapiaa vaan yksilökäyntejä, mahdollisesti molemmille. Ulkopuolisen ihmisen avulla voi rauhassa miettiä mistä kaikesta on kyse. Vasta kun on löytänyt riittävästi itseään ja tunnistaa omia tarpeitaan pystyy tekemään todellisuuteen perustuvia valintoja. On myös tärkeää pysäyttää kuvaamasi kaltainen repivä yhdessä-erikseen tanssi. Jatkuessaan se yleensä tekee paljon tuhoa sekä yhteiselle suhteelle että kummallekin erikseen. Itsekin toteat, että et luota häneen enää paljoakaan. On kuitenkin tärkeää, että itsekin voisit puhua omista tuntemuksista jonkun muun kuin miehesi kanssa. Vuosi on lyhyt aika toipua erosta, varsikin kun ei olla oikeastaan vielä edes erottu.

Toivotan sinulle kaikkea hyvää!

Perheneuvoja Helena

KYSYMYS: Tilanne oli pitkään se, että tulin miehen puolelta torjutuksi seksuaalisesti, sen lisäksi lähes alusta asti on tilanne ollut se että mies ei puhu tunteistaan, miehen kanssa ei voi puhua tunteista/seksistä/ongelmista, ei siis mistään tärkeästä. Jos kysyn mieheltä että miksi hän on tehnyt jotain tietyllä tavalla, tai miksi on ollut haluton tms vastaus on aina en tiedä tai en muista tai hiljaisuus. Ja kun kohta yhteistä elämää on takana 7vuotta, alan olemaan todella turhautunut.

Noin 1v 8kk sitten tilanne kärjistyi siihen että käskin miehen painua helvettiin (koin vahvasti että hän ei välitä koska ei ilmaise sitä sanallisesti, koska ei suostu keskustelemaan asioista jotka painoi mieltäni ja siihen mennessä miehen haluttomuus oli kestänyt 2vuotta koko sen ajan yritin saada keskustelua asiasta aikaiseksi ja vastassa oli aina hiljaisuus).

Mies hankki asunnon ja minä hajosin, itkin miestä takaisin, mutta hän ei tullut. Monta kuukautta mies torjui minut täysin. Silti aina halasin kun haki lapsemme ja kerroin että rakastan, yritin selittää sitä miksi olin niin vihainen, miksi reagoin sillä tavalla. 6kk päästä mies haki avioeroa, kertomatta minulle, hän vielä itse kyyditsi minut hakemaan haastetta (jonka itse kuvittelin liittyvän kuolinpesän jakoon) kotona aloin itkee sitä ja mies totesi lapselle, että mitä se sitte odotti kun lapsi sanoi että äiti itkee. Tuon jälkeen aloimme kuitenkin lähentyä pikku hiljaa. Lopulta kävimme sexpon tarjoamassa ilmaisessa seksuaalineuvonnassa (paripsykoterapeutti/seksuaaliterapeutti), ja sen jälkeen seksikin elpyi. Kaikki on muuten hyvin. Mutta mies pitää edelleen sitä asuntoa jonka hankki 1v 8kk sitten!

Minä koen että mies pitää tuota asuntoa varalta jotta pääsee häipymään jos siltä tuntuu, sen takia olen välillä todella vihainen, en jaksa epävarmuutta se ahdistaa. Mitä siis voisin tehdä ahdistukselleni? myöskin menneet loukkaukset kummittelee.. avioerohakemus on todella iso asia, se pistää miettii että mies todella pystyy sen tekee jos tahtoo ja kun mies ei puhu tunteistaan, niin enhän minä tiedä jos jokin on vialla.

Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Voiko menneitten asioiden aiheuttamalle epävarmuudelle ja vihaisuudelle tehdä mitään?

