KYSYMYS: Olen 21-vuotias naisen alku. Olen seurustellut avomieheni kanssa jo kuusi vuotta ja yhdessä olemme asuneet noin kaksi vuotta.
Suhteemme on sujunut hyvin, tietysti tavallisia riitoja tulee silloin tällöin, mutta saamme ne aina soviteltua.
Kesän lopussa meidän suhteessamme tapahtui suuri muutos, kun jouduin muuttamaan toiselle puolelle suomea opiskelemaan. Aluksi avomiehen piti jäädä kotipaikkakunnalleen tekemään töitä ja muuttamaan n. vuoden päästä perässä, mutta päätti itse muuttaa jo heti opintojeni alussa.
Tällä hetkellä suhteemme on kriisissä. Suuri on muutos ei ole tehnyt hyvää parisuhteellemme. Mieheni riitojen aikana syyttää minua hänen tilanteestaan, kun on joutunut muuttaa toiselle paikkakunnalle. Myös minulla on ollut vaikeaa välillä sietää miestäni, kun hän ei liiku kotoa oikeastaan mihinkään, pelaa vain päivät pitkät. Tilanne kärjistyi siihen, kun mies ilmoitti ettei tiedä haluaako tulevaisuudessa lapsia. Minulle asia on ollut aina täysin selvää, että haluan lapsia jossain elämänvaiheessa. Olemme puhuneet jo noin viikon ajan erosta ja siitä onko tulevaisuudellamme toivoa. Mies haluaisi haluta lapsia, mutta sanoi ettei tiedä voiko luvata haluavansa niitä joku päivä. Kerroin, etten pysty jatkaa suhdetta mikäli hän päättää ettei lapsia halua. Mieheni sanoi ettei haluaisi erota, en halua minäkään, mutta en tiedä pystynkö jatkamaan suhdettamme, sillä lapset ovat aina olleet minulle se ensimmäinen haave ja toive.
Nyt mietin miten tästä tilanteesta edetään.. Mies lupasi pohtia tulevaisuuden suunnitelmiaan ja kertomaan niistä minulle avoimesti. Tuntuu kuin matto olisi revitty jalkojen alta. Olemme aina suunnitelleet tulevaisuuttamme ja leikitelleet asian kanssa. Nyt tulevaisuus ei välttämättä ole enää itsestäänselvyys.
Epätoivoinen
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kerrot suhteenne muuttuneen sen jälkeen, kun muutitte sinun opiskelusi vuoksi kotipaikkakunnalta eri puolelle Suomea. Miehesi ei ole sopeutunut uuteen tilanteeseen. Kerrot ettei hän poistu kotoa ja lähinnä pelaa koko päivän. Miehesi syyttää sinua tilanteestaan, vaikka itse halusi muuttaa heti perässä. Hän on nyt sanonut, ettei hän tiedä haluaako lapsia tulevaisuudessa. Tämä on tullut sinulle järkytyksenä, koska olette aina suunnitelleet tulevaisuuttanne yhdessä ja haluat ehdottomasti lapsia. Koet olevasi epätoivoinen ja mietit eroa.
Olet 21-vuotias, mutta olet seurustellut avomiehesi kanssa jo pitkään. Ilmeisesti miehesi on suunnilleen samanikäinen. Jäin miettimään missä vaiheessa olette joskus suunnitelleet hankkivanne lapset. Jos asia ei juuri tällä hetkellä ole ajankohtainen, miksihän miehesi miettii lapsi-asiaa juuri nyt? Liittyyköhän pohdinta jotenkin parisuhteeseenne yleisimmin? Onko hän alkanut jollain tavalla epäillä parisuhteenne toimivuutta ja kestävyyttä uudessa ja epämukavassa tilanteessa? Kun kaikki ympärillä on muuttunut (hän ei ole töissä, uusi paikkakunta, ei ystäviä eikä sukulaisia lähellä), suhteenne on hänelle ainoa tuttu asia. Väkisinkin parisuhteen merkitys korostuu ja nousee hänelle keskeiseksi uudessa tilanteessa. Suhteenne ehkä alkaa näyttäytyä uudessa valossa teille molemmille.