VASTAUS: Vaikuttaa siltä, että jossakin vaiheessa asiat välillänne menivät tiukkaan umpisolmuun. Seksuaalinen haluttomuus on herkkä ja hankala kysymys ja sen ympärille voi kehkeytyä paljon loukkaantumista ja puhumattomuutta. Saitte kuitenkin tilanteeseen avun ja löysitte puheyhteyden sekä seksuaalisen läheisyyden uudelleen. Siitä teitä voi onnitella! Haitte apua ja pystyitte hyödyntämään sitä ja löysitte uudelleen paljon hyvää ja toimivaa. Sinua kuitenkin huolettaa se, että mies pitää edelleen asuntoa, jonka hän erillään asumisenne aikana hankki.

Voisiko ajatella, että meillä on jokaisella omat aikataulumme? Ehkä mieheltäsi vie enemmän aikaa alkaa luottaa siihen,että hyvä muutos välillänne kestää. Entä, jos yrittäisit nyt rauhoittua ja keskittyisit nauttimaan siitä, että pääasia eli teidän yhteiselämänne toimii ja odottelisit rauhassa, mihin tahtiin miehesi tekee ratkaisua asunnon suhteen. Joskus sellainen päätös voi nopeutuakin, kun ei tunnu, että sitä kohti hoputetaan. Voisitko kysyä häneltä, millaisia merkkejä hän odottaa näkevänsä suhteessanne voidakseen luopua tuosta turvapaikastaan? Se voisi auttaa niin häntä kuin sinuakin konkretisoimaan etenemistänne. Entä millaisen ajan kuluttua istuisitte alas ja pohtisitte, minkä verran asetettuja tavoitteita on saavutettu? Mistä kumpikin voi kiittää toista? Entä mitä vielä olisi tarpeen muuttaa? Sitä myötä, kun kumpikin näkee etenemistä tapahtuvan, voi sitten olla helpompi päättää toisesta asunnosta luopumisesta.

Jatkakaa ihmeessä tähän malliin! Olette ihan oikealla tiellä.

Päivi, perheneuvoja

Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Viime kerralla kävimme läpi riitelyä parisuhteessa. Tällä kertaa aiheena on eroaminen.

Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.

Teksti: Mirja Wuokko
______________________________________________________________________________

Erot ovat nykyään hyvin yleisiä ja asiantuntijoiden mukaan entistä raastavampia. Eroajia syyllistetään turhaan kevytmielisestä suhtautumisesta parisuhteeseen. Syynä eroon ei ole liian vähäinen yrittäminen, vaan vallitsevan avioliittokulttuurin karilleajo, väittää perheneuvoja Pekka Puukko.

Kun yli 15 vuotta parineuvojana toiminut Puukko valittiin vuoden papiksi lokakuussa 2013, kyseltiin häneltä kokemuksia työstään pariskuntien välien selvittäjänä. Puukon mielestä eroajien ongelmat ovat aiempaa pahempia, ja yhä useammin myös sosiaalitoimi joutuu puuttumaan perhe-elämään.

Onko todella näin? Eikö ennenkin ollut pahoja ongelmia?

”Parisuhteen ongelmat ovat monimutkaisempia kuin ennen. Aiemmin oli enemmän asiakkaita, joilla oli jokin yksittäinen vuorovaikutuksen ongelma, johon haettiin apua. Nyt saattaa olla useampi ongelma, kuten työttömyys, alkoholismi ja väkivalta. Mielestäni moniongelmaisuus liittyy siihen, että ihmisten on vaikeaa jäsentyä yhteiskuntaan. Se että ihmisillä olisi töitä, auttaisi aika paljon”, Puukko analysoi.

”Pitkällä aikavälillä ajattelen avioerojen lisääntymisen johtuvan siitä, että instituutiosta on tullut suhde, jota ihmiset itse kannattelevat, ja se on tehnyt avioliitosta paljon hauraamman. Parisuhde on iso asia kahden ihmisen kannateltavaksi”, Puukko sanoo.