Mietit, voitko jatkaa suhdetta lapsiasian epäselvyyden vuoksi. Lasten hankkiminen yhdessä on luonnollisesti suuri sitoumus. Asiasta on hyvä olla varmuus teillä kummallakin. On hyvä, että miehesi on uskaltanut kertoa epäilyksistään, vaikka se onkin järkyttänyt sinua. Jos lopetat suhteen miehesi epävarmuuden vuoksi nyt, kadutko päätöstä joskus? Mitä jos tämä on vain väliaikainen, huono hetki suhteessanne, joka helpottuu miehesi oman elämäntilanteen kohentuessa? Onkohan tämä teille ensimmäinen kriisi parisuhteessanne? Pitkissä parisuhteissa on välillä vaikeampia vaiheita. Se, kuinka niistä selvitään, testaa parisuhteenne toimivuutta. Elämäntilanteenne on teille nyt poikkeuksellinen. Voisiko lapsi-asian jättää hautumaan ja yrittää saada elämänne mielekkääksi teille kummallekin uudella paikkakunnalla? Jos miehesi löytäisi töitä, harrastuksia, teille muodostuisi ystäväpiiriä sieltä, olisiko hän samanlaisissa mietteissä? Mietin myös miten parisuhteenne mahtaisi voida, jos olisitte ns. kaukosuhteessa. Joskus pariskunnat sopivat eron sijaan tauosta. On hyvä keskustella kaikista vaihtoehdoista.
KYSYMYS: Olen 27-vuotias nainen, ja ollut parisuhteessa nuoruudenrakkauteni kanssa kohta kymmenen vuotta, yhdessä olemme asuneet niistä kahdeksan. Nykyään meillä on yhteinen koira ja asuntolaina, sekä asunto rivitalossa. Mieheni on minua vuoden vanhempi. Emme ole kumpikaan koskaan asuneet yksin.
Suhteemme on ollut melko tasaista ja olen ollut ihan onnellinen, mutta vähän yli vuosi sitten ”heräsin” ja huomasin, ettemme tee juurikaan mitään yhdessä. Teimme monia juttuja suhteemme alussa, mutta vuosi vuodelta tekemiset ovat pikkuhiljaa vähentyneet. Emme käy edes ruokakaupassa yhdessä....
Lisäksi haluaisin hellyyttä, koskettelua ja suudelmia paljon nykyistä enemmän. Silloin, kun esimerkiksi saan halauksen, tuntuu miehellä olevan siitä kiire pois, lähinnä tietokoneelle tai televisiolle. Inhoan, kun meillä on jatkuvasti kaikki laitteet päällä, pahimmillaan mies istuu television ääressä sohvalla, pelailee iPadillaan tai puhelimellaan ja tietokonekin on vieressä auki ja näppäilee sillä niissä väleissä kun ehtii. Tämä on siis lähes jokailtaista. Tästäkin on keskusteltu, ja ihan ystävällisesti olen asiasta maininnut.
Seksi on ihan hyvää edelleen, minua vaan huvittaa koko touhu. Sitä tapahtuu melko harvoin ja onhan sekin mennyt jollain lailla ”suorittamiseksi”, itseni osaltani ainakin. Olen puhunut, että tarvitsen sitä hellyyttä ja yhteistä tekemistä, jotta seksikin kiinnostaisi enemmän. Miehelläni asia menee kuulemma toistepäin; kun saa seksiä, voi muutkin asiat innostaa enemmän.
Otin silloin vuosi sitten asian puheeksi, ja mieheni oli tyytymättömyydestäni ihmeissään, hänen mielestään suhteessamme ei ollut mitään vikaa, myönsi kuitenkin, että ”kai sitä vähän enemmän olisi yhdessäkin voinut tehdä.”
Viimeisen vuoden aikana on käyty monet keskustelut ja monet itkut itketty. En alkanut tuosta vaan olemaan tyytymätön, vaan näin jälkeenpäin yhteisiä vuosiamme muistellen, olin jo monta vuotta sitten tyytymätön samoihin asioihin kuin nytkin. Silloin ne vaan jotenkin sieti, eikä kokenut edes tarvetta puhua niistä, mutta nyt samat asiat ovat alkaneet harmittamaan enemmän ja enemmän ja nyt näköjään alkaa raja tulla vastaan.
Toivoisin muutakin tekemistä mieheni kanssa kuin kotona olemista, mies taas haluaisi tehdä juuri ”kotijuttuja” enemmän kanssani. Myönnän, etten ole niissä parhaimmillani.
Mieheni on aina ollut sellainen luonteeltaan, ettei oikein osaa suunnitella tekemisiään kenenkään kanssa (paitsi jokakesäiset ulkomaanreissut kavereidensa kanssa). Itse taas tykkään suunnitella ja ”touhuta”. Olen ihmetellyt, että miksi kanssani on niin vaikea suunnitella ja tehdä asioita, ja että miksi emme esimerkiksi ole käyneet yhdelläkään ulkomaanreissulla tämän kymmenen vuoden aikana, vaikka monesti olen toivonut. Vastaus oli, että ”ei vaan ole saatu aikaiseksi, ei siihen sen kummempaa syytä ole.”