Avioliiton perusta uusiksi

Tilanteen korjaamiseksi Puukko ei vaadi vähempää kuin yhteiskunnan ja kulttuurin muutosta.

”Mihin avioliiton painopisteen asettaa? Voisiko kulttuurimme kehittyä niin paljon, että löytäisimme uudenlaisen tulokulman yhdessä elämiseen? Yhteiskunnassamme on kasvun ideologia ja usko siihen, että kaikki voidaan puhua auki. Onko terapiankin lähtökohtana aina vain parantaa kommunikaatiota? Tämä on koko kulttuurin läpäisevä asia, sitä eivät voi terapeutit yksin muuttaa”, Puukko sanoo.

”Toivoisin, että avioliitosta löytyisi muitakin puolia kuin keskustelu ja selvittely. Mitä muuta parisuhde voisi olla kuin jatkuvaa kommunikaatiota? Toisen tukemista, taloudellisen vastuun jakamista, lasten kasvatusta, sitoutumista perheeseen, yhdessä tekemistä ja ennen kaikkea vaan olemista!”, Puukko täräyttää.

”Kaikkea ei voi purkaa hyvään kommunikaatioon. Kielen tehtävä on antaa yhteinen merkitys yhteisesti koetuille asioille. Kommunikaatiosta on tullut päämäärä, vaikka sen pitäisi olla väline”, Puukko selventää.

Puukon mukaan ihmiset itse sanovat hyvän parisuhteen tärkeimmäksi asiaksi luottamuksen.

”Osmo Kontulan Perhebarometrissä myös arvostus, kunnioitus, sitoutuminen ja samanlaiset arvot koetaan tärkeiksi. Vasta näiden jälkeen ihmiset mainitsevat kommunikaation. Hyvä parisuhde on kuin toimivan työparin suhteen kuvaus”, Puukko kertoo.

Luovuttavatko ihmiset liian helpolla?

”Ei mun mielestä. Ihmiset tekee hurjasti töitä parisuhteensa eteen. Pikemminkin ajattelen pitäisikö tulla downshiftaus-ajatus tähän, eikä koko ajan kehitettäisi. Ajateltaisiin enemmän olemista kuin kasvamista. Jaana Maksimainen piirtää väikkärissään hyvän kuvan nykyisestä parisuhteesta, missä ajatellaan, että parisuhde on jatkuvasti syvenevää ja paranevaa vuorovaikutusta, ja kaikki on kiinni kommunikaatiosta. Koko ajan ei voi parantaa ja syventää. Joskus pitää olla vaan”, Puukko painottaa.

Sielut hoitoon

”Meillä on hirveän vähän tilaa vaikeudelle, epäonnelle ja kärsimykselle elämässä. Ihan kuin ne eivät kuuluisi elämään, mutta elämään kuuluu kaikenlaista”, Puukko muistuttaa.

Puukon parityön viitekehyksenä on sielunhoidon perintö. Erityistason perheterapeutin koulutuksesta huolimatta hän ei ajattele olevansa ”hoitaja” tai ”parantaja”.

Mitä se sielunhoito on?

”Se on perintö, joka vaikuttaa tässä työssä. Työ on rinnallakulkijan hommaa. Ei niin, että minulla olisi valmiina välineitä laittaa ihmisten asiat kuntoon. Työntekijän hyväksyvä läsnäolo ja kuuntelu on tärkeää, kun ihmiset kertovat isoja asioita elämästään, kuten syvimmät epäonnistumisensa ja häpeänsä. Laitan ison arvon sille, mitä kutsun armoksi”, Puukko vastaa.

Puukon mukaan ihmiset eivät pohjimmiltaan odota helppoja niksejä ongelmiinsa.