Perimmäinen ongelma minulle on se, että en koe itseäni tärkeäksi ja rakkaaksi, kun tuntuu, ettei tuo toinen oikeasti halua tehdä asioita kanssani. Itse kun olen halunnut vaikka mitä, ja jo vuosia. Enkä väitä ettemme KOSKAAN tekisi mitään, kyllä on oikein kivat muutaman päivän kesälomareissut esimerksiksi tehty, joskus käydään ravintolassa tai elokuvissa. Mutta kaikki tuollainen tekeminen on ison vaivan takana, lähes aina jonkunlainen kärhämä saadaan aikaiseksi ennen kuin mitään päästään tekemään. Nuo kärhämät liittyvät usein siihen, ettei meinata saada sellaista päivää sovittua mikä kävisi kummallekin (miten helppoa se olisikaan, kun mieheni asenne on, että ”katellaan siinä lähempänä, jos ei tule mitään muuta..”). Eikö tällaisten asioiden sopiminen pitäisi olla helppoa ja luontevaa?? Meiltä puuttuu sellainen me-henki täysin..! Kyllä kavereideni kanssa kaikki tällainen suunnittelu ja asioiden tekeminen on helppoa.
Mieheni sanoo kyllä rakastavansa minua ja haluaa olla kanssani. Uskon häntä kyllä, mutta tavallaan en kuitenkaan.. Järkeni ei millään ymmärrä sitä, ettei toisen kanssa saa aikaiseksi tehtyä asioita, jos oikeasti on halua. Jos halua on, niin kyllä sitä aikaa repii jostakin. Ainakin minä. Ja en kaipaa ainoastaan ulkomaanmatkaa, vaan ihan normaaleja asioita. Haluaisin yhdessä mm. lenkkeillä (tätä tapahtuu ehkä pari kertaa kuukaudessa), sopia kesälomista, tehdä ruokaostoksia, käydä silloin tällöin entisessä kotikaupungissamme (molempien vanhemmat asuvat siellä), käydä silloin tällöin kaupingilla kahvilla tai ihan muuten vaan kattelemassa jne...
Meillä molemmilla on omat harrastukset ja kiinnostuksen kohteemme, ja oikeastaan melkeen ainoastaan omat kaverimmekin.
Emme vaan yksinkertaisesti ole löytäneet mitään yhteistä harrastusta.
Esim. viime kesänä molemmat tsemppasimme, teimme hiukan tavallista enemmän juttuja kodin ulkopuolella ja minä osallistuin enemmän kotijuttuihin, laitoimme puutarhaa ja öljysimme yhdessä saunan lauteet. Syksyn tullen nuo sitten molempien osalta jotenkin hiipuivat, taas.. Aikaisemminkin olimme siis jo yrittäneet tsempata ja tehdä niitä juttuja, mitkä ei oikein itseä kiinnostaneet, mutta tehtiin kun toista kiinnosti.
Mieheni ei halua sitoutua mihinkään harrastukseen mitä pitäisi harrastaa tiettynä päivänä. Hänellä liikkuminen on muutenkin kausittaista, liikkuu silloin kun huvittaa. Itselleni se on oikeastaan elämäntapa, ja ravintoasiat ovat minulle myös tärkeitä.
Menen piakkoin psykologin vastaanotolle selvittelemään ajatuksiani.Parin kaverin ja äitini kanssa pystyn myös asioista puhumaan. Avokkiani olen monet kerrat pyytänyt parisuhdekeskusteluun ammattilaisen kanssa, mutta ei lähde. Syyt ovat, että ei tykkää puhua vieraille asioistaan, ei usko että niistä on mitään apua, ja meidän ongelmat ei kuulemma ole niin isoja, ettei niitä voida ratkoa keskenämme. Kuulemma lapsellista, jos ei saada tällasia asioita selvitettyä itse..