”Kun keskustellaan syvemmin, kukaan ei halua, että tullaan peukaloimaan toisen elämää. Ihmiset haluavat tulla kuulluiksi. Ihmiset haluavat, että joku peilaa heitä. Ihmiset eivät halua, että joku ratkaisee heidän ongelmansa, vaan että joku auttaa heitä itse löytämään ratkaisuja. Paljon on myös asioita, joihin ei ole ratkaisua, mutta kuulluksi tulemisen kokemus auttaa jo paljon.”

”Ihmiset kestävät kohtuullisen hyvin eri mieltä olemisen, mutta se, ettei tule kuulluksi on vaikeampi asia”, Puukko kertoo.

Terapiaan hopihopi?

Missä parikriisin vaiheessa kannattaa mennä terapiaan?

”Ihmiset hakevat apua silloin kun kokevat tarvitsevansa apua, ja silloin siitä on myös hyötyä. Apua ei oikein voi muuhun elämäntilanteeseen tarjota. Tavallista erotilanteessa on, että toinen on miettinyt asiaa monen vuoden ajan ja toiselle se on uusi asia. Työntekijän tehtävä on rauhoittaa tilannetta ja auttaa kumppaneita pääsemään toisiaan lähemmäs keskusteluissa”, Puukko kertoo.

Puukon mukaan parit hakevat apua hyvin eri vaiheessa. Jotkut tulevat parineuvontaan kriisin alussa, toiset ilmestyvät vasta viimeistelemään avioeroa. Silloinkin kun toinen puolisoista ilmoittaa haluavansa erota, hyvään sovittelutapaan kuuluu vaihtoehtojen kartoittaminen.

Miksi ihmiset eroavat?

Puukko ei usko voivansa tarjota yksiselitteistä syytä eroamiselle. Suomessa parit ovat ilmoittaneet syiksi muun muassa toiseen rakastumisen, pettämisen ja rakkauden puutteen nykyisessä suhteessa. Naiset eroavat myös puolisonsa liiallisen päihteidenkäytön takia ja miehet seksin puutteessa.

”Jossain vaiheessa erovaihtoehto näyttää vapauttavalta. Johtaako nämä hiertävät syyt eroon, vai tulevatko ne myöhemmin selitykseksi erolle, en tiedä”, tunnustaa Puukko.

Puukon mukaan eroaminen on yleistynyt, koska kulttuurimme mahdollistaa sellaisen vaihtoehdon. Erot eivät kuitenkaan tipahtele taivaasta.

”Nämä ovat meidän valintojemme seurauksia. Erossa on aina joku, joka tekee sen päätöksen. Yhtäkään pariskuntaa ei ole ulkopuolisen päätöksellä tuomittu eroon, vaan siinä on tehty valinta”, Puukko muistuttaa.

Eroamisen syiden kaivelemista mielenkiintoisempaa on Puukon mukaan miettiä, mikä tukee ihmistä olemaan parisuhteessa.

”Mikä saa ihmiset olemaan parisuhteessa rauhassa?”, haastaa Puukko.

Kuka haluaa olla toisen kehitystehtävä?

Puukon mukaan kehittämisen ajatus on uinut parisuhteeseen työelämästä.

”Tää on ihan hyväkin asia, mutta millä muilla tavoilla voisi hahmottaa parisuhdetta kuin vain kommunikaation, selvittelyn ja kehittämisen kautta? Parisuhteita suunnitellaan ja hoidetaan hyvin määrätietoisesti ja ammattimaisesti”, Puukko sanoo.

”Parisuhteen rakoilu tulee helposti siitä, että kehittämistä viedään niin pitkälle, että puoliso ei pysy siinä perässä”, valaisee Puukko.

Puukko on huolissaan miehistä. Kotitöitä ja lastenhoitoa jaetaan, miehet yrittävät osallistua tasa-arvoisesti, mutta liitot eivät kestä. Ensimmäisistä eroista kaksi kolmasosaa on naisten hakemia.

”Miehet rupee olemaan kovilla tässä kommunikaatioasiassa, jos vaatimukset vaan kasvavat. Jos miehet putoavat kelkasta, onko se parisuhteen etu?”, kysyy Puukko.

Pikkulasten vanhemmat erokieltoon

Puukko toivoisi eroa suunnittelevien vanhempien asettuvan lapsen asemaan ja ajattelevan lapsen parasta.

”Kannattaa harkita sitä ja miettiä oman elämän päämääriä. Alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien ei kannattaisi erota. Tapaamisten järjestely olisi todella vaikeaa lasten kannalta, lasten tarpeet huomioiden. Ja miten ero muka helpottaisi työmäärää? Joutuu yksin selviämään siitä, missä ennen oli kaksi tekemässä”, Puukko sanoo.

”Kolmen vuoden malttaminen voi meinata tosi paljon elämässä. Elämä voi olla silloin toisenlaista. Kannattaa antaa asialle aikaa ja miettiä kunnolla”, Puukko neuvoo.

”Olisi parasta, jos osaisi sanoittaa itseänsä vaivaavat asiat aikaisemmin, ennen eron harkintaa, ja kertoa puolisolle ajatuksistaan. Voitaisiinko tehdä asiat toisin? Puheeksi ottaminen mahdollisimman aikaisin parantaa asioiden ratkaisemismahdollisuuksia. Asioille voidaan vielä tehdä jotakin”, kannustaa Puukko.

”Oman tai lasten terveyden tai hengen uhka, tai tavaton päihteidenkäyttö, ovat selviä syitä avioeroon. Silloin ei kannata jäädä suhteeseen harkitsemaan”, Puukko muistuttaa.

Uskotko elinikäiseen parisuhteeseen?

”Kyllä mä ajattelen, että se on ihan mahdollista. Mitä se vaatii? Luottamusta, kunnioitusta ja puolison reilua kohtelua, ja se vaatii sen, ettei erota”, Puukko kiteyttää.

”Suurin osa ihmisistä ajattelee naimisiin mennessään, että tässä nyt myös ollaan. Aika vähän määräaikaiset liitot ovat ottaneet tulta. Se on meihin sisäänrakennettuna, tarve siihen, että kumppanuus ja rakkaus ja avioliitto kestää.”

Vaikka ihmiset siis haluavat olla rakkaansa kanssa ikuisesti onnellisesti yhdessä, yhä harvempi siihen pystyy. Mitä pitäisi tehdä?

”Täytyy etsiä uudenlaisia tapoja elää parisuhteessa. Vai ovatko ne vanhanlaisia ajatuksia? Parisuhteen idea ei voi olla vaan istuminen keittiön pöydän ääressä keskustelemassa. Että kun vaan kommunikoidaan enemmän, niin asiat ratkaistaan”, Puukko selventää.

Itsekin keskustellen auttava Puukko ei ole hylkäämässä verbaalista kommunikaatiota kokonaan: ”Keskustelu ja tukeminen on tarpeen ja sillä on paikkansa, mutta on toisenlaisiakin tapoja hahmottaa parisuhdetta.”

Tekeminen ja oleminen esimerkiksi. Ja armo.

KYSYMYS: Olen 27-vuotias nainen, ja ollut parisuhteessa nuoruudenrakkauteni kanssa kohta kymmenen vuotta, yhdessä olemme asuneet niistä kahdeksan. Nykyään meillä on yhteinen koira ja asuntolaina, sekä asunto rivitalossa. Mieheni on minua vuoden vanhempi. Emme ole kumpikaan koskaan asuneet yksin.

Suhteemme on ollut melko tasaista ja olen ollut ihan onnellinen, mutta vähän yli vuosi sitten ”heräsin” ja huomasin, ettemme tee juurikaan mitään yhdessä. Teimme monia juttuja suhteemme alussa, mutta vuosi vuodelta tekemiset ovat pikkuhiljaa vähentyneet. Emme käy edes ruokakaupassa yhdessä....