Tällä hetkellä järki sanoo vielä hetken yrittämään, mutta pieni ääni takaraivossani sanoo, että varmastikin eroamme ennemmin tai myöhemmin. Ja näin jälkeenpäin ajatellen, näin olen ajatellut jo useita kuukausia, en vain ole itsellenikään uskaltanut tunnustaa näin ajatelleeni. Välitän miehestäni hyvin paljon edelleen, mutta koen että olemme liian erilaisia ja tyylimme elää poikkeavat toisistaan hyvin paljon, ja olisimme onnellisempia aivan eri ihmisten kanssa. VAIKEA olisi silti päästää irti... En tiedä mitä kaikkea haluan tulevaisuudelta, mutta sen verran kuitenkin, että en välttämättä halua asua ”työleirillä” eli omakotitalossa, enkä halua lapsia. Mieheni taas.. no haluaa tietenkin, jossain vaiheessa. Hän uskoo että mieleni kuitenkin muuttuu, enkä kiellä etteikö voisi muuttua, mutta tällä hetkellä, ja jo vuosia olen näin kokenut ja siihen uskon.
Ahdistaa.
Nainen, 27
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kuullostaa siltä, että olet elämässäsi jonkinlaisessa tienristeyksessä ja mietit, mihin suuntaan jatkaisit. Vaihtoehtoina ovat ainakin melko tuttu, turvallinen ja ennustettava polku tai sitten uusi ja tuntemattomampi polku. Ehkäpä on myös muita vaihtoehtoja. Näinhän elämässä on, että vain yhtä polkua voi kulkea kerrallaan ja valitsemalla jotakin luopuu samalla jostakin toisesta. Mistä Sinä olisit nykyisessä elämäntilanteessasi valmis luopumaan? Entä mikä on Sinulle luovuttamatonta?
Aiemmasta elämänkulustasi kerrot, että olet ollut koko aikuisikäsi nykyisessä parisuhteessa etkä ole koskaan asunut yksin. Minkälaisia mielikuvia yksin olemiseen Sinulla liittyy? Kirjoitat parisuhteenne olleen aika tasaista ja olet kokenut olevasi siinä aiemmin ihan onnellinen. Minkälaiset asiat tekivät sinut aiemmin onnelliseksi? Entä mitä tarvitset nyt - 27-vuotiaana - ollaksesi onnellinen? Kirjoitat kokeneesi noin vuoden päivät enenevää tyytymättömyyttä parisuhteessa. Kaipaisit enemmän huomiota, arkihellyyttä, yhdessä tekemistä ja ilmeisesti myös asioista keskustelemista. Olet yrittänyt ottaa asiaa puheeksi miehesi kanssa, mutta miehesi on ollut tyytymättömyydestäsi ihmeissään. Onkohan käynyt niin, että Sinun tarpeesi ja odotuksesi ovat ainakin jossakin määrin muuttuneet vuosien saatossa, mutta mies on suhteellisen tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen? Parisuhde ei kuitenkaan voi hyvin, jos toinen osapuoli kokee jäävänsä siinä jatkuvasti jotakin vaille. Olet ehdottanut pariterapiaan hakeutumista, mutta miehesi ei koe siihen halua tai tarvetta. Enempää et oikein yksin voi tehdä parisuhteenne eteen.
Sen sijaan omaan hyvinvointiisi voit itse vaikuttaa. Olet puhunut mieltäsi painavista asioista äitisi ja kaveriesi kanssa ja lisäksi olet hakeutumassa psykologin vastaanotolle. Tämä kuulostaa minusta hyvältä! Puhuminen auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja muilta voit saada niille peiliä. Valintoja oman elämän risteysasemilla joutuu kuitenkin tekemään pitkälti yksin. Olet pohtinut suhteessa jatkamista ja eroamista. Kirjoitat järkesi sanovan, että vielä kannattaa yrittää. Toisaalta pieni ääni takaraivossasi epäilee, että eroaminen on ajan kysymys. Tämä ajatuksien ristiriita kuvastaa mielestäni hyvin vaikeutta tehdä isoa ratkaisua; valintaa eroamisen ja suhteessa jatkamisen välillä. Tämän päätöksen voit kuitenkin tehdä vain Sinä itse. Kyse on Sinun Ainutkertaisesta Elämästäsi! Jos tekisimme aikamatkan tulevaisuuteen - vaikkapa viiden vuoden päähän - kumpaa valinta arvelisit katuvasti silloin vähemmän? Koskettavin kohta kirjeessäsi oli oivallus siitä, ettet koe itseäsi tärkeäksi ja rakkaaksi nykyisessä tilanteessa. Tätä tunnetta on hyvä tutkia ja pohtia, mikä saisi aikaan muutoksen. Myös itsensä rakastaminen on tärkeää.
Voimia ja rohkeutta Uuteen Vuoteen! Perheneuvoja Kaisa