Lisäksi haluaisin hellyyttä, koskettelua ja suudelmia paljon nykyistä enemmän. Silloin, kun esimerkiksi saan halauksen, tuntuu miehellä olevan siitä kiire pois, lähinnä tietokoneelle tai televisiolle. Inhoan, kun meillä on jatkuvasti kaikki laitteet päällä, pahimmillaan mies istuu television ääressä sohvalla, pelailee iPadillaan tai puhelimellaan ja tietokonekin on vieressä auki ja näppäilee sillä niissä väleissä kun ehtii. Tämä on siis lähes jokailtaista. Tästäkin on keskusteltu, ja ihan ystävällisesti olen asiasta maininnut.

Seksi on ihan hyvää edelleen, minua vaan huvittaa koko touhu. Sitä tapahtuu melko harvoin ja onhan sekin mennyt jollain lailla ”suorittamiseksi”, itseni osaltani ainakin. Olen puhunut, että tarvitsen sitä hellyyttä ja yhteistä tekemistä, jotta seksikin kiinnostaisi enemmän. Miehelläni asia menee kuulemma toistepäin; kun saa seksiä, voi muutkin asiat innostaa enemmän.

Otin silloin vuosi sitten asian puheeksi, ja mieheni oli tyytymättömyydestäni ihmeissään, hänen mielestään suhteessamme ei ollut mitään vikaa, myönsi kuitenkin, että ”kai sitä vähän enemmän olisi yhdessäkin voinut tehdä.”

Viimeisen vuoden aikana on käyty monet keskustelut ja monet itkut itketty. En alkanut tuosta vaan olemaan tyytymätön, vaan näin jälkeenpäin yhteisiä vuosiamme muistellen, olin jo monta vuotta sitten tyytymätön samoihin asioihin kuin nytkin. Silloin ne vaan jotenkin sieti, eikä kokenut edes tarvetta puhua niistä, mutta nyt samat asiat ovat alkaneet harmittamaan enemmän ja enemmän ja nyt näköjään alkaa raja tulla vastaan.

Toivoisin muutakin tekemistä mieheni kanssa kuin kotona olemista, mies taas haluaisi tehdä juuri ”kotijuttuja” enemmän kanssani. Myönnän, etten ole niissä parhaimmillani.

Mieheni on aina ollut sellainen luonteeltaan, ettei oikein osaa suunnitella tekemisiään kenenkään kanssa (paitsi jokakesäiset ulkomaanreissut kavereidensa kanssa). Itse taas tykkään suunnitella ja ”touhuta”. Olen ihmetellyt, että miksi kanssani on niin vaikea suunnitella ja tehdä asioita, ja että miksi emme esimerkiksi ole käyneet yhdelläkään ulkomaanreissulla tämän kymmenen vuoden aikana, vaikka monesti olen toivonut. Vastaus oli, että ”ei vaan ole saatu aikaiseksi, ei siihen sen kummempaa syytä ole.”

Perimmäinen ongelma minulle on se, että en koe itseäni tärkeäksi ja rakkaaksi, kun tuntuu, ettei tuo toinen oikeasti halua tehdä asioita kanssani. Itse kun olen halunnut vaikka mitä, ja jo vuosia. Enkä väitä ettemme KOSKAAN tekisi mitään, kyllä on oikein kivat muutaman päivän kesälomareissut esimerksiksi tehty, joskus käydään ravintolassa tai elokuvissa. Mutta kaikki tuollainen tekeminen on ison vaivan takana, lähes aina jonkunlainen kärhämä saadaan aikaiseksi ennen kuin mitään päästään tekemään. Nuo kärhämät liittyvät usein siihen, ettei meinata saada sellaista päivää sovittua mikä kävisi kummallekin (miten helppoa se olisikaan, kun mieheni asenne on, että ”katellaan siinä lähempänä, jos ei tule mitään muuta..”). Eikö tällaisten asioiden sopiminen pitäisi olla helppoa ja luontevaa?? Meiltä puuttuu sellainen me-henki täysin..! Kyllä kavereideni kanssa kaikki tällainen suunnittelu ja asioiden tekeminen on helppoa.

Mieheni sanoo kyllä rakastavansa minua ja haluaa olla kanssani. Uskon häntä kyllä, mutta tavallaan en kuitenkaan.. Järkeni ei millään ymmärrä sitä, ettei toisen kanssa saa aikaiseksi tehtyä asioita, jos oikeasti on halua. Jos halua on, niin kyllä sitä aikaa repii jostakin. Ainakin minä. Ja en kaipaa ainoastaan ulkomaanmatkaa, vaan ihan normaaleja asioita. Haluaisin yhdessä mm. lenkkeillä (tätä tapahtuu ehkä pari kertaa kuukaudessa), sopia kesälomista, tehdä ruokaostoksia, käydä silloin tällöin entisessä kotikaupungissamme (molempien vanhemmat asuvat siellä), käydä silloin tällöin kaupingilla kahvilla tai ihan muuten vaan kattelemassa jne...

Meillä molemmilla on omat harrastukset ja kiinnostuksen kohteemme, ja oikeastaan melkeen ainoastaan omat kaverimmekin.
Emme vaan yksinkertaisesti ole löytäneet mitään yhteistä harrastusta.

Esim. viime kesänä molemmat tsemppasimme, teimme hiukan tavallista enemmän juttuja kodin ulkopuolella ja minä osallistuin enemmän kotijuttuihin, laitoimme puutarhaa ja öljysimme yhdessä saunan lauteet. Syksyn tullen nuo sitten molempien osalta jotenkin hiipuivat, taas.. Aikaisemminkin olimme siis jo yrittäneet tsempata ja tehdä niitä juttuja, mitkä ei oikein itseä kiinnostaneet, mutta tehtiin kun toista kiinnosti.

Mieheni ei halua sitoutua mihinkään harrastukseen mitä pitäisi harrastaa tiettynä päivänä. Hänellä liikkuminen on muutenkin kausittaista, liikkuu silloin kun huvittaa. Itselleni se on oikeastaan elämäntapa, ja ravintoasiat ovat minulle myös tärkeitä.

Menen piakkoin psykologin vastaanotolle selvittelemään ajatuksiani.Parin kaverin ja äitini kanssa pystyn myös asioista puhumaan. Avokkiani olen monet kerrat pyytänyt parisuhdekeskusteluun ammattilaisen kanssa, mutta ei lähde. Syyt ovat, että ei tykkää puhua vieraille asioistaan, ei usko että niistä on mitään apua, ja meidän ongelmat ei kuulemma ole niin isoja, ettei niitä voida ratkoa keskenämme. Kuulemma lapsellista, jos ei saada tällasia asioita selvitettyä itse..

Tällä hetkellä järki sanoo vielä hetken yrittämään, mutta pieni ääni takaraivossani sanoo, että varmastikin eroamme ennemmin tai myöhemmin. Ja näin jälkeenpäin ajatellen, näin olen ajatellut jo useita kuukausia, en vain ole itsellenikään uskaltanut tunnustaa näin ajatelleeni. Välitän miehestäni hyvin paljon edelleen, mutta koen että olemme liian erilaisia ja tyylimme elää poikkeavat toisistaan hyvin paljon, ja olisimme onnellisempia aivan eri ihmisten kanssa. VAIKEA olisi silti päästää irti... En tiedä mitä kaikkea haluan tulevaisuudelta, mutta sen verran kuitenkin, että en välttämättä halua asua ”työleirillä” eli omakotitalossa, enkä halua lapsia. Mieheni taas.. no haluaa tietenkin, jossain vaiheessa. Hän uskoo että mieleni kuitenkin muuttuu, enkä kiellä etteikö voisi muuttua, mutta tällä hetkellä, ja jo vuosia olen näin kokenut ja siihen uskon.

Ahdistaa.

Nainen, 27

VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kuullostaa siltä, että olet elämässäsi jonkinlaisessa tienristeyksessä ja mietit, mihin suuntaan jatkaisit. Vaihtoehtoina ovat ainakin melko tuttu, turvallinen ja ennustettava polku tai sitten uusi ja tuntemattomampi polku. Ehkäpä on myös muita vaihtoehtoja. Näinhän elämässä on, että vain yhtä polkua voi kulkea kerrallaan ja valitsemalla jotakin luopuu samalla jostakin toisesta. Mistä Sinä olisit nykyisessä elämäntilanteessasi valmis luopumaan? Entä mikä on Sinulle luovuttamatonta?

Aiemmasta elämänkulustasi kerrot, että olet ollut koko aikuisikäsi nykyisessä parisuhteessa etkä ole koskaan asunut yksin. Minkälaisia mielikuvia yksin olemiseen Sinulla liittyy? Kirjoitat parisuhteenne olleen aika tasaista ja olet kokenut olevasi siinä aiemmin ihan onnellinen. Minkälaiset asiat tekivät sinut aiemmin onnelliseksi? Entä mitä tarvitset nyt - 27-vuotiaana - ollaksesi onnellinen? Kirjoitat kokeneesi noin vuoden päivät enenevää tyytymättömyyttä parisuhteessa. Kaipaisit enemmän huomiota, arkihellyyttä, yhdessä tekemistä ja ilmeisesti myös asioista keskustelemista. Olet yrittänyt ottaa asiaa puheeksi miehesi kanssa, mutta miehesi on ollut tyytymättömyydestäsi ihmeissään. Onkohan käynyt niin, että Sinun tarpeesi ja odotuksesi ovat ainakin jossakin määrin muuttuneet vuosien saatossa, mutta mies on suhteellisen tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen? Parisuhde ei kuitenkaan voi hyvin, jos toinen osapuoli kokee jäävänsä siinä jatkuvasti jotakin vaille. Olet ehdottanut pariterapiaan hakeutumista, mutta miehesi ei koe siihen halua tai tarvetta. Enempää et oikein yksin voi tehdä parisuhteenne eteen.

Sen sijaan omaan hyvinvointiisi voit itse vaikuttaa. Olet puhunut mieltäsi painavista asioista äitisi ja kaveriesi kanssa ja lisäksi olet hakeutumassa psykologin vastaanotolle. Tämä kuulostaa minusta hyvältä! Puhuminen auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja muilta voit saada niille peiliä. Valintoja oman elämän risteysasemilla joutuu kuitenkin tekemään pitkälti yksin. Olet pohtinut suhteessa jatkamista ja eroamista. Kirjoitat järkesi sanovan, että vielä kannattaa yrittää. Toisaalta pieni ääni takaraivossasi epäilee, että eroaminen on ajan kysymys. Tämä ajatuksien ristiriita kuvastaa mielestäni hyvin vaikeutta tehdä isoa ratkaisua; valintaa eroamisen ja suhteessa jatkamisen välillä. Tämän päätöksen voit kuitenkin tehdä vain Sinä itse. Kyse on Sinun Ainutkertaisesta Elämästäsi! Jos tekisimme aikamatkan tulevaisuuteen - vaikkapa viiden vuoden päähän - kumpaa valinta arvelisit katuvasti silloin vähemmän? Koskettavin kohta kirjeessäsi oli oivallus siitä, ettet koe itseäsi tärkeäksi ja rakkaaksi nykyisessä tilanteessa. Tätä tunnetta on hyvä tutkia ja pohtia, mikä saisi aikaan muutoksen. Myös itsensä rakastaminen on tärkeää.

Voimia ja rohkeutta Uuteen Vuoteen!
Perheneuvoja Kaisa